Jumalan tahdon mukainen rukous?

Kysymys: Mistä tietää mikä on Jumalan tahdon mukaista rukousta? Ja mikä vain höpinää ja sanoja?

Tätä moni meistä varmaan ajoittain miettii. Lisäksi Jeesus sanoo: ”Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja (KR: ”luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan”). Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen”. Tähän Vapahtaja liittää mielenkiintoisen selityksen: ”Teidän isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään” (Matt. 6:7-8).

Pakanallinen rukous on sitä, että tietämättömälle jumalalle kerrotaan ensin mitä meiltä puuttuu. Sitten koetetaan suostutella tätä jumalaa antamaan meille sitä, mitä me pyydämme. Maanitellaan, mielistellään, lupaillaan vastalahjoja, uhrataan eläimiä tai viljaa, jotta jumala lotkauttaisi korvansa meidän pyynnöillemme. Joissakin idän uskonnoissa jopa ajatellaan, että jumalat täytyy ensin herättää kellonsoitolla tai rummunlyönnillä, jotta he kuuntelevat meitä.

Monessa uskonnossa rukoukset ovat pitkiä, monimutkaisia, jopa salakielellä lausuttuja. Ajatellaan, että rukouksen sanoissa on maagista voimaa, joka saa jumalat tai henkivallat liikkeelle. Rukous on niin kuin loitsu, voimasana, joka vaikuttaa näkymättömään maailmaan.

Myös Jeesuksen ajan juutalaisuudesta kerrotaan, että synagogan rukoukset olivat venyneet niin monisanaisiksi, etteivät useimmat synagogassa kävijät enää yrittäneetkään pysyä esirukoilijan mukana vaan puhelivat rukouksen aikana omia asioitaan (Thurén, Matteuksen evankeliumi 2006, 104).

Jeesuksen opetus rukouksesta on hyvin yksinkertainen. Isä tietää kaiken. Ei Häntä tarvitse herätellä tai suostutella. Riittää kun pyytää, että Hänen tahtonsa tapahtuu kaikessa. Jumala kyllä tietää mikä on meille parasta. Meillä ei tarvitse olla Jumalalle toivomuslistaa. Eikä meidän tarvitse edes tietää, mitä me tarvitsemme. Jumala tietää paremmin kuin me itse. Siksi paras rukous on sanoa Jumalalle: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi”. Se rukous toimii kaikissa tilanteissa. Näinhän Jeesus itsekin rukoili Getsemanen tuskassa (Luuk. 22:42).

Kun Jeesus on ensin moittinut pakanallista rukousta, hän osoittaa, millainen on oikea rukous. Hän opettaa Isä meidän -rukouksen. ”Rukoilkaa siis te näin”, Hän sanoo. Eli Isä meidän -rukous on juuri sellainen kuin rukouksen pitäisi olla.

Siksi kaikissa elämäntilanteissa on sopivaa rukoilla Isä meidän -rukousta. Kun sitä rukoilemme, meidän ei tarvitse ollenkaan miettiä, onko rukouksemme Jumalan mielen mukaista. Se on sitä varmasti. Ja Isä meidän -rukoukseen sisältyy jo oikeastaan kaikki mitä tarvitaan ajalliseen ja ikuiseen elämään, kun sen oikein ymmärrämme.

Samoin kun rukoilemme muita Raamatussa olevia rukouksia, silloin voimme olla varmoja, että ne ovat Jumalan mielen mukaisia. Jumala antaa meille sanat, jotka me rukoilemme Hänelle takaisin. Varsinkin psalmit ovat läpeensä tällaista rukousta Jumalalle. Niihin voi sisällyttää koko elämänsä.

Rukous on pohjimmiltaan avuksi huutamista. Rukous kumpuaa hädästä. Silloin, kun se nousee meidän hädästämme ja tuskastamme, silloin se varmasti on oikeaa rukousta. Psalmissahan sanotaan: ”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua” (Ps. 50:15).

Anomiseen kuuluu myös esirukous toisten puolesta, seurakunnan ja esivallan puolesta. Siihenkin Raamattu meitä kehottaa. Paavali kirjoittaa: ”Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti. Tällainen rukous on oikea ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme” (1. Tim. 2:1-3).

Toinen rukous, mitä ei koskaan ole liikaa, on kiitosrukous. Psalmien kirja päättyy sanoihin: ”Kaikki, joissa henki on, ylistäkää Herraa!” (Ps. 150:6). Tämä ei tarkoita keinotekoista tunteiden nostattamista vaan sydämestä kumpuavaa kiitollisuutta, kun ihminen saa syntinsä anteeksi ja pääsee Jumalan lapseksi. Taivaassa enkelit lausuvat taukoamatta ”Pyhä, pyhä, pyhä, on Herra, Kaikkivaltias. Hän oli, Hän on ja Hän on tuleva” (Ilm. 4:8). Tällainen Kolmiyhteisen Jumalan ylistäminen on otollista jo täällä maan päällä.

