Vihavainen Timo – Länsimaiden tuho
Otava, 2009
Kirjan nimi on varsin dramaattinen. Se ei varmaankaan löydy kauppojen itsepiristyshyllystä, eikä sitä suositella synkkyyteen taipuvaisille. Joskaan ihan niin dramaattinen kirja ei ole kuin voisi luulla. Osittain se on suorastaan viihteellinen. Länsimaiden tuho on Venäjän tutkimuksen professorin mielenkiintoinen esseistinen ja moneen suuntaan rönsyilevä teos. Vihavainen pyörittelee muutamiin aihealueisiin linkittyneitä perusteemoja kierkegaardmaisella pullataikinan vaivaamisella, tulematta useinkaan minkään kovin selkeisiin tuloksiin tai väittämiin. Lukija jää odottamaan usein luvuille jotakin selkeämpää lopputulemaa, mutta kirjoittaja on päätynyt valitsemaan, että asiat jäävät eräällä tavalla leijumaan. Aika näyttää vastauksen.
Keskeinen teema on nimen mukaisesti, että länsimaat ovat ajautumassa alaspäin vääjäämättömästi. Kysymys on lähinnä vauhdista. Se on eräänlainen hallitsematon itsetuhon koneisto. Tästä kertoo hänen mukaansa moni asia. Yksi sellainen on, että kaikki mistä voi saada kiksejä on yhtä hyvää, koska kukaan ei ole pätevä toista tuomitsemaan eikä arvostelemaan. Kansakunnan ihanteissa hyveellinen sankari vaihtuu romanttiseen sankariin. Vielä 1800-luvulla normina oli hyve, ei yksilön halujen tyydyttäminen. Vähitellen yleinen kulttuuri ohjaa velvollisuuksien sijaan oman puberteettisen egon oikeuksien nostamiseen huomion keskipisteeseen. Syntyy narsistinen kulttuuri. Totuuden, hyvyyden ja kauneuden tavoittelu katoaa. Ajatellaan, että maksimaalinen vapaus mahdollistaa myös maksimaalisen hyvän. Kuitenkin hyve kuuluu todelliseen kulttuuriin. Kulttuuri ei merkitse vapautta, vaan viljelyä: työtä, itsensä kieltämistä ja kehittämistä. Kulttuuri ei synny siitä, että tehdään maksimaalisesti sitä mikä huvittaa.
Keskeisen osan kirjassa saa Amerikan ja Venäjän roolien pohdiskelu maailmassa. Tätä kautta avautuu pohdiskelu Suomen asemasta idän ja lännen rajalla. Mielenkiintoisia teemoja ovat Amerikka ja demokratia. Kuinka tulisi ymmärtää Amerikan itselleen julistama demokratian suojelijan rooli? Onko se todellisuudessa vain raakaa imperialismia, joka pönkittää mieletöntä kerskakulutusta kaikkien vahingoksi? Äärimmillään kulttuurien kohtaaminen on juuri Amerikassa ja islamisteissa. Samalla se saa narrimaisia piirteitä. Toisella puolella on Yhdysvallat, jonka aiempi presidentti joutui todistamaan oikeuden edessä, että ei ole maannut erään harjoittelijansa kanssa; toisella puolella bin Laden, monivaimoinen terroristi.
Toisin kuin uskonto, joka antaa ihmiselle äärettömän merkityksen, mammonanpalvonta vie köyhältä kaiken, kunniaa myöten. Kun ihmisellä ei ole rahaa, hänellä ei ole mitään muutakaan. Aikamme sankari on suurkuluttaja. Syntyy kulttuuri jossa Sinkkuelämää-sarja muodostuu roolimalliksi. Kulttuurissa kukoistaa pidäkkeetön hedonismi ja ruikutus. Mielenlujuuden ihanne on antanut tietä banaalille itsesäälin höystämälle, hengettömälle ja ontolle emotionaaliselle inkontinenssille. Aikakauden symboliksi ja tulevaisuuden kuvaksi on noussut rajattomiin turpoava ego, jonka libidolle alistetaan kaikki, perhe ja lapset ensimmäisinä.
Samalla suhteessa valtioon tämä kulttuuri herättää kummallisia seurauksia. Ristiriitaisesti vaaditaan toisaalta valtiota pidättäytymästä kaikesta yksilöllisen halun tyydyttämisen rajoituksista ja toisaalta taas huudetaan valtiota apuun aina kun typerät ihmiset haluavatkin jotakin muuta, kuin heidän näiden oppineiden mielestä pitäisi haluta.
Kirjan teemat vaihtuvat raskaammasta keveämpään. Välillä pohdiskellaan Leningradin piirityksen ihmissyöntiä. Välillä suomalaisia uuniruokia. Samalla Vihavainen pohdiskelee esimerkiksi Suomen menneisyydestä aina nykypäivään problemaattista suhdetta Venäjään. Toisinaan se oli peikko, toisinaan oltiin aivan rähmällään siihen suuntaan.
”Mikäli kysytään oliko Suomi 1970-luvulla oikeasti vaarassa ja oliko älymystömme etujoukolla todella mahdollisuuksia saada aikaan sitä, mihin he pyrkivät, näyttää nykyajan perspektiivistä todennäköiseltä, että vaara oli pieni. Kollektiivinen mielenhäiriö ei juuri lainkaan tarttunut laajempiin kansankerroksiin. Julkinen sana oli kyllä täynnä uutta evankeliumia aina television viihdeohjelmia myöten, mutta suuri enemmistö piti jukuripäisesti pintansa ja kieltäytyi uskomasta. Todettakoon, ettei kyseessä ollut varsinainen älyllinen uroteko eikä moraalinenkaan. Taistolaisuuden ydinsanoman perimmäiset argumentit vain eivät auenneet massoille. Maan ja kansan pelasti tuolloin penseys, ehkä peräti tyhmyys. Lopputulos on joka tapauksessa kaikkien kannalta hyvä, kuten jokseenkin yksimielisesti on todettu ja kai siis voidaan vain huokaista helpotuksesta ja jättää menneisyyden kummajainen rauhaan, kuten on ehdotettu.”
Suositellaan siis esseistisen kirjoittamisen ystäville. Tästä kirjasta saa paljon positiivisia ärsykkeitä ja impulsseja omaan ajatustyöhönsä. Ei kun lukulistalle!
Seuraavassa olen yrittänyt piirtää alustavaa hahmotelmaa joistakin olennaisista kulttuurin muutoksista, jotka ovat tapahtuneet tai tapahtumassa keskellämme. Aavistukseni on, että tätä taustaa vasten monet käytännöllisen seurakunta- ja järjestöelämän piirteet tulevat ymmärrettäviksi. Ehdotukseni ei ole, että kulttuurin muutos sinänsä pakottaisi tai olisi pakottanut kristillisen seurakunnan esimerkiksi sellaisiin ratkaisuihin, joita kirjoitelmassani esitän. Mikäli tällaista mukautumista on tapahtunut tai tapahtuu, siitä kantaa tietenkin vastuun itse kukin meistä – seurakunta/järjestö/kristitty. Ehdotukseni on, että koska paine ja kiusaus keskellämme palaviksi virittyviin markkinoihin mukautumiselle on suuri, tulisi meidän entistä hartaammin miettiä ainakin kahta asiaa. Mistä lähteistä otamme kristillisen identiteettimme rakennusaineet? Miten ojentautua niissä lukemattomissa käytännöllisissä kysymyksissä, joita seurakunnan työssä kohtaamme?
’’Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi. Silmä on ruumiin lamppu. Jos siis silmäsi on terve, niin koko sinun ruumiisi on valaistu. Mutta jos silmäsi on viallinen, niin koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys! Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa. Sen tähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?’’ (Matt.6:19-25).
’’Joka on vähimmässä luotettava, se on luotettava paljossakin, ja joka on vähimmässä vilpillinen, se on vilpillinen myös paljossa. Jos te ette luotettavasti hoida väärää rikkautta, kuka uskoo teille todellista? Ja jos te ette luotettavasti hoida toisen omaisuutta, kuka teille kerran antaa sen, mikä on teidän omaanne?
Yksikään palvelija ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän on liittynyt toiseen, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa’’ (Luuk.16:10-13).
Tekstit antavat selvät vaihtoehdot. Ihminen palvelee joko Jumalaa tai mammonaa, mutta ei sekä että.
Aapeli Saarisalo määrittelee sanakirjassaan sanan Mammona seuraavasti: “Omaisuus, rikkaus, Aramean sana, joka evankeliumissa on jätetty kääntämättä sen muistoksi, että Jeesus käytti sitä erikoislaatuisessa rinnastuksessa. Sana merkitsee maallista omaisuutta, ja Jeesus ajattelee tällöin sitä arvoa, minkä me sille annamme, sitä valta mikä sillä on meihin.”
Kootusti Jeesuksen huomiot ja väitteet ovat seuraavat.
1) Aarteita kootaan joko taivaaseen tai maan päälle.
2) Kokoamispaikka määrää sen missä sydämemme (persoonallisuutemme keskus) viettää aikaansa. Olemme persoonallisuutemme keskuksessa suuntautuneita jompaan kumpaan. Samalla kun suuntaudumme toiseen, käännämme selkämme toiselle. Sekä että -vaihtoehto suljetaan pois.
3) Kumpaa palvelemme määrää myös silmämme toiminnan – valoisuuden tai pimeyden. Suuntautumisemme kohde – siis Mammona tai Jumala – alkaa määrittää ja hallita myös tapaamme katsoa todellisuutta. Se, että Jeesus ottaa juuri tässä Jumala tai mammona yhteydessä esille silmän toiminnan tai toimimattomuutemme on merkittävä asia. Oleellista on huomata myös, että vaihtoehdot ovat pimeä ja valoisa – ei esimerkiksi likinäköinen ja hyvä näkö. Myös näkökyvyn suhteen Jeesus siis jatkaa joko tai linjalla. Silmätematiikkaan yhdistyneenä mammonaan liittyy myös siirtyminen painetun sanan kulttuurista kuvan kulttuuriin, jota käsittelen tuonnempana.
4) Mitä rakastamme? Mihin liitymme? Mitä halveksimme? Paitsi että suuntautuneisuutemme vaikuttaa silmäämme, se alkaa väistämättä vaikuttaa myös asenteisiimme, arvostuksiimme ja uskomuksiimme.
5) Kumpaa palvelemme vaikutta myös siihen, kuinka paljon murehdimme ja mistä asioista. Tämä on ymmärrettävää kahden edellisen näkökohdan pohjalta.
6) Toisaalta Jeesus korostaa myös, että väärästä rikkaudesta huolehtiminen on tärkeä asia, jonka hän liittää siihen, voidaanko meille antaa todellista/omaa rikkauttamme (Jumalan valtakunta).
Näitä samoja väitteitä Jeesus havainnollistaa ja opettaa myös vertauksissaan Rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk.16:19-31) sekä vertauksessa rikkaasta hullusta (Luuk.12:13-21). Molemmissa niissä näkyvät mammonaan suuntautumisen seuraukset erittäin konkreettisesti. Sekä suhde Jumalaan että lähimmäisiin muuttuu. Mammonan palvonta johtaa:
Juuri tämä ajatus Jumalan ja lähimmäisten käyttämisestä tulee uuden hyperkapitalismin maailman mukana aivan hyväksyttävänä toimintamallina – ja siten erityisen suurena kiusauksena kulttuurimme keskiöön. Ihmissuhteet muuttuvat yhä enemmän ja enemmän bisnessuhteiksi markkinoiden tunkeutuessa kaikille ihmiselämän alueille. Tällaisiin käyttösuhteisiin suostumista edeltää elävän Jumalan poistuminen ihmisten silmistä ja ajatuksista – aivan kuten Jeesus vertauksillaan opettaa. Kun silmä on pimentynyt, on tie avoinna sekä Jumalan ja kristillisen uskon että lähimmäissuhteiden muuttumiselle kulutushyödykkeeksi.
Ajatellessamme mammonaa mieleemme tulee hyvin helposti tavara ja raha hyvin konkreettisessa muodossa. Samalla tekstin kärki tuntuu kääntyvän pois kristityistä itsestään. Eiväthän kristityt mammonaa palvele. Seurakuntien ja järjestöjen palkatkin ovat niin huonot, että eihän tämä mitenkään voi liittyä meihin.
Tällöin meillä on silmiemme edessä paitsi pinnallinen, myös osittain vanhentunut näkemys mammonasta. Omaisuus/ mammona nähdään nimittäin suurelta osin eri tavalla ja sen hankkiminen on erilaista vanhan kapitalismin aikana ja keskellemme nousevan uuden hyperkapitalismin ajassa. Uudessa hyperkapitalismissa mammona on ‘henkistynyt’ ja sen muuttunut muoto on merkinnyt markkinoiden avautumista aivan uudella tavalla myös keskelle kristillisen seurakunnan elämää. Tähän muutokseen palaan tarkemmin tuonnempana. Väitteeni on, että tämän kulttuurin muutoksen myötä kysymys mammonan tai Jumalan palvelemisesta on muuttunut entistäkin visaisemmaksi erityisesti luterilaisen kansankirkon ja sen järjestöjen kontekstissa.
Jeremy Rifkin kuvaa kirjassaan (The age of access – The culture of hypercapitalism where all of life is a paid-for experience, 2000) uuden ja vanhan kapitalismin eroja. Hänen keskeinen väitteensä, jota hän dokumentoi monin tavoin on, että olemme siirtyneet ‘kevyen’ hyperkapitalismin aikaan, joka poikkeaa vanhasta ‘raskaasta’ kapitalismista merkittävästi. Seuraavassa lyhyesti joitakin olennaisia seikkoja muutoksesta.
Vanha kapitalismi:
A) Tavara pääasia – siitä maksettiin ja palvelu saatiin kaupan päälle
B) Tavaroiden omistaminen keskeistä – raskas hierarkkinen organisaatio
C) Ostaja – myyjä – markkinat
D) Teollisuustuotanto – tehtaat ja koneet omia
E) Tuotantotalous – kuvat viittaavat pääasiaan eli tuotteeseen (esim. Osta Ossin saippua!)
F) Tuotteiden massatuotanto – raskas kapitalismi
G) Kulttuuri kaupan perusta ja siitä erillään oleva alue
Uusi hyperkapitalismi:
A) Tavara annetaan jopa ilmaiseksi – olennaista on pitkäaikainen palvelusuhde
B) Omistamisen korvaa pääsy/leasing yms. – kevyt/joustava organisaatio
C) Palvelun tuottaja- palvelun käyttäjä- verkostot
D) Kulttuurituotanto – tuotanto ulkoistetaan ja koneet vuokrataan
E) Elämys/kokemus talous – tuotteet viittaavat kuviin/imagoihin, joka pääasia (esim. Just do it!)
F) Konseptien massatuotanto – painoton kapitalismi
G) Kulttuuri kaupallistuu – kunkin yksilön omasta elämästä tulee perimmäinen markkina-alue
Rifkin sanoo, että 80 – ja 90 – luvulla globaalitalous sulatti itseensä laajoja alueita, jotka perinteisesti olivat kuuluneet hallituksien toimintapiiriin esim. joukkoliikenne ja telekommunikaatio yhteydet. Hänen mukaansa nyttemmin talous on kääntänyt huomionsa viimeiseen inhimillisten aktiviteetin itsenäiseen alueeseen eli kulttuurin itseensä. Kulttuurilliset rituaalit, yhteiskunnalliset tapahtumat, kokoontumiset, taiteet, urheilu ja pelit, sosiaaliset liikkeet ja uskonto/hengellisyys – kaikki nämä imetään kaupallisuuden alueen sisäpuolelle. Ennen ne olivat erillään kaupallisuudesta ja samalla loivat perustan kaupan käynnille ja markkinoille. Hyperkapitalismin aikana kaikki ihmiset sulautuvat osaksi erilaisia kaupallisia verkostoja ja samalla kaikesta ajasta tulee kaupallista aikaa. Kun kulttuurin aika näin kapenee kapenemistaan, se jättää ihmiskunnalle vain kaupallisia siteitä, joilla sivilisaatio voidaan pitää koossa. Tässä on Rifkinin mukaan postmodernin ajan todellinen kriisi.
