Pastori Klement I. Preus kirjoitti 2000-luvun alussa vieläkin ajankohtaisen kirjan The Fire and the Staff – Lutheran Theology in Practice. Kirja käy monipuolisesti läpi kirkon opin ja käytännön elämän yhteyttä kritisoiden Amerikan evankelikalismin ja kirkon kasvu -liikkeen vaikutuksia kristilliseen, etenkin luterilaiseen kirkkoon. Opin ja käytännön suhde on usein joko jäänyt ymmärtämättä tai sitten sitä ei arvosteta. Preusin mukaan jos muutat toista (oppi ja käytäntö), muutat samalla väistämättä myös toista. Kirjan sanoma on tärkeä ja jopa kiireellinen luterilaiselle kirkolle tänä päivänä.
Kirja jakaantuu 12 lukuun, joissa Preus käy läpi pedagogisesti hyvässä järjestyksessä eri asioita liittyen seurakunnan opin ja käytännön yhteyteen. Lukujen sisällöt ovat seuraavan laiset:
1. luvussa Preus osoittaa puhtaan opin tärkeyden seurakunnassa ja kirkossa.
2. luku nostaa esiin kristinopin tärkeimmän kohdan vanhurskauttamisen armosta, uskon kautta, tärkeyden.
3. luvussa käsitellään armonvälineitä, sanaa ja sakramentteja, joiden kautta Jumala lukee meille vanhurskauden.
Luvussa 4 Preus analysoi opin ja käytännön läheistä suhdetta toisiinsa.
Luvut 5 ja 6 käsittelevät jumalanpalvelusta ja hyviä töitä.
7. luvussa Preus esittelee evankelikalismin teologiaa, kuinka se johdonmukaisesti ja tuhoisasti erottaa Pyhän Hengen evankeliumista.
8. luku osoittaa, kuinka luterilaiset, jotka hyväksyvät evankelikalismin käytännöt, ovat vaarassa hyväksyä sen opitkin.
9. luvussa Preus tutkii, kuinka evankelikalismi tavoittelee Pyhän Hengen voimaa dynaamisten julistajien tai dynaamisten seurakuntien kautta, ennemmin kuin evankeliumin kautta. Tästä seuraa Preusin mukaan dynaamisuuden eli tehokkuuden ja kasvun arvostaminen oikean opetuksen sijaan.
10. luvussa tutkitaan moneen luterilaiseen jumalanpalvelukseen nykypäivänä omaksuttujen uudistusten taustoja, ja osoitetaan niiden olevan evankelikalismissa.
Luku 11 esittää tavan, jolla kristittyjen tulisi tunnustaa Kristusta arkensa keskellä. Preus korostaa esimerkiksi Katekismuksen ja virsien ulkoa opettelun tärkeyttä.
Luku 12 vastaa kysymykseen, kuinka kirkon tai seurakunnan tulisi uudistua, ottaen malliksi Lutherin Invocavit-saarnoissaan esittämän viisikohtaisen mallin.
Tässä kirjassa on niin paljon pohdittavaa ja pureskeltavaa, että tuntuu jotenkin rienaavalta nostaa vain yksi asia esille. Kirja on sen verta kokonaisvaltainen ja moneen asiaan kantaa ottava, että siitä pitäisi kirjoittaa useampi arvostelu. Nostan kuitenkin esille ajatuksen yksilön ja seurakunnan suhteesta. Seurakunta ei Preusin mukaan ikinä mukaudu yksilön mukaan, mutta yksilön pitäisi mukautua tarvittaessa seurakunnan mukaan. Yksilö voi mukautua toisen yksilön mukaan ehdonvallan asioissa, mutta seurakunta ei voi mukautua yksilön mukaan edes ehdonvallan asioissa, muuten edessä olisi jatkuva muutos. Preusin mukaan esimerkiksi tietynlaisesta musiikista pitävän yksilön tulisi evankeliumin tähden mukautua seurakunnan jumalanpalvelusmusiikkiin, etenkin jos se ajaa Kristusta. Tosin seurakunnankin täytyy tehdä uudistuksia yksilöitä kunnioittaen. Hajaannus ei ole toivottava asia. Seurakuntakaan ei voi tehdä päätöksiä ”yksinään”, ottamatta huomioon muita seurakuntia ja ykseyttä niiden kanssa. Tai jos jatketaan ajatusta eteenpäin: kirkko ei voi tehdä radikaaleja päätöksiä ottamatta huomioon maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa. Emme siis voi yksilöinä, seurakuntana tai kirkkona tehdä tai vaatia uudistuksia ja muutoksia miten sattuu.
Kirjan lukeminen laittoi miettimään tosissaan monien nykypäivän virtausten, etenkin jumalanpalveluksen uudistumiseen liittyen, vaikutusta kirkkoon. Minkälaisia käytäntöjä me haluamme seurakuntiimme ja sitä kautta opetukseemme? Luin kirjan kohtuullisen pitkän ajanjakson kuluessa, melkeinpä luku kerrallaan pohtien kirjoittajan välillä radikaaleiltakin tuntuvia ajatuksia, kuten erottaako niin moni kristitty Pyhän Hengen Jumalan sanasta? Miten paljon jumalanpalvelusmusiikki voi vaikuttaa kokonaisuuteen jumalanpalveluksessa, miten monet herätysliikkeidenkin suosimat jumalanpalveluskäytännöt ajavat evankelikaalista teologiaa meidän jumalanpalveluksiimme ja sitä kautta meihin. Itselläni kirjan aiheuttama prosessi kulki monessa kohdin niin, että ensin ajattelin, voiko kirja olla oikeassa, ja sitten päädyin aina vähintäänkin lähelle kirjoittajan kantaa. Mieleen tuli Juhana Pohjolan ajatus muutaman vuoden takaa: tunnustukselliseen luterilaisuuteen ei voi ketään pakottaa, siihen täytyy oppia vapaaehtoisesti.
Vaikka kaikkia kirjoittajan ajatuksia et hyväksyisikään, laittaa kirja silti ison kysymysmerkin nykypäivän kehitykselle kohti ympäröivän kulttuurin mukaisia jumalanpalveluksia. Onko oikein, että ihmiset tekevät jumalanpalveluksesta ”itsensä näköisen”, vai pitäisikö jumalanpalveluksen olla sittenkin ”Jumalan näköinen”, osoittaen jokaisella osallaan kohti Kristusta? Tuoko ”kulloisenkin kulttuurin näköinen” jumalanpalvelus sittenkään ihmisiä ”tehokkaasti” Jeesuksen omiksi?
Suosittelen lämpimästi kirjaa kaikille, jotka haluavat ymmärtää muutosta ja rappeutumista ympärillämme kristikunnassa. Kaikille, jotka haluavat pohtia kristinopin ja käytännön suhdetta, sitä miten ne vaikuttavat toinen toisiinsa. Erityisen lämpimästi suosittelen kirjaa niille, jotka haaveilevat joku päivä tekevänsä seurakuntatyötä muodossa tai toisessa. Kirja ei varsinaisesti ole teologinen tutkielma, vaikka se onkin teologinen. Kirja on helppolukuinen, jos vain englanti taittuu riittävällä tasolla. Kirjan monet havainnollistavat tarinat auttavat ymmärtämään vaikeampiakin asioita. Tämä kirja oli kokonaisuutena yksi opettavaisimmista lukukokemuksista pitkään aikaan.
Ihmisen tahdonvapaudesta on keskusteltu koko kristikunnan historian ajan, ja ennen sitäkin. Mitä vapaa tai sidottu ratkaisuvalta tarkoittaa?
Vapaa ratkaisuvalta tarkoittaa sitä, että ihminen on vapaa suhteessa Jumalaan. Näin hän on siis vapaa valitsemaan, uskooko hän Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen, elääkö hän Jumalan lain mukaan sekä onko hän vanhurskas vai syntinen.
Sidottu ratkaisuvalta taas tarkoittaa sitä, että ihminen on synnin tähden sidottu suhteessa Jumalaan. Näin ollen hän ei voi valita uskoa tai Jumalaa. Ihminen on kuitenkin vapaa suhteessa alapuolellaan oleviin asioihin. Hän on vapaa valitsemaan työpaikan, puolison, asuinpaikan ja vaatteet, joita käyttää. Tämä vapaus on rajallista siinä mielessä, että ihminen toimii ja tekee valintansa niissä puitteissa ja niiden lahjojen rajoissa, jotka Jumala on hänelle suonut.
Raamattu opettaa selkeästi sidottua ratkaisuvaltaa. Raamatun opetus lähtee radikaalista syntikäsityksestä, joka tarkoittaa, että ihminen on lankeemuksen jälkeen synnin, kuoleman ja perkeleen orja (esim. Room. 3 ja 5 Ef. 2, Joh. 8). Se tarkoittaa, että ihminen ei pysty valitsemaan Jumalan tahtoa elämässään, ei uskomaan tai noudattamaan Jumalan lakia. Häneltä puuttuu Jumalan vanhurskaus ja hän on näin sidottu synnin orjuuteen. Jumalan vanhurskaus ilmoitetaan ihmiselle evankeliumissa, se tulee siis hänen ulkopuoleltaan ja annettaan hänelle lahjaksi, Jeesuksen tähden ja hänen veressään. Vapaa ratkaisu äärimmilleen vietynä johtaa siihen, että Jeesusta ei oikeastaan tarvita, sillä ihminen voi pelastaa itsensä, eikä käsitetä, miksi Jeesuksen piti tulla maailmaan. Näin käy, jos päädytään siihen kuvitelmaan, ettei ihminen tarvitse syntien anteeksiantamusta tai sovitusta.
