Eric Metaxas: Bonhoeffer – pastori, marttyyri, näkijä, vakooja
2013, Päivä Osakeyhtiö
Dietrich Bonhoefferin elämä ei liene niitä tavallisimpia. Hän oli aatelistaustainen saksalainen pappi, joka väitteli teologian tohtoriksi vain 21-vuotiaana. Jo alle kolmekymppisenä hänestä tuli natsi-ideologiaa vastustavan tunnustuskirkon tärkeimpiä hahmoja. Osallistuttuaan luterilaisena pappina epäonnistuneeseen juoneen Hitlerin salamurhaamiseksi hänet teloitettiin vain viikko ennen Hitlerin kuolemaa vankileirillä.
Bonhoefferin elämä tarjoaa siis kaikki ainekset kiinnostavaan elämäkertaan. Eric Metaxas on hyödyntänyt nämä mahdollisuudet ja kirjoittanut varsin vauhdikkaan, kiinnostavan ja koukuttavan kirjan Bonhoefferin elämästä. Samalla teos on yleispätevä kertaus siihen, mitä Saksan evankelisessa kirkossa tapahtui Hitlerin aikana.
En ole vieläkään saanut oikein ratkaistuksi onko Bonhoeffer lopulta lintu vai kala. En siis ole mitenkään varma mitä Bonhoefferista pitäisi lopulta ajatella. Tiedän, että Bonhoefferin kirjat Yhteinen elämä ja Kutsu seuraamiseen ovat erittäin hyviä hengellisiä kirjoja. Jo niiden pohjalta pidän häntä jonkinasteisena nerona. Tätä taustaa vasten kävin innokkaana Metaxasin kirjan kimppuun haluten oppia ymmärtämään Bonhoefferia paremmin.
Tässä kohtaa tuli vastaan kirjan varsinainen ongelma. Metaxas ei avannut Bonhoefferin ajattelua kovin syvällisesti. Tämä oli elämäkerta, jossa pääpaino oli ihmissuhteissa ja Bonhoefferin toiminnassa. Toki Bonhoefferin keskeisiä ajatuksia kuvattiin jonkin verran ja maallikolle tämä varmaan riittänee, mutta olisin siitä huolimatta kaivannut syväluotaavampaa otetta Bonhoefferin rikkaaseen teologiaan. Tämä olisi ollut tärkeää etenkin kun hänestä on nykyään tullut vähän jokaiselle mahdolliselle suunnalle pyhimys, joka oikeuttaa juuri sen suuntauksen teologian. Nyt Bonhoefferin ajattelua avattiin vain pääpiirteittäin ja esimerkiksi Bonhoefferin luterilaisuus ei kirjasta juuri tullut esiin. Elämäkerrasta jäi sellainen maku, että Metaxas pyrki esittelemään Yhdysvaltain evankelikaaleille pyhimyksen, jonka he voisivat kanonisoida itselleen.
Muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia Bonhoefferin teologiasta kirja kuitenkin avaa. Ollessaan New Yorkissa evakkomatkalla Saksasta 1939 Bonhoeffer meni Riversiden kirkkoon, joka oli liberaaliteologian omaksuneista seurakunnista keskeisin Yhdysvalloissa. Siellä kuulemaansa liberaaliin saarnaan Bonhoeffer tuskastui täysin. Hän sanoi siitä profeetalliset sanat: ”Tulee päivä, jolloin myrsky riehuu täydellä voimalla tällaisen uskonnollisen tarjonnan yllä, jos Jumala itse on vielä jossakin kohtaa näyttämöä.” Samana iltana hän meni fundamentalistiseen presbyteeriseurakuntaan, jonka saarnaan hän puolestaan oli erittäin tyytyväinen seuraavin sanoin: ”Tämä on eräänä päivänä oleva vastarintaliikkeen keskus, kun Riversiden kirkko on jo aika sitten muuttunut Baabelin temppeliksi. Olin erittäin iloinen tuosta saarnasta.” Käy siis ilmi, että jossakin vaiheessa Bonhoeffer näki liberaaliteologian vastaavana asiana kuin natsi-ideologian omaksuneet kristityt Saksassa. Amerikkalaiset taistelivat liberaaliteologiaa vastaan yhtä lailla kuin saksalaiset natsismia vastaan. Molempien taistelu oli todellinen.
Bonhoefferin vankilakirjeissä kirjoittamat asiat uskonnottomasta kristinuskosta Metaxas ohittaa nopeasti todeten vain, että nämä olivat yksityistä pohdintaa, jollaista Bonhoeffer ei laajemmin edustanut. Metaxas voi olla oikeassa, mutta teologina olisin kaivannut vähän enemmän lihaa luiden ympärille. Ilmaan jää myös kysymys reformoidun Karl Barthin vaikutuksesta Bonhoefferin teologiaan. Esimerkiksi puheet uskonnottomasta kristinuskosta kuulostavat omiin korviini äärimmilleen viedyltä barthilaisuudelta.
Bonhoeffer irtaantui lopulta tunnustuskirkosta, jotta voisi osallistua Hitlerin salamurhaan täysin panoksin. En tiedä oliko se hyvä ratkaisu, mutta sellaisena Metaxas sen esittää. Ehkä Bonhoefferin loppuaikojen teologia muuttui tämän päätöksen vuoksi. Kaikesta jää kuitenkin vaikutelma että Bonhoeffer oli teologina ja persoonanakin moniulotteisempi kuin Metaxas antaa ymmärtää.
Joka tapauksessa varmastikaan mitään sellaista kuin natsi-ideologian omaksuneet Saksalaiset kristityt ei olisi koskaan päässyt syntymään, ellei sitä ennen oltu möyhennetty liberaaliteologialla koko kristinuskon perustukset murskaksi. Kirjasta käy ilmi, että kirkollinen elämä oli jo tuolloin Saksassa protestanttisella puolella liberaaliteologian läpitunkemaa. Kun julistuksella ei ollut mitään Raamattuun sidottua sisältöä, sen pystyivät valtaamaan maalliset poliittiset ideologiat, jotka tekivät siitä selvää jälkeä. Kun usko ilmoitukseen loppuu, mitäpä muuta jää jäljelle kuin vallitsevat poliittiset ideologiat. Saksassa se tarkoitti natsismia, meidän aikanamme ehkä sukupuolineutraali-ideologia tekee vastaavaa jälkeä kirkossa.
Sen vuoksi parasta antia kirjassa olivatkin kuvaukset tunnustuskirkon taistelusta Hitlerin ideologian omaksunutta Saksan virallista evankelista kirkkoa eli ”Saksalaisia kristittyjä” vastaan. Käy selväksi, että jopa natseja vastaan kirkosta vain pieni hajanainen vähemmistö sai aikaiseksi jonkinlaista vastavirtaa. Ihminen on keskimäärin sopeutuvainen vallitseviin oloihin. Suurin osa protestanttisista kristityistä meni vallitsevan ideologian mukana liikoja kyselemättä. Kirjan vahvin opetus oli itselleni se, että kristityillä on kaikkina aikoina vaarana mukautua maailman vallitseviin ideologisiin virtauksiin. Saksassa siitä maksettiin äärimmäisen kova hinta.
Kysymys:
Meille luterilaisille opetetaan, että emme tarvitse emmekä saa pyytää mitään merkkejä, Jumalan vastauksia ym. mistään muualta kuin pyhästä Raamatusta. Kuitenkin on asioita ja tilanteita, joihin ei suoraa vastausta Raamattu anna. ”Mihin kirkkokuntaan tulisi liittyä?” ”Mikä on minun kutsumukseni?” ”Mistä tiedän, onko tämä ihminen se oikea?” ym. Sitten rukoilemme Jumalalta vastausta, mutta saammeko uskoa, että Jumala todella vastaa? Saako luterilainen tuntea sydämessään vaikka että Jumala kutsuu minua hengelliseen työhön? Entä aivan konkreettisten Jumalan kehotusten ja kieltojen kuuleminen? ”Mene istumaan tuon vanhan naisen viereen tuohon puiston penkille.” kehotti Jumala poikaani jokin aika sitten. Kohta kävi ilmi, että nainen oli juuri saanut tietää kuolevansa pian. Kuukausien ajan poikani kävi tapaamassa tätä naista ja sai kertoa hänelle Jumalan rakkaudesta. Entä jos Jumala puhuu meille, mutta me emme uskalla kuulla, koska pelkäämme? Saako meidän luterilaisten Jumala puhua meille tällä(kin) tavalla?
Jumala ei kysy keneltäkään lupaa, hän saa varmasti toimia juuri niin kuin hän hyväksi näkee. On kuitenkin ero Jumalan mahdollisuuksien ja hänen lupauksiensa välillä. Jumala voi puuttua lukemattomin eri tavoin elämämme kulkuun. Moni on saanut kokea, että Jumala on varoittanut vaaratilanteessa tai antanut muuten erityisen johdatuksen. Jumala pitää kyllä huolen, että tällainen varoitus tai kehotus tulee kuulluksi. Sellaisia ei tarvitse ruveta etsimään ja kuulostelemaan. Meidän tulee pysyä Jumalan lupausten varmalla pohjalla. Hänen sanansa pitää varmasti paikkansa, ja siitä kristitty saa todellakin etsiä johdatusta ja viisautta. Siksi ei ole oikein järjestää elämänsä ”merkkien” ja näkyjen mukaan, vaan Raamatun mukaan. Joka kuuntelee ”sisäistä ääntä”, saattaa kyllä kuulla monenlaista, mutta näitä ”kuiskauksia” ei pidä luulla Jumalan ääneksi.
Kristikunnassa on taas leviämässä opetus, joka kehottaa ”kuuntelemaan” Jumalan ääntä ja kuiskauksia. Sitä ei tule tehdä. Jos Jumala tahtoo varottaa tai kehottaa, hän tekee sen niin selvästi, ettei asiaa tarvitse epäillä. Puhutaan myös kuuntelevasta rukouksesta. Sellaista ei Raamattu opeta. Tässäkin on Jeesuksen itsensä opettama Herran rukous hyvä opas oikeaan rukoukseen.
”Mihin kirkkokuntaan kuulua?”
”Mikä on minun kutsumukseni?”
”Mistä tiedän, onko tämä ihminen se oikea?”
Elämä on täynnä valintoja ja tilanteita, joihin Raamattu ei anna suoraa vastausta. Jumala on antanut tämän elämän asioissa vapauden toimia harkintamme mukaan, Jumalan ilmoitetun tahdon rajoissa. Ef. 5:17: ”Älkää sen tähden olko mielettömät, vaan ymmärtäkää, mikä Herran tahto on.”
Kaikissa ratkaisuissa saa rukoilla itselleen johdatusta ja viisautta. On tärkeätä hakeutua sellaiseen seurakuntaan, jossa eletään Jumalan sanasta ja ojentaudutaan evankeliumin opin mukaan. On kirkkokuntia, joita voi pitää kristillisinä, mutta jotka kuitenkin opettavat tärkeissäkin asioissa puutteellisesti tai jopa väärin, esimerkiksi baptisti-, vapaakirkko- ja helluntaiseurakunnat ovat kyllä kristillisiä, mutta opettavat hyvin vajaasti tai suorastaan Sanan vastaisesti sakramenteista. On myös uskonnollisia ryhmiä, jotka väittävät olevansa kristillisiä, mutta kieltävät Raamatun perustotuuksia. Esimerkiksi Jehovan todistajat, mormonit jne. kieltävät kolminaisuusopin, ja siksi eivät ole kristillisiä. Emme siis tarvitse erityistä johdatusta tai merkkiä valitessamme seurakuntaa, johon kuulua. Raamattu opettaa oikeata oppia, josta jokaisen kristillisen seurakunnan tulee pitää kiinni. On parasta hakeutua sellaiseen seurakuntaan, ja jos sellaista ei ole lähistöllä, voi ruveta rukoilemaan, että sellainen syntyisi myös lähistölle.
Vain harvat ihmiset saavat erityisen kutsun elämäntehtäväänsä. Ihmisen kutsumus on se elämäntilanne ja asema, jossa hän on: Jos olet isä, ole hyvä puoliso lastesi äidille ja lapsillesi hyvä isä. Jos opiskelet, tee se hyvin ja Jumalan kunniaksi, jos ole työtön, huokaile Jumalan puoleen ja käytä ymmärrystäsi ja tarjolla olevia mahdollisuuksia kunnollisen työn löytämiseksi. Työttömänä tai yksinäisenä tai sairaana oleminenkin on oikein nähdä kutsumuksena ja pyytää asemaansa Jumalan apua, kärsivällisyyttä ja hyvää ratkaisua.
Entä kutsu hengelliseen työhön? Kristityt puhuvat sisäisestä ja ulkoisesta kutsusta. Sisäinen kutsu voi olla voimakas tai heikko, se voi myös olla aito tai kuviteltu. Meidän ihmisten on vaikea erottaa omia tuntemuksiamme Jumalan kutsusta. Siksi onkin tärkeää, että sisäiseen kutsuun liittyy ulkoinen: seurakunta kutsuu palvelukseensa tai tiettyyn tehtävään. Tällainen kutsu vahvistaa sisäisen kutsun, ja jos kaikessa noudatetaan yksinkertaisesti Jumalan sanaa, varmistuu kutsu kestäväksi. Pitkän lähetysurani aikana jouduin itsekin kamppailemaan kutsumuskriisin kanssa: ”Olenko sittenkin lähtenyt omille teilleni?” Olen myös nähnyt, kuinka jotkut ovat lähteneet jopa lähetyskentälle vain sisäisen kutsunsa varassa. Lopulta kutsu ei ole kestänyt, ja joissakin tapauksissa on jouduttu kärsimään vakaviakin ongelmia elämässä. Kenenkään ei tule ryhtyä hengelliseen työhön ilman ulkonaista kutsua ja tarpeellista valmistautumista. Sisäisen kutsun tulee olla vähintään sen verran selvä, että voi ilomielin tai ainakin vakuuttuneesti lähteä palvelemaan.
Entä ”se oikea”? Opetin omia poikiani ja myöhemmin lastenlapsiani, että jo varhain voi rukoilla tulevan aviopuolisonsa puolesta. On oikein rukoilla hyvää aviopuolisoa, mutta tärkeämpää, kuin löytää ”se oikea” on itse olla ”se oikea” eli pitää vaelluksestaan huolta ja kohdella puolisoansa kunnioittavasti. Aviopuolison löytämisessä jotkut pyytävät merkkejä Jumalalta. On parempi kuitenkin käyttää Jumalan sanan valaisemaa ymmärrystä. Jos luotetaan merkkeihin, niitä joutuu sitten epäilemään ensimmäisen suuren kriisin kohdatessa: ”Oliko merkki sittenkin vain kuvittelua?” jne.
Rakastumaan pystyy moneen ihmiseen, mutta avioliitossa on kysymys ennen kaikkea uskollisuudesta, elämäntoveruudesta ja kunnioituksesta – molemmin puolin. Tarpeettoman taakan ottaa itselleen, jos kuvittelee, että maailmasta on löydettävä ”se oikea”. Inhimillisesti katsoen on lukemattomia ihmisiä, joiden kanssa voisi viettää koko elämänsä. Heistä on kuitenkin valittava yksi ja pyrittävä olemaan hänelle hyvä puoliso. Jos Jumala tahtoo antaa jonkun aivan tietyn ihmisen puolisoksi, hän pystyy kyllä tekemään sen ilman meidän arvailujamme.
Jeesus opetti rukoilemaan: ”Tapahtukoon sinun tahtosi…” ei ”Näytä minulle tahtosi…”
Kun kristitty kysyy Jumalan tahtoa, hän tekee oikein. Kun hän tuntee Jumalan sanan pääkohdat, hän tietää Jumalan tahdon suunnan kaikessa. Yksittäisissä kysymyksissä meillä on useimmiten vapaus tehdä oman harkintamme mukaan. Harkinnassa kannattaa käyttää ymmärrystä ja toisten neuvojakin ja elämän kokemusta hyväksi.
Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte: ei niin kuin tyhmät, vaan niin kuin viisaat. Ef. 5:15
Roomalaiskirjettä on sanottu muun muassa Paavalin pääkirjeeksi, kirjeiden kruunuksi, ihmiskunnan mahtavimmaksi kirjeeksi, suurimmaksi kirjalliseksi luomukseksi, jossa ihmishenki on koskaan ollut osallisena, viidenneksi evankeliumiksi, ja evankeliumiksi Paavalin mukaan.
Roomalaiskirje on Raamatun pisin kirje ja teologisesti laaja-alaisin. Tämä on se kirja, jonka ensimmäisen luvun äärellä Lutherkin sai ratkaisevan löytönsä uskon vanhurskaudesta, ja näin Roomalaiskirjeen voi sanoa olleen koko uskonpuhdistuksen liikkeellepanija. Myös aiemmin, n. 400 jKr., juuri roomalaiskirjeen 13:luvun äärellä kirkkoisä Augustinus tuli uskoon.
Tämän kirjeen kautta Jumala on siis vaikuttanut ja käynnistänyt valtavia muutoksia yksittäisten ihmisten elämässä ja koko ihmiskunnassa, ja siksi on hyvä varoittaa kuulijaa siitä, että Roomalaiskirjeen äärellä Pyhä Henki voi liikkeellepanna valtavia muutoksia myös sinussa! Roomalaiskirjeen oma tavoite on ”että syntyisi uskon kuuliaisuus Kristuksen nimeä kohtaan kaikissa pakanakansoissa” (1:5; 16:26).
Tässä opetussarjassa käydään Roomalaiskirjettä läpi kreikankielisen alkutekstin pohjalta jae jakeelta edeten ja kysyen, mitä Jumala näiden sanojen kautta haluaa sinulle ja meidän ajallemme sanoa.
Kysymykseni koskee alttarin sakramenttia ja Kristuksen läsnäoloa leivässä ja viinissä. Kun Herramme asetti ehtoollisen niin hän ei vielä ollut kokenut ristinkuolemaa. Nauttivatko opetuslapset siis ensimmäisellä ehtoollisella pelkkää leipää ja viiniä, koska Kristus oli lihassa siinä paikalla ja ei ollut vielä sovittanut meidän syntejämme ristillä? Mitä raamatullisia perusteluja sanoisitte sille, että ehtoollinen on paljon muutakin kuin vain muistoateria? Ja milloinhan kirkko alkoi opettaa ehtoollisesta uhrina, niinkuin katoliset ja ortodoksit vieläkin tekevät?
Kysymys koostuu oikeastaan kolmesta eri kysymyksestä, jos kohta näillä kolmella on monia keskinäisiä yhtymäkohtia. Seuraavassa pyrin vastaamaan jokaiseen näistä kysymyksistä erikseen.
Ensimmäinen kysymys koskee siis sitä, nauttivatko opetuslapset ensimmäisellä ehtoollisella ainoastaan leipää ja viiniä, koska Kristus oli ruumiillisesti läsnä heidän kanssaan. Tällaisia käsityksiä ovat esittäneet jotkut teologian tutkijatkin: koska ensimmäistä ehtoollista vietettiin ennen Golgatan uhrityötä, ja koska Kristuksen ruumis ja veri erkanivat toisistaan vasta tämän uhrin antamisen yhteydessä, olisi ensimmäinen ehtoollinen ymmärrettävä lähinnä Herran ruumiin ja veren symboleina, ei todellisen ruumiin ja todellisen veren nauttimisena.
Pyhä Raamattu ja luterilainen teologia tarjoavat selvän vastauksen tähän pohdintaan: Kristuksen ruumis ja veri olivat läsnä leivässä ja viinissä ensimmäisellä ehtoollisella, koska Hän itse sanoi niin. Kun Herra asetti ehtoollisen, Hän lausui: ”tämä on minun ruumiini” (Matt. 26:26) ja ”sillä tämä on minun vereni, liiton veri” jne. (Matt. 26:28) Nämä Kristuksen lausumat ehtoollisen asetussanat olivat – ja yhä edelleen ovat – pyhät ja jumalalliset, luovat sanat, jotka saavat aikaan sen, mitä ne sanovat. Luterilainen ymmärrys onkin, että jollei jokin selvä raamatunkohta tai Jumalan sanasta nouseva uskon sääntö sitä vaadi, Raamatun sanoille ei saa antaa muuta merkitystä, kuin mikä niiden luonnollinen merkitys on. Tunnustuskirjojen viimeinen dokumentti, Yksimielisyyden ohje painottaa, että Kristuksen sanat ovat ”yksiselitteisiä, selviä, kirkkaita, luotettavia ja kiistattomia sanoja”, eikä niitä siksi voi eikä saa tulkita kuvaannollisesti. Ne on ymmärrettävä ”sanojen tavallisen, varsinaisen ja yleisen merkityksen mukaisesti”, sanatarkasti. ”Niihin on yksinkertaisesti uskottava ja niitä on niiden arvon mukaisesti toteltava”, vaikka ne vaikuttaisivat olevan ristiriidassa inhimillisen järjen kanssa. (Täydellinen selitys. 7. Pyhä ehtoollinen, 44–49, 92.) Kun Jeesus siis asetussanoissa puhui ruumiistaan ja verestään, Hänen sanansa tarkoittavat juuri sitä mitä ne sanovat, ja saavat sen myös aikaan. Tämän todellisen ja luonnollisen ruumiinsa ja verensä Hän ensimmäisellä ehtoollisella antoi ja yhä tänäänkin seurakuntansa messussa antaa opetuslapsilleen syötäväksi ja juotavaksi. Kyse ei siis ollut eikä ole mistään ”hengellisestä” ruumiista ja verestä, vaan siitä nimenomaisesta ruumiista ja verestä, joka syntyi neitsyt Mariasta ja ristiinnaulittiin Golgatalla. (Vrt. Luther: WA 11, 438; 22, 431; 23, 243.) Yksimielisyyden ohje alleviivaa tätä tosiasiaa edelleen: ”Näemme selvästi, ettei ainoastaan Kristuksen ensimmäisellä ehtoollisella siunaama malja eikä ainoastaan Kristuksen murtama ja jakama leipä antanut osallisuutta Kristuksen ruumiiseen ja vereen, vaan sama koskee sitäkin, minkä me murramme ja siunaamme: jokainen, joka syö tätä leipää ja juo tästä maljasta, todella saa Kristuksen todellisen ruumiin ja veren ja pääsee niistä osallisiksi.” (Täydellinen selitys. 7. Pyhä ehtoollinen, 54.) Tällä tavalla tunnustus itse asiassa ilmaisee, että Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolo ensimmäisellä ehtoollisella on ehdoton edellytys Hänen ruumiinsa ja verensä reaaliselle läsnäololle nykyajan kirkon ehtoollispöydissä.
Toki inhimillinen mieli alkaa helposti pohtia, miten voi olla mahdollista, että Kristuksen ruumis ja veri olivat leivässä ja viinissä ensimmäisellä ehtoollisella, taikka miten tämä todellinen läsnäolo on mahdollinen nykyään. Luther painottaa, että me emme tiedä vastausta tähän, eikä meidän sitä tulekaan tietää. On yksinkertaisesti uskottava Jumalan sanaan asettamatta sille mitään rajoituksia. (WA 23, 87) Usko tyytyy tietämään mitä Jumala sanoo, antaa tai lupaa. Se ei ole kiinnostunut utelemaan miten Hän tämän tekee. Tämä saa jäädä Kristuksen asiaksi. Kristus on Jumalan Poika, eikä Jumalalle ole mikään mahdotonta. Hän on kaikkivaltias. Sen vuoksi, kun Kristus sanoo: ”Tämä on minun ruumiini”, on Hänen ruumiinsa silloin läsnä Hänen sanansa kautta ja Pyhän Hengen voimasta (WA 19, 491). Kristuksen sana siis luo (constituit) sakramentin ja erottaa sen tavallisesta leivästä ja viinistä. Mikään muu ei voi tätä läsnäoloa synnyttää. Jos sana jätettäisiin pois, ei käsillä silloin tietenkään olisikaan mitään muuta kuin tavallista leipää ja viiniä. ”Mutta jos sana pysyy mukana niin kuin sen ehdottomasti on pysyttävä, silloin leipä ja viini ovat sen sanan mukaan Kristuksen tosi ruumis ja veri. Sillä niin asia on kuin Kristuksen suu on sen opettanut ja lausunut. Hän ei voi valehdella eikä pettää.” (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 7. Pyhä ehtoollinen, 21, 22–23, 74–75, 79–82.)
Toinen esitetyistä kysymyksistä sisältää jo itsessään sen oikean käsityksen, että Kristuksen ehtoollisen muistoaterialuonne on erilaisissa teologisissa systeemeissä ymmärretty eri tavoin. Koko asiaan liittyvän keskustelun lähtökohtana ovat tietenkin Herran omat sanat, jotka Hän sanoo ehtoollisen asetuksen yhteydessä: ”tehkää tämä minun muistokseni” ja ”niin usein kuin te juotte, tehkää se minun muistokseni.” (1. Kor. 11:24, 25) Tähän liittyen ovat reformaation vasemman siiven oppineet tunnetusti opettaneet, että ehtoollisen konkreettinen toimitus muistuttaa Kristuksen kärsimyksistä ja kuolemasta sekä Hänen ruumiinsa ja verensä hengellisestä nauttimisesta. Heidän käsityksensä mukaan leipä ja malja ovat kuitenkin ainoastaan taivaassa olevan Kristuksen ruumiin ja veren merkkejä. Ajatus on, että varsinaisessa mielessä Kristuksen ruumis syödään ja Hänen verensä juodaan yksinomaan hengellisesti, uskon kautta. Tämänkaltaista opetusta seuraten monet tunnustuskunnat yhä nykyäänkin pitävät ehtoollista lähinnä tyhjänä merkkinä sekä poissaolevaan hengelliseen todellisuuteen kohdistuvan inhimillisen ”muistelun” apuvälineenä.
Tätä vastoin pyhä Raamattu ja luterilainen tunnustus opettavat, että ehtoollinen on paljon enemmän kuin ainoastaan poissaolevan Kristuksen muistelua. Se on Kristuksen itsensä asettama pyhä ateria, jossa Hänen historiallisesti uhratut ruumiinsa ja verensä ovat todellisesti, olemuksellisesti ja historiallisesti läsnä. Nämä lahjat Kristus tarjoaa omiensa, siis todellisten ja historiallisten ihmisten syötäväksi ja juotavaksi, heidän todellisten ja historiallisten syntiensä anteeksiantamiseksi. Tällä tavalla ehtoollisen lähtökohtana ei siis ole se, mitä kristityt tekevät, tai miten he onnistuvat ”muistelemaan” Kristusta. Ehtoollinen ei ole lakia! Pikemminkin ehtoollisen lähtökohtana ja ytimenä on se, mitä Kristus tekee ja lahjoittaa omilleen. Ehtoollinen on puhdasta evankeliumia! Tärkein raamatullinen perustelu tälle käsitykselle on Kristuksen omissa sanoissa ”tämä on minun ruumiini” ja ”tämä on minun vereni”. Totta kai ehtoollinen on myös muistoateria, käskeehän Herra omiaan syömään ja juomaan nimenomaan omaksi muistokseen. Tämä muistaminen tapahtuu ensisijaisesti siinä kiitoksessa, jonka evankeliumin lahjojen vastaanottaminen seurakunnassa synnyttää. Tähän aiheeseen palataan vielä lähemmin seuraavaan kysymykseen esitetyn vastauksen yhteydessä.
Kolmas kysymys koskee ehtoollisen ymmärtämistä uhrina, erityisesti tämän opetuksen historiallista taustaa. Aluksi on syytä mainita, että ehtoollisen olemus uhriateriana voidaan ymmärää – ja on kirkon historiassa ymmärretty – sekä oikein että väärin. Luterilainen kirkko on kyllä aivan oikein tuominnut roomalaiskatolisen käsityksen messusta – siis ehtoollisen vietosta – uhrina. Tässä tuomiossa ei kuitenkaan ole kyse siitä, etteikö ehtoollinen millään tavalla liittyisi uhriin. Ensinnäkin on nimittäin huomattava, että Kristuksen asetussanat edellyttävät nimenomaan Hänen ruumiinsa ja verensä uhraamista, ruumiin ja veren erkanemista toisistaan (ks. esim. 5. Moos. 12:27). Toiseksi, ehtoollinen asetettiin juuri pääsiäislampaan uhraamisen ja syömisen kontekstissa. Kolmanneksi ehtoollisen, jonka Kristus tietoisesti asetti kuolemansa päivänä, on määrä olla Hänen kertakaikkisen uhrinsa jatkuvaksi muistamiseksi. Neljänneksi voidaan mainita, että apostoli Paavali vertaa ehtoollisen viettämistä sekä juutalaisiin että pakanallisiin uhriaterioihin (1. Kor. 10:18–22).
Vaikka ehtoollinen tällä tavalla liittyykin vahvasti uhraamisen tematiikkaan, ei se kuitenkaan ole sellainen uhri, jonka kirkko, sen papit tai kristityt jollakin tavalla yhä uudelleen uhraisivat Jumalalle syntien sovitukseksi. Sellaista uhria ei enää tarvita, sillä Kristuksen Golgatalla antama uhri oli kertakaikkinen ja riittävä. Pikemminkin kristityt tulevat ehtoollisella osalliseksi pyhästä uhriateriasta, jossa he ruumiillisesti syövät juuri sen Kristuksen ruumiin ja juovat juuri sen Kristuksen veren, jotka Hän kerran ja kertakaikkisesti uhrasi Golgatalla maailman syntien sovitukseksi. Tällä uhriaterialla ainoa pappi ja uhri on Kristus itse. (WA 26, 493.) Kristityt eivät siis ole tässä uhraajia, vaan jo annetun uhrin hyödyn vastaanottajia. Toisin sanoen, kyse ei ole ihmisen teoista, vaan Kristuksen alas tulevasta, yksipuolisesta ja armollisesta työstä syntisten ihmisten pelastukseksi.
Toki on totta myös se, että sana kutsuu kristittyjä antamaan ruumiinsa eläväksi uhriksi Kristuksessa (Room. 12:1) ja siis myös uhraamaan kaikesta siitä, mitä Jumala on heille lahjaksi antanut. Tällaista kristittyjen antamaa kiitosuhria ei kuitenkaan saa sekoittaa Kristuksen antamaan kertakaikkiseen syntiuhriin, jonka hedelmän Hän tarjoaa omilleen ehtoollisessa ja joka on Jumalan yksipuolista armoa ja puhdasta evankeliumia. Muussa tapauksessa laki ja evankeliumi sekoitetaan, eikä Jumalan puhdasta armoa Kristuksessa enää pidetä tarjolla syntisairaille, vaan armo korvataan mahtailevalla synergismillä. Näin pyhän Raamatun selvä sana Kristuksesta ainoana syntien sovittajana ja tienä Isän tykö (Joh. 14:6; solus Christus) turhennetaan ja Hänen rinnalleen – tai jopa tilalle – yritetään tuoda ihmisen omia tekoja. Sana sen sijaan opettaa oikean tien: Ensin syntisten ihmisten annetaan kuulla lain lahjomaton diagnoosi heidän langenneisuudestaan. Tämän jälkeen lain murtamat saavat tulla puhtaan evankeliumin vastaanottajiksi sanan saarnan, kasteen ja lopulta ehtoollisen kautta. Näiden armonvälineiden välityksellä Jumala Pyhässä Hengessä sitten vaikuttaa heissä myös vanhurskauttamisen hedelmän, kiitoksen ja ylistyksen uhrina Jumalalle (vrt. Hepr. 13:15). Tällä tavalla hyvien tekojen tekeminen ja kristillinen itsensä uhraaminen Jumalalle ei ole vaatimus, vaan nousee evankeliumista ja on seurausta elämästä evankeliumin yhteydessä (ks. esim. Augsburgin tunnustus VI).