Uuden kevyen elämyskapitalismin genressä myös uskonnollisuudella ja kristillisyydellä on oma paikkansa. Uuden kapitalismin kulttuurissa kun ei enää katsella pitkin nenän vartta mitään potentiaalista bisneksen mahdollisuutta. Siirtymä hyperkapitalismin aikaan on merkinnyt kapitalismin uutta ‘henkistynyttä’ vaihetta. Pääasialliset markkinat ovat tulleet käsittämään sellaisia henkisiä ja ei-materiaalisia asioita kuten palvelut, elämykset, konseptit, hyvinvoinnin jne. Näin markkinat ovat ehkä huomaamattamme tulleet monin eri tavoin toreilta, tehtaista ja toimistoista myös olohuoneisiimme, kirkkoherran virastoihimme ja seurakuntasaleihimme. Mitä eri asioita tämä voisi merkitä käytännössä, sitä pohdin myöhemmin.
Näkyvyys ja pääsy mediassa esille on kaiken kaupallisen tai aatteellisen toiminnan avain nykymaailmassa. Tämän kovan realiteetin edessä ovat myös aiemmat julkisen sanan markkinajohtajat kirkko ja tiedeyhteisöt. Siksi julkisuuskuvan kirkastaminen onkin tullut hyvin keskeiseksi tavoitteeksi sekä luterilaisessa kirkossa, että sen järjestöissäkin. “Seurakuntien jäsenmäärään ja kirkkoon kuuluvien suhteelliseen osuuteen kaupungin väestöstä tavoitellaan kasvua. Kirkon ja sen helsinkiläisten seurakuntien julkinen kuva tulisi saada kirkkaammaksi.” (Helsingin seurakuntayhtymän toiminta- ja taloussuunnitelma 2002- 2004 ehdotus s.5)
Evankeliumi on hyvä uutinen. Nykyiset hyvät uutiset ovat pahoja uutisia. Uutislähetykset voisi hyvin nimittää katastrofiuutisiksi. Suurimmalle osalle niistä on ominaista, että niiden suhteen ei uutisten kuulija voi tehdä mitään. Uuden median aika yhdistää meidät voimattomina lähimmäisiimme Afganistanissa tai Afrikassa samalla kun se erottaa meidät seinänaapureistamme.
Jos uutiset ovatkin täynnä pahoja uutisia on TV:ssä myös hyviä uutisia. Marshal Mcluhan on mielestäni oivaltanut oikein sanoessaan, että televisioajan hyvät uutiset tulevat mainoksissa. Ne kertovat toinen toistaan parempia uutisia siitä, miten minkäkin asian saa ratkaistua ja paratiisin tuotua takaisin maan päälle. Jos pahojen uutisten suhteen olemme usein voimattomia, niin mainosten suhteen meille tarjotaan sopiva toimijan rooli. Ei tarvitse kuin ostaa kulloinenkin tuote ja huolemme haihtuvat ja ongelmamme kaikkoavat.
Hyvien uutisten aika on siis yhä muuntuneena keskellämme, mutta miten vanha hyvä uutinen (evankeliumi) pärjää uusien hyvien uutisten (mainosten) keskellä ja seassa? Muuttuuko se itsekin mainokseksi?
Neil Postman kuva mediaympäristön muutoksen vaikutusta suhteessa poliittisiin mielipiteisiin ja politiikan toimintatapaan (Lyhenevä lapsuus, 1982). Mikäli seuraavaa voidaan muutettavat muuttaen soveltaa myös uskonnon alueelle, olemme hyvin perustavien muutosten keskellä. Mikäli tämä muutos todella on tapahtunut/tapahtumassa, on lammasten vaatteisiin itsensä pukea osaavilla susilla tulossa kissan päivät.
“Kun pohdimme, millä tavoin nykyajan aikuislapsi on luotu, on olemassa useita lähtökohtia. Yksikään niistä ei ole kuitenkaan yhtä kiintoisa kuin poliittisen tietoisuuden ja mielipiteen merkitys yhteiskunnassa, jossa televisio välittää valtaosan poliittisesta informaatiosta. Kuten edellisessä kappaleessa huomautin, oli ennen television aikakautta verraten helppo hallita julkisuuteen tulevan poliittisia johtajia koskevan tiedon määrää ja laatua. Television myötä tästä on tullut niin vaikea, että poliittisia virkoja havittelevien pitää palkata itselleen imago-asiantuntija, joka pyrkii säätelemään julkisuuteen tulevaa tietoa. yksi tärkeä syy tähän muutokseen on tietenkin television välittämän tiedon valtava määrä. Vielä tärkeämpi syy on tiedon muoto. Kaikkien ihmisten tavoin poliittiset johtajamme eivät anna tietoa vain kielellisten lausuntojen muodossa vaan ‘huokuvat’ tietoa ei-verbaalisesti. se, miten he seisovat, hymyilevät, suuntaavat katseensa, hikoilevat, vihastuvat ja niin edelleen kertoo heistä aivan yhtä paljon kuin se, mitä he sanovat. Tietenkin on paljon vaikeampi hallita huokumalla annettua tietoa kuin puhetta. Tästä syystä Richard Nixon ei päässyt eroon käytettyjen autojen myyjän imagostaan eikä Gerald Ford ääliön imagostaan. Televisio on suurelta osin vastuussa näistä sitkeässä istuvista käsityksistä, koska se välittää katsojalle tarkasti suurimman osan kuvassa näkyvien elävien hahmojen huokumasta tiedosta. Silloinkin, kun kuva on verraten liikkumaton – kuten on laita presidentin pitäessä puhetta – nimenomaan kuva on katsojan tietoisuuden keskellä vaatien tulkintaa ja kilpaillen kovasti puhutun kielen kanssa. Ja silloin kun tv-kuva muuttuu jatkuvasti, kuten normaalisti on laita, katsojan huomio keskittyy täysin ei-verbaaliseen tietoon, hän jopa hukkuu siihen. Yksinkertaisesti ilmaistuna televisio ei kiinnitä huomiotamme ajatuksiin, jotka ovat abstrakteja, etäisiä, mutkikkaita ja jaksottaisia vaan henkilöihin, jotka ovat konkreettisia, eläviä ja holistisia.” (Lyhenevä lapsuus s.110-111)
Tämä merkitsee sitä, että poliittisen informaation symbolinen muoto on muuttunut ratkaisevasti. Postman kiteyttää muutokset seuraavasti.
Postmanin mukaan tämä muutos ei alkanut television myötä, se alkoi jo 1800-luvun graafisen vallankumouksen sivuvaikutuksena, mutta televisio edistää muutosta niin nopeasti, että sen myötä laskeudumme laadullisesti erilaiselle poliittiselle tasolle.
“On selvää, että tv:n aikakaudella poliittisten mielipiteiden muodostaminen ei vaadi kehittynyttä lukutaitoa, ei edes minkäänlaista lukutaitoa. Kuinka moni äänioikeutettu amerikkalainen on LUKENUT, mitä Ronald Reagan on kirjoittanut? Tai lukenut sellaista, mistä Reagan on muodostanut oman poliittisen ideologiansa?” (Lyhenevä lapsuus, s.112)
Näitä Postmanin kysymyksiä voi soveltaa mielessään esimerkiksi oman kirkkomme media-ajan saarnaajaan Markku Koivistoon ja hänestä käytyyn vilkkaaseen keskusteluun. Toinen esimerkki on Kansanlähetyksen Uusi Tie -lehdessä kesällä 2001 käytyyn keskusteluun amerikkalaisesta menestysteologista Benny Hinnistä. Molempien keskustelujen luonne avautuu uskoakseni aivan loogisena Postmanin analyysin pohjalta. Esimerkiksi Risto Soramies, joka kritisoi Hinniä tämän kirjoitusten pohjalta sai vastaansa kriitikkoja, jotka arveluni mukaan lukivat uuden viestintäympäristön mukaisesti kuvan kokonaisuutta enemmän kuin Hinnin kirjoja. Näin ollen ei ollut ihme, ettei Risto Soramiehen ja kriitikkojen kohtaamista tapahtunut. Käytössä kun oli kaksi erilaista aaltopituutta.
Kirkossamme on siis kaksi toisistaan erilaista perusajatusta, joiden mukaan käsitteen palvelu merkitystä voidaan yrittää hengellisessä toiminnassa hahmottaa: Jeesuksen viitoittama ja uuden hyperkapitalismin viitoittama. Kumpikin tie vie seurakuntaa tai järjestöä omaan suuntaansa ja tuottaa siten hyvin paljon toisistaan poikkeavaa palvelua. Uuteen hyperkapitalismiin sopeutuminen ei merkitse hengellisyyden loppua. Tällöin markkinoiden logiikka kuitenkin alkaa määrätä raamatullisuuden sisältöä. Usko mukautuu ja muuttuu.
”Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla” (Joh.13:5). Palvelijan ja orjan aseman ottaminen liittyy Jeesuksen tehtävän äärimmäiseen huipennukseen, orjan kuolemaan (vrt. Joh.13:1). Dramaattisella toiminnallaan Jeesus viittaa Vanhan testamentin Herran kärsivään palvelijaan (Jes.53). Tämä kristologinen näkökulma sisältää kaksi puolta. Ensinnäkin siinä on Jeesuksen itseymmärryksen näkökulma, joka kertoo meille sekä sen, kuka Jeesus on: Hän on luvattu Messias, Herran kärsivä palvelija. Samalla meille paljastetaan, mikä on hänen messiaaninen tehtävänsä: Hän kantaa syntimme.
Tästä kristologisesta kaksoisnäköalasta nousee opetuslasten kutsu seuraamiseen: Näin minä olen teitä palvellut – palvelkaa tekin näin toisianne. On myös syytä pitää tarkasti mielessä kokonaistilanne: tehtävään lähettäminen tapahtuu heidän ollessaan aterialla, ehtoollisella. Yhdistyminen Kristuksen kanssa Herran ehtoollisella yhdistää saman pöydän kristityt toisiinsa. ”Koska leipä on yksi olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä ruumiista osalliset” (1.Kor.10:17). Siten Herran pöytä yhdistää seurakunnan jäsenet Kristukseen ja hänen palvelijatehtäväänsä, samalla kun se yhdistää kristityt toisiinsa.
Aivan sama kytkentä on myös Filippiläiskirjeen 2. luvun hymnissä: ”Olkoon teillä kristityillä sama mieli, kuin Herralla Jeesuksella.” Kristityillä on tuo mielenlaatu, koska he ovat sanan ja sakramenttien kautta tulleet osallisiksi Kristuksesta ja hänen elämästään. Siksi heitä on mielekästä kehottaa toimimaan todellisen identiteettinsä mukaisesti. Seurakunnan mieli on Kristuksen mieli (1.Kor.2:16). Ilman sitä seurakunta on mieletön.
Elämä kristittynä on osallisuutta Kristukseen – lihaan tulleeseen totuuteen, joka on persoona. Siksi kristinuskon viipaloiminen on mahdoton ajatus. Seurakunnan elämä on kristologista elämää – se on osallisuutta Kristukseen. Usko ja elämä, totuus ja rakkaus kulkevat käsi kädessä Kristuksessa ja siten niiden tulee kulkea myös kristillisen kirkon elämässä.
Tämän kokonaisen Kristuksen/kristinuskon näköalan hämärtyminen ja murentuminen on näkemykseni mukaan pelottavalla lisääntynyt keskellämme. Sitä eivät ole saaneet aikaan kristittyjen vainot tai ateistien aktivoituminen. Me näytämme itse valitsevan väärän tien pelastaaksemme itsemme jälkikristillisen Euroopan mahdollisuuksien markkinoilla. Näyttää siltä, että olemme löytäneet itsellemme rauhaisan kotipaikan uuden hyperkapitalismin markkinoiden kainalosta.
Ilman kristologista ja sakramentaalista yhteyttään seurakunnan kutsu palvelemiseen mielletään olennaisesti eri tavalla kuin Uudessa testamentissa. Mitä uuden hyperkapitalismin palveluideologiaan mukautuminen vois merkitä? Jatkossa kuvitellaan hetki mitä eri asioita merkitsee kristilliselle kirkolle, jos se alkaa ojentautua markkinoiden hengen mukaan.
Ensinnäkin on hyvä huomata, että markkinatalouden hallintakauteen siirtyminen ei merkitsisi enää samanlaista joko tai -asetelmaa kuin modernissa vastakkainasetteluun perustuvassa kaksinapaisessa systeemissä. Vastatakseen näihin kysymyksiin ‘oikein’ ja myyvästi on ihmisille tarjottava jotain tavallista enemmän, että he olisivat tyytyväisiä.
Jean Baudrillardin mukaan sosiaalisen vastapoolina ei ole enää anti-sosiaalinen, vaan nyt sosiaalinen kiihtyvästi laajentuu massojen yhdenmukaisuudeksi. Seksin vastapoolina ei enää ole estoisuus tai moralismi, vaan nyt seksi on käännetty ylösalaisin pornoksi, joka on seksuaalisempaa kuin seksuaalisuus. Todellisuuden vastapoolina ei enää ole kuviteltu, vaan todellinen on nyt kiihdytetty hyperreaalisuudeksi, todellista todellisemmaksi. Liikkeen vastapoolina ei ole enää pysähtyneisyys, vaan liike on kasvatettu vauhdiksi. Totuuden vastapoolina ei enää ole valhe, vaan tottakin todempi eli simulaatio
Samaa logiikkaa soveltaen kristillisyyskään ei voi olla enää vain kristillisyyttä, vaan sen täytyy olla ylikristillistä tai hyperkristillistä – kristillistäkin kristillisempää. Tällöin juuri ylikristinuskon nimissä tavallinen kristinusko tulee syrjäytetyksi ja torjutuksi. Kristinuskoa sinänsä ei torjuta, vaan sen halpa ‘tavallinen’ ristinuskon muoto hylätään, koska parempi evoluutioversio on tarjolla.
Jos aiemmassa vastakkainasettelu mallissa mentiin ateismin ja kristinuskon avoimen vastustamisen tietä ja Perkele näyttäytyi (anti)’vastakristuksena’, on hänen asunsa meidän tilanteessamme ‘ylikristuksen’ asu. Markkinoiden ideahan on siinä, että sitä mikä menee kaupaksi tulee olla tarjolla. Markkinoiden logiikkaan ei välttämättä enää kuulu kysellä totuuskysymyksiä, vaan lähestymistapa on käytännöllisempi ja yksinkertaisempi. Markkinoiden logiikka ole enää samalla tavalla sisältökeskeisesti mustavalkoinen kuten aiempi modernin maailman logiikka. Modernin jälkeinen (postmoderni) markkinoiden logiikka on toki mustavalkoinen sekin, mutta eri mielessä kuin totuutta etsinyt modernin maailman logiikka. Markkinoiden logiikka ei kysy enää totuutta, vaan menestystä. Markkinalogiikka kysyy: ‘Myykö asiasi/tavarasi/ideologiasi/uskontosi’? Jos se myy, niin kenelle ja millä hinnalla?
