Martti Lutherin Vähä katekismus luettuna. Teksti Lähetyshiippakunnan julkaiseman Katekismuksen mukaan. Lukijana Eero Pihlava.
Vanhurskaus on Raamatun ja kristinuskon tärkeimpiä ja vaikeimpia käsitteitä. Se on myös altis väärintulkinnoille – minkä kirkkohistoria selvästi osoittaa. Nykysuomalaiselle sana aukeaa huonosti, ja se liitetään usein virheellisesti hurskauteen.
Suomen kielen sana vanhurskas on Mikael Agricolan keksimä. Sen alkuperäinen muoto on vaγanhurskas, jossa vaγan on genetiivimuoto sanasta vaka, joka tarkoitti varmaa tai lujaa. Kreikkalaisella gammalla (γ) merkitään soinnillista velaarista frikatiivia. Vanhurskas on siis sananmukaisesti ”varmanhurskas tai lujanhurskaus. Tämä sanan sisältö ei kuitenkaan vastaa sen raamatullista merkitystä.
Heprean kielessä vanhurskas on sedaka tai sädäk. Nämä sanat ovat puhtaasti uskonnollisia ja liittyvät Jumalan ja kansan väliseen liittosuhteeseen. Tämä liitto ei kuitenkaan ole tasaveroinen, vaan Jumala on siinä aina määräävänä osapuolena. Siksi myös Jumalan vanhurskaus on lähtökohtana liitolle ja kansan mahdolliselle vanhurskaudelle.
Vanhurskas on se, joka täyttää liiton ehdot. Jumala osoittaa vanhurskautensa siinä, että Hän on aina uskollinen kansaansa kohtaan. Jumalan vanhurskauden on sanottu olevan ”liitolle uskollista rakkautta”. Tämä näkyy esim. psalmeissa: ”Armoani en minä ota häneltä pois enkä vilpistele uskollisuudestani. En minä liittoani riko, enkä muuta sitä, mikä on minun huuliltani lähtenyt” (Ps. 89:34). Jumalan vanhurskaus on Hänen pelastavaa vanhurskauttaan, joka on täydellistä, pyhää, puhdasta ja oikeudenmukaista.
Nuori Luther arveli tähän sisältyvän vaatimuksen: niin kuin Jumala on vanhurskas, tulee meidänkin pystyä olemaan vanhurskaita. Muuten Hänen vanhurskautensa tuhoaisi meidät. Pöytäpuheissaan Luther sanoo: ”Sanat ’vanhurskas’ ja ’Jumalan vanhurskaus’ iskivät minuun kuin salama. Kun kuulin ne, olin suunnattoman kauhuissani. Jos Jumala on vanhurskas, hänen täytyy rangaista” (PP 3232c) … ”Kun paavin alaisena luin ’vapahda minut vanhurskaudessasi’ (Ps. 31:1) ja ’totuudessasi’, ajattelin heti, että tämä vanhurskaus on kostavaa vihaa, nimittäin Jumalan vihaa. Vihasin Paavalia koko sydämestäni, kun luin, että Jumalan vanhurskaus on paljastettu evankeliumissa (Room. 1:16, 17, PP 4007).
Niin kauan kuin Luther ajatteli vanhurskautta vaatimuksena ja käskynä, hän ei päässyt rauhaan. Tarvittiin ratkaiseva oivallus, jonka Luther ilmaisee näin: ”Vasta myöhemmin, kun näin niitä seuraavat sanat, nimittäin että ’vanhurskas on elävä uskosta’ (Room. 1:17), ja sen lisäksi kysyin neuvoa Augustinukselta, ilahtui sydämeni. Kun opin, että Jumalan vanhurskaus on Hänen armonsa, ja että Hän tekee meidät vanhurskaiksi sen kautta, tarjottiin murheeseeni lääke” (PP 4007).
Luther jatkaa: ”Kun Jumalan armosta mietiskelin … sanoja ’hän, joka on uskon kautta vanhurskas, saa elää’ (Room. 3:21) ja ’Jumalan vanhurskaus’ (Room. 3:21), tulin pian siihen johtopäätökseen, että jos meidän vanhurskaina tulee elää uskosta ja jos Jumalan vanhurskaus myötävaikuttaa kaikkien uskovien pelastuksen, silloin pelastus ei voi olla meidän ansiomme vaan Jumalan armoa. Henkeni riemastui siitä. Sillä Jumalan vanhurskaus vanhurskauttaa meidät ja pelastaa meidät Kristuksen kautta” (PP 3232c).
Uudessa testamentissa käytetään vanhurskaudesta kreikan sanaa dikaiosyne. Sillä on ne samat kolme eri merkitystä, jotka tulevat ilmi Lutherin puheessa. Sillä tarkoitetaan (1) ensinnäkin Jumalan oikeudenmukaisuutta tuomiota. Koska Jumala on vanhurskas, Hän ei voi sietää syntiä ja pahuutta, vaan se saa ansaitsemansa tuomion.
Vanhurskaus tarkoittaa (2) toiseksi ihmisen elämänvanhurskautta Jumalan edessä, lain vanhurskautta. Vanhurskaudella tarkoitetaan tällöin toimintaa ja vaellusta, joka on Jumalan tahdon mukaista. Ihminen koettaa näin pysyä uskollisena liitossa, jonka Jumala on solminut hänen kanssaan. Luther tuli epätoivoiseksi tässä yrityksessään.
Kristityn vanhurskaus (3) riippuu kuitenkin täysin Jumalan vanhurskaudesta. Jumala lahjoittaa yksin armosta ihmiselle vanhurskauden eli kelvollisuuden Hänen edessään. Tämä tapahtuu siten, että Jumalan vanhurskaus Kristuksessa luetaan syntisen ihmisen hyväksi ja osaksi. Hän pääsee osalliseksi lahjavanhurskaudesta. Tämän on Lutherin sanoin ”evankeliumin vanhurskautta” (PP 5518).
Ihmisen vanhurskaus ei siis ole jotain, minkä hän saavuttaa pyhittymisen tai ponnistelujensa avulla. Todellinen vanhurskaus on aina sitä, että syntinen ihminen pääsee Kristuksen kautta osalliseksi Jumalan omasta vanhurskaudesta. Tätä ei voi koskaan saavuttaa lain tai käskyjen noudattamisen kautta (Room. 3:20; Gal. 2:21, 3:21). Jumalan vanhurskaus voidaan ottaa vastaan vain uskolla (Room. 1:17, 3:22, 26, 4:3, 9:30). Siksi sitä kutsutaan ”vanhurskaudeksi, joka tulee uskosta” (Hepr. 11:7), koska ”usko luetaan vanhurskaudeksi” (Room. 4:3).
Ks. myös vanhurskauttaminen
(Kuva: LCMS)
Vuoden 1986 virsikirjan pääsiäisosiossa on kaunis virsi 105 Aurinkomme ylösnousi. Virressä on puhuttelevaa luontosymboliikkaa, jonka tarkka merkitys ei kuitenkaan avaudu välttämättä ilman selitystä. Teksti on Kalajoelta kotoisin olevan vanhoillislestadiolaisen saarnaajan Leonard Typön (1868–1922) kynästä. Teksti on alusta loppuun lestadiolaista “kaanaankieltä”. Siinä Pohjois-Suomen vahva luontokuvaus ja -kokemus yhdistyy Raamatun kuvakieleen sellaisena, kuin se esiintyy vuoden 1776 Bibliassa vuoden 1878 painoksen mukaan. En ole itse lestadiolainen, mutta äidinpuoleiset isovanhempani kuuluivat lestadiolaisuuden niin sanottuun elämänsanalaiseen eli pappislinjalaiseen haaraan, joka erkani vanhoillislestadiolaisuudesta 1960-luvun alussa. Opiskeluaikanani asuin Helsingissä Lestadiolaisten ylioppilaskodissa (“Lestiksessä”), jonka historia nivoutuu läheisesti elämänsanalaisuuteen. Siksi virren kuvakieli on minulle tuttua. Lestiksessä asuessani opin, että Aurinkomme ylösnousi tuli virsikirjaan tunnetun virsirunoilijan ja virsikirjakomitean jäsenen Anna-Maija Raittilan (1928–2012) vaikutuksesta, joka oli elämänsanalainen. Muu virsikirjakomitea ehdotti, että virren sanoja muutettaisiin helpommin avautuvaan suuntaan, mutta Raittila vaati, että sanat säilytetään alkuperäisessä muodossa. Onneksi, sillä muokattaessa virren sanat usein menettävät alkuperäistä iskevyyttään, mistä monet muut vuoden 1986 virsikirjan virret ovat surullisia esimerkkejä. Toisaalta epäonneksi, koska nyt sanat vaativat selityksen, jotta ne avautuisivat lestadiolaiseen kaanaankieleen tottumattomalle. Käytän selityksen lainauksissa raamatunkäännöksenä Bibliaa.
Aurinkomme ylösnousi,
paistaa voittovuorella.
“Aurinkomme” on Jeesus Kristus. Sana palautuu profeetta Malakian kirjan viimeiseen lukuun, jossa ennustetaan tuomiopäivästä:
Sillä katso, se päivä tulee, joka on palava niinkuin pätsi:
silloin pitää kaikki ylönkatsojat ja jumalattomat olkena oleman,
ja se tuleva päivä pitää heidät sytyttämän, sanoo Herra Zebaot,
ja ei pidä heille jättämän juurta eikä oksaa.