Pääsääntö rukouksessa on se, että meidän tulee pyytää sellaista mitä Raamattu kehottaa meitä pyytämään. Jumalan tahdon mukaista rukousta on esim. se, että pyydämme päästä lähemmäksi Häntä, pyydämme syntejämme Häneltä anteeksi Kristuksen tähden, pyydämme että Hänen Pyhä Henkensä johdattaa meitä ja pyydämme, että Hänen hyvät enkelinsä varjelevat meitä.

Vastaavasti sellaiset asiat, jotka johtaisivat meitä kauemmas Jumalasta, eivät tietenkään ole Jumalan mielen mukaisia rukousaiheita. Jos pyydämme sellaista, joka vie meitä itsekkyyteen tai ylpeyteen tai muuhun syntiin tai maailmaan, se ei tietenkään voi olla Jumalan tahdon mukainen pyyntö. Sellaista ei tule rukoilla.

Ks. myös rukous.

Voiko kristitty joogata?

Vaikka olin lapsi, hurja ylpeys värähdytti minua, kun kuulin isääni ylistettävän. Se tapahtui itse asiassa varsin usein. Uskonnolliset hindut puhuivat hänestä peläten ja kunnioittaen ihmisenä, joka oli riittävän rohkea ja määrätietoinen nousemaan mystiikan korkeimmalle polulle. Monet, myös suurin tuntemani pandiitti, olivat sitä mieltä, että isä oli avatar. Kuulin sen sanan vuosia ennen kuin ymmärsin, mitä se todella tarkoitti. Miten hyvältä se kuulostikaan – ja niin erikoiselta! Tiesin, että minäkin olin erikoinen, koska hän oli minun isäni. Eräänä päivänä minäkin olisin suuri joogi.” (Gurun kuolema, Rabindranath R. Maharaj, s. 12.)

Suomessa on joogabuumi – kuntokeskusten sekä työväen- ja kansalaisopistojen joogatunnit ovat aina vain suositumpia. Siten myös tasaisesti tulee vastaan kysymys, voiko kristitty harrastaa joogaa vaikkapa kuntosalin ryhmäliikuntatunneilla?

Aloitin syksyllä 2017 pitämäni nuortenillan kertomalla Rabi Maharaj’n isästä Chandrabhan Ragbir Sharma Mahabir Maharajasta. Mies oli suuri joogi, joka vietti viimeiset kahdeksan vuotta elämästään lootusasennossa ihmisten palvomana jumalan inkarnaationa, avattarana. Joogi ei koskaan reagoinut kasvavan poikansa puheeseen tai häntä palvovien ihmisten läsnäoloon huoneessa. Hän tavoitteli joogan avulla irtautumista jälleensyntymisen kiertokulusta ja yhtymistä Brahmaniin.

Kertomus ja Rabi Maharaj’n kirja on puhutteleva tarina hindusta, joka kääntyy kristityksi. Rabin isän kaltainen joogaus on kristitylle mahdotonta ilman, että kieltää uskonsa kolmiyhteiseen Jumalaan. Maailmankuva, ihmiskäsitys ja käsitys Jumalasta on yhteensopimaton kristillisen ilmoituskäsityksen kanssa.

Kerrottakoon vielä, että Rabin isä ei lopulta pyrkimyksistään huolimatta tavoittanut Mokshaa, vaan syntyi uskomusten mukaan uudelleen lintuna. Kova kohtalo, kun uhrasi elämänsä asialle ja hylkäsi perheensä.

Alun lainauksen tarkoitus oli herättää syksyn nuortenillan osallistujat ajattelemaan kysymystä voiko kristitty joogata? Vastausta erään nuoren herättämään kysymykseen etsittiin ryhmätyöskentelyn kautta.

Ensimmäisen ryhmän tehtävänä oli kertoa 25 minuutin työskentelyn jälkeen mitä Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Ketola kertoo esitelmässään modernista ja klassisesta joogasta. Esitelmästä käy ilmi Jooga-ilmiön monimuotoisuus. Ilmiön äärilaidat ovat alun lainauksen kaltainen uskonnollinen jooga (Ketolan esitelmässä kts. Klassinen jooga, Ramanandit) ja länsimaiseen ruumiinkulttuurin tarpeisiin muokattu moderni jooga. Jooga voi ohjata siis eristäytymiseen ja elämään luolissa tai ruumiin hyvinvointiin pyrkivään venyttelyliikuntaan.