Hyperkristillisyydestä puhutaan myös Raamatussa. “Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammastenvaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia. Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita? Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen. Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään. Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?’ Ja silloin minä lausun heille julki: ’Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’” (Matt.7:15-23).
Myös apostoli Paavalilla oli kokemus hyperapostoleista (Ks. 2.Kor.10-13).
Luther korostaa kolmea esimerkkiä lammastenvaatteesta, jotka hämäävät ja pettävät
A) Pseudoprofeetalla voi olla virallinen asema tai virka. Väärällä profeetalla saattaa olla asema tai virka, joka puhuu siitä, että hän olisi lammas, vaikka onkin susi. Toki minä lammas olen kun olen lampaan/paimenen virassakin!
B) Herra, Herra: Väärä profeetalla on usein lammastenvaatteenaan hurskas puhe ja ulkoinen elämä.
C) Jeesuksen nimessä ennustaminen, riivaajien ulosajaminen ja voimalliset teot. Väärä profeetta tekee ihmeitä ja merkkejä.
Kootusti voidaan tekstikohdan perusteella sanoa: Lammasten vaate on yli/hyperkristillisyys, joka peittää väärän profeetan antikristillisyyden. Juuri tämä tekee asian vaikeaksi: Susi ei ilmoittaudu sutena eli vastakristuksena, vaan mitä oivallisimpana lampaana, hyperlampaana. Tällöin monien arviointi kyky sumenee näiden loistavien näyttöjen edessä. Mitä tämä hyperkristillisyys voisi sitten olla käytännössä: Viittaan kahteen lajiin ylikristillisyyttä, joista toinen on vaikea tunnistaa ja toinen on vielä vaikeampi.
3) Menestysteologia hyperkristillisyyden lammastenvaatteena
Vaikeasti tunnistettava hyperkristillisyyden kaapuun puettu antikristillisyyden muoto on se menestysteologiaksi kymmenen vuotta sitten nimitetty näennäiskristillinen virtaus, joka nykyään ainakin Suomessa kulkee yhteiskristillisyyden kaavun/nimikkeen alla. Juuri tämä epämääräinen yhteiskristillisyys tekee menestysteologian tunnistamisen vaikeaksi tavalliselle kristitylle. Yhteiskristillisyyden ideaanhan kuuluu, että erilaiset kristityiksi itseään kutsuvat karvoihin katsomatta ovat sopuisasti yhdessä hyvän tunnelman ja ylistyslaulujen tahdittamana. Näin rakennetaan tahtomattaan tai tahtoen asetelma, joka on harmoninen ja kaunis. Siten yhteiskristillisiin kokoontumisiin on sisäänkirjoitettu kaikkinaisesta opillisesta tai muista arvioinnista pidättäytyminen niin pitkälle kuin mahdollista. Tällä en yritä sanoa, että kaikki yhteiskristillisyys olisi menestysteologiaa, vaan sitä, että menestysteologiset seurakunnat ja opit osallistuvat (saavat näemmä osallistua) yhteiskristillisyyden nimissä järjestettyihin tapahtumiin ja tempauksiin (esimerkiksi Jeesus-marssit) ja sitä kautta nämä opit ja vaikutteet kulkeutuvat sitten myös ei-menestysteologisiin seurakuntiin ja niiden kristittyjen elämään. Tätä vaikutteiden kulkeutumista ei vähennä nykyajan leväperäinen suhtautuminen opillisuuteen yleensä. Tämä on hankalaa siksi, että lampaan nahkan alle voisi kurkistaa juuri opillisen sisällön arvioinnin kautta, joka näin ollen kuitenkin yhteiskristillisyyden nimissä väistetään.
Menestysteologisissa seurakunnissa ja niiden profeettojen taholta tehdään juuri niitä asioita, joista Jeesusedellä puhuu. Sen piireissä ajetaan ulosriivaajia sekä uskomattomista, että uskovista. Sen piireissä ennustetaan ja annetaan profetioita milloin mistäkin asioista. Jeesuksen nimessä tapahtuvat voimalliset ihmeet ja merkit ovat suorastaan mainoslauseina tällaisissa liikkeissä. Jeesuksen nimen auktoriteetti on itsenäinen taikasana, jonka avulla ihmeet ja voimateot suoritetaan.
Ongelmana eivät tietenkään ole ihmeet ja merkit ja profetiat sinänsä, vaan se, minkälaisen roolin ne saavat uskon kokonaisuudessa. Anssi Simojoki kuvaa osuvasti tätä menestysteologista uushelluntailaisuutta STI:n vuosikirjassa (2000).
On kuitenkin olemassa toinenkin versio ylikristillisyydestä. Tämä toinen versio yli/hyperkristillisyydestä on vielä vaikeammin tunnistettavissa kuin edellinen. Todennäköisesti se on myös meitä tämän tekstin lukijoita lähempänä oleva uhka kuin tuo edellinen. Tämä ylikristillisyyden muoto ei nimittäin vaadi meiltä mitään. Se on hyperkristillisyyttä juuri siksi, että se sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen ylivoimaisen suvereenisti. Se myötäilee meidän jokaisen vartaloa, siitä löytyy täydellisen yksilöllinen versio kaikille ja jokaiselle. Se on todellinen kristillisen kirkon/sairaalan superbakteeri, joka on sopeutunut kaikkiin mahdollisiin puhdistusaineisiin ja myrkkyihin, joilla sitä on yritetty torjua. Tämäkin hyperkristillisyys menestyy, juuri menestyminen on sen ytimessä. Se menestyy sopeutumalla. Sekin tekee ihmeitä Kristuksen nimissä ja tämän kustannuksella. Tälläkin hyperkristillisyydellä on piispansa ja profeettansa, toinen toistaan loistavammat. Sillä on myös kokouksensa ja menonsa, joissa puhutaan Jeesuksen nimissä. Niissäkin huudetaan : Herra, Herra. Uskonto tai hengellisyys ei siis tämänkään ylikristillisyyden myötä katoa. Mistä siis on kysymys?
Länsimainen yksilönvapauden korostus on viimeisten vuosisatojen aikana iskostunut syvälle länsimaisen ihmisen selkäytimeen. Samalla se on viimeistään viimeisten vuosikymmenien aikana pirstonut myös siihen tottuneet kristilliset seurakunnat yksittäisten jäsentensä kokoisiin paloihin – ainakin kaupungeissa. Seurakunta Kristukseen kastettujen uskovien yhteisönä on pirstoutunut autonomisten yksilöiden rekisteriksi. Raamatussa Kristus sanoo omaavansa kaiken vallan taivaassa ja maan päällä. Nykyään hän on autonomisen kristityn elämässä parhaimmillaan hyvänä kakkosena. Maailmassa on paljon hyviä asioita, jotka kilpailevat näiden autonomisten kristittyjen ajasta ja voimavaroista. Kiire ja vaatimusten paine rasittaa. Näin länsimainen oman elämänsä pelastamisyritys johtaa väistämättä sekä yhteisöjen että sen yksilöiden elämän pirstoutumiseen. Elämästä tulee kristityillekin sirpaleinen kokonaisuus, johon seurakuntien/järjestöjen eli ‘kristillisten ohjelmatoimistojen’ tarjonta pyritään mahduttamaan muiden aktiviteettien joukkoon niin hyvin kuin taidetaan.
Kysynnän ja tarjonnan laki vaikuttaa myös seurakuntiin ja järjestöihin. Niiden pitää selvitä yhä kovenevassa ja monipuolistuvassa tarjonnan virrassa. Epäuskosta nouseva pelko asemien menettämisestä ja verovarojen hiipumisesta varjostaa seurakuntia. Kristillinen palvelu vaihtuu huomaamatta markkinatalouden palveluideologiaan. Näin seurakunnan tai järjestön itseymmärrys helposti hämärtyy. Seurakunta lakkaa olemasta kastettujen uskovien ihmisten muodostama yhteisö. Kristityt eivät enää tunne toisiaan, koska he eivät osallistu säännöllisesti seurakunnan jumalanpalveluksiin ja Herran pöytään. Tähän heillä ei ole aikaa, koska moninainen tarjonta pitää heidät liikkeessä ja hajottaa heidän mielenkiintonsa ratkaisevalla tavalla liian moneen suuntaan.
Ajasta ja innosta käytävän kilpailun keskellä yhä useammille kasteen ja opetuksen väliin jää ratkaiseva aukko. Sen täyttävät vapaamielisyyden ja itsekkyyden perusdogmit, joiden mukaan jokaisella yksilöllä pitää olla mahdollisimman suuri vapaus ja oikeus toteuttaa itseään (J.S.Mill). Kun tätä liberalistista oppia ei ole kyetty haastamaan, sen kanssa on liittouduttu. Markkinat ovat vallanneet ratkaisevat nurkat kristillisestä kirkosta.
Autonomisista individeistä ei voi ilman mielenmuutosta syntyä seurakuntayhteisöä Raamatun tarkoittamassa merkityksessä, mutta heitä voidaan silti yrittää houkutella seurakunnallisiin katsomoihin erilaisilla porkkanoilla ja elämyksillä. Näinhän muutkin yksiköt toimivat (post)modernien elämys ja aatemarkkinoiden keskellä. Näin toimiessaan seurakunta huomaamattaan kadottaa raamatullisen itseymmärryksen ja mukautuu katsomo/ohjelmatoimistoksi muiden vastaavien joukkoon. Katsomo ja yhteisö näyttävät toki äkkiseltään samannäköisiltä. Molemmissa yleensä istuu ihmisiä samassa tilassa. Nähdäkseen eron täytyy seurata tilannetta pidempään ja kysyä oikeita kysymyksiä? Tuntevatko ihmiset toisiaan? Onko vuorovaikutus todellista? Onko ihmisillä subjektin vai vain objektin rooli? jne.
Kansankirkko on viime vuosina vahvistanut yhä enemmän omaa verkostoluonnettaan. Tämän kehityksen vahvistumista voi katsella myös uuden hyperkapitalismin näkökulmasta. Jeremy Rifkinin kuvaama informaatioteknologiayritysten toimintastrategia on mielenkiintoinen sovellettaessa sitä muutettavat muuttaen kansankirkon rooliin.
“Ohjelmistojen ilmaiseksi jakaminen on erityisen tehokas strategia informaatioteknologia firmoille, sillä mitä useammat ihmiset on linkitetty toisiinsa yhtiön ohjelmiston kautta, sitä suuremman hyödyn kukin osallistuja saa ja sitä arvokkaampi kokonaisuuden palveluista tulee. Teollisuudessa tätä ilmiötä kuvataan ‘verkostoefektiksi’. Mitä laajempi verkosto ja mitä suuremmat linkit, sen arvokkaammaksi koko verkosto tulee niille, jotka ovat siinä mukana.” (The age of access s.94)
Tämän verkosto efektin näkökulmasta voi katsella myös kansankirkon ja sen järjestöjen tilannetta. Kirkko tarvitsee kaikenlaisia järjestöjä, liikkeitä ja ihmisryhmiä säilyttääkseen verkostoefektinsä mahdollisimman suurena. Siksi ei ole ihme, että sen strategia on jakaa jopa ilmaiseksi ‘softaa’ eli rahaa, tiloja ja siunauksia yhteistyökumppaneilleen. Näin verkosto pysyy mahdollisimman laajana ja kirkko saa sidottua eri intressiryhmät itseensä. Kansankirkon uskottavuus lepää siinä, että verkosto nimeltä kansa saadaan ainakin näyttämään siihen kuuluvalta. Siksi kansan kirkkoon kuuluminen on tärkeä tavoite.
Aivan samasta syytä myös herätysliikkeiden ja järjestöjen kirkkoon kuuluminen mahdollisimman laajasti on tärkeää sekä kirkolle että järjestöille itselleen. Olemalla mukana tässä verkostossa ne perustelevat verkoston hengelliseltä puolelta ja samalla saavat siitä vastineeksi oman palkkansa joko rahana, hyväksyttävyytenä tai muuna käypänä ‘valuuttana’. Mitä eri asioita sitten maksaa kullekin järjestölle tämän verkoston osallisuus, sitä olisi hyvä myös kysellä. Samoin sitä, mikä on tällaisen verkostoidean suhde Raamatun seurakuntaoppiin tai luterilaiseen oppiin seurakunnasta?
Kristillisessä katsomossa viihtyvälle kiireiselle nykyihmiselle ei voi enää tarjota kristinuskoa kokonaisena uskonsisältöä ja elämäntapaa jäsentävänä kokonaisuutena. Useimmat eivät ymmärrä kristinuskon oppien merkitystä eivätkä motivoidu sen esittämiin elämäntapoja ja etiikkaa koskeviin vaatimuksiin. Jo pelkästään ehtiminen on ongelmallista – ajatellaan. Kristinusko kokonaisuutena on yksinkertaisesti kuin kommunismi – katoavan maailman liian kankea ja kömpelö kokonaisuus. Jotenkin sitä täytyy virtaviivaistaa mikäli halutaan pärjätä kovenevassa kilpailussa.
Tämän markkinalogiikan hyväksyminen tarkoittaa Kristillisen uskon suhteen käytännössä sitä, että Kristusta/kristinuskoa ei enää tarjota joko – tai kokonaispakettina, kuten totuuskeskeisessä modernissa tilanteessa ennen. Kokonainen kristinusko on liian kankea reagoidakseen markkinatilanteiden ja kuluttajien vaatimiin usein nopeisiinkin muutoksiin. Kiireiset ihmiset eivät halua koko kristinuskoa. Tarjotkaamme heille siis vain kristillisiä elämyksiä tai se osa kristinuskosta, joka sopii heidän vartalolleen. Näin ylösnoussut Kristus vaihdetaan elämyksiin ja periaatteisiin, joita paikallinen ‘ohjelmatoimisto’ gallupeista saamansa informaation pohjalta sitten tuottaa ja tarjoaa.
Niinpä kristinuskon uusi tulkinta voisi tarkoittaa kirkon ja järjestöjen markkinointi strategiassa kristinuskon paloittelua osiin ja ‘yhtiöittämistä’ osina. Näinhän on tapana toimia maallisellakin puolella kaikkialla siellä, missä halutaan menestyä. Täytyy erikoistua ja keskittyä erityisosaamiseensa. Hiljaisuutta haluaville tarjotaan hiljaisuutta, rokkia ja meteliä haluaville rokkia ja meteliä, kirkollisia toimituksia haluaville ‘myydään’ toimituksia, lähetystyötä arvostaville tarjotaan lähetystä ja evankelioinnista kiinnostuneille evankelioimista. Rauhaa haluavat jätetään rauhaan ja köyhille jaetaan avustuksia. Kukin kirkollinen ‘tytäryhtiö’ tuottaa oman ‘armolahjansa’ mukaisia palveluja asiakkailleen. Yhteistä näille palveluyksiköille on yleensä lyhyt, rajattu, jopa pisteenomainen asiakaskontakti, jossa palvelun täytyy olla tehokasta ja hyvää eikä liikoja saa kysellä. Onko elävän ylösnousseen Kristuksen yhteys hänen seurakuntaruumiinsa osallisuudessa näin muuttunut aate- ja lähimmäispalveluihin erikoistuneen tulosyksikön tuoteperheeksi (post)modernin hyperkapitalismin mukaisesti?