Vastauksena varsinaiseen kysymykseen voidaan lyhyesti esittää, että ehtoollisen ymmärtämiseen ihmisten Jumalalle antamana uhrina oli alunperin vaikuttamassa jo ensimmäisellä vuosisadalla yleinen tapa puhua ehtoollisesta eukaristiana, kiitosateriana (kr. εὐχαριστία eukharistia, suom. kiitollisuus, kiitos; ks. esim. Ignatios Antiokialainen, Justinos Marttyyri jne.). Onkin kyllä aivan totta, että ehtoolliseen liittyy ajatus kiitoksesta. Voidaan nimittäin sanoa, että Kristuksen lausumat ehtoollisen asetussanat pitävät sisällään kaksi mandaattia, suuremman ja pienemmän. Ensimmäinen ja suurempi näistä käsittää ehtoollisaineiden pyhittämisen (konsekraatio), Kristuksen ruumiin ja veren jakamisen, sekä niiden vastaanottamisen. Tässä kaiken keskuksessa on Kristuksen oma työ sekä Hänen lahjojensa passiivinen vastaanottaminen. Toinen ja pienempi mandaatti puolestaan liittyy asetussanojen osaan ”tehkää tämä minun muistokseni”. Tämä Kristuksen muistaminen tapahtuu nimenomaan siinä kiitoksessa ja ylistyksessä, jonka Hänen lahjansa vastaanottanut seurakunta Hänelle tuo. (Vrt. esim. Luther: WA 30/II 614.) Varhaisessa kirkossa ehtoolliseen liittyvää, seurakunnan julkiseen kiitokseen viittaavaa termiä eukaristia käytettiin nimityksenä koko tästä sakramentin toimituksesta. Myöhemmin keskiajalla tämä Kristuksen lahjoista nouseva kiitosuhri ja varsinaiset sakramentissa saadut lahjat kuitenkin ikään kuin sekoitettiin keskenään. Tämän seurauksena Kristuksen ruumis ja veri alettiin nähdä uhrina, jonka ihmiset toivat yhä uudelleen Jumalalle elävien ja kuolleiden syntien edestä.
Katso lisää ehtoolliseen liittyvistä kysymyksistä täältä.
– Harri Huovinen
Vihavainen Timo – Länsimaiden tuho
Otava, 2009
Kirjan nimi on varsin dramaattinen. Se ei varmaankaan löydy kauppojen itsepiristyshyllystä, eikä sitä suositella synkkyyteen taipuvaisille. Joskaan ihan niin dramaattinen kirja ei ole kuin voisi luulla. Osittain se on suorastaan viihteellinen. Länsimaiden tuho on Venäjän tutkimuksen professorin mielenkiintoinen esseistinen ja moneen suuntaan rönsyilevä teos. Vihavainen pyörittelee muutamiin aihealueisiin linkittyneitä perusteemoja kierkegaardmaisella pullataikinan vaivaamisella, tulematta useinkaan minkään kovin selkeisiin tuloksiin tai väittämiin. Lukija jää odottamaan usein luvuille jotakin selkeämpää lopputulemaa, mutta kirjoittaja on päätynyt valitsemaan, että asiat jäävät eräällä tavalla leijumaan. Aika näyttää vastauksen.
Keskeinen teema on nimen mukaisesti, että länsimaat ovat ajautumassa alaspäin vääjäämättömästi. Kysymys on lähinnä vauhdista. Se on eräänlainen hallitsematon itsetuhon koneisto. Tästä kertoo hänen mukaansa moni asia. Yksi sellainen on, että kaikki mistä voi saada kiksejä on yhtä hyvää, koska kukaan ei ole pätevä toista tuomitsemaan eikä arvostelemaan. Kansakunnan ihanteissa hyveellinen sankari vaihtuu romanttiseen sankariin. Vielä 1800-luvulla normina oli hyve, ei yksilön halujen tyydyttäminen. Vähitellen yleinen kulttuuri ohjaa velvollisuuksien sijaan oman puberteettisen egon oikeuksien nostamiseen huomion keskipisteeseen. Syntyy narsistinen kulttuuri. Totuuden, hyvyyden ja kauneuden tavoittelu katoaa. Ajatellaan, että maksimaalinen vapaus mahdollistaa myös maksimaalisen hyvän. Kuitenkin hyve kuuluu todelliseen kulttuuriin. Kulttuuri ei merkitse vapautta, vaan viljelyä: työtä, itsensä kieltämistä ja kehittämistä. Kulttuuri ei synny siitä, että tehdään maksimaalisesti sitä mikä huvittaa.
Keskeisen osan kirjassa saa Amerikan ja Venäjän roolien pohdiskelu maailmassa. Tätä kautta avautuu pohdiskelu Suomen asemasta idän ja lännen rajalla. Mielenkiintoisia teemoja ovat Amerikka ja demokratia. Kuinka tulisi ymmärtää Amerikan itselleen julistama demokratian suojelijan rooli? Onko se todellisuudessa vain raakaa imperialismia, joka pönkittää mieletöntä kerskakulutusta kaikkien vahingoksi? Äärimmillään kulttuurien kohtaaminen on juuri Amerikassa ja islamisteissa. Samalla se saa narrimaisia piirteitä. Toisella puolella on Yhdysvallat, jonka aiempi presidentti joutui todistamaan oikeuden edessä, että ei ole maannut erään harjoittelijansa kanssa; toisella puolella bin Laden, monivaimoinen terroristi.
Toisin kuin uskonto, joka antaa ihmiselle äärettömän merkityksen, mammonanpalvonta vie köyhältä kaiken, kunniaa myöten. Kun ihmisellä ei ole rahaa, hänellä ei ole mitään muutakaan. Aikamme sankari on suurkuluttaja. Syntyy kulttuuri jossa Sinkkuelämää-sarja muodostuu roolimalliksi. Kulttuurissa kukoistaa pidäkkeetön hedonismi ja ruikutus. Mielenlujuuden ihanne on antanut tietä banaalille itsesäälin höystämälle, hengettömälle ja ontolle emotionaaliselle inkontinenssille. Aikakauden symboliksi ja tulevaisuuden kuvaksi on noussut rajattomiin turpoava ego, jonka libidolle alistetaan kaikki, perhe ja lapset ensimmäisinä.
Samalla suhteessa valtioon tämä kulttuuri herättää kummallisia seurauksia. Ristiriitaisesti vaaditaan toisaalta valtiota pidättäytymästä kaikesta yksilöllisen halun tyydyttämisen rajoituksista ja toisaalta taas huudetaan valtiota apuun aina kun typerät ihmiset haluavatkin jotakin muuta, kuin heidän näiden oppineiden mielestä pitäisi haluta.
Kirjan teemat vaihtuvat raskaammasta keveämpään. Välillä pohdiskellaan Leningradin piirityksen ihmissyöntiä. Välillä suomalaisia uuniruokia. Samalla Vihavainen pohdiskelee esimerkiksi Suomen menneisyydestä aina nykypäivään problemaattista suhdetta Venäjään. Toisinaan se oli peikko, toisinaan oltiin aivan rähmällään siihen suuntaan.
”Mikäli kysytään oliko Suomi 1970-luvulla oikeasti vaarassa ja oliko älymystömme etujoukolla todella mahdollisuuksia saada aikaan sitä, mihin he pyrkivät, näyttää nykyajan perspektiivistä todennäköiseltä, että vaara oli pieni. Kollektiivinen mielenhäiriö ei juuri lainkaan tarttunut laajempiin kansankerroksiin. Julkinen sana oli kyllä täynnä uutta evankeliumia aina television viihdeohjelmia myöten, mutta suuri enemmistö piti jukuripäisesti pintansa ja kieltäytyi uskomasta. Todettakoon, ettei kyseessä ollut varsinainen älyllinen uroteko eikä moraalinenkaan. Taistolaisuuden ydinsanoman perimmäiset argumentit vain eivät auenneet massoille. Maan ja kansan pelasti tuolloin penseys, ehkä peräti tyhmyys. Lopputulos on joka tapauksessa kaikkien kannalta hyvä, kuten jokseenkin yksimielisesti on todettu ja kai siis voidaan vain huokaista helpotuksesta ja jättää menneisyyden kummajainen rauhaan, kuten on ehdotettu.”
Suositellaan siis esseistisen kirjoittamisen ystäville. Tästä kirjasta saa paljon positiivisia ärsykkeitä ja impulsseja omaan ajatustyöhönsä. Ei kun lukulistalle!
Seuraavassa olen yrittänyt piirtää alustavaa hahmotelmaa joistakin olennaisista kulttuurin muutoksista, jotka ovat tapahtuneet tai tapahtumassa keskellämme. Aavistukseni on, että tätä taustaa vasten monet käytännöllisen seurakunta- ja järjestöelämän piirteet tulevat ymmärrettäviksi. Ehdotukseni ei ole, että kulttuurin muutos sinänsä pakottaisi tai olisi pakottanut kristillisen seurakunnan esimerkiksi sellaisiin ratkaisuihin, joita kirjoitelmassani esitän. Mikäli tällaista mukautumista on tapahtunut tai tapahtuu, siitä kantaa tietenkin vastuun itse kukin meistä – seurakunta/järjestö/kristitty. Ehdotukseni on, että koska paine ja kiusaus keskellämme palaviksi virittyviin markkinoihin mukautumiselle on suuri, tulisi meidän entistä hartaammin miettiä ainakin kahta asiaa. Mistä lähteistä otamme kristillisen identiteettimme rakennusaineet? Miten ojentautua niissä lukemattomissa käytännöllisissä kysymyksissä, joita seurakunnan työssä kohtaamme?
’’Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi. Silmä on ruumiin lamppu. Jos siis silmäsi on terve, niin koko sinun ruumiisi on valaistu. Mutta jos silmäsi on viallinen, niin koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys! Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa. Sen tähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?’’ (Matt.6:19-25).
’’Joka on vähimmässä luotettava, se on luotettava paljossakin, ja joka on vähimmässä vilpillinen, se on vilpillinen myös paljossa. Jos te ette luotettavasti hoida väärää rikkautta, kuka uskoo teille todellista? Ja jos te ette luotettavasti hoida toisen omaisuutta, kuka teille kerran antaa sen, mikä on teidän omaanne?
Yksikään palvelija ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän on liittynyt toiseen, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa’’ (Luuk.16:10-13).
Tekstit antavat selvät vaihtoehdot. Ihminen palvelee joko Jumalaa tai mammonaa, mutta ei sekä että.
Aapeli Saarisalo määrittelee sanakirjassaan sanan Mammona seuraavasti: “Omaisuus, rikkaus, Aramean sana, joka evankeliumissa on jätetty kääntämättä sen muistoksi, että Jeesus käytti sitä erikoislaatuisessa rinnastuksessa. Sana merkitsee maallista omaisuutta, ja Jeesus ajattelee tällöin sitä arvoa, minkä me sille annamme, sitä valta mikä sillä on meihin.”
Kootusti Jeesuksen huomiot ja väitteet ovat seuraavat.
1) Aarteita kootaan joko taivaaseen tai maan päälle.
2) Kokoamispaikka määrää sen missä sydämemme (persoonallisuutemme keskus) viettää aikaansa. Olemme persoonallisuutemme keskuksessa suuntautuneita jompaan kumpaan. Samalla kun suuntaudumme toiseen, käännämme selkämme toiselle. Sekä että -vaihtoehto suljetaan pois.
3) Kumpaa palvelemme määrää myös silmämme toiminnan – valoisuuden tai pimeyden. Suuntautumisemme kohde – siis Mammona tai Jumala – alkaa määrittää ja hallita myös tapaamme katsoa todellisuutta. Se, että Jeesus ottaa juuri tässä Jumala tai mammona yhteydessä esille silmän toiminnan tai toimimattomuutemme on merkittävä asia. Oleellista on huomata myös, että vaihtoehdot ovat pimeä ja valoisa – ei esimerkiksi likinäköinen ja hyvä näkö. Myös näkökyvyn suhteen Jeesus siis jatkaa joko tai linjalla. Silmätematiikkaan yhdistyneenä mammonaan liittyy myös siirtyminen painetun sanan kulttuurista kuvan kulttuuriin, jota käsittelen tuonnempana.
4) Mitä rakastamme? Mihin liitymme? Mitä halveksimme? Paitsi että suuntautuneisuutemme vaikuttaa silmäämme, se alkaa väistämättä vaikuttaa myös asenteisiimme, arvostuksiimme ja uskomuksiimme.
5) Kumpaa palvelemme vaikutta myös siihen, kuinka paljon murehdimme ja mistä asioista. Tämä on ymmärrettävää kahden edellisen näkökohdan pohjalta.
6) Toisaalta Jeesus korostaa myös, että väärästä rikkaudesta huolehtiminen on tärkeä asia, jonka hän liittää siihen, voidaanko meille antaa todellista/omaa rikkauttamme (Jumalan valtakunta).
Näitä samoja väitteitä Jeesus havainnollistaa ja opettaa myös vertauksissaan Rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk.16:19-31) sekä vertauksessa rikkaasta hullusta (Luuk.12:13-21). Molemmissa niissä näkyvät mammonaan suuntautumisen seuraukset erittäin konkreettisesti. Sekä suhde Jumalaan että lähimmäisiin muuttuu. Mammonan palvonta johtaa:
Juuri tämä ajatus Jumalan ja lähimmäisten käyttämisestä tulee uuden hyperkapitalismin maailman mukana aivan hyväksyttävänä toimintamallina – ja siten erityisen suurena kiusauksena kulttuurimme keskiöön. Ihmissuhteet muuttuvat yhä enemmän ja enemmän bisnessuhteiksi markkinoiden tunkeutuessa kaikille ihmiselämän alueille. Tällaisiin käyttösuhteisiin suostumista edeltää elävän Jumalan poistuminen ihmisten silmistä ja ajatuksista – aivan kuten Jeesus vertauksillaan opettaa. Kun silmä on pimentynyt, on tie avoinna sekä Jumalan ja kristillisen uskon että lähimmäissuhteiden muuttumiselle kulutushyödykkeeksi.
Ajatellessamme mammonaa mieleemme tulee hyvin helposti tavara ja raha hyvin konkreettisessa muodossa. Samalla tekstin kärki tuntuu kääntyvän pois kristityistä itsestään. Eiväthän kristityt mammonaa palvele. Seurakuntien ja järjestöjen palkatkin ovat niin huonot, että eihän tämä mitenkään voi liittyä meihin.
Tällöin meillä on silmiemme edessä paitsi pinnallinen, myös osittain vanhentunut näkemys mammonasta. Omaisuus/ mammona nähdään nimittäin suurelta osin eri tavalla ja sen hankkiminen on erilaista vanhan kapitalismin aikana ja keskellemme nousevan uuden hyperkapitalismin ajassa. Uudessa hyperkapitalismissa mammona on ‘henkistynyt’ ja sen muuttunut muoto on merkinnyt markkinoiden avautumista aivan uudella tavalla myös keskelle kristillisen seurakunnan elämää. Tähän muutokseen palaan tarkemmin tuonnempana. Väitteeni on, että tämän kulttuurin muutoksen myötä kysymys mammonan tai Jumalan palvelemisesta on muuttunut entistäkin visaisemmaksi erityisesti luterilaisen kansankirkon ja sen järjestöjen kontekstissa.
Jeremy Rifkin kuvaa kirjassaan (The age of access – The culture of hypercapitalism where all of life is a paid-for experience, 2000) uuden ja vanhan kapitalismin eroja. Hänen keskeinen väitteensä, jota hän dokumentoi monin tavoin on, että olemme siirtyneet ‘kevyen’ hyperkapitalismin aikaan, joka poikkeaa vanhasta ‘raskaasta’ kapitalismista merkittävästi. Seuraavassa lyhyesti joitakin olennaisia seikkoja muutoksesta.
