Kysymys: ”Matt. 27:52-53 kerrotaan, että ”monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille”. Kuitenkin tiedämme, että Kristus on ”esikoinen kuoloon nukkuneista” (1. Kor. 15:20), ja Hänen ylösnousemuksensa kautta kuolema on voitettu. Miten kyseinen evankeliumin kohta on tulkittavissa?
Evankeliumeista vain Matteus kertoo maanjäristyksestä ja pyhien poisnukkuneiden ylösnousemuksesta, joka tapahtui Jeesuksen kuoleman hetkellä, pitkäperjantaina. Vaikka muut eivät kerro tapahtumista, ovat ne varmoja tosiasioita, koska ne sisältyvät Jumalan sanaan.
Kysyjä ihmettelee sitä, kuinka monien pyhien ylösnousemus saattoi tapahtua jo ennen Kristuksen ylösnousemusta pääsiäisenä. Mutta olihan Jeesus jo eläessään herättänyt kuolleista ainakin Jairoksen tyttären (Mark. 5:21-43, Luuk. 8:40-56), Nainin lesken pojan (Luuk. 7:11-17) sekä Lasaruksen (Joh. 11:1-44). Kaikki nämä kuolleista herättämiset osoittivat ihmisille, että Jumalan valtakunta on heidän keskellään Jeesuksessa Kristuksessa, ja Hän on kuoleman voittaja.
Monesti ajatellaan, että vasta Jeesuksen ylösnousemus oli voitto synnistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta. Kuitenkin jo Vapahtajan ristinkuolema oli tuon voiton hetki. Pääsiäinen todisti tuon voiton tapahtuneeksi ja julisti sitä ihmiskunnalle. Silti jo pitkäperjantai oli voiton päivä ja risti sen paikka. Hän ”kukisti kuoleman ja toi valoon elämän ja katoamattomuuden” (2. Tim. 1:10), ”Hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta” (Hepr. 2:14). Tai niin kuin pääsiäistroparissa lauletaan ”Kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi” (VK 90).
Matteuksen evankeliumin kertomus poisnukkuneiden pyhien ylösnousemuksesta on siis sopusoinnussa Raamatun muun opetuksen kanssa. Maanjäristys osoitti, että Jumala oli rajulla tavalla puuttumassa ihmiskunnan elämään. Silloinen maailmanjärjestys synteineen ja kuolemineen oli murentumassa. Kuoleman kalliot halkeilivat ja antoivat sijaa uudelle elämälle.
R. C. H. Lenski kirjoittaa: ”Hänen kuolemansa välitön vaikutus oli tämä hautojen aukeneminen ja pyhien ylösnouseminen. Tämä on siis tuon ihmeen merkitys: se on merkki siitä, että Jeesuksen kuolema voitti kuoleman. Nämä ylösnousseet pyhät todistavat hänen suurta voittoaan. Kuolema ei enää voinut pitää näitä pyhiä haudoissaan” (Interpretation on St Matthew’s Gospel 1943, 1129-1130). Pyhien kuolleista nouseminen julistaa siis ristin voimaa.
Jeesuksella oli valta kuolemaan jo ennen pitkääperjantaita, mistä kertovat nuo kolme kuolleista herättämistä. Pyhien herättäminen puolestaan kiinnittää meidän huomiomme nimenomaan Jeesuksen kuoleman merkitykseen.
Miksi nuo ylösnousseet pyhät eivät kuitenkaan ilmestyneet kenellekään ennen kuin pääsiäisen jälkeen? Jumalan tarkoitus oli, että nuo pyhät todistaisivat epäuskoisille pääsiäisen jälkeen Jeesuksen ylösnousemuksesta. Thurén arvelee, että ”nämä eivät voineet näyttäytyä heti, sillä Jeesuksen itsensä oli oltava ”poisnukkuneiden ensi hedelmä” (1. Kor. 15:20) (Matteuksen evankeliumi 2006, 340).
Mitä nuo ylösnousseet pyhät tekivät pitkänperjantain ja pääsiäisen välillä? Silloin oli sapatti eivätkä hekään liikkuneet, niin kuin eivät muutkaan juutalaiset. He eivät menneet kaupunkiin, Jerusalemiin vaan pysyttelivät sen ulkopuolella. Lenski kyselee aiheellisesti: ”Missä Jeesus oli ilmestymistensä välillä 40 päivän aikana ylösnousemuksen jälkeen? Jumalalla ei ollut mitään vaikeuksia löytää paikka näille pyhille!” (1943, 1131).
Millaisessa olomuodossa nuo ylösnousseet pyhät olivat? He eivät palanneet elämään niin kuin Jairoksen tytär, Nainin lesken poika ja Lasarus. Pyhät eivät siis tulleet jatkamaan elämäänsä maan päälle, kunnes taas kuolisivat. Ei, vaan he nousivat samanlaiseen ylösnousemuselämään kuin Kristus. Lenski sanoo, että ”heidän sielunsa palasivat taivaasta ja yhdistyivät jälleen heidän ruumiisiinsa, mutta ei niin että he voisivat elää tämän maan päällä. He nousivat kirkastuneessa ruumiissa, sellaisessa jonka mekin saamme viimeisenä päivänä” (1943, 1130).
Mitä näille pyhille sitten tapahtui? Yleensä ajatellaan, että heidän otettiin taivaaseen, kun he olivat täyttäneet todistajan tehtävänsä. Tapahtuiko tämä Jeesuksen taivaaseenottamisen yhteydessä vai joskus muulloin, sitä me emme tiedä (Lenski 1943, 1130-1132).
Keitä nämä pyhät olivat? Ilmeisesti he olivat vanhan liiton pyhiä. Niitä, jotka jo edeltäpäin olivat panneet toivonsa tulevaan Messiaaseen ja uskoneet Jumalan lupauksen Hänestä. Jeesus sanoo, että ”Aabraham … riemuitsi siitä, että oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja iloitsi” (Joh. 8:56). Paavalikin puhuu niistä, jotka jo ”ennalta” panivat toivonsa Kristukseen (Ef. 1:12). – Noiden monien pyhien ylösnousemus julistaa meille kaikkien pyhien herättämistä aikojen lopulla.
Ks. myös ylösnousemus.
Polttohautaus oli Lähi-idässä yleisessä käytössä kristinuskon syntyaikoina. Kristinusko kuitenkin syrjäytti varsin nopeasti tämän tavan, koska sen ajateltiin olevan ristiriidassa ruumiin ylösnousemista korostavan uskon kanssa. Jos kerran ihminen nousee haudasta ruumiillisessa hahmossa, ajateltiin, ettei hänen ruumistaan tule polttaa ennen hautaamista.
Tällöin ajateltiin ylösnousevan ruumiin muodostuvan haudattavan ruumiin aineksista.
Polttohautaus oli kielletty kristikunnan piirissä 1800-luvun lopulle saakka. Vain äärimmäisissä tapauksissa, esimerkiksi kulkutautien leviämisen ehkäisemiseksi, saatettiin ruumiiden polttamiseen suostua. Myös itsemurhan tehneiden kohdalla sitä pidettiin mahdollisena. Tuhkaaminen alkoi kaupungeissa käytännön syistä ilman teologista pohdintaa. Se oli halvempaa ja vaati vähemmän tilaa kuin perinteinen ruumishautaus. Tällä kehityksellä on ilman muuta yhteys myös maallistumiseen, jossa kristilliset tavat häviävät tai niiden merkitys hämärtyy.
Katolinen kirkko suostui tuhkaamiseen 1960-luvulla, vaikka suosittaa edelleen ruumishautauksia. Ortodoksinen kirkko suhtautuu edelleen kielteisesti tuhkaamiseen. Suomessa tuhkaaminen alkoi 1920-luvulla ja on nykyisin vallitseva hautaustapa. Asenteiden muuttumisesta kertoo sekin, että polttohautaamisen sijaan alettiin toimenpidettä kutsua sievistelevällä ilmauksella tuhkaamiseksi.
Tuhkaamista perustellaan sillä, että siinä tapahtuu vain ikään kuin nopeutettuna se, mitä joka tapauksessa käy ruumille; se hajoaa ja maatuu. Varmaa on myös se, että tuhkaamisen ei vaikuta ihmisen iankaikkiseen kohtaloon. Ratkaisevaa pelastumisen kannalta ovat usko ja kaste, ei hautaamisen tapa. Jumala pystyy kyllä Luojana herättämään ihmisen ruumiillisesti kuolleista, vaikka hänet olisikin tuhkattu. Hänelle riittää informaatio ihmisen DNA:sta, jotta hän voi luoda kuolemattomalle sielulle ja hengelle uuden ruumiin.
Kaikesta tästä huolimatta on perinteiselle kristilliselle ruumishautaukselle annettava etusija Raamatun opetuksen perusteella. Perusteluja ovat ainakin seuraavat seikat:
1. Raamatussa tapana oli haudata ruumiit. Juutalaiset antoivat ruumiiden olla kalliohaudassa niin kauan, että siitä olivat jäljellä vain luut. Luut koottiin sitten luuarkkuun ja haudattiin.
Ruumiin hautaaminen toimitettiin Raamatussa ainakin Raakelille, Joosefille, Aaronille, Moosekselle, Joosualle, Samuelille, Daavidille, Johannes Kastajalle, Stefanokselle – ja itselleen Jeesukselle Kristukselle!
2. Ruumiin polttaminen on Raamatussa aina jonkinlainen rangaistus. Aakan syyllistyi sotasaaliin haltuunottamiseen, ja siksi hänet ja hänen omaisensa kivitettiin ja heidän ruumiinsa poltettiin (Joos. 7:25). Samoin taistelussa kuolleen luopiokuningas Saulin ruumis poltettiin, minkä jälkeen hänen luunsa koottiin ja haudattiin (1. Sam. 31:12). Profeetta Aamos sai puolestaan Jumalalta sanoman, että Mooabin maata rangaistaan, koska se on polttanut kalkiksi Edomin kuninkaiden luut. Se oli näiden kuninkaiden häpäisemistä (Aam. 2:1).
3. Tuli on Raamatussa kadotukseen liittyvä asia. Jeesus ja Jaakob puhuvat helvetin tulesta (Matt. 5:22; Jaak. 3:6). Jeesuksen vertauksessa rikas mies joutuu kuolemansa jälkeen tuonelaan, jossa hän sanoo: ”Näissä liekeissä on kauheaa olla” (Luuk. 16:24). Johanneksen näyssä Saatana ja hänen seuraajansa joutuvat tuliseen järveen. (Ilm. 20:10). Polttohautauksessa ei tietenkään ole kysymys tällaisesta tulesta, mutta tuli vertauskuvana liittyy Raamatussa rangaistukseen ja kadotukseen.
4. Paavali käyttää kuolemasta ja ylösnousemuksesta puhuessaan vertausta siemenestä: ”Ja kun kylvät, et kylvä tulevaa kasvia vaan pelkän siemenen, vehnänjyvän tai jonkin muun kasvin siemenen … Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis” (1. Kor. 15:37, 42-44). Paavali opettaa ruumiin hautaan laskemisen olevan ”kylvämistä”, jonka lopputuloksena on ruumiin ylösnousemus.
5. Vaikka ruumishautaus on toisaalta vain vertauskuvallinen toimitus, on vertauskuvillakin nähtävä oma tärkeä merkityksensä. Ruumiin hautaaminen julistaa kaikille läsnä oleville kristinuskon sanomaa: ruumiin ylösnousemusta. Maallistuvan ja pakanallistuvan maailman keskellä tulee kristillisellä ruumishautauksella olemaan yhä tärkeämpi julistustehtävä. Se todistaa meidän uskostamme ruumiilliseen kuolleista heräämiseen ja iankaikkiseen elämään.
Internetistä:
David Jones, To Bury or to Burn? Cremation in Christian Perspective.
John Piper, Should Christians Cremate Their Loved Ones? A Modest Proposal.
Jordan B. Peterson: 12 Rules for Life: An Antidote for Chaos.
Random House Canada. Toronto 2018.
(suomenkielinen laitos: 12 Elämänohjetta: Käsikirja kaaosta vastaan)
Kanadalaisen psykologian professorin Jordan Petersonin kirja ”12 elämänohjetta: vastalääke kaaokseen” on keikkunut myyntilistojen kärkisijoilla jo jonkin aikaa. Kirja on juuri ilmestynyt myös suomeksi (Tämä arvostelu on kirjoitettu englanninkielisen laitoksen perusteella eivätkä lainaukset ja käännökset ole suomenkielisestä versiosta, vaan allekirjoittaneen omia). Vuonna 2016 Peterson nousi suuren yleisön tietoisuuteen otettuaan kantaa Kanadan uuteen transsukupuolisten puhuttelua koskevaan lainsäädäntöön, jonka Peterson katsoi rikkovan sananvapautta. Peterson ei kuitenkaan ole poliittinen hahmo. Hän puhuu ja kirjoittaa elämän peruskysymyksistä, sellaisista kuin hyvästä ja pahasta, perheestä, kasvatuksesta, olemassaolon tarkoituksesta, onnellisuudesta ja hyvästä elämästä.
12 Elämänohjetta eroaa muista elämänparantelukirjoista ainakin siinä, kuinka laajasti Peterson hyödyntää eri tiedon lähteitä. Hän ottaa vaikutteita ja yhdistää materiaalia uskonnoista ja mytologioista, psykologiasta biologiasta ja historiasta, mikä on epäilemättä yksi syy kirjan suosioon. Ihmisellä on pitkä historia. Siksi ihmisen biologinen historia, kulttuurihistoria, uskontojen historia ja myytit kertovat paljon ihmisestä. Peterson ottaa käyttöön vanhat tarinat ja myytit, jotka moderni maallistunut ihminen on hylännyt joutavana taikauskona. Kansojen kertomuksissa on paljon malleja tai arkkityyppejä ihmiselämästä, joita ihmiset seurasivat paljon ennen kuin osasivat pukea niitä sanoiksi. Esimerkiksi tavasta uhrata Peterson kirjoitta:
”Uhratessaan esi-isämme alkoivat esittää jotain väitteen tapaista. Sanoitettuna se kuuluisi: ’jotain parempaa on mahdollista saavuttaa tulevaisuudessa, jos on valmis luopumaan nyt jostain arvokkaasta.’” s. 164
Kirja on otsakkeensa mukaisesti laadittu lääkkeeksi (antidote) elämän kaaosta vastaan. Kaaos ja epäjärjestys kuuluvat ihmiselämään sopivassa määrin. Uuden ihmisen kohtaaminen, uusi työ tai uuden ajatuksen harkitseminen merkitsevät pientä kaaosta elämässä – jotain tutkimatonta. Tällainen kaaos on mahdollisuutta hyvään kehitykseen. Se on ihmiselle hyödyllistä ja välttämätöntäkin. Lääkettä tarvitaan siihen hallitsemattomaan elämän kaaokseen, johon ihminen sinkoutuu elämän tragedioissa, kuten läheisen kuolemassa, avioerossa, (itse)petoksessa tai vakavassa sairaudessa.
Elämä on kärsimystä. Se on yleisinhimillinen ja -uskonnollinen totuus. Nihilistinen elämänkielteisyys, katkeruus, kostonhimo ja uhriutuminen ovat kaikki houkuttelevia – joskus ymmärrettäviäkin – vaihtoehtoja, mutta eivät johda koskaan mihinkään hyvään.
Kertomuksessa Kainista ja Aabelista toinen veljistä menestyy, mutta toisen uhriin Jumala ei katso. Mitään ilmeistä syytä ei anneta. Kainin katkeruus on inhimillistä. Yksi jos toinenkin on joutunut toteamaan omat ponnistukset ja vaivannäön turhaksi ja elämän epäreiluksi. Epäonnensa keskellä Kainin kateus ja katkeruus kasvavat, hän ei kallista korvaansa Jumalan varoitukselle, eikä suostu näkemään vikaa itsessään. Kainin sydämen pimentyminen ajaa hänet lopulta veljensä Abelin murhaan.
Antaessaan vallan katkeruudelle ja kostonhimolle ihminen pystyy luomaan helvetin maanpäälle. Tällainen ihminen lähtee kostoretkelle Olevaisuutta (Being) itseään vastaan kuin Jumalan vastustaja saatana. Tällainen tuhoava elämän vastaisuus pilaa monen elämän. Pahinta on, ettei huonolle kehitykselle ole loppua. Siksi helvettiä kuvataan pohjattomaksi kuiluksi. Riittävän syvälle päästyäänsä ihminen tai ihmisjoukot voivat langeta koulusurmien tai Neuvostoliiton tyrannian kaltaisiin ilmiöihin.
Lääkkeeksi elämän kaaokseen tai patologisiin ideologioihin Peterson tarjoaa kirjallaan kahtatoista ohjetta tai sääntöä, joista osa on vakavahenkisiä osa taas sävyltään keveämpiä. Itse hän on maininnut näistä kaksi koko kirjaa ja muita sääntöjä jäsentäviksi:
”Sääntö 7 / Tavoittele Merkitystä älä hyötyä”
”Sääntö 8 / Puhu totta (tai älä ainakaan valehtele)”
Käännös Pahasta kohti Merkitystä
Inhimillisen pahan kohtaaminen, erityisesti 1900-luvun kauhuihin perehtyminen, vakuutti Petersonin Pahuuden olemassaolosta. Toisaalta Pahan paljastuminen on kuin majakan tai ilmansuunnan löytymistä. Siitä voi ottaa suunnan ja lähteä parempaan suuntaan.
”Ymmärrettyäsi helvetin ja opiskeltuasi sitä kuvainnollisesti – omaa helvettiäsi erityisesti – voisit päättää olla luomatta sellaista ja menemättä sinne. Voisit tähdätä toisaalle. Voisit itseasiassa omistaa elämäsi sille. Se antaisi elämällesi Merkitystä isolla M-kirjaimella. Se antaisi oikeutuksen surkealle olemassaolollesi ja sovittaisi syntisen luontosi …” s. 63-64
Petersonin mukaan Ihminen voi suunnistaa kohti parempaa tiedostamalla Pahan maailmassa ja itsessään. Kaikista vaarallisin käärme on jokaisen henkilökohtainen käärme. Tie parempaan alkaa oman pahuuden puutteiden ja vikojen tunnustamisesta ja vastuun ottamisesta. Tuolla tiellä Olevaisen (Being) parantamiseksi ihminen voi löytää elämällensä todellisen Merkityksen (Meaning). Merkitys estää häntä suistumasta pohjattomaan kuiluun ja suojaa sielun korruptiolta.
Kohti Merkitystä Totuudessa
Merkitystä ei tavoitella miten tahansa, vaan nimenomaan totuudessa. Tarkoituksensa mukaan elävä ihminen ruumiillistaa Logosta. Logos on Genesiksen luova Sana, joka tuo kaaoksesta esiin hyvää järjestystä. Myös ihmisen sana, omalla tavallaan, pystyy samaan. Siksi totuuden myöntäminen ja sanominen on niin tärkeää.
”Jos elämäsi ei ole sellaista kuin se voisi olla, kokeile totuuden kertomista. Jos roikut epätoivoisesti jossain ideologiassa tai pyörit nihilismissä, yritä kertoa totuus. Jos tunnet itsesi heikoksi, hylätyksi, epätoivoiseksi ja eksyneeksi, yritä kertoa totuus. Paratiisissa kaikki puhuvat totta. Se tekee paratiisista paratiisin.” s. 230
Totuuden seuraamisella on hintansa, mutta isompi hinta maksetaan aina totuuden kieltämisestä – ennemmin tai myöhemmin. Valheet ja itsepetos vievät kohti aiemmin mainittua pohjatonta kuilua. Parhaimpana esikuvana tai arkkityyppinä Logoksen seuraamisesta Peterson pitää Kristusta.
”Kristillisessä perinteessä Kristus ja Logos ovat sama asia. Logos on Jumalan Sana. Tuo Sana muutti kaaoksen järjestykseksi aikojen alussa. Ihmisen muodossa Kristus uhrasi itsensä vapaaehtoisesti totuudelle, hyvälle, Jumalalle. Sen vuoksi hän kuoli ja syntyi uudestaan. Sana, joka synnyttää järjestystä Kaaoksesta, uhraa kaiken, jopa itsensä, Jumalalle. Tuo yksi lause, viisas yli ymmärryksen, tiivistää kristinuskon.” s. 223
Käytännöllinen usko
Mikä sitten saisi ihmisen kurjuuden keskellä nostamaan ristinsä, kulkemaan ylös vuorta kohti Jumalan kaupunkia? Petersonin markkinoima palava pensas on käytännöllinen – Olevaisen ja olemassaolon olettaminen hyväksi ja Merkityksen tavoittelu totuudessa toimii. Ihminen voi yhtä hyvin tehdä uskon hypyn, sillä jos olemassaolo on paha, hän on joka tapauksessa hukassa eikä mikään voi häntä auttaa.