Tällöin totuus – kokonaisessa kristologisessa muodossaan – vaihdetaan henkilökohtaisiin ‘totuuksiin’ eli tarpeisiin. Samassa yhteydessä voidaan tyylikkäästi ja tehokkaasti suorittaa myös toimimattomien osien karsinta. Karsinnan suhteen kristinusko aatteena on yhtä helppo ja joustava kuin muukin kulttuuri- ja elämystuotanto uudessa kevyessä hyperkapitalismissa. Kristinuskon toimimattomia tai markkinoille sopimattomia osia varten kun ei tarvitse perustaa Arsenalin kaltaisia roskapankkeja. Vaikeneminen on kultaa. Joustavana markkinakristinusko kulkee pienessä tilassa ja mukautuu joka kodin olosuhteisiin. Se on itsessään taipuisa ja muuntautumiskykyinen. Opilliset seikat voi vaieta siellä, missä niistä tulee ongelmia ja eettiset siellä, missä ne aiheuttaisivat markkinahäiriöitä. Kristus-periaate, armollisuus ja lähimmäisenrakkaus sen sijaan nostattavat tunnelmaa niin liikkeissä, kodeissa kuin tehtaissakin.
Toki kristinusko edelleen hyväksytään ja tarjotaan joko – tai – versiona niille kuluttajille, jotka ovat syystä tai toisesta mielistyneet sellaiseen kristinuskon muotoon. Toisethan tykkäävät äidistä ja toiset tyttärestä. Markkinalogiikan omaksuminen ei siten merkitse konservatiivisen kristillisyyden torjumista, hylkäämistä tai edes vähättelyä. Vanhan modernin asetelman omaksuneet ja siitä käsin maailmaa katselevat kristityt tulkitsevat tämän osakseen saamansa myötämielisyyden omaksi ja kristinuskon voitoksi – mistä ei käsittääkseni kuitenkaan ole kysymys. Kun uuden hyperkapitalismin aikana tarjotaan hyväksyntää muiden muassa myös konservatiiviselle kristinuskon tulkinnalle – puhuu se markkinoiden voitosta – ei kristinuskon voitosta. Monille kristityille markkinoiden voitto käy kuitenkin täydestä kuin väärä raha. Kristus myydään alle kolmenkymmenen hopearahan eivätkä kristityt osaa edes älähtää. Jeesushan menee lopultakin kaupaksi. Sehän on pääasia. Näin monet kristityt kuvittelevat tehneensä hyvän työn suostuessaan Jeesuksen kanssa siihen koloon, jonka markkinavoimat heille osoittavat moninaisen kristillisyyden periferia alueelta.
Markkinoiden logiikkaan liittyy, että yhtiö tai yritys on täysin riippuvainen asiakkaistaan. Mikäli asiakkaat ovat tyytyväisiä he ostavat jatkossakin meidän tuotteitamme. Elleivät he ole – he valitsevat kilpailijan. Siksi asiakas on aina oikeassa. Tämäkään ei tuota kuitenkaan mitään ongelmaa markkinoiden logiikan omaksuneelle kristinuskolle tai kirkolle. Juuri markkinatilanteeseen sopeutuakseen kristinusko on jo ‘yhtiöitetty’ ja paloiteltu pienempiin tulosyksiköihin. Nämä toimivat markkinaideologian mukaisesta periaatteella jokaiselle jotakin. Kun kukin pala antaa asiakkaalle sen mitä tämä tulee kysymään, kaikki ovat tyytyväisiä. Samalla asiakkaat itse voivat valikoida sen, mistä he ovat kiinnostuneet – mitä haluavat kulloinkin kuluttaa. Tällöin kukin firma voi katsoa ongelmallisten asioiden suhteen muualle ja antaa ihmisille vain sen palan ‘Jeesuksesta’ kuin heidän toimenkuvaansa tai toimialaansa kuuluu.
Tilanteessa, jossa perusyhteisöt ovat/olivat olemassa, kohteistettu palvelu ei ollut yhtä ongelmallista. Tavallinen kristillinen elämä toteutui käytännössä omassa paikallisseurakunnassa. Ongelmaksi tilanne on muodostunut viimeisten vuosikymmenien aikana, kun paikallisseurakuntien identiteetti erityisesti kaupungeissa on muuttunut. Ne muistuttavat yhä enemmän katsomoita. Siksi herätysliikkeissä ja järjestöissä on aivan uudella tavalla kysyttävä miten täynnä irrallisia liikkuvia osia olevassa maailmassa pisteenomaisten tilaisuuksien rinnalla voidaan rakentaa ja tukea paikallista seurakuntayhteisöä.
Miten markkinarealismi voisi ottaa hallintavallan kirkollisessa elämässämme, kun sitä ei ole opetettu teologisessa tiedekunnassa sen paremmin kuin diakonia ammattikorkeakoulussakaan. Oppiaineesta ei ole myöskään kursseja kirkon koulutuskeskuksessa. Kuinka sitten on mahdollista, että tällainen oppiaine voisi kehittyä ja menestyä?
Jospa elämä opettaakin sen meille? Voisiko olla niin, että me olemme tutustuneet uuteen tilanteeseen käytännössä uidessamme siinä kaulaa myöten? Siksi olemme oppineet lukemaan rivejä ja varsinkin rivien välit ovat meille tuttuja. Elämän antaman opin perusteella me osaamme sitten asettaa sanamme tilanteen mukaisesti. Ehkä me olemme aistineet mitä merkitsee kansankirkon todellisuus? Mitä se tarjoaa ja mihin se meitä velvoittaa? Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Kuka leivän sitten tarjoaa? Perinteinen ajatus on ollut tietenkin Jumala. Mutta myöhempinä aikoina myös verotussysteemi auliine veronmaksajineen on kirinyt vastausehdokkaaksi. Meidän tulee siis palvella yli kaiken sekä kansaa että Jumalaa. Virallisella (opin) tasolla Jumala voittaa kilvan, mutta kuinka mahtaa käydä käytännön elämässä?
Miten mahtaa itse kukin meistä selvittää kaikki ne lukemattomat ratkaisutilanteet, joihin palvelutehtävämme meidät johdattaa? Jos esimerkiksi käytän puheessani sanaa synti, joku voi ymmärtää minut oikeinväärin, mutta jos puhunkin heikkoudesta tulen paremmin ymmärretyksi. Ehkä tähän tyyliin markkinat ovat opettaneet meidät laskelmoimaan siinä mitä sanoja ja eleitä käyttää milloinkin. Millaisista aiheista tulee puhua ja millaisista vaieta? Näinkö kirkollinen kaksinaisuus elää ja leviää toimituskeskusteluihin, saarnatuoleihin, työntekijäkokouksiin? Muutummeko me – niinhän myös Raamattu kehottaa – joskaan emme Jumalan tahdon vaan markkinatilanteiden mukaan? Tämä muutos on tietenkin joustavaa ja huomaamatonta – eikä siitä oikeastaan ihmisten edessä voi jäädä kiinnikään. Sen väittäminenhän kuulostaisi haukkumista ja solidaarisuuden puutetta, mikä on pahin erehdys minkä näillä markkinoilla voi tehdä. Mielenkiintoinen roolipeli jatkuu kuitenkin käytännön elämän eri tasoilla. Tässä itsellemme selittämiskamppailussa meitä ‘virallisen’ kristinuskon edustajia auttaa myös markkinoiden keksimä apu.
Markkinoille on tyypillistä, että ellet saa kokonaisuutta kaupan, voit ehkä myydä osan. Tai jos ei kauppa käy Ovh:lla niin ainahan sitä voi hinnoista neuvotella. Varsinkin silloin hinnat joustavat, jos kyseessä on merkittävä asiakas. Kuten Rifkin kirjassaan osoittaa, olennaista ei enää ole jonkin tietyn tuotteen myyminen, vaan pitkäaikainen palvelusuhde. Siksi joustavuus on hyve, joka tuottaa eniten. Mitä tämä sitten voisi olla kristinuskon suhteen? Esimerkiksi sitä, että kristinuskokin saattaa olla myynnissä Ovh-hinnalla hinnastossa (Raamattu ja tunnustus), mutta erityisesti hyvien asiakkaiden kohdalla sitä saatetaan tarjota myös neuvoteltuun, yksilölliseen pakettihintaan
Näin kirkkomme elämässä (markkinoilla) voivat elää sulavasti rinnakkain virallinen totuus (Raamattu ja tunnustus tai herätysliikkeen perinteiset korostukset) ja niiden epäviralliset versiot. Piirimyyjien tehtävänä on sitten osata ottaa kukin asiakas yksilönä ja katsoa tarvittaessa ohi kunkin kohdalla sopivasti. Sehän on sitä paitsi kahdeksannen käskyn mukaistakin. Eikö sielläkin kehoteta ajattelemaan parhain päin asiat. Siksi jos yhdelle ei sovellu elinikäinen aviosuhde, olkoon onnellinen kristitty avoliitossaan. Jos toinen ei halua maksaa kaiken maailman veroja, niin loistakoon hänenkin pimeihin tuloihinsa armon valkeus. Jos kolmas ei kerta kaikkiaan jaksa mennä yhtenäkään sunnuntaina vuodesta kirkkoon, niin pyhittäköön lepopäivänsä sitten vaikka olutlasin ääressä Hartwall Areenalla – elämähän on kuitenkin joukkue peliä – niin ja uskonto on yksityisasia.
Voisiko olla niin, että kaksi tasoa elävät ja liikkuvat jo sulavasti vailla kitkaa suomalaisessa kristillisessä todellisuudessa? Järjestelmän joustavuushan on sen valtti. Voimme samalla kertaa sekä säilyttää koko perinteisen kristillisen uskon että tarvittaessa luopua sen turhemmista kehällisemmistä osista. Nopeaa, vaivatonta ja varmaa – eikö totta? Miten helposti kaikki käykään kristillisyydessämme toimiessamme markkinoiden logiikan mukaisesti. Pääasia on, että me voimme joustavasti haluamassamme kohdassa siirtyä tasolta toiselle – Ovh:sta neuvoteltuun hintaan – ja näin TAVOITTAA tai SAAVUTTAA mahdollisimman monia. Näillä sanoillahan tämä elämäntapa tavallisesti markkinoidaan.
Seurakunnan elämän ehto ja jatkuvuus Raamatullisessa mielessä on täysin kiinni sen ylösnousseesta Herrasta. Siksi tämän ylösnousseen kasvojen etsiminen ja askelissa kulkeminen on kaiken seurakunnallisen elämän elinehto. Mutta markkinalogiikkaan siirtynyt seurakunta tekee poikkeuksen tässäkin suhteessa. Markkinaseurakunta haluaa itse pelastaa elämänsä – ja samalla se kadottaa sen. Markkinaseurakunnan/järjestö tärkein tehtävä on erikoistua ja kehittämään tietoinen brandin tai tuotemerkki, jota sitten mainonnan ja mielikuvamarkkinoinnin avulla pyritään iskostamaan ihmisten tajuntaan. Tällä tavoin pyritään sitten keräämään mahdollisimman täydet katsomot ja näin luomaan ja vahvistamaan aiheeseen liittyviä haluttuja mielikuvia.
Brandiksi voivat muodostua monipuolinen tarjonta, hyvät saarnat, hyvä palvelu, ruokapankki, halvat lastenhoitopalvelut tai mikä tahansa seurakunnalliseen elämään enemmän tai vähemmän liittyvä osakokonaisuus. Tämän tuotteistamisen ja markkinoihin sopeutumisen kiusaukset eivät ole yhtään kauempana kristillisiä järjestöjä kuin seurakuntiakaan. Päinvastoin juuri järjestöjen keskuudessa erikoistuminen tai palvelujärjestön roolin omaksuminen ovat hyvin suuria kiusauksia. Ne ovat kiusauksia siksi, että niiden kautta kristillisiä järjestöjä kiusataan (epäsuorasti) suostumaan kristinuskon paloittelun ja tuotteistamisen filosofiaan. Tämän filosofian keskiössä ei enää ole kuuliaisuus ylösnousseelle Herralle ja hänen seuraamisensa hinnalla millä hyvänsä, vaan menestyksen ja markkinaosuuksien kasvattaminen.
Kristus ei kuitenkaan kutsunut meitä markkinoijikseen ja imagokonsulteikseen, vaan seuraajikseen. Eikä hän suinkaan asettanut tuon seuraamisen keskiöön positiivisten mielikuvien ja imagon säilyttämistä – päin vastoin hän lupasi suorasanaisesti jotain aivan muuta seuraajilleen. Kristillinen usko voidaan elää todeksi seurakuntana, sakramentit voidaan toimittaa oikein ja evankeliumi voidaan julistaa puhtaasti, mutta kristinuskoa ei pitäisi lähteä markkinoimaan markkinalogiikan mukaisesti. Jeesus ei ole tuote tai periaate, vaan elävä Herra.
Markkinointi ja mainostaminen näyttävät hakevan ihmisen luonnollisista lähtökohdista nousevan tarpeen, jonka kanssa sitten pyritään liittoutumaan ja johon vastaukseksi sopivaa siivua Jeesus-tuotteesta tarjotaan hankittavaksi. Siksi Jeesus antaa markkinointilogiikan mukaisesti milloin ilon, milloin tarkoituksen tai onnellisuuden. Uudesta testamentista voi etsiä kissojen ja koirien kanssa tällaisia mainoslauseita: “Ja apostoli Pietari sanoi paikalla oleville juutalaisille: Jeesus antaa mielekkyyden elämäänne.” Tai: “Paavali sanoi ateenalaisille: Jeesus antaa Onnen.” Siksi joudumme kysymään: eivätkö apostolit olleet ymmärtäneet Jeesus-tuotteen markkinoinnin tärkeyttä? Jeesus on jotain, jota kukaan ei voi hankkia, eikä ostaa. Hänestä voi tulla osalliseksi vain suuresta armosta sanan ja sakramenttien kautta. Ja kun pääsemme osallisiksi Kristuksesta tulemme osallisiksi koko Kristuksesta/kristinuskosta, emmekä vain joistakin valikoiduista kirsikoista, jotka sattuvat meitä kakun päällä kiinnostamaan. Siksi Jeesuksen paloittelu, markkinointi ja tuotteistaminen on väärä harhaan johtava tie.
Yhteisö rakenteen hajottua niin sanottu kaikkien uskovien yhteinen pappeus käy yhtä harvinaiseksi ja uhanalaiseksi kuin Saimaan norppa. Kumpaakin esiintyy vain tarkoin suojelluilla rauhoitetuilla alueilla. Molemmat vaativat erityisiä suojelutoimia. Yhteisöominaisuuden menettänyt seurakunta alkaa yhä enemmän mieltää itsensä moninaisten henkisten ja hengellisten palvelujen tarjoamiseen erikoistuneeksi tulosyksiköksi tai ohjelmatoimistoksi. Raamatullinen palvelkaa toinen toisianne -näköala vaihtuu asetelmaan, jossa on selkeästi roolitettu palvelun tuottaja tai tarjoaja (palkatut työntekijät) ja palvelujen kuluttaja (veronmaksajat). Tämä asetelma ‘toimii’ tietenkin jollain tavalla ainakin niin kauan kuin verovaroja riittää. Jos on rahaa, jolla palkata ihmisiä tuottamaan palveluja asiakkaille, kaikki ‘toimii’ ihmisten mielestä hyvin. Mutta entä Jumalan mielestä? Ja entä sen jälkeen kun rahat loppuu?
Niin kauan kuin rahat riittävät niin sanottuja maallikoita ei tarvita kuin palvelujen kuluttajiksi, katsomossa istuvaksi yleisöksi ja tilastojen koristelijoiksi. Tavallisia seurakuntalaisia ei tarvita subjekteina, koska asiat hoituvat ilmankin. Katsomot ovat tunnetusti helppohoitoisempia ja kliinisempiä kuin yhteisöt. Mutta toisaalta asialla on myös toinen puolensa. Markkinalogiikan omaksunut paloitellun kristinuskon ‘periaateohjelma’ harvoin kiinnostaa maallikoita. Siksi helpotus on molemminpuolinen ja nykyään yleinen järjestely useimpia tyydyttävä – kunhan vain rahat riittävät.