Vapaan/sidotun ratkaisuvallan kysymys oli ikään kuin piilossa kristillisen kirkon ensimmäisten neljänsadan vuoden aikana. Saman kysymyksen nosti esiin kiertävä saarnaaja Pelagius (kuollut n. 418 j.Kr.). Pelagius, kiertäessään sen aikaista maailmaa, näki kristillisen kirkon maallistumisen ja rappion. Hän ajatteli, että koska tilanne oli niin huono, kirkon julistuksessa oli jotain vikaa. Näin Pelagius kääntyi vapaan ratkaisun kannattajaksi. Pelagiuksen teologiassa Aadamin lankeemus on pelkkä esikuva ja ihmisellä on valta valita, seuraako sitä vai ei. Samoin Kristus on maailman Vapahtaja ainoastaan siinä merkityksessä, että hän on meille hyvä esimerkki. Koska ihminen ei ole langennut ja perisyntiä ei ole olemassa, vaan ainoastaan huono esimerkki, niin myöskään syntien anteeksiantamusta ei välttämättä tarvita. Häntä vastaan nousi taistelemaan Augustinus (kuollut n. 430 j.Kr.), joka opetti Roomalaiskirjeen 5:12 jakeen perusteella, että kaikki ihmiset ovat Aadamin lankeemuksen myötä langenneet syntiin (klassinen perisyntioppi) ja että ihmiset sen tähden tarvitset syntien anteeksiantamusta, ja että ainut keino tulla vapaaksi on Jumalan armo. Samoin Augustinus vetosi Isä meidän -rukoukseen, jossa Kristus itse on käskenyt meidän rukoilla syntien anteeksiantamusta. Jos me emme tarvitse syntien anteeksiantamusta ja armoa, niin miten on mahdollista, että Kristus kuitenkin sanoo, että meidän tulee sitä rukoilla? On yleisesti tunnettua, että Augustinus voitti tämän taistelun ja Pelagius jäi historiaan tärkeän kysymyksen esille tuojana.
Vaikka Augustinus voittikin edellä mainitun taistelun, kysymys jäi elämään kirkossa. Vuosina 430-1500 oli monenlaisia käsityksiä siitä, millä tavalla ihmisen tahto toimii ja on vapaa/sidottu. Tässä yhteydessä on hyvä mainita esimerkiksi Tuomas Akvinolainen (kuollut v. 1274 j.Kr.), jonka ajatus on hyvin samanlainen kuin kirkkoisä Augustinuksen siinä mielessä, että hän opetti, että Jumala vuodattaa sakramenttien kautta armonsa ihmiseen, ja tämän armon voimasta ihminen sitten tekee hyvää ja pelastuu. Keskiajalla oli näkemyksiä, jotka olivat hyvinkin lähellä Pelagiuksen ajatuksia, mutta niitä ei ehkä ilmaistu yhtä radikaalisti. Tästä esimerkkinä yksi Lutherin edelläkävijä Gabriel Biel (kuollut v. 1495) joka opetti, että ihmisen pitää tehdä se, mikä hänessä (se on hänen vapaassa tahdossaan) on ja sitten Jumala armahtaa häntä. Tämä vaikutti suuresti varhaiseen Lutherin ajatteluun, ja johti hänet myös näkemään Jumalan vanhurskauden Raamatussa, ei lahjana, joka annettaan ihmiselle, vaan vaatimuksena, joka ihmisen pitää täyttää päästäkseen Jumalan yhteyteen.
Kirkkohistoriallisesti kysymys vapaasta tai sidotusta ratkaisuvallasta nousi uudelleen valokeilaan juuri reformaation aikana. Luther (kuollut v. 1546 j.Kr.) löysi radikaalin opetuksen synnistä ja armosta Raamatusta. Tämän löytö painottaa juuri radikaalia vastakkainasettelua, eli ihminen on täysin langennut syntiin ja armo on ainoastaan Jumalan lahjaa Kristuksen tähden. Näin myös ansio, vapaa tahto ja muut siihen liittyvät asiat, eivät kuulu tähän käsitykseen. Yleisesti on ajateltu, että Erasmus Rotterdamilainen (kuollut v. 1536 j.Kr.) otti puolustaakseen ihmisen vapaan ratkaisuvallan. Tällä Erasmus ei tarkoittanut kuitenkaan sitä, että ihmisellä on täysin vapaa tahto, kuten Pelagius, vaan hän määrittelee vapaan ratkaisun siten, että ihminen voi liittyä Jumalan armoon. Ihminen voi näin ollen ottaa ensimmäisen askeleen Jumalan armon suuntaan ja Jumala tekee loput. Erasmuksen pääargumentti tämän asian puolesta on, että jos näin ei ole, niin Jumalan sana menettää merkityksensä, kun se julistaa meille käskysanoja, kuten: rakasta, usko, tee ja niin edelleen. Toiseksi, jos Jumala ei tarkoita tätä, niin kukaan ihminen ei oikeastaan enää pyri mihinkään hyvään, ja näin ollen yleinen hurskaus romahtaa.
Tähän Luther vastaa kirjassaan Sidottu ratkaisuvalta kolmella eri tavalla. Ensinnäkin Luther sanoo, että mikäli Erasmus on oikeassa, niin miksi ei sitten ihminen voi tehdä kaikkea. Mikä estää ihmistä täyttämästä lakia kokonaan ja täysin? Näin Kristuksesta tulee tarpeeton. Tässä perustelu on se, että Raamattu ei erota sanoja, kuten usko, rakasta tai valitse, vaan asettaa nämä kaikki tasavertaisiksi. Jos pystyy tekemään yhden, voi tehdä myös muut. Toiseksi Luther sanoo, että ei kukaan muu tahdokaan olla hurskas, kuin se jonka Jumala kutsuu. Ihminen, jonka Jumala on kutsunut ja vanhurskauttanut evankeliumilla myös palvelee Jumalaa, vaikka tietää, että ei voi tehdä sitä omasta voimastaan. Kolmanneksi Luther tekee eron käskyn ja kuvausta vastaavien sanojen välillä. Vain silloin kun Jumalan sana kuvaa jotain, niin se tarkoittaa, että ihminen pystyy tekemään sen vapaasti, mutta silloin kun Jumala käskee, niin se ei tarkoita, että ihminen pystyisi tekemään sen. Käsky on annettu sen tähden, että ihminen näkisi puutteensa ja nöyrtyisi parannukseen. Näin käsky ’rakasta Jumalaa koko sydämestäsi’ paljastaa rakkaudettoman sydämen, käsky ’usko’ paljastaa epäuskon ja niin edelleen. Näin laki ja evankeliumi tulevat selkeästi esiin myös tässä. Jumala paljastaa lain kautta synnin ja antaa evankeliumin kautta uskon ja armon. Lutherin sidottu ratkaisuvalta on lopulta Jumalan armon puolustus, ja tällä teoksella reformaation perusta, vapaa evankeliumi, vahvistettiin lopullisesti. Jeesus on ainut mahdollinen vanhurskaus, pelastus ja toivo syntiselle, itsessään ihmisellä ei ole mitään.
Nykyajan vapaakirkollinen käsitys on yleisesti levinnyt kristikuntaan. Monesti opetetaan, että ihmisellä on vapaa tahto. Tällä tarkoitetaan sitä, että ihminen voi valita Jeesuksen, seurata häntä, ottaa pelastuksen lahjan vastaan, tehdä ratkaisun, rukoilla syntisen rukouksen tai jotain vastaavaa. Tässä yhdistävä tekijä on se, että ihminen on pelastuksessa vaikuttava tekijä ja jossain määrin ansaitsee pelastuksen. Monesti perusteluna toimii se, että muuten Jumala on epäoikeudenmukainen, koska hän ei anna kaikille ihmisille samoja mahdollisuuksia. Raamattu kuitenkin opettaa, että oikeudenmukaista olisi, että kaikki ihmiset joutuisivat kadotukseen, sillä synnin palkka on kuolema. Tämä argumentti on siis hataralla pohjalla teologisesti. Nyt Jumala kuitenkin armosta pelastaa ihmisiä. Jostain meille tuntemattomasta syystä Jumala ei pelasta kaikkia. Paavali sanoo tästä Roomalaiskirjeessä: Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? (Room. 9:20). Näin ihminen ei voi syyttää Jumalaa, vaan ainoastaan kumartaa Jumalan kaikkivaltiuden edessä ja tunnustaa, että hän ei ymmärrä miksi, mutta uskoo silti Jumalan olevan hyvä. Kuitenkin samalla kristillisen kirkon velvollisuus on julistaa vapaata evankeliumia kaikille, koska samanaikaisesti Jumala on ilmoittanut, että hän tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan (1 Tim. 2:4).
Kun mietimme omaa pelastustamme meidän ei tule miettiä salattua Jumalan päätöstä ennen maailman aikojen alkua, vaan vain ja ainoastaan sitä, minkä Jumala ilmoittaa meille sanan, kasteen ja ehtoollisen kautta. Tämä toimii samalla tavalla kuin vertaus kuninkaan häistä (Matt. 22). Kutsuttujen, jotka makaavat ojissa ja teiden varressa ei tule miettiä, kelpaavatko he häihin tai tahtooko kuningas oikeasti heidät häihin, vaan ainoastaan keskittyä kutsuun, jonka he palvelijoilta ovat saaneet. Näin kutsu on varma todiste siitä, että kuningas tahtoo meidät häihinsä. Samoin kristillinen seurakunta keskittyy sanaan, kasteeseen ja ehtoolliseen ja näiden välineiden perusteella uskoo, että taivaan Kuningas varmasti tahtoo meidät häihinsä.
Vapaan ratkaisun oppi vaikuttaa ratkaisevasti myös kristilliseen julistukseen. Vapaan ratkaisun julistaja helposti keskittyy ratkaisuun ja ankkuroituu ihmisen mahdolliseen muutokseen. Näin esimerkiksi monet todistuspuheenvuorot toistavat kaavaa: ”ensin oli kurjaa, sitten valitsin Jeesuksen ja kaikki on paljon parempaa”. Sidottu ratkaisuvalta taas julistaa ristiinnaulittua Jeesusta, joka etsii meitä synteihimme kuolleita, Jumalan vihollisia, perkeleen omia, lunastaakseen meidät verellään omikseen. Näin Jeesus ei ole mikään elämänvalinta, vaan Herra ja Vapahtaja joka on meidän lunastuksemme. Bo Giertz kuvaa tätä hienolla tavalla romaanissaan Kalliopohja. Siinä eräs vanha rovasti ja nuori innokas pappi käyvät keskustelua. Nuori pappi sanoo: ”mutta täytyyhän Jeesukselle antaa sydämensä”. Tähän vanha rovasti vastaa: ”niin, sydän, tuo vanha ruosteinen peltipurkki, jonka Jumala poimii tien varresta”. Ylpeälle sielulle tämä kuulostaa hullutukselta, mutta syntinsä tuntevalle tämä on mitä ihaninta evankeliumia. Näin oppi sidotusta ratkaisuvallasta ohjaa meidät loppujen lopuksi vapaaseen evankeliumiin, nimittäin siihen, että synnit on annettu anteeksi Jeesuksen tähden, ilman omia ansioita, ja kasteeseen, jossa Jumala on ottanut meidät lapsekseen sekä messuun, jossa saamme kuulla evankeliumia syntien anteeksiantamuksesta ja ottaa vastaan Jeesuksen todellisen ruumiin ja veren pelastukseksemme.