”Se (usko) on ymmärtämistä, että elämän traagiset järjettömyydet on vastapainotettava yhtä järjettömällä vakaumuksella Olevaisen hyvyyteen. Se on yhtä aikaa uskallusta tavoitella sitä, mitä ei voi saavuttaa ja uhrata kaikki, jopa oma elämä. Ymmärrä, että sinulla ei kirjaimellisesti ole mitään parempaakaan tekemistä” s. 107
Petersonin totuuden etsintä on käytännöllistä. Niinpä hänelle riittää vakaumus, että on olemassa jokin Hyvä, jota voi tavoitella. Tuon Hyvän tarkasta luonteesta hän ei sano paljoakaan. Se ei ole välttämätöntä oikean toiminnan saavuttamiseksi. Petersonin ajattelua kuvaakin hyvin hänen näkemyksensä uskonnosta: ”Uskonnossa on sen sijaan kyse oikeasta käyttäytymisestä” (proper behaviour) ja hänen monesti antamansa vastaus kysymykseen Jumalan olemassaolosta: ”Elän kuin Hän olisi olemassa.”
Peterson arvostaa kristillistä perinnettä, mutta myös eroaa siitä. Hänen käytännöllinen uskonsa Olevaisen hyvyyteen jättää Jumalan väistämättä Raamatun kuvausta vähemmän persoonaksi, sillä persoonan olemassaolo ei voi olla koskaan yhdentekevää. Kuka sanoisi omasta isästään ”Ei ole väliä sillä onko hän kuollut vai elääkö. Onhan minulla hänen periaatteensa, esimerkkinsä ja ohjeensa elääkseni oikein.”? Kirjan Jumala on enemmän periaate, ihanne tai laki kuin persoona tai isä, joka on UT:n yleisimpiä kielikuvia Jumalasta. Peterson uskoo Olevaisen hyväksi. Kristillinen usko on luottamista Jumalan hyvään tahtoon minua kohtaan. Näissä kahdessa on samaa mutta on eroakin. Periaate tai ihanne voi olla hyvä ihmisen seurata, mutta ei voi rakastaa eikä armahtaa ketään.
Lopuksi
12 Elämänohjetta on monialaisuudessaan kiinnostavaa ja sivistävää luettavaa kenelle tahansa. Kirjan ilmaisu on ajoittaen maalailevaa ja kieli epätavallista. ”Olevaisen kaaos” ei irrallaan sano monelle mitään, mutta paikoittaisen korkealentoisuuden tukena ovat monet tarinat ja kertomukset kirjoittajan omasta elämästä, historiasta ja myyteistä, joissa kirjan sanoma käy selväksi.
Petersonilla on hyödyllistä sanottavaa niin uskonnolliselle kuin maallistuneellekin väestölle. Hän ravistelee ihmisiä etsimään elämälleen Merkitystä, joka suuntaisi elämää senkin jälkeen, kun välittömät tarpeet on tyydytetty ja uratavoitteet saavutettu. Toisaalta Merkitys tekee elämän mielekkääksi haaveiden kariutuessa, niukkuudessa ja puutteessa.
Kirjallaan Peterson ei tarjoa uusia niksejä, vaan ammentaa ihmiskunnan yhteisestä perinnöstä. Voisi sanoa, että hän etsii antiikin filosofien tapaan eudemoniaa, joka ei ole onnellisuuden tila, vaan tarkoituksensa mukainen ihmiselämä hyveessä ja totuudessa. Onnellisuus onkin hyvän elämän tervetullut sivutuote. Päämääränä se on kehno.
Kristillisestä näkökulmasta kirjassa painottuu 1. uskonkappale ja ihmisen kutsumus. Ihmistä ei ole luotu (eikä tietysti lunastettukaan) itsesääliä, katkeruutta, valheita, vastuun pakoilua, toimettomuutta tai elämän kielteistä murjottamista varten, vaikka siihen kuinka olisi aihettakin. Ihminen on tehty jaloa käyttöä varten Jumalan kuvaksi ja tuon kuvan kantajaksi. Se on paitsi ihmisen velvollisuus myös paras suunta etsiä onnistunutta elämää. Paljon sanomasta tiivistyy psalmistin sanoihin.
Kuka oletkin, joka elää tahdot ja rakastat elämän päiviä, nauttiaksesi onnea:
varjele kielesi pahasta ja huulesi vilppiä puhumasta; vältä pahaa ja tee hyvää, etsi rauhaa ja pyri siihen. (Ps. 34:13–14)
Kysymys
Miksi luterilaisissa Jumalanpalveluksissa ei soiteta ja lauleta ylistysmusiikkia vaan virsiä? Kieltääkö sen joku, vai onko kyse pelkästä perinteestä? Esimerkiksi Hillsongilla, Bethel-musicilla on loistavia kappaleita, joita on myös käännetty suomeksi.
Tämän aiheen käsittely vaikuttaa mielekkäältä jakaa kolmeen osaan. Vastauksessani luon ensiksi katsauksen ylistysmusiikki-sanan määrittelyyn. Toiseksi tarkastelen aihetta ylistyslaulujen tekstisisällön näkökulmasta. Kolmanneksi ja viimeiseksi lausun vielä ehdotuksen musiikkityylien sisältämien viestien vaikutuksesta siihen, miten käsillä oleva asia on monissa luterilaisissa seurakunnissa ratkaistu.
Aluksi tarkastellaan siis lyhyesti sitä, mitä ylistysmusiikki-sanalla voidaan tarkoittaa. Tässä yhteydessä nostan esiin kaksi näkökulmaa. Esimerkiksi evankelikaalisen kristillisyyden sekä nk. vapaiden suuntien piirissä ylistysmusiikki -sanalla on ainakin viimeisten parin–kolmenkymmenen vuoden aikana tarkoitettu usein aivan tietynlaiseen pop- tai rock-ilmaisuun perustuvaa musiikkia, johon liittyvissä lyriikoissa paino on sananmukaisesti Jumalan ylistämisessä. Tällaisen jumalanpalvelusmusiikin pioneereja ovat olleet esimerkiksi juuri kysymyksessä mainitun australialaisen Hillsong Churchin musiikkiryhmät. Mikäli ylistysmusiikki-sanalla viitataan tämäntyyppiseen jumalanpalvelusmusiikkiin, näyttää kysymykseen sisältyvä väite osuvan oikeaan: luterilaisissa jumalanpalveluksissa ei soiteta ja lauleta ylistysmusiikkia – ainakaan yleensä.
Kuitenkin mikäli asiaa katsotaan hieman toisesta näkökulmasta, voitaisiin esittää seuraava tarkentava kysymys: eikö luterilaisissa jumalanpalveluksissa oikeastaan soiteta ja lauleta juuri ylistysmusiikkiakin? Tarkkaavainen messuvieras voinee melko helpostikin todeta ainakin seuraavat asiat: Ensiksi, klassisessa jumalanpalvelusliturgiassa seurakunta laulaa useitakin ylistyslauluja Jumalalle. Näitä ovat ainakin päivän psalmi, kunnia ja kiitosvirsi Pyhälle Kolminaisuudelle, Pyhä-hymni, Simeonin kiitosvirsi, sekä messun lopussa laulettava ylistys. Lisäksi monet virret sisältävät paljonkin Jumalan ylistystä. Toiseksi, niin messun liturgian laulut kuin virret ovat monin paikoin Jumalan omaa sanaa tai vähintäänkin nousevat Jumalan sanasta.
Toisin kuin joskus kuulee arveltavan, perinteisen jumalanpalvelusliturgian keskuksessa ei ole kaavamaisuuteen tai ulkoisiin muotomenoihin mieltyneiden kirkonmiesten miellyttäminen vanhahtavien ja kankeiden sanamuotojen toistamisen myötä. Liturgian keskuksessa on Jumalan oma sana, lopulta itse persoonallinen Sana, Kristus, joka ulkoisen sanansa kautta tulee seurakuntansa keskelle, palvelemaan omiaan lahjoillaan. Tästä katsantokannasta käsin voitaisiin kysyä: mikä voisi olla suuremman ylistyksen antamista Jumalalle kuin se, että Hänen pyhä sanansa saa runsaana asua seurakunnan keskellä ja pyhittää sen (Kol. 3:16)? Mikäli asia ymmärretään näillä tavoin, on mahdollista esittää, että nimenomaan luterilaisissa jumalanpalveluksissa soitetaan ja lauletaan ylistysmusiikkia, joskaan ei ehkä populaaria sellaista.
Toiseksi kysymystä ylistysmusiikin käyttömahdollisuudesta päästään tarkastelemaan lauluihin kirjoitettujen tekstien näkökulmasta. Pitää paikkansa, että nykyaikana suositun ylistysmusiikkigenren piiristä on mahdollista löytää monia kappaleita, joiden sanoma julistaa Kristusta ja muutenkin lausuu oikein kristillisen uskon keskeisiä totuuksia. Yksittäisenä tarkkailijana olen ollut myös huomaavinani, että joidenkin merkittävien ylistysmusiikkiryhmien lauluissa sanoma Kristuksen ristinkuolemasta ja siihen perustuvasta syntien sovituksesta on kuluvalla 2010-luvulla saanut enemmän tilaa kuin aiempina vuosikymmeninä. Tätä suuntausta on tietenkin tervehdittävä ilolla.
Samalla on tarpeen huomauttaa, että kaikkien hengellisten laulujen tekstit ovat väistämättä yhteydessä tietynlaiseen jumaluusopilliseen linjaan. Tämä koskee niin perinteisiä virsiä kuin populaaria ylistysmusiikkiakin. Ei olekaan hämmästyttävää, että evankelikaalisen teologian piirissä syntyneiden ylistyslaulujen tekstit heijastavat useimmiten nimenomaan evankelikaalista käsitystä esimerkiksi siitä, miten ihminen pelastuu. Siten näissä piireissä suositun ylistysmusiikin sanoitukset painottavatkin usein vaikkapa uskonratkaisun tekemistä taikka ihmisen omaehtoista antautumista Jumalalle. Samalla lyriikoissa jää helposti sivuosaan tai jopa kokonaan syrjään se raamatullinen ja luterilainenkin opetus, jonka mukaan Kristus haluaa tarjota syntisille anteeksiantamuksen sekä pelastuksen lahjansa objektiivisella tavalla, tietyssä paikassa ja muodossa, sanassa ja sakramenteissa. On tosin myönnettävä, että esimerkiksi Hillsong Churchin lauluissa on painotettu paljonkin Pyhän Hengen läsnäoloa ja toimintaa in this place (”tässä paikassa”), siis kristittyjen ylistyskokouksessa. Kuitenkin tällöinkin tekstit jättävät useimmiten epäselväksi, mihin Hengen läsnäolo tai työ ”tässä paikassa” perustuu. Rivien välistä on kuultavissa, että sen ajatellaan perustuvan seurakunnan ylistyssuoritukseen, ei niinkään siihen, että Jumala meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden sitoo itsensä ja työnsä ulkoiseen, saarnattuun ja sakramenteissa jaettuun sanaansa.
Toinen populaarien ylistyslaulujen sanoituksiin liittyvä kysymys koskee niitä vaikutuksia, joita pop-genrellä ylipäätään on tekstien kirjoittamiseen: vaikka kevyen musiikin maailmassa on toki olemassa monenlaisia ja -muotoisia lauluja, ei liene kohtuutonta esittää, että tälle musiikkityylille tyypillisessä tekstitystavassa laulujen sanat yleisesti ottaen laaditaan kohtuullisen tiivistettyyn, monesti vielä itseään toistavaan muotoon. Koska myös nykyaikainen ylistysmusiikki ammentaa vaikutteensa paljolti nimenomaan populaarimusiikin piiristä, ei ole yllättävää, että jo kyseinen tyylisuunta itsessään näyttää ohjaavan ylistyslaulujen sanoittajia huomattavasti suppeampaan ilmaisuun, kuin mitä esimerkiksi menneiden vuosisatojen virsirunoilijoilla tavataan.
Lyriikoiden kompakti muoto sinänsä ei tietenkään ole mikään ongelma. Pikemminkin populaarien ylistyslaulujen heikkoutena voidaan nähdä se seikka, että useimmiten niiden tekstit suppeudessaan sisältävät yksinkertaisesti paljon vähemmän Jumalan sanaa kuin perinteisten virsien sanat. Lisäksi sen sijaan, että sanoitukset keskittyisivät Jumalaan tai etenkin Hänen armolliseen työhönsä ihmisten pelastamiseksi, niiden päähuomio kääntyy usein enemmän ylistäjiin itseensä sekä heidän työhönsä Jumalan korottamiseksi tai kunnioittamiseksi. Mitä ilmeisimmin tällainen suuntaus tulee ymmärrettäväksi jo kyseessä olevien yhteisöjen teologiasta käsin, mutta epäilemättä myös pop-sanoituksille ominaisesta omien tunteiden ja kokemusten sentimentaalisesta vuodattamisesta käsin. Toki tunteilullekin on oma paikkansa Jumalan luomassa maailmassa! Tämä paikka ei kuitenkaan ole kristillisen jumalanpalveluksen keskuksessa.
Edellä mainittuun asiaan liittyy myös se tietynlainen ”ajattomuus”, joka on ominaista monien protestanttisten kirkkokuntien teologialle sekä sitä kautta myös niiden piirissä syntyneiden ylistyslaulujen sanomalle. Joissakin näistä kirkkokunnista ei nähdä tarpeelliseksi keskittyä kirkollisten juhlien viettoon saati asettaa tietyille pyhäpäiville tiettyjä teemoja taikka aiheita. Sanotaan esimerkiksi, että Raamattu riittää. Uskonpuhdistuksen keskeinen periaate, sola scriptura (”yksin Raamatulla”) onkin reformaation vasenta siipeä edustavassa kristillisyydessä ymmärretty usein siten, että kunhan Raamattua vain luetaan, mitään muuta ei tarvita. Esimerkiksi kalvinismin piirissä ei välttämättä vietetä mitään erityisiä juhlapyhiä, esimerkiksi joulua. Näin on juuri siksi, että pelkän Raamatun katsotaan riittävän. Tätä käsitystä heijastelee myös näiden tunnustuskuntien jumalanpalvelus, joka pysyy kohtuullisen samankaltaisena ajankohdasta riippumatta. Tällainen ”ajanlaskuton” jumalanpalvelus opettaa kuitenkin seurakunnalle väistämättä, että ajallinen on vähemmän merkittävää. Se on jotakin heikompaa ja huonompaa, josta on koetettava päästä nousemaan siihen, mikä on ikuista. Implisiittinen opetus on, että pääasiassa jumalallinen ja ikuinen on hyvää ja täydellistä. Sanassaan Jumala kuitenkin ilmoittaa, että Hän lähetti ikuisen Poikansa nimenomaan ihmiseksi, vieläpä tiettyyn aikaan ja paikkaan, tekemään myös työnsä tiettynä aikana ja tietyssä paikassa. Näin Jumala teki siksi, että me ihmiset olemme sidottuja Hänen luomansa maailman ajallisuuteen ja paikallisuuteen.
Tämä asia liittyy myös ja nimenomaan käsillä olevaan kysymykseen ylistysmusiikin käytöstä. Populaarien ylistyslyriikoiden taustalla on usein edellä mainitun kaltainen käsitys, jonka mukaan kristillisessä opetuksessa ja elämässä keskeistä on lähinnä yksittäisen ihmisen sisäinen suhde Jumalaan ja Hänen palvontansa, eivät niinkään Jumalan teot ajassa ja paikassa. Jos joitakin poikkeuksiakin saattaa olla, kuitenkin vain harvat ylistyslaulut on laadittu kuvaamaan Kristuksen historiallisen työn eri vaiheita sillä tavalla, että ne soveltuisivat selkeään ja koko Raamatun ilmoitusta rikkaasti peilaavaan julistukseen joulusta, loppiaisesta, Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta, ylösnousemuksesta ja vaikkapa taivaaseen astumisesta. Sen sijaan monet näistä lauluista julistavat eräänlaista ajasta irralleen pyrkivää ja siksi myös kirkkovuodetonta teologiaa, joka jättää seurakunnalle annettavan, pelastushistoriaa koskevan opetuksen ja julistuksen ohueksi, vieläpä ihmiskeskeiseksi.
Vaikuttaa tarpeelliselta mainita vielä laulujen uutuudesta ja vanhuudesta. Joskus on nimittäin huomautettu, että vanhojen virsien sijaan jumalanpalveluksessa olisi parempi käyttää tuoreempia, nykyihmiselle sopivampia lauluja. Vastauksena voidaan ehdottaa seuravaa: Luterilaisessa jumalanpalveluselämässä ei laulujen vanhuus toki olekaan mikään erinomaisuuden kriteeri sinänsä, otetaanhan luterilaisessakin perinteessä käyttöön uusia, hyviä virsiä ja virsikirjoja. Ei myöskään laulujen uutuudessa sinänsä ole tietenkään mitään vikaa, ovathan vanhatkin virret olleet joskus uusia. Monissa tapauksissa luterilaiset pitäytyvät vanhempiin virsiin yksinkertaisesti siitä syystä, että juuri niiden sanoma on kestänyt Jumalan sanan koettelun, ja vuosisatojen kuluessakin säilyttänyt paikkansa seurakunnan opetuksen, ylistyksen ja kiitoksen välineenä. Sen sijaan näiden sanalla koeteltujen laulujen kertakaikkinen vaihtaminen uuteen ylistysmusiikkiin on usein käytännössä johtanut seurakunnan kyllä laulamaan trendikkäitä – tai ainakin trendikkyyttä tavoittelevia – lauluja, mutta sellaisia, joista voi jo niiden tekstien perusteella aavistella, etteivät ne ole vielä ehtineet saada osakseen paljoakaan terveellistä arviointia Jumalan sanallisen ilmoituksen äärellä.
Kolmanneksi käsitellään vielä eri musiikkityylien käyttämistä jumalanpalveluksessa. Populaariin ylistysmusiikkiin pitäytyvien seurakuntien opetuksessa painotetaan usein sitä seikkaa, että Raamattu kehottaa kristittyjä käyttämään kaikenlaisia eri soittimia Jumalan ylistämisessä (Ps. 150). Sen vuoksi musiikin toteutuksessa käytetäänkin usein monen hengen yhtyeitä lukuisine eri instrumentteineen ja niiden erilaisine käyttötapoineen. Tämä on sinänsä erinomaisen hyvä ja suositeltava asia! Ei luterilaisenkaan jumalanpalvelusmusiikin tarvitsisi välttämättä rakentua ainoastaan tutuksi tulleen urkusäestyksen ympärille. Itse asiassa jo Martti Luther rohkaisi oman aikansa kirkkomuusikoita uudentyyppisen jumalanpalvelusmusiikin kehittämiseen. Varhaisten luterilaisten seurakuntien piirissä käytettiinkin perinteisen kuorolaulun lisäksi monia niistä soittimista, jotka muutenkin renessanssiaikana olivat yleisiä: nokkahuiluja, erilaisia vaski- ja jousisoittimia sekä luuttuja. Urutkin olivat kyllä mukana, joskin niillä soitettiin vain pieniä välisoittoja.
Toisaalta samalla voidaan ehdottaa, että pop-rock-tyyliin sisältyy myös tiettyjä kulttuurisia kysymyksiä, joiden vuoksi populaarin ylistysmusiikin yhtyeformaattia ei varauksetta voi suositella sellaisenaan sovellettavaksi luterilaiseen jumalanpalvelukseen. Yksi näistä kysymyksistä koskee niitä viestejä, joita musiikin tyyli ja muoto kantavat mukanaan: Jokainen musiikkityyli jo itsessään tuo kuulijoidensa mieliin tiettyjä asioita. Nämä assosiaatiot saattavat toki olla hieman erilaisia kuulijasta ja ympäröivästä kulttuurista riippuen. Yleisesti ottaen voidaan kuitenkin arvella, että esimerkiksi trendikäs radiosoittopop synnyttää kuulijassa erilaisen mielikuvan kuin vaikkapa wienervalssi. Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle kaikkiin niihin mielikuviin, joita populaarimusiikki länsimaisen ihmisen mielessä saattaa mahdollisesti synnyttää, voidaan esimerkkinä sanoa seuraavaa: Pop- tai rock-ilmaisuun liittyy lähes väistämättä ajatus esiintyjän ja yleisön suhteesta. Kun ylistyksenjohtaja rock-yhtyeineen asetetaan kirkkosalin etuosaan, seurakunnan eteen, ei ole sattumaa, että käytännössä seurakunta alkaa usein käyttäytyä samankaltaisella tavalla kuin rock-konsertin yleisö. Tällaisissa jumalanpalveluksissa tai ylistyskokouksissa ei ole tavatonta nähdä jopa sellaista artistin palvontaan viittaavaa käytöstä, joka tälle kontekstille on tyypillistä. Tällöin kuitenkin käy helposti niin, että huomion keskipiste siirtyy pois Kirkon Päästä, Kristuksesta. Toiseksi ja samalla seurakuntalaisten aletaan helposti nähdä kuuluvan eri kategorioihin, tähtiesiintyjiin ja yleisöön. Kukaan ei tällaista yleensä kylläkään selväsanaisesti opeta, mutta valittu muoto hoitaa tämän opetustehtävän sanoittakin.