Asiakkaat ovat erityisen kiinnostuneita hyvästä palvelusta. Miellyttävyys, helppous, vaivattomuus ja joustavuus ovat sanoja, jotka elävät markkinoiden sydämessä. Siksi jokaisen palvelun tarjoajan tulee vaalia imagoaan kuin silmäteräänsä. Siksi tuotteistetusta kristinuskosta häivytetään kaikki sen imagoa rasittavat puolet, jotka voisivat tuoda häiriöitä asiakassuhteeseen. ’’Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni’’ (Luuk.14:27).
Niinpä puhe ristinkantamisesta hämärtyy epämääräiseksi hälinäksi. Eihän ihmisiä voi kehottaa ottamaan teloituspuuta niskaansa ja lähteä kulkemaan Jeesuksen kanssa kohti teloituspaikkaa kansan pilkan, ivan ja sylkemisen kohteena. Ei sellainen sovi markkinoiden logiikkaan. Siksi tällaisissa kohdin pitää jokaisen myyntitykin joko nielaista tai vaihtaa puheenaihetta.
Edellä kuvattua markkinakristinuskoa ei voi parannella. Sen ongelmallisuus on sisäsyntyistä. Se, joka liittoutuu markkinoiden kanssa ja huomaa pian palvelevansa kahta tai useampaa herraa. Tämä ei tunnetusti onnistu. Mutta mistä apu meidän anemiaan?
Ajattelen, että olemme palaamassa alkuun siinä mielessä, että kerran alussa kristinusko oli vähemmistö pakanamaailman keskellä. Sillä ei ollut tukenaan mitään ulkoiseen valtaan, rahaan tai asemaan liittyviä itsestään selvyyksiä. Tähän samaan tilanteeseen olemme palaamassa. Kristinuskosta tulee – ja se on jo – täällä läntisessä kaupunkikulttuurissa vähemmistö yhä vain voimakkaammin kasvavan uuspakanuuden keskellä.
Siksi meille on entistäkin ajankohtaisempi Paavalin puhe Efeson seurakunnan vanhimmille. Se on merkittävä myös siksi, että se on ainoa puhe seurakunnalle, joka apostolien teoissa on tallennettuna. Puhe on Paavalin testamentti hänen jättäessään seurakunnan paikkakunnan paikallisten kaitsijoiden käsiin. Uskon että siinä on yhä enemmän myös niitä asioita, jotka suoraan soveltuvat meidän tilanteeseemme.
”Mutta Miletosta hän lähetti sanan Efesoon ja kutsui tykönsä seurakunnan vanhimmat. Ja kun he saapuivat hänen tykönsä, sanoi hän heille: ’Te tiedätte ensimmäisestä päivästä asti, kun minä Aasiaan tulin, miten minä kaiken aikaa olen ollut teidän kanssanne; kuinka minä olen palvellut Herraa kaikella nöyryydellä ja kyynelillä, koettelemuksissa, jotka ovat kohdanneet minua juutalaisten salahankkeiden tähden, kuinka minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille sitä, mikä hyödyllistä on, ja opettamasta teitä sekä julkisesti että huone huoneelta, vaan olen todistanut sekä juutalaisille että kreikkalaisille parannusta kääntymyksessä Jumalan puoleen ja uskoa meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen. Ja nyt, katso, minä matkustan, sidottuna hengessä, Jerusalemiin, enkä tiedä, mikä minua siellä kohtaa. Sen vain tiedän, että Pyhä Henki jokaisessa kaupungissa todistaa minulle ja sanoo, että kahleet ja ahdistukset minua odottavat. En minä kuitenkaan pidä henkeäni itselleni minkään arvoisena, kunhan vain täytän juoksuni ja sen viran, jonka minä Herralta Jeesukselta olen saanut: Jumalan armon evankeliumin todistamisen. Ja nyt, katso, minä tiedän, ettette enää saa nähdä minun kasvojani, ei kukaan teistä, joiden keskuudessa minä olen vaeltanut ja saarnannut valtakuntaa. Sentähden minä todistan teille tänä päivänä, että minä olen viaton kaikkien vereen. Sillä minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille kaikkea Jumalan tahtoa. Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen ansainnut. Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa. Valvokaa sentähden ja muistakaa, että minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä ja päivää kyynelin neuvonut teitä itsekutakin. Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa. En minä ole halunnut kenenkään hopeata tai kultaa tai vaatteita; te tiedätte itse, että nämä minun käteni ovat työllänsä hankkineet, mitä minä ja seuralaiseni olemme tarvinneet. Kaikessa minä olen osoittanut teille, että näin työtä tehden tulee huolehtia heikoista ja muistaa nämä Herran Jeesuksen sanat, jotka hän itse sanoi: ’Autuaampi on antaa kuin ottaa’.’ Ja tämän sanottuaan hän polvistui ja rukoili kaikkien heidän kanssansa. Ja he ratkesivat kaikki haikeasti itkemään ja lankesivat Paavalin kaulaan ja suutelivat häntä” (Apt.20:17-37).
Paavalin puheessa korostuu sekä seurakunnan objektiivinen puoli että sen subjektiivinen suhteisiin perustuva puoli. Paavali puhuu ‘Herran seurakunnasta, jonka hän on omalla verellään itselleen ansainnut.’ Kyse ei ole siis Paavalin tai Efesolaisten bisneksestä. Paavali korostaa myös sitä, miten Jumala ja hänen armonsa sana vain voi varjella kristityt ja seurakunnan ja rakentaa sitä. Ja kuitenkin juuri siksi, että kyse on Herran seurakunnasta ja hänen työstään jäähyväispuhe on täynnä yhdessä elämisen ja yhteisen elämän todellisuutta. Juuri siksi, että kaikki on armosta ja Jumalan työtä, Paavali näkee vaivaa kuin ainakin jalo Kristuksen soturi. Paavali sanoo kolme vuotta yötä päivää kyynelin neuvoneensa itse kutakin Efesolaista. Se että kyse on ylösnousseen Herran työstä ei vähentänyt Paavalin aktiivista roolia, vaan päinvastoin se juuri mahdollisti sen. Paavali korostaa miten hän on ollut seurakuntalaisten kanssa vaivassa ja vaikeuksissa. Seurakuntayhteisön merkitys korostuu tavalla, joka tämän päivän luterilaisessa Suomessa ei meinaa piirtyä esiin. Ja kuitenkin yhä oheneva kristillinen tietämys ja elämäntapa tarvitsisi juuri elävää kristillistä yhteisöä tuekseen.
Paavali sanoo, että vaikeuksista huolimatta hän ei ole vetäytynyt pois julistamasta koko Jumalan tahtoa. Paavali ei siis teettänyt gallupeja siitä, mitä kristinuskosta kelpaa ihmisille kulloinkin. Hän ei paloitellut eikä osittanut kristinuskoa oman tai kuulijoiden mielen mukaan. Hän sanoo julistaneensa koko Jumalan tahtoa julkisesti ja huone huoneelta.
Paavali ei keskity vain seurakuntalaisten mahdollisuuksien ja kykyjen kannustamiseen. Paavali rohkaisee myös totuudella. Hän varoittaa väärän opetuksen antajista, joita tulee ulkopuolelta, mutta myös seurakunnan sisäpuolelta.
Vastaavasti hän kehottaa esimerkillään kestävyyteen. Hän itse ja Efesolaiset olivat varmaan kiusattuja vetäytymään pois ja lopettamaan koko vaikean ja hankalan homman. Kestäkää! Älkää vetäytykö pois – Paavali sanoo myös meille. Teille ei ole luvattu menestystä eikä teiltä sitä kysytäkään, vaan uskollisuutta ja kestävyyttä teiltä kysytään.
Paavali viittaa myös siihen, miten hän ei ole pyytänyt rahaa seurakunnilta, vaikka hänellä olisi ollut siihen oikeuskin. Edellä kuvattua taustaa vasten on helppo huomata tämän vaihtoehdon hyvät puolet. Näin Paavali ei ollut kenenkään narussa mihinkään suuntaan eikä kukaan voinut väittää hänen tekevän työtään rahan tai etujen vuoksi.
Rukous osoittaa seurakunnan ymmärtävän asemansa, kuka on työn varsinainen tekijä. Missä rukous lakkaa, siellä ollaan siirrytty täydellisen ihmiskeskeiseen tilanteeseen. Ei ole ihme, että Paavali palaa Efesolaiskirjeessä moniin edellä mainituista teemoistaan puhuessaan Kristityn taisteluvarustuksesta.
”Lopuksi, vahvistukaa Herrassa ja hänen väkevyytensä voimassa. Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet. Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa. Sentähden ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä. Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska, ja kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille. Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet, ja ottakaa vastaan pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana. Ja tehkää tämä kaikella rukouksella ja anomisella, rukoillen joka aika Hengessä ja sitä varten valvoen kaikessa kestäväisyydessä ja anomisessa kaikkien pyhien puolesta”
(Ef.6:10-18).
Saara Kinnunen: Isän kaipuu, Perussanoma 2016
”Isää kuljetamme aina mukanamme. Kannamme matkassamme myös sitä isää, jota ei enää ole tai isää, jota ei ole koskaan ollutkaan.”
Vuoden 2016 kristilliseksi kirjaksi valittiin sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti Saara Kinnusen kirjoittama teos Isän kaipuu. Kirja on suunnattu sekä terapiatyötä tekevien ammattilaisten apuvälineeksi että yksityisten ihmisten käyttöön. Kinnunen haluaa kirjan avulla auttaa ihmisiä, jotka työstävät omaa isäsuhdettaan ja isiä, jotka pyrkivät parempaan vanhemmuuteen. Kirjan pääpaino on lapsen kaipuussa isää kohtaan, mutta Kinnunen käsittelee myös tilanteita, joissa maallinen isä ja taivaallinen Isä ikävöivät omia lapsiaan.
Teos jakautuu neljään pääteemaan. Aluksi Kinnunen käsittelee isän ainutlaatuista merkitystä lapsen kasvamisessa. Hän pohtii isän vaikutusta lapsen perustarpeitten täyttymisessä ja itsetunnon eri osa-alueitten rakentumisessa. Tyttönä ja poikana kasvamista käsitellään myös erikseen, mikä on raikasta ja tervetullutta antia yhä sukupuolineutraalimmaksi muuttuvassa yhteiskunnassamme. Varsin pian käy ilmi, että isän merkitys ei ole aina samanlainen, vaan vaihtelee sukupuolen mukaan: Tyttö odottaa isältään, että tämä ihailisi häntä. Pojalle isä on ennen kaikkea samaistumisen kohde. Yhteistä lapsille on, että heidän kokemusmaailmassaan sana ”rakkaus” on yhtä kuin aika. Lapsen ja isän yhdessä viettämä aika vakuuttaa lapsen isänsä rakkaudesta.
Toisena pääteemana Kinnunen käsittelee ongelmia isän ja lapsen välisessä suhteessa. Hän tarkastelee tapauksia, joissa isää ei syystä tai toisesta ole. Hän valaisee myös tilanteita, joissa isä on kyllä olemassa, mutta lapsen kiintymyssuhde häneen on turvaton. Ongelmat ovat meillä yleisiä. Esimerkiksi 17 000 suomalaislapsen isyys on vahvistamatta ja 90 % eroperheiden lapsista asuu äitinsä kanssa. Kinnusen mukaan lapselle on tärkeää, että isä osoittaisi häntä kohtaan hyväksyntää, huomaisi hänet ja kiittäisi häntä. Valitettavan moni isä ei kuitenkaan toimi näin, vaan voi käyttää jopa henkistä tai fyysistä väkivaltaa lastaan kohtaan. Molemmat väkivallan muodot ovat lapselle yhtä haavoittavia. Kinnunen käsittelee raskaita tilanteita sekä lasta että isää ymmärtäen.
Ongelmat isäsuhteessa kaivertavat lapsen sydämeen tyhjän paikan. Pohjimmiltaan tyhjyys on isän kaipuuta. Se voi vielä aikuisenakin vaivata eri tavoin, esimerkiksi pahana olona tai vihaisuutena. Mikäli kaipuu horjuttaa mielen tasapainoa, Kinnunen rohkaisee työstämään sitä. Hän antaa useita välineitä eheytymiseen. Kinnunen kuvaa niin traumojen käsittelyä kuin anteeksiantamisen pitkää prosessia. Niiden tarkoitus on päästä sovintoon mielen tasolla, olipa sopiminen isän kanssa käytännössä mahdollista tai ei. Sovinnon tehdessään ihminen päästää irti häntä haavoittaneesta menneisyydestään ja vapautuu jatkamaan elämäänsä hyväksyvästi ja itseään arvostaen.
Kirjansa lopuksi Kinnunen käsittelee Jumalaa Isänä. Hän pohtii, miten ihmisen isäsuhde kipukohtineen voi vaikuttaa myös hänen jumalasuhteeseensa. Esimerkiksi ankara, vaativa tai poissaoleva isä heijastuu ihmisen ymmärrykseen Jumalasta ankarana, vaativana tai poissaolevana. Kinnunen piirtää kuvan Jumalasta Isänä niin kuin Raamattu Hänet ilmoittaa. Isämme on rakastava, hyväksyvä ja armollinen, joka haluaa sanoa jokaiselle: ”Sinä olet minun rakas tyttäreni/poikani, johon minä olen mielistynyt.”
Teosta lukiessani minua ilahdutti, että kirjoittaja soveltaa psykologisia käsitteitä ja teorioita soljuvasti ja maanläheisesti. Rinnalla kulkee joukko elämänmakuisia esimerkkejä, joita Kinnunen on kerännyt nimettömiltä kirjoittajilta, kaunokirjallisuudesta ja omasta elämästään. Toiset esimerkit järkyttivät, toiset auttoivat soveltamaan teemoja omaan elämääni. Lukujen loppuun sijoitetut pohdintakysymykset herättivät miettimään käsiteltyjä aiheita vielä kerran ja uusistakin näkökulmista. Ne olisivat käyttökelpoisia myös vaikkapa kirjallisuuspiirin keskustelun lähtökohdiksi.
Psykologisen otteen lisäksi teoksessa on myös sielunhoidollinen sävy. Kinnunen lohduttaa lukuisilla hyvin sopivilla Sanan katkelmilla. Luterilaisena lukijana kuitenkin harmittaa, että sielunhoidollinen taso jää tähän. Näkökulma on yksittäisen ihmisen isä- ja jumalasuhteissa. Seurakunnan merkitystä kristityn toisena perheenä ei oteta esille. Samoin sakramenttien parantavaa vaikutusta ei käsitellä. Monien sivujen marginaaleihin voisin iloiten lisätä: ”Tämän sinulle takaa kaste!” tai ”Tähän sinä saat avun ehtoollispöydästä tai ripistä!”.
Meidän langenneessa maailmassamme ei ole isää, joka olisi onnistunut tehtävässään täydellisesti. Siksi luulen, että muutkaan teoksen lukijat eivät voi välttyä tauoilta, joilla pyyhitään silmänurkkia tai vähintään huokaistaan syvään. Tunteet nousevat pintaan. Teos kannattaakin lukea silloin, kun sille on mielessä ja sydämessä riittävästi tilaa.
Shūsaku Endō: Vaitiolo (沈黙 Chinmoku, 1966)
Shusaku Endon (1923—1996) Vaitiolo on historiallinen romaani, joka sijoittuu 1600-luvun Japaniin. Tokugawa-suvun tultua valtaan Japani sulkeutui ulkovalloilta. Lähetykselle muutos tiesi vaikeita aikoja. Kristinusko kiellettiin ja lähetystyöntekijät karkotettiin maasta. Jotkut kuitenkin jäivät jatkamaan työtä ja palvelemaan seurakunnissa vainojenkin uhalla.