Vanha kapitalismi:
A) Tavara pääasia – siitä maksettiin ja palvelu saatiin kaupan päälle
B) Tavaroiden omistaminen keskeistä – raskas hierarkkinen organisaatio
C) Ostaja – myyjä – markkinat
D) Teollisuustuotanto – tehtaat ja koneet omia
E) Tuotantotalous – kuvat viittaavat pääasiaan eli tuotteeseen (esim. Osta Ossin saippua!)
F) Tuotteiden massatuotanto – raskas kapitalismi
G) Kulttuuri kaupan perusta ja siitä erillään oleva alue
Uusi hyperkapitalismi:
A) Tavara annetaan jopa ilmaiseksi – olennaista on pitkäaikainen palvelusuhde
B) Omistamisen korvaa pääsy/leasing yms. – kevyt/joustava organisaatio
C) Palvelun tuottaja- palvelun käyttäjä- verkostot
D) Kulttuurituotanto – tuotanto ulkoistetaan ja koneet vuokrataan
E) Elämys/kokemus talous – tuotteet viittaavat kuviin/imagoihin, joka pääasia (esim. Just do it!)
F) Konseptien massatuotanto – painoton kapitalismi
G) Kulttuuri kaupallistuu – kunkin yksilön omasta elämästä tulee perimmäinen markkina-alue
Rifkin sanoo, että 80 – ja 90 – luvulla globaalitalous sulatti itseensä laajoja alueita, jotka perinteisesti olivat kuuluneet hallituksien toimintapiiriin esim. joukkoliikenne ja telekommunikaatio yhteydet. Hänen mukaansa nyttemmin talous on kääntänyt huomionsa viimeiseen inhimillisten aktiviteetin itsenäiseen alueeseen eli kulttuurin itseensä. Kulttuurilliset rituaalit, yhteiskunnalliset tapahtumat, kokoontumiset, taiteet, urheilu ja pelit, sosiaaliset liikkeet ja uskonto/hengellisyys – kaikki nämä imetään kaupallisuuden alueen sisäpuolelle. Ennen ne olivat erillään kaupallisuudesta ja samalla loivat perustan kaupan käynnille ja markkinoille. Hyperkapitalismin aikana kaikki ihmiset sulautuvat osaksi erilaisia kaupallisia verkostoja ja samalla kaikesta ajasta tulee kaupallista aikaa. Kun kulttuurin aika näin kapenee kapenemistaan, se jättää ihmiskunnalle vain kaupallisia siteitä, joilla sivilisaatio voidaan pitää koossa. Tässä on Rifkinin mukaan postmodernin ajan todellinen kriisi.
Uuden kevyen elämyskapitalismin genressä myös uskonnollisuudella ja kristillisyydellä on oma paikkansa. Uuden kapitalismin kulttuurissa kun ei enää katsella pitkin nenän vartta mitään potentiaalista bisneksen mahdollisuutta. Siirtymä hyperkapitalismin aikaan on merkinnyt kapitalismin uutta ‘henkistynyttä’ vaihetta. Pääasialliset markkinat ovat tulleet käsittämään sellaisia henkisiä ja ei-materiaalisia asioita kuten palvelut, elämykset, konseptit, hyvinvoinnin jne. Näin markkinat ovat ehkä huomaamattamme tulleet monin eri tavoin toreilta, tehtaista ja toimistoista myös olohuoneisiimme, kirkkoherran virastoihimme ja seurakuntasaleihimme. Mitä eri asioita tämä voisi merkitä käytännössä, sitä pohdin myöhemmin.
Näkyvyys ja pääsy mediassa esille on kaiken kaupallisen tai aatteellisen toiminnan avain nykymaailmassa. Tämän kovan realiteetin edessä ovat myös aiemmat julkisen sanan markkinajohtajat kirkko ja tiedeyhteisöt. Siksi julkisuuskuvan kirkastaminen onkin tullut hyvin keskeiseksi tavoitteeksi sekä luterilaisessa kirkossa, että sen järjestöissäkin. “Seurakuntien jäsenmäärään ja kirkkoon kuuluvien suhteelliseen osuuteen kaupungin väestöstä tavoitellaan kasvua. Kirkon ja sen helsinkiläisten seurakuntien julkinen kuva tulisi saada kirkkaammaksi.” (Helsingin seurakuntayhtymän toiminta- ja taloussuunnitelma 2002- 2004 ehdotus s.5)
Evankeliumi on hyvä uutinen. Nykyiset hyvät uutiset ovat pahoja uutisia. Uutislähetykset voisi hyvin nimittää katastrofiuutisiksi. Suurimmalle osalle niistä on ominaista, että niiden suhteen ei uutisten kuulija voi tehdä mitään. Uuden median aika yhdistää meidät voimattomina lähimmäisiimme Afganistanissa tai Afrikassa samalla kun se erottaa meidät seinänaapureistamme.
Jos uutiset ovatkin täynnä pahoja uutisia on TV:ssä myös hyviä uutisia. Marshal Mcluhan on mielestäni oivaltanut oikein sanoessaan, että televisioajan hyvät uutiset tulevat mainoksissa. Ne kertovat toinen toistaan parempia uutisia siitä, miten minkäkin asian saa ratkaistua ja paratiisin tuotua takaisin maan päälle. Jos pahojen uutisten suhteen olemme usein voimattomia, niin mainosten suhteen meille tarjotaan sopiva toimijan rooli. Ei tarvitse kuin ostaa kulloinenkin tuote ja huolemme haihtuvat ja ongelmamme kaikkoavat.
Hyvien uutisten aika on siis yhä muuntuneena keskellämme, mutta miten vanha hyvä uutinen (evankeliumi) pärjää uusien hyvien uutisten (mainosten) keskellä ja seassa? Muuttuuko se itsekin mainokseksi?
Neil Postman kuva mediaympäristön muutoksen vaikutusta suhteessa poliittisiin mielipiteisiin ja politiikan toimintatapaan (Lyhenevä lapsuus, 1982). Mikäli seuraavaa voidaan muutettavat muuttaen soveltaa myös uskonnon alueelle, olemme hyvin perustavien muutosten keskellä. Mikäli tämä muutos todella on tapahtunut/tapahtumassa, on lammasten vaatteisiin itsensä pukea osaavilla susilla tulossa kissan päivät.
“Kun pohdimme, millä tavoin nykyajan aikuislapsi on luotu, on olemassa useita lähtökohtia. Yksikään niistä ei ole kuitenkaan yhtä kiintoisa kuin poliittisen tietoisuuden ja mielipiteen merkitys yhteiskunnassa, jossa televisio välittää valtaosan poliittisesta informaatiosta. Kuten edellisessä kappaleessa huomautin, oli ennen television aikakautta verraten helppo hallita julkisuuteen tulevan poliittisia johtajia koskevan tiedon määrää ja laatua. Television myötä tästä on tullut niin vaikea, että poliittisia virkoja havittelevien pitää palkata itselleen imago-asiantuntija, joka pyrkii säätelemään julkisuuteen tulevaa tietoa. yksi tärkeä syy tähän muutokseen on tietenkin television välittämän tiedon valtava määrä. Vielä tärkeämpi syy on tiedon muoto. Kaikkien ihmisten tavoin poliittiset johtajamme eivät anna tietoa vain kielellisten lausuntojen muodossa vaan ‘huokuvat’ tietoa ei-verbaalisesti. se, miten he seisovat, hymyilevät, suuntaavat katseensa, hikoilevat, vihastuvat ja niin edelleen kertoo heistä aivan yhtä paljon kuin se, mitä he sanovat. Tietenkin on paljon vaikeampi hallita huokumalla annettua tietoa kuin puhetta. Tästä syystä Richard Nixon ei päässyt eroon käytettyjen autojen myyjän imagostaan eikä Gerald Ford ääliön imagostaan. Televisio on suurelta osin vastuussa näistä sitkeässä istuvista käsityksistä, koska se välittää katsojalle tarkasti suurimman osan kuvassa näkyvien elävien hahmojen huokumasta tiedosta. Silloinkin, kun kuva on verraten liikkumaton – kuten on laita presidentin pitäessä puhetta – nimenomaan kuva on katsojan tietoisuuden keskellä vaatien tulkintaa ja kilpaillen kovasti puhutun kielen kanssa. Ja silloin kun tv-kuva muuttuu jatkuvasti, kuten normaalisti on laita, katsojan huomio keskittyy täysin ei-verbaaliseen tietoon, hän jopa hukkuu siihen. Yksinkertaisesti ilmaistuna televisio ei kiinnitä huomiotamme ajatuksiin, jotka ovat abstrakteja, etäisiä, mutkikkaita ja jaksottaisia vaan henkilöihin, jotka ovat konkreettisia, eläviä ja holistisia.” (Lyhenevä lapsuus s.110-111)
Tämä merkitsee sitä, että poliittisen informaation symbolinen muoto on muuttunut ratkaisevasti. Postman kiteyttää muutokset seuraavasti.
Postmanin mukaan tämä muutos ei alkanut television myötä, se alkoi jo 1800-luvun graafisen vallankumouksen sivuvaikutuksena, mutta televisio edistää muutosta niin nopeasti, että sen myötä laskeudumme laadullisesti erilaiselle poliittiselle tasolle.
“On selvää, että tv:n aikakaudella poliittisten mielipiteiden muodostaminen ei vaadi kehittynyttä lukutaitoa, ei edes minkäänlaista lukutaitoa. Kuinka moni äänioikeutettu amerikkalainen on LUKENUT, mitä Ronald Reagan on kirjoittanut? Tai lukenut sellaista, mistä Reagan on muodostanut oman poliittisen ideologiansa?” (Lyhenevä lapsuus, s.112)
Näitä Postmanin kysymyksiä voi soveltaa mielessään esimerkiksi oman kirkkomme media-ajan saarnaajaan Markku Koivistoon ja hänestä käytyyn vilkkaaseen keskusteluun. Toinen esimerkki on Kansanlähetyksen Uusi Tie -lehdessä kesällä 2001 käytyyn keskusteluun amerikkalaisesta menestysteologista Benny Hinnistä. Molempien keskustelujen luonne avautuu uskoakseni aivan loogisena Postmanin analyysin pohjalta. Esimerkiksi Risto Soramies, joka kritisoi Hinniä tämän kirjoitusten pohjalta sai vastaansa kriitikkoja, jotka arveluni mukaan lukivat uuden viestintäympäristön mukaisesti kuvan kokonaisuutta enemmän kuin Hinnin kirjoja. Näin ollen ei ollut ihme, ettei Risto Soramiehen ja kriitikkojen kohtaamista tapahtunut. Käytössä kun oli kaksi erilaista aaltopituutta.
Kirkossamme on siis kaksi toisistaan erilaista perusajatusta, joiden mukaan käsitteen palvelu merkitystä voidaan yrittää hengellisessä toiminnassa hahmottaa: Jeesuksen viitoittama ja uuden hyperkapitalismin viitoittama. Kumpikin tie vie seurakuntaa tai järjestöä omaan suuntaansa ja tuottaa siten hyvin paljon toisistaan poikkeavaa palvelua. Uuteen hyperkapitalismiin sopeutuminen ei merkitse hengellisyyden loppua. Tällöin markkinoiden logiikka kuitenkin alkaa määrätä raamatullisuuden sisältöä. Usko mukautuu ja muuttuu.
”Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla” (Joh.13:5). Palvelijan ja orjan aseman ottaminen liittyy Jeesuksen tehtävän äärimmäiseen huipennukseen, orjan kuolemaan (vrt. Joh.13:1). Dramaattisella toiminnallaan Jeesus viittaa Vanhan testamentin Herran kärsivään palvelijaan (Jes.53). Tämä kristologinen näkökulma sisältää kaksi puolta. Ensinnäkin siinä on Jeesuksen itseymmärryksen näkökulma, joka kertoo meille sekä sen, kuka Jeesus on: Hän on luvattu Messias, Herran kärsivä palvelija. Samalla meille paljastetaan, mikä on hänen messiaaninen tehtävänsä: Hän kantaa syntimme.
Tästä kristologisesta kaksoisnäköalasta nousee opetuslasten kutsu seuraamiseen: Näin minä olen teitä palvellut – palvelkaa tekin näin toisianne. On myös syytä pitää tarkasti mielessä kokonaistilanne: tehtävään lähettäminen tapahtuu heidän ollessaan aterialla, ehtoollisella. Yhdistyminen Kristuksen kanssa Herran ehtoollisella yhdistää saman pöydän kristityt toisiinsa. ”Koska leipä on yksi olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä ruumiista osalliset” (1.Kor.10:17). Siten Herran pöytä yhdistää seurakunnan jäsenet Kristukseen ja hänen palvelijatehtäväänsä, samalla kun se yhdistää kristityt toisiinsa.
Aivan sama kytkentä on myös Filippiläiskirjeen 2. luvun hymnissä: ”Olkoon teillä kristityillä sama mieli, kuin Herralla Jeesuksella.” Kristityillä on tuo mielenlaatu, koska he ovat sanan ja sakramenttien kautta tulleet osallisiksi Kristuksesta ja hänen elämästään. Siksi heitä on mielekästä kehottaa toimimaan todellisen identiteettinsä mukaisesti. Seurakunnan mieli on Kristuksen mieli (1.Kor.2:16). Ilman sitä seurakunta on mieletön.
Elämä kristittynä on osallisuutta Kristukseen – lihaan tulleeseen totuuteen, joka on persoona. Siksi kristinuskon viipaloiminen on mahdoton ajatus. Seurakunnan elämä on kristologista elämää – se on osallisuutta Kristukseen. Usko ja elämä, totuus ja rakkaus kulkevat käsi kädessä Kristuksessa ja siten niiden tulee kulkea myös kristillisen kirkon elämässä.
Tämän kokonaisen Kristuksen/kristinuskon näköalan hämärtyminen ja murentuminen on näkemykseni mukaan pelottavalla lisääntynyt keskellämme. Sitä eivät ole saaneet aikaan kristittyjen vainot tai ateistien aktivoituminen. Me näytämme itse valitsevan väärän tien pelastaaksemme itsemme jälkikristillisen Euroopan mahdollisuuksien markkinoilla. Näyttää siltä, että olemme löytäneet itsellemme rauhaisan kotipaikan uuden hyperkapitalismin markkinoiden kainalosta.
Ilman kristologista ja sakramentaalista yhteyttään seurakunnan kutsu palvelemiseen mielletään olennaisesti eri tavalla kuin Uudessa testamentissa. Mitä uuden hyperkapitalismin palveluideologiaan mukautuminen vois merkitä? Jatkossa kuvitellaan hetki mitä eri asioita merkitsee kristilliselle kirkolle, jos se alkaa ojentautua markkinoiden hengen mukaan.
Ensinnäkin on hyvä huomata, että markkinatalouden hallintakauteen siirtyminen ei merkitsisi enää samanlaista joko tai -asetelmaa kuin modernissa vastakkainasetteluun perustuvassa kaksinapaisessa systeemissä. Vastatakseen näihin kysymyksiin ‘oikein’ ja myyvästi on ihmisille tarjottava jotain tavallista enemmän, että he olisivat tyytyväisiä.
Jean Baudrillardin mukaan sosiaalisen vastapoolina ei ole enää anti-sosiaalinen, vaan nyt sosiaalinen kiihtyvästi laajentuu massojen yhdenmukaisuudeksi. Seksin vastapoolina ei enää ole estoisuus tai moralismi, vaan nyt seksi on käännetty ylösalaisin pornoksi, joka on seksuaalisempaa kuin seksuaalisuus. Todellisuuden vastapoolina ei enää ole kuviteltu, vaan todellinen on nyt kiihdytetty hyperreaalisuudeksi, todellista todellisemmaksi. Liikkeen vastapoolina ei ole enää pysähtyneisyys, vaan liike on kasvatettu vauhdiksi. Totuuden vastapoolina ei enää ole valhe, vaan tottakin todempi eli simulaatio
Samaa logiikkaa soveltaen kristillisyyskään ei voi olla enää vain kristillisyyttä, vaan sen täytyy olla ylikristillistä tai hyperkristillistä – kristillistäkin kristillisempää. Tällöin juuri ylikristinuskon nimissä tavallinen kristinusko tulee syrjäytetyksi ja torjutuksi. Kristinuskoa sinänsä ei torjuta, vaan sen halpa ‘tavallinen’ ristinuskon muoto hylätään, koska parempi evoluutioversio on tarjolla.