Tällaisen muodon sisältämiä viestejä on vaikeaa sovittaa yhteen sen raamatullisen kuvan kanssa, jossa Kristus on seurakunnan Pää, joka elävöittää, ravitsee, hoitaa ja johtaa kristittyjä, kirkkoruumiinsa jäseniä, jotka puolestaan eri tehtävineenkin ovat keskenään samalla viivalla Hänen yhteydessään. Uskallan väittää, että tätä viimeksi mainittua raamatullis-luterilaista käsitystä Kirkon olemuksesta ja jumalanpalveluksen olennaisesta sisällöstä palvelisi huomattavasti paremmin se historiallinen tapa, jossa seurakunnan kanttori ja säestäjä on asetettu jollakin tavalla muun seurakunnan keskelle tai jopa sen taakse, vaikkapa urkuparvelle. Tällä tavalla musiikin ja laulun johto saisivat olla sillä paikalla, jolle ne kuuluvat, evankeliumin palvelijoina ja koko seurakunnan yhteisen laulun tukena.
On toki myönnettävä, ettei urkujen soittokaan ole vapaa viestinnällisestä painolastista. Joskus kuuleekin aivan oikein muistutettavan, että antiikin Kreikassa ja Rooman valtakunnassa urkujen soitto liittyi usein pakanallisiin menoihin. Kuitenkin melko turvallisesti voidaan ehdottaa, että nykyaikana urkumusiikki lienee paljolti vapautunut tällaisesta painolastista, joka kristillisestä näkökulmasta epäilemättä näyttäytyykin negatiivisena. Niin länsimaissa kuin muuallakin maailmassa urkujen soitto synnyttänee assosiaation lähinnä kristillisen kirkon elämään. Sen vuoksi on myös mahdollista olettaa, että juuri tällaisen musiikin käyttäminen jumalanpalveluksessa ei juurikaan vie seurakuntalaisten mieliä pois kaikkein tärkeimmästä, evankeliumin asiasta, vaan saa olla pikemminkin evankeliumin palveluksessa. Lisäksi vaikuttaa kiistämättömältä, että urut ovat musiikillisiin ominaisuuksiin liittyvien mahdollisuuksiensa puolesta ehkä yksi kaikkein parhaiten yhteislaulun säestykseen soveltuvista soittimista.
Tiivistetysti on mahdollista esittää, että luterilaisissa jumalanpalveluksissa soitetaan ja lauletaan ylistysmusiikkia sanan varsinaisessa merkityksessä. Toisin kuin evankelikaalisen ylistysteologian piirissä usein opetetaan, tämä ylistys ei perustu ihmisten päätökseen ylistää Jumalaa, vaan siihen, että sanassa ja sakramenteissa läsnäoleva Kirkon Herra itse palvelee ensin seurakuntaansa. Sen vuoksi Jumalan sanalla täytyykin olla keskeinen asema paitsi jumalanpalveluksessa yleensä myös sen lauluissa.
Alussa esitettyyn kysymykseen voidaankin vastata, että kukaan ei varsinaisesti kiellä populaarin ylistysmusiikin käyttämistä luterilaisessa jumalanpalveluksessa. Siinä, että virsien käyttöä painotetaaan tällaisen musiikin kustannuksella, ei ole myöskään kyse ainoastaan tiettyyn perinteeseen pitäytymisestä saati henkilökohtaisista mieltymyksistä. Kyse on pikemminkin siitä, että populaarille ylistysmusiikille tyypilliset sanoitukset eivät aina sovi yhteen sen kanssa, mitä pyhä Raamattu ja sitä oikein selittävä luterilainen tunnustus kristillisen uskon keskeisistä asioista opettavat. Lisäksi, vaikka ne musiikilliset ratkaisut, joita ylistysgenren piirissä yleisesti käytetään, ovat luomiseen perustuvia ja sikäli mahdollisia, voidaan kuitenkin arvella, että länsimaisesta pop-kulttuurista vaikutteita saaneiden yhteiskuntien kontekstissa ne saattavat johtaa seurakuntalaisia tunne- ja kokemuskeskeiseen kristillisyyteen, ja näin siirtää päähuomion kauemmas Herran kärsivästä Palvelijasta, joka meidän ihmisten tähden nöyrtyy saarnatun sanan sekä sakramenttien ulkoiseen alhaisuuteen. Muun muassa näistä syistä populaaria ylistysmusiikkia halutaan harvemmin käyttää luterilaisissa jumalanpalveluksissa.
Lopulta voidaan kuitenkin esittää toivomus, että seurakunnan yhteistä ylistyslaulua pyrittäisiin mahdollisuuksien mukaan ryydittämään erilaisten soitinten käytöllä. Tämä raamatullinen ratkaisu voisi osaltaan ja terveellisellä tavalla opettaa seurakunnalle Jumalan luomistyön rikkautta ja hyvyyttä, sekä myös johdattaa seurakuntalaisia käyttämään Jumalalta saamiaan musiikin lahjoja Hänen kunniakseen. Mikäli seurakunnassa pyrittäisiin tällaiseen jumalanpalvelusmusiikin monipuolistamistamiseen, pitäisi tämän kuitenkin tapahtua pastoraalista harkintaa käyttäen ja hyvässä järjestyksessä (1. Kor. 14:40). Mitään seurakunnan musiikkiin liittyviä ratkaisuja ei nimittäin koskaan saa tehdä ainoastaan tiettyjen kristittyjen henkilökohtaisista mieltymyksistä käsin, taikka toisaalta potentiaalisten seurakuntalaisten oletettujen toiveiden täyttämiseksi. Jumalanpalvelusmusiikin suunnittelussa ja toteutuksessa on kaikki alistettava palvelemaan Jumalan puhtaan sanan, lain ja evankeliumin julistamista syntisille heidän pelastuksekseen, sekä edelleen heidän, armahdettujen seurakunnan vastausta Herralleen, kiitosta, rukousta ja ylistystä.
– Harri Huovinen
Ks. myös: Voiko jumalanpalvelusmusiikkia uudistaa?
Pyhän liturgian perusteet
Julkinen kiitos ja ylistys kirkon tuntomerkkinä
Jaan kysymyksen kunnioittamisesta kolmeen lyhyeen osaan:1. Jumalan kunnioittaminen (esim. Ps. 22:23), 2. Vanhempien, esivallan ja esimiehien kunnioittaminen (esim. 2. Moos. 20:12) ja 3. kaikkien kunnioittaminen (esim. 1. Piet. 2:17).
Kunnioittaminen ei ole Raamatun kielenkäytön yleisimpiä ilmauksia Jumalan kohdalla. Yleisempiä ovat Jumalan kiittäminen, ylistäminen, pelkääminen ja rakastaminen. Kunnioittaminen sen sijaan on yleistä kuninkaiden ja vanhempien edessä, esimerkiksi: ”Nouse harmaapään edessä ja kunnioita vanhusta sekä pelkää Jumalaasi”. (3. Moos. 19:32) Kuitenkin myös Jumalan kunnioittamisesta puhutaan paljon. Sisällöllisesti kunnioittaminen liittyy samankaltaisiin asioihin kuin vanhempien ja kuninkaankin kohdalla. Jumalaa tulee kunnioittaa tunnustamalla hänen korkeutensa suhteessa itseen. Jumala on kaiken luoja ja siis sinunkin luojasi, hänellä on määräysvalta sinun elämässäsi. Sitä tulee kunnioittaa. Samalla Jumalan oikea kunnioittaminen on hänen sanansa arvossa pitämistä ja hänen sanastaan kiittämistä ja hänen nimensä arvossa pitämistä. Se on hänen teoistaan kiittämistä ja hänen avuksi huutamistaan. Psalmissa lauletaan: ”Minä kunnioitan sinua, Jumalani, sinä kuningas, ja kiitän sinun nimeäsi aina ja iankaikkisesti.” (Ps. 145:1)
Jumalan kunnioittamiseen liittyykin myös oikean jumalanpelko, oikea kiittäminen ja oikea rakastaminen. Pelkkä suun kiitos ei ole Jumalan kunnioittamista, sillä Jumala näkee sydämeen. Profeetta Jesajan kautta hän moittiikin Israelia, ”Koska tämä kansa lähestyy minua suullaan ja kunnioittaa minua huulillaan, mutta pitää sydämensä minusta kaukana, ja koska heidän jumalanpelkonsa on vain opittuja ihmiskäskyjä” (Jes. 29.13). Näin siis Jumalan kunnioittaminen on hänen Jumaluutensa tunnustamista, hänen nimensä ylistämistä ja hänen käskyjensä pitämistä.
Syntiinlangennut ihminen ei siis osaa kunnioittaa Jumalaa oikein, sillä ihminen rikkoo lait, on ulkokultainen ja sydämessään rakastaa omaa nimeään ylitse Jumalan. Kuitenkin Kristuksen työn tähden Jumalan kunnioittaminen on myös hänen armoonsa katsomista. Hän antoi poikansa, jonka työhön turvaamalla ja jonka sanaa kuulemalla meillä on syntien anteeksiantamus. Kristus sanoo: ”että kaikki kunnioittaisivat Poikaa, niinkuin he kunnioittavat Isää. Joka ei kunnioita Poikaa, se ei kunnioita Isää, joka on hänet lähettänyt. Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään.” (Joh.5:23-24)
Vanhempien, kuninkaan ja esivallan kunnioittaminen liittyy lopulta Jumalan lakiin ja luomisjärjestykseen. Jumala on luonut jokaiselle ihmiselle vanhemmat, jotka hän on asettanut kasvattamaan ja kaitsemaan lapsiaan. Samoin jokaiselle esivallan edustajalle Jumala on antanut vallan. Vanhempien kunnioitus onkin yksi kymmenestä käskystä ja Lutherin mukaan vanhemmat ovat ihmiselle Jumalasta seuraava auktoriteetti. Näin tähänkin kunnioitukseen kuuluu rakkauden lisäksi myös kuuliaisuus ja nöyryys heidän asemaansa kohtaan.
Esivallan kunnioittamista Pyhä Paavali perustelee Roomalaiskirjeessään: ”Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa.” (Room. 13:1) Tämä ei tarkoita sitä, että Jumalan lakia rikkoviin käskyihin tai lakeihin tulisi yhteiskunnassa alistua, sillä Raamattu muistuttaa, että ”Ennemmin tulee totella Jumalaa, kuin ihmisiä” (Ap.t. 5:29b). Kristityn tulee kuitenkin olla kuuliainen esivallalle Jumalan lain sallimissa rajoissa, sillä valtansa esivalta on saanut Jumalalta. Kuitenkin kirkkojen ja kristittyjen tulee pitää esillä Jumalan lakia ja pyrkiä auttamaan esivaltaa oikeaan suuntaan. Tämä on haaste, joka korostuu nyky-yhteiskunnassa, jonka lainsäädäntö lipuu yhä kauemmas kristillisestä arvomaailmasta.
Maallisten auktoriteettien, kuten vanhempien, kunnioittaminen Raamatussa perustuu siis ennen kaikkea Jumalan asetukseen. Vanhempia Jumala kutsuu kasvattamaan lapsia Jumalan sanan mukaan oikein ja rakkaudella, samoin esivaltaa kutsutaan johtamaan Jumalan laki mielessä. Tällaisesta oikeasta Jumalan sanan mukaisesta toiminnasta hyvänä esimerkkinä on Efesolaiskirjeen luvun 5 ohjeet aviomiehelle: Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä” (Ef.5:25). Väärin toimivaa vanhempaakin Jumala kutsuu kunnioittamaan, vaikka vääryyteen ei tulekaan suostua. Tässä niin auktoriteettiasemassa olevien kuin auktoriteetteja kunnioittamaan kutsutun tulisi rukoilla Jumalan apua ja johdatusta.
Kunnioittaminen Raamatussa yhdistyy useimmiten juuri auktoriteettiasemaan. Jumalaa, vanhempia ja esimiehiä tulee kunnioittaa. Kuitenkin Apostoli Pietari puhuu kaikkien ihmisten kunnioittamisesta ja apostoli Paavali kutsuu kilpailemaan toinen toisen kunnioittamisessa seurakunnassa (Room. 12:10). Näissä yhteyksissä kunnioittaminen on ennen kaikkea toisen ihmisen rakastamista ja rakkaudella kohtaamista, avun tarjoamista ja niin edelleen.
Seurakunnassa kunnioittaminen voi vielä tuntua mahdolliselta, mutta tässä ajassa jatkuvasti kohtaa mitä erilaisimmilla tavoilla ajattelevia ja uskovia ihmisiä. Kun yhteistä arvopohjaa ei löydy, voi kunnioittaminen tuntua vaikealta. Kuitenkin Kristus esimerkiksi vuorisaarnassa kutsuu kristittyjä rakastamaan jopa vihaajiaan (Matt. 5:44). Tämä ei tietenkään tarkoita tässäkään tapauksessa vääryyden hyväksymistä, vaan ihmisen rakastamista. Näin ollen kunnioittamisen lähtökohdaksi ei tarvitse ottaa toisen tekojen tai arvojen hyväksymistä, vaan lähimmäisen rakastaminen. ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 22:39) on aina hyvä lähtökohta toisen ihmisen kunnioittavalle kohtaamiselle. Vaikka et voisi hyväksyä eri ”kuplasta” tulevan arvoja tai tekoja, voit muistaa, että hän on Jumalan luoma kallisarvoinen ihme, jonka puolesta Kristus alentui aina ristinkuolemaan asti. Tämä teille on yhteistä.
Kysymys: ”Jos kastettu uskova ihminen tekee raastavan mielensairauden ja jatkuvan tuskaisuuden vuoksi itsemurhan, voiko hän päästä Taivaaseen vai onko hänen paikkansa kadotus?”
Raamatussa suhtaudutaan kielteisesti itsemurhan tekemiseen, vaikka selvää käskyä ei asiasta olekaan Mooseksen laissa. Viidennen käskyn (”älä tapa”) ajatellaan yleensä koskevan myös oman elämänsä lopettamista.
Raamatussa mainitaan muutamia itsemurhan tekijöitä. 1. Sam. 31:4 kerrotaan, että taistelutilanteessa kuningas Saul ”otti itse miekan ja heittäytyi siihen”. Saul oli kuitenkin jo tätä ennen luopunut Jumalasta ja toiminut vastoin Hänen tahtoaan. Siksi kerrotaan, että ”Herran henki siirtyi pois Saulista, ja Herran lähettämä paha henki alkoi ahdistaa häntä” (1. Sam. 16:14).
Samoin kerrotaan Daavidin neuvonantajasta, Ahitofelista, joka alkoi vehkeillä kuningasta vastaan. Kun hänen suunnitelmansa ei toteutunut, Ahitofel antoi ”määräykset talonsa asioista” ja ”hirttäytyi” (2. Sam. 17:23). Hän varmaankin pelkäsi joutuvansa Daavidin teloittamaksi.
Ensimmäisessä kuninkaiden kirjassa puhutaan sotapäällikkö Simristä, joka surmasi kuningas Elan ja nosti itsensä kuninkaaksi. Sotaväki kuitenkin asettui häntä vastaan ja piiritti hänen kaupunkinsa. Siksi Simri ”vetäytyi kuninkaan palatsin sisäosiin” ja ”sytytti palatsin tuleen, ja näin hän kuoli syntiensä tähden” (1. Kun. 16:18).
Uudessa testamentissa kerrotaan tunnetusti Juudaksesta, joka kavalsi Jeesuksen. Kun hän tajusi tekonsa kauheuden, hän ”meni pois ja hirttäytyi” (Matt. 27:5).
Kaikissa näissä tapauksissa on kysymys synnin tai laittomuuden tekijöistä, jotka sisäisesti tai ulkoisesti joutuivat ahdistavaan tilanteeseen, eivätkä nähneet muuta ulospääsyä kuin itsemurhan. Ongelmalliseksi näiden raamatunkohtien käyttämisen tekee se, että ne eivät puhu ”mielensairauden tai jatkuvan tuskaisuuden” vaivaamista ihmisistä, eivätkä ”kastetuista uskovista”. Siksi näiden Raamatun tapausten soveltaminen kristityn elämään ei ole helppoa eikä suoraviivaista.
Lähtökohtana on kuitenkin ehdottomasti oltava se, että Jumala on luonut elämän. Hän on ”puhaltanut ihmiseen elämän henkäyksen” (1. Moos. 2:7). Elämä on siksi pyhää ja koskematonta sen ensi hetkestä, jopa äidin kohdusta lähtien. Ihmisen ei ole lupa lopettaa elämää, samaan tapaan kuin sanotaan avioliitosta: ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako” (Matt. 19:6).
Toisaalta Raamatusta näkee, että Jumala suhtautuu suurella ymmärryksellä ihmisten ahdistukseen. Hänen edessään saattoi psalminkirjoittaja sanoa: ”Minä olen luhistumisen partaalla, tuskani ei hetkeksikään hellitä” (Ps. 38:19) ja ”Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään, pohjattomaan kuiluun. Sinun vihasi on raskaana ylläni, sinun aaltosi vyöryvät pääni päälle” (Ps. 88:7-8). Jumalalle ovat kaikki ihmisen elämäntilanteet tuttuja ja niiden ahdistavuuden voi myös kertoa Hänelle.
Toisaalta Uudessa testamentissa kerrotaan Jeesuksesta, joka on ”sydämeltään lempeä ja nöyrä” (Matt. 11:29). Hän tulee ihmisten luo ”lempeänä” (Matt. 21:5). Erityisesti hän tuntee sääliä niitä kohtaan, jotka ovat ”näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla” (Matt. 9:36). On varmaa, että Vapahtaja tuntee suurta myötätuntoa niitä kohtaan, jotka menettävät elämänhalunsa eivätkä enää jaksa lainkaan ajatella tulevaisuutta.
Olennaista ihmisen iankaikkisessa kohtalossa ei ole se, kuinka hän on lähtenyt tästä elämästä. Taivaaseen pääsemisen ehdoksi Raamattu esittää, että ihminen ”uskoo ja kastetaan” (Matt. 16:16). Synnitkään eivät estä perillepääsyä vaan epäusko (Hepr. 3:19). Jos ihminen pyytää syntejään anteeksi, silloin häntä ei tuomita niiden perusteella.
Siksi myöskään itsemurhan tehneelle uskovalle kastetulle eivät ihmiset voi lausua kadotustuomiota. Hänet on jätettävä armollisen Jumalan varaan ja pyydettävä, että Hän Kristuksen ristin tähden ei katsoisi tämän ihmisen syntejä vaan Poikansa sovitustyötä.
Kysymys: Miten messussa käyttäydytään ja miten sinne pukeudutaan? Voiko koiran ottaa mukaan? Kuinka paljon on luvallista myöhästyä? Onko tervehdittävä lähellä istuvia? Saako selailla puhelinta, jutella vieruskaverin kanssa tai vaikkapa neuloa sukkaa? Onko kolehtiin pakko laittaa rahaa? Pitääkö miesten ottaa hattu pois päästä? Saako ehtoollisella käydä esimerkiksi shortseissa ja ulkoilutakissa vai pitääkö olla pyhävaatteet? Onko naisilla oltava huivi päässä? Saako ehtoolliselle osallistua, vaikka olisi myöhästynyt messusta? Voiko poistua heti kun on saanut ehtoollisen?
Tämä kysymys sisältää monta yksityiskohtaista kysymystä jumalanpalvelukseen osallistumisesta. Kaikista näistä asioista on hyvä keskustella myös oman seurakunnan pastorin kanssa. Kuitenkin joitakin yleisohjeita voidaan antaa.
Jumalanpalvelukseen osallistumisen sana on saan, ei pitää. Messun keskiössä ei ole sen enempää pastori kuin seurakuntalaisetkaan, vaan armonvälineissään vaikuttava Jeesus Kristus. Jumalanpalveluksessa saamme levätä Jumalan armotyön kohteena ja Hänen lahjojensa vastaanottajana. Jumalanpalveluksen lahjaluonteen takia pääpainon ei tarvitse olla siinä miten me olemme vaan miksi saamme olla. Omaa toimintaansa on kuitenkin hyvä miettiä siitä näkökulmasta, ettei oma tai lähimmäisen huomio kiinnittyisi siihen.
Jumalanpalveluksen toimittaa koko seurakunta yhdessä. Seurakunta on uuden liiton kuninkaallinen papisto joka saa olla Jumalan läsnäolossa. Siksi jumalanpalvelus on täynnä osioita joissa seurakunta yhdessä puhuu, laulaa ja tekee. Yleensä saatavilla on ohjeistus messun kulusta. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja messussa se siksi pyrkii toimimaan yhdessä. Yksi ei tee yhtä ja toinen toista. Yksi ei ala laulamaan mitä itse haluaa ja milloin haluaa. Seurakunta viettää yhteistä juhlaa jonka keskiössä on Kristuksen työ, ei minun oma tekemiseni. Seurakunnan keskellä on turvallista osallistua ja opetella Jumalan sanaa tulvivan messun tapahtumiin.
