Missä on oikea näkyvä kirkko? Mistä minä voin löytää kristillisen kirkon? Luterilaisuuteen on alusta lähtien kuulunut opetus kirkon tuntomerkeistä. Niillä tarkoitetaan merkkejä, joiden kautta tiedämme, missä ”yksi, pyhä, katolinen kirkko on”. Petri Hiltunen johdattaa nyt opetussarjassaan näihin Kirkon tuntomerkkeihin. (Kts. lisää).

Äänetön planeetta (Out of the Silent Planet, 1938).
Matka Venukseen (Perelandra, 1943).
Piinattu planeetta (That Hideous Strength, 1945).

C.S. Lewis tunnetaan parhaiten Narnia-sarjan, Paholaisen kirjeopiston ja Tätä on kristinusko -kirjan kirjoittajana. Lewis kirjoitti elinaikanaan paljon erilaisia tekstejä: fiktiota, runoja, teologisia kirjoja sekä kirjallisuusstieteen teoksia. Lewisin vähemmän tunnettuun tuotantoon kuuluu Ransom-trilogian nimellä tunnettu kirjasarja.

Lewis lähtee sarjassa liikkeelle ajatusleikistä, johon hän kutsuu myös lukijansa: millainen maailmankaikkeus voisi olla, jos lankeemus rajoittuisi Maa-planeetalle? Mitä muilla planeetoilla elävät olennot tällöin tietäisivät Jumalasta? Millainen maailmankaikkeus olisi, jos se olisikin lähempänä keskiaikaista näkemystä seitsemästä taivaasta asukkaineen kuin materialistista näkemystä tyhjästä avaruudesta? Lewis esittelee trilogiassaan oman versionsa tällaisesta maailmankaikkeudesta.

Trilogia alkaa kirjalla Äänetön planeetta. Kirjan päähenkilö Elwin Ransom, filologian professori, tapaa lomallaan kouluaikaisen tuttavansa, keinottelija Devinen ja tämän toverin fysiikan professori Westonin. Nämä sieppaavat Ransomin ja vievät hänet mukanaan Mars-planeetalle. Marsissa Ransom tutustuu paikalliseen väestöön ja oppii heidän kieltään. Samalla hänelle paljastuu, ettei maailmankaikkeus olekaan aivan sellainen, kuin hän aikaisemmin kuvitteli. Ransomille selviää, että Marsia kaitsee Ojarsa-niminen, enkelin tapainen olento, joka on maailmankaikkeuden Luojan palveluksessa. Myös Maalla oli aikoinaan oma kaitsijansa, mutta tämä ”vääntyi”, ja aiheutti täten sen, että Maa on erilainen kuin muut planeetat. Äänetön planeetta on koko trilogian lyhin ja suoraviivaisin kirja. Kirjan tarkoitus on esitellä lukijalle maailma ja henkilöt, joita Lewis käytti trilogian myöhemmissä osissa. Kirjan kantavia teemoja on se, millainen vaikutus langenneilla ihmisillä olisi muuhun maailmankaikkeuteen, jos he lähtisivät sitä valloittamaan. Samalla kirja kuvaa hienosti langenneen ja lankeamattoman välistä vuorovaikutusta.

Sarjan toisessa osassa, Matkassa Venukseen, Ransom lähetetään Venukseen suorittamaan tehtävää Maleldilin, maailmankaikkeuden Luojan, lähettiläänä. Ransom lähetetään tälle matkalle, koska hän osaa jo paikallisen kielen. Pian planeetalle saapumisensa jälkeen Ransom tapaa vihreän naisen, ja hänelle selviää että tämä nainen on oman maailmansa lankeamaton ”Eeva”. Venuksella on paljon kelluvia saaria, sekä yksi kiinteä maa. Vihreä nainen kertoo Ransomille, että Maleldil on kieltänyt Venuksen asukkaita nukkumasta kiinteällä maalla. Kun myös Weston päätyy planeetalle ”elämänvoimaksi” kutsumansa hengen ohjailemana, ja alkaa keskustella vihreän naisen kanssa, Ransomille selviää, että hänen tehtävänsä on yrittää estää lankeamuksen tapahtumista Venuksella. Matka Venukseen on täynnä oivaltavia keskusteluja. Näistä seuraava on eräs omia suosikkejani, sillä siinä on upeasti kuvattu lankeamiskertomuksen kantavia teemoja. Lainauksessa mainittu Kirjavikko on Ransom.