Toinen ryhmä sai nuortenillassa tehtäväkseen esitellä miten heille annetut artikkelit ja video kehottavat suhtautumaan joogaan ja miten asiat perustellaan. Ryhmä luki Leif Nummelan pääkirjoituksen ”Jooga on hindulaisuutta” (UT 42/2012) ja Marion Routtin blogikirjoituksen Voiko kristitty joogata? Youtube-videolla Pekka Huhtinen vastaa kysymykseen sopiiko jooga kirkkoon?

Artikkeleista käy ilmi, että kirjoittajat puhuvat hyvin erilaisista ilmiöistä, joihin kaikkiin viitataan sanalla jooga. Nummela suhtautuu lähteidensä ilmentämään jooga-ilmiöön kielteisesti. Marion Routti taas toimii joogaohjaajana ja puhuu asiansa puolesta. Pekka Huhtinen käsittelee aihetta mm. käsitemäärittelystä, kristillisestä uskontunnustuksesta ja ensimmäisestä käskystä käsin.

Omasta mielestäni mielenkiintoisin huomio Huhtisella liittyy erääseen jooga-opettajaan, joka kääntyi kristityksi. Seurakuntalainen oli kasteensa jälkeen tahtonut irtisanoutua joogasta ja myös varoittaa asiasta muita. Tämä tapaus Rabi Maharaj’n esimerkin kanssa herättää ainakin minut pohtimaan, että tietynkaltainen jooga on mahdotonta sovittaa kristinuskon kanssa. Samalla herää kysymys, mitä kristillinen kirkko oikein tarjoaa ihmisille, jos ihmisiä kutsutaan kristilliseen joogaan?

Erityisesti kirkon katolisuus, yleisyys nousi videon ja mainitun esimerkin kohdalla mieleeni. Kirkko ja sen opetus on yleinen, eikä yksittäiseen kulttuuriin tai henkilön mielipiteisiin perustuva. Onko kristillisen joogan kohdalla otettu huomioon se, että jooga on todella asia, josta ihmisen tulee irtisanoutua kääntymyksen hetkellä (vrt. esimerkki ja Ketolan kuvaus klassisesta joogasta)?

Kolmas ryhmä piti 25 minuutin raamattupiirin. Keskustelun aiheena oli Paavalin korinttolaisille osoittamat ohjeet epäjumalille uhrattua lihaa koskien (1 Kor. 8:1-13). Ryhmän tuli pohtia mitä ohjeita Paavali antaa seurakunnalle asiaa koskien ja voisiko kohtaa soveltaa niin, että epäjumalille uhratun lihan asemaan laitetaan jooga? Kehotin ryhmää myös pohtimaan mitkä katekismuksen kohdat voisivat olla avuksi etsiessämme vastausta illan kysymykseen.

Raamatunkohdan soveltaminen joogaan koettiin osaltaan vaikeaksi, sillä toisessa on kysymys henkisestä harjoituksessa ja toisesta konkreettisesta lihasta, jota myydään kaupassa. Toisaalta piiriläiset ajattelivat, että joogata voi, jos pyrkimyksenä on liikkua ja kohottaa ruumiin hyvinvointia.

Olemme siis saattaneet huomata, että joogalla tarkoitetaan joskus hyvin erilaisia asioita. Voidaan myös todeta, että tiukoilla kriteereillä ’oikeaoppista joogaa’ tulisi joogin harjoittaa vain lehmänlannalla vuoratuissa joogahuoneissa kaukana ihmisistä, ja erityisesti naisista (ks. esim. täältä.). Suomalaisilta kuntosaleilta uskoakseni kuitenkaan harvemmin löytyy näitä lehmänlannalla vuorattuja huoneita.

Samalla keskustelimme, että kristitty ei voi lähentyä Jumalaa joogan, ruuan tms. sellaisen kautta. Kristinuskossa ihminen pääsee Jumalaa lähelle niin, että Jumala lähestyy ihmistä Jeesuksessa.

Puhuimme myös jooga-ilmiön monimuotoisuudesta ja siitä, että on mahdoton yhdistää kristinuskoa ja joogaa, jossa pyrkimyksenä on lähestyä Jumalaa tai vapautua ihmisen rajallisuuden kahleista. Tämänkaltaisen pyrkimysten sijaan Raamatun tiivistelmä katekismus ohjaa kristittyä arvostamaan ruumiistaan. Ruumis on ensimmäisen uskonkappaleen mukaan Jumalan luoma ja niin tärkeä, että tapahtuu ruumiillinen ylösnousemus henkisen kohottamisen tai korotuksen sijaan.