Mutta teille, jotka minun nimeäni pelkäätte,
on vanhurskauden aurinko koittava,
ja autuus hänen siipeinsä alla;
ja teidän pitää käymän ulos ja sisälle,
lisääntymän niinkuin syöttiläät vasikat.
Teidän pitää jumalattomat tallaaman;
sillä heidän pitää tuhkana teidän jalkainne alla oleman,
sinä päivänä, jonka minä tehdä tahdon, sanoo Herra Zebaot. (Mal. 4:1–3)
Tästä profeetan kohdasta tulee tapa sanoa Jeesusta “vanhurskauden” tai “armon Auringoksi”, joka on koittanut meille noustessaan ylös pääsiäispäivänä, aamunkoiton aikaan (Matt. 28:1; Mark. 16:2; Luuk. 24:1; Joh. 20:1). Hänet on annettu alttiiksi meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden (Room. 4:25). Jumala on Jeesuksen ylösnousemuksessa vanhurskauttanut eli vapauttanut synnistä koko ihmiskunnan, niin että Jeesuksen nimessä kuulutetaan syntien anteeksiantamusta koko maailmalle. “Voittovuori”, jolla Jeesus-aurinko paistaa, on Golgatan kumpu, jolla Jeesus voitti kärsimyksellään synnin, kuoleman ja Perkeleen ja kärsi lain rangaistuksen.
Lämmin valo sieltä loistaa,
surut, murheet hajottaa.
Golgatan voittovuorelta vanhurskauden auringon lämmin valo loistaa meille, pimeässä ja kuoleman varjossa istuville (Jes. 9:1; Matt. 4:16). Jeesuksesta loistava armon valo hajottaa surut ja murheet, jotka ahdistavat uskovaa kaidalla tiellä ja estävät omistamasta Jeesuksen veren tuomaa syntien anteeksiantamusta ja omantunnon rauhaa. Vahva kokemus valosta juontuu Raamatun kuvaston lisäksi Pohjois-Ruotsin ja -Suomen maisemiin, joissa lestadiolaisuus on syntynyt ja levinnyt. Pohjoisen vuodenaikojen vahva valon ja pimeyden vaihtelu tekee kuvasta erityisen puhuttelevan: Kristus on voittanut minun sieluni kaamoksen!
Kokoon tulkaa, taivaan linnut,
suvi-ilmaan puhtaaseen.
Visertäkää, pienet leivot,
viinipuussa tuoreessa.
Lestadiolaisessa saarnaperinteessä uskovaisia kuvataan linnuiksi, jotka visertävät Jumalalle iloista ylistystä Jeesuksen veren armosta. Tapa juontaa juurensa herätysliikkeen isän Lars Levi Lestadiuksen (1800–1861) kuuluisaan jäähyväissaarnaan, jossa hän nimitti seurakuntalaisiaan “pulmukaisiksi ja satakielisiksi”. Monet pohjoisen ihmiset kokevat “suvi-ilman puhtauden” voimakkaasti, koska kontrasti pitkään, kylmään ja pimeään talveen on iso. “Tuore viinipuu”, jossa uskovat “pienet leivot visertävät”, on Jeesus, joka sanoi itsestään: “Minä olen totinen viinapuu” eli todellinen viinipuu (Joh. 15:1). Hänen siunaaville, lävistetyille käsivarsilleen uskovien on turvallista rakentaa pesänsä. Raamatullisena taustana kuvaukselle Jeesuksesta puuna ja uskovista sen oksien suojassa elelevinä lintuina on vertaus sinapinsiemenestä.
Ja hän sanoi: mihinkä me Jumalan valtakuntaa vertaamme? eli millä vertauksella me sen vertaamme? Niinkuin sinapin siemeneen: kuin se maahan kylvetään, on se vähin kaikkia siemeniä, mitä maassa on; Ja kuin hän kylvetty on, niin hän nousee, ja tekee suuret oksat, niin että taivaan linnut hänen varjonsa alle taitavat pesät tehdä. (Mark. 4:30–32)
Kylmä talvi pois on mennyt,
myrskysää on lakannut,
lumipilvet hajotetut,
kylmä sumu selvinnyt.
Lehti puhkeaa jo puihin,
valkoruusut aukeilee.
Toisen säkeistön vahva kevätkuvaus liittyy pohjoisen luontokokemuksen lisäksi Salomon Korkeaan veisuun eli Laulujen lauluun, jota on aina kirkon varhaisilta vuosisadoilta asti selitetty Kristuksen (Salomon/sulhasen) ja seurakunnan (Sulamitin/morsiamen) väliseksi rakkauslauluksi. Sen toisessa luvussa Kristus-sulhanen houkuttelee kauniilla kevätkuvauksella arkaa morsiantaan kuin arkaa kyyhkystä esiin kallionkolostaan.
Ystäväni vastaa ja sanoo minulle:
nouse, armaani, ihanaiseni, ja tule.
Sillä katso, talvi on kulunut,
ja sade lakannut ja mennyt pois:
Kukkaset ovat puhjenneet kedolla, kevät on tullut,
ja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme;
Fikunapuut puhkeevat,
viinapuut kukoistavat ja antavat hajunsa:
nouse, armaani, ihanaiseni, ja tule.
Kyhkyläiseni vuoren raossa ja kivirauniossa,
anna minun nähdä kasvos,
anna minun kuulla äänes,
sillä sinun äänes on suloinen,
ja kasvos ihanainen. (Laul.l. 2:10–14)
Näin herkästi ja suostuttelevasti Jeesus puhuu syntien ja epäilysten painamalle seurakuntamorsiamelle, ei moittien vaan hellästi kutsuen. “Valkoruusut” saattaa olla kuvaus uskovista, jotka valkoisina, Jeesukseen viattomuuteen puettuina ruusuina puhkeavat kukkaan, kun armon kevät koittaa omassatunnossa, jota Jeesuksen veri puhdistaa.
Lounatuuli hiljaisena
Eedomista puhaltaa.
“Lounatuuli” tarkoittaa etelätuulta, joka Suomessa on lämmin ja virvoittava, toisin kuin Israelissa, missä se tuo hellettä, kuivuutta ja kuolemaa. Armon kevään tuova “lounatuuli” puhaltaa “Eedomista”, mikä on jälleen ilmaisu Jeesuksen työlle Golgatalla. Taustalla on Jes. 63:1–6:n kristillinen selitysperinne.
Edom (“punainen/ruskea”) oli Eesaun, Jaakobin (lisänimeltään “Israel”) veljen lisänimi. Eesau myi esikoisuutensa Jaakobille punaruskean papukeiton hinnasta (1. Moos. 25:27–34). Tämä on esikuva ihmisestä, joka vaihtaa Jumalan lapsen esikoisoikeuden maailman hekumaan (Hepr. 12:16–17). Eesausta polveutuvasta Edomista ja Jaakobista polveutuvasta Israelista tuli veljes- ja viholliskansat, jotka sotivat muun muassa kuningas Saulin aikana (1. Sam. 14:47). Kuningas Daavid alisti edomilaiset hallintaansa (2. Sam. 8:13–14; 1. Aik. 18:12–13). Noin 150 vuotta myöhemmin, Israelin kuninkaan Jooramin aikana, edomilaiset luopuivat Israelista ja asettivat itselleen oman kuninkaan (2. Kun. 8:20–22; 2. Aik. 21:8–10). Sen jälkeen edomilaiset ja israelilaiset sotivat keskenään toistuvasti, mutta satunnaisista voitoista huolimatta Israelin ja Juudan kuninkaat eivät kyenneet enää alistamaan Edomia valtapiiriinsä (2. Kun. 14:7; 2. Aik. 25:11, 28:17).
Kuka on se, joka tulee Edomista,
punaisilla vaatteilla Botsrasta,
joka niin on kaunistettu vaatteissansa,
ja käy suuressa voimassansa?
Minä joka puhun vanhurskautta,
ja taidan kyllä auttaa.
Miksi ovat siis vaattees niin punaiset,
ja pukus niinkuin viinakuurnan sotkujan?
Minä sotkun viinakuurnan yksinäni,
ja ei yksikään kansasta minun kanssani.
Minä tallaan heitä vihassani,
ja sotkun heitä julmuudessani;
siitä on heidän verensä priiskunut vaatteisiini,
ja minä olen saastuttanut pukuni;
Sillä minä olen säätänyt itselleni kostonpäivän,
ja vuosi on tullut omiani pelastaa.
Sillä minä katsoin ympärilleni, ja ei ollut auttajaa,
ja minä hämmästyin, ja ei kenkään holhonnut minua;
vaan minun käsivarteni vapahti minun,
ja minun vihani holhoi minua.