Kirjan tarina alkaa, kun Rooman kirkossa kuullaan uutinen Christovao Ferreiran luopumisesta. Tämä jesuiittapappi oli pitänyt pitkään yhteyttä kirkkoonsa kirjeitse kertoen seurakunnan tilanteesta ja menetetyistä veljistä ja sisarista. Nyt hän viestin mukaan oli julkisesti kieltänyt uskonsa. Kaksi hänen oppilastaan Sebastiao Rodriges ja Francisco Garrupe pitävät uutista mahdottomana ja päättävät lähteä Japaniin etsimään Ferreiraa ja auttamaan japanilaisia seurakuntia, jotka ovat jääneet ilman paimenia.
Rodrigues ja Garrupe saapuvat Japaniin ja saavat yhteyden paikallisiin kristittyihin. Uutterasti he ryhtyvät kaitsemaan löytämäänsä japanilaisten kristittyjen kyläyhteisöä. Kaksikko joutuu tekemään työtä karuissa olosuhteissa peläten joka hetki joutuvansa kiinni. Heillä on kuitenkin selkeä tarkoitus ja tehtävä. Rodrigues ja Garrupe ovat ehkä viimeiset lähetystyöntekijät koko Japanissa. Heidät on asetettu paljon vartijoiksi.
Kuva Kristuksen kasvoista on kirjassa toistuva motiivi, joka kertoo Rodriguesin sisäisestä elämästä sekä hänen työnäystään Japanissa. Matkan alussa käsitys tehtävästä on selvä ja kuva kristuksesta kirkas: ”Kristuksen toinen jalka on hautapaaden päällä, ja hänen oikeassa kädessään on risti. Hän katsoo suoraan eteenpäin, ja hänen kasvoillaan on sama rohkea, sankarillinen ja vakuuttava ilme, mikä hänellä on täytynyt olla Tiberiaan meren rannalla…”.
Ennen pitkää Rodrigues ja Garrupe paljastuvat ja joutuvat kulkemaan samaa tietä, kuin heidän opettajansa Ferreira. Papit ovat valmistautuneet kärsimään ja kuolemaan Kristuksen ja japanilaisten kristittyjen puolesta, mutta huomaavatkin, että nämä joutuvat kärsimään heidän puolestaan. He joutuvat katsomaan vierestä, kuinka ihmiset kuolevat, taistelevat, luhistuvat ja vaipuvat epätoivoon, kun heitä painostetaan luopumaan uskostaan. Luopumisen osoituksena kristittyjen pitää polkea fumieta, joka on kuva Kristuksesta ja neitsyt Mariasta.
Ahdingon ja avuttomuuden keskellä kuva kirkaskasvoisesta Jeesuksesta väistyy. Samalla Rodrigues pohtii myös tehtävänsä mielekkyyttä. Onko Japani menetetty ja oliko lähetyksen lupaava alku vuosia sitten pelkkää valetta? Kaiken tämän keskellä Jumala on vaiti.
Endōn kirja ravistelee kunnian teologista kuvaa Jeesuksesta, uskosta, lähetyksestä ja marttyyriudesta. Sen äärellä pohdin myös uudestaan ”marttyyrit ovat kirkon siemen” -hokemaa, joka pitää joskus sisällään jopa toiveen vainoista. Endoon kuvaus Japanin vainoista tuo uskonsankaruuden rinnalle tappion, uskon heikkouden, epäilyksen, epäonnistumisen ja petturuuden.
Läpi kirjan Rodriguesin hartain toive on, että Jumala rikkoisi hiljaisuuden, että hän tekisi jotain. Jobin kirjan tavoin vaitiolo ei ole vastaus kärsimyksen ongelmaan. Paremminkin Jumalan sietämätön vaitiolo riisuu henkilöhahmot kaikista selityksistä ja järkeilyistä. Kirjan lopussa hiljaisuus lopulta päättyy. Vastauksia tai selityksiä Rodrigues ei Jobin tavoin saa.
Vaitiolo voitti julkaisuvuonnaan 1966 Tanizaki-kirjallisuuspalkinnon ja sitä pidetään Endōn tärkeimpänä teoksena. Kirjan innoittamana on tuotettu kaksi elokuvaa vuosina 1971 (ohj. Shinoda) ja 2016 (Scorcese).
Usein kuulee baptistista kastekäsitystä kannattavien opettavan, että kasteen edellytyksenä tulee olla sitä ennen tapahtunut uudestisyntyminen, eli vain uudestisyntyneen ihmisen voi kastaa. Itse kasteen merkitykseksi tällöin jää lähinnä se, että kasteessa ihminen tunnustaa uskoaan ihmisten ja Jumalan edessä. Kasteen ajatellaan siis olevan jotain, mitä ihminen tekee. Yhtenä yleisimmistä perusteluista tälle käsitykselle annetaan Apostolien tekojen kohta 8:37, jossa kerrotaan Filippoksen vastaus etiopialaisen hoviherran kysymykseen siitä, mikä estää kastamasta häntä: ”Filippos sanoi hänelle: ’Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista.’ Hoviherra vastasi: ’Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika’.”
Vuoden 1938 raamatunkäännöksessä tätä jaetta ei esiinny lainkaan. Tämä johtuu siitä, että kyseinen jae puuttuu kaikista varhaisimmista sekä luotettavimmista Apostolien tekojen käsikirjoituksista. Apostolien teot löytyvät jo 200-, 300-, ja 400- luvulta olevista käsikirjoituksista, eikä yhdessäkään niistä kyseistä jaetta ole. Jae esiintyy ensimmäisen kerran vasta 500-luvulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa ja muutamassa 900-1300-luvuille ajoitetuissa käsikirjoituksissa. Myös kaikkien muiden tekstin alkuperää selvittävien metodien avulla päästään samaan lopputulokseen: Jae ei selkeästikään ole kuulunut Luukkaan kirjoittamaan alkuperäiseen tekstiin, vaan on jonkun kopioitsijan hyvin myöhäinen lisäys. Luukkaan alkuperäistekstissä ei Filippos anna sanallista vastausta lainkaan hoviherran kysymykseen: ”Mikä estää kastamasta minua?”, vaan siirtyy suoraan kastamaan hoviherraa.
Voi olla mielenkiintoista pohtia, mitä jakeen kopioitsija on ajatellut pyhästä kasteesta ja sen suhteesta uskoon, mutta koska kyseinen jae ei ole osa Raamattua, ei se anna lainkaan valoa siihen kysymykseen, mitä Raamattu opettaa pyhästä kasteesta.
On tärkeä muistaa, että Raamattu ei ole ristiriitainen kirja. Raamattu ei missään opeta, että kasteen edellytyksenä täytyy olla ensin tapahtunut uudestisyntyminen, vaan sen sijaan Raamattu opettaa, että kaste vaikuttaa uudestisyntymän: ”Jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan (Joh 3:5), ”Hän pelasti meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta (Tit 3:5). Jumala ei edellytä, että ihmisen pitäisi olla ensin pelastettu, ennen kuin hänet voi kastaa, vaan lupaa pelastaa kasteen kautta: ”vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena” (1. Piet 3:21). Jumala ei vaadi, että pitää tulla ensin puetuksi Kristuksen vanhurskaudella, ennen kuin voi kastaa, vaan kasteessa hän lupaa tuon puvun: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet (Gal 3:27)”. Uudestisyntyneellähän on synnit anteeksi, mutta Jumala ei edellytä, että ennen kastetta pitäisi olla saanut synnit anteeksi, vaan hän lupaa lahjoittaa kasteessa syntien anteeksiantamuksen. ”Nouse, huuda avuksi hänen nimeänsä ja anna kastaa itsesi ja pestä pois syntisi” (Apt. 22:16. Ks. myös Apt. 2:38). Kaste ei siis ole ihmisen tunnustautumisen teko Jumalalle, vaan Jumalan ylitsevuotavan armollinen teko ihmiselle.
Luukkaan tallettama kuvaus Filippoksen ja hoviherran kohtaamisesta kertoo, miten jo alusta lähtien kristilliseen evankeliumin julistamiseen on olennaisena osana kuulunut opetus kasteesta. Luukas kertoo Filippoksen vain julistaneen ”evankeliumia Jeesuksesta” (8:35), ja siihen on sisältynyt opetus kasteesta, koska tämä pelastusta janoava mies osasi heidän tullessaan veden ääreen kastamista pyytää.
Kts. lisää: Kaste
Jouko Martikainen: Idän tietäjät
Perussanoma, 2016
Jouko Martikainen on kirjoittanut pienen (89 s.) suuren kirjan idän tietäjistä. Keitä olivat tietäjät? Ennen kuin käsitellään kirjaa, kysytään, kuka kirjan kirjoittaja on? Jouko Martikainen (s. 1936) on maamme merkittävimpiä teologeja. Suurelta yleisöltä Martikainen on luultavasti pysynyt piilossa sen vuoksi, että hän on tehnyt merkittävän osan työurastaan ulkomailla, Göttingenin yliopiston itämaisen kirkkohistorian professorina (1984-2001). Juuri itämaisen teologian ja historian tuntemuksensa ansiosta Martikainen kykenee johdattamaan lukijansa tietäjien jäljille.
Tietäjät vievät ajatukset jouluun, Jeesuksen syntymään (Matteuksen evankeliumin 2. luku sijoittuu meillä kirkkovuodessa loppiaiseen). Kertomuksen mukaan tietäjät saapuvat itäisiltä mailta erityistä tähteä seuraten kumartamaan vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta ja tuomaan hänelle kuninkaallisia lahjoja. Kertomus kuulostaa ihmeenomaiselta. Ei siis ihme, että sitä on helppoa pitää joulusatuna. Mistä tietäjät olisivat saaneet tiedon messiaan syntymästä? Kuinka tähti voi johdattaa heidät oikeaan aikaan oikeaan paikkaan? Juuri näihin kysymyksiin Martikainen etsii – ja löytää vastauksia.
Tutkijan oma mielenkiinto aiheeseen syttyi hänen paneuduttuaan kuuluisan syyrialaisen Bar Bahlulin (k. n. 1000 jKr.) syyrialais-arabialaisen sanakirjan, maagit, sanaan. Kirja mainitsee nimeltä, ei kolme, vaan kaksitoista idän tietäjää. Heidän jäljilleen pääsemiseksi on tutkijan kyettävä paneutumaan Raamatun kirjoituksiin, läntisen vanhan kirkon opettajien sekä syyrialaisten oppineiden kirjoituksiin, yleiseen historiaan ja maantieteeseen, unohtamatta tähtitiedettä.
Selviää muun muassa, että itäsyyrialaisessa kirkossa tietäjien aihe on ollut niin suosittu, että siitä on tehty Tiernapoikien tapainen jouludraama. Raamatun historiallinen kirjoitus osoittaa juutalaisten eläneen persialaisten keskuudessa Babylonian pakkosiirtolaisuudessa 500-luvulla eKr. Siellä juutalaisille ominainen messias-odotus sai yllättävää vastakaikua. Myös persialaisten uskonnossa odotettiin pelastajahahmoa. Maagit eivät olleet noitia, vaan he kuuluivat hallitsijan hovineuvostoon. He olivat oppineita tähtitieteen alalla. Matkaan lähteneiden tietäjien nimistö on tuttua Persian historialliselta partilaiskaudelta (n. 250 eKr. – 224 jKr.)
Vaikka kirjoittaja selostaa tutkimuksen koukeroita vain päällisin puolin, kaltaiseni lukija kaipaisi jonkinlaisia kaavioita ja karttakuvioita hahmottaakseen historiallisia kehityskulkuja ja maantiedettä paremmin. Mikään ei toki estä etsimästä sellaisia muista kirjoista tai vaikkapa internetin tietoaitoista.
Entäpä Betlehemin tähti? Millaisen selityksen Martikainen sille antaa? Onko tähti yliluonnollinen vai luonnollinen ilmestys? On mielenkiintoista, että Raamattu tuntee tähden jo lähtökohdissaan (4. Moos. 24:17). Tähti esiintyy pakkosiirtolaisuuden jälkeisen Israelin paikannimistössä ja tietenkin evankeliumin kertomuksessa. Kun vastausta etsitään tähtitieteestä eli astronomiasta (ei astrologiasta!), on historiasta löydettävä jokin kiinnekohta, ajanjakso, jonka tähtitaivaan tilannetta lähdetään selvittämään. Evankeliumi kertoo tapahtumien sijoittuneen Herodes Suuren viimeisiin vuosiin.
Tähtitieteellisten laskelmien avulla voidaan tietää täsmälleen, mitä tuolloin Persian ja Lähi-Idän tähtitaivaalla tapahtui. Martikainen tukeutuu tähtitieteen saralla itävaltalaisen Ferrari d´Occhieppon (1907-2007) tutkimuksiin. Jeesuksen syntymän aikoihin tähtitaivaalla osattiin odottaa erityisiä merkkejä. Niihin liittyi yleisesti suuria odotuksia aikakausien vaihtumisesta, samaan tapaan kuin meillä vuosituhannen vaihtumisessa (”Y2K”). Siksi myös Herodes oli varpaillaan tietäjien delegaation saapuessa.
Rovasti, teol. lis., amatööritähtitieteilijä, Risto Heikkilä, kuvaa ajanlaskun alun Lähi-Idän tapahtumia maan päällä ja tähtitaivaalla kirjassaan, Betlehemin tähti (2000, WSOY. Kts. myös Tähtitaivaan merkityksiä. 2008, Kirjapaja). Mainittakoon, että Heikkilä ja Martikainen (tai d´Occhieppo) päätyvät ajoittamaan tietäjien vierailun eri ajankohtaan. Tämä ei ole ihme, kun huomioidaan, kuinka paljon erilaisia muuttujia analyysissä voidaan ottaa huomioon. Tähtitaivaan merkit ovat kuitenkin selvät ja ne voidaan todistaa helposti nykyaikaisen tähtitieteen keinoin.
Martikaisen pieni kirja tekee suuren palveluksen kertomalla tietäjistä ja Betlehemin tähdestä. Se, mitä meidän aikanamme on totuttu pitämään menneisyyden myyttinä, osoittautuu historialliseksi tapahtumaksi. Aivan tarkkaan ja aukottomasti kaikkia yksityiskohtia ei tutkimuksen keinoin voida selvittää, eikä ole tarpeenkaan. Sitä varten on Jumalan oma ilmoitussana, Pyhä Raamattu. Ilman juutalaisilta saatua ilmoitusta juutalaisten kuninkaasta tietäjät eivät olisi osanneet lähteä vaeltamaan kohti Israelia. Ilman Marialta ja Joosefilta saatua ilmoitusta seimen lapsen henkilöllisyydestä messias olisi jäänyt salaisuudeksi. Martikainen tulee sivulauseessa kertoneeksi myös sen, miksi maailmassa edelleen tarvitaan tutkimusta ja tutkijoita.
PS. Lisää tietoa Jeesuksen syntymän ajan maailmasta. Mitä kieltä Jeesus puhui?
YLE areena: Mitä kieltä Jeesus puhui?
YLE: Jeesuksen äidinkieltä puhutaan Södertäljen torilla
Missä on oikea näkyvä kirkko? Mistä minä voin löytää kristillisen kirkon? Luterilaisuuteen on alusta lähtien kuulunut opetus kirkon tuntomerkeistä. Niillä tarkoitetaan merkkejä, joiden kautta tiedämme, missä ”yksi, pyhä, katolinen kirkko on”. Petri Hiltunen johdattaa nyt opetussarjassaan näihin Kirkon tuntomerkkeihin. (Kts. lisää).
