Pyhä (heprean kadosh tai kodesh) tarkoittaa jotakin erotettua. Sanat viittaavat asemaan tai tilaan, joka poikkeaa aikaisemmasta. Pyhän vastakohta on epäpyhä (hepr. hol). Puhtaus on merkitykseltään hyvin lähellä pyhyyttä, joka on erotettu epäpyhästä ja saastaisesta.
Ihmisestä tai hänen ympäristöstään puhuttaessa Vanha testamentti tarkoittaa pyhyydellä sitä, mikä on erotettu epäpyhästä. Tällaisia ovat esimerkiksi pyhät paikat, Beetel, palavan pensaan ympäristö, Siionin vuori ja Kanaanin maa. Pyhällä tarkoitetaan myös jotain mikä on erotettu Jumalaa ja hänen palvelustaan varten, kuten kaikkia esikoisia, joitakin henkilöitä (pappeja, profeettoja ym), uhreja, pyhäkköä, jumalanpalveluksen esineitä ja pappien vaatteita. Pyhä oli vihitty Jumalalle ja osallinen hänen ominaisuuksistaan.
Jumalan pyhyys on erilaista kuin paikkojen tai ihmisten pyhyys. Se ei ole Jumalan yksittäinen ominaisuus vaan pyhyys on Jumalan olemuksessa. Hän on täyteydessään pyhä, täynnä pyhyyttä.
Vanhassa testamentissa Jumala on ”Israelin Pyhä” (Jes. 1:4; 43:15) tai pelkästään ”Pyhä” (Jes. 40:25). Raamatun mukaan ”vain Herra on Pyhä, ei ole toista” (1. Sam. 2:2). Jumalan nimi edustaa Jumalaa ja siksi hänen nimensäkin on Pyhä (3. Moos. 20:3; Ps. 33:21). Koska Jumala on täynnä pyhyyttä, hänen pyhyytensä vaikuttaa kaikkiin, joiden kanssa hän on kosketuksissa.
Vanhassa liitossa Jumalan pyhyyttä pidettiin nimenomaan synnin ja saastaisuuden vastakohtana. Koska hän on Pyhä, hän on ”kiivas Jumala”, ”kuluttava tuli” syntiä vastaan (5. Moos. 4:24). Pyhyydessään hän asettaa ehdottoman rajan itsensä ja luomakunnan välille: ”Minä olen Jumala enkä ihminen” (Hoos. 11:9; 4. Moos. 23:19). Hän on kolminkertaisesti Pyhä (Jes. 6:3). Ihminen on siksi hengenvaarassa, jos hän syntisenä kohtaa Pyhän Jumalan (Jes. 6:5; Tuom. 13:22).
Jumalan kirkkaus tarkoittaa hänen pyhyyttään sellaisena kuin se ilmenee hänen ilmestyessään ihmisille. Pyhä Jumala on ”valkeus”, hänen pyhyytensä näkyy hohtavana kirkkautena hänen ilmestyessään (Jes. 6:3): ”Israelin Valosta tulee liekki, Israelin Pyhästä tulenlieska, joka yhdessä päivässä polttaa ja nielee Assyrian orjantappurat ja ohdakkeet” (Jes. 10:17). Pyhä Jumala ei kenellekään ole niin vaarallinen kuin hänen lähellään oleville, jotka eivät noudata hänen tahtoaan.
Jumalan pyhyyteen ei kuitenkaan kuulu vain synnin tuhoaminen vaan myös pelastaminen. Jesaja nimittää Israelin Pyhää lunastajaksi (Jes. 41:14; 43:3, 14; 48:17; 49:7). Jumala ilmoittaa nimekseen Pyhä, joka asuu ”korkeudessa ja pyhyydessä”, mutta myös ”murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen” (Jes. 57:15).
Uudessa testamentissa pyhästä ja pyhyydestä käytetään kreikan sanoja hagios ja hosios. Hagios tulee verbistä hadzo, joka merkitsee kunnioittamista tai pelkäämistä.
Uuden testamentin kuva Jumalan pyhyydestä on pitkälti samanlainen kuin Vanhassa testamentissa. Jesajan kirjan kolminkertainen ”pyhä”-huuto kaikuu myös Ilmestyskirjassa (4:8). Pyhä Jumala on ikuinen. Jumalan pyhyys ja kirkkaus mainitaan Uudessakin testamentissa rinnakkain.
Jeesukselle Jumala on Pyhä Isä (Joh. 17:11). Isä meidän rukouksessa pyydetään Jumalan nimen tulemista pyhitetyksi (Matt. 6:9).
Jeesuksen olemus ja teot ilmentävät Jumalan pyhyyttä. Erityisesti Johanneksen evankeliumissa Jeesusta kuvataan pyhäksi. Pietari tunnustaa: ”Sinä olet Jumalan Pyhä” (Joh. 6:69). Näin Jeesus rinnastetaan Jumalaan. Jumala on pyhittänyt hänet ja lähettänyt maailmaan (Joh. 10:36). Jeesuksen pyhyys ilmeni hänen kasteessaan, jossa Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen (Luuk. 3:21-22). Apostolien teoissa käytetään nimitystä Jumalan ”pyhä Poika” (Ap.t. 4:27, 30).
Jumalan pyhyydestä kertoo Uudessa testamentissa myös Pyhän Hengen vuodattaminen. Pyhä Henki vaikuttaa seurakunnassa ja sen armonvälineissä (Jumalan sana, kaste ja ehtoollinen). Näin Jumalan pyhyys tekee syntisistä ihmisistä pyhiä, Jumalalle erotettuja ja osallisia hänen olemuksestaan. Uskovia kutsutaan usein pyhiksi (Room. 1:7; 2. Kor. 1:1; Ef 1:1; Kol. 1:2). Itsessään he ovat syntisiä, mutta Kristuksen sovitustyön tähden heidät on julistettu pyhiksi ja puhtaiksi. Kristuksessa he ovat pyhiä.
Luterilaisessa kristillisyydessä ei pidetä pyhänä rakennuksia (kirkkoja) tai esineitä. Ne voidaan siunata pyhää käyttöä varten, mutta niissä ei itsessään ole pyhyyttä. Vain Jumalan armonvälineet ovat pyhiä, ja siksi niistä voidaan käyttää nimiä Pyhä Raamattu, Pyhä Kaste ja Pyhä Ehtoollinen. Niiden pyhyys perustuu Jumalan sanan pyhyyteen: ”Sillä Jumalan sana on … ainoa pyhyys, minkä me kristityt tunnemme ja omistamme” (Iso katekismus, 3. käsky, 91). Kristuksen kirkko on uskontunnustuksen mukaan yksi, pyhä, yhteinen (katolinen) ja apostolinen.
Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan pyhät ihmiset eivät ole lunastuksen välittäjiä eikä heitä tule rukoilla (Augsburgin tunnustus XXI). Heidän kunniakseen ei tule myöskään järjestää palvontaa eikä jumalanpalveluksia, sillä se olisi epäjumalanpalvelusta (Schmalkaldenin opinkohdat 2.26). Pyhiä voidaan kuitenkin julkisesti muistaa uskon ja tekojen esikuvina (Augsburgin tunnustus XXI). ”Pyhät ovat henkilöitä, jotka tekevät toisille ihmisille helpommaksi uskoa Jumalaan” (Nathan Söderblom).