Ja minä olen tallannut kansat vihassani,
ja tehnyt heitä juovuksiin minun julmuudessani;
ja sysäsin heidän voittonsa maahan. (Jes. 63:1–6)
Profeetta Jesaja näkee näyssään Herran, Israelin Jumalan, uutena Daavidina, joka palaa Edomista onnistuttuaan jälleen alistamaan sen valtaansa. Edomin (“punaisen”) voittajana Hänellä on verenpunaiset vaatteet aivan kuin viinikuurnan polkijalla, joka tahraa vaatteensa rypälemehuun polkiessaan rypäleitä. Kukaan ihminen ei pystynyt auttamaan Häntä, kun Hän ajoi asiansa kansansa vihollisia vastaan ja kukisti heidät. Sellaisenaan kuva on tuomion kuva: Herra tallaa vihollisensa Israelin puolesta kuin rypäleet viinikuurnassa. Ilmestyskirjassa tätä kuvaa käytetään viimeisestä tuomiosta, jolloin verenpunaiseen vaatteeseen puettu Jeesus polkee “Jumalan vihan suuressa viinikuurnassa” kaikki vihollisensa (Ilm. 14:18–20, 19:13, 15). Mutta lestadiolaisessa ja muussakin kristillisessä saarnaperinteessä Jesajan viinikuurnateksti on sovellettu myös Jeesuksen ristintyöhön. Pitkäperjantai oli todellinen “kostonpäivä”, “vuosi”, jolloin Jumala ja Daavidin Poika “pelasti omansa” aivan yksin, ilman yhtäkään auttajaa. Hän tuli itse poljetuksi Jumalan vihan viinikuurnassa ja värjäytyi punaiseksi omasta verestään, jotta meillä olisi syntien anteeksiantamus, elämä ja rauha. Siksi Golgatan Edomista, “Punaisesta”, puhaltaa syntisille lämmin lounatuuli ja kutsuu Jumalan lapsen oikeuden maailman turhuuksissa tuhlanneita eesaulaisia tuhlaajapoikia ja -tyttöjä takaisin Isän kotiin ja siunaukseen.
Kesälinnut taivaan alla
iloisina lentävät.
Sulaneella sydämellä
laulaa toukomettiset.
Jo tutuin kuvin uskovat kuvataan taivaan linnuiksi, jotka lentävät iloisina Jumalan armotaivaan alla. “Toukomettinen” ei tarkoita mehiläistä vaan on Biblian käyttämä vanha nimitys metsäkyyhkyselle. Se oli yksi Vanhan testamentin uhrieläimistä naudan, vuohen ja lampaan rinnalla. Israelin seurakuntaa kuvataan Vanhassa testamentissa Jumalan kyyhkyseksi (Ps. 68:14, 74:19; Laul.l. 2:12).
Elämä ja autuus loistaa
Herran seurakunnassa.
Nyt selviää, mikä on tuo ihana paikka, jossa Golgatan ja tyhjän haudan armon Auringosta tulviva armon valo loistaa. Se on Herran seurakunta. Toisin kuin vanhoillislestadiolaisessa käsityksessä, Herran seurakunta ei Raamatun mukaan kuitenkaan ole pietistinen herätysliikeväki, joka yksin pelastuu. Herran seurakunta eli kirkko on “pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti saarnataan ja sakramentit oikein toimitetaan” (Augsburgin tunnustus, VII Kirkko). Sen jäseneksi päästään kasteen sakramentissa. Sen jumalanpalveluksen perusmuoto on pastorin johtama Jumalan sanan ja ehtoollisen sakramentin ympärille rakentuva liturginen messu eikä seurojen kaltainen riisuttu veisuu- ja puhetilaisuus.
Aurinko on ristin päällä
valkea ja punainen.
Virsi siirtyy jälleen kuvaamaan, millainen Herran seurakunnassa loistava Jeesus, armon Aurinko, on. Hän on valkea ja punainen. Tämä sana on Laulujen laulusta, jossa seurakuntamorsian kuvaa Kristus-sulhasta näillä sanoilla (Laul.l. 5:10). Valkoinen viittaa Hänen vanhurskauteensa, punainen Hänen sovitusvereensä. Nämä molemmat seurakunta omistaa uskon kautta.
Armon Henki täyttää mielet
murheelliset ilolla.
Rauhan tyven, puhdas ilma
Jeesuksesta virtailee.
Nyt selviää, mikä on se “puhdas suvi-ilma”, jossa armolinnut lentelevät. Se on Jumala, Pyhä Henki, Armon Henki, joka täyttää uskovien murheelliset mielet ilolla. Hän virtailee Jeesuksesta ja tuo mukanaan puhtauden, syntien anteeksiantamuksen ja omantunnon rauhan.
Epäilysten alta nousee
köyhä sielu kiittämään.
Ikävöitsen täältä päästä
kotimaahan ikuiseen.
Armon Hengen työn seurauksena köyhä sielu puhkeaa kiittämään Jumalaa Jeesuksen veren armosta. Kiitokseen sekoittuu täällä ajassa kuitenkin vielä ikävä. Vasta taivaallisessa kotimaassa ikävä jää taakse ja jäljelle jää pelkkä kirkastunut ilo. Sinne Jeesus meidät kaikki johtakoon!
Lisää aiheesta: https://virsikirja.fi/virsi-105-aurinkomme-ylosnousi/
Kuudeskymmenesviides osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Pohdintoja luterilaisen ja roomalaiskatolisen kirkon suhteesta. Mikä roomalaiskatolisessa kirkossa voi kiehtoa ja mitä siitä pitäisi ajatella? Paaviutta, moraalikysymyksiä ja liturgista kulttuuria. Vieraana Martti Vaahtoranta.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Vastapäätä Jerusalemin Temppelivuorta on pitkä Öljymäen rinne. Näiden kahden vuoren välissä on Kidroninlaakso, jonka pohjoisosaa kutsutaan Josafatinlaaksoksi. Öljymäen tunnetuin huippu on 816 metriä korkea Džebel etTur, josta Jeesuksen arvellaan nousseen taivaaseen. Jerusalemin tunnetuin näköalapaikka sijaitsee myös tällä huipulla; siitä avautuu huikea näkymä yli vanhan kaupungin ja Kalliomoskeijan. Öljymäki on 63 metriä korkeampi kuin temppelialue. Öljymäen pohjoisinta huippua kutsutaan Scopusvuoreksi, ja siellä sijaitsee nykyisin heprealainen yliopisto.
Öljymäki on vuoren suomalainen vanha nimi. Hepreaksi se on kuitenkin Har Hazzetim ja kreikaksi óros tóon elaióon, jotka molemmat tarkoittavat ”oliivipuiden vuorta”. Uuden testamentin uudessa suomennoksessa (2020) Öljymäki onkin Oliivimäki. Nimi johtuu tietenkin oliivipuista ja niistä puristetusta oliiviöljystä. Öljymäen rinteellä sijaitsevan Getsemanen nimi tarkoittaa juuri oliivipuristamoa.
Meille Öljymäki on tuttu monista Uuden Testamentin tapahtumista; Jeesuksen Öljymäen puheesta, aasilla ratsastamisesta, viimeisestä rukoustaistelusta Getsemanessa ja taivaaseen astumisesta. Vähemmälle huomiolle jää helposti, että Öljymäki oli merkittävä paikka myös Vanhassa Testamentissa.
Ensimmäinen varma maininta Öljymäestä Raamatussa on 2. Sam. 15. luvussa, jossa kerrotaan, miten kuningas Daavid joutuu pakenemaan poikaansa Absalomia, joka on noussut kapinaan häntä vastaan. Kerrotaan, että ”koko maa itki suureen ääneen, kun väkijoukko vaelsi pois. Kuningas kulki Kidroninlaakson poikki, ja sitten koko joukko lähti kulkemaan autiomaahan johtavaa tietä” (15:23). Myöhemmin sanotaan, että ”Daavid peitti päänsä ja lähti avojaloin ja itkien nousemaan Öljymäen rinnettä, ja myös kaikki hänen mukanaan kulkevat peittivät päänsä ja nousivat rinnettä itkien …” Kerrotaan myös, että Öljymäen laella oli paikka ”jossa oli tapana rukoilla Jumalaa … ” (15:30, 32).
Öljymäellä oli siis ollut rukouspaikka jo ennen kuin Daavid tuli sinne. Täytyy muistaa, että vasta Daavid oli valloittanut Jerusalemin jebusilaisilta, eikä kaupungissa vielä Daavidin aikaan ollut edes temppeliä. Rukouspaikkoja kuitenkin oli, varsinkin korkeilla vuorilla. Öljymäen huippu on erityisen sopiva paikka tällaiseen hartauteen. Sitä emme tiedä, oliko paikalla myös jonkinlainen pieni pyhäkkö; todennäköisesti vain joitakin kiviä.
Daavid Poika palaa
Kertomus pakenevasta Daavidista on tärkeä siksi, että ymmärtäisimme paremmin Uutta Testamenttia. Evankeliumeissa on nimittäin tapahtuma, joka on kuin käänteinen tuolle Daavidin paolle. Daavid nousee Öljymäen rinnettä ja pakenee Jordanille. Uudessa testamentissa sen sijaan Daavidin Poika, Jeesus, tulee Jordanilta ja laskeutuu alas Öljymäen rinnettä.
Kun Vapahtaja on Öljymäellä, Hän puhkeaa itkuun Jerusalemin vuoksi, niin kuin Daavid tuhat vuotta aikaisemmin. Molemmat surevat kaupungin kohtaloa, kun se joutuu vihollisen valtaan. Daavidin poika Absalom valloitti kaupungin, ja vuonna 70 sen valtasivat roomalaiset. Kun Jeesus katselee Öljymäeltä kaupunkia, Hän sanoo: ”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty. Vielä tulet näkemään ajan, jolloin viholliset rakentavat ympärillesi vallin, saartavat sinut ja käyvät kimppuusi joka puolelta. He murskaavat maan tasalle sinut ja sinun asukkaasi. Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi” (Luuk. 19:42-44).