Pukeutuminen jumalanpalvelukseen on vapaata, mutta harkinnan arvoista. Erityisen kireitä tai paljastavia vaatteita on hyvä välttää. Kotona valitut siistit vaatteet muistuttavat että ollaan menossa johonkin erityiseen paikkaan. Vaatteilla voidaan opettaa myös lapsia jumalanpalveluksen juhlaluonteesta. Ulkovaatteet ovat sisätiloissa yleensä epämukavat, mutta eivät kielletyt. Vanhastaan miehet ovat oppineet paljastamaan päänsä sisätiloissa ja erityisenä kunnioituksen merkkinä jumalanpalvelustilaan saapuessa. Tämä kulttuurinen tapa on viime aikoina hämärtynyt, mutta kirkkoon tullessaan sitä voi opetella. (Ks. lisää Pään peittäminen jumalanpalveluksessa.) Jos omaa lemmikkiä ei voi jättää kotiin, on asiasta hyvä keskustella pastorin kanssa messuun tullessa. Samassa tilassa voi olla, tai tilaa saattavat muulloin käyttää, voimakkaasti allergiset ihmiset. Siksi koiran tai muun lemmikin mukaan ottamista tulisi välttää, mutta yhdessä miettimällä sillekin varmasti löytyy paikka jostakin läheltä.
Messuun tultaessa ovella pastori saattaa olla tervehtimässä joidenkin seurakuntalaisten kanssa. He opastavat ja heiltä voi kysyä jos tulee epävarmalla mielellä. Juttelemaan ei kuitenkaan ole pakko jäädä. Kirkkosaliin siirryttäessä löytyvät virsikirjat ja jo mainittu messun kulusta kertova vihko. Kuten muuallakin, tervehtiminen on kohteliasta, ei pakollista.
Jumalanpalveluksen alusta kertoo joko kellon soitto tai virren aloitus. Viimeistään tässä vaiheessa on hyvä kiinnittää koko huomionsa jumalanpalvelukseen osallistumiseen. Osaa meistä käsityöt yms. auttavat rauhoittumaan ja keskittymään. Siksi vieressä istuvan käsityötä ei pidä kummeksua. Puhelin harvoin auttaa meitä keskittymään, mutta sen kautta voi toki lukea vielä uudestaan saarnatekstin. Oman keskittymisen kannalta puhelimen paras paikka on kuitenkin taskussa tai laukussa. Ja tietenkin äänettömänä. Vieruskaverin kanssa juttelu kannattaa lopettaa messun alkaessa. Sitä voi jatkaa vaikka kirkkokahvilla. Messun aikana Jeesuksella on meille asiaa.
Tullessaan ensi kertaa messuun kannattaa tulla ajoissa. Silloin ehtii löytää oman paikkansa, kirjansa ja kysyä mahdolliset kysymyksensä. Joissakin seurakunnissa on tapana ettei tuntemattomille jaeta ehtoollista jos he saapuvat esimerkiksi synnintunnustuksen ja synninpäästön jälkeen. Nämä käytännöt saattavat kuitenkin vaihdella eri seurakunnissa. Myöhästymistä ei tietenkään aina voi välttää. Ehtoolliselle valmistautumisessa keskeistä on asetussanojen uskominen. Messusta saa poistua milloin tahansa. Kuitenkaan niin ei kannata tehdä. Rakastunut aviopuoliso ei odota hetkeä milloin saa lähteä rakkaansa luota. Hän on tämän luona niin pitkään kuin mahdollista. Siksi ei ehtoolliseltakaan kannata kiirehtiä pois. Voi palata paikalleen, laulaa virsiä seurakunnan kanssa ja osallistua vielä messun lopun toimittamiseen.
Vastauksena kaikkiin näihin kysymyksiin on ettei omaa tai muiden huomiota tule tarkoituksella kiinnittää itseensä. Joskus tietenkin näin käy ja maailmaan mahtuu sekä lasten että aikuisten ääntä. Sellaista on Jumalan perheen elämä. Sitä mahtuu elämään ja opettelemaan vapaasti. Muista etsiä oma seurakuntasi jossa saat elää ja opastaa myös muita siellä elämään.
Esimerkiksi täältä voit etsiä itsellesi seurakuntaa.
“Herra, opeta meitä rukoilemaan, niin kuin Johannes opetti opetuslapsiansa” (Luuk. 11:1—13). Tämä on Jeesuksen opetuslapsen suuri huoli; näin oli silloin ja näin on myös nyt. Opetuslapsi oli juuri ollut veljiensä kanssa seuraamassa Kristuksen rukousta “eräässä paikassa”, todennäköisesti autiossa paikassa, sillä niin Jeesuksella oli tapana rukoilla synagoogajumalanpalvelusten ulkopuolella (Mark. 1:35, 6:46; Luuk. 5:16, 6:12, 9:18, 28, 22:41). Nyt Jeesus oli lopettanut rukoilemisen ja oli opetuslapsen mielestä aika siirtyä raamattutuntiin aiheesta rukous. On kiinnostavaa, että opetuslapsi joutui pyytämään Jeesukselta, että tämä opettaisi rukouksesta. Jeesuksen aikaan juutalaiset rukoilivat yleensä ääneen. Ilmeisesti Herra ei kuitenkaan ollut noudattanut tätä tapaa. Jos Kristus olisi rukoillut siten, että opetuslapset olisivat kuulleet, heidän tuskin olisi tarvinnut pyytää Kristusta opettamaan rukouksesta. Opetuslapsethan olisivat silloin voineet vain seurata Jeesuksen rukousesimerkkiä ja rukoilla Isää samoilla sanoilla kuin olivat kuulleet Jeesuksen rukoilevan. Ehkäpä Kristus oli juuri siksi rukoillutkin hiljaa, että hän sytyttäisi opetuslapsissa halun oppia häneltä rukoilemaan? Jeesuksen rukous saa opetuslapsen rukoilemaan, että Jeesus opettaisi häntä ja muita opetuslapsia rukoilemaan.
Kun Jeesus sitten kävi vastauksena opetuslapsen hartaaseen pyyntöön opettamaan rukouksesta, hän varmasti opetti juuri sitä, mitä hän itse oli hetkeä aiemmin rukoillut.
Niin hän sanoi heille: “Kun rukoilette, sanokaa:
Isä, Pyhitetty olkoon sinun nimesi;
tulkoon sinun valtakuntasi;
anna meille joka päivä meidän jokapäiväinen leipämme;
ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle velallisellemme;
äläkä saata meitä kiusaukseen.” (Luuk. 11:2—4)
Isä meidän -rukousta kutsutaan syystä myös Herran rukoukseksi, sillä se ei ole vain Herran opettama rukous, vaan se on rukous, jota Herra rukoili ja rukoilee. Herran rukous on Herran Jeesuksen Kristuksen oma rukous taivaalliselle Isälleen. Tätä rukousta hän, tosi ihminen, rukoili vaeltaessaan näkyvällä tavalla maan päällä, ja tätä samaa rukousta hän varmasti rukoilee myös nyt, kun hän taivaallisena Välimiehenä uhraa omiensa puolesta jatkuvia rukouksia Isälleen istuessaan tämän oikealla kädellä (Room. 8:34; Hepr 7:25, 8:2, 9:24; 1. Joh. 2:1). Herran rukous on siis oikeastaan Kolminaisuuden sisäistä puhetta, Pojan puhetta Isälle Pyhän Hengen yhteydessä, jumalallista elämää. Tämä näkökulma nousee onneksi silloin tällöin esille, kun Herran rukouksesta opetetaan (Esim. Jouko N. Martikaisen upea luento Isä meidän -rukouksen kolme sykliä).
Harvemmin nousee kuitenkin esiin toinen näkökulma, joka on nähdäkseni yhtä tärkeä kuin edellinen: Jeesus Kristus on paitsi Herran rukouksen varsinainen rukoilija myös vastaus jokaiseen pyyntöön. Tämä oivallus muodostaa opetukseni rakenteen. Tarkastelen Herran rukouksen jokaista pyyntöä näistä kahdesta näkökulmasta:
1. Mitä Jeesus pyytää Isältä?
2. Miten Jeesus on vastaus tähän pyyntöön?
Tästä näkökulmasta käsin Herran rukous jäsentyy mitä ihanimmaksi evankeliumiksi. Herran rukouksessa ei ole kyse vain siitä, mitä minun pitäisi koko sydämestäni pyytää ja haluta, vaikka kyse on toki siitäkin. Ei ole myöskään kyse vain siitä, mitä koko Jumalan lasten joukko yhdessä pyytää ja haluaa, vaikka kyse on toki siitäkin. Herran rukouksessa on ennen muuta kyse siitä, mitä Jeesus pyytää, haluaa, tekee ja on. Voimme sanoa Herran rukouksesta, että siinä “ei ole kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikkausta eikä ympärileikkaamattomuutta, ei barbaaria, ei skyyttalaista, ei orjaa, ei vapaata, vaan kaikki ja kaikissa on Kristus” (Kol. 3:11).
Opetukseni ei pyri olemaan eikä se voikaan olla tyhjentävä esitys Herran rukouksesta, sillä ei kukaan voi opettaa, mietiskellä, rukoilla ja elää sitä riittävästi. Herran omana rukouksena Herran rukous on yhtä tyhjentämätön ja tutkimaton kuin Herra itse. “Oi Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä” (Room. 11:33)! Näin ollen tämä opetus pyytää olla vain yksi vaatimaton säie Herran rukouksen taideteoksen äärettömässä kudoksessa. Tarkoitukseni ei ole myöskään lähteä kilpasille isiemme kanssa tai torpedoida heidän selityksiään, vaikka jäsentäisinkin jonkin yksityiskohdan eri tavalla kuin he. Tahdon vain omalta osaltani olla palvelemassa Kristuksen laumaa tällä selityksellä “sen armon kautta, mikä minulle on annettu” (Room. 12:3). Vaikka otin tämän opetuksen lähtökohdaksi Luukkaan selostuksen Isä meidän -rukouksen opettamisesta, selitys noudattaa meillä vakiintunutta, pääosin Matteuksen selostusta noudattavaa versiota. Sanat kuuluvat:
Isä meidän, joka olet taivaissa!
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi
niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidät pahasta.
Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti.
Aamen.
Vielä muutama huomio. Herran johdantosanat ennen Isä meidän -rukouksen kertomista voidaan kreikaksi ymmärtää sekä käskynä (Matt. 6:9: “rukoilkaa”; Luuk. 11:2: “sanokaa”) että toteamuksena. “Niin te siis rukoilette tällä tavalla: Isä meidän…” (Matt. 6:9) “Niin usein kuin rukoilettekin, te sanotte: Isä…” (Luuk. 11:2) Kristukselle on niin itsestäänselvää, että hänen omansa rukoilevat hänen rukoustaan, ettei hänen oikeastaan tarvitse edes käskeä sitä. Kun Herra kerran asettaa oman rukouksensa meidän suihimme ja sydämiimme, kuinka me voisimme olla rukoilematta sitä?
Toiseksi Herran rukous on kaikkien rukousten rukous, summa ja mittari. Sitä rukousta, jota ei voida ajatuksellisesti sisällyttää Herran rukoukseen, ei voida pitää rukouksena lainkaan. Vastaavasti kaikki Raamatun ja oikeauskoisten pyhien rukoukset voidaan tavalla tai toisella sisällyttää Herran rukoukseen, niin kuin jo Pyhä Augustinus on opettanut (Kirje 130).
Kolmanneksi Herra opetti rukouksensa alun pitäen arameaksi, joka oli sekä hänen että apostolien äidinkieli. Tällä on tiettyjä seurauksia rukouksen ymmärtämiselle. Kommentoin näitä seurauksia, kun se on aiheemme kannalta tarpeellista.
Lopuksi huomio Herran rukouksen rakenteesta. Seuraan tässä opetuksessa Jouko Martikaisen jäsennystä. Hän jakaa Isä meidän -rukouksen kolmeen sykliin tai kolmiosaiseen kehään. Herran rukouksen rakenne on:
Puhuttelu
Isä meidän, joka olet taivaissa!
Ensimmäinen kolmikehä: vastaanottamissykli tai “sinä-pyynnöt”
1. Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
2. Tulkoon sinun valtakuntasi.
3. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaissa.
Toinen kolmikehä: vapautumissykli tai “me-pyynnöt”
4. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
5. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
6. Äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidät pahasta.
Kolmas kolmikehä: ylistyssykli
7. Sillä sinun on valtakunta
8. ja voima
9. ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.
Jokainen kolmikehä edellyttää edellisen kolmikehän ja rakentuu sen varaan. Herran rukouksen kolmesti kolminainen rakenne osoittaa, että kaikki siinä on alusta loppuun pelkästään täynnä Jumalaa, Pyhää Kolminaisuutta. Tämän sanottuamme käymme itse rukoukseen.
Herran rukouksen ensimmäinen sana osoittaa, että Herran rukous on pohjimmiltaan Pojan, lihaksitulleen Jumalan Sanan, jumaluuden toisen persoonan oma rukous. Jeesus on Poika aivan eri merkityksessä kuin kukaan muu. Hän on Isän ainosyntyinen Poika, joka on Jumalan ikuisessa ajattomuudessa syntynyt Isästä. Poika on yhtä ikuinen kuin Isä ja Pyhä Henki, joka lähtee Isästä ja Pojasta. Luukkaan tallettamassa muodossa Herran rukouksen koko puhuttelu on tässä yhdessä sanassa: Isä, kreikaksi Páter, arameaksi Abbā. Juuri tämä on ainoan Pojan puhetta Isälle. Juuri tällä mitä läheisintä hellyyttä ja luottamusta kuvaavalla nimellä Herra kutsui Isäänsä. On merkillepantavaa, että ainoan kerran, kun evankelistat säilyttävät tämän sanan meille arameankielisessä muodossa, se tapahtuu Getsemanen rukoustaistelussa, Kristuksen pyhässä kärsimyksessä.
Ja hän otti mukaansa Pietarin ja Jaakobin ja Johanneksen; ja hän alkoi kauhistua ja tulla tuskaan. Ja hän sanoi heille: “Minun sieluni on syvästi murheellinen, kuolemaan asti; olkaa tässä ja valvokaa.” Ja hän meni vähän edemmäksi, lankesi maahan ja rukoili, että, jos mahdollista, se hetki menisi häneltä ohi, ja sanoi: “Abba, Isä, kaikki on mahdollista sinulle; ota pois minulta tämä malja. Mutta ei, mitä minä tahdon, vaan mitä sinä!” (Mark. 14:32—36)
On tärkeä tajuta, että Jumalan Ainosyntyisenä vain Jeesuksella on oikeus kutsua Isäänsä nimellä “Isä” ja lahjoittaa omassa yhteydessään tämä oikeus niille, jotka ovat hänessä.
Mutta se, että ihmissydän osaisi luonnostaan rukoilla, on vaarallinen harha, joka tosin on levinnyt laajalle kristikuntaan. … Mutta se on sama kuin maan ja taivaan tai ihmisen ja Jumalan sekoittaminen keskenään. Rukoushan ei ole vain pelkkää sydämen purkamista, vaan sitä, että ihminen — sydän täynnä tai tyhjänä — löytää tien Jumalan luo ja puhuu hänen kanssaan. Sitä ei yksikään ihminen osaa itsestään. Siihen tarvitaan Jeesusta Kristusta. (Dietrich Bonhoeffer, Katselen taivasta, s. 7)
Sanoessaan “Isä meidän”, Herra Jeesus nostaa katseemme valtaviin näköaloihin. Yht’äkkiä hän ei enää puhuttele Isäänsä yksin, vaikka hän onkin siihen yksin luonnostaan arvollinen. Yht’äkkiä hän ilmaisee, että hänellä on veljesjoukko, jota hän edustaa kaikessa. “Ja katsellen ympärilleen niihin, jotka istuivat hänen ympärillään, hän sanoi: ‘Katso, minun äitini ja veljeni! Sillä joka tekee Jumalan tahdon, se on minun veljeni ja sisareni ja äitini.” (Mark. 3:34—35) Tässä näemme ainoan tavan rukoilla Isä meidän -rukousta oikein: Jeesuksen esirukoukseen kätkettyinä, hänen puhuessaan meidän suullamme Isälleen, suurena Esikoisena meidän veljiensä puolesta.
Kun hän ottaa meidät mukaan rukoukseensa, kun me saamme rukoilla hänen kanssaan, kun hän ohjaa meidät omalle Jumalan luo johtavalle tielleen ja opettaa meidät rukoilemaan, silloin me vapaudumme rukouksettomuutemme tuskasta. Ja tätä juuri Jeesus Kristus tahtoo. Hän tahtoo rukoilla kanssamme, me rukoilemme hänen rukoustaan ja saamme siksi olla riemullisen varmoja siitä, että Jumala kuulee meitä. Kun meidän tahtomme ja koko sydämemme on mukana Kristuksen rukouksessa, niin me rukoilemme oikein. Vain Jeesuksessa Kristuksessa me osaamme rukoilla, ja hänen kanssaan myös meidän rukouksemme tulevat kuulluksi. (Dietrich Bonhoeffer, Katselen taivasta, s. 8)
Sanotaan usein aivan oikein, että Herran rukous on lapseuden rukous, Jumalan lasten yhteinen rukous. Juuri näin asia onkin. Tämä Jumalan lapseus on mahdollista vain siten, että me olemme Jumalan Ainosyntyisessä Lapsessa, Pojassa Jeesuksessa Kristuksessa. Tästä syystä Pyhä Raamattu puhuukin siitä, että me olemme saaneet “pojaksi asettamisen/adoptoimisen (kr. hyiothesíā, sanoista hyiós Poika ja títhēmi asettaa)”, kun Poika on ostanut meidät vapaiksi lain orjuudesta (Gal. 4:4—7). Alkukielissä Jumalan omia kutsutaan siksi paitsi “Jumalan lapsiksi” (näin P. Johannes) myös “Jumalan pojiksi”, niin kuin P. Paavali tekee kauttaaltaan Galatalaiskirjeessään. Suomalaiset käännökset eivät valitettavasti heijastele tätä apostolin kielenkäyttöä, jolla hän viittaa siihen, että meidän asemamme Jumalan poikina on olemassa vain sikäli kun me olemme Pojassa. “Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan poikia Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet” (Gal. 3:26—27). Meidät on kasteessamme Jaakobin tavoin kätketty Esikoisveljemme vaatteisiin ja ihoon, niin että saamme Isältä uskon kautta Esikoisen siunauksen (1. Moos. 27:1—29).
Oikeus puhutella kuninkaallista taivaallista Majesteettia Isäksi, Abbā, lahjoitettiin meille siis Kristuksessa, kasteessa, uudestisyntymisen pesussa. Sana Abbā on ollut alkuseurakunnasta niin vaikuttava, että se on säilynyt arameankielisessä muodossaan käytössä jopa kreikankielisissä seurakunnissa (Room. 8:15; Gal. 4:6). Jumalalle kiitos Jeesuksesta Kristuksesta, jonka kautta me olemme päässeet Jumalan lapsiksi!
Koska Jumalan lapseus on olemassa vain Kristuksessa, se ylittää kaiken inhimillisen näkökyvyn. Tämä tekee Herran rukouksesta sanan varsinaisessa mielessä ekumeenisen rukouksen. Kaikki asutulla maanpiirillä (kr. oikūménē, josta sana ekumenia) asuvat todelliset Jumalan lapset kaikissa kansoissa, kielissä ja kansanheimoissa rukoilevat tätä rukousta ja ovat sitä rukoillessaan yhtä Kristuksessa. Tämä yhteys on todellista, vaikka esimerkiksi joidenkin lasten harhaiset käsitykset joissain uskonopin yksityiskohdissa tai puoluemieli estäisivätkin näkyvän yhteyden yhdessä Jumalan Sanan mukaisessa tunnustuksessa. Näin koko todellinen kristikunta rukoilee tätä rukousta Kristuksessa ja Kristus heissä.
Näillä sanoilla Kristus kuvaa Isänsä ylivertaista majesteettisuutta. Jumala on taivaissa, jopa taivasten taivaissa, lähestymättömässä tuonpuoleisuudessa (1. Kun. 8:27; Jes. 66:1). Hän “asuu valkeudessa, mihin ei kukaan taida tulla; jota yksikään ihminen ei ole nähnyt eikä voi nähdä” (1. Tim. 6:16; vrt. 2. Moos. 33:20). Tällaisena ylivertaisena Majesteettina ihminen ei lähtökohtaisesta voi mitenkään lähestyä tai tutkia Jumalaa, sillä Luojan ja luodun välisen äärettömän eron lisäksi ihmisen erottaa Luojasta synti.