”Valtiatar”, sanoi Ransom, – kuunteletko minua jos puhun?
– Mielihyvin, Kirjavikko.
– Tämä mies sanoi, että kiinteällä maalla asumisen kieltävä laki eroaa muista laeista, koska sitä ei ole säädetty toisissa maailmoissa ja koska emme näe sen hyvyyttä. Ja tähän asti hän on oikeassa. Mutta sitten hän sanoi sen olevan erilainen siksi, että voisit uhmata sitä. Mutta siihen voi olla toinenkin syy.
– Sano mikä se on, Kirjavikko.
– Minä luulen Hänen säätäneen tuon lain siksi, että olisi olemassa kuuliaisuutta. Tätä kaikkea muuta tehdessäsi on se, mitä sanot Hänen tottelemisekseen, vain sitä mikä on hyvää omissa silmissäsikin. Mutta riittääkö se rakkaudelle? Teet sitä kaikkea kyllä siksi, että se on Hänen tahtonsa, mutta et silti yksinomaan siitä syystä. Missä sen sijaan voisit maistaa tottelemisen iloa, ellei Hän pyytäisi sinua tekemään sellaistakin, minkä ainoana syynä on Hänen toivomuksensa?

Sarjan kolmas ja viimeinen osa Piinattu planeetta on monella tapaa hyvin erilainen kuin edeltäjänsä. Se sijoittuu kokonaan Maahan, ja siinä on eri päähenkilöt kuin aiemmissa kirjoissa. Kirjan tunnelma on myös hyvin erilainen: se on paikoitellen varsin synkeä ja trillerimäinen, enkä suosittelisi sitä ihan nuorille lukijoille. Kirjan päähenkilöinä ovat tällä kertaa melko tuore aviopari Mark ja Jane Studdock. Mark työskentelee sosiologina pienessä yliopistossa ja saa kutsun KIVA:n (kansallinen, itsenäinen ja vapaa) eli Yhdistyneen kansallisen koe- ja tutkimuslaitoksen jäsenyyteen. Samaan aikaan Janea vaivaavat selittämättömät unet. Jane päätyy kartanoon, jossa elää pieni Ransomin ystävistä koostuva yhteisö. Piinattu planeetta on kertomus hyvän ja pahan taistelusta. Samalla se on kertomus siitä, miten käy ihmisille, joita ei opeteta erottamaan hyvää ja pahaa toisistaan. Kirja syventää myös jo sarjan ensimmäisessä osassa olleita teemoja luonnon ja ihmisluonnon valloittamisesta, ja siitä kuinka tämä pohjimmiltaan merkitsee harvojen yksilöiden valtaa suhteessa kaikkiin muihin ihmisiin. Samalla kirja on myös kertomus avioliitosta ja siihen liittyvistä ongelmista. Monet Piinatussa planeetassa esitetyistä ajatuksista löytyvät tarkemmin esiteltyinä Lewisin filosofisesta teoksesta Abolition of Man.

Ransom-trilogia on hyvä esimerkki siitä, miten tarinoita voi käyttää apologian ja evankeliumin eteenpäin viemisen välineenä. Tarinat saavat näkemään ”tutut” asiat uudestaan. Esimerkiksi lankeemuskertomus on yleensä ihmisille hyvin tuttu, mutta Matka Venukseen tuo sen ydinsanoman hyvin esille.