Öljymäelle asetti sotapäällikkö Titus päämajansa Jerusalemin piirityksessä 40 vuotta myöhemmin. Kaupungin ympäri rakennettiin valli, ettei mukaan pääse sieltä pois. Ja lopulta kaupunki ja temppeli tuhottiin, juuri niin kuin Jeesus oli ennustanut (Josefus 3.67, 2004, 432-433).
Kansa seurasi itkien Daavidia, joka joutui lähtemään kaupungista. Mutta nyt kansa riensi iloiten vastaan Daavidin Poikaa, joka laskeutui aasilla Öljymäen rinnettä. Aivan niin kuin tuo tuhannen vuoden takainen suru olisi pyyhitty pois. Kuningas oli taas tulossa. Näinhän kansa huusi: ”Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee” (Mark. 11:10). Ihmiset ymmärsivät yhteyden Jeesuksen tulemisen ja Daavidin valtakunnan välillä.
On hyvä muistaa Lutherin opetus: ”Minne Kristus rakentaa kirkkonsa, sinne Saatana rakentaa kappelinsa”. Näin kävi myös Öljymäellä. Rukouspaikan läheisyyteen, Öljymäen eteläiselle huipulle rakensi Daavidin poika Salomo (n. 970-930 eKr.) uhrikukkuloita epäjumalille. Hän oli ottanut naapurikansoista pakanallisia vaimoja ja suostui rakentamaan heille paikat, jossa he palvoivat omia jumaliaan. Näitä epäjumalia olivat Siidonin jumala Astarte, Mooabin jumala Kemos ja Ammonin jumala Milkom. Vasta kuningas Joosia (n. 641-610) hävitti uskonpuhdistuksessaan nämä palvontapaikat 300 vuotta myöhemmin (2. Kun. 23:13). Paikkaa kutsutaan edelleen Turmiovuoreksi, koska Salomo aiheutti kansalleen turmion suostumalla pystyttämään epäjumalien alttarit.
Öljymäki esiintyy myös kahdessa tärkeässä Vanhan testamentin profetiassa. Hesekielin kautta Jumala ilmoitti 560luvulla eKr., että Herran kirkkaus jättää Jerusalemin temppelin. Se pysähtyi temppelin itäiselle portille kerubien kannattelemana: ”Herran kirkkaus kohosi kaupungin keskeltä ja siirtyi vuorelle, joka on kaupungista itään” (Hes. 10:18-19; 11:23). Tämä vuori tarkoittaa varmasti Öljymäkeä.
Herran kirkkaus oli täyttänyt Jerusalemin temppelin, kun liitonarkki, Jumalan läsnäolon paikka, oli kannettu sinne (1. Kun. 8:10-11). Kirkkaus tai pilvi olivat merkki siitä, että Jumala asui temppelissä, ja ihmiset saattoivat kohdata Hänet siellä. Ylipappi vei kerran vuodessa sovitusveren liitonarkin kannelle, jotta kansan synnit pyyhittäisiin pois. Nyt Hesekiel kuitenkin sanoo, että Herran kirkkaus jättää temppelin ja siirtyy Öljymäelle.
Hesekielin ennustuksen aikana temppeli oli jo hävitetty (586 eKr.), joten se ei enää ollut Jumalan kirkkauden asuinsija. Pakkosiirtolaisuuden jälkeen alettiin kuitenkin temppeliä rakentaa uudelleen, ja se vihittiin käyttöön tasan 70 vuotta edellisen hävittämisen jälkeen (516 eKr.), niin kuin Jumala oli luvannut. Tuo temppeli säilyi aina siihen saakka, kun roomalaiset valtasivat Jerusalemin vuonna 70 jKr. ja hävittivät taas temppelin.
Hesekielin ennustus liittyy Jeesuksen sanaan: ”Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille” (sananmuk. ”teidän talonne jätetään teille”, Luuk. 13:34-35). Jumala tulee siis jättämään Jerusalemin temppelin siksi, että kansa torjuu Messiaansa, Jumalan Pojan.
Roomalainen historioitsija Tacitus (n. 55-120 jKr) kertoo mielenkiintoisen muiston Jerusalemista: ”Pilvestä leimahtava salama valaisi temppelin, sen portit avautuivat ja kuului ihmisääntä mahtavampi ääni, joka sanoi jumalten poistuvan, ja samalla kuultiin voimakasta liikkumisen ääntä … Useimmat olivat vakuuttuneita siitä, että kyse oli vanhoissa pappien kirjoituksissa ennakoidusta tapahtumasta” (Taistelu keisarivallasta, 290). Ettei vain ollut kyseessä juuri tuo Hesekielin profetia Herran kirkkauden poistumisesta! Tacitus kertoo tämän tapahtuneen joskus ennen Jerusalemin piiritystä (67-70 jKr.).
Myös juutalainen historioitsija Josefus (n. 37-100 jKr.) kertoo vastaavaa: ”Kaupungin (Jerusalemin) yläpuolelle ilmestyi miekan muotoinen tähti sekä komeetta, joka vuoden ajan pysyi paikallaan (vuonna 66). Yöllä yhdeksännen tunnin vaiheilla (klo 03) säteili alttarin ja temppelin ympärillä niin kirkas valo, että näytti siltä kuin olisi ollut valoisa päivä. Sitä kesti puoli tuntia. Asiaa tuntemattomien mielestä tämä näytti hyvältä enteeltä, mutta pyhien kirjoitusten tuntijat arvioivat heti sen merkitsevän sitä, mikä sitten tapahtui (temppelin tuho)” … ” Sisemmän temppelialueen itäportti oli pronssia ja lisäksi erittäin painava. Kaksikymmentä miestä pystyi iltaisin vain vaivoin sulkemaan sen. Se oli lukittu rautaisilla palkeilla. Ja siinä oli yhdestä kivestä tehtyyn kynnykseen pystysuoraan syvälle upotettu salpa. Tämän portin nähtiin yöllä kuudennen tunnin vaiheilla (klo 24) avautuvan itsestään”. Helluntaina temppelipalvelukseen tulleet papit havaitsivat yöllä liikettä ja melua ja sen jälkeen kuulivat monesta suusta lähtevän äänen: ”Me olemme lähtemässä täältä pois” (Josefus 3.288, 2004, 543-544).
Vaikka näihin kuvauksiin suhtautuisi varauksella, vahvistavat ne kuitenkin saman, mistä Hesekiel ja Jeesus itse profetoivat: Jumala poistuisi asunnostaan. Mutta kuinka pitäisi ymmärtää ennustus, jonka mukaan Herran kirkkaus siirtyisi juuri Öljymäelle?.
Tähän saamme vastauksen Sakarjan kirjan profetiasta. Siinä sanotaan mm. ”Jerusalem, Herran päivä on lähellä! … Herra itse lähtee sotaan pakanoita vastaan, niin kuin Hän on lähtenyt ennenkin vihollisen hyökätessä. Hän seisoo sinä päivänä Öljymäellä, joka kohoaa Jerusalemin itäpuolella. Ja Öljymäki halkeaa kahtia idästä länteen, toinen puoli vuoresta siirtyy pohjoiseen, toinen puoli etelään, ja välille syntyy valtaisi laakso. Te pakenette minun vuorteni välissä olevaa laakso pitkin, ja se ulottuu Asaliin asti” (Sak. 14:1,3-5).
Sen jälkeen kuvataan aikaa, jolloin ”yö on kirkas kuin päivä eikä ilta enää pimene”. Kuvaus sopii paremmin taivaalliseen Jerusalemiin kuin maalliseen (Sak. 14:6-21, Ilm. 21:23, 25; 22:5). Jumalan ilmoitus näistä asioista tarkentuu olennaisesti Uuden testamentin puolella.
Olennaista Sakarjan profetiassa on tuo ”Hän seisoo sinä päivänä Öljymäellä, joka kohoaa Jerusalemin itäpuolella”. Milloin tuo päivä koittaa?
Jeesushan nousi taivaaseen juuri Öljymäeltä. Luukas kertoo evankeliumissaan, että ”Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa”. Siellä Hän siunasi opetuslapset ja Hänet otettiin taivaaseen (Luuk. 24:50-51). Sama Luukas kertoo Apostolien teoissa, että ”opetuslapset lähtivät tuolta vuorelta, jota kutsutaan Öljymäeksi ja joka on lähellä Jerusalemia, sapatinmatkan (eli noin kilometrin) päässä. He palasivat Jerusalemiin … ” (Ap. t. 1:12). Betania on Öljymäen rinteellä, joten näissä paikanmäärityksissä ei ole mitään ristiriitaa.
Kun opetuslapset katselivat Jeesuksen jälkeen taivaalle, heille ilmestyi kaksi enkeliä, jotka sanoivat: ”Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte Hänen taivaaseen menevän” (Ap. t. 1:11). Eli meillä on lupa odottaa, että Kristus kerran palaa voimassaan ja kirkkaudessaan Öljymäelle, juuri niin kuin Sakarjan profetiassa sanottiin.
Temppelistä poistunut Herran kirkkaus on nyt siis Kristuksessa, joka lähti Öljymäeltä ja kerran palaa sinne. Kristuksen ruumishan on uusi temppeli, niin kuin Johannes kirjoittaa: ”Jeesus tarkoitti … (uudella) temppelillä omaa ruumistaan” (Joh. 2:21). Maan päällä on Herran kirkkaus siis koettavissa Kristuksen ruumiissa eli seurakunnassa, kun Vapahtaja itse on täällä läsnä Sanassaan, pyhässä Kasteessa ja pyhässä Ehtoollisessa. Me saamme jumalanpalveluksessa syntimme anteeksi aivan samoin kuin kansa sai synninpäästön Jerusalemin temppelissä suurena sovituspäivänä.