Totesimme myös keskustelussa, että opinkohdat sakramenteista ohjaavat kristittyjä turvaamaan uskossaan Jumalan armon välittäviin välineisiin hiljaisuuden ja joogaan liittyvän meditaation sijaan. Jumala saapuu alas taivaasta syntisten luokse. Joogassa ihminen pyrkii irtautumaan ruumiistaan ja sulautumaan jumaluuteen, joka ymmärrykseni mukaan ei ole persoona (voin olla hindulaisuuden jumalakäsityksessä toki väärässäkin).

Ehkä näillä ajatuksilla nuoret ja lukijat pääsevät pohdinnassaan eteenpäin. Mainittakoon vielä, että soitin myös mielenkiinnosta muutamille kuntosaleille kysyäkseni mm. miten he valitsevat tuntien joogaohjaajat. Helsingin yliopiston kuntosaleilla joogatuntien ohjaajat hankitaan ostopalveluna. Perusteena palvelun tuottajan valinnalle on koetunti. Avoimeksi jää, pohtiiko ostaja mitä joogasuuntauksia palveluissa suositaan ja millaisia yksityisiä tavoitteita palvelun tuottajilla kenties on.

Kun katselin liikuntasalien (esim. Elixia ”Yoga for Athletes”) sivuja, niin ymmärtääkseni on monia joogatunteja, jotka pyrkivät liikunnallisen ja henkisen hyvinvoinnin edistämiseen uskonnollisten sidonnaisuuksien sijaan.

Kirkon tarjotessa joogapalveluja kysymys näyttäytyy hyvin erilaiselta. Itse kysyn esim. Suomen ev.lut. kirkon seurakuntien kristillinen jooga -tuntien kohdalla, että mikä on kyseisen toiminnan motiivi ja pyrkimys? Onko kyse meditaatiosta, rauhoittumisesta hiljaisessa tilassa, ehkä lähetystyöstä vai yksittäisen ihmisen innosta?

Onko tämänkaltainen yhteisö ottanut huomioon kirkon katolisuuden tai katekismuksen opinkohdat. Ohjataanko ihmisiä turvaamaan sielun pelastuksessa niihin välineisiin, jotka kirkolle on suotu vai harjoitetaanko jonkinlaista henkisyyttä ohi armonvälineiden?

Oma esimerkkini on, että en pastorin virkani vuoksi johda ihmisiä esimerkillä tai opetuksellani joogan piiriin. En pidä kristillinen jooga – käsitteestä tai ilmiöstä. Kysyisin myös jooga-ilmiön monimuotoisuuden äärellä sitä, että voisiko vaikkapa Pilates olla myös vaihtoehtona joogalle?

Juttuun kuuluvat linkit:

Kimmo Ketola:
https://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/F7318C39062147C4C2257AC600289790/$FILE/Mit%E4_Jooga_on_Ketola.pdf

Leif Nummelan juttu
https://drive.google.com/file/d/0ByzbH5d3Gh_jTjZKZFJXbjdGQmM/view?usp=sharing

Marion Routti:
https://olemassaolossa.blogspot.fi/2016/07/voiko-kristitty-joogata.html

Pekka Huhtinen: https://www.youtube.com/watch?v=A52h2LWjCtI

 

Sovinnon rakentamisesta seurakunnassa

Kuinka moni isä ja äiti onkaan uupuneena kuunnellut lastenhuoneessa noussutta meteliä, turhautumistaan piilotellen ottanut vastaan itkien pihalta saapuvan lapsen kanteluviestin sisaruksen tekemisistä tai väsymykseen asti joutunut ojentamaan sitä niin rakasta mutta heikompiaan kiusaavaa koltiaista. Vasta äsken kaikki oli hyvin, ja nyt ne taas riitelevät…

Vastaavat tilanteet ovat arkea paitsi lasten kasvattajille, myös monille seurakunnan paimenille, ehkä erityisesti siellä, missä eletään pienissä, sosiaalisesti tiiviissä yhteisöissä tai nuoren seurakunnan ja vastakääntyneiden kristittyjen parissa. Ihmisten keskinäiset kiistat, sanoilla tai teoilla toisen loukkaaminen, voivat olla merkittävin yksittäinen syy seurakuntayhteyden katkeamiseen. Vain muutamasta tuhannesta ihmisestä koostuvasta, eri kirkkoja ja tunnustuskuntia edustavasta turkkilaisten kristittyjen joukosta, joiden parissa jubilaarikin on tehnyt suuren osan elämäntyöstään, on arvioitu, että jopa 80% uusista kristityistä jättää seurakunnan kahden vuoden sisällä uskoon tulostaan tai kasteestaan. Useimmiten syynä ovat ongelmat toisten seurakuntalaisten kanssa.