Suosittelen Ransom-trilogiaa sellaisille lukijoille, jotka pitävät hyvistä romaaneista ja kirjoista, jotka saavat ajattelemaan. Älä ohita näitä kirjoja, vaikka tieteiskirjallisuus ei yleensä olisi suosikkikirjallisuudenlajisi. Näillä kirjoilla on mielestäni paljon annettavaa jokaiselle. Ne ovat joka tapauksessa viihdyttäviä ja hyvin kirjoitettuja tarinoita. Jos haluat perehtyä vielä tarkemmin filosofisiin ja teologisiin ajatuksiin näiden romaanien taustalla, kannattaa lukea myös Lewisin kirjat Discarded Image ja Abolition of Man. Näistä ensimmäinen on Lewisin yliopistossa pitämiensä luentojen pohjalta koostama teos, joka käsittelee keskiaikaista maailmankuvaa, ja jälkimmäinen on Lewisin ainoa puhtaasti filosofinen teos, joka käsittelee kasvatusta ja kasvatusfilosofiaa.

Hyvä tarina puhuttelee monella tasolla. Se valloittaa lukijan mielenkiinnon juonellaan ja saa usein ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. C.S. Lewisin Ransom-trilogia on tällainen tarina ja siksi lukemisen arvoinen.

Usein kuulee väitettävän, että kreikan sana kastaa (baptidsoo) tarkoittaa ainoastaan upottamista ja siksi ainoa pätevä kaste olisi upotuskaste. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä baptidsoo ilmaisee hyvin monenlaista vedellä koskettamista, joista vain yksi tapa on upottaminen veteen kokonaan.

Luukkaan evankeliumin kohta Luuk. 11:38 kertoo: ”Mutta kun fariseus näki, ettei Jeesus peseytynyt ennen ateriaa, ihmetteli hän.” Tässä sana ”peseytynyt” on kreikassa sama baptidsoo-verbi, jota käytetään kastamisestakin. Tuohon aikaan fariseuksillakaan ei ollut tapana upottautua kokonaan veteen ennen ateriaa, vaan ainoastaan pestä kätensä rituaalisella pesulla (Mark. 7:3). Fariseus ei siis ihmetellyt sitä, ettei Jeesus upottanut koko ruumistansa veteen ennen ateriaa, vaan sitä, ettei Jeesus pessyt käsiänsä. Näin tässä baptidsoo ei viittaa koko ruumiin upottamiseen, vaan ainoastaan käsien kastamiseen vedellä. Käsien rituaalinen pesu vieläpä tehtiin kaatamalla vettä käsiin kaksi kertaa, ei upottamalla niitä veteen.

Se, että Paavali puhuu siitä, miten me kasteessa olemme haudatut (Room. 6:4) ei tarkoita, että kasteen tulee tapahtua upottamalla. Paavalin aikaan hautaus ei tapahtunut upottamalla ruumista maahan ja peittämällä mullalla, vaan haudat olivat kalliohautoja, jotka sijaitsivat maan tasalla kalliossa tai joskus jopa hieman maanpinnan yläpuolella. Jeesustakaan ei haudattu maan poveen vaan kallioon hakattuun hautaan.

Ennen taivaaseenastumistaan Jeesus käski opetuslapsiaan odottamaan Jerusalemissa sen lupauksen täyttymistä, jonka olivat häneltä kuulleet: “Sillä Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä, ei kauan näitten päivien jälkeen.” (Apt. 1:4-5). Tarkoittiko tämä, että opetuslapset upotettaisiin Henkeen? Ei, sillä kolme kertaa Apostolien tekojen toinen luku kertoo, että Pyhä Henki vuodatettiin heidän päällensä helluntaina, kun lupaus täyttyi (Apt. 2:17, . Ks. myös Apt. 11:15-17). Nämä kohdat osoittavat, että kastamisella tässä tarkoitettiin vuodattamista.

Vuodattaminen tai valelu kastetapana itse asiassa sopii hyvin Raamatun kuvauksiin puhdistuksesta vedellä. Leeviläisistä Jumala oli määrännyt, että heidät tuli puhdistaa palvelusta varten ”pirskottamalla heihin synneistä puhdistavaa vettä” (4.Moos.8:7). Samoin tulevasta uudesta liitosta Hesekielin kirjassa (Hes. 36:25) oli ennustettu: ”Minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte”.