Vanhassa testamentissa viitataan Öljymäen seutuun myös viimeisen tuomion yhteydessä. Selvimmin tämä tulee esiin Joelin profetiassa: ”Minä kokoan kaikki kansat Josafatinlaaksoon, ja käyn siellä oikeutta niitä vastaan oman maani ja kansani Israelin tähden … Kansat lähtevät liikkeelle, rientävät Josafatinlaaksoon. Sinne minä asetan istuimeni ja siellä minä tuomitsen kaikki kansat. Lähettäkää sirppi, elo on jo kypsää. Tulkaa polkemaan viinikuurnaa, se on jo täynnä, altaissa viini kuohuu yli reunojen. Suuri on kansojen pahuus. Väkeä tungeksii tuomion laaksossa, sillä lähellä on Herran päivä. Aurinko ja kuu pimenevät, tähtien loiste sammuu” (Joel 4:2, 12-15).
Josafatinlaakso sijaitsee Öljymäen ja Jerusalemin vanhankaupungin välissä. Nykyisinkin sen arabiankielinen nimi on Wadi al-Joz, Jozin laakso. Josafat, hepreaksi jehošapat tarkoittaa ”Herra tuomitsee”. Joelin kirjan kuvaus vastaa sitä, miten Uudessa testamentissa kuvataan viimeistä tuomiota, jolle kootaan Herran päivänä kaikki kansat. Viinikuurna ja auringon pimeneminenkin mainitaan Ilmestyskirjassa ja evankeliumeissa.
Koraanissa ei kerrota viimeisen tuomion tapahtumista, vaikka siinä tuomiopäivästä ja sitä seuraavasta paratiisista kerrotaankin paljon. Islamilaisissa haditheissa (selitysteoksissa) sen sijaan kerrotaan viimeisestä tuomiosta. Niiden mukaan maailmanhistorian lopussa Jeesus kuolee voitettuaan Antikristuksen (Ad-Dajjal) ja Hänet haudataan Muhammedin viereen Medinaan. Sen jälkeen kuolleet nousevat haudoistaan Jumalan eteen tuomittaviksi. Vanhojen uskomusten mukaan Jumala laskeutuu Moorianvuorelle eli Temppelivuorelle tuomitsemaan ihmiset. Jokaisen hyvät ja pahat teot on kirjattu ylös. Tekoja vertaillaan laskemalla yhteen niiden painot. Tuomio pannaan toimeen siten, että kukin pannaan kävelemään helvetin tulen yläpuolella olevaa siltaa (tai köyttä), joka on terävämpi kuin miekka ja ohuempi kuin hius. Ne, joiden synnit ovat painavampia kuin hyvät teot, menettävät tasapainon ja syöksyvät helvettiin. Hurskaat sen sijaan selviytyvät sillan yli ja pääsevät paratiisiin. Joidenkin hadithien mukaan tämä silta pingotetaan Öljymäen ja Jerusalemin temppelivuoren välille, Josafatin- ja Kidroninlaakson ylle. Näin tuomio toteutuisi siis myös islamin mukaan Josafatinlaaksossa!
Uudessa testamentissa ei kerrota viimeisen tuomion tapahtumapaikkaa. Ilmestyskirja näyttää edellyttävän, että se ei tapahdu maan päällä, koska ennen tuomiota valkealla valtaistuimella istuvan ”kasvojen edestä pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään”. Johannes kuitenkin näki ”myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä”, ja ihmiset tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli kirjoitettu (Ilm. 20:11-15). Tämän perusteella voi ajatella, ettei Josafatinlaakso ole mikään konkreettinen paikka maan päällä vaan vertauskuvallinen ilmaus ”Herran tuomitsemisesta”.
Meille Öljymäki on kuitenkin lupaus Kristuksen paluusta ja Josafatinlaakso muistutus viimeisestä tuomiosta.
Kuudeskymmenesneljäs osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Nostoja Saksan kirkkotaistelusta. Historiallisia kehityskulkuja kansallissosialismin takana. Synnintunnustuksia ja julistuksia. Mitä on hyödyllistä ymmärtää ja mitä voimme oppia? Vieraana Miika Vuola.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Viideskymmenesviides osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Avainten vallasta Osa 1. Avainten vallan raamatullinen perusta. Avainten valta ja kirkko. Pastori ja kirkkokuri. Luoko synninpäästö todellisuuden, vai kertooko vain jo olemassaolevasta asiasta? Mitä sanamuotoja tulisi käyttää? Vieraana Juuso Mäkinen.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Kirkon tuntomerkit. Ks. myös tämä.
Viideskymmeneskuudes osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Avainten vallasta Osa 2. Avainten valta ja varhainen kirkko. Apostoliset isät. Rippi ja ehtoollinen. Seurakunnan keskinäinen rakkaus. Parannus ja kaste. Katumusajat ja rekonsiliaatio. Vieraana Juuso Mäkinen.
Viideskymmenesseitsemäs osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Avainten vallasta Osa 3. Avainten valta ja keskiaika. Yksityisripin synty. Mitä Britanniassa oikein tapahtui? Kuinka usein olisi hyvä ripittäytyä? Roomalaiskatolisia käsityksiä ja ripin vääristyminen. Vieraana Juuso Mäkinen.
Viideskymmeneskahdeksas osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Avainten vallasta Osa 4. Avainten vallan teologia reformaation avaajana. Miten aneet liittyvät asiaan? Reformaation reaktio keskiajan teologiaan. Muutos idän teologiassa. Onko Lutherin ja myöhemmän luterilaisuuden välillä jännitettä? Yksityisen ja yleisen ripin ja synninpäästön suhde? Vieraana Juuso Mäkinen.
Kuudeskymmeneskolmas osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Avainten vallasta Osa 5. Uskonpuhdistuksen kirkollista elämää. Yksityisen ja yleisen ripin suhde. Rippituolin tausta ja pietismin kritiikki. Avainten valta Suomessa. Rippikoulun synty. Kirkkokurin teemoja. Achrenius ja rippi. Vieraana Juuso Mäkinen.
Tässä tekstissä käsitellään kahta paikkaa, jotka nykyisin ovat olennainen osa Jerusalemia. Lisäksi nuo kaksi paikkaa yhdistettiin jo varhain juutalaisessa raamatunselityksessä yhdeksi ja samaksi paikaksi, vaikka niiden tapahtumat sattuivat eri aikakausina, noin 700 vuoden välein. Eli kyseessä ovat Moorianvuori ja Araunan puimatanner.
Moorian (UKR91: Morian) vuori tulee meitä vastaan tutussa kertomuksessa Iisakin uhraamisesta. Jumala käskee Abrahamia: ”Ota Iisak, ainokainen poikasi, jota rakastat, ja mene Moorian maahan ja uhraa hänet siellä polttouhriksi vuorella, jonka minä sinulle sanon” (1. Moos. Tarkalleen ottaen tässä ei puhuta Moorianvuoresta (har ham-Morijjah) vaan Moorian maasta (eres ham-Morijjah). Mikä se on?
Nimi Mooria voi heprean kielessä tarkoittaa ”Jumalan pelkäämisen paikka” tai ”Jumalan näkemisen paikka”. Jumalan pelkääminenhän tarkoittaa Jumalan kunnioittamista niin, että tekee Jumalan tahdon mukaan. Siitähän Abrahamin matkalla juuri oli kysymys, joten paikan nimi oli enne. Jumalan näkemisestä ei kertomus puhu, mutta kylläkin Jumalan enkelin äänen kuulemisesta.
Muitakin selityksiä nimelle Mooria on kyllä esitetty. Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä (Septuaginta) Jumala kehottaa Abrahamia menemään ”korkeaan” maahan. Kirkkoisä Hieronymos sanoi Moorian tarkoittavan hepreaksi juuri korkeaa.
Hepreankielinen Vanhan testamentin Peshitta-käännös sanoo, että Abrahamin piti mennä ”amorilaisten maahan”. Mooria ja Amor ovat kyllä kielellisesti toisiaan lähellä olevia sanoja, ja amorilaisia asui näillä seuduilla.
Samarialaisten mukaan Moorianvuori on sama kuin heidän pyhä vuoressa eli Garissiminvuori.
Muslimien mukaan Mooria (arabiaksi Marwah) sijaitsee Mekan Kaaban kohdalla. Islaminuskon mukaan Abrahamin piti uhrata Ismael tällä paikalla. Siellä on kuulemma säilytetty oinaan sarvea vuodesta 683 jKr lähtien.
Moorian nimelle on siis olemassa ainakin viisi selitystä, joista varmaankin ”Jumalan pelkäämisen paikka” on todennäköisin. Nimellä sinänsä ei kuitenkaan ole tässä kovin suurta merkitystä vaan paikan tapahtumilla.
Abraham lähti liikkeelle etelästä, Beersebasta ja kulki noin 60 kilometrin matkan pohjoiseen. Kolmantena matkapäivänä Abraham näki Moorian maan vuoren etäältä. Sitten hän antoi polttopuut poikansa Iisakin kannettavaksi, aivan niin kuin Jeesuskin joutui kantamaan omaa teloituspuutaan. Abraham itse otti tulen ja veitsen, ja niin isä ja poika lähtivät tuolle synkälle matkalle. Matkalla Iisak kysyi: ”Missä on karitsa polttouhriksi?”, mihin Abraham vastasi: ”Jumala katsoo kyllä itselleen karitsan polttouhriksi, poikani”.