Jos aiemmassa vastakkainasettelu mallissa mentiin ateismin ja kristinuskon avoimen vastustamisen tietä ja Perkele näyttäytyi (anti)’vastakristuksena’, on hänen asunsa meidän tilanteessamme ‘ylikristuksen’ asu. Markkinoiden ideahan on siinä, että sitä mikä menee kaupaksi tulee olla tarjolla. Markkinoiden logiikkaan ei välttämättä enää kuulu kysellä totuuskysymyksiä, vaan lähestymistapa on käytännöllisempi ja yksinkertaisempi. Markkinoiden logiikka ole enää samalla tavalla sisältökeskeisesti mustavalkoinen kuten aiempi modernin maailman logiikka. Modernin jälkeinen (postmoderni) markkinoiden logiikka on toki mustavalkoinen sekin, mutta eri mielessä kuin totuutta etsinyt modernin maailman logiikka. Markkinoiden logiikka ei kysy enää totuutta, vaan menestystä. Markkinalogiikka kysyy: ‘Myykö asiasi/tavarasi/ideologiasi/uskontosi’? Jos se myy, niin kenelle ja millä hinnalla?
Hyperkristillisyydestä puhutaan myös Raamatussa. “Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammastenvaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia. Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita? Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen. Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään. Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?’ Ja silloin minä lausun heille julki: ’Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’” (Matt.7:15-23).
Myös apostoli Paavalilla oli kokemus hyperapostoleista (Ks. 2.Kor.10-13).
Luther korostaa kolmea esimerkkiä lammastenvaatteesta, jotka hämäävät ja pettävät
A) Pseudoprofeetalla voi olla virallinen asema tai virka. Väärällä profeetalla saattaa olla asema tai virka, joka puhuu siitä, että hän olisi lammas, vaikka onkin susi. Toki minä lammas olen kun olen lampaan/paimenen virassakin!
B) Herra, Herra: Väärä profeetalla on usein lammastenvaatteenaan hurskas puhe ja ulkoinen elämä.
C) Jeesuksen nimessä ennustaminen, riivaajien ulosajaminen ja voimalliset teot. Väärä profeetta tekee ihmeitä ja merkkejä.
Kootusti voidaan tekstikohdan perusteella sanoa: Lammasten vaate on yli/hyperkristillisyys, joka peittää väärän profeetan antikristillisyyden. Juuri tämä tekee asian vaikeaksi: Susi ei ilmoittaudu sutena eli vastakristuksena, vaan mitä oivallisimpana lampaana, hyperlampaana. Tällöin monien arviointi kyky sumenee näiden loistavien näyttöjen edessä. Mitä tämä hyperkristillisyys voisi sitten olla käytännössä: Viittaan kahteen lajiin ylikristillisyyttä, joista toinen on vaikea tunnistaa ja toinen on vielä vaikeampi.
3) Menestysteologia hyperkristillisyyden lammastenvaatteena
Vaikeasti tunnistettava hyperkristillisyyden kaapuun puettu antikristillisyyden muoto on se menestysteologiaksi kymmenen vuotta sitten nimitetty näennäiskristillinen virtaus, joka nykyään ainakin Suomessa kulkee yhteiskristillisyyden kaavun/nimikkeen alla. Juuri tämä epämääräinen yhteiskristillisyys tekee menestysteologian tunnistamisen vaikeaksi tavalliselle kristitylle. Yhteiskristillisyyden ideaanhan kuuluu, että erilaiset kristityiksi itseään kutsuvat karvoihin katsomatta ovat sopuisasti yhdessä hyvän tunnelman ja ylistyslaulujen tahdittamana. Näin rakennetaan tahtomattaan tai tahtoen asetelma, joka on harmoninen ja kaunis. Siten yhteiskristillisiin kokoontumisiin on sisäänkirjoitettu kaikkinaisesta opillisesta tai muista arvioinnista pidättäytyminen niin pitkälle kuin mahdollista. Tällä en yritä sanoa, että kaikki yhteiskristillisyys olisi menestysteologiaa, vaan sitä, että menestysteologiset seurakunnat ja opit osallistuvat (saavat näemmä osallistua) yhteiskristillisyyden nimissä järjestettyihin tapahtumiin ja tempauksiin (esimerkiksi Jeesus-marssit) ja sitä kautta nämä opit ja vaikutteet kulkeutuvat sitten myös ei-menestysteologisiin seurakuntiin ja niiden kristittyjen elämään. Tätä vaikutteiden kulkeutumista ei vähennä nykyajan leväperäinen suhtautuminen opillisuuteen yleensä. Tämä on hankalaa siksi, että lampaan nahkan alle voisi kurkistaa juuri opillisen sisällön arvioinnin kautta, joka näin ollen kuitenkin yhteiskristillisyyden nimissä väistetään.
Menestysteologisissa seurakunnissa ja niiden profeettojen taholta tehdään juuri niitä asioita, joista Jeesusedellä puhuu. Sen piireissä ajetaan ulosriivaajia sekä uskomattomista, että uskovista. Sen piireissä ennustetaan ja annetaan profetioita milloin mistäkin asioista. Jeesuksen nimessä tapahtuvat voimalliset ihmeet ja merkit ovat suorastaan mainoslauseina tällaisissa liikkeissä. Jeesuksen nimen auktoriteetti on itsenäinen taikasana, jonka avulla ihmeet ja voimateot suoritetaan.
Ongelmana eivät tietenkään ole ihmeet ja merkit ja profetiat sinänsä, vaan se, minkälaisen roolin ne saavat uskon kokonaisuudessa. Anssi Simojoki kuvaa osuvasti tätä menestysteologista uushelluntailaisuutta STI:n vuosikirjassa (2000).
On kuitenkin olemassa toinenkin versio ylikristillisyydestä. Tämä toinen versio yli/hyperkristillisyydestä on vielä vaikeammin tunnistettavissa kuin edellinen. Todennäköisesti se on myös meitä tämän tekstin lukijoita lähempänä oleva uhka kuin tuo edellinen. Tämä ylikristillisyyden muoto ei nimittäin vaadi meiltä mitään. Se on hyperkristillisyyttä juuri siksi, että se sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen ylivoimaisen suvereenisti. Se myötäilee meidän jokaisen vartaloa, siitä löytyy täydellisen yksilöllinen versio kaikille ja jokaiselle. Se on todellinen kristillisen kirkon/sairaalan superbakteeri, joka on sopeutunut kaikkiin mahdollisiin puhdistusaineisiin ja myrkkyihin, joilla sitä on yritetty torjua. Tämäkin hyperkristillisyys menestyy, juuri menestyminen on sen ytimessä. Se menestyy sopeutumalla. Sekin tekee ihmeitä Kristuksen nimissä ja tämän kustannuksella. Tälläkin hyperkristillisyydellä on piispansa ja profeettansa, toinen toistaan loistavammat. Sillä on myös kokouksensa ja menonsa, joissa puhutaan Jeesuksen nimissä. Niissäkin huudetaan : Herra, Herra. Uskonto tai hengellisyys ei siis tämänkään ylikristillisyyden myötä katoa. Mistä siis on kysymys?
Länsimainen yksilönvapauden korostus on viimeisten vuosisatojen aikana iskostunut syvälle länsimaisen ihmisen selkäytimeen. Samalla se on viimeistään viimeisten vuosikymmenien aikana pirstonut myös siihen tottuneet kristilliset seurakunnat yksittäisten jäsentensä kokoisiin paloihin – ainakin kaupungeissa. Seurakunta Kristukseen kastettujen uskovien yhteisönä on pirstoutunut autonomisten yksilöiden rekisteriksi. Raamatussa Kristus sanoo omaavansa kaiken vallan taivaassa ja maan päällä. Nykyään hän on autonomisen kristityn elämässä parhaimmillaan hyvänä kakkosena. Maailmassa on paljon hyviä asioita, jotka kilpailevat näiden autonomisten kristittyjen ajasta ja voimavaroista. Kiire ja vaatimusten paine rasittaa. Näin länsimainen oman elämänsä pelastamisyritys johtaa väistämättä sekä yhteisöjen että sen yksilöiden elämän pirstoutumiseen. Elämästä tulee kristityillekin sirpaleinen kokonaisuus, johon seurakuntien/järjestöjen eli ‘kristillisten ohjelmatoimistojen’ tarjonta pyritään mahduttamaan muiden aktiviteettien joukkoon niin hyvin kuin taidetaan.
Kysynnän ja tarjonnan laki vaikuttaa myös seurakuntiin ja järjestöihin. Niiden pitää selvitä yhä kovenevassa ja monipuolistuvassa tarjonnan virrassa. Epäuskosta nouseva pelko asemien menettämisestä ja verovarojen hiipumisesta varjostaa seurakuntia. Kristillinen palvelu vaihtuu huomaamatta markkinatalouden palveluideologiaan. Näin seurakunnan tai järjestön itseymmärrys helposti hämärtyy. Seurakunta lakkaa olemasta kastettujen uskovien ihmisten muodostama yhteisö. Kristityt eivät enää tunne toisiaan, koska he eivät osallistu säännöllisesti seurakunnan jumalanpalveluksiin ja Herran pöytään. Tähän heillä ei ole aikaa, koska moninainen tarjonta pitää heidät liikkeessä ja hajottaa heidän mielenkiintonsa ratkaisevalla tavalla liian moneen suuntaan.
Ajasta ja innosta käytävän kilpailun keskellä yhä useammille kasteen ja opetuksen väliin jää ratkaiseva aukko. Sen täyttävät vapaamielisyyden ja itsekkyyden perusdogmit, joiden mukaan jokaisella yksilöllä pitää olla mahdollisimman suuri vapaus ja oikeus toteuttaa itseään (J.S.Mill). Kun tätä liberalistista oppia ei ole kyetty haastamaan, sen kanssa on liittouduttu. Markkinat ovat vallanneet ratkaisevat nurkat kristillisestä kirkosta.
Autonomisista individeistä ei voi ilman mielenmuutosta syntyä seurakuntayhteisöä Raamatun tarkoittamassa merkityksessä, mutta heitä voidaan silti yrittää houkutella seurakunnallisiin katsomoihin erilaisilla porkkanoilla ja elämyksillä. Näinhän muutkin yksiköt toimivat (post)modernien elämys ja aatemarkkinoiden keskellä. Näin toimiessaan seurakunta huomaamattaan kadottaa raamatullisen itseymmärryksen ja mukautuu katsomo/ohjelmatoimistoksi muiden vastaavien joukkoon. Katsomo ja yhteisö näyttävät toki äkkiseltään samannäköisiltä. Molemmissa yleensä istuu ihmisiä samassa tilassa. Nähdäkseen eron täytyy seurata tilannetta pidempään ja kysyä oikeita kysymyksiä? Tuntevatko ihmiset toisiaan? Onko vuorovaikutus todellista? Onko ihmisillä subjektin vai vain objektin rooli? jne.
Kansankirkko on viime vuosina vahvistanut yhä enemmän omaa verkostoluonnettaan. Tämän kehityksen vahvistumista voi katsella myös uuden hyperkapitalismin näkökulmasta. Jeremy Rifkinin kuvaama informaatioteknologiayritysten toimintastrategia on mielenkiintoinen sovellettaessa sitä muutettavat muuttaen kansankirkon rooliin.
“Ohjelmistojen ilmaiseksi jakaminen on erityisen tehokas strategia informaatioteknologia firmoille, sillä mitä useammat ihmiset on linkitetty toisiinsa yhtiön ohjelmiston kautta, sitä suuremman hyödyn kukin osallistuja saa ja sitä arvokkaampi kokonaisuuden palveluista tulee. Teollisuudessa tätä ilmiötä kuvataan ‘verkostoefektiksi’. Mitä laajempi verkosto ja mitä suuremmat linkit, sen arvokkaammaksi koko verkosto tulee niille, jotka ovat siinä mukana.” (The age of access s.94)
Tämän verkosto efektin näkökulmasta voi katsella myös kansankirkon ja sen järjestöjen tilannetta. Kirkko tarvitsee kaikenlaisia järjestöjä, liikkeitä ja ihmisryhmiä säilyttääkseen verkostoefektinsä mahdollisimman suurena. Siksi ei ole ihme, että sen strategia on jakaa jopa ilmaiseksi ‘softaa’ eli rahaa, tiloja ja siunauksia yhteistyökumppaneilleen. Näin verkosto pysyy mahdollisimman laajana ja kirkko saa sidottua eri intressiryhmät itseensä. Kansankirkon uskottavuus lepää siinä, että verkosto nimeltä kansa saadaan ainakin näyttämään siihen kuuluvalta. Siksi kansan kirkkoon kuuluminen on tärkeä tavoite.
Aivan samasta syytä myös herätysliikkeiden ja järjestöjen kirkkoon kuuluminen mahdollisimman laajasti on tärkeää sekä kirkolle että järjestöille itselleen. Olemalla mukana tässä verkostossa ne perustelevat verkoston hengelliseltä puolelta ja samalla saavat siitä vastineeksi oman palkkansa joko rahana, hyväksyttävyytenä tai muuna käypänä ‘valuuttana’. Mitä eri asioita sitten maksaa kullekin järjestölle tämän verkoston osallisuus, sitä olisi hyvä myös kysellä. Samoin sitä, mikä on tällaisen verkostoidean suhde Raamatun seurakuntaoppiin tai luterilaiseen oppiin seurakunnasta?
Kristillisessä katsomossa viihtyvälle kiireiselle nykyihmiselle ei voi enää tarjota kristinuskoa kokonaisena uskonsisältöä ja elämäntapaa jäsentävänä kokonaisuutena. Useimmat eivät ymmärrä kristinuskon oppien merkitystä eivätkä motivoidu sen esittämiin elämäntapoja ja etiikkaa koskeviin vaatimuksiin. Jo pelkästään ehtiminen on ongelmallista – ajatellaan. Kristinusko kokonaisuutena on yksinkertaisesti kuin kommunismi – katoavan maailman liian kankea ja kömpelö kokonaisuus. Jotenkin sitä täytyy virtaviivaistaa mikäli halutaan pärjätä kovenevassa kilpailussa.
Tämän markkinalogiikan hyväksyminen tarkoittaa Kristillisen uskon suhteen käytännössä sitä, että Kristusta/kristinuskoa ei enää tarjota joko – tai kokonaispakettina, kuten totuuskeskeisessä modernissa tilanteessa ennen. Kokonainen kristinusko on liian kankea reagoidakseen markkinatilanteiden ja kuluttajien vaatimiin usein nopeisiinkin muutoksiin. Kiireiset ihmiset eivät halua koko kristinuskoa. Tarjotkaamme heille siis vain kristillisiä elämyksiä tai se osa kristinuskosta, joka sopii heidän vartalolleen. Näin ylösnoussut Kristus vaihdetaan elämyksiin ja periaatteisiin, joita paikallinen ‘ohjelmatoimisto’ gallupeista saamansa informaation pohjalta sitten tuottaa ja tarjoaa.