Uuden testamentin verbiä kastaa käyttävät antiikin kirjailijoista esimerkiksi Plutarkhos ja Ksenofon puhuessaan kastelusta, jonka puutarhuri tekee kaataessaan vettä kasvien päälle. Edelleen varhaiskristillisistä lähteistä Didakhee ohjeistaa, että kristillisen kasteen voi toimittaa valelemalla ”päähän kolmesti vettä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Didakhee on varhaisimpien arvioiden mukaan kirjoitettu vuosien 50-70 paikkeilla tai viimeistään vuoden sata paikkeilla. Se on kirjoitettu samalla kielellä kuin Uusi testamenttikin, eli kreikaksi, ja siis samaa kreikan sanaa käyttäen se opastaa, että kastaminen (baptidsoo) voidaan tehdä valelemalla vettä päähän. Jos kreikan baptidsoo tarkoittaisi ainoastaan upottamista, ei Didakheen kirjoittaja olisi voinut käyttää sitä sanoen ristiriitaisesti, että upottamisen voi toimittaa valelemalla.

Myös arkeologian todisteet puhuvat sen puolesta, että kasteita on toimitettu myös muulla tavalla kuin upottamalla. Esimerkiksi Nasaretista on löydetty toiselle vuosisadalle ajoitettu kasteallas, joka on liian matala ja kapea, jotta siinä olisi voitu kastaa ketään upottamalla. Samoin Rooman katakombissa Pyhän Sixtuksen kastekappelissa on säilynyt vanhin (toisen vuosisadan alun) Jeesuksen kastamista esittävä kuva. Jeesus ja Johannes seisovat siinä Jordanin matalassa vedessä, ja Johannes valaa eteenpäin kumartuneen Jeesuksen päähän vettä. Tämä varhainen kuva todistaa, että kasteita oli tapana toimittaa myös valelemalla.

Raamattu ei siis määrää kasteen muotoa. Siksi kristillinen kaste voidaan toimittaa valelemalla, pirskottamalla tai upottamalla, kunhan se toimitetaan vettä käyttäen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Kts. myös: Kaste, Lapsikaste, Mitä kaste hyödyttää?, Pääsiäinen: kristityn kastejuhla, Kastepuku, Chemnitzin opetus kasteesta

Menestysteologiaa

Gustav Björkstrand: ELÄMÄ ON JOUKKUEPELIÄ John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana.

Suom. Sirpa Hietanen. Helsinki 2016

Arkkipiispa em. John Vikström on saanut piispan em. prof. Gustav Björkstrandin kädestä lähteneen 500 sivun muistomerkkijärkäleen. Elämänkertateoksen esitystapa jakaa John Vikströmin vaiheet kolmeen osaan, joiden piirissä tarkastellaan Vikströmin elämäntyön eri aiheita: ”Tie piispanvirkaan 1931 – 1970”, ”Porvoon hiippakunnan piispana 1970 – 1982” sekä ”Turun arkkihiippakunnan ja Suomen arkkipiispana 1982 – 1998”. On uuden etsimistä, on sosiaalietiikkaa, yhteiskuntasuhteita, kirkkojenvälisiä yhteyksiä, politiikkaa, jalkapalloa, perhe-elämää, maailmanmenoa. Gustav Björkstrand on historioitsijana tehnyt tarkkaa työtä kuin Juhani Suomi Kekkos-elämänkerroissaan. Björkstrandilta – lukijan onneksi – puuttuu Juhani Suomen hartauskirjatyyli. Siitä huolimatta samoja ongelmia on.