Lopulta Abraham ja Iisak pääsevät Moorianvuoren huipulle. Abraham rakensi sinne alttarin ja latoi puut sen päälle. Sitten hän sitoi poikansa Iisakin ja pani hänet puiden päälle. Juuri kun hän tarttui veitseensä surmatakseen poikansa, enkeli huusi taivaasta: ”Abraham, Abraham”. Hän vastasi: ”Tässä olen”. Enkeli jatkoi: ”Älä koske poikaan äläkä tee hänelle mitään. Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa, kun et kieltäytynyt uhraamasta edes ainoaa poikaasi”. Niin Abraham näki oinaan ja uhrasi sen poikansa sijaan (1. Moos. 22:9-13).
Abraham antoi paikalle nimen Adonaj-jir’eh eli ”Herra näkee”. Uuden suomennoksen mukaan paikkaa kutsutaan ”Herrankatsomavuoreksi”, vanhan käännöksen mukaan ”vuoreksi, missä Herra ilmestyy” (1. Moos. 22:14). Tuon paikan on täytynyt olla hyvin tärkeä myös Abrahamin ja Iisakin jälkeläisille.
Pelastushistorian kannalta paikka on äärimmäisen tärkeä. Onhan se esikuva Kristuksen uhrista Golgatalla. Ihmiseltä Jumala ei vaatinut pojan uhraamista, mutta itseltään Jumala sitä vaati ja sen toteutti. Jumalan on täytynyt tuntea vielä paljon syvempää tuskaa kuin Abraham, kun poika oli sidottu tapettavaksi. Jeesus oli juuri se karitsa, jonka Jumala oli katsonut sopivaksi uhriksi. Uhri, joka annettiin myös Abrahamin ja Iisakin syntien puolesta.
Me emme tietäisi Moorian tarkkaa paikkaa, ellei Raamatussa olisi yksi kohta, joka sen paljastaa. Se on 2. Aikakirjan 3:1, jossa sanotaan: ”Salomo alkoi rakentaa Herran temppeliä isänsä Daavidin määräämälle paikalle, jebusilaisen Araunan puimatantereelle Moorian vuorelle, missä Herra oli ilmestynyt Daavidille”.
Tämä yksi Raamatun jae kertoo meille huikean yhteyden: Iisakin uhraamispaikka on sama kuin myöhempi Jerusalemin temppelin paikka. Moorianvuori on siis temppelivuori, Israelin uskon kaikkein pyhin paikka.
Paikan merkitys on helppo tajuta jo Abraham-kertomuksesta. Se oli paikka, jonka Jumala oli valinnut uhripaikaksi. Sinne Abraham rakensi alttarin. Siellä Abraham osoittautui kuuliaiseksi Jumalalle. Siellä enkelin ääni kuului taivaasta. Se oli paikka, jonka Herra näkee. Siellä Herra ilmestyi. Ei ihme, että siitä tuli 700 vuotta myöhemmin Israelin hengellisen elämän keskus.
Israelin kansalla säilyi muistissa Iisakin uhraamisen paikka, vaikka he olivat olleet välillä Egyptin orjuudessa. Varmaankin juuri tämä uhripaikka oli tärkeä syy siihen, että Daavid perusti pääkaupunkinsa juuri Jerusalemiin. Daavidin kaupunki tosin sijaitsi Moorianvuoren eli temppelivuoren eteläpuolella, Siioninvuorella. Nämä ovat peräkkäisiä kukkuloita.
Yhteyden Moorianvuoren ja temppelivuoren välillä vahvistaa myös juutalainen historioitsija Josefus (30-100 jKr.). Hän kirjoittaa: ”Kolmantena päivänä, jolloin vuori oli näkyvillä, (Abraham) jätti matkakumppaninsa tasangolle ja nousi yksin poikansa kanssa sille vuorelle, jolle kuningas Daavid myöhemmin rakensi temppelin”. Daavid ei tosin itse saanut rakentaa temppeliä Moorianvuorelle, koska hän oli liannut kätensä vereen.
Myös juutalaisessa raamatunselitysteoksessa, Targumissa, kerrotaan Moorianvuoresta: ”Ja Abraham palvoi ja rukoili siinä paikassa ja sanoi Jumalalle: ’Tässä pitää olla tulevien sukupolvien jumalanpalvelus(paikka)’”. Tämän selityksen mukaan jo Abrahamilla olisi ollut mielessään, että tulevienkin sukupolvien pitäisi juuri siellä palvella Jumalaa. Näin ei Raamatussa kuitenkaan lue.
Toisessa Targumin kohdassa sanotaan: ”Herran temppelin vuorella, jossa Abraham uhrasi poikansa Iisakin …”. Myöhemmille sukupolville oli siis selvää, että Moorianvuori tarkoitti juuri Jerusalemin temppelivuorta. Uhrit suoritettiin siinä, missä Iisak olisi pitänyt uhrata. Temppelissä israelilaiset kokivat olevansa uskon isän, Abrahamin, alttarilla. Heitä innoitti se sama kuuliaisuus, jota Abraham osoitti Jumalaa kohtaan tuolla vuorella.
2. Aikakirjassa, samassa kohdassa, jossa Moorianvuori samastettiin tulevaan temppelivuoreen, puhuttiin myös toisesta nimestä, Araunan puimatantereesta. Sekin tarkoittaa Jerusalemin temppelivuorta. Mitä sillä tarkoitetaan?
Kuningas Daavid valloitti Siioninvuoren jebusilaisilta ilmeisesti vuonna 999 eKr. Daavid rakensi oman palatsinsa ja hallintorakennuksensa tuolle kukkulalle. Seudun alkuperäisiä, jebusilaisia asukkaita jäi kuitenkin asumaan Daavidin kaupungin liepeille.
Vanhoilla päivillään Daavidiin iski ylpeys. Hän halusi osoittaa oman voimansa ja määräsi siksi suoritettavaksi väenlaskun koko maassa. Näin hän kuitenkin luotti omaan voimaansa eikä turvautunut yksin Jumalaan. Sen vuoksi Jumala päätti rangaista Daavidia ja kansaa. Daavid sai valittavakseen kolmen rangaistuksen väliltä: joko seitsemän nälkävuotta, kolmen kuukauden pakomatka tai kolme päivää ruttoa. Daavid ei osannut valita ja siksi Jumala valitsi hänen puolestaan ruton.
Kansaa kuoli Daanista Beersebaan eli koko maassa, kaikkiaan 70.000 ihmistä. Kun surmanenkeli oli ojentamassa kättään kohti Jerusalemia, Jumala sanoi enkelille: ”Jo riittää. Laske kätesi”. Herran enkeli oli silloin jebusilaisen Araunan puimatantereen kohdalla.
On mielenkiintoista, että Jumalahan olisi voinut sanoa nuo samat sanat myös Abrahamin kohdalla, kun hän oli uhraamassa Iisakia: ”Jo riittää. Laske kätesi”. Molemmissa tapauksissa oli siis kyse Jumalan koettelemuksesta, jolla testattiin ihmisten uskoa. Ne molemmat opettivat myös Jumalan kaikkivaltiutta elämän ja kuoleman asioissa. Ja molempiin tapahtumiin liittyy Jumalan yksipuolinen armo ihmisiä kohtaan.
Siioninvuoren lähellä sijaitsi siis jebusilaiseen kansaan kuuluneen Araunan puimatanner. Arauna (’arawnaa) on ei-seemiläinen nimi, jonka merkitystä ei ole pystytty selvittämään. Se tarkoittaa mahdollisesti ’väkevää’ tai ’voimakasta’, joka voi olla pakanallisen jumalan nimitys. Nimen taustalla voi olla myös hurrilainen lainasana ibri tai iwri, joka merkitsee ’herraa’ tai ’kuningasta’. Araunasta käytetään 1. Aikakirjassa myös nimeä Ornan.
Vanhan suomennoksen mukaan Arauna itsekin oli kuningas (2. Sam. 24:23). Oliko hän se kuningas, jonka Daavid oli syrjäyttänyt Jerusalemin johdosta?
Puimatanner oli yleensä halkaisijaltaan 12-14 metriä. Siinä viljantähkistä erotettiin jyvät ja akanat. Yleensä tällainen tanner ei ollut vuoren huipulla vaan sen rinteellä, tasaisemmalla maalla. Sellainen paikka on voinut olla nykyisen temppelivuoren kupeessa Kalliomoskeijan lounaispuolella, Itkumuurin yläpuolella.
On mielenkiintoista, että Jerusalemin temppelin tuhoamisen (70 jKr.) jälkeen temppelivuori palautui osittain luonnontilaan. Jo 300-luvulla kertoo kirkkoisä Eusebios nähneensä ”härkien kyntävän ja siementä kylvettävän pyhässä paikassa”. Eli paikka palautui ehkä puimatantereeksikin.
Pakanallisissa uskonnoissa puimatantereilla on ollut uskonnollista merkitystä. Jerusalemissa oli myös toinen puimatanner, Naakonin puimatanner, ehkä nykyisen Jaffaportin tienoilla. Naakon oli otaksuttavasti amorilainen. Näillä paikoilla harjoitettiin kanaanilaista hedelmällisyyskulttia.