Ks. myös Uskonratkaistu vai predestinaatio?, Armonvalinnasta ja ihmisen osuudesta, Rukous ja ennaltamääräys, Ennaltamääräys
Uskontunnustukseen johdattava verkkokurssi on kokonaisuudessaan katsottavissa. Johdattelijana toimii pastori Janne Koskela Timoteuksen luterilaisesta seurakunnasta Oulusta.
Viime vuosina kristillisten kirkkokuntien ja järjestöjen elämää on värittänyt valtava uudentyyppisten jumalanpalvelusten ja erityismessujen tulva. Monissa tapauksissa messun muodon uudistuspyrkimykset ovat koskeneet musiikkia. Jumalanpalveluksia on rakennettu kansanmusiikin, iskelmän sekä lukemattomien populaarimusiikin muotojen ympärille. Moni kristitty tuntuu pohtivan, miten näihin uudistuksiin tulisi suhtautua. Usein kuulee myös kysyttävän: ”Miksi meidän jumalanpalvelustemme musiikki on aina tätä samaa? Miksi meillä soitetaan vain näitä urkuja? Emmekö me luterilaisetkin voisi käyttää monia eri soittimia messun säestyksessä?” Lopulta monen kysymys tuntuu olevan: ”Voisiko messun musiikkia hieman ajanmukaistaa?” Seuraavassa esitetään alustavia vastausehdotuksia näihin kysymyksiin. Ensiksi asiaa tarkastellaan luomisen näkökulmasta ja Raamatun esimerkkien pohjalta, toiseksi pohditaan kontekstuaalisuuden vaikutusta jumalanpalvelusmusiikin järjestämiseen. Kolmanneksi katsotaan vielä, mikä paikka musiikilla messussa tulisi olla.
Jumalanpalvelusmusiikin tarkastelu on syytä aloittaa pohtimalla, minkälaiseen laajempaan yhteyteen musiikki yleisesti ottaen Raamatussa ja kristillisen uskomme kokonaisuudessa liittyy. Kolmiyhteisen Jumalan työn kokonaisuudessa musiikki asettuu ensimmäisen uskonkappaleen, luomisen piiriin. Kun Jumala loi maailman, kaikki Hänen tekonsa olivat ”sangen hyvää” (1. Moos. 1:31). Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen (1:27), että ihminen tuntisi Hänet ja eläisi Hänen yhteydessään. Jumalan kuvaksi luotuna ihmisen tehtävänä oli vallita maan päällä Hänen sijassaan,1 siis myös luoda uutta oman elämänsä ja Jumalan luoman maailman puitteissa. Myös musiikin tekeminen, laulaminen ja soittaminen kuuluvat tähän. Luomistyöhön kuuluvana Jumalan lahjana musiikki on sangen hyvää. Samoin kuin esimerkiksi ajattelukyky tai käden taidot, myös musiikin lahjojen käyttö kuuluu ihmisen Jumalalta saamaan tehtävään ”viljellä ja varjella” Hänen hyvää luomistyötään (2:15).2
Luomisen lahjana musiikki kuuluu yleisen ilmoituksen piiriin. Toisin sanoen musiikki – niinkuin vaikkapa tähtitaivas tai keväisen koivumetsän kauneus – itsessään julistaa Jumalan hyviä luomistekoja. Syntiinlankeemuksessa ihminen on kuitenkin menettänyt kykynsä ymmärtää tämän luomistyön sanoman kokonaisuudessaan. Musiikin kauneus ja hienostunut järjestys toki voivat saada ei-uskovankin ihmisen pohtimaan, olisiko olemassa jotakin suurempaa kuin tämä näkyvä maailma. Olisiko olemassa Kaitselmus tai jumala, joka johtaa tätä kaikkea? Langenneena luonnollinen ihminen ei kuitenkaan voi pelkän musiikin perusteella tulla tuntemaan persoonallista kolmiyhteistä Jumalaa tai pelastusta Hänen armossaan.3 Tähän tarvitaan aina erityinen ilmoitus, Jumalan ilmoitus Hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa sekä pyhässä Raamatussa.
Vaikka musiikki itsessään kuuluu yleisen ilmoituksen piiriin, sitä toki voidaan ja on myös hyvä käyttää erityisen ilmoituksen välineenä. Mikä olisikaan hienompaa, kuin Jumalan hyvän luomistyön lahjojen käyttäminen Hänen pyhän sanansa julistuksen välikappaleena? Reformaatioajan opettajat ymmärsivät tämän. Luther ja hänen seuraajansa opettivat, että musiikki on Jumalan lahja, jonka tehtävänä on olla paitsi ihmisten ilona,4 myös toimia välineenä sanan saarnaamisessa ja opettamisessa. Kirjoitusten käyttäminen lauletussa muodossa helpottaa Jumalan sanan mieleen painamista sekä muistamista. Lisäksi Raamatun kirjoitusten laulaminen avaa aivan erityisellä tavalla sekä laulajan että kuulijan sydäntä vastaanottamaan Jumalan sanan.5 Onkin esitetty, että sanan laulaminen voi saada aikaan sen meditatiivisen vastaanottamisen, eräänlaisen sanan hengellisen ”syömisen”, jota tuskin mikään muu julistuksen muoto voi vaikuttaa.6 Kun kristitty sitten saa ottaa vastaan evankeliumin lahjat Kristuksessa, Pyhä Henki synnyttää hänessä myös ylistyksen ja kiitoksen mielen. Tämä ylistys ja kiitos – vastaus Jumalan armolliseen pelastustyöhön – purkautuu luonnollisella tavalla niin ikään juuri lauluna ja musiikkina. Ei liene sattumaa, että kun Kristuksen sovitustyön evankeliumi palauttaa ihmisen siihen läheiseen suhteeseen Jumalan kanssa, johon hänet alunperin luotiin, ihminen alkaa käyttää juuri luomisessa saamaansa musiikin lahjaa sille sopivaan hyvään tarkoitukseen, Herran armotöistä kiittämiseen ja niiden kuuluttamiseen myös muille.
Koska musiikki tällä tavalla on Jumalan luomistyön lahjaa ja sellaisenaan ”sangen hyvää”, voidaan sanoa, että periaatteessa kaikki musiikki, kaikenlaiset soittimet, laulutavat ja musiikkityylit ovat sinänsä hyviä ja itsessään mahdollisia myös Jumalan sanan välineeksi messussa. Tätä käsitystä tukevat myös Raamatun kuvaukset jumalanpalvelusmusiikista. Vanhan liiton jumalanpalveluksessa käytettiin soittimina symbaaleita, harppua, lyyraa sekä torvia. Jumalan ylistämisessä saatettiin joissakin yksittäistapauksissa käyttää joskus myös huilua (1. Sam. 10:15; Ps. 150:4; Jes. 30:29) ja rumpuja (1. Moos. 15:20; 1. Sam. 10:5; 2. Sam. 6:5; 1. Aik. 13:8; Ps. 68:25-27; 81:3; 149:3; 150:4). Psalmista summaa johtavan ajatuksen: Herraa on hyvä ylistää kaikilla soittimilla (Ps. 150). Myös Luther rohkaisi aikansa kirkkomuusikoita uusien melodioiden ja uudentyyppisen jumalanpalvelusmusiikin kehittämiseen. Näin varhaisten luterilaisten seurakuntien piirissä käytettiin perinteisen kuorolaulun lisäksi niitä monia soittimia, jotka muutenkin renessanssiaikana olivat yleisiä: nokkahuiluja, erilaisia vaski- ja jousisoittimia sekä luuttuja. Urutkin olivat kyllä mukana, joskin niillä soitettiin vain pieniä välisoittoja. Niitä ei juurikaan käytetty virsien säestykseen.7
Kun siis kysytään, olisiko meidänkin jumalanpalvelustemme musiikkia mahdollista uudistaa taikka ajanmukaistaa, yhtenä vastauksena voitaneen esittää seuraavaa: Mikäli asiaa tarkastellaan puhtaasti luomisen teologian kannalta sekä Raamatussa olevien esimerkkien pohjalta, voidaan sanoa, että kyllä, jumalanpalvelusmusiikin uudistaminen ja tarkistaminen on mahdollista. Kyllä, erilaisia soittimia ja musiikkityylejä on mahdollista soveltaa messukäyttöön. Ei, aina ei ole välttämätöntä käyttää ainoastaan urkuja. Tätä tukee myös reformaatioajan esimerkki.8 Toisaalta voidaan toki muistuttaa, että myös perinteinen jumalanpalvelusmusiikkimme ja siinä käytetyt urut kuuluvat Jumalan hyvän luomistyön piiriin. Sellaisena nekin ovat varsin hyviä ja soveltuvia jumalanpalveluskäyttöön.
Tämän ensimmäisen vastausehdotuksen yhteydessä on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää huomata, että musiikin käyttöön seurakunnan jumalanpalveluksessa liittyy aina muutakin, kuin edellä esitetty luomisteologinen lähtökohta. Niin ikään ei riitä, että asia pyritään ratkaisemaan yksistään musiikin käytöstä kertovien raamatunkohtien perusteella. Kysymystä on tarkasteltava myös kontekstuaalisesta näkökulmasta.
Musiikin käytön tarkastelu kontekstuaalisesta näkökulmasta liittyy läheisesti kysymykseen muodon ja sisällön suhteesta. Todettakoon aluksi, että kyseisen keskustelun tematiikkaa ei tässä yhteydessä pyritä käsittelemään sen koko laajuudessa. Seuraavassa muodon ja sisällön suhdetta pohditaan ainoastaan siinä määrin kuin aihepiiri liittyy jumalanpalvelusmusiikin toteutusmahdollisuuksiin.