Björkstrandilla olisi ollut ns. tuhannen taalan mahdollisuus selvittää, mitä tapahtui, mitä ei tapahtunut John Vikströmin lähes 30-vuotisen piispakauden aikana. Millainen oli Suomen kirkko, jonka piispaksi hänet vihittiin v. 1970. Millaisessa kunnossa Suomen kirkko jatkoi purjehtimistaan eteenpäin hänen jäädessään eläkkeelle, yhtenäisempänä vai enempi hajallaan? Mielestäni Gustav Björkstrand on kadottanut paalupaikkansa tarjoamat hyödyt. Kerrotaan yhteyksistä, tapaamisista, yhteenotoista. Se tapahtuu kuvaillen vailla kriittistä syväanalyysia. Sellaisen puutteessa rikaskin elämänkerran kohde latistuu monen muun elämänkertakirjan tavoin tasolle ”tärkeitä ihmisiä, joita tapasin” ja taantuu haukotuttavaksi kokousten ja ansioiden luetteloksi. Gustav Björkstrand on kunniallisen ystävällinen John Vikströmin vastustajille. Kirja on kuitenkin kärsinyt siitä, että hän on ylenmäärin ystävällinen ystävälleen John Vikströmille. Elämänkerran kirjoittajalle on aina eduksi riittävä välimatka ja kriittinen silmä: ei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää. Kriittisyyden puuttuessa herkulliset selvittelyn paikat ohitetaan pikaisesti. Ongelmien sijasta teksti nopeasti pompahtaa takaisin John Vikströmiin, joka aina lopulta on tietenkin kunnon mies. John Vikströmin härkäpäisyydestä johtunut pitkitetty kiista ulkomaantyön johtajan Jaakko Launikarin erottamisesta v. 1987 todetaan sovittavin äänenpainoin sentään virheeksi (s. 373 – 376). Vehmaan seurakunnan monivuotista, veristä kiistaa, jota tuomiokapitulin lainoppinut asessori pahensi, ei ole mainittu, eikä kirkkoherra Paavonperän nimi näy henkilöluettelossa. Siinä välienselvittelyssä olisi tarvittu enempi kirkko-oikeuden tajua ja vähempi härkäpäisyyttä.

Kaikki ei mennyt kuin Strömsössä, kuten kulunut sanonta nykyään kuuluu. Lukijalle kriisien ymmärtäminen tehdään vaikeaksi sillä, että tapauksessa kuin toisessakin Björkstrand kuvaa lempeän John Vikströmin, jos ei aivan Danielina jalopeurojen luolassa, niin ainakin hänen arvostelijoidensa vihaisen koiralauman keskellä. Analyyttisempi kirjoittaja olisi sukeltanut tiedotusvälineistä tuttua pintatasoa syvemmälle näkemään sieltä nousevat syyt, sillä nehän ratkaisevat. Historismin perinteitä seuraava Björkstrand olisi tarvinnut kumppanikseen Björkstrandin, joka olisi ollut teologian ja filosofian alueilla vahva systemaatikko. Tämän jälkimmäisen poissaolo tuntuu kirjan alusta loppuun. Se on aiheuttanut tekstin tietynlaisen anemian. Me John Vikströmin kanssa eri mieltä olleet emme ilkeyttämme vedonneet Pyhään Raamattuun, Tunnustuskirjoihin ja Lutheriin. Siksi meidän taivuttelemisemme vuodesta toiseen oli jotakin samaa kuin Martti Lutherin painostaminen Wormsissa 1521 kiristyksin, lahjomisin ja uhkauksin: ”Olen sidottu lainaamaani Raamatun sanaan, ja omatuntoni on Jumalan sanan vanki. En voi enkä halua peruuttaa mitään, sillä ei ole hyvin eikä oikein toimia omaatuntoaan vastaan. Tässä seison enkä muuta voi, Jumala minua auttakoon. Amen.” Raamatun eksegetiikka, Tunnustuskirjojen jatkuva opiskelu ja yhä syvempi perehtyminen Martti Lutherin opetuksiin riisti meiltä kaiken sen oppiperinnön, jolla oli Helsingin ja Åbo Akademin tiedekunnissa ollut luterilaisen nimi sitä kuitenkaan olematta. Protestanttinen Luther alkoi noissa opinnoissamme korjaantua näköisekseen eli vanhakirkolliseksi Raamatun tohtoriksi ja uskonpuhdistajaksi. Jos Gustav Björkstrand olisi paneutunut tähän aiheeseen, hän olisi voinut tulla kriittisemmäksi kuvattavaansa kohtaan ja mielenkiintoisemmaksi lukijan kannalta.