Äänetön planeetta (Out of the Silent Planet, 1938).
Matka Venukseen (Perelandra, 1943).
Piinattu planeetta (That Hideous Strength, 1945).
C.S. Lewis tunnetaan parhaiten Narnia-sarjan, Paholaisen kirjeopiston ja Tätä on kristinusko -kirjan kirjoittajana. Lewis kirjoitti elinaikanaan paljon erilaisia tekstejä: fiktiota, runoja, teologisia kirjoja sekä kirjallisuusstieteen teoksia. Lewisin vähemmän tunnettuun tuotantoon kuuluu Ransom-trilogian nimellä tunnettu kirjasarja.
Lewis lähtee sarjassa liikkeelle ajatusleikistä, johon hän kutsuu myös lukijansa: millainen maailmankaikkeus voisi olla, jos lankeemus rajoittuisi Maa-planeetalle? Mitä muilla planeetoilla elävät olennot tällöin tietäisivät Jumalasta? Millainen maailmankaikkeus olisi, jos se olisikin lähempänä keskiaikaista näkemystä seitsemästä taivaasta asukkaineen kuin materialistista näkemystä tyhjästä avaruudesta? Lewis esittelee trilogiassaan oman versionsa tällaisesta maailmankaikkeudesta.
Trilogia alkaa kirjalla Äänetön planeetta. Kirjan päähenkilö Elwin Ransom, filologian professori, tapaa lomallaan kouluaikaisen tuttavansa, keinottelija Devinen ja tämän toverin fysiikan professori Westonin. Nämä sieppaavat Ransomin ja vievät hänet mukanaan Mars-planeetalle. Marsissa Ransom tutustuu paikalliseen väestöön ja oppii heidän kieltään. Samalla hänelle paljastuu, ettei maailmankaikkeus olekaan aivan sellainen, kuin hän aikaisemmin kuvitteli. Ransomille selviää, että Marsia kaitsee Ojarsa-niminen, enkelin tapainen olento, joka on maailmankaikkeuden Luojan palveluksessa. Myös Maalla oli aikoinaan oma kaitsijansa, mutta tämä ”vääntyi”, ja aiheutti täten sen, että Maa on erilainen kuin muut planeetat. Äänetön planeetta on koko trilogian lyhin ja suoraviivaisin kirja. Kirjan tarkoitus on esitellä lukijalle maailma ja henkilöt, joita Lewis käytti trilogian myöhemmissä osissa. Kirjan kantavia teemoja on se, millainen vaikutus langenneilla ihmisillä olisi muuhun maailmankaikkeuteen, jos he lähtisivät sitä valloittamaan. Samalla kirja kuvaa hienosti langenneen ja lankeamattoman välistä vuorovaikutusta.
Sarjan toisessa osassa, Matkassa Venukseen, Ransom lähetetään Venukseen suorittamaan tehtävää Maleldilin, maailmankaikkeuden Luojan, lähettiläänä. Ransom lähetetään tälle matkalle, koska hän osaa jo paikallisen kielen. Pian planeetalle saapumisensa jälkeen Ransom tapaa vihreän naisen, ja hänelle selviää että tämä nainen on oman maailmansa lankeamaton ”Eeva”. Venuksella on paljon kelluvia saaria, sekä yksi kiinteä maa. Vihreä nainen kertoo Ransomille, että Maleldil on kieltänyt Venuksen asukkaita nukkumasta kiinteällä maalla. Kun myös Weston päätyy planeetalle ”elämänvoimaksi” kutsumansa hengen ohjailemana, ja alkaa keskustella vihreän naisen kanssa, Ransomille selviää, että hänen tehtävänsä on yrittää estää lankeamuksen tapahtumista Venuksella. Matka Venukseen on täynnä oivaltavia keskusteluja. Näistä seuraava on eräs omia suosikkejani, sillä siinä on upeasti kuvattu lankeamiskertomuksen kantavia teemoja. Lainauksessa mainittu Kirjavikko on Ransom.
”Valtiatar”, sanoi Ransom, – kuunteletko minua jos puhun?
– Mielihyvin, Kirjavikko.
– Tämä mies sanoi, että kiinteällä maalla asumisen kieltävä laki eroaa muista laeista, koska sitä ei ole säädetty toisissa maailmoissa ja koska emme näe sen hyvyyttä. Ja tähän asti hän on oikeassa. Mutta sitten hän sanoi sen olevan erilainen siksi, että voisit uhmata sitä. Mutta siihen voi olla toinenkin syy.
– Sano mikä se on, Kirjavikko.
– Minä luulen Hänen säätäneen tuon lain siksi, että olisi olemassa kuuliaisuutta. Tätä kaikkea muuta tehdessäsi on se, mitä sanot Hänen tottelemisekseen, vain sitä mikä on hyvää omissa silmissäsikin. Mutta riittääkö se rakkaudelle? Teet sitä kaikkea kyllä siksi, että se on Hänen tahtonsa, mutta et silti yksinomaan siitä syystä. Missä sen sijaan voisit maistaa tottelemisen iloa, ellei Hän pyytäisi sinua tekemään sellaistakin, minkä ainoana syynä on Hänen toivomuksensa?
Sarjan kolmas ja viimeinen osa Piinattu planeetta on monella tapaa hyvin erilainen kuin edeltäjänsä. Se sijoittuu kokonaan Maahan, ja siinä on eri päähenkilöt kuin aiemmissa kirjoissa. Kirjan tunnelma on myös hyvin erilainen: se on paikoitellen varsin synkeä ja trillerimäinen, enkä suosittelisi sitä ihan nuorille lukijoille. Kirjan päähenkilöinä ovat tällä kertaa melko tuore aviopari Mark ja Jane Studdock. Mark työskentelee sosiologina pienessä yliopistossa ja saa kutsun KIVA:n (kansallinen, itsenäinen ja vapaa) eli Yhdistyneen kansallisen koe- ja tutkimuslaitoksen jäsenyyteen. Samaan aikaan Janea vaivaavat selittämättömät unet. Jane päätyy kartanoon, jossa elää pieni Ransomin ystävistä koostuva yhteisö. Piinattu planeetta on kertomus hyvän ja pahan taistelusta. Samalla se on kertomus siitä, miten käy ihmisille, joita ei opeteta erottamaan hyvää ja pahaa toisistaan. Kirja syventää myös jo sarjan ensimmäisessä osassa olleita teemoja luonnon ja ihmisluonnon valloittamisesta, ja siitä kuinka tämä pohjimmiltaan merkitsee harvojen yksilöiden valtaa suhteessa kaikkiin muihin ihmisiin. Samalla kirja on myös kertomus avioliitosta ja siihen liittyvistä ongelmista. Monet Piinatussa planeetassa esitetyistä ajatuksista löytyvät tarkemmin esiteltyinä Lewisin filosofisesta teoksesta Abolition of Man.
Ransom-trilogia on hyvä esimerkki siitä, miten tarinoita voi käyttää apologian ja evankeliumin eteenpäin viemisen välineenä. Tarinat saavat näkemään ”tutut” asiat uudestaan. Esimerkiksi lankeemuskertomus on yleensä ihmisille hyvin tuttu, mutta Matka Venukseen tuo sen ydinsanoman hyvin esille.
Suosittelen Ransom-trilogiaa sellaisille lukijoille, jotka pitävät hyvistä romaaneista ja kirjoista, jotka saavat ajattelemaan. Älä ohita näitä kirjoja, vaikka tieteiskirjallisuus ei yleensä olisi suosikkikirjallisuudenlajisi. Näillä kirjoilla on mielestäni paljon annettavaa jokaiselle. Ne ovat joka tapauksessa viihdyttäviä ja hyvin kirjoitettuja tarinoita. Jos haluat perehtyä vielä tarkemmin filosofisiin ja teologisiin ajatuksiin näiden romaanien taustalla, kannattaa lukea myös Lewisin kirjat Discarded Image ja Abolition of Man. Näistä ensimmäinen on Lewisin yliopistossa pitämiensä luentojen pohjalta koostama teos, joka käsittelee keskiaikaista maailmankuvaa, ja jälkimmäinen on Lewisin ainoa puhtaasti filosofinen teos, joka käsittelee kasvatusta ja kasvatusfilosofiaa.
Hyvä tarina puhuttelee monella tasolla. Se valloittaa lukijan mielenkiinnon juonellaan ja saa usein ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. C.S. Lewisin Ransom-trilogia on tällainen tarina ja siksi lukemisen arvoinen.
Usein kuulee väitettävän, että kreikan sana kastaa (baptidsoo) tarkoittaa ainoastaan upottamista ja siksi ainoa pätevä kaste olisi upotuskaste. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä baptidsoo ilmaisee hyvin monenlaista vedellä koskettamista, joista vain yksi tapa on upottaminen veteen kokonaan.
Luukkaan evankeliumin kohta Luuk. 11:38 kertoo: ”Mutta kun fariseus näki, ettei Jeesus peseytynyt ennen ateriaa, ihmetteli hän.” Tässä sana ”peseytynyt” on kreikassa sama baptidsoo-verbi, jota käytetään kastamisestakin. Tuohon aikaan fariseuksillakaan ei ollut tapana upottautua kokonaan veteen ennen ateriaa, vaan ainoastaan pestä kätensä rituaalisella pesulla (Mark. 7:3). Fariseus ei siis ihmetellyt sitä, ettei Jeesus upottanut koko ruumistansa veteen ennen ateriaa, vaan sitä, ettei Jeesus pessyt käsiänsä. Näin tässä baptidsoo ei viittaa koko ruumiin upottamiseen, vaan ainoastaan käsien kastamiseen vedellä. Käsien rituaalinen pesu vieläpä tehtiin kaatamalla vettä käsiin kaksi kertaa, ei upottamalla niitä veteen.
Se, että Paavali puhuu siitä, miten me kasteessa olemme haudatut (Room. 6:4) ei tarkoita, että kasteen tulee tapahtua upottamalla. Paavalin aikaan hautaus ei tapahtunut upottamalla ruumista maahan ja peittämällä mullalla, vaan haudat olivat kalliohautoja, jotka sijaitsivat maan tasalla kalliossa tai joskus jopa hieman maanpinnan yläpuolella. Jeesustakaan ei haudattu maan poveen vaan kallioon hakattuun hautaan.
Ennen taivaaseenastumistaan Jeesus käski opetuslapsiaan odottamaan Jerusalemissa sen lupauksen täyttymistä, jonka olivat häneltä kuulleet: “Sillä Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä, ei kauan näitten päivien jälkeen.” (Apt. 1:4-5). Tarkoittiko tämä, että opetuslapset upotettaisiin Henkeen? Ei, sillä kolme kertaa Apostolien tekojen toinen luku kertoo, että Pyhä Henki vuodatettiin heidän päällensä helluntaina, kun lupaus täyttyi (Apt. 2:17, . Ks. myös Apt. 11:15-17). Nämä kohdat osoittavat, että kastamisella tässä tarkoitettiin vuodattamista.
Vuodattaminen tai valelu kastetapana itse asiassa sopii hyvin Raamatun kuvauksiin puhdistuksesta vedellä. Leeviläisistä Jumala oli määrännyt, että heidät tuli puhdistaa palvelusta varten ”pirskottamalla heihin synneistä puhdistavaa vettä” (4.Moos.8:7). Samoin tulevasta uudesta liitosta Hesekielin kirjassa (Hes. 36:25) oli ennustettu: ”Minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte”.
Uuden testamentin verbiä kastaa käyttävät antiikin kirjailijoista esimerkiksi Plutarkhos ja Ksenofon puhuessaan kastelusta, jonka puutarhuri tekee kaataessaan vettä kasvien päälle. Edelleen varhaiskristillisistä lähteistä Didakhee ohjeistaa, että kristillisen kasteen voi toimittaa valelemalla ”päähän kolmesti vettä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Didakhee on varhaisimpien arvioiden mukaan kirjoitettu vuosien 50-70 paikkeilla tai viimeistään vuoden sata paikkeilla. Se on kirjoitettu samalla kielellä kuin Uusi testamenttikin, eli kreikaksi, ja siis samaa kreikan sanaa käyttäen se opastaa, että kastaminen (baptidsoo) voidaan tehdä valelemalla vettä päähän. Jos kreikan baptidsoo tarkoittaisi ainoastaan upottamista, ei Didakheen kirjoittaja olisi voinut käyttää sitä sanoen ristiriitaisesti, että upottamisen voi toimittaa valelemalla.
Myös arkeologian todisteet puhuvat sen puolesta, että kasteita on toimitettu myös muulla tavalla kuin upottamalla. Esimerkiksi Nasaretista on löydetty toiselle vuosisadalle ajoitettu kasteallas, joka on liian matala ja kapea, jotta siinä olisi voitu kastaa ketään upottamalla. Samoin Rooman katakombissa Pyhän Sixtuksen kastekappelissa on säilynyt vanhin (toisen vuosisadan alun) Jeesuksen kastamista esittävä kuva. Jeesus ja Johannes seisovat siinä Jordanin matalassa vedessä, ja Johannes valaa eteenpäin kumartuneen Jeesuksen päähän vettä. Tämä varhainen kuva todistaa, että kasteita oli tapana toimittaa myös valelemalla.
Raamattu ei siis määrää kasteen muotoa. Siksi kristillinen kaste voidaan toimittaa valelemalla, pirskottamalla tai upottamalla, kunhan se toimitetaan vettä käyttäen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Kts. myös: Kaste, Lapsikaste, Mitä kaste hyödyttää?, Pääsiäinen: kristityn kastejuhla, Kastepuku, Chemnitzin opetus kasteesta
Gustav Björkstrand: ELÄMÄ ON JOUKKUEPELIÄ John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana.
Suom. Sirpa Hietanen. Helsinki 2016
Arkkipiispa em. John Vikström on saanut piispan em. prof. Gustav Björkstrandin kädestä lähteneen 500 sivun muistomerkkijärkäleen. Elämänkertateoksen esitystapa jakaa John Vikströmin vaiheet kolmeen osaan, joiden piirissä tarkastellaan Vikströmin elämäntyön eri aiheita: ”Tie piispanvirkaan 1931 – 1970”, ”Porvoon hiippakunnan piispana 1970 – 1982” sekä ”Turun arkkihiippakunnan ja Suomen arkkipiispana 1982 – 1998”. On uuden etsimistä, on sosiaalietiikkaa, yhteiskuntasuhteita, kirkkojenvälisiä yhteyksiä, politiikkaa, jalkapalloa, perhe-elämää, maailmanmenoa. Gustav Björkstrand on historioitsijana tehnyt tarkkaa työtä kuin Juhani Suomi Kekkos-elämänkerroissaan. Björkstrandilta – lukijan onneksi – puuttuu Juhani Suomen hartauskirjatyyli. Siitä huolimatta samoja ongelmia on.