Maailmassa elävän ihmisen mieli ei ole kuin tabula rasa, tyhjä taulu, joka neutraalisti ottaa vastaan havaitsemansa asiat. Elämässä saadun kokemuksen ja ympäröivän kultturin vaikutuksesta meidän mieleemme on syntynyt tietyt lokerot eri asioille. Tiedostamattammekin liitämme tietyt asiat tietynlaisiin merkityssisältöihin. Siksi mitään musiikin tai muun ilmaisun muotoa ei myöskään lopulta voida ajatella neutraalina taikka täysin erillään niistä merkityssisällöistä, joita tällä muodolla yleensä on totuttu välittämään. Myös jumalanpalvelusmusiikin muotoihin liittyy aina tietty kontekstuaalinen sidonnaisuus. Voidaan esimerkiksi arvella, että urkumusiikki tai liturginen laulu lähes poikkeuksetta identifioituvat kuulijan mielessä juuri jumalanpalveluskäyttöön. Tätä käsitystä tukee kirjoittajan havainto kaukoidän kulttuurista: Japanissa kristittyjä on vain noin 0,5% väestöstä, eikä suurella osalla ihmisistä ole omakohtaista kokemusta kristillisen kirkon elämästä. Tästä huolimatta suuri osa japanilaisista näyttää yhdistävän urkumusiikin juuri kristilliseen jumalanpalvelukseen. Vaikka he eivät olisi koskaan käyneet kirkossa, monet ovat esimerkiksi elokuvista oppineet yhdistämään nämä kaksi asiaa toisiinsa. Vastaavalla tavalla myös muut musiikin muodot synnyttävät väistämättä – joskin usein tiedostamatta – assosiaation tietystä kontekstista. Näin jo pelkkä musiikin tyyli ja muoto kantavat mukanaan oman viestinsä.9 Jumalanpalvelusmusiikin toteutuksessa myös tämä musiikkityylien kontekstisidonnaisuus olisi otettava huomioon raamatullisuuspyrkimyksen ohella.
Edellä sanottua lienee paikallaan havainnollistaa muutamalla esimerkillä. Voidaan kuvitella tilanne, jossa japanilainen kristitty esittää buddhalaisen temppelin soittimia käytettaväksi kotiseurakuntansa jumalanpalvelusmusiikin säestyksessä. Luomisteologisesta näkökulmasta ja musiikista puhuvien raamatunkohtien perusteella tämä olisikin aivan mahdollista. Eihän se seikka, että näitä rumpuja ja kelloja yleensä käytetään epäjumalanpalveluksessa vielä tee niistä sinänsä pahoja. Itse asiassa nämä soittimethan kuuluvat Jumalan sangen hyvään luomistyöhön. Eikö Raamatun pohjalta siis olisi vain oikein, että niitä käytettäisiin pikemminkin elävän Jumalan luomistyön mukaisessa käytössä, kristillisessä jumalanpalveluksessa? Asiaan liittyy kuitenkin kontekstuaalinen vaikeus: Ei liene realistista odottaa, etteikö näiden soitinten käyttö synnyttäisi japanilaisten kirkkovieraiden mielessä välitöntä assosiaatiota buddhalaiseen temppelipalvelukseen. Tälläinen muistuma puolestaan tuskin tukisi parhaalla tavalla kristillisen seurakunnan rakentamista kyseisessä kulttuuriympäristössä.
Toinen esimerkki elävästä elämästä: Eräässä seurakunnassa päätettiin taannoin, että oopperalaulajana työskentelevä seurakuntalainen pyydettäisiin laulamaan joulujumalanpalvelukseen. Näin voitaisiin musiikin keinoin ylistää Jumalaa. Huolellisesti harjoiteltu ja esitetty laulu kuulostikin erinomaisen kauniilta jouluaamun messussa. Tapahtui kuitenkin jotakin, mikä ei tuntunut sopivan yhteyteen. Kun nuori nainen lopetti laulunsa, koko seurakunta yltyi valtaviin aplodeihin ja bravo-huutoihin. Ei oopperalaulussa sinänsä ollut mitään sopimatonta, onhan sekin luomisen lahjaa. Laulun sanoituskin oli onnistunut ja raamatullinen. Vaikeus liittyi tämän musiikin muodon mukanaan kantamiin muihin merkityssisältöihin. Kun tämäntyylinen laulu odottamatta liitettiin jumalanpalveluksen yhteyteen, oli ilmeistä, että seurakuntalaisten mielessä syntyi mielleyhtymä estradilla esiintyvään oopperan diivaan. Tämä puolestaan vei seurakunnan huomion ainakin hetkellisesti pois itse asiasta, joulun Herrasta Kristuksesta, joka meidän vuoksemme syntyi ihmiseksi.
Samasta syystä lienee aiheellista pohtia, miten toivottava on se viimeaikainen kehitys, jonka seurauksena kevyen musiikin tyylejä usein melko kritiikittömästi sovelletaan jumalanpalveluskäyttöön. Tarkentaen voitaisiin kysyä, onko pop- tai rockmusiikin käyttäminen messussa mahdollista? Jälleen kerran vastaus voisi olla: Raamattu ei tätä kiellä; kaikilla soittimilla on hyvä ylistää Herraa, myös esimerkiksi sähkökitaralla. Samalla on kuitenkin vakavasti aavisteltava, että tämäntyyppistäkin esitystapaa lienee lähes mahdotonta irrottaa niistä mielikuvista, joihin se kulttuurissamme on yleensä totuttu yhdistämään. Ei liene kohtuutonta arvella, että nykyihmisen mielessä pop–rock -tyyli luo lähes väistämättä mielikuvan tietynlaisesta festivaalikontekstista taikka konserttitilanteesta, jonka esiintyjäkeskeinen luonne puhuu toista kieltä, kuin raamatullis-luterilainen messu.
Edellä sanotun perusteella voidaan siis rohjeta esittää, että mitä vahvempia assosiaatioita ei-kirkollisiin yhteyksiin tietyt ilmaisun muodot synnyttävät, sitä vaikeammin nämä muodot soveltuvat jumalanpalveluskäyttöön.10 Näin on siksi, että messun olennaisin sisältö on liian arvokas tullakseen jätetyksi ulkoisen muotokielen varjoon. Tästä syystä jumalanpalvelusmusiikkia suunniteltaessa tai uudistettaessa olisi aina ensin pohdittava, minkälainen muoto voisi parhaalla mahdollisella tavalla palvella messun päätarkoitusta.
Mikä sitten on jumalanpalveluksen pääasiallinen tarkoitus ja sisältö? Saattaa olla, että joissakin yhteyksissä jumalanpalvelus on haluttu nähdä lähinnä kristittyjen järjestämänä evankeliointitilaisuutena. Tämänkaltaisesta katsantokannasta käsin lienee helpompi ymmärtää jopa radikaalimpia pyrkimyksiä ajanmukaistaa seurakunnan musiikkielämää. Uuden ja populaarin musiikin keinoin messusta pyritään tekemään ”relevantti” tai dynaaminen, postmodernia ihmistä kiinnostava tapahtuma. Taustalla voi olla hyvä tarkoitus tavoittaa mahdollisimman monia Jumalan sanan kuuloon. Toki Kristuksen lähetyskäskyn valossa onkin selvää, että uskosta osattomien ihmisten tavoittaminen Herran lahjojen äärelle on yksi kristillisen kirkon merkittävistä tehtävistä (Matt. 28:18-20; Mark. 16:15-16; Luuk. 24:46-47). Tätä mekään emme saa unohtaa! Edellä kuvatun kaltaiseen tavoittavuuslähtöiseen jumalanpalvelussuunnitteluun sisältyy kuitenkin omat vaikeutensa, joista yksi suurimmista liittyy käsitykseen jumalanpalveluksen olemuksesta.11
Jumalanpalvelus ei perusolemukseltaan ole ihmisten järjestämä evankeliointitilaisuus tai myöskään ihmisen teko Jumalalle. Päinvastoin, messu on ensisijaisesti Jumalan omaa työtä meidän pelastukseksemme. Se on inkarnatorinen tapahtuma, jossa Jumalan ikuinen ja persoonallinen Sana Kristus (Joh. 1:1) ”tulee lihaksi ja asuu meidän keskellämme” (1:14). Sanansa saarnassa ja pyhissä sakramenteissaan Kristus on läsnä seurakuntansa keskellä, antaa meille synnit anteeksi ja ravitsee meidät omalla itsellään, iankaikkisen elämän Leivällä (Joh. 6:51). Näin jumalanpalveluksen liturgia ja ”palvelus” ei ensisijaisesti ole jotakin mitä me teemme tai tarjoamme Jumalalle. Pikemminkin liturgian ydin on siinä, mitä Kristus armossaan tekee ja lahjoittaa meille. Armovälineissään läsnäoleva Kristus on jumalanpalveluksen varsinainen liturgi (λειτουργός), pyhän palveluksen toimittaja, meidän pelastukseksemme. Hänen evankeliumistaan, Hänen pelastustekonsa hyödyn ja Golgatan aarteiden vastaanottamisesta syntyy sitten myös seurakunnan kiitos ja ylistys, riemullinen vastaus Jumalan armotekoihin Pyhässä Hengessä.12 Näin messussa ja sen liturgiassa Kristuksen läsnäolo, itse taivas tulee maan päälle meidän luoksemme. Siksi messu ja liturgia eivät myöskään ole jotakin, jonka lähtökohtaisesti tulisi aina uudistua maailman mukana. Päinvastoin niiden tulisi uudistaa meidät, jopa koko maailma.13
Tästä näkökulmasta voidaan terveellisellä tavalla pohtia myös musiikin paikkaa jumalanpalveluksen kokonaisuudessa. Musiikin tehtävänä on – kuten edellä on lyhyesti mainittu – palvella Jumalan omaa työtä seurakunnan keskuudessa, toisin sanoen Hänen pyhän sanansa julistusta ja opetusta, joissa Hän palvelee meitä. Kristus tulee luoksemme myös lauletussa sanassaan! Toiseksi musiikin tehtävänä on toimia välikappaleena sille vastaukselle, jonka seurakunta Pyhässä Hengessä Jumalalle antaa. Näin musiikki voi palvella kiitoksen, ylistyksen ja rukouksen välineenä. Kristuksen kuninkaallisena papistona (1. Piet. 2:5; Ilm. 5:10) kaikkien seurakuntalaisten iloisena tehtävänä on edelleen käyttää musiikin hyviä lahjoja Jumalan julkisessa ylistyksessä. Virsien ja liturgian laulaminen on myös evankeliumin julistamista.14 Se on virvoittavaa julistusta paitsi omalle sielulle ja muille seurakuntalaisille, myös kaikille muille, jotka mahdollisesti ovat kuulemassa. Tällä tavalla musiikkiin – aivan samoin kuin kaikkiin jumalanpalvelukseen liittyviin toimintoihin – liittyy tietynlainen kahtalaisuus. Yhtäältä sillä on inhimillinen puolensa; musiikki on jotakin, mitä me teemme, messua varten suunnittelemme, harjoittelemme ja sitten myös käytännössä toteutamme. Toisaalta ja ensisijaisesti musiikki on kuitenkin Jumalan hyvää lahjaa, jonka Hän on tarkoittanut omaksi kunniakseen ja meidän parhaaksemme, Hänen sanansa julistamiseksi ja siitä nousevan ylistyksen kaunismuotoiseksi välineeksi.15
Mitä käytännön johtopäätöksiä edellä sanotusta tulisi vetää seurakuntiemme musiikkielämää ajatellen? Voisiko jumalanpalvelusmusiikkia uudistaa? Raamatusta käsin näyttää selvältä, että erilaisten musiikin lahjojen käyttäminen Jumalan ylistämiseen on oikein ja hyvää. Tätä on myös syytä painottaa ja rohkaista. On varmasti Jumalan tahdon mukaista, että entistä rikkaammin ja monipuolisemmin, taitavammin ja huolellisemmin käytämme Häneltä saamiamme erilaisia musiikillisia välineitä Hänen pyhän sanansa julistamisessa ja opettamisessa, sekä Hänen ylistämisessään. Käytännössä tämä voi tarkoittaa eri soitinten soveltamista liturgisen jumalanpalveluksen säestyksessä, uusien kuorosovitusten tai virsien kirjoittamista, tarvittaessa jopa kokonaan uuden messusävelmistön laatimista.