Kehitys naispappeuden toteuttamiseen 1980-luvulla jää puutteelliseksi, koska historialliset Ilkko I ja – II seminaarit 1980 ja 1982 kuitataan vain maininnalla. Ensimmäisessä John Vikström oli mukana Porvoon piispana, toisessa Turun ja Suomen arkkipiispana. Poimin vain pari, kolme hetkeä. Ensi kertaa näin John Vikströmin kunnolla suuttuvan, kun olin sanonut, että täsmälleen samalla Raamatun tekstin peukaloimisella, jota on harrastettu virkakysymyksessä, voidaan ja tullaan perustelemaan tulevaisuudessa mitä tahansa, mikä on vastoin Raamattua. Seuraavaksi oli odotettavissa homoseksualismin tuominen kirkkoon. Siihen John Vikströn räjähti: ”Näillä kahdella asialla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa!” Hän moitti puheenvuoroani sopimattomaksi. Sanoin, että toivon olevani väärässä mutta pelkään, että sanani osoittautuvat tulevaisuudessa oikeiksi tms. Nyt tiedetään, kuinka siinäkin kävi. Toisen Ilkko-seminaarin tiedotustilaisuudessa John Vikström sanoi, että naispappeuden torjujilla olivat vahvat raamattuperusteet, mutta he eivät voineet tyydyttävästi perustella, kuinka kirkossa voisi vallita erilainen järjestys kuin yhteiskunnassa. Naispappeuden kannattajia hän moitti kykenemättömyydestä perustella kantaansa vakuuttavasti Raamatulla. Sitten hän sanoi jotenkin seuraavalla tavalla: ”Nämä näkökohdat on selvitettävä perusteellisesti ennen kuin virkakysymys ratkaistaan.” Se ratkaisu tapahtui kuitenkin nopeasti ja selkämme takana, koska jo kevään 1984 kirkolliskokouksessa oli voimakas offensiivi naispappeuden hyväksymiseksi. Kun se epäonnistui, monet liberaalit itkivät. Kyyneleet kuivattiin, ja naispappeus ryskäistiin läpi kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Kustaa Aadolfin päivänä 1986. Miten sen siisteimmin sanoisi: John Vikström oli joko syönyt sanansa tai hän oli pettänyt ne, jotka uskoivat hänen sanaansa. Olin yksi heistä. Vanha julkisen elämän totuus on se, ettei Suomessa sellaista voi tehdä kuin kerran.

Kirja ei myöskään selitä, miksi kirkolliskokouksessa hyväksytty piispa Yrjö Sariolan ponsi tunnustuksellisten kirkon työntekijöiden suojaksi jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Sen sitovuus on kerta toisensa jälkeen kiistetty, kun vanhauskoisten tilannetta kirkossa on kiristetty. Björkstrand antaa epäselvin lausein ymmärtää, että John Vikström olisi odottanut omantunnonlauselman liittämistä kirkolliskokouksen päätökseen. Oma käsitykseni on päinvastainen. John Vikström uskoi, että erot hoidettaisiin notkeilla hallinnollisilla päätöksillä, kunnes ongelma itsestään poistuisi. Omantunnonlauselmaa hän ei halunnut (ss.307 – 308) Hän olisi saanut sen aivan varmasti kuten Yrjö Sariola pontensa. Oletan, että John Vikström halusi välttää Ruotsin tilanteen toistumisen: v:n 1958 naispappeuspäätökseen sisältyi omantunnonlauselma. Kun naispappeuden torjuminen ei Ruotsissa kuollutkaan, otteet kovenivat siihen, että v. 1993 yhteistyö mies- ja naispappien kesken tuli pakolliseksi. Takana oli monen vuoden ankara painostus tiedotusvälineissä. Suomen omantunnonklausuuli olisi kokenut saman kohtalon. Siihen välikäteen Vikström ei halunnut joutua. Hänen sijastaan piispat Mikko Heikka ja Eero Huovinen toteuttivat vanhauskoisten pappien virkakiellon v. 2004 – 2006.