Raamatussakin puimatantereella oli joskus hengellistä merkitystä. Tuomari Gideon toi villoja puimatantereelle. Hän pyysi Jumalaa joko kastelemaan villat tai pitämään ne kuivina. Näin hän tietäisi, että Jumala tekisi hänestä maansa pelastajan (Tuom. 6:36-40). Saul kysyi efodin avulla Jumalan tahtoa puimatantereella (1. Sam. 14:2, 18-19). Liitonarkki oli Naakonin puimatantereen kohdalla (2. Sam. 6:5-6).
Jumala määräsi Daavidia profeetta Gaadin suulla: ”Mene jebusilaisen Araunan puimatantereelle ja pystytä sinne alttari Herralle”. Daavid lähti paikalle. Kun Arauna tuli sinne, Daavid pyysi saada ostaa puimatantereen ja rakentaa sinne alttarin, jotta kansa vapautuisi vitsauksesta. Arauna antoi Daavidille luvan uhraamiseen ja oli valmis antamaan jopa polttopuita ja härkiä uhriksi. Daavid halusi kuitenkin ostaa paikan täydestä hinnasta. Hän osti puimatantereen ja härät viidelläkymmenellä hopeasekelillä (n. 650 gr.). Tämän laillisen kaupan perusteella temppelivuori kuuluu Daavidille ja hänen jälkeläisilleen.
Daavid rakensi alttarin samalle paikalle, jossa oli ollut Abrahamin alttari, ja uhrasi siellä poltto- ja yhteysuhreja.
Daavidilla oli Jerusalemissa pyhäkköteltta, jonka sijaintipaikkaa ei kerrota tarkemmin. On kuitenkin hyvin todennäköistä, että he pystytti teltan juuri Moorianvuorelle, Araunan puimatantereelle (esim. 1. Kun. 1:39).
Daavidin pojan, Salomon, rakennuttama temppeli oli huikea rakennus. Se oli rakennettu Foinikiasta tuodusta setripuusta. Sisältä temppeli silattiin kullalla ja sen lattia päällystettiin kullalla. Kaikkialla oli taidokkaita koristeita ja leikkauksia. Kun temppeli oli valmis, järjestettiin suuret vihkimisjuhlat. Kun papit olivat poistuneet temppelistä, Jumalan kirkkauden pilvi täytti sen. Salomo itse sanoi: ”Minä olen rakentanut sinulle asumuksen ikuisiksi ajoiksi” (1. Kun. 8:13).
Tämä ikuisuus ei kuitenkaan kestänyt kuin vajaa 400 vuotta, sillä vuonna 587 / 586 eKr. valloittivat babylonialaiset kaupungin ja tuhosivat temppelin. Temppelin kultaiset aarteet oli tosin viety temppelistä jo Salomon seuraajan, Rehobeamin aikana, kun Egyptin faarao Siisak hyökkäsi maahan. Niiden tilalle Rehobeam teetti pronssiset esineet (1. Kun. 14:26-27).
Uutta temppeliä alettiin rakentaa pakkosiirtolaisuuden jälkeen vuonna 522 eKr ja se vihittiin käyttöön lähes tarkalleen 70 vuotta edellisen temppelin hävittämisen jälkeen 12.3.515 eKr – juuri niin kuin profeetat olivat ennustaneet. Tätä temppeliä kuningas Herodes rakensi uudelleen vuodesta 20/19 eKr lähtien. Hänen seuraajansa jatkoivat työtä Jeesuksen aikoihin. Tuo kunnostus päättyi vuonna 64 jKr. Roomalaiset tuhosivat vastaehostetun temppelin vain kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 70 jKr.
Josefus (30-100 jKr.), joka itse oli nähnyt Jerusalemin temppelin, kuvaa sitä näin: ”Temppelin ulkoisesta olemuksesta ei puuttunut mitään katsojan sielun eikä silmien ihastuttamiseksi, sillä se oli päällystetty joka puolelta massiivisilla kultalevyillä. Auringon noustessa ne sädehtivät tulenhehkuista loistetta, niin että katsojien oli pakko kääntyä poispäin aivan kuin auringon säteiltä silmiään suojaten. Kaupunkiin saapuvista vieraista se näytti kaukaa katsottuna lumen peittämältä vuorenhuipulta, sillä siellä, mistä sitä ei oltu kullattu, se oli hohtavan valkoinen. Katon harjalla oli teräviä piikkejä, ettei yksikään lintu voisi päästä sinne istumaan ja tahraamaan sitä. Muutamat temppelin kivistä olivat neljäkymmentäviisi kyynärää pitkiä, viisi kyynärää korkeita ja kuusi leveitä”
Näitä aivan samoja kiviä myös Jeesuksen opetuslapset ihailivat: ”Opettaja, katso! Mitkä kivet, mikä rakennus!”. Siihen Jeesus vastasi: ”Katso nyt näitä mahtavia rakennuksia. Kaikki revitään maahan, tänne ei jää kiveä kiven päälle” (Mark. 13:1-2). Tämä ennustus toteutui kirjaimellisesti vain 40 vuotta myöhemmin.
Jeesus asetti Jerusalemin temppelin tilalle uuden, paremman temppelin. Hän sanoi: ”Hajottakaa tämä temppeli, niin minä saan sen nousemaan kolmessa päivässä”. Silloin juutalaiset vastasivat: ”Tätä temppeliä on rakennettu 46 vuotta (tarkoittaa Herodeksen aloittamaan kunnostustyötä 20/19 eKr – 26/27 jKr.). Sinäkö pystyttäisit sen kolmessa päivässä”. Apostoli Johannes selittää tätä näin: ”Jeesus tarkoitti kuitenkin temppelillä omaa ruumistaan” (Joh. 2:19-21). Ja Paavali selittää sitten, mitä tämä ruumis tarkoittaa: ”Seurakunta on Kristuksen ruumis ja Hänen täyteytensä, Hänen, joka kaiken kaikessa täyttää” (Ef. 1:23). Kristittyinä me emme siis odota Jerusalemin temppelin uudelleenrakentamista. Sillä ei ole meille hengellisesti mitään annettavaa, koska meidän temppelimme on Kristuksen ruumis, kristillinen seurakunta.
Jerusalemin temppelin paikalla on sittemmin ollut roomalainen Jupiterin temppeli, bysanttilainen kirkko, kalliomoskeija, joka ristiretkien aikana muutettiin kirkoksi (Templum Domini), ja se jälkeen jälleen moskeija, niin kuin siellä edelleenkin on. Itkumuuri on tämän temppelialueen ulkomuuri, ja se on nykyisin juutalaisten kaikkein pyhin paikka.
Muslimit eivät siis liitä temppelivuorta Abrahamiin, koska heidän mielestään Abrahamin piti uhrata Ismael Mekassa. Sen sijaan paikan pyhyys tulee heille siitä, että perimätiedon mukaan Muhammed teki yöllisen ratsastusmatkan Mekasta Jerusalemiin, ja nousi sieltä käymään taivaassa.
Vuonna 833 kuollut Muhammedin elämäkerran kirjoittaja Ibn Hisham kirjoittaa tuosta matkasta näin: ”Buraq tuotiin Jumalan lähettiläälle (Muhammad) ja hän ratsasti sillä. Buraq on juhta, joka on kantanut muitakin profeettoja ennen häntä. Sen askel yhtä kauas kuin katse. Muhammedin kanssa lähti (Mekasta) hänen toverinsa (enkeli Gabriel), ja hän näki kaikki tunnusmerkit maassa ja taivaassa. He päätyivät Jerusalemiin ja siellä Muhammad tapasi Abrahamin, Mooseksen, Jeesuksen ja joukon muita profeettoja, jotka olivat kokoontuneet Jerusalemiin. He rukoilivat Muhammadin kanssa.
Kun Muhammad sitten palasi Mekkaan ja kertoi yön aikana käyneensä Jerusalemissa, ihmiset sanoivat: ”Kautta Jumalan, tuo on aivan uskomatonta; kestäähän karavaaniltakin kuukausi Syyriaan ja toinen takaisin! Kulkisiko Muhammad muka yhdessä yössä saman matkan?” Ibn Hashim kertoo, että moni muslimi luopui tuolloin uskostaan. Hänen vaimonsa Aisha sanoi: ”Jumalan lähettilään ruumis ei lähtenyt paikaltaan; Jumala vei hänen sielunsa yölliselle matkalle”.
Tämän kuvitellun tapahtuman varassa on se, että Jerusalem on islamin kolmanneksi pyhin paikka Mekan ja Medinan jälkeen.
Jerusalemin temppelivuori on maailman tärkeimpiä paikkoja. Siksi se myös on kaikkein tulenarimpia paikkoja, jossa väkivallanteko voisi saada koko Lähi-idän räjähtämään. Siksi Israelin valtio koettaa huolehtia siitä, että tilanne siellä pysyy rauhallisena.
Paikalla on ollut valtavan suuri pelastushistoriallinen merkitys. Olihan se Jumalan asuinpaikka Salomon ajoista Jeesuksen aikaan saakka, lähes tuhat vuotta. Sen jälkeen meillä kuitenkin on ollut vielä tärkeämpi paikka, Kristuksen ruumis, uusi temppeli. Pääsemme jopa tuon temppelin kaikkeinpyhimpään, kun tulemme armoistuimen luo saamaan syntimme anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
Ks. myös Temppeli on Jeesus
E.V. Rope Kojonen: Luominen ja evoluutio. Miten usko ja tiede kohtaavat. Gaudeamus; Tallinna 2021. 415 s.