Juuri siksi on niin lohdullista, että Isä meidän on todella Herran rukous. Sillä se Herra, joka tosi ihmisenä rukoilee tätä rukousta kanssamme, on samalla tosi Jumala ja yhtä olemusta sen Majesteetin kanssa, jota me rukoilemme. Kristus, esirukoilijamme on “astunut alas taivaista meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden” (Nikean uskontunnustus). Ihmisen Poika on jopa maan päällä ollessaan “taivaassa”, “Isän helmassa”, niin kuin Raamattu todistaa (Joh. 1:18, 3:13). Isän helmassa olevana mutta taivaasta alas astuneena ja ihmiseksi tulleena hän on Isän ainoa ja täydellinen ilmoittaja (Luuk. 10:21—22). Vain Kristuksen kautta voimme tuntea Jumalan. Tämä pitää paikkansa myös Vanhan testamentin ilmoituksesta ja yleisestä ilmoituksesta luomakunnan ihmeissä ja ihmisten kohtaloissa. Yleinenkin ilmoitus tulee meille Kristuksen kautta, sillä “kaikki on syntynyt hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on” (Joh. 1:3). Myös Vanhan testamentin profeetat saivat kaiken ilmoituksen Kristuksen kautta, sillä “ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut” (Joh. 1:18). Kun profeetat kuitenkin ovat Vanhan testamentin todistuksen mukaan nähneet Herran (esim. 1. Moos. 16:13, 18:1; 2. Moos. 24:10, 33:11; Jes. 6:1; Hes. 1:26), he ovat nähneet Pojan, joka jo ennen lihaksituloaan ilmestyi heille ihmishahmossa.
Vain Pojassa, hänen veriuhrinsa kautta tie taivaaseen on auki. Golgatan risti on se taivaan portti ja ne taivaalliset tikapuut, joiden kohdalla taivas on syntiselle avoin. Siellä enkelit laskeutuvat alas maan päälle palvelemaan uskovia ja palvomaan yhdessä heidän kanssaan Ihmisen Poikaa, joka on saattanut taivaan ja maan verensä kautta jälleen yhteen (1. Moos. 28:11—22; Joh. 1:51; Kol. 1:20).
Herran rukous alkaa Isän puhuttelemisesta ja jatkuu hänen nimeään, hänen valtakuntaansa ja hänen tahtoaan koskeviin pyyntöihin. Tällä tavalla Jumala opettaa meitä käytännössä, mitä on etsiä ensin Jumalan valtakuntaa ja vasta sitten oman elämämme tarpeita (Matt. 6:33).
Herra on opettanut rukouksensa alunperin arameaksi. Aramean kielessä on se ero verrattuna suomeen ja myös Raamatun kahteen muuhun alkukieleen hepreaan ja kreikkaan, ettei arameassa ole lainkaan kolmannen persoonan käskymuotoa (“olkoon pyhitetty”, “tulkoon”, “tapahtukoon”). Sen sijaan tällaiset kolmannen persoonan käskyt tai toiveet voidaan ilmaista arameaksi ainoastaan ns. imperfektimuodolla. Aramean imperfekti on eri asia kuin suomen imperfekti (esim. “olin”, “menin”). Aramean imperfekti ei oikeastaan kuvaa, milloin asia tapahtui, vaan miten se tapahtui. Nimensä mukaisesti (lat. in- “epä” ja perfectus “täydellinen” -> imperfectus keskeneräinen) aramean imperfekti kuvaa meneillään olevaa tai tulevaisuuteen sijoittuvaa toimintaa.
Herran rukouksen kolmessa ensimmäisessä pyynnössä yhdistyvät nämä kolme aramean imperfektin merkitystä: jatkuva tapahtuma, tulevaisuuteen sijoittuva tapahtuma ja pyyntö. Luther ja muut isät ovat tajunneet tämän, vaikken usko heidän olleen tietoisia siitä, että tällä on pohjansa Herran rukouksen arameankielisessä muodossa. Otan esimerkiksi Lutherin selityksen toiseen pyyntöön:
Tulkoon sinun valtakuntasi. Mitä se on? Jumalan valtakunta tulee kyllä itsestäänkin, ilman meidän rukoustamme, mutta me pyydämme tässä rukouksessa, että se tulisi meidänkin luoksemme.
Rukoillessamme “Tulkoon sinun valtakuntasi” me siis ensiksi tunnustamme, että Pyhä Henki tuo Kristuksen, Jumalan armon valtakunnan kuninkaan syntisten luokse armonvälineissä (jatkuva tapahtuma). Toiseksi me tunnustamme, että Kristus-kuningas palaa kerran Isänsä kirkkaudessa tuomitsemaan elävät ja kuolleet (tuleva tapahtuma). Ja kolmanneksi me pyydämme, että Kristus tulisi juuri meidänkin luoksemme armonvälineissään täällä ajassa sekä pian kirkkaudessaan viemään meidät kirkkauteensa (pyyntö). Näin on kaikkien kolmen ensimmäisen pyynnön kohdalla. Kristus jatkuvasti pyhittää keskuudessamme Jumalan nimen, tulee luoksemme armon valtakunnan kuninkaana ja toteuttaa Isän tahdon maan päällä niin kuin hän sen täyttää taivaassakin (jatkuva tapahtuma). Palatessaan kirkkaudessaan Kristus lopullisesti pyhittää Isän nimen, saattaa kaikki ihmiset täydellisesti hallintavaltaansa ja toteuttaa Isän tahdon (tuleva tapahtuma). Ja me rukoilemme, että Kristus tekisi nämä edellämainitut työnsä sekä täällä ajassa että tulemuksessaan (pyyntö).
Me kuulemme Herran rukoilevan ensimmäisen pyynnön mukaisesti kärsimyksensä alla. Viimeisen maanpäällisen pääsiäisjuhlansa aikana Jeesus puhui seuraavat sanat pian sen jälkeen, kun hän oli ratsastanut nöyränä Messias-kuninkaana aasilla pyhään kaupunkiin kärsimään ja kuolemaan.
“Nyt minun sieluni on järkytetty; ja mitä pitäisi minun sanoman? Isä, pelasta minut tästä hetkestä. Kuitenkin: sitä varten minä olen tähän hetkeen tullut. Isä, kirkasta nimesi!” Niin taivaasta tuli ääni: “Minä olen sen kirkastanut, ja olen sen vielä kirkastava.” Niin kansa, joka seisoi ja kuuli sen, sanoi ukkosen jylisseen. Toiset sanoivat: “Häntä puhutteli enkeli.” Jeesus vastasi ja sanoi: “Ei tämä ääni tullut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt käy tuomio tämän maailman ylitse; nyt tämän maailman ruhtinas pitää heitettämän ulos. Ja kun minut ylennetään maasta, niin minä vedän kaikki tyköni.” Mutta tämän hän sanoi antaen tietää, minkäkaltaisella kuolemalla hän oli kuoleva. (Joh. 12:27—33)
Poika rukoili, että Isä kirkastaisi nimensä eli osoittaisi sen pyhäksi juuri Pojan kärsimyksessä ja ristinkuolemassa sekä sitä seuraavassa ylösnousemuksessa ja taivaaseen ottamisessa. “Ja nyt, Isä, kirkasta minut tykönäsi sillä kirkkaudella, joka minulla oli sinun tykönäsi, ennenkuin maailma olikaan” (Joh. 17:5).
Kristus myös rukoilee, että Isä pyhittäisi nimensä omissa seuraajissaan, että Pojan kauhea kärsimys, jossa Isän kirkkaus loistaa peittämättömänä, kirkastaisi opetuslapsille Isän rakkauden. “Minä rukoilen heidän edestänsä … Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niinkuin mekin. … Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus … Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailman uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt“ (Joh. 17: 9, 11, 17, 20, 21). Koko Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous Joh. 17 ei oikeastaan ole mitään muuta kuin sitä, että Herra rukoilee Herran rukouksen ensimmäisen pyynnön mukaisesti itsensä ja opetuslastensa puolesta.
Kristus on Isän nimen pyhittäjä ja ilmoittaja (Joh. 17:4). Hän on ilmoittanut meille täydellisesti Jumalan erisnimen ja olemuksen, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimen. Tämän Jumalan erisnimen Kristus lahjoittaa meille pyhässä kasteessa, joka on samalla kastamista “Jeesuksen nimeen” eli Jeesuksen työhön ja tuntemiseen (Matt. 28:18—20; Ap.t. 2:38, 10:48, 19:5; Room. 6:3). Näin Jumala pyhittää oman nimensä meissä pyhittämällä meidät omikseen kasteessa ja siitä kumpuavassa uskonelämässä.
On merkille pantavaa, mitä Herralla on mielessään rukoillessaan Jumalan nimen pyhittämistä meissä ylimmäispapillisessa rukouksessaan viimeisellä ehtoolisella:
“… että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä — minä heissä, ja sinä minussa — että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.” (Joh. 17:21—23)
Herra Jeesus kätkee meidät Isä meidän -rukouksen ensimmäisessä pyynnössä Pyhän Kolminaisuuden sisäiseen elämään: Hän kirkastaa Pyhässä Hengessä itsensä meissä, me olemme hänessä ja hänessä yhtä Isän kanssa, niin että kaikki on lopulta yhtä Jumalassa, joka itsekin on Ykseys Kolminaisuudessa. Kirkkoisä Ambrosius Milanolainen rukoilee upeassa iltavirressään:
Isän ja Pojan Hengessä
Kristuksen nimeen pyydämme:
Isämme, sulje meidät taas
armosi syliin avoimeen. Aamen. (VK 549:5)
Miten tämä kasteen ja uskon vaikuttama kaikkien uskovien yhdistyminen Jumalassa on mahdollista? Kuten edellä totesimme, Kristus rukoilee Isän nimen kirkastamista eli pyhittymistä aivan erityisen intensiivisesti kärsimyksensä alla. Kristus pyhitti Isän nimen, kun hän otti päällensä meidän rikoksemme ensimmäistä ja toista käskyä vastaan ja kuoli jumalanpilkkaajana meidän sijastamme (Matt. 26:59—68; Mark. 14:53—65; Luuk. 22:63—71; Joh. 5:18, 10:33, 19:7). Näin ollen Jumalan nimi näkyy meille avoimena kaikessa pyhyydessään, kun katselemme ristiinnaulittua Herraamme ja luemme sen Jumalan nimen, joka hänen ristinsä ylle on kirjoitettu: “Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas” (Matt. 27:37; Mark. 15:26; Luuk. 23:38; Joh. 19:19—22). Ylistetty ole sinä, Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten ristiinnaulittu kuningas, joka olet yli kaiken, Jumala, ylistetty iankaikkisesti, amen (Room. 9:5)!
Kristus rukoili, että hän voisi toteuttaa Isän valtakunnan eli kuningasvallan tai kuninkuuden maan päällä. Toisessa psalmissa kuvataan sitä, miten maailman kansat nousevat Pontius Pilatuksen ja Herodes Agrippa I:n johdolla Herraa ja hänen Voideltuaan eli Messiastaan, Kristustaan vastaan (Ps. 2; Ap.t. 4:25—28). Tuossa upeassa psalmissa Messias, Poika sanoo:
Minä ilmoitan, mitä Herra on säätänyt. Hän lausui minulle: “Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin. Ano minulta, niin minä annan pakanakansat sinun perinnöksesi ja maan ääret sinun omiksesi. Rautaisella valtikalla sinä heidät muserrat, niinkuin saviastian sinä särjet heidät.” (Ps. 2:7—9)
Herra, Isä, kehottaa siis Poikaa anomaan häneltä kuninkaanvaltaa pakanakansojen yli, että Pojan loputtomassa kuninkuudessa Isän kuninkuus toteutuisi täydellisesti (1. Kor. 15:24—28). Poika pyysi tosi ihmisenä, että hän voisi olla kaikessa alamainen Isälleen meidän puolestamme. Näin meille kerrotaan psalmissa:
Herra, sinun voimastasi Kuningas iloitsee; kuinka suuresti hän riemuitseekaan sinun avustasi! Mitä hänen sydämensä halasi, sen sinä hänelle annoit, et kieltänyt, mitä hänen huulensa anoivat. (Ps. 20:1—2)
Poika on myös saanut Isältään kuninkaanvallan maan kansojen yli. Hän rukoilee isänsä Daavidin suulla: “Jo korvan kuulemalta he minua tottelevat; muukalaiset matelevat minun edessäni. … Jumala, joka hankkii minulle koston ja saattaa kansat minun valtani alle” (Ps. 18:45, 48). Kristus on Ihmisen Poika, jolle Vanhaikäinen on antanut vallan, kunnian ja valtakunnan, joka ei häviä (Dan. 7:13—14). Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18). Kristus on Jumalan valitsema kuningas, hänessä Daavidin valtakunta eli kuninkuus on palannut ihmisten luo (Mark. 11:10). Kaikkein kirkkaimmin tämä paljastetaan jälleen kuolevan maan madon, kärsivän Jumalan ristin juurella, sillä hänen ristinsä yllä lukee: “Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Vain toinen tuomionalainen ryöväri tajuaa, että tämä kirjoitus puhuu totta, ja rukoilee: “Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi” (Luuk. 23:42). Vain ristiinnaulitun Kuninkaan verihaavoissa voimme löytää Jumalan valtakunnan, joka on “vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä” (Room. 14:17). Isä on pelastanut meidät pyhässä kasteessamme pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan (Kol. 1:13). Siksi me sanomme: “Hänelle, joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistämme verellänsä ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi/valtakunnaksi, papeiksi Jumalalleen ja Isälleen, hänelle kunnia ja voima aina ja iankaikkisesti! Amen” (Ilm. 1:5—6).
Kaikessa tässä Kristus on suostunut Isänsä kuninkuuteen, Isänsä hallittavaksi meidän hyväksemme. Pyhä apostoli Paavali perustelee vaatimusta vaimon alamaisuudesta miehelleen Jumalan omalla toiminnalla: tosi ihmisenä Kristuskin oli alamainen Isälle Jumalalle. “Mutta minä tahdon, että te tiedätte sen, että Kristus on jokaisen miehen pää ja että mies on vaimon pää ja että Jumala on Kristuksen pää” (1. Kor. 11:3). Kristuksen ihmiseksi tulo, itsensä tyhjentäminen ja suostuminen Isänsä hallintavaltaan asetetaan myös kristittyjen alamaisuuden esikuvaksi ja voimanlähteeksi. Meidän edusmiehenämme Kristus suostuu tässä rukouksessa Isänsä hallintavaltaan, niin kuin meidänkin tulee suostua Kristuksen hallintavaltaan ja kutsumustemme mukaan toistemme hallintavaltaan: vaimojen miestensä, lasten vanhempiensa ja opettajiensa, nuorten vanhempien ihmisten, alamaisten esivaltansa, seurakuntalaisten paimentensa. Tämä on todella Jumalan tahdon mukainen hierarkkia eli pyhä järjestys (kr. hierós “pyhä” ja arkhē “valta”), joka perustuu Jumalan omaan pelastustekoon Kristuksessa (Ef. 5:21—33).
Kolmas pyyntö vie meidät jälleen katselemaan Herramme kaikkeinpyhintä kärsimystä.
Sitten Jeesus tuli heidän kanssaan Getsemane nimiselle maatilalle; ja hän sanoi opetuslapsillensa: ”Istukaa tässä, sillä aikaa kuin minä menen ja rukoilen tuolla”. Ja hän otti mukaansa Pietarin ja ne kaksi Sebedeuksen poikaa; ja hän alkoi murehtia ja tulla tuskaan. Silloin hän sanoi heille: ”Minun sieluni on syvästi murheellinen, kuolemaan asti; olkaa tässä ja valvokaa minun kanssani”. Ja hän meni vähän edemmäksi, lankesi kasvoilleen ja rukoili sanoen: ”Isäni, jos mahdollista on, niin menköön minulta pois tämä malja; ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä”. Ja hän tuli opetuslasten tykö ja tapasi heidät nukkumasta ja sanoi Pietarille: ”Niin ette siis jaksaneet yhtä hetkeä valvoa minun kanssani! Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen; henki tosin on altis, mutta liha on heikko.” Taas hän meni pois toisen kerran ja rukoili sanoen: ”Isäni, jos tämä malja ei voi mennä minun ohitseni, minun sitä juomattani, niin tapahtukoon sinun tahtosi”. Ja tullessaan hän taas tapasi heidät nukkumasta, sillä heidän silmänsä olivat käyneet raukeiksi. Ja hän jätti heidät, meni taas ja rukoili kolmannen kerran ja sanoi samat sanat uudestaan. Sitten hän tuli opetuslasten tykö ja sanoi heille: ”Te nukutte vielä ja lepäätte! Katso, hetki on lähellä, ja Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin. Nouskaa, lähtekäämme; katso, se on lähellä, joka minut kavaltaa.” (Matt. 26:36—46)
Elämänsä suurimmalla tuskan hetkellä, kun Jeesus alkoi kokea koko ruumiissaan ja sielussaan sitä sanan varsinaisessa mielessä helvetillistä tuskaa, jonka koko maailman äärettömän syntivelan kantaminen tuotti, hän rukoili Isältään tätä yhtä: “tapahtukoon sinun tahtosi”. Kolmesti hän rukoili tämän rukouksen. Se on hänen pyyntönsä, kun hän joutuu tuskassaan hikoilemaan verta ihmiskunnan syntien edestä (Luuk. 22:44). Jeesuksen, toisen Aadamin hikoillessa veristä hikeä puutarhassa hän on sovittamassa sitä rikosta, jonka tähden ensimmäiselle Aadamille sanottiin puutarhassa: “Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen” (1. Moos. 3:19).
Pohdimme myös, mitä pyynnön loppuosa tarkoittaa. Vanhoissa katekismuksissa kysytään kolmannen pyynnön yhteydessä:
Miten ja keiden seassa Jumalan tahto tapahtuu taivaassa? Vastaus: Pyhien enkelien ja edesmenneitten pyhien seassa riemuitsevassa seurakunnassa, jotka ilolla palvelevat, tottelevat ja kiittävät Jumalaa taivaassa. (Svebiliuksen katekismus, III. pääkappale, kysymys 23)
Näin asia onkin. Kun Pyhä Henki vie meidät Sanan kautta katselemaan Pojan kärsimystä Getsemanessa, avautuu kuitenkin lisäksi toinenkin näkökulma. Herra Jeesus se siellä rukoilee: “Isä, suo minun tällä olemassaoloni tuskallisimmalla hetkellä suostua sinun tahtoosi täällä maan päällä yhtä täydellisesti kuin olen iankaikkisesti suostunut siihen taivaassa. Suo minun toteuttaa sinun tahtosi kuolemassani yhtä alttiisti, kuin minä yhdessä jumalallisessa olemuksessa Sinun ja Pyhän Hengen kanssa toteutan sen kaikkialla taivaassa ja maan päällä.”
Tämän pyynnön mukaisesti Jeesus on Jumalan tahdon täydellinen toteuttaja myös maan päällä niin kuin taivaassa. Kun hän alamaisena suostuu Isänsä tahtoon Getsemanessa ja Golgatalla, Jumalan pelastustahto toteutuu maan päällä. Kristuksen kärsimyksessä toteutuu psalmissa ennustettu sana:
Katso, minä tulen; kirjakääröön on kirjoitettu, mitä minun on tehtävä. Sinun tahtosi, Jumala, minä teen mielelläni, ja sinun lakisi on minun sydämessäni. (Ps. 40:8—9)
Sen tähden hän maailmaan tullessaan sanoo: “Uhria ja antia sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit; polttouhreihin ja syntiuhreihin sinä et mielistynyt. Silloin minä sanoin: ‘Katso, minä tulen – kirjakääröön on minusta kirjoitettu tekemään sinun tahtosi, Jumala.’” … Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan. (Hepr. 10:5—7, 10)
Isän Jumalan tahto tapahtuu myös meidän elämässämme vain Jeesuksen Kristuksen kautta, vain siten, että Kristus lahjoittaa meille itsensä ja muuttaa elämämme suunnan.
Kolmannen pyynnön loppu “myös maan päällä niin kuin taivaassa” vie meidät myös takaisin puhuttelun alkuun “Isä meidän, joka olet taivaissa”. Jeesus on rukoillut Herran rukouksen kolme pyyntöä puolestamme ja kanssamme ja hän on myös vastaus kaikkiin kolmeen rukoukseen, niin kuin olemme nähneet. Niinpä hän, joka on ilmoittanut meille taivaallisen Isän, toteuttaa myös Isän tahdon luonamme maan päällä niin kuin hän sen toteuttaa myös taivaassa. Näin hän saattaa meidät, jotka olemme maata (1. Moos. 2:7), yhdeksi taivaan kanssa sekä täällä ajassa että myös iankaikkisuudessa.
Ensimmäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen ihminen on taivaasta. Minkäkaltainen maallinen oli, senkaltaisia ovat myös maalliset; ja minkäkaltainen taivaallinen on, senkaltaisia ovat myös taivaalliset. Ja niinkuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen kuva. (1. Kor. 15:47—49)
Kolmessa ensimmäisessä pyynnössä ei mainita “meitä”, rukoilijoita, lainkaan. Kaikki keskittyy vain Jumalaan, hänen nimeensä, valtakuntaansa ja tahtoonsa. Näitä rukouksia rukoilemalla ihminen todella opettelee kuolemaan itselleen ja elämään Jumalassa. Jumala saa olla kaikki kaikessa. Vasta kun tämä on kunnossa, rukoilijat alkavat anoa jotain myös itselleen. Eivätkä vain itselleen, vaan “meille”. Ensiksi kuulemme näissä rukouksissa Jeesuksen rukoilevan “meidän”, opetuslastensa puolesta. Hän rukoilee: “minä ja minun omani”. Sitten itse yhdyn rukoilemaan Jeesuksen kanssa. Jeesus ja minä, yhdessä “me”. Lopulta myös minä ulotan rukoukseni Jeesuksen seurassa kaikkiin Jeesuksen opetuslapsiin, hajalla asuvaan Jumalan lasten joukkoon maan päällä. Jeesus, minä ja kaikki maailman uskovat, yksi valtaisa “me”. Kolme (tai Lutherin laskutavan mukaan neljä) viimeistä rukousta tavallaan osoittavat, mitä pyynnöt 1—3 tarkoittavat “meille”, miten ne toteutuvat “meissä”.
Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota siihen, että pyynnöt 4—6 liittyvät toisiinsa eri tavalla kuin pyynnöt 1—3. Pyynnöt 1—3 seuraavat toisiaan peräkkäin ilman mitään yhdistävää sanaa. Sen sijaan pyynnöt 4—6 jäsentyvät yhteen konjunktion “ja” kautta. Suomeksi tämä ei tule kovin selvästi ilmi, koska äidinkielellämme kuulostaa kömpelöltä sanoa “ja älä”. Siksi sanomme sen sijaan “äläkä”. Mutta kreikaksi ja arameaksi pyynnöt liittyvät yhteen “ja”-sanan avulla seuraavalla tavalla:
4. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
5. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi
niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
6. Ja älä saata meitä kiusaukseen
vaan päästä meidät pahasta.
Tämä luo vaikutelman siitä, että pyynnöt 4—6 muodostavat oman kiinteän kokonaisuutensa. Lisäksi konjunktio “ja” luo tunteen siitä, että pyynnöt lausutaan putkeen; pyyntöjä 4—6 ei ikään kuin voi lausua oikein, ellei jokaista heti seuraa seuraava pyyntö, joka vasta osoittaa, mihin edellinen pyyntö on menossa.
Yhdistän tämän rakenteen Apostolisen ja Nikean uskontunnustuksen kolmeen uskonkohtaan, Isän työhön (luomiseen), Pojan työhön (lunastukseen) ja Pyhän Hengen työhön (pyhitykseen). Tällöin saamme seuraavan rakenteen:
4. (Isän työ: luominen) Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
5. (Pojan työ: lunastus) Ja anna meille meidän syntimme anteeksi
niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
6. (Pyhän Hengen työ: pyhitys) Ja älä saata meitä kiusaukseen
vaan päästä meidät pahasta.
Tällöin kolmen pyynnön jakamaton kokonaisuus myös selittyy kauniilla tavalla. Ovathan Kolminaisuuden ulospäin suuntautuvat teot jakamattomat. Näin ollen myös Herran rukouksen kolme viimeistä pyyntöä, jotka jäsentyvät Kolminaisuuden tekojen mukaan, muodostavat jakamattoman kokonaisuuden.
Lisäksi tähän sisältyy ajatus, että jokainen pyyntö on edellytys seuraavalle ja toisaalta seuraava pyyntö asettaa edellisen oikeaan yhteyteen. Omassa elämässäni perustava taso on tämä: olla olemassa, olla Jumalan luoma. Siksi rukoilen neljännessä pyynnössä, että osaisin elää Jumalan luomana, ottaa elämäni hänen käsistään. Syntisyyteni on kuitenkin juuri siinä, että olen olemassaoloni ensi hetkestä alkaen ollut väärässä suhteessa häneen, jonka varassa olemassaoloni yksin on. Siksi neljänteen pyyntöön liittyy heti “ja”-konjunktion kautta pyyntö syntien anteeksi saamisesta. Tätä varten Herrani Jeesus juuri on kuollut ja noussut kuolleista: jotta saisin syntini anteeksi ja saisin oikean suhteen Tekijääni. Perisynnin turmelemana ihmisenä minulle on kuitenkin jatkuvasti vaarana hukata Kristuksen lahja, syntien anteeksiantamus. Siksi liitän viidenteen pyyntöön heti “ja”-konjunktion kautta pyynnön, että Jumala Pyhä Henki varjelisi minua koettelemuksissa ja pitäisi minut uskossa siihen asti, kunnes Herrani Jeesus päästää minut lopullisesti Pahasta. Silloin saan lopullisesti olla luotuna oikeassa suhteessa Luojaani. Näin luominen, lunastus ja pyhitys punoutuvat yhdeksi jumalalliseksi punokseksi “me-pyynnöissä”.
Me luemme Jeesuksen upeita opetuksia Jumalan isällisestä huolenpidosta Matt. 6:19—34 ja Luuk. 12:22—34 jumalallisina neuvoina, kehotuksina ja lupauksina, jotka koskevat meitä. Emme tule useinkaan ajatelleeksi, että näillä pyhillä sanoilla voisi olla meille myös jotain opetettavaa Kristuksesta. Silti rohkenen väittää, että juuri siihen Jumala pohjimmiltaan näillä sanoilla pyrkii. En nimittäin tunne yhden yhtä uskovaa, olipa hän kuinka pyhittynyt tahansa, joka ei päivittäin tekisi äärettömän paljon syntiä murehtimalla omasta tai toisten elämästä. Niinpä nämä sanat toimivat meille paitsi lakina (ne osoittavat meidät epäjumalien palvojiksi, jotka eivät lainkaan usko, että Jumala on hyvä Luoja) ja lupauksena (ne vakuuttavat meille, että meistä huolimatta Jumala on ja tahtoo olla hyvä Luojamme) myös kuvauksena siitä, mikä on Jeesuksen, tosi ihmisen syvin elämänasenne. Hän on se, joka etsii Jumalan valtakuntaa ennen mitään muuta ja joka ei hetkeäkään murehdi oman elämänsä ylläpitämisestä, vaan luottaa varauksetta siihen, että Luoja antaa tänään ja joka päivä kaikille elämän ja kaiken mitä siihen tarvitaan.
Silti Jeesuksella jos kellä oli syytä rukoilla Isältä jokapäiväistä leipää. “Sillä te tunnette meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te hänen köyhyydestään rikastuisitte” (2. Kor. 8:9). Hän syntyi halpaan juhtien seimeen. Hänen vanhemmillaan oli varaa tuoda hänen syntymänsä jälkeen vain kaikkein köyhimmille ihmisille tarkoitettu uhri (Luuk. 2:24; 3. Moos. 12:8). Kristus oli köyhän rakennusmiehen ottopoika, joka hankki ennen julkista toimintaansa omilla käsillään elannon itselleen ja leskiäidilleen, ehkä muullekin suvulle (Mark. 6:3). Suku oli niin köyhä, että Kristuksen piti vielä kuolemansa hetkelläkin huolehtia äitinsä elatuksesta ja uskoa Marian elättäminen apostoli Johannekselle (Joh. 19:25—27).
Omista elinoloistaan Jeesus todistaa: “Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi” (Matt. 8:20). Kristus ja hänen opetuslapsensa elivät heitä tukeneiden naisten ylläpidon varassa (Luuk. 8:2—3). Vaikuttaa siltä, että hänellä ja opetuslapsillaan oli parhaimmillaankin vain noin 200 denaria opetuslapsijoukon yhteisessä kukkarossa (Joh. 6:7, vrt. 12:6). Denari oli yhden päivän palkka. 200 denaria kuulostaa äkkiseltään isolta summalta, mutta kun sen jakaa kolmelletoista hengelle (Herra + apostolit), se tarkoittaa, että kullekin oli reilut 15 denaria, siis puolen kuun palkka. Ja tästä rahasta riitti vielä runsaita almuja köyhillekin (Joh. 12:5, 13:29; Matt. 6:1—4; Luuk. 12:33, 16:9). Ei siis ihme, että Betanian Marian tuhlailevaisuus kalliin nardusvoiteen käytössä aiheutti apostoleissa närää (Matt. 26:6—13; Mark. 14:3—9; Joh. 12:1—8). Kyseessä oli sellaisten miesten reaktio, jotka ovat joutuneet elämään kädestä suuhun. Jeesuksen kuollessa hänellä ei ollut mitään muuta omaisuutta, jonka teloittajat olisivat voineet jakaa keskenään, kuin ne vaatteet, jotka hänellä oli yllään (Joh. 19:23—24). Näin ollen Jeesuksella jos kellä oli syytä rukoilla maanpäällisen elämän aikana neljättä pyyntöä. Niin hän myös teki, ja sen hän paljasti opettaessaan opetuslapsilleen oman rukouksensa. Hän rukoilee tätä rukousta edelleen taivaassa Isänsä oikealla puolelle, jotta Kristus tulisi yhä ruokituksi niissä köyhissä, jotka uskovat häneen (Matt. 25:35, 37, 40; Sananl. 19:17).
Kristus on myös vastaus pyyntöömme jokapäiväisestä leivästä. Ottaessaan meidät mukaan omaan rukoukseensa hän opettaa meille juuri sitä varauksetonta luottamusta Isän jokapäiväiseen ylläpitoon, joka hänelle itsellään on. “Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa” (Room. 8:32)? Kristus on yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa myös luonut kaiken ja pitää kaiken yllä, hän itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken (Joh. 1:3; Ap.t. 17:25). Kristus on tosi Joosef, jolle Kuningas on antanut nimen “Saafenat-Paneah”, maan ravitsija (1. Moos. 41:45). Koska Jumala yksin on Elämä, kaikki mikä on, elää ja on olemassa vain siksi, että Jumala antaa itsensä Luojana luoduille. “Tästä uskonkohdasta me näet huomaamme, miten Jumala on antanut meille itsensä ja koko luomakunnan sekä huolehtinut ylen runsaasti ajallisen elämän tarpeista” (Iso katekismus, Ensimmäinen uskonkohta, 24). Kun Jumala siis antaa meille jokapäiväisen leipämme, hän antaa sen Kristuksen kanssa ja kautta, ja tässä leivässä Jumala antaa meille itsensä ylläpitämään elämäämme.
Jokapäiväinen leipä tarkoittaa kaikkia elämämme tarpeita, ennen muuta elämälle välttämätöntä ravintoa (näin Cyprianus, Tuomas Akvinolainen ja Luther katekismuksissaan). Kristus on kuitenkin leipämme myös kahdella muulla tavalla. Kristus on myös hengellinen leipämme (näin Tuomas Akvinolainen ja Luther varhaisessa Isä meidän -rukouksen selityksessään), Jumalan Sana. “Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee” (5. Moos. 8:3; Matt. 4:4). Sana on itse Jeesus Kristus (Joh. 1:1, 14). Kristus itse on koko Raamatun ja sen mukaisen opetuksen sisältö. Tälläkin tavalla hän tulee hengelliseksi leiväksemme joka päivä.
Kristus on myös sakramentillinen leipämme, ehtoollisen leipä (näin Cyprianus ja Tuomas Akvinolainen), joka on hänen oma inhimillinen ruumiinsa.
Minä olen se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta. Jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikkisesti. Ja se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta. … Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, teillä ei ole elämää itsessänne. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä. Sillä minun lihani on totinen ruoka, ja minun vereni on totinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, se pysyy minussa ja minä hänessä. (Joh. 6:51, 53—56)
Ja heidän syödessään Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi opetuslapsillensa ja sanoi: “Ottakaa ja syökää; tämä on minun ruumiini.” (Matt. 26:26)
Myös tässä mielessä Kristus tahtoo tulla ja tulee meille alituiseksi leiväksemme. Hän tulee luoksemme ehtoollisen leivässä, joka on hänen oma lihansa, elämän leipä. “Herra, anna meille aina sitä leipää” (Joh. 6:34).
Tämän pyynnön kohdalla moni uskova lukija varmaan nikottelee ajatellen: “Tähän asti kaikki hyvin. Mutta eihän hän, joka on synnitön, ole voinut rukoilla taivaalliselta Isältään: ‘Ja anna meille meidän syntimme anteeksi’!” Siksi sanottakoon, etten suinkaan kiellä apostolien kirkasta todistusta: “Hän ei synnistä tiennyt” (2. Kor. 5:21). Jeesus on ilman syntiä (Hepr. 4:15). Hän ei syntiä tehnyt eikä hänen suussaan petosta ollut (1. Piet. 2:22). Silti hän tässä rukouksessa rukoilee todella Isää antamaan hänelle ja hänen omilleen heidän syntinsä anteeksi. Miten tämä on mahdollista? Luther selittää jaetta Gal. 3:13 “Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme, sillä kirjoitettu on: ‘Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu.’”:
Itse hän kylläkin on viaton, koskapa on Jumalan tahraton ja saastuttamaton Karitsa, mutta koko maailman synnit ja rikokset tukahduttavat hänen viattomuutensa, hän kun kantaa maailman syntejä. Ne synnit, joita minä, sinä ja me kaikki ikänä olemme tehneet ja vast’edes teemme, ovat Kristuksen omia, ikäänkuin hän itse olisi ne tehnyt. Kerta kaikkiaan: meidän syntimme pitää tulla Kristuksen synniksi, muutoin me hukumme ikipäiviksi. … Pyhä Henkikin todistaa Psalmeissa, että Kristuksella on syntiä; esimerkiksi 39. psalmissa (Ps. 40:13): “Minun rikkomukseni ovat ottaneet minut kiinni”, ja 40. psalmissa (Ps. 41:5): “Minä sanoin: ‘Herra, ole minulle armollinen, paranna minun sieluni, sillä minä olen tehnyt syntiä sinua vastaan!’”, ja 68. psalmissa (Ps. 69:6): “Jumala, sinä tunnet minun hulluuteni, eivätkä vikani ole sinulta salassa”. Näissä psalmeissa Pyhä Henki puhuu Kristuksen persoonassa, selvin sanoin todistaen hänen tehneen syntiä tahi että hänellä on syntiä. Mutta nämä psalmien todistukset eivät ole viattoman, vaan sen kärsivän Kristuksen sanoja, joka otti tehtäväkseen kaikkien syntisten edustamisen ja sen tähden joutui syypääksi koko maailman synteihin. (Luther, Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitys, Suomen Luther-säätiö 2004, s. 301)
Niinpä Kristus, joka todella tuli ristillä synniksi (2. Kor. 5:21) ja käärmeeksi (Joh. 3:14), tässä rukouksessa tunnustaa olevansa yhtä joukkoa koko syntisen ihmiskunnan kanssa ja rukoilee meidän puolestamme ja kanssamme Isää armahtamaan meitä.
Jeesus täytti myös rukouksen jälkiosan rukoillessaan ristillä: “Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät” (Luuk. 23:34). Hän myös itse antoi ja antaa synnit anteeksi niille, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet. Eihän muunlaisia syntisiä olekaan, sillä jokainen paha teko kohdistuu aina Jumalaa vastaan, siis myös Kristusta vastaan, joka on tosi Jumala. Niinpä jokaikisessä Raamatun kohdassa, jossa Herra antaa anteeksi syntejä, hän samalla antaa anteeksi niille, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet. Sama jatkuu edelleen maan päällä: aina, kun syntinen kastetaan, kun hän kuulee tai lukee evankeliumia, saa synninpäästön, pääsee osalliseksi alttarin sakramentista, Jeesus Kristus antaa anteeksi sille, joka on häntä vastaan rikkonut. Niin tämäkin rukous vie meidät syvälle lunastuksen salaisuuteen: Kristus on syntisten edusmies, Isän lepyttäjä ja syntiemme anteeksi antaja.
Kristus on rukoillut myös tätä rukousta. Hänhän on elämänsä ensi hetkistä alkaen ollut Pahan eli Perkeleen vainoama (Matt. 2:16—18). Heti julkisen toimintansa alussa, kasteensa jälkeen, Herra kulki Pyhän Hengen ajamana erämaahan Pahan kiusattavaksi (Matt. 4:1—11; Mark. 1:12—13; Luuk. 4:1—13). Kiusaukset myöskin jatkuivat Herran elämän aikana (Matt. 16:1, 23, 19:3, 22:18, 35). Kaikkien kautta Paha yritti vietellä Kristuksen luopumaan lunastajantehtävästään: fariseusten, saddukeusten, herodilaisten, Pietarin ja apostolien, jopa Neitsyt Marian ja Herran veljien (Mark. 3:21, 31—35). Kristuksen kiusaukset huipentuivat ristillä.
Ja ne, jotka kulkivat ohitse, herjasivat häntä, nyökyttivät päätänsä ja sanoivat: “Sinä, joka hajotat maahan temppelin ja kolmessa päivässä sen rakennat, auta itseäsi, jos olet Jumalan Poika, ja astu alas ristiltä.” Samoin ylipapit ja kirjanoppineet ja vanhimmat pilkkasivat häntä ja sanoivat: “Muita hän on auttanut, itseään ei voi auttaa. Onhan hän Israelin kuningas; astukoon nyt alas ristiltä, niin me uskomme häneen. Hän on luottanut Jumalaan; vapahtakoon nyt Jumala hänet, jos on häneen mielistynyt; sillä hän on sanonut: ‘Minä olen Jumalan Poika.’” Ja samalla tavalla herjasivat häntä ryöväritkin, jotka olivat ristiinnaulitut hänen kanssansa. (Matt. 27:39—44)
Näin ollen Kristus todella rukoili: “Isä, pelasta minut tästä hetkestä” (Joh. 12:27), kuitenkin niin, että hän ei väistynyt pois ristin ja kuoleman tieltä, vaan pelastui juuri kuoleman kautta ylösnousemukseen ja taivaalliseen kunniaan. “Ja lihansa päivinä hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden” (Hepr. 5:7).
Kristus on kestänyt kaikki kiusaukset meidän hyväksemme. “Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan” (Hepr. 4:15—16). Kristus ei huiki lankeileville uskovilleen jostain taivaallisen valtaistuimensa saavuttamattomista korkeuksista: “Tule perässä!” Sitä vastoin hän astuu edelleen alas meidän heikkouksiimme vahvistamaan meitä ja kärsimään meidän kanssamme. Juuri lainattu Heprealaiskirjeen kohta voidaan kääntää myös: “Sillä meillä ei ole sellaista ylimmäistä pappia, joka ei kykene kärsimään yhdessä heikkouksiemme/sairauksiemme kanssa, vaan [sellainen jota on] kaikessa kaikella samankaltaisuudella kiusattu, ilman syntiä” (Hepr. 4:15). Kristus siis kärsii yhdessä meidän kanssamme heikkouksissamme ja sairauksissamme, meitä kannatellen ja armahtaen. “Sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa” (Hepr. 2:18).
“Simon, Simon, katso, saatana on tavoitellut teitä valtaansa, seuloakseen teitä niinkuin nisuja; mutta minä olen rukoillut sinun puolestasi, ettei sinun uskosi raukeaisi tyhjään.” (Luuk. 22:31—32)
“Kun minä olin heidän kanssansa, varjelin minä heidät sinun nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, ja suojelin heitä, eikä heistä joutunut kadotetuksi yksikään muu kuin se kadotuksen lapsi, että kirjoitus kävisi toteen. … En minä rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että sinä varjelisit heidät pahasta. (Joh. 17:12, 15)
Kristus on kiusaukset kestämällä ja kärsimällä voittanut myös Pahan, Perkeleen, ja panee tätä voittoa edelleen täytäntöön kärsimällä meidän rinnallamme kiusauksissamme. “Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, että hän tekisi tyhjäksi Perkeleen teot” (1. Joh. 3:8). “Isä, minä tahdon, että missä minä olen, siellä nekin, jotka sinä olet minulle antanut, olisivat minun kanssani, että he näkisivät minun kirkkauteni, jonka sinä olet minulle antanut” (Joh. 17:24). “Ja Herra on vapahtava minut kaikesta ilkivallasta ja pelastava minut taivaalliseen valtakuntaansa; hänelle kunnia aina ja iankaikkisesti! Amen” (2. Tim. 4:18). Näin pääsy pahasta liittää viimeisen rukouksen jälleen puhuttelun loppuun ja kolmannen pyynnön loppuun, joissa puhutaan taivaasta. Sitä lopullinen pahasta pääseminen on: pääsemistä taivaallisen Isän luo, maan päältä taivaaseen.
Herran rukouksen loppuylistys puuttuu vanhimmista ja luotettavimmista Uuden testamentin käsikirjoituksista, ja siksi monet raamatunkäännökset laittavat sen nykyään sulkeisiin tai alaviitteeseen. Ei silti varmastikaan ole väärin ylistää Jumalaa rukouksemme lopussa, joten uskovat saavat jatkossakin käyttää Herran rukouksen loppuylistystä, on se sitten kuulunut Uuden testamentin alkuperäiseen tekstiin tai ei.