Samalla jumalanpalvelusmusiikin suunnittelussa on noudatettava tiettyä varovaisuutta. Messu on aivan oma erityinen kontekstinsa, jonka tulisi määrittää ja ohjata myös musiikillisen ilmaisun mahdollisuuksien soveltamista. Ensiksi on kysyttävä, mikä palvelisi parhaiten sitä ihmeellistä tapahtumaa, että Kristus itse tulee sanassaan ja sakramenteissaan seurakuntansa keskelle, meitä palvelemaan? Toisaalta on kysyttävä, onko jumalanpalvelusmusiikin toteutuksessa jotakin, joka mahdollisesti hämärtää tätä sakramentaalista todellisuutta? Kaikkia Kristuksen todellista läsnäoloa hämärtäviä tekijöitä tulisi messun valmistelussa välttää. Edelleen on myös pohdittava, miten jumalanpalvelusmusiikki voisi tukea meitä seurakuntana luottamuksessamme siihen työhön, jota Jumala itse tekee meidän hyväksemme messussa? Miten seurakuntaa voisi johdattaa ottamaan vastaan Jumalan pyhän ja muuttumattoman sanan sekä juurtumaan siihen entistä syvemmin? Uusia musiikin muotoja ei ole kiellettyä kokeilla. Mutta uudistuksista ei saa tulla pääasia. On kysyttävä: jos jotakin uutta kokeillaan, miten tehdä se niin, ettei seurakunnan huomio keskity Kristuksen armotyön sijaan ihmisten toimintoihin?
Uskonpuhdistuksen aikana ja sen jälkeisinä vuosikymmeninä luterilaisen kirkon ensimmäiset kanttorit ja muusikot sävelsivät ja sovittivat musiikkia uuteen teologiseen tilanteeseen, Kristuksen kirkkaan evankeliumin palvelukseen. Tässä työssään he lähtökohtaisesti pitäytyivät jo olemassaolevan kirkkomusiikin muotoihin, samalla varovasti kokeillen uusiakin musiikin tyylejä. Kirkkomusiikin uudistukset tehtiin kuitenkin aina evankeliumin perustehtävän ja seurakunnan tarpeiden puitteissa. Kaiken tavoitteena oli palvella sitä työtä, mitä Kristus tekee meidän hyväksemme, sekä sitten myös sitä, miten me rukouksessa, kiitoksessa ja ylistyksessä vastaamme Hänen armolliseen työhönsä.16 Tämä lienee riittävä ja kestävä malli myös meille, jotka rakennamme nykypäivän luterilaista seurakuntaa.
Ks. myös Pyhän liturgian perusteet ja Liturgian video-opetukset.
– Harri Huovinen
Brunner, Peter
1968 Worship in the Name of Jesus. Translated by M. H. Bertram. Saint Louis: Concordia Publishing House.
Just, Arthur A.
1993 Liturgical Renewal in the Parish. – Lutheran Worship. History and Practice. Edited by Fred L. Precht. Saint Louis: Concordia Publishing House.
2008 Heaven on Earth. The Gifts of Christ in the Divine Service. Saint Louis: Concordia Publishing House.
Luther, Martin
1883– D. Martin Luthers Werke. Kritische Gesamtausgabe. Weimar. (WA)
Marquart, Kurt
1993 Liturgy and Evangelism. – Lutheran Worship. History and Practice. Edited by Fred L. Precht. Saint Louis: Concordia Publishing House.
Martikainen, Jouko N.
2011a Kuvan teologia tänään? – Kuninkaani on tieni. Professori Jouko N. Martikainen 75 vuotta. Toim. Jouko M. V. Heikkinen ja Veijo Koivula. Väyläkirjat.
2011b Teksti ja konteksti vai konteksti ja teksti? – Kuninkaani on tieni. Professori Jouko N. Martikainen 75 vuotta. Toim. Jouko M. V. Heikkinen ja Veijo Koivula. Väyläkirjat.
Pieper, Franz
1961 Kristillinen dogmatiikka. Lyhennetty laitos, laatinut J. T. Müller. Suomentaja: Heikki Koskenniemi. Helsinki: Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys.
Sariola, Yrjö
1986 Jumalan kunniaksi ja mielen rakennukseksi. Musiikin teologian peruskysymyksiä. Helsinki: SLEY-Kirjat Oy.
Schalk, Carl
1993 Music and the Liturgy: The Lutheran Tradition. – Lutheran Worship. History and Practice. Edited by Fred L. Precht. Saint Louis: Concordia Publishing House.
2001 Music in Early Lutheranism. Shaping the Tradition (1524-1672). Saint Louis: Concordia Academic Press.
Anni Maria Laato: Teesejä kirkosta
Perussanoma 2016
Perussanoma julkaisee uskonpuhdistuksen muistovuoden kunniaksi 8 pienen kirjan sarjan uskonpuhdistuksen keskeisistä teemoista. Puolet ”Uskonpuhdistuksen sanoma tänään” -nimisestä sarjasta julkaistiin loppuvuodesta ja arvioitavana oleva kirja, Anni Maria Laadon Teesejä kirkosta, on yksi näistä neljästä kirjasta.
Laato on valinnut kirjansa näkökulmaksi varhaisen kirkon todistuksen aiheesta. Hän perustelee valintaansa mm. sillä, että Luther, Melanchthon ja muut uskonpuhdistajat tunsivat hyvin varhaisen kirkon teologiaa ja viittasivat siihen usein, ja että kirkkoisien ja -äitien kirjoitukset ovat kaikkien kirkkokuntien yhteistä perintöä. Kirjassa onkin paljon eri kirkkoisien sitaatteja. Kirja jakaantuu 10 teesiin, joista jokainen alkaa sitaatilla Luterilaisten tunnustuskirjojen kirkko-opin kannalta merkittävästä kohdasta. Teesit käyvät läpi aihepiireittäin kattavasti kirkko-opin keskeisimmät kohdat. Laadon mukaan onkin valaisevaa katsoa mitä kirkkoisät ovat ajatelleet hyvin pitkälti samoista kysymyksistä kuin mitä tänä päivänä pohditaan: ”Mikä ja millainen kirkko on? Miksi se on olemassa? Mihin sitä tarvitaan? Mikä tekee kirkosta kirkon? Mistä tiedetään, missä oikea kirkko on?”
Mitä jäi mieleeni kirjasta? Suuressa kuvassa kirkossa on paljon samaa kuin nykyäänkin. Jumalan sanaa julistetaan, sakramentteja toimitetaan, avustustyötä ja lähetystyötä tehdään. Paljon on kuitenkin myös muuttunut. Esimerkiksi kirkkokuri on löyhentynyt paljon. Laato kirjoittaa: ”Yksittäisten kristittyjen kohdalla asia on niin, että jo aivan varhaisissa teksteissä kristittyjä kehotetaan sopimaan keskinäiset riitansa ennen yhteistä ehtoollista… samoin eri seurakuntien pitää olla yksimielisiä, ennen kuin ehtoollista vietetään yhdessä.” Mielenkiintoista kirjassa oli kirkkoisä Augustinuksen muotoilemat kolme periaatetta suhtautumisessa kirkollisiin tapoihin. Raamatun määräyksiä on aina noudatettava, tämähän on selvää, mutta Augustinus tekee eron myös apostolisen tradition ja kirkolliskokousten päätöksien ja ihmisten parissa syntyneiden tapojen välillä. Laadon mukaan Melanchthon viittaa tähän jaotteluun Augsburgin tunnustuksessa (XXVI). Olisiko tällä jaottelulla jotain annettavaa myös Augsburgin tunnustuksen VII uskonkohdasta käytyyn keskusteluun?
Perussanoman idea julkaista tällainen kirjasarja on hieno ja tervetullut. Anni Maria Laato on kirjoittanut tiiviin ja selkeän yleisesityksen kirkko-opista. Jos Perussanoman tarkoituksena on ollut antaa ”tavalliselle seurakuntalaiselle” tietoisku siitä, mitä on luterilainen kirkko-oppi, ja uskonvahvistus siitä, että se on yhtäpitävää varhaisen kirkon opetuksen kanssa, niin se on onnistunut tehtävässään. Teologina olisin kuitenkin useammassa kohdassa kaivannut syvällisempää otetta, vaikkapa sitten parinkymmenen lisäsivun kustannuksella. Kritiikkiä voisi myös antaa siitä, että kun kirjan nimenä on ”Teesejä kirkosta” ja kirjasarjan nimenä ”Uskonpuhdistuksen sanoma tänään”, niin Laato olisi voinut pikkuisen enemmän ottaa kantaa kirkon elämään tänään. Kirja on varovainen ja jättää johtopäätökset lukijan huoleksi.
Yleisesti ottaen voin kuitenkin suositella kirjaa varsinkin sellaiselle lukijalle, joka ei välttämättä jaksa lukea isoa sivumäärää, vaan kaipaa tiiviin helppotajuisen esityksen vanhakirkollisesta/luterilaisesta kirkko-opista.
Ks. kirkkoisät, kirkko
C.S. Lewis – Suuri avioero. Kirjapaja 2014
”Loppujen lopuksi on vain kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka sanovat Jumalalle: ’Tapahtukoon sinun tahtosi’, ja niitä, joille Jumala sanoo: ’Tapahtukoon sinun tahtosi.’ Kaikki, jotka ovat helvetissä valitsevat sen.” Tämä on ehkä lainatuin lausahdus C.S. Lewisin kirjasta Suuri avioero. Eikä ihme, sillä onhan se hyvin mieleenpainuva. Siinä myös tiivistyy hyvin yksi kirjan suurista teemoista.