Björkstrandilla olisi ollut ns. tuhannen taalan mahdollisuus selvittää, mitä tapahtui, mitä ei tapahtunut John Vikströmin lähes 30-vuotisen piispakauden aikana. Millainen oli Suomen kirkko, jonka piispaksi hänet vihittiin v. 1970. Millaisessa kunnossa Suomen kirkko jatkoi purjehtimistaan eteenpäin hänen jäädessään eläkkeelle, yhtenäisempänä vai enempi hajallaan? Mielestäni Gustav Björkstrand on kadottanut paalupaikkansa tarjoamat hyödyt. Kerrotaan yhteyksistä, tapaamisista, yhteenotoista. Se tapahtuu kuvaillen vailla kriittistä syväanalyysia. Sellaisen puutteessa rikaskin elämänkerran kohde latistuu monen muun elämänkertakirjan tavoin tasolle ”tärkeitä ihmisiä, joita tapasin” ja taantuu haukotuttavaksi kokousten ja ansioiden luetteloksi. Gustav Björkstrand on kunniallisen ystävällinen John Vikströmin vastustajille. Kirja on kuitenkin kärsinyt siitä, että hän on ylenmäärin ystävällinen ystävälleen John Vikströmille. Elämänkerran kirjoittajalle on aina eduksi riittävä välimatka ja kriittinen silmä: ei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää. Kriittisyyden puuttuessa herkulliset selvittelyn paikat ohitetaan pikaisesti. Ongelmien sijasta teksti nopeasti pompahtaa takaisin John Vikströmiin, joka aina lopulta on tietenkin kunnon mies. John Vikströmin härkäpäisyydestä johtunut pitkitetty kiista ulkomaantyön johtajan Jaakko Launikarin erottamisesta v. 1987 todetaan sovittavin äänenpainoin sentään virheeksi (s. 373 – 376). Vehmaan seurakunnan monivuotista, veristä kiistaa, jota tuomiokapitulin lainoppinut asessori pahensi, ei ole mainittu, eikä kirkkoherra Paavonperän nimi näy henkilöluettelossa. Siinä välienselvittelyssä olisi tarvittu enempi kirkko-oikeuden tajua ja vähempi härkäpäisyyttä.
Kaikki ei mennyt kuin Strömsössä, kuten kulunut sanonta nykyään kuuluu. Lukijalle kriisien ymmärtäminen tehdään vaikeaksi sillä, että tapauksessa kuin toisessakin Björkstrand kuvaa lempeän John Vikströmin, jos ei aivan Danielina jalopeurojen luolassa, niin ainakin hänen arvostelijoidensa vihaisen koiralauman keskellä. Analyyttisempi kirjoittaja olisi sukeltanut tiedotusvälineistä tuttua pintatasoa syvemmälle näkemään sieltä nousevat syyt, sillä nehän ratkaisevat. Historismin perinteitä seuraava Björkstrand olisi tarvinnut kumppanikseen Björkstrandin, joka olisi ollut teologian ja filosofian alueilla vahva systemaatikko. Tämän jälkimmäisen poissaolo tuntuu kirjan alusta loppuun. Se on aiheuttanut tekstin tietynlaisen anemian. Me John Vikströmin kanssa eri mieltä olleet emme ilkeyttämme vedonneet Pyhään Raamattuun, Tunnustuskirjoihin ja Lutheriin. Siksi meidän taivuttelemisemme vuodesta toiseen oli jotakin samaa kuin Martti Lutherin painostaminen Wormsissa 1521 kiristyksin, lahjomisin ja uhkauksin: ”Olen sidottu lainaamaani Raamatun sanaan, ja omatuntoni on Jumalan sanan vanki. En voi enkä halua peruuttaa mitään, sillä ei ole hyvin eikä oikein toimia omaatuntoaan vastaan. Tässä seison enkä muuta voi, Jumala minua auttakoon. Amen.” Raamatun eksegetiikka, Tunnustuskirjojen jatkuva opiskelu ja yhä syvempi perehtyminen Martti Lutherin opetuksiin riisti meiltä kaiken sen oppiperinnön, jolla oli Helsingin ja Åbo Akademin tiedekunnissa ollut luterilaisen nimi sitä kuitenkaan olematta. Protestanttinen Luther alkoi noissa opinnoissamme korjaantua näköisekseen eli vanhakirkolliseksi Raamatun tohtoriksi ja uskonpuhdistajaksi. Jos Gustav Björkstrand olisi paneutunut tähän aiheeseen, hän olisi voinut tulla kriittisemmäksi kuvattavaansa kohtaan ja mielenkiintoisemmaksi lukijan kannalta.
Kehitys naispappeuden toteuttamiseen 1980-luvulla jää puutteelliseksi, koska historialliset Ilkko I ja – II seminaarit 1980 ja 1982 kuitataan vain maininnalla. Ensimmäisessä John Vikström oli mukana Porvoon piispana, toisessa Turun ja Suomen arkkipiispana. Poimin vain pari, kolme hetkeä. Ensi kertaa näin John Vikströmin kunnolla suuttuvan, kun olin sanonut, että täsmälleen samalla Raamatun tekstin peukaloimisella, jota on harrastettu virkakysymyksessä, voidaan ja tullaan perustelemaan tulevaisuudessa mitä tahansa, mikä on vastoin Raamattua. Seuraavaksi oli odotettavissa homoseksualismin tuominen kirkkoon. Siihen John Vikströn räjähti: ”Näillä kahdella asialla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa!” Hän moitti puheenvuoroani sopimattomaksi. Sanoin, että toivon olevani väärässä mutta pelkään, että sanani osoittautuvat tulevaisuudessa oikeiksi tms. Nyt tiedetään, kuinka siinäkin kävi. Toisen Ilkko-seminaarin tiedotustilaisuudessa John Vikström sanoi, että naispappeuden torjujilla olivat vahvat raamattuperusteet, mutta he eivät voineet tyydyttävästi perustella, kuinka kirkossa voisi vallita erilainen järjestys kuin yhteiskunnassa. Naispappeuden kannattajia hän moitti kykenemättömyydestä perustella kantaansa vakuuttavasti Raamatulla. Sitten hän sanoi jotenkin seuraavalla tavalla: ”Nämä näkökohdat on selvitettävä perusteellisesti ennen kuin virkakysymys ratkaistaan.” Se ratkaisu tapahtui kuitenkin nopeasti ja selkämme takana, koska jo kevään 1984 kirkolliskokouksessa oli voimakas offensiivi naispappeuden hyväksymiseksi. Kun se epäonnistui, monet liberaalit itkivät. Kyyneleet kuivattiin, ja naispappeus ryskäistiin läpi kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Kustaa Aadolfin päivänä 1986. Miten sen siisteimmin sanoisi: John Vikström oli joko syönyt sanansa tai hän oli pettänyt ne, jotka uskoivat hänen sanaansa. Olin yksi heistä. Vanha julkisen elämän totuus on se, ettei Suomessa sellaista voi tehdä kuin kerran.
Kirja ei myöskään selitä, miksi kirkolliskokouksessa hyväksytty piispa Yrjö Sariolan ponsi tunnustuksellisten kirkon työntekijöiden suojaksi jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Sen sitovuus on kerta toisensa jälkeen kiistetty, kun vanhauskoisten tilannetta kirkossa on kiristetty. Björkstrand antaa epäselvin lausein ymmärtää, että John Vikström olisi odottanut omantunnonlauselman liittämistä kirkolliskokouksen päätökseen. Oma käsitykseni on päinvastainen. John Vikström uskoi, että erot hoidettaisiin notkeilla hallinnollisilla päätöksillä, kunnes ongelma itsestään poistuisi. Omantunnonlauselmaa hän ei halunnut (ss.307 – 308) Hän olisi saanut sen aivan varmasti kuten Yrjö Sariola pontensa. Oletan, että John Vikström halusi välttää Ruotsin tilanteen toistumisen: v:n 1958 naispappeuspäätökseen sisältyi omantunnonlauselma. Kun naispappeuden torjuminen ei Ruotsissa kuollutkaan, otteet kovenivat siihen, että v. 1993 yhteistyö mies- ja naispappien kesken tuli pakolliseksi. Takana oli monen vuoden ankara painostus tiedotusvälineissä. Suomen omantunnonklausuuli olisi kokenut saman kohtalon. Siihen välikäteen Vikström ei halunnut joutua. Hänen sijastaan piispat Mikko Heikka ja Eero Huovinen toteuttivat vanhauskoisten pappien virkakiellon v. 2004 – 2006.
Tila ei salli muiden ongelmakohtien tarkkaa käsittelyä. LML:n Budapestin yleiskokouksessa Suomen valtuuskunnan osa oli häpeällinen: Unkarin pahamaineisen salaisen poliisin kätyri ja kirkkodiktaattori piispa Zoltan Kaldy valittiin LML:n uudeksi presidentiksi. Suomalaiset – myös John Vikström – osallistuivat, tähän alhaiseen operaatioon vastoin parempaa tietoa. Gustav Björkstrandin olisi kannattanut pysähtyä ja kaivaa lisää aineistoa tästä asiasta. Millaiset mahtoivatkaan olla Unkarin tiettyjen, kommunistien tukemien kirkonmiesten suhteet Kirkon tiedotuskeskukseen, pariin piispaan ja yksittäisiin pappeihin? Suomessa paljon vieraillut tuomiorovasti, kunniatohtorin arvon saanut Emil Koren oli salaisen poliisin ilmiantaja. Zoltan Kaldyn triumfi jäi kovin lyhytaikaiseksi: hän sairastui pian vakavasti ja kuoli v. 1987. Piispa Lajos Ordassin maine palautettiin ensin valtion, sitten luterilaisen kirkon puolelta. John Vikström oli paljastamassa Ordassin muistolaatta LML:n kokouksessa Budapestissä v. 1996. Vikströmin mukaan LML ei koskaan ollut hyväksynyt Zoltan Kaldyn sortotoimenpiteitä. Olisipa se kuultu v. 1984! Niin tai näin, englantilaisen oikeusperiaatteen mukaan oikean ratkaisun pitää myös näyttää oikealta.
Björkstrandin mukaan John Viksröm luki voitoikseen Porvoon sopimuksen ja Yhteisen julistuksen. Ei olisi kannattanut. Kummankin asiakirjan teologiset ongelmat ovat niin mittavat. Ajan kuva oli sekin, että v:n 1976 Leuenbergin konkordiaa ankarasti vastustaneet teologit kuten Tuomo Mannermaa, Eero Huovinen ja Juhani Forsberg, olivat hyväksymässä näitä papereita, jotka ovat vielä paljon pahempia kuin mainittu konkordia. Olen miettinyt, tapahtuiko heidän teologinen haaksirikkonsa juuri v:n 1982 Ilkko II-seminaarissa, kun he sen jälkeen järjestään käänsivät virkakysymyksessä takkinsa yhdessä piispa Kalevi Toiviaisen kanssa. Virkakysymys on ollut kohtalokkaan väkevä.
Kirjan suljettuaan lukija on suuren kysymyksen edessä. Millaista teosta hän on pitänyt käsissään? Pitkin matkaa olen havainnut John Vikströmin kevyen sarjan kirkonmieheksi Jumalan sanan teologina, raamattuteologina. Kirjan mukaan hän arvostaa luterilaista oppia. Kuitenkaan hän ei käytä sitä yleisiä ja enimmäkseen harhaanjohtavia periaatteita enempää (s. 445 – 446). Konkreettinen, Jumalan sanasta nouseva ja Jumalan sanaan sidottu vanhakirkollinen luterilaisuus on syvempää ja todellisempaa kuin tietyt Friedrich Schleiermacherin (+ 1834) jälkeiset henkiset periaatteet. Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen oppi koetellaan erilaisten vaikeiden kysymysten tulessa. Silloin mitataan mikä ratkaisee, Jumalan sanako vai ajan juuri sillä hetkellä oikeaksi kokema konsensus? Eräs toinen kirkonmies sanoi aikanaan, että suurin viisaus tarvitaan siihen, että antaa luovuttamattomissa asioissa periksi oikeaan aikaan. Sillä tiellä myös John Vikström on ratkaisunsa tehnyt.
Vanha kirkkoneuvos John Forsberg pohti sitä kuuluiko John Vikström ehkä maltillisiin valistusteologeihin eli neologeihin (s. 324). Yhteisen matkan ja monien keskustelujen jälkeen tulin 1980 – luvulla vakuuttuneeksi siitä, että John Vikström ei ole raamattuteologi, ei luterilainen teologi, vaan hän on ennen kaikkea välitysteologi, jollainen liikkuu tunnustuksellisen ja kriittisen teologian välimaastossa. Välitysteologille Raamatun sana ei ole Jumalan ikuinen totuus, kuten se ilmoittaa olevansa vaan syntyaikoihinsa sidottu inspiroiva tekstikokoelma, joka on yhteydessä luonnolliseen uskonnollisuuteen. Jos John Vikström olisi ollut vakava raamattuteologi, hän ei ikinä olisi tohtinut esittää, että Raamatun jumalallistaminen olisi kolminaisuusopin harha: Pyhän Kolminaisuuden sisään yritetään tunkea lisäksi Raamattua! Ajatus oli niin kummallinen, ettei siitä pystynyt lausumaan mitään, vain pudistamaan päätä.
Alkuun Gustav Björkstrandin kirjan nimi hämmästytti. Jos elämä on inhimillistä joukkuepeliä, missä on Jumalan ja hänen Kristuksensa sekä hänen sanansa paikka, koska he eivät omien sanojensa mukaan pelaa? Kirjan luettuani ymmärsin, miten tuo nimi selitti monta menneiden vuosikymmenten arvoitusta. Gustav Strömsholm julkaisi Åbo Akademissa v. 1997 väitöskirjan esittäen siinä suoraviivaisesti sellaisen paksun ja täysin mahdottoman väitteen, että vakava kristillisen etiikan kysymys homoseksualismista olisi ollut vain nappula kirkkopolitiikan pelilaudalla, kun pahat pyrkivät käymään hyvän arkkipiispan kimppuun (s. 319). Strömsholmilta lienee unohtunut, että yhteen otetaan, kun asiat riitelevät eivätkä miehet. Uskon tunnustaminen ja peliteoriat eivät kuitenkaan voi kohdata kirkossa, koska niillä ei ole mitään yhteistä. Pelimiehet eivät koskaan ymmärrä syvällisten totuuskysymysten vakavuutta. Totiset totuuden torven soittajat ovat huonoja pelureita. Vaikka he puhuivat 1980-luvulla ja myöhemminkin ihmisten ja enkelien kielellä, ei ollut mitään mahdollisuutta tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, koska vastapuolella luettiinkin pelikirjaa, ei Raamattua ja Tunnustuskirjoja. Niinpä Suomen evankelis-luterilainen kirkko jäi pelureille, ja pelurien käsiin John Vikström jätti sen siirtyessään eläkkeelle.
John Vikströmin joukkuepeli kirkossa ja valtiossa oli hänen uransa kannalta todellista menestysteologiaa niin julkisuudessa kuin kirkon puhdistetuissa rakenteissakin. Tällainen menestysteologia herättää kuitenkin joskus kiusallisia kysymyksiä. Edesmennyt ahvenanmaalainen kirjallisuusmies, prof. Johannes Salminen (+ 2015) havaitsi jotakin epäsuhtaa, kun naispappeudesta palkittu arkkipiispa Vikström marssi itsenäisyyspäivän vastaanotolle presidentinlinnaan rinnuksessaan upouusi Suomen Valkoisen Ruusun suurristi. Hän muisteli filosofi Soren Kierkegaardin herättämää pahennusta Zeelandin piispan hautajaisten jälkeen v. 1854. Peter Jacob Mynsterin seuraaja, prof. Hans Lassen Martensen oli ylistänyt edeltäjäänsä ”totiseksi totuuden todistajaksi”. Kierkegaard piti sanoja skandaalina. Totinen totuuden todistaja on kärsivä, Kristuksen häpeän ja ristin kantaja maailmassa. Piispa Mynster oli sulava maailmanmies, ei ristin kantaja. Ainoa risti, jota hän koskaan oli kantanut oli (Dannebrogin) suurristi
Johannes Salmisenkaan nimeä ei löydy kirjan henkilöhakemistosta.