Eihän kristittyjen pitäisi riidellä! Seurakunnan tulisi olla rakkauden ja keskinäisen huolenpidon yhteisö! Näinhän – aivan oikein – ajattelemme. Todellisuus näyttää kuitenkin toisenlaiselta. Synti ja sielunvihollinen tekevät tuhojaan myös seurakunnassa vaikuttaen sen jokaisessa jäsenessä. Ei meistä tullutkaan terveitä kertaheitolla, tarvitsemme yhäkin parantajaa. Kristuksessa pyhien yhteisö on samanaikaisesti parannusta tarvitsevien yhteisö, niin kauan kuin tässä ajassa elämme.

Jeesus, jos kuka, tiesi tämän. Siksi hän antoi myös varsin konkreettiset ohjeet siihen, kuinka voisimme opetella riitatilanteita selvittelemään. Evankelista Matteuksen tallettama ”Jeesuksen kirkkojärjestys” (Matt 18:15–18) on ollut ja yhäkin on monen seurakunnan ja kirkon oman järjestyksen perustana. Valitettavan usein sitä on myös väärinkäytetty hengellisen väkivallan, koston tai vallan tavoittelun välineenä. Ehkä juuri tästä syystä jo sana ”kirkkokuri” kuulostaa korvissamme negatiiviselta. Väärinkäytösten pelossa on voinut syntyä myös kiusaus jättää tämä Jeesuksen opettama käytäntö kokonaan huomiotta. Mutta ei kai Jeesus olisi meille huonoja välineitä antanut? Totuus itsekö johtaisi meitä harhaan sovinnon tielle neuvoessaan?

Mutta jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahden kesken; jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi. Mutta jos hän ei sinua kuule, niin ota vielä yksi tai kaksi kanssasi, ’että jokainen asia vahvistettaisiin kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Mutta jos hän ei kuule heitä, niin ilmoita seurakunnalle. Mutta jos hän ei seurakuntaakaan kuule, niin olkoon hän sinulle, niin kuin olisi pakana ja publikaani. Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa (Matt. 18:15–18).

 

”Jos veljesi rikkoo sinua vastaan…”

Puhuessaan veljestä Jeesus tarkoittaa uskonveljeä tai -sisarta, seurakunnan jäsentä. Vaikka näistä jakeista on kenties löydettävissä hyviä ohjeita muihinkin ihmissuhteisiin sovellettavaksi, on varsinainen huomio kuitenkin siinä, kuinka seurakunnan tulee toimia omassa keskuudessaan.

Mitä siitä seuraa, jos veljesi rikkoo sinua vastaan? Ainakin se sattuu. Kukaan meistä ei ole immuuni sille tuskalle, jonka meihin kohdistunut paha teko tai sana, ilkeä käytös tai tahallinen laiminlyönti aiheuttaa. Kuinka siinä tilanteessa toimimme? On monia tapoja toimia väärin.

1. Kosto
Oikeudentajumme älähtää. Haluamme puolustautua, iskeä takaisin, kostaa. Mitä suurempi rikos, sitä julmempi on koston vaatimus. Hetkellinen vihastuminen ei haihdu, vaan viha saa sijaa sydämessä. Alamme hautoa kostoa, suunnittelemme maksavamme samalla mitalla takaisin. Kristittyinä tiedämme kyllä, että kosto kuuluu yksin Jumalalle ja Häntä palvelevalle esivallalle. Mutta kun näyttää, että sen enempää Jumala kuin esivaltakaan ei pidä meidän puoliamme. Ja niin otamme oikeuden omiin käsiimme. Kostamalla meistä tulee vallan anastajia, lainrikkojia, ensimmäisen käskyn kieltäjiä. Syyllisiä.

2. Unohtaminen
Tiedämme, että kosto on väärin. Ehkä tahdomme osoittaa kristillistä pitkämielisyyttä. Sanomme mielessämme, että ei tämä mitään, eihän se lopulta niin iso asia ollut. Päätämme painaa tapahtuneen villaisella – ainakin tällä kertaa. Monissa ”pikkuasioissa” voi toki riittää, että ”rakkaus peittää syntien paljouden” (1.Piet.4:8). Mutta vaarana on, että anteeksiantamisen sijaan lupaamme unohtaa, pystymättä unohtamaan. Sydämemme kylmenee tuota ihmistä kohtaan. Kohtaamiset hänen kanssaan käyvät vaikeiksi ja väkinäisiksi. Alamme vältellä tapaamista, emme ota yhteyttä. Emme ehkä kostaneet, mutta jäimme oman kätketyn vihamme ja kasvavan katkeruutemme vangeiksi. Lievimmilläänkin tulemme välinpitämättömiksi tuota ihmistä kohtaan.