Tila ei salli muiden ongelmakohtien tarkkaa käsittelyä. LML:n Budapestin yleiskokouksessa Suomen valtuuskunnan osa oli häpeällinen: Unkarin pahamaineisen salaisen poliisin kätyri ja kirkkodiktaattori piispa Zoltan Kaldy valittiin LML:n uudeksi presidentiksi. Suomalaiset – myös John Vikström – osallistuivat, tähän alhaiseen operaatioon vastoin parempaa tietoa. Gustav Björkstrandin olisi kannattanut pysähtyä ja kaivaa lisää aineistoa tästä asiasta. Millaiset mahtoivatkaan olla Unkarin tiettyjen, kommunistien tukemien kirkonmiesten suhteet Kirkon tiedotuskeskukseen, pariin piispaan ja yksittäisiin pappeihin? Suomessa paljon vieraillut tuomiorovasti, kunniatohtorin arvon saanut Emil Koren oli salaisen poliisin ilmiantaja. Zoltan Kaldyn triumfi jäi kovin lyhytaikaiseksi: hän sairastui pian vakavasti ja kuoli v. 1987. Piispa Lajos Ordassin maine palautettiin ensin valtion, sitten luterilaisen kirkon puolelta. John Vikström oli paljastamassa Ordassin muistolaatta LML:n kokouksessa Budapestissä v. 1996. Vikströmin mukaan LML ei koskaan ollut hyväksynyt Zoltan Kaldyn sortotoimenpiteitä. Olisipa se kuultu v. 1984! Niin tai näin, englantilaisen oikeusperiaatteen mukaan oikean ratkaisun pitää myös näyttää oikealta.

Björkstrandin mukaan John Viksröm luki voitoikseen Porvoon sopimuksen ja Yhteisen julistuksen. Ei olisi kannattanut. Kummankin asiakirjan teologiset ongelmat ovat niin mittavat. Ajan kuva oli sekin, että v:n 1976 Leuenbergin konkordiaa ankarasti vastustaneet teologit kuten Tuomo Mannermaa, Eero Huovinen ja Juhani Forsberg, olivat hyväksymässä näitä papereita, jotka ovat vielä paljon pahempia kuin mainittu konkordia. Olen miettinyt, tapahtuiko heidän teologinen haaksirikkonsa juuri v:n 1982 Ilkko II-seminaarissa, kun he sen jälkeen järjestään käänsivät virkakysymyksessä takkinsa yhdessä piispa Kalevi Toiviaisen kanssa. Virkakysymys on ollut kohtalokkaan väkevä.

Kirjan suljettuaan lukija on suuren kysymyksen edessä. Millaista teosta hän on pitänyt käsissään? Pitkin matkaa olen havainnut John Vikströmin kevyen sarjan kirkonmieheksi Jumalan sanan teologina, raamattuteologina. Kirjan mukaan hän arvostaa luterilaista oppia. Kuitenkaan hän ei käytä sitä yleisiä ja enimmäkseen harhaanjohtavia periaatteita enempää (s. 445 – 446). Konkreettinen, Jumalan sanasta nouseva ja Jumalan sanaan sidottu vanhakirkollinen luterilaisuus on syvempää ja todellisempaa kuin tietyt Friedrich Schleiermacherin (+ 1834) jälkeiset henkiset periaatteet. Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen oppi koetellaan erilaisten vaikeiden kysymysten tulessa. Silloin mitataan mikä ratkaisee, Jumalan sanako vai ajan juuri sillä hetkellä oikeaksi kokema konsensus? Eräs toinen kirkonmies sanoi aikanaan, että suurin viisaus tarvitaan siihen, että antaa luovuttamattomissa asioissa periksi oikeaan aikaan. Sillä tiellä myös John Vikström on ratkaisunsa tehnyt.