Niinpä kristinuskon uusi tulkinta voisi tarkoittaa kirkon ja järjestöjen markkinointi strategiassa kristinuskon paloittelua osiin ja ‘yhtiöittämistä’ osina. Näinhän on tapana toimia maallisellakin puolella kaikkialla siellä, missä halutaan menestyä. Täytyy erikoistua ja keskittyä erityisosaamiseensa. Hiljaisuutta haluaville tarjotaan hiljaisuutta, rokkia ja meteliä haluaville rokkia ja meteliä, kirkollisia toimituksia haluaville ‘myydään’ toimituksia, lähetystyötä arvostaville tarjotaan lähetystä ja evankelioinnista kiinnostuneille evankelioimista. Rauhaa haluavat jätetään rauhaan ja köyhille jaetaan avustuksia. Kukin kirkollinen ‘tytäryhtiö’ tuottaa oman ‘armolahjansa’ mukaisia palveluja asiakkailleen. Yhteistä näille palveluyksiköille on yleensä lyhyt, rajattu, jopa pisteenomainen asiakaskontakti, jossa palvelun täytyy olla tehokasta ja hyvää eikä liikoja saa kysellä. Onko elävän ylösnousseen Kristuksen yhteys hänen seurakuntaruumiinsa osallisuudessa näin muuttunut aate- ja lähimmäispalveluihin erikoistuneen tulosyksikön tuoteperheeksi (post)modernin hyperkapitalismin mukaisesti?
Tällöin totuus – kokonaisessa kristologisessa muodossaan – vaihdetaan henkilökohtaisiin ‘totuuksiin’ eli tarpeisiin. Samassa yhteydessä voidaan tyylikkäästi ja tehokkaasti suorittaa myös toimimattomien osien karsinta. Karsinnan suhteen kristinusko aatteena on yhtä helppo ja joustava kuin muukin kulttuuri- ja elämystuotanto uudessa kevyessä hyperkapitalismissa. Kristinuskon toimimattomia tai markkinoille sopimattomia osia varten kun ei tarvitse perustaa Arsenalin kaltaisia roskapankkeja. Vaikeneminen on kultaa. Joustavana markkinakristinusko kulkee pienessä tilassa ja mukautuu joka kodin olosuhteisiin. Se on itsessään taipuisa ja muuntautumiskykyinen. Opilliset seikat voi vaieta siellä, missä niistä tulee ongelmia ja eettiset siellä, missä ne aiheuttaisivat markkinahäiriöitä. Kristus-periaate, armollisuus ja lähimmäisenrakkaus sen sijaan nostattavat tunnelmaa niin liikkeissä, kodeissa kuin tehtaissakin.
Toki kristinusko edelleen hyväksytään ja tarjotaan joko – tai – versiona niille kuluttajille, jotka ovat syystä tai toisesta mielistyneet sellaiseen kristinuskon muotoon. Toisethan tykkäävät äidistä ja toiset tyttärestä. Markkinalogiikan omaksuminen ei siten merkitse konservatiivisen kristillisyyden torjumista, hylkäämistä tai edes vähättelyä. Vanhan modernin asetelman omaksuneet ja siitä käsin maailmaa katselevat kristityt tulkitsevat tämän osakseen saamansa myötämielisyyden omaksi ja kristinuskon voitoksi – mistä ei käsittääkseni kuitenkaan ole kysymys. Kun uuden hyperkapitalismin aikana tarjotaan hyväksyntää muiden muassa myös konservatiiviselle kristinuskon tulkinnalle – puhuu se markkinoiden voitosta – ei kristinuskon voitosta. Monille kristityille markkinoiden voitto käy kuitenkin täydestä kuin väärä raha. Kristus myydään alle kolmenkymmenen hopearahan eivätkä kristityt osaa edes älähtää. Jeesushan menee lopultakin kaupaksi. Sehän on pääasia. Näin monet kristityt kuvittelevat tehneensä hyvän työn suostuessaan Jeesuksen kanssa siihen koloon, jonka markkinavoimat heille osoittavat moninaisen kristillisyyden periferia alueelta.
Markkinoiden logiikkaan liittyy, että yhtiö tai yritys on täysin riippuvainen asiakkaistaan. Mikäli asiakkaat ovat tyytyväisiä he ostavat jatkossakin meidän tuotteitamme. Elleivät he ole – he valitsevat kilpailijan. Siksi asiakas on aina oikeassa. Tämäkään ei tuota kuitenkaan mitään ongelmaa markkinoiden logiikan omaksuneelle kristinuskolle tai kirkolle. Juuri markkinatilanteeseen sopeutuakseen kristinusko on jo ‘yhtiöitetty’ ja paloiteltu pienempiin tulosyksiköihin. Nämä toimivat markkinaideologian mukaisesta periaatteella jokaiselle jotakin. Kun kukin pala antaa asiakkaalle sen mitä tämä tulee kysymään, kaikki ovat tyytyväisiä. Samalla asiakkaat itse voivat valikoida sen, mistä he ovat kiinnostuneet – mitä haluavat kulloinkin kuluttaa. Tällöin kukin firma voi katsoa ongelmallisten asioiden suhteen muualle ja antaa ihmisille vain sen palan ‘Jeesuksesta’ kuin heidän toimenkuvaansa tai toimialaansa kuuluu.
Tilanteessa, jossa perusyhteisöt ovat/olivat olemassa, kohteistettu palvelu ei ollut yhtä ongelmallista. Tavallinen kristillinen elämä toteutui käytännössä omassa paikallisseurakunnassa. Ongelmaksi tilanne on muodostunut viimeisten vuosikymmenien aikana, kun paikallisseurakuntien identiteetti erityisesti kaupungeissa on muuttunut. Ne muistuttavat yhä enemmän katsomoita. Siksi herätysliikkeissä ja järjestöissä on aivan uudella tavalla kysyttävä miten täynnä irrallisia liikkuvia osia olevassa maailmassa pisteenomaisten tilaisuuksien rinnalla voidaan rakentaa ja tukea paikallista seurakuntayhteisöä.
Miten markkinarealismi voisi ottaa hallintavallan kirkollisessa elämässämme, kun sitä ei ole opetettu teologisessa tiedekunnassa sen paremmin kuin diakonia ammattikorkeakoulussakaan. Oppiaineesta ei ole myöskään kursseja kirkon koulutuskeskuksessa. Kuinka sitten on mahdollista, että tällainen oppiaine voisi kehittyä ja menestyä?
Jospa elämä opettaakin sen meille? Voisiko olla niin, että me olemme tutustuneet uuteen tilanteeseen käytännössä uidessamme siinä kaulaa myöten? Siksi olemme oppineet lukemaan rivejä ja varsinkin rivien välit ovat meille tuttuja. Elämän antaman opin perusteella me osaamme sitten asettaa sanamme tilanteen mukaisesti. Ehkä me olemme aistineet mitä merkitsee kansankirkon todellisuus? Mitä se tarjoaa ja mihin se meitä velvoittaa? Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Kuka leivän sitten tarjoaa? Perinteinen ajatus on ollut tietenkin Jumala. Mutta myöhempinä aikoina myös verotussysteemi auliine veronmaksajineen on kirinyt vastausehdokkaaksi. Meidän tulee siis palvella yli kaiken sekä kansaa että Jumalaa. Virallisella (opin) tasolla Jumala voittaa kilvan, mutta kuinka mahtaa käydä käytännön elämässä?
Miten mahtaa itse kukin meistä selvittää kaikki ne lukemattomat ratkaisutilanteet, joihin palvelutehtävämme meidät johdattaa? Jos esimerkiksi käytän puheessani sanaa synti, joku voi ymmärtää minut oikeinväärin, mutta jos puhunkin heikkoudesta tulen paremmin ymmärretyksi. Ehkä tähän tyyliin markkinat ovat opettaneet meidät laskelmoimaan siinä mitä sanoja ja eleitä käyttää milloinkin. Millaisista aiheista tulee puhua ja millaisista vaieta? Näinkö kirkollinen kaksinaisuus elää ja leviää toimituskeskusteluihin, saarnatuoleihin, työntekijäkokouksiin? Muutummeko me – niinhän myös Raamattu kehottaa – joskaan emme Jumalan tahdon vaan markkinatilanteiden mukaan? Tämä muutos on tietenkin joustavaa ja huomaamatonta – eikä siitä oikeastaan ihmisten edessä voi jäädä kiinnikään. Sen väittäminenhän kuulostaisi haukkumista ja solidaarisuuden puutetta, mikä on pahin erehdys minkä näillä markkinoilla voi tehdä. Mielenkiintoinen roolipeli jatkuu kuitenkin käytännön elämän eri tasoilla. Tässä itsellemme selittämiskamppailussa meitä ‘virallisen’ kristinuskon edustajia auttaa myös markkinoiden keksimä apu.
Markkinoille on tyypillistä, että ellet saa kokonaisuutta kaupan, voit ehkä myydä osan. Tai jos ei kauppa käy Ovh:lla niin ainahan sitä voi hinnoista neuvotella. Varsinkin silloin hinnat joustavat, jos kyseessä on merkittävä asiakas. Kuten Rifkin kirjassaan osoittaa, olennaista ei enää ole jonkin tietyn tuotteen myyminen, vaan pitkäaikainen palvelusuhde. Siksi joustavuus on hyve, joka tuottaa eniten. Mitä tämä sitten voisi olla kristinuskon suhteen? Esimerkiksi sitä, että kristinuskokin saattaa olla myynnissä Ovh-hinnalla hinnastossa (Raamattu ja tunnustus), mutta erityisesti hyvien asiakkaiden kohdalla sitä saatetaan tarjota myös neuvoteltuun, yksilölliseen pakettihintaan
Näin kirkkomme elämässä (markkinoilla) voivat elää sulavasti rinnakkain virallinen totuus (Raamattu ja tunnustus tai herätysliikkeen perinteiset korostukset) ja niiden epäviralliset versiot. Piirimyyjien tehtävänä on sitten osata ottaa kukin asiakas yksilönä ja katsoa tarvittaessa ohi kunkin kohdalla sopivasti. Sehän on sitä paitsi kahdeksannen käskyn mukaistakin. Eikö sielläkin kehoteta ajattelemaan parhain päin asiat. Siksi jos yhdelle ei sovellu elinikäinen aviosuhde, olkoon onnellinen kristitty avoliitossaan. Jos toinen ei halua maksaa kaiken maailman veroja, niin loistakoon hänenkin pimeihin tuloihinsa armon valkeus. Jos kolmas ei kerta kaikkiaan jaksa mennä yhtenäkään sunnuntaina vuodesta kirkkoon, niin pyhittäköön lepopäivänsä sitten vaikka olutlasin ääressä Hartwall Areenalla – elämähän on kuitenkin joukkue peliä – niin ja uskonto on yksityisasia.
Voisiko olla niin, että kaksi tasoa elävät ja liikkuvat jo sulavasti vailla kitkaa suomalaisessa kristillisessä todellisuudessa? Järjestelmän joustavuushan on sen valtti. Voimme samalla kertaa sekä säilyttää koko perinteisen kristillisen uskon että tarvittaessa luopua sen turhemmista kehällisemmistä osista. Nopeaa, vaivatonta ja varmaa – eikö totta? Miten helposti kaikki käykään kristillisyydessämme toimiessamme markkinoiden logiikan mukaisesti. Pääasia on, että me voimme joustavasti haluamassamme kohdassa siirtyä tasolta toiselle – Ovh:sta neuvoteltuun hintaan – ja näin TAVOITTAA tai SAAVUTTAA mahdollisimman monia. Näillä sanoillahan tämä elämäntapa tavallisesti markkinoidaan.
Seurakunnan elämän ehto ja jatkuvuus Raamatullisessa mielessä on täysin kiinni sen ylösnousseesta Herrasta. Siksi tämän ylösnousseen kasvojen etsiminen ja askelissa kulkeminen on kaiken seurakunnallisen elämän elinehto. Mutta markkinalogiikkaan siirtynyt seurakunta tekee poikkeuksen tässäkin suhteessa. Markkinaseurakunta haluaa itse pelastaa elämänsä – ja samalla se kadottaa sen. Markkinaseurakunnan/järjestö tärkein tehtävä on erikoistua ja kehittämään tietoinen brandin tai tuotemerkki, jota sitten mainonnan ja mielikuvamarkkinoinnin avulla pyritään iskostamaan ihmisten tajuntaan. Tällä tavoin pyritään sitten keräämään mahdollisimman täydet katsomot ja näin luomaan ja vahvistamaan aiheeseen liittyviä haluttuja mielikuvia.
Brandiksi voivat muodostua monipuolinen tarjonta, hyvät saarnat, hyvä palvelu, ruokapankki, halvat lastenhoitopalvelut tai mikä tahansa seurakunnalliseen elämään enemmän tai vähemmän liittyvä osakokonaisuus. Tämän tuotteistamisen ja markkinoihin sopeutumisen kiusaukset eivät ole yhtään kauempana kristillisiä järjestöjä kuin seurakuntiakaan. Päinvastoin juuri järjestöjen keskuudessa erikoistuminen tai palvelujärjestön roolin omaksuminen ovat hyvin suuria kiusauksia. Ne ovat kiusauksia siksi, että niiden kautta kristillisiä järjestöjä kiusataan (epäsuorasti) suostumaan kristinuskon paloittelun ja tuotteistamisen filosofiaan. Tämän filosofian keskiössä ei enää ole kuuliaisuus ylösnousseelle Herralle ja hänen seuraamisensa hinnalla millä hyvänsä, vaan menestyksen ja markkinaosuuksien kasvattaminen.
Kristus ei kuitenkaan kutsunut meitä markkinoijikseen ja imagokonsulteikseen, vaan seuraajikseen. Eikä hän suinkaan asettanut tuon seuraamisen keskiöön positiivisten mielikuvien ja imagon säilyttämistä – päin vastoin hän lupasi suorasanaisesti jotain aivan muuta seuraajilleen. Kristillinen usko voidaan elää todeksi seurakuntana, sakramentit voidaan toimittaa oikein ja evankeliumi voidaan julistaa puhtaasti, mutta kristinuskoa ei pitäisi lähteä markkinoimaan markkinalogiikan mukaisesti. Jeesus ei ole tuote tai periaate, vaan elävä Herra.
Markkinointi ja mainostaminen näyttävät hakevan ihmisen luonnollisista lähtökohdista nousevan tarpeen, jonka kanssa sitten pyritään liittoutumaan ja johon vastaukseksi sopivaa siivua Jeesus-tuotteesta tarjotaan hankittavaksi. Siksi Jeesus antaa markkinointilogiikan mukaisesti milloin ilon, milloin tarkoituksen tai onnellisuuden. Uudesta testamentista voi etsiä kissojen ja koirien kanssa tällaisia mainoslauseita: “Ja apostoli Pietari sanoi paikalla oleville juutalaisille: Jeesus antaa mielekkyyden elämäänne.” Tai: “Paavali sanoi ateenalaisille: Jeesus antaa Onnen.” Siksi joudumme kysymään: eivätkö apostolit olleet ymmärtäneet Jeesus-tuotteen markkinoinnin tärkeyttä? Jeesus on jotain, jota kukaan ei voi hankkia, eikä ostaa. Hänestä voi tulla osalliseksi vain suuresta armosta sanan ja sakramenttien kautta. Ja kun pääsemme osallisiksi Kristuksesta tulemme osallisiksi koko Kristuksesta/kristinuskosta, emmekä vain joistakin valikoiduista kirsikoista, jotka sattuvat meitä kakun päällä kiinnostamaan. Siksi Jeesuksen paloittelu, markkinointi ja tuotteistaminen on väärä harhaan johtava tie.
Yhteisö rakenteen hajottua niin sanottu kaikkien uskovien yhteinen pappeus käy yhtä harvinaiseksi ja uhanalaiseksi kuin Saimaan norppa. Kumpaakin esiintyy vain tarkoin suojelluilla rauhoitetuilla alueilla. Molemmat vaativat erityisiä suojelutoimia. Yhteisöominaisuuden menettänyt seurakunta alkaa yhä enemmän mieltää itsensä moninaisten henkisten ja hengellisten palvelujen tarjoamiseen erikoistuneeksi tulosyksiköksi tai ohjelmatoimistoksi. Raamatullinen palvelkaa toinen toisianne -näköala vaihtuu asetelmaan, jossa on selkeästi roolitettu palvelun tuottaja tai tarjoaja (palkatut työntekijät) ja palvelujen kuluttaja (veronmaksajat). Tämä asetelma ‘toimii’ tietenkin jollain tavalla ainakin niin kauan kuin verovaroja riittää. Jos on rahaa, jolla palkata ihmisiä tuottamaan palveluja asiakkaille, kaikki ‘toimii’ ihmisten mielestä hyvin. Mutta entä Jumalan mielestä? Ja entä sen jälkeen kun rahat loppuu?