Loppuylistyksen käyttö on kuitenkin alkutekstin kirjoitetusta muodosta riippumatta alusta asti kuulunut Herran rukouksen rukoilemiseen. Ensiksikin Didakhe, ensimmäiseltä kristilliseltä vuosisadalta peräisin oleva varhaiskristillinen kirkkojärjestys, sisällyttää Herran rukoukseen loppuylistyksen, vaikkakin lyhyemmässä muodossa: “Sillä sinun on voima ja kunnia iankaikkisesti!” Toiseksi tiedetään, että Jeesuksen ajan juutalaiset lopettivat rukouksensa aina jonkinlaiseen loppuylistykseen (Salo, Unohdettu aarre, s. 60). Vaikkei loppuylistys kuuluisikaan Uuden testamentin alkuperäiseen tekstiin, on Didakhen ja ajanlaskun ajan juutalaisuuden perusteella selvää, että ensimmäiset juutalaiskristityt varmasti käyttivät jonkinlaista loppuylistystä. Siksi mekin saamme sitä käyttää.
Kolmanneksi loppuylistyksellä on vanhatestamentillinen taustansa. Jo Daavid rukoili noin vuonna 1000 eKr.:
Siunattu sinä, HERRA, Israelin Jumala, Isämme, iankaikkisesta iankaikkiseen.
Sinun, HERRA, on suuruus ja voima ja ihanuus ja voitto ja majesteettisuus,
sillä sinun on kaikki taivaissa ja maassa.
Sinun, HERRA, on valtakunta, ja sinä olet korottanut itsesi kaikkeuden Pääksi.
Sinun kasvojesi edestä tulevat rikkaus ja kunnia,
ja sinä hallitset kaikkeutta,
ja sinun kädessäsi on väkevyys ja voima
ja sinun kädessäsi on tehdä kaikki suureksi ja vahvaksi.
Ja nyt, Jumalamme, kiitämme me sinua
ja ylistämme ihanuutesi nimeä.
(1. Aik. 29:10—13, käännös JM)
Rukouksesta löytyvät kaikki Herran rukouksen loppuylistyksen elementit. Jumalaa puhutellaan nimellä “Isämme” aivan niin kuin Herran rukouksessakin. Myös loppuylistyksen elementit, valtakunta, voima ja kunnia, löytyvät monine synonyymeineen ja sukulaiskäsitteineen Daavidin rukouksesta.
Vielä tärkeämpi Herran rukouksen loppuylistyksen tausta löytyy Danielin kirjasta. Profeetta Daniel toimi 500-luvulla eKr. Babyloniassa, missä juutalaiset omaksuivat tuon alueen kansainvälisen kielen aramean puhekielekseen. Iso osa Danielin kirjasta on kirjoitettu arameaksi. Myös Herra Jeesus puhui äidinkielenään arameaa. Näin ollen Danielin kirja liittyy kielelliseltä maailmaltaan hyvin likeisesti Jeesuksen opetuksiin, myös Herran rukoukseen. Danielin kirjassa on useita Herran rukouksen loppuylistystä muistuttavia doksologioita eli ylistyslauselmia.
Sinä, kuningas, olet kuninkaiden kuningas, jolle Taivaiden Jumala on antanut valtakunnan, voiman, väkevyyden ja kunnian. (Dan. 2:37, käännös JM)
Sinä, kuningas! Korkein Jumala antoi valtakunnan ja suuruuden ja kunnian ja valtasuuruuden isällesi Nebukadnessarille. (Dan. 5:18, käännös JM)
Ja valtakunta ja hallintavalta ja valtakuntien suuruus kaikkien taivaiden alla tullaan antamaan Korkeimpien pyhien kansalle. Hänen valtakuntansa on iankaikkinen valtakunta ja kaikki hallintavallat tulevat palvelmaan häntä ja olemaan kuuliaiset. (Dan. 7:27, käännös JM)
Kahdessa ensimmäisessä Danielin kirjan lainauksessa ylistyslauselma liitetään suurkuningas Nebukadnessariin. Herra Jeesus opettaa omassa rukouksessaan, että lopulta kuitenkin yksin Jumala on arvollinen saamaan tällaisen ylistyksen. Valtakunta/kuninkuus, voima/kykenevyys ja kunnia/kirkkaus ovat yksin Taivaiden Jumalan ominaisuuksia. Siksi me rukoilemme myös yksin häntä.
Taivaallinen Isä on kuningas, jolla on valtakunta. Tämän kuninkuuden hän on kuitenkin antanut Pojalleen, niin kuin on toisen pyynnön yhteydessä todettu. Jeesus Kristus on taivaiden eli Jumalan valtakunnan ristiinnaulittu kuningas. Vain ristin kuninkaan kautta, ristin valtakunnassa Jumala antaa armonsa. Se, joka etsii tai tarjoaa voitokasta Jumalaa, ei tunne ristin miestä, Jumalan valtakunnan ainoaa hallitsijaa. Ilman ristin miestä sellainen ihminen on myös iankaikkisesti hukassa. Silti juuri tämä ristin mies on varmasti toteuttava Isän hallintavallan maan päällä, ristin verievankeliumin, kasteen veripesun ja ehtoollisen veriviinin kautta.
Kreikan kielessä on monta sanaa, jotka voidaan kääntää suomeksi sanalla “voima”. Niillä jokaisella on kreikaksi oma vivahteensa ja erityinen merkityksensä. Tässä käytetty sana dýnamis tarkoittaa ennen muuta kykyä tehdä kaikki se, mitä aikoo. “Meidän Jumalamme on taivaissa; mitä ikinä hän tahtoo, sen hän tekee” (Ps. 115:3).
Tämä voima on myös Pojalla, rukouksen rukoilijalla. Hän on “voimien Herra” (kýrios tōn dynámeōn). Tällä nimellä Septuaginta kääntää heprean ilmaisun “JHWH zevaot”, HERRA Sebaot, sotajoukkojen Jahve. Kristus on taivaan joukkojen hallitsija. “Vai luuletteko, etten voisi rukoilla Isääni, niin että hän lähettäisi heti minulle enemmän kuin kaksitoista legioonaa enkeleitä” (Matt. 26:53)? Isä on korottanut hänet “korkeammalle kaikkea hallitusta ja valtaa ja voimaa (dynámeōs) ja herrautta ja jokaista nimeä, mikä mainitaan, ei ainoastaan tässä maailmanajassa vaan myös tulevassa” (Ef. 1:21). Kristus, voimien Jahve, toteuttaa myös jumalallisella kaikkivallalla kaiken sen, mitä hän meidän puolestamme pyytää tässä rukouksessa Isältään.
Jumalan yksin on kunnia. Tässä käytetty kreikan sana dóxa voidaan kääntää myös “kirkkaudeksi”. Tämä kirkkaus kuuluu yksin Kolmiyhteiselle Jumalalle, Isälle, jota me rukoilemme, Pojalle, jonka kautta me rukoilemme, ja Pyhälle Hengellä, jossa me rukoilemme. Jeesus Nasaretilainen on “kirkkauden Herra” (1. Kor. 2:8; Jaak. 2:1 alkutekstin mukaan). “[Jeesuksen Kristuksen] olkoon kunnia sekä nyt että hamaan iankaikkisuuden päivään” (2. Piet. 3:18) !
Valtakunta, voima ja kunnia ovat Jumalan iankaikkisesta iankaikkiseen. Jälleen kerran voimme kuulla kaikuja edellisten syklien lopusta. Isä on taivaissa, hänen tahtonsa tapahtuu myös maan päällä niin kuin taivaassa, hän päästää meidät pahasta taivaaseen, hänen on kunnia iankaikkisesti. Tässä on kristityn määränpää, päästä tästä pahasta synnin turmelemasta kuoleman maailmasta Jumalaan ja saada levätä hänessä iankaikkisesti, niin kuin Jumala itsekin on iankaikkinen. Siihen hän meitä kaikkia Kristuksessa ja Pyhässä Hengessä auttakoon!
Myös tämä rukouksen heprealainen päätössana, “totisesti”, on täynnä Kristusta. Näin todistaa apostoli Paavali Pyhässä Hengessä:
Sillä Jumala sen takaa, että puheemme teille ei ole “on” ja “ei.” Sillä Jumalan Poika, Kristus Jeesus, jota me, minä ja Silvanus ja Timoteus, olemme teidän keskellänne saarnanneet, ei tullut ollakseen “on” ja “ei”, vaan hänessä tuli “on.” Sillä niin monta kuin Jumalan lupausta on, kaikki ne ovat hänessä “on”; sentähden tulee hänen kauttaan myös niiden “amen”, Jumalalle kunniaksi meidän kauttamme. (2. Kor. 1:18—20)
Me voimme päättää rukouksemme vakuutukseen “totisesti” vain siksi, että Kristuksen kuolemalla ja ylösnousemuksella Jumala on itse todistanut omat lupauksensa luotettaviksi ja osoittanut vastaavansa rukouksiimme. Siksi sana “aamen” on pohjimmiltaan Kristuksen erisnimi. “Näin sanoo Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku” (Ilm. 3:14). Kristuksen kautta ja kanssa, Kristuksen Hengessä saamme rukoilla hänen oman rukouksensa alusta loppuun hänen nimessään. “Aamen, aamen merkitsee: kyllä, näin tapahtuu aivan varmasti” (Vähä katekismus).
Rukouksesta yleisesti
Dietrich Bonhoeffer. Katselen taivasta. Mietteitä Psalmien äärellä. Suom. Samppa Asunta. Suomen Lähetysseura, Helsinki 1997. (Alkuperäisteos 1940.)
Dietrich Bonhoeffer. Kristillinen yhteiselämä. Suom. Aune Krohn. Suomen Lähetysseura, Helsinki 1963. (Alkuperäisteos 1939.)
Herran rukouksesta
Cyprianus. Herran rukouksesta, Demetrianukselle, Kuolemantaudista (De dominica oratione, Ad Demetrianum, De mortalitate). Suom. Timo Vuolteenaho. Omakustanne, Helsinki 2008.
Augustinus. Herramme Vuorisaarna (De Sermone Domini in monte secundum Matthaeum). Suom. Valtteri Olli. Omakustanne, Espoo 1989.
Augustinus. Kirje 130. Proballe. Teoksessa Kirjeitä sisarille. Suom. Anni Maria Laato & Timo Nisula. Kirjapaja, Helsinki 2009.
Tuomas Akvinolainen. Usko ja rukous. Apostolisen uskontunnustuksen ja Herran rukouksen selitys. Suom. Seppo A. Teinonen. Hengen tie 8. Kirjaneliö, Helsinki 1983.
Martti Luther. Isä meidän -rukouksen selitys yksinkertaisille. Teoksessa Syvyydestä minä huudan. Toim. Lennart Pinomaa. Suom. Kalevi Kaski. WSOY, Helsinki 1963. (Alkuperäisteos 1519.)
Carl Olof Rosenius. Isä meidän. Suom. Kaija Kallioinen & Marianna Ylilehto. Uusi Tie, Helsinki 2010. (Ilmestynyt alunperin Pietisten-lehdessä vuonna 1855.)
Boris Salo. Unohdettu Aarre. Luterilaisesta spiritualiteetista. Suom. Ville Auvinen. Kustannus Oy Arkki, Helsinki 2007.
Kenneth E. Bailey. Jeesus Lähi-idän asukkaan silmin. Suom. Anne Leu. Perussanoma, Kauniainen 2008.
Jouko N. Martikainen. Isä meidän -rukouksen kolme sykliä. Esitys Teologisilla opintopäivillä Raamattuopistolla keskiviikkona 2. tammikuuta 2013. Osoitteessa https://rukousveljesto.net/Isa_meidan_Marikainen.pdf. Luettu 4.7.2017.
Katekismuksia
Martti Luther. Iso katekismus. (Alkuperäisteos 1529.)
Martti Luther. Vähä katekismus. (Alkuperäisteos 1529.)
Juhana Gezelius vanhempi. Yxi paras lasten tawara. Osoitteessa https://s1.doria.fi/helmi/bk/rv/gezelius/fem970033/. Luettu 4.7.2017. (Alkuperäisteos 1666.)
Olaus Svebilius. Katekismuksen yksinkertainen selitys kysymysten ja vastausten avulla. Suom. Daniel Juslenius. Vuoden 1893 painoksesta tarkistettu ja korjattu. Länsi-Suomen rukoilevaisten yhdistys, Leväsjoki 1998. (Alkuperäisteos 1689.)
Erik Pontoppidan. Totuus Jumalan tuntemisesta. Suom. Raimo Mäkelä. Perussanoma, Kauniainen 2011. (Alkuperäisteos 1737.)
Johannes Bäck. Kristin-oppi esitettynä Tohtori Martti Lutheruksen Wähässä katekismuksessa ja sen kanssa yhtäpitäwästi lähemmin selittänyt Johannes Bäck, kirkkoherra. Suom. Oskar Brander. Lutherilainen Ewankeliumi-Yhtiö, Helsinki 1891
Suomen Evankelis-Luterilaisen Kirkon Katekismus. Hyväksytty Suomen kolmannessa yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1893. Kielellisesti uudistettu. Ev.lut. Herätysseura, Suolahti 1996.
Suomen Evankelis-Luterilaisen Kirkon Katekismus. Hyväksytty Suomen yhdeksännessä yleisessä Kirkolliskokouksessa vuonna 1923. Osakeyhtiö Valistus, Helsinki 1944.
Edward W. A. Koehler. Katekismusselitys. In honorem Rovasti Matti Väisänen 70 vuotta. Suom. Petri Kivenheimo. Suomen Luther-säätiö, Helsinki 2004. (Aluperäisteos 1926.)
Suomen Evankelis-Luterilaisen Kirkon Katekismus. Hyväksytty Suomen kuudennessatoista varsinaisessa Kirkolliskokouksessa vuonna 1948. Suomen kirkon sisälähetysseura, Helsinki 1965.
Katekismus. Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon kristinoppi. Hyväksytty kirkolliskokouksessa vuonna 1999. Edita, Helsinki 2000.
Katekismus. Martti Lutherin Vähä katekismus lyhyesti selitettynä. Toim. Samuli Siikavirta & Risto Soramies. Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta, Helsinki 2017.
Keskeinen teema kristillisen teologian äärellä on kysymys inkarnatorisesta pelastusopista ja spiritualismista. Siis mistä? Tämä asiapari on saanut kovin vähän huomiota osakseen syntisen ihmisen pelastumista käsiteltäessä. Seuraavat ajatukset ovat vain suppea ja pelkistetty avaus keskustelulle tästä mielestäni uskon ydinkohdasta. Toivon, että toiset vievät asiaa syvemmälle.
Inkarnaatio (lat. incarnatio) tarkoittaa lihaksitulemista. Teologisessa kielessä inkarnaatiolla viitataan Jumalan ihmiseksi syntymiseen Jeesuksessa Kristuksessa. Inkarnaation ihme tapahtui neitsyt Marian kohdussa tämän tulessa raskaaksi Pyhästä Hengestä, enkeli Gabrielin ilmoituksen mukaisesti ja hänen sanansa vaikutuksesta. Inkarnaation hyväksyminen on samalla uskoa luomiseen. Jumala loi maailman ja ihmisen ja lopulta tuli itse ihmiseksi.
Kun Jumala halusi pelastaa ihmisen, hän inkarnoitui Jeesuksessa Kristuksessa, tuli lihaksi yhdeksi meistä. Hänessä Luoja ja luotu, Jumala ja ihminen, ovat erottamattomasti ja toisiinsa sekoittumatta yhdessä persoonassa, ensin täällä maan päällä, sitten ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen jälkeen iankaikkisesti.
Edelleen inkarnaatio on luterilaisen sakramenttiteologian ymmärtämisen lähtökohta. Kristuksen todellinen läsnäolo (reaalipreesenssi) pyhissä sakramenteissa, kasteessa ja ehtoollisessa, on analoginen tapahtuma Kristuksen lihaksitulemisen kanssa. Maailman Luoja tulee osaksi luomakuntaansa. Jumala on kosketuksissa luomansa ihmisen kanssa käyttäen välineenään luomaansa ainetta ja lahjoittaen siinä itsensä. Eikä kysymyksessä ole yksinomaan tämä soteriologinen perusprinsiippi, vaan – kuten Luther opettaa ihmisen kutsumuksesta – Jumala lähestyy ja palvelee meitä myös aineellisen välineen eli lähimmäisen kautta molempiin suuntiin: minä naapurille ja naapuri minulle, minä palvelen Kristusta hänessä ja hän palvelee Kristusta minussa.
Jumala tekee ihmisen Jeesuksen pelastusteosta osalliseksi ja saattaa hänet Jeesuksen yhteyteen käyttämällä välineinään antamaansa sanallista ilmoitusta, Raamattua ja Jeesuksen asettamia sakramentteja, kastetta ja ehtoollista. Sakramentit ovat Jumalan Sana inkarnoidussa, aineellisessa muodossa. Kasteessa me tulemme yhdeksi ruumiiksi Jeesuksen Kristuksen kanssa ja taivasten valtakunnan perillisiksi hänessä (Gl 3:16, 26-29). Ehtoollisen sakramentissa me syömme hänen lihansa ja juomme hänen verensä. Ehtoollisen leivässä ja viinissä saatava Jeesuksen liha ja veri ovat se todellinen leipä ja todellinen juoma, jossa on iankaikkinen elämä ja joka pitää meidät hänessä ja hänet meissä (Jh 6: 53-58). Eikä tässä kaikki.
Kun kasteessa Kristuksen yhteyteen liitetty uskova kuolee, hänen henkensä eroaa hänestä ja menee Kristuksen luo. Siellä Kristuksen läsnäolossa hän odottaa ylösnousemuksen päivää, jolloin henki inkarnoituu kirkastettuun ruumiiseen ja näin inkarnoituneena kokonaisena ihmisenä hän elää Kaikkivaltiaan luona taivaan kodissa iankaikkisesti.
Kristityn ja hänen Herransa välinen suhde on todellinen, sillä Raamatun Jumala on Elävä Jumala. Pyhä Henki ihmisyksilössä on Jumalan lapseuden sinetti. Yksilö elää Jumala-suhdettaan todeksi tässä ajassa osana seurakuntaa, yhteydessä toisiin kristittyihin ja yhteydessä armovälineisiin.
Tiivistelmänä totean: Koko ihmisen pelastuminen iankaikkiseen elämään on inkarnatoristen tapahtumien tulosta: Ensin Jumala inkarnoituu, tulee aineelliseen muotoon Jeesuksessa Kristuksessa. Sitten Jumalan sana inkarnoituu, saa aineellisen muodon sakramenteissa, kasteessa ja ehtoollisessa. Lopuksi Jumalan lapsen henki, joka odottaa Ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen luona ylösnousemuksen päivää, inkarnoituu ylösnousemuksessa kirkastettuun ruumiiseensa.
Näin ylösnousemuksessa inkarnoitunut ihminen, jonka Jumalan Henki oli liittänyt inkarnoituneen sanansa eli kasteen kautta inkarnoituneeseen Jeesukseen Kristukseen, ja jota Jumalan Henki oli ravinnut ja vahvistanut ehtoollisessa inkarnoituneella sanalla eli Jeesuksen Kristuksen ruumiilla ja verellä, taivaallisella leivällä ja juomalla, elää iankaikkisesti taivaassa.
Näin Raamatussa ilmoitettu Kolmiyhteisen Jumalan suunnitelma syntisen ihmisen pelastamiseksi toteutuu. Jumalan ihmiskunnalle valmistama pelastus perustuu läpeensä Jumalan ja hänen sanansa inkarnoitumiseen, tulemiseen aineeseen, jossa luominen ja lunastus yhtyvät. Raamatun pelastusoppi on inkarnatorinen.
Jumalan arkkivihollinen, Saatana kohdistaa koko raivonsa Jumalan valmistamaan ihmisen pelastussuunnitelmaan, joka riistää häneltä syntiinlankeemuksessa häneen liittyneen ihmiskunnan takaisin iankaikkisen Jumalan yhteyteen. Koska inkarnaatio on yksi keskeisimmistä asioista Jumalan pelastussuunnitelmassa, sen tähden Saatanan viha kohdistuu myös sitä vastaan koko Jumalan valmistamassa pelastussuunnitelman ketjussa. Tämä tulee näkyviin läpi kristillisen kirkon historian ns. spiritualismissa, joka pyrkii irrottamaan pelastuksen inkarnaatiosta kieltämällä Jeesuksen neitseellisen sikiämisen, se on Jeesuksen jumaluuden ja hänen läsnäolonsa aineellisissa armonvälineissä.
Sana spiritualismi (lat. spiritualis, ’henkinen, hengellinen’) tarkoittaa henkisyysoppia. Spiritualismin vastakohtana on materialismi. Spiritualismi vierastaa aineellisuutta, materialismi henkisyyttä. Uskonnollinen spiritualismi pitää yksilön välitöntä yhteyttä Jumalaan ulkonaista kirkkoa, Raamattua ja sakramentteja tärkeämpänä. Kirkkohistoriassa mm. montanolaiset, donatolaiset, keskiajan mystikot, ja erilaiset pietistiset liikkeet ovat edustaneet spiritualismia.