Suuri avioero kertoo taivaasta, helvetistä ja kiirastulesta. Samalla se herättää pohtimaan rakkautta eri muodoissaan sekä päivittäisiä valintojamme. Kirjan otsikko on viittaus William Blaken (1757-1827) teokseen Taivaan ja Helvetin avioliitto. Otsikko oli Lewisin kustantajan valitsema. Kirjan alussa oleva lainaus George MacDonaldilta kuvaa hyvin, miksi tämä otsikko on sopiva kirjaan: yksi kirjan tärkeistä teemoista on nimenomaan se, ettei taivaaseen voi päästä pisaraakaan helvettiä.
Toisen tärkeän avaimen kirjan tulkintaan tuo kirjan alaotsikko ”Uni”. Näin Lewis muistuttaa lukijalle, että kyse on fiktiivisestä kertomuksesta, eikä siitä voi sen takia suoraan päätellä Lewisin teologiaa taivaasta, helvetistä ja kiirastulesta. Alaotsikko antaa Lewisille myös tilaa kokeilla erilaisia asioita sekä tyylin että sisällön suhteen: pohtia millainen taivas voisi olla pelkäämättä väärinymmärryksiä.
Kirja alkaa suuresta harmaasta kaupungista, jossa joukko ihmisiä odottaa sateessa bussipysäkillä bussia. Kaupungin kadut ovat muuten tyhjiä ja hiljaisia, vain pysäkillä on ihmisiä. Nämä ihmiset riitelevät jatkuvasti keskenään, ja ennen bussin tuloa osa odottelijoista poistuu paikalta. Lopulta bussi saapuu, ja odotteleva joukko sekä kertomuksen minä-kertoja kiipeävät kyytiin. Alkaa lentomatka kohti taivasta. Matkalla selviää, että kaupunki, josta matkustajat lähtivät, laajenee jatkuvasti, koska sen asukkaat ovat niin riitaisia, että he muuttavat koko ajan kauemmas toisistaan. Bussin matkustajat myös riitelevät koko ajan keskenään.
Lopulta bussi saapuu pitkän lentomatkan jälkeen kirkkaalle, kesäiselle tasangolle. Valossa kertomuksen kertoja huomaa, että matkustajat, mukaan lukien hän itse, ovat kaikki läpinäkyviä haamuja kirkkaassa valossa. Kun he astuvat nurmikolle, ruoho on niin terävää, että haamujen on vaikea kävellä sillä. Joukko kirkkaita ihmisiä saapuu niitylle tapaamaan bussissa matkustaneita ihmisiä. Nämä kirkkaat ihmiset ovat jollain tavalla tuttuja haamuille, jotkut ovat näiden sukulaisia tai ystäviä. Seuraa joukko keskusteluja, joissa jokainen haamu joutuu valinnan eteen: jäädäkö ihanalle niitylle ja matkata yhä syvemmälle vuorille, vai palatako bussilla harmaaseen kaupunkiin. Jääminen edellyttää haamuilta aina jostakin asiasta luopumista. Kertomuksen kuluessa selviää, että harmaa kaupunki on helvetti, ja kaunis niitty, jolle bussi päätyi, sijaitsee taivaan reunamilla. Kaupunki on helvetti siellä oleville, mutta kiirastuli taivaaseen päätyville.
Kertomuksen minä-kertojan seuraksi saapuu kirkas ihminen. Tämä paljastuu George MacDonaldiksi (1824-1905), joka oli skotlantilainen pappi, kirjailija ja runoilija. Hänen teoksensa vaikuttivat Lewisiin paljon. George MacDonald on tässä kertomuksen minä-kertojan matkaopas. Hän vastaa kertojan ja samalla lukijan kysymyksiin, ja johdattaa nämä kysymään itseltään oikeita kysymyksiä omaan elämään ja omiin valintoihin liittyen.
Kirja kertoo hyvin oivaltavasti erilaisista rakkauksista ja niiden vääristymistä. Lewis kirjoitti myöhemmin aiheesta myös teologisen kirjan Neljä rakkautta. Suuri avioero esittelee 10 erilaista haamua, joilla kaikilla on erilainen synti tai rakkauden vääristymä elämässään. Lewisin kuvaukset näistä 10 eri tapauksesta ovat hyvä muistutus siitä, kuinka helposti hyvät asiat vääristyvät, kun niihin kiinnittyy väärällä tavalla: kuinka rakkaus vääristyy aina, kun se suuntautuu väärin. Suuri avioero on lyhyt ja nopeasti luettava kertomus. Kevyeksi sitä ei voi sen sijaan kuvata. Joka kerta, kun olen lukenut kirjan, olen saanut uutta ajattelemisen aihetta. Omasta syntisyydestään ja pelastuksen tarpeestaan ei koskaan voi saada liikaa muistutuksia. Hyvä on myös kirjan muistutus taivaan ilosta.
Kysymys:
Jos kristitty ei puhu kielillä eikä ole kokenut Pyhän Hengen kastetta ja kokee siitä alemmuutta, niin eikö voisi opettaa seurakunnalle, että niitä voi rukouksessa pyytää ja sana tulisi näin vahvistetuksi merkillä.
Kysymyksessä viitataan useaan raamatunkohtaan (ainakin Ap. t. 2, Jaak. 1 sekä Mark. 16). Yritän pitää vastauksen tiiviinä ja viittaan sen ohella toisiin artikkeleihin tällä sivustolla. Pyhästä Hengestä, karismaattisuudesta ja helluntailaisuudesta ovat kirjoittaneet Simo Kiviranta, Risto Soramies, Petri Hiltunen ja Hannu Lehtonen täällä.
Ensimmäisenä kristillisenä helluntaina toteutui niin Jooelin profetia (Jooel 2:28–32) kuin Johannes Kastajankin ennustus: ”Minun jälkeeni tulee minua väkevämpi… Minä kastan teidät vedellä, mutta hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä.” (Mark. 1:7–8). Helluntai on vanhastaan juutalaisille uuden sadon juhla, mutta Jeesuksen, messiaan, tultua, saa tuo juutalainen juhla täyttymyksensä kristillisenä juhlana. Apostolit saavat niittää peltoja, joita eivät ole kylväneet (Joh 4:38). Pietari ei kalasta enää Gennesaretin järven tilapioita vaan ihmisiä, ja kun sinä päivänä kristillisellä kasteella kastettiin n. kolmetuhatta ihmistä, niin siinä Pietarin verkot toden totta olivat revetä ja vene upota.
Kun näin ymmärrämme tuon helluntain VT:n ennustusten täyttymänä, niin emme ihmettele, miksei Apostolien teoissa enää uudestaan nähdä Pyhän Hengen liekkejä ja tulisia kieliä emmekä odota näkevämme niitä tänä päivänä. Emme odota, että ennen Kristuksen paluuta tulisi uusi helluntai, josta äsken kuvattu olisi vain kalpea ennakkokuva. Päin vastoin Jeesus kysyy: ”…kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?” (Luuk. 18:8).
Ensimmäisenä kristillisenä helluntaina Jeesus perusti seurakunnan ja vuodatti Pyhän Hengen näkyvällä tavalla apostoleilleen. Sen jälkeen kaikki uskoon tulleet kastettiin vedellä, jotta hekin saisivat Kristuksen Hengen ja heistäkin tulisi kristittyjä.
Helluntaina apostolit julistivat parannusta ja ristiinnaulittua Kristusta tunnetuilla kielillä niille, jotka asuivat Mesopotamiassa, Juudeassa, Kappadokiassa, Pontossa ja niin edelleen. Evankeliumi ei siis kuulu enää vain heprean- ja arameankielisille Galilealaisille, vaan kaikille kielille Lähi-Idässä, Euroopassa ja Afrikassa, maailman ääriin saakka. Uusi testamenttikin kirjoitettiin kreikaksi, tuon ajan yleiskielelle, jotta mahdollisimman moni ymmärtäisi sen sisällön.
Näin osaamme erottaa tämän kieli-ihmeen siitä kielilläpuhumisesta, josta Paavali puhuu Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä. Tuota puhetta ei kukaan ymmärtänyt ilman selitystä ja Paavali tahtoi puhua mielummin viisi ymmärrettävää sanaa kuin tuhansia hurmoskielen sanoja. Tuossa yhteydessä hän sanoo, että Jumala on antanut eri tehtävät eri ihmisille, niin kuin ruumiissa on eri jäseniä. Seurakunnassa tulee olla eri jäseniä, joten kaikkien ei tule puhua kielillä: ”Eiväthän kaikki puhu kielillä” (1. Kor. 12:28).
Jos kristitty ei ole kokenut Pyhän Hengen kastetta, niin hänen ei kuulu kokea alemmuutta siitä, että hän olisi toisen luokan kristitty, vaan hän ei ole kristitty lainkaan: ”…jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa” (Room. 8:9). Sen sijaan hänen on tehtävä niin kuin Pietari helluntaisaarnassaan kehotti sanankuulijoita tekemään: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan” (Ap. t. 2:38). Heidät kastettiin vedellä niin kuin Kandaken hoviherrakin nähdessään vettä pyysi kastetta Filippukselta (8:36). Filippus ei pyytänyt tulenliekkejä taivaasta tai kaatanut häntä, vaan tuo vesikaste oli kristillinen kaste Pyhällä Hengellä.
Tässä kohdassa eroavat helluntailainen kastekäsitys ja se kastekäsitys, jonka luterilaiset ovat omaksuneet Uudesta testamentista yhdessä vanhojen kirkkojen kanssa. Uusi testamentti opettaa, että vesi ja Henki eivät ole toisistaan erillään. Yhdessä, pelastavassa ja uudestisynnyttävässä kasteessa Jeesus lahjoittaa Henkensä kastetulle (Ap.t. 19:5, Ef. 4:5, Tiit. 3:5, 1. Piet. 3:21). Lähetystilanteessa kastetaan enemmän aikuisia, mutta vakiintuessaan kristillinen seurakunta ottaa lapsetkin jäsenikseen kasteen kautta. Ellei lapsi saa hengellistä ravintoa ja opetusta, ei usko voi hänessä vahvistua ja kasvaa. Näin on valitettavasti käynyt usein, kun vanhemmat, kummit ja seurakunnan palvelijat ovat laiminlyöneet kristillisen kasvatustehtävänsä. Kristuksen Henki voi jättää ehdoin tahdoin häntä vastustavan ihmisen, niin kuin luemme kuningas Saulin surullisesta kohtalosta (1. Sam. 15:26).
