Uhri on yksi suurista koko Raamattua yhdistävistä teemoista. Kristinusko sanoma tiivistyy Jeesuksen Kristuksen ainutkertaiseen sovitusuhriin ristillä. Kaikki Vanhan testamentin uhrit viittasivat eteenpäin Kristukseen. Kristittyjen kiitosuhrit ovat uskon vastaus Kristuksen uhriin.
Uhrit voidaan jakaa sovitus- ja kiitosuhreihin (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XXIV, 19—21). Vanhan testamentin sovitusuhrit olivat kultillisesti puhtaista eläimistä (nauta, vuohi, lammas, kyyhkynen) tuotuja veriuhreja. Uhraaja asetti kätensä uhrieläimen päälle, jolloin siitä tuli uhraajan sijainen ja edustaja (3. Moos. 1:4). Eläimen veri vuodatettiin alttarille tai eri osiin pyhäkköä. Eläimen elämänvoima eli sielu on veressä (3. Moos. 17:11). Kun eläin vuodatti verensä, se antoi elämänsä uhraajan puolesta ja kantoi synnin rangaistuksen, joka olisi kuulunut uhraajan osaksi. Näin sovitusuhrit toivat uhraajalle sovituksen eli rauhan, sovun ja yhteyden pyhän Jumalan kanssa.
Vanhan testamentin sovitusuhreja olivat:
Rajatapaus sovitus- ja kiitosuhrin välillä oli yhteysuhri (hepr. zebaḥ šelamim, “rauhan teuras”). Uhrin sovittava osa oli uhrieläimen (nauta, lammas tai vuohi) teurastaminen ja sen rasvan, munuaisten ja maksan takalohkon polttaminen alttarilla (3. Moos. 3:1—17). Kiitosuhreihin yhteysuhrin yhdisti uhriateria, sillä eläimen lihan söivät pappi ja seurakunta. Jos yhteysuhri tuotiin kiitokseksi Herran avusta, ateriaan kuului lisäksi kolmenlaisia happamattomia leipomuksia (3. Moos. 7:11—38). Ateriana, jossa seurakunta ja pappi tulivat osallisiksi uhratusta uhrista ja happamattomasta leivästä, yhteysuhri oli ehtoollisen ennakkokuva (1. Kor. 10:16—18).
Kiitosuhrit olivat verettömiä uhreja, joita Jumalan kansa toi kiitokseksi Herran armosta. Vanhan testamentin kiitosuhreja olivat
Raamatun mukaan Jumala itse uhrasi historian ensimmäisen veriuhrin syntiinlankeemuksen jälkeen, kun Hän peitti Aadamin ja Eevan syntihäpeän eläimen nahasta tehdyllä puvulla (1. Moos. 3:21; vrt. Gal. 3:27). Ihmisistä ensimmäisen uhrin uhrasi Aabel, joka noudatti uskossa Jumalan antamaa esimerkkiä ja uhrasi “laumansa esikoisista, niiden rasvoista”. Siksi Aabelin uhri oli Herralle otollinen (1. Moos. 4:4; Hepr. 11:4).
Uusi testamentti opettaa, että Jeesuksen uhri ristillä oli maailman ainoa todellinen sovitusuhri, jonka varjokuvia Vanhan testamentin veriuhrit olivat (Hepr. 10:1, 4, 14). Jeesus oli vikauhri (Jes. 53:10), syntiuhri (2. Kor. 5:21) ja polttouhri (Ef. 5:2) koko ihmiskunnan ja kaikkien sen syntien puolesta.
Uuden testamentin uskovat ovat Jeesuksen kautta kiitosuhreja uhraava pappiskansa (1. Piet. 2:5). He vastaavat Kristuksen ainutkertaiseen sovitusuhriin jatkuvin kiitosuhrein. Uskovat uhraavat Jumalalle ruumiinsa (Room. 12:1), rukouksensa, tunnustuksensa ja ylistyksensä (Hepr. 13:15), omaisuutensa, jolla he tukevat Jumalan valtakunnan työtä ja tarvitsevia (Hepr. 13:16; Fil. 4:18), hyvät tekonsa (Hepr. 13:16), evankeliumin palvelemisen (Room. 15:16) ja Jumalan niin tahtoessa jopa henkensä marttyriudessa (2. Tim. 4:6, alkutekstin mukaan Paavali sanoo: “Minut uhrataan juomauhrina”).
Patriarkat uhrasivat joka paikkakunnalla, missä he vaelsivat. Mooses rakennutti Herran käskystä ilmestysmajan. Siitä alkaen israelilaiset saivat uhrata vain siellä (5. Moos. 12:14). Myöhemmin Salomon temppeli otti ilmestysmajan paikan oikeana uhripaikkana (2. Aik. 6—7). Jeesus antoi itsensä uhriksi ruumiinsa temppelissä (Joh. 2:21). Oikeita kiitosuhreja voi uhrata vain Kristuksen ruumiin temppelin, Kristuksen kirkon tosi jäsen (1. Piet. 2:5).
Ks. myös Kristus; Kymmenykset,Uhraaminen; Laki; Pelastushistoria; Pyhä; Sovitus; Temppeli; Vanhan testamentin kaksi pääuhrilajia: polttouhri ja yhteysuhri