Samalla olemme laiminlyöneet kristillisen velvollisuutemme pitää huolta siitä veljestä tai sisaresta, joka meitä vastaan rikkomalla on itse joutunut harhaan. Olemme vaientaneet lain syytöksen, jonka tulisi osoittaa rikkomus. Olemme kieltäytyneet viemästä tarjolle anteeksiantamuksen evankeliumia, joka kutsuu rikkoneen parannukseen ja takaisin täyteen yhteyteen. Olemme hiljaisesti hyväksyneet synnin, hylänneet eksyneen omiin oloihinsa, tietämättä kuinka vaaralliselle lankeemuksen tielle hän kenties on lähtenyt tai välittämättä siitä, kuinka kovasti hän kaipaisi kuulla armon olevan tarjolla. ”Olenko minä veljeni vartija?” oli murhaajan kysymys. Unohtamalla meistä tulee onnettomuuspaikalta paenneita, laiminlyönnillämme kuoleman tuottajia, murhaajaan verrattavia viidennen käskyn rikkojia. Syyllisiä.

3. Juoruaminen
Ehkä emme voi vaieta kokemastamme vääryydestä. Lähdemme hakemaan helpotusta, lohdutusta tai myötätuntoa pahaan oloomme kertomalla tapahtuneesta eteenpäin. Ja niin kaikki vastaantulijat tai ainakin muutama luotettu ystävä saa kuulla, mitä pahaa tuo hänenkin tuntemansa ihminen on tehnyt. Saatamme löytää jopa hurskaat motiivit juoruamiselle, ajatella varoittavamme muita samasta vaarasta tai naamioida vuodatuksemme sielunhoidolliseksi keskusteluksi. Ehkä menemme puhumaan pastorille siitä, kuinka kaltoin meitä on kohdeltu. Niin tarpeellista kuin voikin olla varoittaa välittömässä vaarassa olevia tai hakea sielunhoidollista apua omien haavojen kanssa, samalla tulemme helposti laittaneeksi liikkeelle pahan puheen, jota on vaikea tai mahdotonta myöhemmin pysäyttää. Toisen ihmisen maineen pilaaminen on julma tapa kostaa. Sen sijaan, että auttaisimme väärin tehnyttä parannukseen, juoruamalla teemme sen entistäkin vaikeammaksi. Meistä tulee pahan puhujia ja panettelijoita, kahdeksannen käskyn rikkojia. Syyllisiä.

4. Nöyryyttäminen
Voihan olla, että muistamme Jeesuksen tätä tilannetta koskevan opetuksen. Menemme saman tien meitä vastaan rikkoneen veljen luo. Sanomme hänelle ”suorat sanat” osoittaen, kuinka väärin hän on tehnyt, kuinka huono ihminen hän on ja kuinka tuollaisen ihmisen kanssa ei pidä olla missään tekemisissä. Osoitamme hänelle kenties Raamatusta, kuinka hän on rikkonut Jumalan käskyä vastaan, kuinka hänen pitäisi nyt anella armoa sekä Jumalalta että meiltä. Emme ole antaneet anteeksi, emmekä ehkä edes tavoittele toisen ihmisen pelastusta. Tavoitteenamme on hänen nöyryyttämisensä, haluamme osoittaa hänelle paikkansa kuin koulutettavalle koiralle. Itse luulemme olevamme kovinkin oikeassa, ehkä muodollisesti olemmekin.

Tai ehkä koemme tulleemme niin pahoin loukatuksi, ettemme suostu edes lähestymään tuota ihmistä. Ylpeydestämme kiinni pitäen odotamme tai vaadimme, että hän tulee hieromaan sovintoa. Vieritämme kenties vastuun asian selvittämisestä muille seurakuntalaisille tai pastorille. Kuinka moni onkaan lähtenyt ovet paukkuen seurakunnasta tai kieltäytynyt osallistumasta yhteiselle ehtoolliselle siitä syystä, että siellä on se yksi väärintekijä, luvaten ehkä tulla takaisin sitten kunhan seurakunta on erottanut tuon kunniattoman ihmisen joukostaan.

Mutta fariseuksen ulkokultaisuus kätkee itserakkautta pullistelevan sydämen. Toisen silmästä roskaa poistaessa omassamme on hirsi. Ilman omaa nöyrtymistämme kristilliseksi tarkoitettu nuhtelemisemme jää tuomitsemiseksi ja nöyryyttämiseksi, etäisyyden ottaminen koituu omaksi vahingoksemme. Meistä tulee rakkauden kaksoiskäskyn rikkojia. Syyllisiä.