Niin kauan kuin rahat riittävät niin sanottuja maallikoita ei tarvita kuin palvelujen kuluttajiksi, katsomossa istuvaksi yleisöksi ja tilastojen koristelijoiksi. Tavallisia seurakuntalaisia ei tarvita subjekteina, koska asiat hoituvat ilmankin. Katsomot ovat tunnetusti helppohoitoisempia ja kliinisempiä kuin yhteisöt. Mutta toisaalta asialla on myös toinen puolensa. Markkinalogiikan omaksunut paloitellun kristinuskon ‘periaateohjelma’ harvoin kiinnostaa maallikoita. Siksi helpotus on molemminpuolinen ja nykyään yleinen järjestely useimpia tyydyttävä – kunhan vain rahat riittävät.
Asiakkaat ovat erityisen kiinnostuneita hyvästä palvelusta. Miellyttävyys, helppous, vaivattomuus ja joustavuus ovat sanoja, jotka elävät markkinoiden sydämessä. Siksi jokaisen palvelun tarjoajan tulee vaalia imagoaan kuin silmäteräänsä. Siksi tuotteistetusta kristinuskosta häivytetään kaikki sen imagoa rasittavat puolet, jotka voisivat tuoda häiriöitä asiakassuhteeseen. ’’Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni’’ (Luuk.14:27).
Niinpä puhe ristinkantamisesta hämärtyy epämääräiseksi hälinäksi. Eihän ihmisiä voi kehottaa ottamaan teloituspuuta niskaansa ja lähteä kulkemaan Jeesuksen kanssa kohti teloituspaikkaa kansan pilkan, ivan ja sylkemisen kohteena. Ei sellainen sovi markkinoiden logiikkaan. Siksi tällaisissa kohdin pitää jokaisen myyntitykin joko nielaista tai vaihtaa puheenaihetta.
Edellä kuvattua markkinakristinuskoa ei voi parannella. Sen ongelmallisuus on sisäsyntyistä. Se, joka liittoutuu markkinoiden kanssa ja huomaa pian palvelevansa kahta tai useampaa herraa. Tämä ei tunnetusti onnistu. Mutta mistä apu meidän anemiaan?
Ajattelen, että olemme palaamassa alkuun siinä mielessä, että kerran alussa kristinusko oli vähemmistö pakanamaailman keskellä. Sillä ei ollut tukenaan mitään ulkoiseen valtaan, rahaan tai asemaan liittyviä itsestään selvyyksiä. Tähän samaan tilanteeseen olemme palaamassa. Kristinuskosta tulee – ja se on jo – täällä läntisessä kaupunkikulttuurissa vähemmistö yhä vain voimakkaammin kasvavan uuspakanuuden keskellä.
Siksi meille on entistäkin ajankohtaisempi Paavalin puhe Efeson seurakunnan vanhimmille. Se on merkittävä myös siksi, että se on ainoa puhe seurakunnalle, joka apostolien teoissa on tallennettuna. Puhe on Paavalin testamentti hänen jättäessään seurakunnan paikkakunnan paikallisten kaitsijoiden käsiin. Uskon että siinä on yhä enemmän myös niitä asioita, jotka suoraan soveltuvat meidän tilanteeseemme.
”Mutta Miletosta hän lähetti sanan Efesoon ja kutsui tykönsä seurakunnan vanhimmat. Ja kun he saapuivat hänen tykönsä, sanoi hän heille: ’Te tiedätte ensimmäisestä päivästä asti, kun minä Aasiaan tulin, miten minä kaiken aikaa olen ollut teidän kanssanne; kuinka minä olen palvellut Herraa kaikella nöyryydellä ja kyynelillä, koettelemuksissa, jotka ovat kohdanneet minua juutalaisten salahankkeiden tähden, kuinka minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille sitä, mikä hyödyllistä on, ja opettamasta teitä sekä julkisesti että huone huoneelta, vaan olen todistanut sekä juutalaisille että kreikkalaisille parannusta kääntymyksessä Jumalan puoleen ja uskoa meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen. Ja nyt, katso, minä matkustan, sidottuna hengessä, Jerusalemiin, enkä tiedä, mikä minua siellä kohtaa. Sen vain tiedän, että Pyhä Henki jokaisessa kaupungissa todistaa minulle ja sanoo, että kahleet ja ahdistukset minua odottavat. En minä kuitenkaan pidä henkeäni itselleni minkään arvoisena, kunhan vain täytän juoksuni ja sen viran, jonka minä Herralta Jeesukselta olen saanut: Jumalan armon evankeliumin todistamisen. Ja nyt, katso, minä tiedän, ettette enää saa nähdä minun kasvojani, ei kukaan teistä, joiden keskuudessa minä olen vaeltanut ja saarnannut valtakuntaa. Sentähden minä todistan teille tänä päivänä, että minä olen viaton kaikkien vereen. Sillä minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille kaikkea Jumalan tahtoa. Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen ansainnut. Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa. Valvokaa sentähden ja muistakaa, että minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä ja päivää kyynelin neuvonut teitä itsekutakin. Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa. En minä ole halunnut kenenkään hopeata tai kultaa tai vaatteita; te tiedätte itse, että nämä minun käteni ovat työllänsä hankkineet, mitä minä ja seuralaiseni olemme tarvinneet. Kaikessa minä olen osoittanut teille, että näin työtä tehden tulee huolehtia heikoista ja muistaa nämä Herran Jeesuksen sanat, jotka hän itse sanoi: ’Autuaampi on antaa kuin ottaa’.’ Ja tämän sanottuaan hän polvistui ja rukoili kaikkien heidän kanssansa. Ja he ratkesivat kaikki haikeasti itkemään ja lankesivat Paavalin kaulaan ja suutelivat häntä” (Apt.20:17-37).
Paavalin puheessa korostuu sekä seurakunnan objektiivinen puoli että sen subjektiivinen suhteisiin perustuva puoli. Paavali puhuu ‘Herran seurakunnasta, jonka hän on omalla verellään itselleen ansainnut.’ Kyse ei ole siis Paavalin tai Efesolaisten bisneksestä. Paavali korostaa myös sitä, miten Jumala ja hänen armonsa sana vain voi varjella kristityt ja seurakunnan ja rakentaa sitä. Ja kuitenkin juuri siksi, että kyse on Herran seurakunnasta ja hänen työstään jäähyväispuhe on täynnä yhdessä elämisen ja yhteisen elämän todellisuutta. Juuri siksi, että kaikki on armosta ja Jumalan työtä, Paavali näkee vaivaa kuin ainakin jalo Kristuksen soturi. Paavali sanoo kolme vuotta yötä päivää kyynelin neuvoneensa itse kutakin Efesolaista. Se että kyse on ylösnousseen Herran työstä ei vähentänyt Paavalin aktiivista roolia, vaan päinvastoin se juuri mahdollisti sen. Paavali korostaa miten hän on ollut seurakuntalaisten kanssa vaivassa ja vaikeuksissa. Seurakuntayhteisön merkitys korostuu tavalla, joka tämän päivän luterilaisessa Suomessa ei meinaa piirtyä esiin. Ja kuitenkin yhä oheneva kristillinen tietämys ja elämäntapa tarvitsisi juuri elävää kristillistä yhteisöä tuekseen.
Paavali sanoo, että vaikeuksista huolimatta hän ei ole vetäytynyt pois julistamasta koko Jumalan tahtoa. Paavali ei siis teettänyt gallupeja siitä, mitä kristinuskosta kelpaa ihmisille kulloinkin. Hän ei paloitellut eikä osittanut kristinuskoa oman tai kuulijoiden mielen mukaan. Hän sanoo julistaneensa koko Jumalan tahtoa julkisesti ja huone huoneelta.
Paavali ei keskity vain seurakuntalaisten mahdollisuuksien ja kykyjen kannustamiseen. Paavali rohkaisee myös totuudella. Hän varoittaa väärän opetuksen antajista, joita tulee ulkopuolelta, mutta myös seurakunnan sisäpuolelta.
Vastaavasti hän kehottaa esimerkillään kestävyyteen. Hän itse ja Efesolaiset olivat varmaan kiusattuja vetäytymään pois ja lopettamaan koko vaikean ja hankalan homman. Kestäkää! Älkää vetäytykö pois – Paavali sanoo myös meille. Teille ei ole luvattu menestystä eikä teiltä sitä kysytäkään, vaan uskollisuutta ja kestävyyttä teiltä kysytään.
Paavali viittaa myös siihen, miten hän ei ole pyytänyt rahaa seurakunnilta, vaikka hänellä olisi ollut siihen oikeuskin. Edellä kuvattua taustaa vasten on helppo huomata tämän vaihtoehdon hyvät puolet. Näin Paavali ei ollut kenenkään narussa mihinkään suuntaan eikä kukaan voinut väittää hänen tekevän työtään rahan tai etujen vuoksi.
Rukous osoittaa seurakunnan ymmärtävän asemansa, kuka on työn varsinainen tekijä. Missä rukous lakkaa, siellä ollaan siirrytty täydellisen ihmiskeskeiseen tilanteeseen. Ei ole ihme, että Paavali palaa Efesolaiskirjeessä moniin edellä mainituista teemoistaan puhuessaan Kristityn taisteluvarustuksesta.
”Lopuksi, vahvistukaa Herrassa ja hänen väkevyytensä voimassa. Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet. Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa. Sentähden ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä. Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska, ja kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille. Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet, ja ottakaa vastaan pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana. Ja tehkää tämä kaikella rukouksella ja anomisella, rukoillen joka aika Hengessä ja sitä varten valvoen kaikessa kestäväisyydessä ja anomisessa kaikkien pyhien puolesta”
(Ef.6:10-18).
Saara Kinnunen: Isän kaipuu, Perussanoma 2016
”Isää kuljetamme aina mukanamme. Kannamme matkassamme myös sitä isää, jota ei enää ole tai isää, jota ei ole koskaan ollutkaan.”
Vuoden 2016 kristilliseksi kirjaksi valittiin sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti Saara Kinnusen kirjoittama teos Isän kaipuu. Kirja on suunnattu sekä terapiatyötä tekevien ammattilaisten apuvälineeksi että yksityisten ihmisten käyttöön. Kinnunen haluaa kirjan avulla auttaa ihmisiä, jotka työstävät omaa isäsuhdettaan ja isiä, jotka pyrkivät parempaan vanhemmuuteen. Kirjan pääpaino on lapsen kaipuussa isää kohtaan, mutta Kinnunen käsittelee myös tilanteita, joissa maallinen isä ja taivaallinen Isä ikävöivät omia lapsiaan.
Teos jakautuu neljään pääteemaan. Aluksi Kinnunen käsittelee isän ainutlaatuista merkitystä lapsen kasvamisessa. Hän pohtii isän vaikutusta lapsen perustarpeitten täyttymisessä ja itsetunnon eri osa-alueitten rakentumisessa. Tyttönä ja poikana kasvamista käsitellään myös erikseen, mikä on raikasta ja tervetullutta antia yhä sukupuolineutraalimmaksi muuttuvassa yhteiskunnassamme. Varsin pian käy ilmi, että isän merkitys ei ole aina samanlainen, vaan vaihtelee sukupuolen mukaan: Tyttö odottaa isältään, että tämä ihailisi häntä. Pojalle isä on ennen kaikkea samaistumisen kohde. Yhteistä lapsille on, että heidän kokemusmaailmassaan sana ”rakkaus” on yhtä kuin aika. Lapsen ja isän yhdessä viettämä aika vakuuttaa lapsen isänsä rakkaudesta.
Toisena pääteemana Kinnunen käsittelee ongelmia isän ja lapsen välisessä suhteessa. Hän tarkastelee tapauksia, joissa isää ei syystä tai toisesta ole. Hän valaisee myös tilanteita, joissa isä on kyllä olemassa, mutta lapsen kiintymyssuhde häneen on turvaton. Ongelmat ovat meillä yleisiä. Esimerkiksi 17 000 suomalaislapsen isyys on vahvistamatta ja 90 % eroperheiden lapsista asuu äitinsä kanssa. Kinnusen mukaan lapselle on tärkeää, että isä osoittaisi häntä kohtaan hyväksyntää, huomaisi hänet ja kiittäisi häntä. Valitettavan moni isä ei kuitenkaan toimi näin, vaan voi käyttää jopa henkistä tai fyysistä väkivaltaa lastaan kohtaan. Molemmat väkivallan muodot ovat lapselle yhtä haavoittavia. Kinnunen käsittelee raskaita tilanteita sekä lasta että isää ymmärtäen.
Ongelmat isäsuhteessa kaivertavat lapsen sydämeen tyhjän paikan. Pohjimmiltaan tyhjyys on isän kaipuuta. Se voi vielä aikuisenakin vaivata eri tavoin, esimerkiksi pahana olona tai vihaisuutena. Mikäli kaipuu horjuttaa mielen tasapainoa, Kinnunen rohkaisee työstämään sitä. Hän antaa useita välineitä eheytymiseen. Kinnunen kuvaa niin traumojen käsittelyä kuin anteeksiantamisen pitkää prosessia. Niiden tarkoitus on päästä sovintoon mielen tasolla, olipa sopiminen isän kanssa käytännössä mahdollista tai ei. Sovinnon tehdessään ihminen päästää irti häntä haavoittaneesta menneisyydestään ja vapautuu jatkamaan elämäänsä hyväksyvästi ja itseään arvostaen.
Kirjansa lopuksi Kinnunen käsittelee Jumalaa Isänä. Hän pohtii, miten ihmisen isäsuhde kipukohtineen voi vaikuttaa myös hänen jumalasuhteeseensa. Esimerkiksi ankara, vaativa tai poissaoleva isä heijastuu ihmisen ymmärrykseen Jumalasta ankarana, vaativana tai poissaolevana. Kinnunen piirtää kuvan Jumalasta Isänä niin kuin Raamattu Hänet ilmoittaa. Isämme on rakastava, hyväksyvä ja armollinen, joka haluaa sanoa jokaiselle: ”Sinä olet minun rakas tyttäreni/poikani, johon minä olen mielistynyt.”
Teosta lukiessani minua ilahdutti, että kirjoittaja soveltaa psykologisia käsitteitä ja teorioita soljuvasti ja maanläheisesti. Rinnalla kulkee joukko elämänmakuisia esimerkkejä, joita Kinnunen on kerännyt nimettömiltä kirjoittajilta, kaunokirjallisuudesta ja omasta elämästään. Toiset esimerkit järkyttivät, toiset auttoivat soveltamaan teemoja omaan elämääni. Lukujen loppuun sijoitetut pohdintakysymykset herättivät miettimään käsiteltyjä aiheita vielä kerran ja uusistakin näkökulmista. Ne olisivat käyttökelpoisia myös vaikkapa kirjallisuuspiirin keskustelun lähtökohdiksi.
Psykologisen otteen lisäksi teoksessa on myös sielunhoidollinen sävy. Kinnunen lohduttaa lukuisilla hyvin sopivilla Sanan katkelmilla. Luterilaisena lukijana kuitenkin harmittaa, että sielunhoidollinen taso jää tähän. Näkökulma on yksittäisen ihmisen isä- ja jumalasuhteissa. Seurakunnan merkitystä kristityn toisena perheenä ei oteta esille. Samoin sakramenttien parantavaa vaikutusta ei käsitellä. Monien sivujen marginaaleihin voisin iloiten lisätä: ”Tämän sinulle takaa kaste!” tai ”Tähän sinä saat avun ehtoollispöydästä tai ripistä!”.