Kun siis Jeesus kastaa vedellä, silloin hän kastaa Pyhällä Hengellä. Tämän hän tekee ihmisten kautta, niin kuin Jumala vanhassa liitossa teki tunnustekojaan Mooseksen sauvan kautta ja puhui profeettojen kautta. Uudessa liitossa hän julisti evankeliumiaan apostoleiden kautta, ei vaikkapa enkeleiden.
Jumala vahvistaa aina uuden ilmoituksensa tunnusteoin, niin kuin hän antoi lain Moosekselle tai vahvisti sanansa faaraolle kymmenellä vitsauksella. Elian julistus osoittautui todeksi, kun tuli löi taivaasta maahan. Jesaja tunnistettiin oikeaksi profeetaksi, koska hän ennusti Jerusalemin tuhon. Koska myös hänen ennustuksensa Jeesuksesta olivat lähtöisin samasta Hengestä, tulivat nekin väistämättä toteutumaan ajan täytyttyä.
Jeesus tietenkin vahvisti sanansa ennennäkemättömillä merkeillä. Mutta hän myös moittii: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä” (Joh. 4:48). Kun merkkejä tultiin häneltä vaatimaan, hän huokasi syvään ja sanoi: ”Miksi tämä sukupolvi vaatii merkkiä? Totisesti: tälle sukupolvelle ei merkkiä anneta” (Mark. 8:12). Merkkien vaatiminen on epäuskon merkki: ”Tämä sukupolvi on paha sukupolvi: se tavoittelee merkkiä, mutta sille ei anneta muuta merkkiä kuin Joonaan merkki” (Luuk. 11:29).
Näin hahmottuu, että Jumalan antaa merkkejä silloin, kun hän antaa sanansa ensimmäistä kertaa tai se viedään esimerkiksi lähetystilanteessa sellaisille seuduille, jotka eivät ole kristinuskoa ennen kuulleet. Sen sijaan, kun hän on tehnyt sanansa tunnetuksi, herättää tuo sana itsessään uskoa. Aiemmin Jumala puhui profeettojen kautta, mutta viimeisinä aikoina hän on puhunut Pojassaan. Sana tuli lihaksi. Emme tarvitse enää muuta ilmoitusta tai sanaa, sillä Jeesus on se, minkä Jumala varsinaisesti tahtoi sanoa ja ilmoittaa ihmiskunnalle.
Aivan sellaisenaan on Raamattuun kirjoitettu Jumalan sana niin voimallinen, että se kykenee tänäänkin avaamaan hengellisesti sokean silmät: näkemään Jeesuksen. Se kykenee avaamaan hengellisesti kuuron ihmisen korvat kuulemaan Luojansa äänen tuossa tekstissä. Se kykenee vapauttamaan sielunvihollisen vangitseman ihmisen ja herättämään hengellisesti kuolleen ihmisen eloon. Viimeisenä päivänä tuo Sana herättää ihmiset, ei vain hengellisesti, vaan ruumiillisesti ylösnousemukseen, toiset elämän ja toiset tuomion ylösnousemukseen. Näin sana tekee edelleen niitä tunnustekoja, joita se on ennenkin tehnyt. Edelleen se vaatii uskomista niin kuin ennenkin, eivätkä kaikki usko vaikka näkisivätkin.
Kts. myös: kielilläpuhuminen, karismaattisuus, ihme.
Eric Metaxas: Bonhoeffer – pastori, marttyyri, näkijä, vakooja
2013, Päivä Osakeyhtiö
Dietrich Bonhoefferin elämä ei liene niitä tavallisimpia. Hän oli aatelistaustainen saksalainen pappi, joka väitteli teologian tohtoriksi vain 21-vuotiaana. Jo alle kolmekymppisenä hänestä tuli natsi-ideologiaa vastustavan tunnustuskirkon tärkeimpiä hahmoja. Osallistuttuaan luterilaisena pappina epäonnistuneeseen juoneen Hitlerin salamurhaamiseksi hänet teloitettiin vain viikko ennen Hitlerin kuolemaa vankileirillä.
Bonhoefferin elämä tarjoaa siis kaikki ainekset kiinnostavaan elämäkertaan. Eric Metaxas on hyödyntänyt nämä mahdollisuudet ja kirjoittanut varsin vauhdikkaan, kiinnostavan ja koukuttavan kirjan Bonhoefferin elämästä. Samalla teos on yleispätevä kertaus siihen, mitä Saksan evankelisessa kirkossa tapahtui Hitlerin aikana.
En ole vieläkään saanut oikein ratkaistuksi onko Bonhoeffer lopulta lintu vai kala. En siis ole mitenkään varma mitä Bonhoefferista pitäisi lopulta ajatella. Tiedän, että Bonhoefferin kirjat Yhteinen elämä ja Kutsu seuraamiseen ovat erittäin hyviä hengellisiä kirjoja. Jo niiden pohjalta pidän häntä jonkinasteisena nerona. Tätä taustaa vasten kävin innokkaana Metaxasin kirjan kimppuun haluten oppia ymmärtämään Bonhoefferia paremmin.
Tässä kohtaa tuli vastaan kirjan varsinainen ongelma. Metaxas ei avannut Bonhoefferin ajattelua kovin syvällisesti. Tämä oli elämäkerta, jossa pääpaino oli ihmissuhteissa ja Bonhoefferin toiminnassa. Toki Bonhoefferin keskeisiä ajatuksia kuvattiin jonkin verran ja maallikolle tämä varmaan riittänee, mutta olisin siitä huolimatta kaivannut syväluotaavampaa otetta Bonhoefferin rikkaaseen teologiaan. Tämä olisi ollut tärkeää etenkin kun hänestä on nykyään tullut vähän jokaiselle mahdolliselle suunnalle pyhimys, joka oikeuttaa juuri sen suuntauksen teologian. Nyt Bonhoefferin ajattelua avattiin vain pääpiirteittäin ja esimerkiksi Bonhoefferin luterilaisuus ei kirjasta juuri tullut esiin. Elämäkerrasta jäi sellainen maku, että Metaxas pyrki esittelemään Yhdysvaltain evankelikaaleille pyhimyksen, jonka he voisivat kanonisoida itselleen.
Muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia Bonhoefferin teologiasta kirja kuitenkin avaa. Ollessaan New Yorkissa evakkomatkalla Saksasta 1939 Bonhoeffer meni Riversiden kirkkoon, joka oli liberaaliteologian omaksuneista seurakunnista keskeisin Yhdysvalloissa. Siellä kuulemaansa liberaaliin saarnaan Bonhoeffer tuskastui täysin. Hän sanoi siitä profeetalliset sanat: ”Tulee päivä, jolloin myrsky riehuu täydellä voimalla tällaisen uskonnollisen tarjonnan yllä, jos Jumala itse on vielä jossakin kohtaa näyttämöä.” Samana iltana hän meni fundamentalistiseen presbyteeriseurakuntaan, jonka saarnaan hän puolestaan oli erittäin tyytyväinen seuraavin sanoin: ”Tämä on eräänä päivänä oleva vastarintaliikkeen keskus, kun Riversiden kirkko on jo aika sitten muuttunut Baabelin temppeliksi. Olin erittäin iloinen tuosta saarnasta.” Käy siis ilmi, että jossakin vaiheessa Bonhoeffer näki liberaaliteologian vastaavana asiana kuin natsi-ideologian omaksuneet kristityt Saksassa. Amerikkalaiset taistelivat liberaaliteologiaa vastaan yhtä lailla kuin saksalaiset natsismia vastaan. Molempien taistelu oli todellinen.
Bonhoefferin vankilakirjeissä kirjoittamat asiat uskonnottomasta kristinuskosta Metaxas ohittaa nopeasti todeten vain, että nämä olivat yksityistä pohdintaa, jollaista Bonhoeffer ei laajemmin edustanut. Metaxas voi olla oikeassa, mutta teologina olisin kaivannut vähän enemmän lihaa luiden ympärille. Ilmaan jää myös kysymys reformoidun Karl Barthin vaikutuksesta Bonhoefferin teologiaan. Esimerkiksi puheet uskonnottomasta kristinuskosta kuulostavat omiin korviini äärimmilleen viedyltä barthilaisuudelta.
Bonhoeffer irtaantui lopulta tunnustuskirkosta, jotta voisi osallistua Hitlerin salamurhaan täysin panoksin. En tiedä oliko se hyvä ratkaisu, mutta sellaisena Metaxas sen esittää. Ehkä Bonhoefferin loppuaikojen teologia muuttui tämän päätöksen vuoksi. Kaikesta jää kuitenkin vaikutelma että Bonhoeffer oli teologina ja persoonanakin moniulotteisempi kuin Metaxas antaa ymmärtää.
Joka tapauksessa varmastikaan mitään sellaista kuin natsi-ideologian omaksuneet Saksalaiset kristityt ei olisi koskaan päässyt syntymään, ellei sitä ennen oltu möyhennetty liberaaliteologialla koko kristinuskon perustukset murskaksi. Kirjasta käy ilmi, että kirkollinen elämä oli jo tuolloin Saksassa protestanttisella puolella liberaaliteologian läpitunkemaa. Kun julistuksella ei ollut mitään Raamattuun sidottua sisältöä, sen pystyivät valtaamaan maalliset poliittiset ideologiat, jotka tekivät siitä selvää jälkeä. Kun usko ilmoitukseen loppuu, mitäpä muuta jää jäljelle kuin vallitsevat poliittiset ideologiat. Saksassa se tarkoitti natsismia, meidän aikanamme ehkä sukupuolineutraali-ideologia tekee vastaavaa jälkeä kirkossa.
Sen vuoksi parasta antia kirjassa olivatkin kuvaukset tunnustuskirkon taistelusta Hitlerin ideologian omaksunutta Saksan virallista evankelista kirkkoa eli ”Saksalaisia kristittyjä” vastaan. Käy selväksi, että jopa natseja vastaan kirkosta vain pieni hajanainen vähemmistö sai aikaiseksi jonkinlaista vastavirtaa. Ihminen on keskimäärin sopeutuvainen vallitseviin oloihin. Suurin osa protestanttisista kristityistä meni vallitsevan ideologian mukana liikoja kyselemättä. Kirjan vahvin opetus oli itselleni se, että kristityillä on kaikkina aikoina vaarana mukautua maailman vallitseviin ideologisiin virtauksiin. Saksassa siitä maksettiin äärimmäisen kova hinta.