Joskus nuorena pappina 1980- ja 1990-lukujen taitteen vaiheilla tein radio-ohjelman Ylen Satakunnan toimituksen tuottamaan Kirkonkello -sarjaan. Taisin itse valita sen aiheeksi luomisuskon ja kehitysopin suhteen tai jotakin sen suuntaista. Haastattelin siihen kahta jo edesmennyttä asiantuntijaa, uskovaa maantieteilijä- ja biologi-isääni Eho Vaahtorantaa ja kirkkoherraani, silloin vielä TL Anssi Simojokea.
En enää tarkasti muista, mitä ohjelmassa puhuttiin. Sen muistan, että mitään suurta ristiriitaa ei ollut näiden kahden, tunnusluterilaisen papin ja körttiläistaustaisena itseään pitävän lehtorin välillä. Ja senkin muistan, mistä sain ajatuksen aiheeseen.
Itselleni eivät Raamattu Jumalan ilmoituksena ja luonnotieteen yritykset löytää selvyyttä vaikeisiin asioihin olleet lapsuudessa, nuoruudessa eivätkä opiskeluaikananikaan mitenkään vaikea yhdistelmä. Ajattelin ja koin, että kumpikin tekee työtään omalla paikallaan ja omalla tavallaan, mutta Jumalan sana on kokonansa totuus, ja lopussa sitten nähdään, kuinka lähelle sitä tuli rehellinen tiede kurottautuessaan kohti sitä, mitä meistä kukaan ei enää eikä vielä pääse näkemään. Minulla ei ollut tarvetta harmonisoida näitä kahta ilmoituksen lähdettä, luonnollista ilmoitusta ja erityistä ilmoitusta toisiinsa, ei kieltää kumpaakaan eikä sovittaa kumpaakaan toisiinsa.
Tuolloin asia kuitenkin nousi julkisuudessa esiin. En muista foorumia, jolla kreationismiksi nimitetty aatesuunta haastoi kristillisen uskon nimissä tämän omankin sieluni uneliaan rauhan. Tosin kaikki kristityt ovat ”kreationisteja” tunnustaessaan Jumalan luoneen kaiken olevan ja pitävän sitä yllä, mutta nyt kyse oli muistaakseni ajatuksesta, jonka mukaan – toisin, kuin yleisesti uskottiin – maailmankaikkeus oli syntynyt kuuden 24 tunnin päivän aikana ja Maalla oli hyvin lyhyt historia takanaan. Näiden näkemysten nähtiin kumoavan luonnontieteen käsitykset asiasta.
Omissa muistikuvissani tämän nuoren maan kreationismin nosti esiin silloin muistaakseni helluntailaissaarnaaja Veikko Pekki. Hänen nimensä on jäänyt mieleeni ohjelman alkupuheenvuorosta. Mielsinkin sen olevan enemmän kristikunnan radikaalin ”vasemmiston” kuin hillitymmän päälinjan eli suurten kirkkojen näkemys. Luin siihen mukaan luterilaisuuden.
Tänään tiedän paremmin. Runsaat kolmekymmentä vuotta ja internet sekä yleistynyt englannin kielen osaaminen ovat tehneet tehtävänsä. Kysymys luonnontieteellisen maailmankuvan ja Raamatun ilmoituksen välillä on kaikkien huulilla ja toisaalta tabu, josta ei oikein uskalleta kristittyjen kesken julkisesti puhua.
Itse asiassa se oli keskustelun aiheena jo silloin viime vuosituhannen lopulla, mutta Amerikassa, mistä se on sitten siirtynyt tänne meillekin. Ja käytiin sitä myös Suomessa jo silloin, kun tein radio-ohjelmani, mutten vain tiennyt sitä, koska liikuin teologisesti toisenlaisissa piireissä kuin aiheesta kiinnostuneet.
Raamatun ja luonnontieteen suhteeseen liittyvät näkemykset jakavat nykyään myös luterilaisia sekä kirkkokunnittain että niiden sisällä. Senpä tähden melkein kiljahdin riemusta, kun näin, että aihetta koskien oli julkaistu ensimmäinen suomenkielinen kirja.
Aihetta koskevia julkaisuja lienee kyllä ollut myös suomeksi jo ennenkin saatavilla. Nyt en kuitenkaan tarkoita sellaisia kirjallisia tuotteita, joissa ankarasti polarisoiden polemisoidaan milloin mitäkin vastaan. Sellaista kirjaa en kaivannut luettavakseni.
Nyt näytti kuitenkin siltä, että saisin käsiini kirjan, joka olisi enemmän informatiivinen kuin poleeminen. Sitä ainakin kirjoittaja, dogmatiikan dosentti E.V. Rope Kojonen, itse toivoo. Se on julkaisun ilmeinen tarkoitus.
Aihe ja siihen liittyvän tutkimusmateriaalin määrä on kuitenkin valtava. Se näkyy jo kirjan koossa. Loppuviitteineen ja kirjallisuusluetteloineen se ylittää 400 sivun rajan tiuhaan kirjoitettua ja tiiviisti ladottua tekstiä. Siitä huolimatta monta kysymystä sivuutetaan sitä vain hiukan raapaisemalla.
Mikään muu ei varmasti olisikaan mahdollista. Samalla kirjaa lukiessa alkaa miettiä myös, yritetäänkö nytkin mahdotonta. Voiko niin isoja asioita ylipäätään asiallisesti käsitellä edes neljänsadan sivun puitteissa?
Ehkä voisikin sanoa, että kirja avaa ikkunoita eri suuntiin, mutta vain raolleen. Raosta tulee sisälle tuulta, aurinkoa ja kukkien tuoksua, mutta ihan tarkasti ei silti näe, mitä ulkona on. Uteliaaksi se silti tekee.
Kirja on pääosin sujuvasti ja hyvällä suomen kielellä kirjoitettu. Välillä tekstissä tosin näkyy oppineiden ongelma, kun pitäisi sanoa helposti ja yksinkertaisesti asioita, jotka omassa mielessä hahmottuvat monimutkaisina, mutta loogisina järjestelminä tai rakenteina.
Isompi ongelma kirjan ymmärrettävyyden kannalta on sen tietty esseistinen ote. Se on kuin tekstuaalinen kaleidoskooppi, jonka voisi kuvitella olevan useista konkreettisissa tilanteissa pidetyistä esitelmistä koottu. Systemaattisempi ote olisi tehnyt vaikeasta asiasta helpommin lähestyttävän. Tekstin sisälle sijoitetut ”informaatiolaatikotkin” vaativat tottumista.
Kirjan tyyli myös vaihtelee asiallisen selostavasta ja kuivasti analysoivasta retoriikkaan, joka saattaa sittenkin olla enemmän yritystä vaikuttaa lukijan tunteisiin kuin vain argumentoida pätevästi. Toisaalta jokainen puhuja ja kirjoittaja haluaa saada lukijansa tai kuulijansa vakuuttuneeksi, ja kun ei ole kysymys varsinaisesta akateemisesta tutkimuksesta, sentapainen ote ei ole kovin tuomittava.
Kirjoittaja ei kuitenkaan lausu itse mitään lopullista arvioita esittelemiensä keskustelujen päätteeksi. Ainakin minulle jäi epäselväksi, mihin kohtaan mitäkin toistensa kanssa risteilevää ja riitelevää janaa hän sijoittaa itsensä. Ja se on hyvä asia.
Saattaa kuitenkin olla, että lähimmäksi omia näkemyksiään kirjoittaja tulee luvussa, jossa hän kuvaa keskustelua ihmisen syntiinlankeemuksen vaikutuksista. Ohueksi ja pinnalliseksi jää ainakin minun mielestäni hänen argumentaationsa, joka ilmeisesti pyrkii vakuuttamaan lukijan siitä, että lankeemuksella oli vaikutusta vain ihmiseen eikä häntä ympäröivään, taakan alla huokailevaan luomakuntaan eikä maahan, joka kasvaa kiviä ja ohdakkeita.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin iloitsen valtavasti tällaisen teoksen julkaisemisesta ja suosittelen lämpimästi sen lukemista kaikille niille, jotka eivät vielä tiedä kaikkea luomisen ja luonnontieteen välisestä suhteesta tai jotka haluavat kunnioittavasti keskustella siitä eri tavalla ajattelevien kanssa.
Ja senkin opin kirjasta, että Kirkonkello-ohjelman aikoihin Suomessa pinnalle noussut keskustelu nuoresta maasta oli lähtöisin amerikkalaisen 1900-luvun adventismin piiristä. Sekin oli mielenkiintoinen tieto.
Kuudeskymmenestoinen osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Kuka oli Olavi Rimpiläinen? ”Non possumus”. Kysymys oikeasta kirkon jatkuvuudesta Suomessa. Rimpiläinen ja ekumenia. Rimpiläisen käsitys kansankirkon tilasta. Mitä tarkoittaa teologinen käsite ”Oulun juna?” Rimpiläinen ”rajan ilmiönä”. Rimpiläinen ja Luther-säätiö. Vieraana Sakari Korpinen.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Ks. myös ”Se on tietysti toinen kirkko” – Olavi Rimpiläinen, kansankirkon viimeinen vanhauskoinen piispa