Vanha kirkkoneuvos John Forsberg pohti sitä kuuluiko John Vikström ehkä maltillisiin valistusteologeihin eli neologeihin (s. 324). Yhteisen matkan ja monien keskustelujen jälkeen tulin 1980 – luvulla vakuuttuneeksi siitä, että John Vikström ei ole raamattuteologi, ei luterilainen teologi, vaan hän on ennen kaikkea välitysteologi, jollainen liikkuu tunnustuksellisen ja kriittisen teologian välimaastossa. Välitysteologille Raamatun sana ei ole Jumalan ikuinen totuus, kuten se ilmoittaa olevansa vaan syntyaikoihinsa sidottu inspiroiva tekstikokoelma, joka on yhteydessä luonnolliseen uskonnollisuuteen. Jos John Vikström olisi ollut vakava raamattuteologi, hän ei ikinä olisi tohtinut esittää, että Raamatun jumalallistaminen olisi kolminaisuusopin harha: Pyhän Kolminaisuuden sisään yritetään tunkea lisäksi Raamattua! Ajatus oli niin kummallinen, ettei siitä pystynyt lausumaan mitään, vain pudistamaan päätä.

Alkuun Gustav Björkstrandin kirjan nimi hämmästytti. Jos elämä on inhimillistä joukkuepeliä, missä on Jumalan ja hänen Kristuksensa sekä hänen sanansa paikka, koska he eivät omien sanojensa mukaan pelaa? Kirjan luettuani ymmärsin, miten tuo nimi selitti monta menneiden vuosikymmenten arvoitusta. Gustav Strömsholm julkaisi Åbo Akademissa v. 1997 väitöskirjan esittäen siinä suoraviivaisesti sellaisen paksun ja täysin mahdottoman väitteen, että vakava kristillisen etiikan kysymys homoseksualismista olisi ollut vain nappula kirkkopolitiikan pelilaudalla, kun pahat pyrkivät käymään hyvän arkkipiispan kimppuun (s. 319). Strömsholmilta lienee unohtunut, että yhteen otetaan, kun asiat riitelevät eivätkä miehet. Uskon tunnustaminen ja peliteoriat eivät kuitenkaan voi kohdata kirkossa, koska niillä ei ole mitään yhteistä. Pelimiehet eivät koskaan ymmärrä syvällisten totuuskysymysten vakavuutta. Totiset totuuden torven soittajat ovat huonoja pelureita. Vaikka he puhuivat 1980-luvulla ja myöhemminkin ihmisten ja enkelien kielellä, ei ollut mitään mahdollisuutta tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, koska vastapuolella luettiinkin pelikirjaa, ei Raamattua ja Tunnustuskirjoja. Niinpä Suomen evankelis-luterilainen kirkko jäi pelureille, ja pelurien käsiin John Vikström jätti sen siirtyessään eläkkeelle.

John Vikströmin joukkuepeli kirkossa ja valtiossa oli hänen uransa kannalta todellista menestysteologiaa niin julkisuudessa kuin kirkon puhdistetuissa rakenteissakin. Tällainen menestysteologia herättää kuitenkin joskus kiusallisia kysymyksiä. Edesmennyt ahvenanmaalainen kirjallisuusmies, prof. Johannes Salminen (+ 2015) havaitsi jotakin epäsuhtaa, kun naispappeudesta palkittu arkkipiispa Vikström marssi itsenäisyyspäivän vastaanotolle presidentinlinnaan rinnuksessaan upouusi Suomen Valkoisen Ruusun suurristi. Hän muisteli filosofi Soren Kierkegaardin herättämää pahennusta Zeelandin piispan hautajaisten jälkeen v. 1854. Peter Jacob Mynsterin seuraaja, prof. Hans Lassen Martensen oli ylistänyt edeltäjäänsä ”totiseksi totuuden todistajaksi”. Kierkegaard piti sanoja skandaalina. Totinen totuuden todistaja on kärsivä, Kristuksen häpeän ja ristin kantaja maailmassa. Piispa Mynster oli sulava maailmanmies, ei ristin kantaja. Ainoa risti, jota hän koskaan oli kantanut oli (Dannebrogin) suurristi

Johannes Salmisenkaan nimeä ei löydy kirjan henkilöhakemistosta.