 

”…niin mene ja nuhtele häntä kahden kesken…”

 

Jeesuksen ohje on yksinkertainen, mutta kuitenkin käytännössä niin vaikea. Voidaksemme toimia oikein, ei riitä että pidättäydymme kostosta, välinpitämättömästä unohtamisesta, juoruamisesta ja nöyryyttämisestä. Tarvitsemme tahdon ja taitoa nuhdella kahden kesken siinä tavoitteessa, että voisimme voittaa meitä vastaan rikkoneen veljen. Tämä voittaminen on jotain aivan muuta kuin riidan voittamista tai omilla argumenteilla pärjäämistä. Ei ole tarkoitus, että sinä voitat kiistan ja tuo toinen häviää, vaan että Jeesus voittaa molemmat jälleen, kukistaen synnin vallan ja vaikutuksen anteeksiantamuksella. ”Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen” (Ilm.3:19)

Tekstissämme nuhteluksi käännetty kreikan kielen sana (ἐλέγχω) tarkoittaa syyllisyyden toteennäyttämistä, paljastamista tai valoon tuomista. Luonnollisessa tilassaan syntinen ihminen ei tahdo tulla nuhdelluksi, hän vihaa väärien tekojensa ilmi tulemista. (Joh.3:20) Synti on kuitenkin Pyhän Jumalan edessä aina vakava ja tuomittava asia, seuraahan siinä pysymisestä iankaikkinen kadotus. Ilman synnin paljastumista sitä ei voi hoitaa, ilman sen tunnustamista ei voi omistaa anteeksiantamusta. Vaarana on myös, että synnille annetaan tilaa, jolloin se alkaa levitä ja saada hyväksyntää koko seurakunnassa. Varsinaisesti synnistä nuhtelu on Pyhän Hengen työtä. ”Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi (ἐλέγχω) synnin ja vanhurskauden ja tuomion” (Joh 16:8). Tätä työtä Pyhä Henki tekee tuomalla luoksemme tavalla tai toisella Jumalan Sanan. Lähettäessään sinut rikkoneen veljesi luo Hän lähettää sinut, ei omien vakuuttelujesi, vaan Jumalan Sanan kanssa: lain kanssa, joka näyttää synnin, sekä evankeliumin, joka lupaa anteeksiannon. Sanassa yksin on se voima joka taivuttaa ihmisen parannukseen.

Jotta osaisimme toimia oikein, meidän on luettava Matteuksen kirkkojärjestystä osana koko 18. lukua. Opetuslasten keskittyessä keskinäiseen vertailuun ja kiistellessä siitä, kuka on suurin taivasten valtakunnassa, Jeesus osoittaa että suurin onkin se, joka on eniten avun ja huolenpidon tarpeessa. Ilman ylpeän nöyrtymistä, ei edes taivaaseen pääsemisestä ole toivoa. Samassa yhteydessä Jeesus osoittaa synnin ja viettelyksen vakavuuden ja vaarallisuuden: Jeesukseen uskovan vietteleminen, uskosta lankeamaan saattaminen, on niin suuri rikos, että parempi olisi kuolla kuin tehdä se. Jos joku lankeaakin, niin Herra itse, Hyvä Paimen, kiinnittää huomionsa nimenomaan kadonneen lampaan löytämiseen ja takaisin lauman yhteyteen kantamiseen. Tätä taustakuvaa vasten Jeesus sitten antaa käytännön toimintaohjeensa.

Kristittyinä meidän suurimman huolemme ja sydämen asenteemme tulee olla sama kuin Herrallamme (Fil.2:5). Lähettäessään meidät rikkoneen veljemme luo Hän lähettää meidät etsimään ja löytämään kadonnutta. Voittamaan ja pelastamaan häntä takaisin Jeesuksen ja seurakunnan yhteyteen. Tämän tehtävän rinnalla kaikki mahdollisesti itse kärsimämme vääryys jää toissijaiseksi.

Mutta kuinka sinä voisit tehdä tämän, kun sydämessä velloo kaikki katalat ajatukset? Kuinka voisit antaa anteeksi, jo ennen kuin toinen on tehnyt elettäkään pyytääkseen anteeksi? Ehkä hän ei ole vielä edes tajunnut mitä onkaan tehnyt. Et sinä voikaan antaa anteeksi. Et, ennen kuin olet itse saanut anteeksi. Sinun tarvitsee nähdä, että oman sydämesi kovuus ja anteeksiantamattomuus on Jumalan edessä suurempi velka kuin veljesi sinua vastaan tekemä vääryys. Hän tarvitsee armahdusta, mutta niin tarvitset sinäkin. Vieläpä niin, että kahdesta armon tarvitsijasta sinun oma tarpeesi on suurempi! Voidaksesi mennä oikealla sydämen asenteella veljesi luo sinun tarvitsee nähdä ja tunnustaa oma syntisi, kostonhalusi ja katkeruutesi, juoruilusi ja nöyryyttämisen halusi, kuten myös oma haluttomuutesi ja kyvyttömyytesi antaa anteeksi.