Ehkä ensimmäisenä merkittävänä spiritualismin edustajana uuden liiton ajalta on kuitenkin mainittava gnostilaisuus, joka vaikutti varsinkin 100- ja 200-luvuilla Välimeren alueelta aina Keski-Aasiaan saakka. Se oli synkretistinen uskonnollinen liike, joka kilpaili monien ajan uskontojen, myös kristinuskon kanssa. Muuan muassa Uudessa testamentissa olevien Johanneksen kirjeiden katsotaan olevan osittain taistelua gnostilaisuutta vastaan. Gnostilaisuus tulee kreikan sanasta ”gnosis” (γνώσις), joka tarkoittaa ”tietoa”. Gnostilaiset käsitykset perustuivat juutalaisuuteen, kreikkalaiseen platonismiin sekä varhaiseen kristinuskoon.
Gnostilaisuudessa viitataan mm. sellaisiin uskonnollisiin myytteihin, joiden mukaan kaikkeus on pahan tai tietämättömän alemman luojajumalan luomus, ja pelastus viittaa pelastavaan tietoon ihmisen jumalallisesta alkuperästä ja sielun vapautumiseen ruumiin vankilasta.
Gnostilaisuuden todellisuuskäsitys oli jyrkän dualistinen, kaksijakoinen. Luominen kuvattiin gnostilaisissa myyteissä usein hyvän ja pahan voimien taistelun ja jumalallisen lankeamisen lopputuloksena. Käsitys maailman luomisesta sisälsi useampia jumaluuksia. Aineellisen todellisuuden luoja oli alempi jumalolento, demiurgi, joka oli syntyisin jumalallisessa maailmassa tapahtuneesta häiriöstä. Tämä luojajumala halusi luoda täydellisen maailman, mutta epäonnistui. Luojajumalan täydellinen maailma olisi ollut kuolematon ja katoamaton.
Luomisen epäonnistumisen vuoksi gnostilaiset pitivät aineellista maailmaa toisarvoisena tai pahana, mutta koska ihmisen sielun alkuperä on kuitenkin jumalallisessa todellisuudessa, kaikkein korkeimman jumalan luona, on aineesta vapautuminen mahdollista gnostilaisten välittämän salaisen pelastavan tiedon avulla. Pelastavaan tietoon kuului tieto siitä, mistä ihminen on peräisin, missä tilassa hän on nyt ja mihin hän voi päästä. Aineellinen sana eli sakramentit eivät tietenkään voineet kuulua gnostilaisuudessa Jumalan pelastaviin työvälineisiin.
Uskonpuhdistuksen reformoitu siipi edustaa selvästi spiritualistista uskonkäsitystä. Tämä näkyy heidän sakramenttiopistaan. Reformoidussa kirkossa sakramentit eivät ole pelastuksen välineitä; niillä on vain kuvaannollinen merkitys. Ehtoollisen ”tämä on” (hoc est) on heillä vaihtunut muotoon ”tämä merkitsee”. Samoin on käynyt heidän kasteteologialleen. Kaste on armon lupaus, ei armon väline. Kaste on symbolinen ja kuuliaisuuden teko, ei Jumalan antama pelastuksen sakramentti.
Reformoitua pelastuskäsitystä hallitsee kaksinkertainen predestinaatio-oppi, jonka mukaan Jumala on kaikkivaltiudessaan määrännyt jo ennen aikojen alkua toiset pelastukseen ja toiset kadotukseen, ja Kristus on kuollut vain pelastukseen määrättyjen puolesta. Ihmisen asema Kristuksen kirkossa määräytyy predestinaatiosta käsin. Kaikki, jotka on säädetty pelastukseen, pelastuvat armonvälineistä riippumatta.
Predestinaatio-opin lisäksi reformoidun kirkon sakramentti-käsitykseen vaikuttaa myös heidän toinen rationalistinen erityisoppinsa, jonka mukaan ”äärellinen ei voi sisältää ääretöntä” (finitum non est capax infiniti), Luoja ei mahdu luotuun. Sen tähden Kristus ei voi olla armonvälineissä, ei ainakaan sakramenteissa. Sveitsin reformaattorit näkivät henkisen ja aineellisen jyrkästi toistensa vastakohtina. Usko ei voinut perustua mihinkään aineelliseen, kuten kasteeseen tai ehtoolliseen, jotka ihminen pystyy torjumaan, koska silloin predestinaatio voisi kumoutua. Näin reformoidussa teologiassa suora Jumalan ilmoitus korostuu. Reformoidussa kristillisyydessä armonvälineiden inkarnatorisuus on mahdottomuus.
Lutherin kuoleman jälkeen hänen läheinen työtoverinsa Melanchthon alkoi etsiä mahdollisuuksia luterilaisten ja reformoitujen välisen repeämän korjaamiseen. Augsburgin tunnustuksen kirjoittamisen jälkeen Melanchthonin kasteteologia kehittyy suuntaan, jossa kaste ja sen sisältö (signum ja res) irtautuvat toisistaan. Hän alkoi puhua kasteesta armon merkkinä, joka viittaa armoon, ei enää armonvälineenä, jossa armo annetaan. Hän lähestyi näkemystä, jossa kaste on armon tarjous, ei enää vaikuttava (efektiivinen) armonväline. Vanheneva Melanchthon horjui myös lapsen uskon suhteen.
Ortodoksisella kaudella myöhäistä Melanchthonia seuraten kasteen efektiivisyys armonvälineenä heikkeni. Osa seurasi Lutheria, osa Melanchthonia. Osa myöhäisortodoksian teologeista ajautui katolisen kirkon ja reformoitujen ristipaineessa erottamaan kasteen ja uudestisyntymisen toisistaan. Ortodoksian ajan kasteteologiaa alkoi entistä enemmän hallita liittoterminologia. Osa teologeista kielsi myös pienen lapsen uskon.
Puhdasoppisuutta seurasi pietismi, joka keskittyi luterilaisen teologian ja armonvälineiden korostamisen sijasta ihmisen henkilökohtaiseen Jumala-suhteeseen ja niin sanottuun sisäiseen kristillisyyteen. Vähitellen pietismissä syntyi eri suuntauksia lähinnä merkittävien persoonallisuuksien ympärille. Näin saivat alkunsa esimerkiksi hallelainen, württembergiläinen eli beckiläinen ja zinzendorfilainen pietismi.
Pietismissä näkökulma siirtyi pietismin suuntauksesta riippumatta yhteisöstä eli kirkosta yksilöön, ulkoisesta sisäiseen. Tämä kehitys liittyi modernin ajan alkuun ja individualismin nousuun filosofiassa ja yhteiskunnallisessa ajattelussa Euroopassa. Kyseinen descartesilainen filosofia heijastui myös teologian tekemiseen. Ajattelun ja hengellisen elämän painopiste siirtyi objektista subjektiin, Jumalasta ihmiseen, armonvälineistä armon kokemiseen. Vanhurskauttaminen, uudestisyntyminen ja pelastus irtoavat kasteesta. Inkarnatoriset, aineelliset armonvälineet menettävät asemansa pelastuksen välineinä. Korostetuimmin tämä tulee näkyviin württembergiläisessä pietismissä, joka sai erityisesti Suomessa laajasti jalansijaa 1800-luvun loppu- ja 1900-luvun alkupuoliskolla. Pelastusvarmuutta etsittiin silloin omista kokemuksista, ei Jumalasta ja armonvälineistä, ei ainakaan sakramenteista.
Jumalan pelastusilmoitus Raamatussa on meille riittävä ja samalla terveen uskonelämän turva. Jos haemme pelastusvarmuutta Jumalan antamien armonvälineiden, Raamatun sanan ja sakramenttien ulkopuolelta, ns. (Jumalan) suorasta ilmoituksesta omaan sisimpäämme, me haemme silloin lepoa sieltä, mistä kumpuaa myös kaikki pahuus (Mk 7:21-23). Omasta sisimmästämme kuulemme itsekkään minän äänen, oman mielikuvituksen ääniä, ehkä jopa itsensä eksyttäjän äänen. Sen tähden sisäiseen sanaan eli suoraan ilmoitukseen ei ole luottamista. Raamattu ja sen neuvomat sakramentit, kaste ja ehtoollinen, ovat ainoa varma paikka, jossa kohtaamme Jumalan ja kuulemme hänen äänensä.
Entä niin sanotut karismaattiset ilmiöt, mitä niistä on ajateltava? Raamattu tarjoaa lukuisia esimerkkejä Jumalan yliluonnollisesta toiminnasta. Se osoittaa myös, että samoja ilmiöitä esiintyy raamatullisen viitekehyksen ulkopuolella. Karismaattisen kristillisyyden erityispiirteet – kuten kielillä puhuminen, profetoiminen tai ihmeet – tulevat vastaan muissakin uskonnoissa. Tämänkin seikan pitäisi varoittaa meitä pitämästä kyseisiä ilmiöitä merkkeinä siitä, että niiden takana on kolmiyhteinen Jumalan.
Itse asiassa epäraitis karismaattisuus on läheistä sukua liberaalille teologialle. Molemmat haluavat vapautua Raamatusta Jumalan erityisenä ja arvovaltaisena ilmoituksena. Liberaali teologia asettaa Raamatun yläpuolelle ihmisen järjen. Väärä karismaattisuus asettaa Raamatun yläpuolelle ihmisen tunnemaailman, joka arvostelee Raamattua kokemiensa sisäisten sanojen ja äänien valossa. Ei ole yllätys, että Raamatusta loitontuva karismaattisuus ja liberaali teologia ovat taipuvaisia löytämään toisena teologisesti ja toiminnallisesti.
Tiivistelmänä totean: On sitten kysymys gnostilaishenkisestä, reformoidusta tai sellaisesta pietistisestä kristillisyydestä, jossa Jumalan antamilla inkarnatorisilla armonvälineillä ei ole sitä asemaa, jonka Raamattu niille antaa, ihminen jää iankaikkista pelastustaan ajatellen epävarmaksi. Niin sanottu sisäinen sana, joka suorastaan ohittaa Jumalan antamat armonvälineet, ei ainoastaan tee pelastusta epävarmaksi, vaan se eksyttää ihmisen, ellei hän löydä tietä Jumalan sanan ja sakramenttien pariin.
Jumala inkarnoitui kerran tähän katoavaan maailmaan, jotta me hänessä inkarnoituisimme katoamattomuuteen. Kasteemme on inkarnoitunut Kristus ja liittymisemme häneen. Ihmiselle, joka etsii pelkkää hengellistä todellisuutta ja voimaa, tämä on hulluus ja loukkauksen paikka. Ja aivan oikein, mitätöntähän se on. Mutta se on ainoa tie pelastuksen osallisuuteen, joka kulkee Kristuksen kautta. Kaikki muut tulevat muualta kuin portista.
Jumala on inkarnoitunut Jeesuksessa ihmiseksi ja antanut meille myös inkarnoituneet armonvälineensä varmaan siksi, koska me itse olemme aineellisia olentoja. Jumalan ilmoituksen sana on tarkoitettu samanaikaisesti kaikille ihmisille. Sen sijaa sakramenteissa Kaikkivaltias Jumala lähestyy meitä yksilöinä, hän lähestyy meitä henkilökohtaisesti, hän kutsuu meitä nimeltä.
Inkarnaatiossa Luoja ja luotu, Henki ja aine yhtyvät samaksi todellisuudeksi. Inkarnatorinen pelastusoppi ilmentää samalla Jumalan kolmiykseyttä.
Erityisesti ”suoran ilmoituksen” teologia, joka rikkoo ja ohittaa inkarnatorisuuden, on nyt Suomessa ja laajemminkin ”in”. Kristillisen seurakunnan tulee ilmoituksen ja koetellun tradition perustalta rauhassa koetella aikamme ilmiöitä ja julistusta.
Kysymys: Mitä tapahtuu kohtuun kuolevalle vauvalle; pääseekö hän taivaaseen? Entä lapselle, jota ei ole kastettu, jos hän kuolee? Entä mitä tarkoittaa 1. Kor. 7:14 kohta, jossa uskova puoliso pyhittää ei-uskovan, jolloin heidän lapsensa ovat pyhiä? Tarkoittaako se, että uskovan lapsi pääsisi taivaaseen silloinkin, kun toinen puoliso on eri mieltä kastamisesta?
Raamatullisina aikoina äidit ja isät joutuivat usein kasvokkain pienen lapsen kuoleman kanssa. Mistä vanhemmat löysivät tuolloin lohdun menetykseensä? Sellaiset tutut raamatunkohdat, joita mekin toistelemme olivat varmasti menneiden aikojenkin ihmisten apuna. Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni, sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa. Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti; ihmeelliset ovat sinun tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää. Minun luuni eivät olleet sinulta salatut, kun minut salassa valmistettiin, kun minut taiten tehtiin maan syvyyksissä. Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut. Mutta kuinka kalliit ovat minulle sinun ajatuksesi, Jumala, kuinka suuri on niitten luku! (Ps. 139:13–17)
Jumala on tuntenut ihmisen jo elämän ensihetkestä alkaen ja sitä ennenkin. Herra ei ole ollut kaukana, vaan kutonut vauvan kohdussa oman hyvän tarkoituksensa mukaan. Kaikki päivät olivat kirjoitetut Jumalan kirjaan, ennen kuin ne olivat tulleetkaan. Näitä sanoja myös pienokaisensa kuolemaa surreet vanhemmat ovat saattaneet lohdukseen ottaa. Päivien luvun on Jumala määrännyt. Tämän lapsen kohdalla niiden luku jäi kovin vähäiseksi, ja niinpä Jumalan suunnitelma tuntuu kipeältä. Mutta silti Jumalan ihmeelliset ja monet ajatukset, vaikka tuntuvatkin nyt käsittämättömiltä, voivat olla surun keskellä kalliit.
Kun kristitty vanhempi ajattelee näitä sanoja, hän jää miettimään sitä, uskaltautuuko niillä itseään lohduttamaan, kun lasta ei voitu kastaa. Kohdussa ei voida kastaa, tai sitten lapsi oli syntynyt, mutta kuolema tapahtui ennen kuin kasteelle ehdittiin. Halu oli tuoda lapsi kasteen uudestisynnyttävälle pesulle. Ei ollut tarkoitus halveksia kastetta, vaan se oli tärkeänä mielessä. Silti Jumala otti pienokaisen pois ennen kasteen armopesua. Vauvaa oli jo rukouksin kannettu Jeesuksen tykö. Hän oli saanut kuulla Vapahtajansa äänen kohtuun asti Raamattua luettaessa ja liturgiaa lausuttaessa tai laulettaessa. Niinpä kristitty, joka tuntee Vapahtajansa rakkauden pieniä kohtaan, jää riippumaan Jumalan sanan varaan: Sinähän vedit minut äitini kohdusta, sinä annoit minun olla turvassa äitini rinnoilla; sinun huomaasi minä olen jätetty syntymästäni saakka, sinä olet minun Jumalani hamasta äitini kohdusta. (Ps. 22:9–10).
Uskonpuhdistuksen aikana luterilaiset opettajat neuvoivat odottavia äitejä ja isiä kantamaan lapsensa rukouksessa Jeesuksen tykö. Äiti ja isä voivat raskauden tultua heidän tietoonsa jättää lapsen rukouksessa Jeesuksen käsiin esimerkiksi seuraavasti: “Elämän Antaja, rakas taivaallinen Isä. Varjele tätä lasta koko raskauden ajan. Anna hänen ajallaan syntyä tähän maailmaan ja saada kasteessa uusi syntymä sinun lapseksesi. Kuitenkin jo nyt jätämme lapsemme Poikasi Jeesuksen käsiin, että sinä Kristus hänet siunaisit ja antaisit hänelle taivasten valtakunnan osallisuuden. Aamen.” Jumala kuulee kirkkonsa ja kristittyjen äitien ja isien rukoukset lapsensa puolesta. Kastetta toivoen he ovat rukoillen jo ennalta jättäneet lapsensa Jeesuksen kautta Isän käsiin. Tällainen rukous on epäilemättä Jumalalle mieleen, niin että “pyytävä saa”. Jos äiti ja isä eivät ole tietoisesti huomanneet tähän tapaan rukoilla, on heillä kuitenkin esirukoilijoita: Jeesus Isän edessä ja Pyhä Henki, joka heissä rukoilee sanattomin huokauksin.
Kysymyksessä mainittu Ensimmäisen korinttolaiskirjeen kohta on mutkikas. En tässä esitä siitä annettuja eri tulkintavaihtoehtoja, vaan kerron, mikä omasta mielestäni on perustelluin näkemys. Kohdan taustalla on Vanhan testamentin jumalanpalvelussäädöksiin liittyvä pyhyyden ajatus. Jos haluaa lukea perusteellisen selvityksen asian taustoista, niin kannattaa paneutua tähän John Kleinigin artikkeliin: http://devel.luthersaatio.fi/wp-content/uploads/2014/01/17_minaolenpyha.pdf.
Lyhyesti sanottuna kysymyksessä mainitun Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen kohdan ajatus lienee seuraava. “Onko niin, että epäjumalanpalvelukseen Korintissa (väistämättä) osallistuva pakanapuoliso, omalla epäjumalien saastaisudellaan, tekee myös kristityn puolison epäpyhäksi? Ja tuoko kristitty sitten puolestaan tämän epäpyhyyden mukanaan seurakuntaan ja turmelee sen?” Tähän Paavali vastaa: Sillä mies, joka ei usko, on pyhitetty vaimonsa kautta, ja vaimo, joka ei usko, on pyhitetty miehensä, uskonveljen, kautta; muutoinhan teidän lapsenne olisivat saastaisia, mutta nyt he ovat pyhiä. (1. Kor. 7:14). Kristityn pyhyys on siis tässä yhden lihan liitossa voimakkaampi, kuin puolison saastaisuus. Puoliso ei pysty saastuttamaan toista, vaan kristitty puoliso pyhittää pakanapuolisonsa. Näin myös avioliitto voi olla kristillinen, pyhä avioliitto, ja avioliitossa syntyvät lapset ovat pyhiä. Tämän vuoksi kristityn ei tule ajatella, että hänen pitäisi erota uskoa vailla olevasta puolisostaan, mikä on Paavalin varsinainen asia mainitussa kohdassa.
Mutta tarkoittaako Paavali myös sitä, että tämän pyhityksen seurauksena puoliso, joka ei usko Kolmiyhteiseen Jumalaan, on pelastuksesta osallinen? Ei, sillä Paavali jatkaa: Sillä mistä tiedät, vaimo, voitko pelastaa miehesi? Tai mistä tiedät, mies, voitko pelastaa vaimosi? (1. Kor. 7:16). Paavali puhuu siitä, että jos uskosta osaton haluaa erota puolisostaan, ei uskovan tule riippua kiinni ja yrittää saada tätä kääntymään. Kohdan lopputulos on se, ettei epäuskoinen puoliso voi saastuttaa kristittyä puolisoa, ei heidän avioliittoaan eikä lapsiaan. Mutta pelastusta ei Paavali tämän kohdan perusteella lupaa uskosta osattomalle puolisolla. Lasten kohdalla ajatus luultavasti pitää sisällään sen, ettei pakana-isän tai -äidin epäuskoisuus voi viedä pelastusta lapsilta. Tämän johtopäätöksen jälkeen kysymykset tietysti vasta varsinaisesti alkavat. Pelkäänpä kuitenkin, ettei mainitun kohdan perusteella pystytä enempää sanomaan kastamattomana kuolleen lapsen tilasta.
Jos vanhemmat ovat eri mieltä lapsen kastamisesta, suosittelen, että kastetta toivova vanhempi yrittäisi saada puolisonsa keskustelemaan asiasta luterilaisen pastorin kanssa. Voihan olla niin, että kiistan ulkopuolelta tuleva henkilö pystyy avaamaan solmuja.
Jos kaikesta yrityksestä huolimatta kastaminen ei onnistu, niin voimallisiksi välineiksi jäävät rukous, sanan lukeminen ja jumalanpalveluksessa käyminen. Perinteisesti kristinuskon piirissä on ajateltu, kuten yllä on tullut ilmi, että kasteen halveksiminen on synti, mutta jos ei voida tai ehditä kastaa, voidaan jäädä Jumalan laupiaan tahdon varaan. Turvaudutaan siihen, että Herra tekisi sanansa kautta sen, minkä hän normaalisti tekee kun sana yhdistyy veteen ja muodostaa kasteen. Luther sanoo: “Hätätilanteissa, kun kasteelle ei päästä, riittäköön se, että kastetta halutaan ja ihminen Sanalla viedään Kristuksen luo ja uhrataan hänelle.” (Luther: Jalokivikokoelma, 9. kesäkuuta).
Aivan lopuksi mainitsen, että itselleni aiheen äärellä on tärkeäksi tullut Luterilaisia virsiä numero 892: Ei matkan vaivoista hän vielä tiennyt, kun Jeesus hänet jo on kotiin vienyt ilohon taivaan iäiseen aivan, syliinsä turvaan alta vaaran, vaivan. (2. säkeistö)
Lisää luettavaa: http://www.lhpk.fi/wp-content/uploads/2017/04/lamppu_2017_2_nettiin.pdf (erityisesti sivut 6–7, 16)