Kysymys:
Meille luterilaisille opetetaan, että emme tarvitse emmekä saa pyytää mitään merkkejä, Jumalan vastauksia ym. mistään muualta kuin pyhästä Raamatusta. Kuitenkin on asioita ja tilanteita, joihin ei suoraa vastausta Raamattu anna. ”Mihin kirkkokuntaan tulisi liittyä?” ”Mikä on minun kutsumukseni?” ”Mistä tiedän, onko tämä ihminen se oikea?” ym. Sitten rukoilemme Jumalalta vastausta, mutta saammeko uskoa, että Jumala todella vastaa? Saako luterilainen tuntea sydämessään vaikka että Jumala kutsuu minua hengelliseen työhön? Entä aivan konkreettisten Jumalan kehotusten ja kieltojen kuuleminen? ”Mene istumaan tuon vanhan naisen viereen tuohon puiston penkille.” kehotti Jumala poikaani jokin aika sitten. Kohta kävi ilmi, että nainen oli juuri saanut tietää kuolevansa pian. Kuukausien ajan poikani kävi tapaamassa tätä naista ja sai kertoa hänelle Jumalan rakkaudesta. Entä jos Jumala puhuu meille, mutta me emme uskalla kuulla, koska pelkäämme? Saako meidän luterilaisten Jumala puhua meille tällä(kin) tavalla?
Jumala ei kysy keneltäkään lupaa, hän saa varmasti toimia juuri niin kuin hän hyväksi näkee. On kuitenkin ero Jumalan mahdollisuuksien ja hänen lupauksiensa välillä. Jumala voi puuttua lukemattomin eri tavoin elämämme kulkuun. Moni on saanut kokea, että Jumala on varoittanut vaaratilanteessa tai antanut muuten erityisen johdatuksen. Jumala pitää kyllä huolen, että tällainen varoitus tai kehotus tulee kuulluksi. Sellaisia ei tarvitse ruveta etsimään ja kuulostelemaan. Meidän tulee pysyä Jumalan lupausten varmalla pohjalla. Hänen sanansa pitää varmasti paikkansa, ja siitä kristitty saa todellakin etsiä johdatusta ja viisautta. Siksi ei ole oikein järjestää elämänsä ”merkkien” ja näkyjen mukaan, vaan Raamatun mukaan. Joka kuuntelee ”sisäistä ääntä”, saattaa kyllä kuulla monenlaista, mutta näitä ”kuiskauksia” ei pidä luulla Jumalan ääneksi.
Kristikunnassa on taas leviämässä opetus, joka kehottaa ”kuuntelemaan” Jumalan ääntä ja kuiskauksia. Sitä ei tule tehdä. Jos Jumala tahtoo varottaa tai kehottaa, hän tekee sen niin selvästi, ettei asiaa tarvitse epäillä. Puhutaan myös kuuntelevasta rukouksesta. Sellaista ei Raamattu opeta. Tässäkin on Jeesuksen itsensä opettama Herran rukous hyvä opas oikeaan rukoukseen.
”Mihin kirkkokuntaan kuulua?”
”Mikä on minun kutsumukseni?”
”Mistä tiedän, onko tämä ihminen se oikea?”
Elämä on täynnä valintoja ja tilanteita, joihin Raamattu ei anna suoraa vastausta. Jumala on antanut tämän elämän asioissa vapauden toimia harkintamme mukaan, Jumalan ilmoitetun tahdon rajoissa. Ef. 5:17: ”Älkää sen tähden olko mielettömät, vaan ymmärtäkää, mikä Herran tahto on.”
Kaikissa ratkaisuissa saa rukoilla itselleen johdatusta ja viisautta. On tärkeätä hakeutua sellaiseen seurakuntaan, jossa eletään Jumalan sanasta ja ojentaudutaan evankeliumin opin mukaan. On kirkkokuntia, joita voi pitää kristillisinä, mutta jotka kuitenkin opettavat tärkeissäkin asioissa puutteellisesti tai jopa väärin, esimerkiksi baptisti-, vapaakirkko- ja helluntaiseurakunnat ovat kyllä kristillisiä, mutta opettavat hyvin vajaasti tai suorastaan Sanan vastaisesti sakramenteista. On myös uskonnollisia ryhmiä, jotka väittävät olevansa kristillisiä, mutta kieltävät Raamatun perustotuuksia. Esimerkiksi Jehovan todistajat, mormonit jne. kieltävät kolminaisuusopin, ja siksi eivät ole kristillisiä. Emme siis tarvitse erityistä johdatusta tai merkkiä valitessamme seurakuntaa, johon kuulua. Raamattu opettaa oikeata oppia, josta jokaisen kristillisen seurakunnan tulee pitää kiinni. On parasta hakeutua sellaiseen seurakuntaan, ja jos sellaista ei ole lähistöllä, voi ruveta rukoilemaan, että sellainen syntyisi myös lähistölle.
Vain harvat ihmiset saavat erityisen kutsun elämäntehtäväänsä. Ihmisen kutsumus on se elämäntilanne ja asema, jossa hän on: Jos olet isä, ole hyvä puoliso lastesi äidille ja lapsillesi hyvä isä. Jos opiskelet, tee se hyvin ja Jumalan kunniaksi, jos ole työtön, huokaile Jumalan puoleen ja käytä ymmärrystäsi ja tarjolla olevia mahdollisuuksia kunnollisen työn löytämiseksi. Työttömänä tai yksinäisenä tai sairaana oleminenkin on oikein nähdä kutsumuksena ja pyytää asemaansa Jumalan apua, kärsivällisyyttä ja hyvää ratkaisua.
Entä kutsu hengelliseen työhön? Kristityt puhuvat sisäisestä ja ulkoisesta kutsusta. Sisäinen kutsu voi olla voimakas tai heikko, se voi myös olla aito tai kuviteltu. Meidän ihmisten on vaikea erottaa omia tuntemuksiamme Jumalan kutsusta. Siksi onkin tärkeää, että sisäiseen kutsuun liittyy ulkoinen: seurakunta kutsuu palvelukseensa tai tiettyyn tehtävään. Tällainen kutsu vahvistaa sisäisen kutsun, ja jos kaikessa noudatetaan yksinkertaisesti Jumalan sanaa, varmistuu kutsu kestäväksi. Pitkän lähetysurani aikana jouduin itsekin kamppailemaan kutsumuskriisin kanssa: ”Olenko sittenkin lähtenyt omille teilleni?” Olen myös nähnyt, kuinka jotkut ovat lähteneet jopa lähetyskentälle vain sisäisen kutsunsa varassa. Lopulta kutsu ei ole kestänyt, ja joissakin tapauksissa on jouduttu kärsimään vakaviakin ongelmia elämässä. Kenenkään ei tule ryhtyä hengelliseen työhön ilman ulkonaista kutsua ja tarpeellista valmistautumista. Sisäisen kutsun tulee olla vähintään sen verran selvä, että voi ilomielin tai ainakin vakuuttuneesti lähteä palvelemaan.
Entä ”se oikea”? Opetin omia poikiani ja myöhemmin lastenlapsiani, että jo varhain voi rukoilla tulevan aviopuolisonsa puolesta. On oikein rukoilla hyvää aviopuolisoa, mutta tärkeämpää, kuin löytää ”se oikea” on itse olla ”se oikea” eli pitää vaelluksestaan huolta ja kohdella puolisoansa kunnioittavasti. Aviopuolison löytämisessä jotkut pyytävät merkkejä Jumalalta. On parempi kuitenkin käyttää Jumalan sanan valaisemaa ymmärrystä. Jos luotetaan merkkeihin, niitä joutuu sitten epäilemään ensimmäisen suuren kriisin kohdatessa: ”Oliko merkki sittenkin vain kuvittelua?” jne.
Rakastumaan pystyy moneen ihmiseen, mutta avioliitossa on kysymys ennen kaikkea uskollisuudesta, elämäntoveruudesta ja kunnioituksesta – molemmin puolin. Tarpeettoman taakan ottaa itselleen, jos kuvittelee, että maailmasta on löydettävä ”se oikea”. Inhimillisesti katsoen on lukemattomia ihmisiä, joiden kanssa voisi viettää koko elämänsä. Heistä on kuitenkin valittava yksi ja pyrittävä olemaan hänelle hyvä puoliso. Jos Jumala tahtoo antaa jonkun aivan tietyn ihmisen puolisoksi, hän pystyy kyllä tekemään sen ilman meidän arvailujamme.
Jeesus opetti rukoilemaan: ”Tapahtukoon sinun tahtosi…” ei ”Näytä minulle tahtosi…”
Kun kristitty kysyy Jumalan tahtoa, hän tekee oikein. Kun hän tuntee Jumalan sanan pääkohdat, hän tietää Jumalan tahdon suunnan kaikessa. Yksittäisissä kysymyksissä meillä on useimmiten vapaus tehdä oman harkintamme mukaan. Harkinnassa kannattaa käyttää ymmärrystä ja toisten neuvojakin ja elämän kokemusta hyväksi.
Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte: ei niin kuin tyhmät, vaan niin kuin viisaat. Ef. 5:15
Roomalaiskirjettä on sanottu muun muassa Paavalin pääkirjeeksi, kirjeiden kruunuksi, ihmiskunnan mahtavimmaksi kirjeeksi, suurimmaksi kirjalliseksi luomukseksi, jossa ihmishenki on koskaan ollut osallisena, viidenneksi evankeliumiksi, ja evankeliumiksi Paavalin mukaan.
Roomalaiskirje on Raamatun pisin kirje ja teologisesti laaja-alaisin. Tämä on se kirja, jonka ensimmäisen luvun äärellä Lutherkin sai ratkaisevan löytönsä uskon vanhurskaudesta, ja näin Roomalaiskirjeen voi sanoa olleen koko uskonpuhdistuksen liikkeellepanija. Myös aiemmin, n. 400 jKr., juuri roomalaiskirjeen 13:luvun äärellä kirkkoisä Augustinus tuli uskoon.
Tämän kirjeen kautta Jumala on siis vaikuttanut ja käynnistänyt valtavia muutoksia yksittäisten ihmisten elämässä ja koko ihmiskunnassa, ja siksi on hyvä varoittaa kuulijaa siitä, että Roomalaiskirjeen äärellä Pyhä Henki voi liikkeellepanna valtavia muutoksia myös sinussa! Roomalaiskirjeen oma tavoite on ”että syntyisi uskon kuuliaisuus Kristuksen nimeä kohtaan kaikissa pakanakansoissa” (1:5; 16:26).
Tässä opetussarjassa käydään Roomalaiskirjettä läpi kreikankielisen alkutekstin pohjalta jae jakeelta edeten ja kysyen, mitä Jumala näiden sanojen kautta haluaa sinulle ja meidän ajallemme sanoa.