Meidän langenneessa maailmassamme ei ole isää, joka olisi onnistunut tehtävässään täydellisesti. Siksi luulen, että muutkaan teoksen lukijat eivät voi välttyä tauoilta, joilla pyyhitään silmänurkkia tai vähintään huokaistaan syvään. Tunteet nousevat pintaan. Teos kannattaakin lukea silloin, kun sille on mielessä ja sydämessä riittävästi tilaa.
Shūsaku Endō: Vaitiolo (沈黙 Chinmoku, 1966)
Shusaku Endon (1923—1996) Vaitiolo on historiallinen romaani, joka sijoittuu 1600-luvun Japaniin. Tokugawa-suvun tultua valtaan Japani sulkeutui ulkovalloilta. Lähetykselle muutos tiesi vaikeita aikoja. Kristinusko kiellettiin ja lähetystyöntekijät karkotettiin maasta. Jotkut kuitenkin jäivät jatkamaan työtä ja palvelemaan seurakunnissa vainojenkin uhalla.
Kirjan tarina alkaa, kun Rooman kirkossa kuullaan uutinen Christovao Ferreiran luopumisesta. Tämä jesuiittapappi oli pitänyt pitkään yhteyttä kirkkoonsa kirjeitse kertoen seurakunnan tilanteesta ja menetetyistä veljistä ja sisarista. Nyt hän viestin mukaan oli julkisesti kieltänyt uskonsa. Kaksi hänen oppilastaan Sebastiao Rodriges ja Francisco Garrupe pitävät uutista mahdottomana ja päättävät lähteä Japaniin etsimään Ferreiraa ja auttamaan japanilaisia seurakuntia, jotka ovat jääneet ilman paimenia.
Rodrigues ja Garrupe saapuvat Japaniin ja saavat yhteyden paikallisiin kristittyihin. Uutterasti he ryhtyvät kaitsemaan löytämäänsä japanilaisten kristittyjen kyläyhteisöä. Kaksikko joutuu tekemään työtä karuissa olosuhteissa peläten joka hetki joutuvansa kiinni. Heillä on kuitenkin selkeä tarkoitus ja tehtävä. Rodrigues ja Garrupe ovat ehkä viimeiset lähetystyöntekijät koko Japanissa. Heidät on asetettu paljon vartijoiksi.
Kuva Kristuksen kasvoista on kirjassa toistuva motiivi, joka kertoo Rodriguesin sisäisestä elämästä sekä hänen työnäystään Japanissa. Matkan alussa käsitys tehtävästä on selvä ja kuva kristuksesta kirkas: ”Kristuksen toinen jalka on hautapaaden päällä, ja hänen oikeassa kädessään on risti. Hän katsoo suoraan eteenpäin, ja hänen kasvoillaan on sama rohkea, sankarillinen ja vakuuttava ilme, mikä hänellä on täytynyt olla Tiberiaan meren rannalla…”.
Ennen pitkää Rodrigues ja Garrupe paljastuvat ja joutuvat kulkemaan samaa tietä, kuin heidän opettajansa Ferreira. Papit ovat valmistautuneet kärsimään ja kuolemaan Kristuksen ja japanilaisten kristittyjen puolesta, mutta huomaavatkin, että nämä joutuvat kärsimään heidän puolestaan. He joutuvat katsomaan vierestä, kuinka ihmiset kuolevat, taistelevat, luhistuvat ja vaipuvat epätoivoon, kun heitä painostetaan luopumaan uskostaan. Luopumisen osoituksena kristittyjen pitää polkea fumieta, joka on kuva Kristuksesta ja neitsyt Mariasta.
Ahdingon ja avuttomuuden keskellä kuva kirkaskasvoisesta Jeesuksesta väistyy. Samalla Rodrigues pohtii myös tehtävänsä mielekkyyttä. Onko Japani menetetty ja oliko lähetyksen lupaava alku vuosia sitten pelkkää valetta? Kaiken tämän keskellä Jumala on vaiti.
Endōn kirja ravistelee kunnian teologista kuvaa Jeesuksesta, uskosta, lähetyksestä ja marttyyriudesta. Sen äärellä pohdin myös uudestaan ”marttyyrit ovat kirkon siemen” -hokemaa, joka pitää joskus sisällään jopa toiveen vainoista. Endoon kuvaus Japanin vainoista tuo uskonsankaruuden rinnalle tappion, uskon heikkouden, epäilyksen, epäonnistumisen ja petturuuden.
Läpi kirjan Rodriguesin hartain toive on, että Jumala rikkoisi hiljaisuuden, että hän tekisi jotain. Jobin kirjan tavoin vaitiolo ei ole vastaus kärsimyksen ongelmaan. Paremminkin Jumalan sietämätön vaitiolo riisuu henkilöhahmot kaikista selityksistä ja järkeilyistä. Kirjan lopussa hiljaisuus lopulta päättyy. Vastauksia tai selityksiä Rodrigues ei Jobin tavoin saa.
Vaitiolo voitti julkaisuvuonnaan 1966 Tanizaki-kirjallisuuspalkinnon ja sitä pidetään Endōn tärkeimpänä teoksena. Kirjan innoittamana on tuotettu kaksi elokuvaa vuosina 1971 (ohj. Shinoda) ja 2016 (Scorcese).
Usein kuulee baptistista kastekäsitystä kannattavien opettavan, että kasteen edellytyksenä tulee olla sitä ennen tapahtunut uudestisyntyminen, eli vain uudestisyntyneen ihmisen voi kastaa. Itse kasteen merkitykseksi tällöin jää lähinnä se, että kasteessa ihminen tunnustaa uskoaan ihmisten ja Jumalan edessä. Kasteen ajatellaan siis olevan jotain, mitä ihminen tekee. Yhtenä yleisimmistä perusteluista tälle käsitykselle annetaan Apostolien tekojen kohta 8:37, jossa kerrotaan Filippoksen vastaus etiopialaisen hoviherran kysymykseen siitä, mikä estää kastamasta häntä: ”Filippos sanoi hänelle: ’Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista.’ Hoviherra vastasi: ’Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika’.”
Vuoden 1938 raamatunkäännöksessä tätä jaetta ei esiinny lainkaan. Tämä johtuu siitä, että kyseinen jae puuttuu kaikista varhaisimmista sekä luotettavimmista Apostolien tekojen käsikirjoituksista. Apostolien teot löytyvät jo 200-, 300-, ja 400- luvulta olevista käsikirjoituksista, eikä yhdessäkään niistä kyseistä jaetta ole. Jae esiintyy ensimmäisen kerran vasta 500-luvulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa ja muutamassa 900-1300-luvuille ajoitetuissa käsikirjoituksissa. Myös kaikkien muiden tekstin alkuperää selvittävien metodien avulla päästään samaan lopputulokseen: Jae ei selkeästikään ole kuulunut Luukkaan kirjoittamaan alkuperäiseen tekstiin, vaan on jonkun kopioitsijan hyvin myöhäinen lisäys. Luukkaan alkuperäistekstissä ei Filippos anna sanallista vastausta lainkaan hoviherran kysymykseen: ”Mikä estää kastamasta minua?”, vaan siirtyy suoraan kastamaan hoviherraa.
Voi olla mielenkiintoista pohtia, mitä jakeen kopioitsija on ajatellut pyhästä kasteesta ja sen suhteesta uskoon, mutta koska kyseinen jae ei ole osa Raamattua, ei se anna lainkaan valoa siihen kysymykseen, mitä Raamattu opettaa pyhästä kasteesta.
On tärkeä muistaa, että Raamattu ei ole ristiriitainen kirja. Raamattu ei missään opeta, että kasteen edellytyksenä täytyy olla ensin tapahtunut uudestisyntyminen, vaan sen sijaan Raamattu opettaa, että kaste vaikuttaa uudestisyntymän: ”Jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan (Joh 3:5), ”Hän pelasti meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta (Tit 3:5). Jumala ei edellytä, että ihmisen pitäisi olla ensin pelastettu, ennen kuin hänet voi kastaa, vaan lupaa pelastaa kasteen kautta: ”vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena” (1. Piet 3:21). Jumala ei vaadi, että pitää tulla ensin puetuksi Kristuksen vanhurskaudella, ennen kuin voi kastaa, vaan kasteessa hän lupaa tuon puvun: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet (Gal 3:27)”. Uudestisyntyneellähän on synnit anteeksi, mutta Jumala ei edellytä, että ennen kastetta pitäisi olla saanut synnit anteeksi, vaan hän lupaa lahjoittaa kasteessa syntien anteeksiantamuksen. ”Nouse, huuda avuksi hänen nimeänsä ja anna kastaa itsesi ja pestä pois syntisi” (Apt. 22:16. Ks. myös Apt. 2:38). Kaste ei siis ole ihmisen tunnustautumisen teko Jumalalle, vaan Jumalan ylitsevuotavan armollinen teko ihmiselle.
Luukkaan tallettama kuvaus Filippoksen ja hoviherran kohtaamisesta kertoo, miten jo alusta lähtien kristilliseen evankeliumin julistamiseen on olennaisena osana kuulunut opetus kasteesta. Luukas kertoo Filippoksen vain julistaneen ”evankeliumia Jeesuksesta” (8:35), ja siihen on sisältynyt opetus kasteesta, koska tämä pelastusta janoava mies osasi heidän tullessaan veden ääreen kastamista pyytää.
Kts. lisää: Kaste
Jouko Martikainen: Idän tietäjät
Perussanoma, 2016
Jouko Martikainen on kirjoittanut pienen (89 s.) suuren kirjan idän tietäjistä. Keitä olivat tietäjät? Ennen kuin käsitellään kirjaa, kysytään, kuka kirjan kirjoittaja on? Jouko Martikainen (s. 1936) on maamme merkittävimpiä teologeja. Suurelta yleisöltä Martikainen on luultavasti pysynyt piilossa sen vuoksi, että hän on tehnyt merkittävän osan työurastaan ulkomailla, Göttingenin yliopiston itämaisen kirkkohistorian professorina (1984-2001). Juuri itämaisen teologian ja historian tuntemuksensa ansiosta Martikainen kykenee johdattamaan lukijansa tietäjien jäljille.
Tietäjät vievät ajatukset jouluun, Jeesuksen syntymään (Matteuksen evankeliumin 2. luku sijoittuu meillä kirkkovuodessa loppiaiseen). Kertomuksen mukaan tietäjät saapuvat itäisiltä mailta erityistä tähteä seuraten kumartamaan vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta ja tuomaan hänelle kuninkaallisia lahjoja. Kertomus kuulostaa ihmeenomaiselta. Ei siis ihme, että sitä on helppoa pitää joulusatuna. Mistä tietäjät olisivat saaneet tiedon messiaan syntymästä? Kuinka tähti voi johdattaa heidät oikeaan aikaan oikeaan paikkaan? Juuri näihin kysymyksiin Martikainen etsii – ja löytää vastauksia.
Tutkijan oma mielenkiinto aiheeseen syttyi hänen paneuduttuaan kuuluisan syyrialaisen Bar Bahlulin (k. n. 1000 jKr.) syyrialais-arabialaisen sanakirjan, maagit, sanaan. Kirja mainitsee nimeltä, ei kolme, vaan kaksitoista idän tietäjää. Heidän jäljilleen pääsemiseksi on tutkijan kyettävä paneutumaan Raamatun kirjoituksiin, läntisen vanhan kirkon opettajien sekä syyrialaisten oppineiden kirjoituksiin, yleiseen historiaan ja maantieteeseen, unohtamatta tähtitiedettä.
Selviää muun muassa, että itäsyyrialaisessa kirkossa tietäjien aihe on ollut niin suosittu, että siitä on tehty Tiernapoikien tapainen jouludraama. Raamatun historiallinen kirjoitus osoittaa juutalaisten eläneen persialaisten keskuudessa Babylonian pakkosiirtolaisuudessa 500-luvulla eKr. Siellä juutalaisille ominainen messias-odotus sai yllättävää vastakaikua. Myös persialaisten uskonnossa odotettiin pelastajahahmoa. Maagit eivät olleet noitia, vaan he kuuluivat hallitsijan hovineuvostoon. He olivat oppineita tähtitieteen alalla. Matkaan lähteneiden tietäjien nimistö on tuttua Persian historialliselta partilaiskaudelta (n. 250 eKr. – 224 jKr.)
Vaikka kirjoittaja selostaa tutkimuksen koukeroita vain päällisin puolin, kaltaiseni lukija kaipaisi jonkinlaisia kaavioita ja karttakuvioita hahmottaakseen historiallisia kehityskulkuja ja maantiedettä paremmin. Mikään ei toki estä etsimästä sellaisia muista kirjoista tai vaikkapa internetin tietoaitoista.
Entäpä Betlehemin tähti? Millaisen selityksen Martikainen sille antaa? Onko tähti yliluonnollinen vai luonnollinen ilmestys? On mielenkiintoista, että Raamattu tuntee tähden jo lähtökohdissaan (4. Moos. 24:17). Tähti esiintyy pakkosiirtolaisuuden jälkeisen Israelin paikannimistössä ja tietenkin evankeliumin kertomuksessa. Kun vastausta etsitään tähtitieteestä eli astronomiasta (ei astrologiasta!), on historiasta löydettävä jokin kiinnekohta, ajanjakso, jonka tähtitaivaan tilannetta lähdetään selvittämään. Evankeliumi kertoo tapahtumien sijoittuneen Herodes Suuren viimeisiin vuosiin.
Tähtitieteellisten laskelmien avulla voidaan tietää täsmälleen, mitä tuolloin Persian ja Lähi-Idän tähtitaivaalla tapahtui. Martikainen tukeutuu tähtitieteen saralla itävaltalaisen Ferrari d´Occhieppon (1907-2007) tutkimuksiin. Jeesuksen syntymän aikoihin tähtitaivaalla osattiin odottaa erityisiä merkkejä. Niihin liittyi yleisesti suuria odotuksia aikakausien vaihtumisesta, samaan tapaan kuin meillä vuosituhannen vaihtumisessa (”Y2K”). Siksi myös Herodes oli varpaillaan tietäjien delegaation saapuessa.
Rovasti, teol. lis., amatööritähtitieteilijä, Risto Heikkilä, kuvaa ajanlaskun alun Lähi-Idän tapahtumia maan päällä ja tähtitaivaalla kirjassaan, Betlehemin tähti (2000, WSOY. Kts. myös Tähtitaivaan merkityksiä. 2008, Kirjapaja). Mainittakoon, että Heikkilä ja Martikainen (tai d´Occhieppo) päätyvät ajoittamaan tietäjien vierailun eri ajankohtaan. Tämä ei ole ihme, kun huomioidaan, kuinka paljon erilaisia muuttujia analyysissä voidaan ottaa huomioon. Tähtitaivaan merkit ovat kuitenkin selvät ja ne voidaan todistaa helposti nykyaikaisen tähtitieteen keinoin.
Martikaisen pieni kirja tekee suuren palveluksen kertomalla tietäjistä ja Betlehemin tähdestä. Se, mitä meidän aikanamme on totuttu pitämään menneisyyden myyttinä, osoittautuu historialliseksi tapahtumaksi. Aivan tarkkaan ja aukottomasti kaikkia yksityiskohtia ei tutkimuksen keinoin voida selvittää, eikä ole tarpeenkaan. Sitä varten on Jumalan oma ilmoitussana, Pyhä Raamattu. Ilman juutalaisilta saatua ilmoitusta juutalaisten kuninkaasta tietäjät eivät olisi osanneet lähteä vaeltamaan kohti Israelia. Ilman Marialta ja Joosefilta saatua ilmoitusta seimen lapsen henkilöllisyydestä messias olisi jäänyt salaisuudeksi. Martikainen tulee sivulauseessa kertoneeksi myös sen, miksi maailmassa edelleen tarvitaan tutkimusta ja tutkijoita.
PS. Lisää tietoa Jeesuksen syntymän ajan maailmasta. Mitä kieltä Jeesus puhui?
YLE areena: Mitä kieltä Jeesus puhui?
YLE: Jeesuksen äidinkieltä puhutaan Södertäljen torilla