Jumala, Kristuksen tähden, antaa sinulle anteeksi. Suurenkin velkasi. Vasta tuon suuren lahja-armon kanssa voit olla valmis lähestymään sinua vastaan rikkonutta, mielessäsi päällimmäisenä halu jakaa samaa armoa hänellekin. Silloin pyrkimyksesi ei voi olla enää kostossa tai nöyryyttämisessä, et enää vaadi hyvitystä. Ei, vaan kannat mukanasi samaa etsivää lempeyttä kuin Kristuskin: ettei yksikään hukkuisi. Tahdot pikimmiten päästä veljesi luo, vapauttamaan hänet velastansa. Motiivisi ei enää nousekaan kärsimästäsi vääryydestä, vaan Kristuksen kärsimyksestä sinun ja veljesi puolesta. Koska rikkonut veljesi on Kristukselle rakas, ja Kristus on sinulle rakas, tuosta veljestä tulee sinullekin rakas. Kristuksen rakkaus laittaa liikkeelle sinutkin. Laittaa sinut kärsimään tarvittaessa vaikka lisääkin, jotta veljesi ei joutuisi hukkaan. Alat nähdä tuon veljen koko seurakunnan kalleimpana ihmisenä, jota nyt hädässä olevana sinun tulee rientää auttamaan. Rukoilet, että Herra itse antaisi sinulle taidon ja viisauden sekä oikeat Sanan paikat, joilla osoittaa veljellesi tämän rikkomuksen ja kutsua häntä parannukseen. Muistat, että ”rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii” (1.Kor.13:4-7).

Vasta ymmärrettyämme, että meidän velkamme Jumalan edessä on monin verroin suurempi kuin lähimmäisen velka meille, voimme alkaa myös käsittää Kristuksen armotyön suuruutta. Jos kerran Hänen anteeksiantamuksensa riittää pyyhkimään pois minun suuret syntini, on ehkä sittenkin mahdollista, että minäkin annan anteeksi lähimmäiselleni. Hirsi pitää poistaa silmästä ennen pikkuroskaa. Ei ole sattumaa, että Matteuksen 18. luvussa kirkkojärjestysjakeiden jälkeen seuraa vertaus säälimättömästä palvelijasta, jonka turmioksi koitui haluttomuus armahtaa kanssapalvelijaa, vaikka itse oli saanut valtaisan velkansa anteeksi. Koko luku opettaa meitä antamaan anteeksi, koska saamme itse Jeesuksen tähden anteeksi. Armahdettuina meidät lähetetään armahtamaan, löydettyinä meidät lähetetään etsimään kadonnutta, voidaksemme jakaa armahduksen hänellekin. ”Jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi.”

 

”jos hän ei sinua kuule, niin ota vielä yksi tai kaksi kanssasi…”

 

Voi olla että kadonnut ei heti löydy. Vaarana on, että etsijä väsyy ja luovuttaa. Mielen saattaa jälleen täyttää ne samat väärät ajatukset, joista oli tarpeen ripittäytyä ennen ensimmäistä etsintäretkeä. Omat vaikuttimet on tarpeen käydä uudelleen lävitse. Mitä tulitkaan tehneeksi tai sanoneeksi väärin veljesi puheilla käydessäsi? Minkälaisten ajatusten annoitkaan vallata sydämesi sieltä palattuasi? Kuinka heikkoa ja lyhytkestoista olikaan sinun armollisuutesi? Miten nopeasti oletkaan valmis heittäytymään välinpitämättömäksi lähimmäisesi suhteen? Jossain sydämesi pimeässä sopukassa toivotkin hänen saavansa tekojensa mukaan… Entä jos ensimmäisen vaiheen pitikin epäonnistua vain siksi, että sinä päätyisit ripittäytymään oman sydämesi synkistä aatoksista, ennen kuin olet valmis yrittämään uudelleen?

Toiseen vaiheeseen siirryttäessä on uudelleen tarpeen palauttaa mieleen, millä tavoitteella ollaan liikkeellä. Kun yksittäisen etsijän avuksi aletaan koota etsintäpartiota, helposti ajatellaan siirryttävän toimimaan hieman suuremmalla voimalla. Kun yksin puhutteleminen ei auttanut, niin mennään sitten hieman isommalla porukalla. Otetaan mukaan parhaat kaverit tai seurakunnan suurimmat auktoriteetit. Mutta mitä luulet tuon veljesi ajattelevan, kun eilisen epäonnistuneen vierailusi jälkeen hän nyt näkee sinut ja isoilla raamatunlausekoteloilla varustautuneen jengisi ovensa takana? Onko hän kenties valmiimpi kuulemaan? Tuskinpa.

Kristillisessä seurakunnassa ainut valta ja voima kuuluu Jumalan Sanalle. Sana yksin taivuttaa parannukseen, kun Pyhä Henki sen kautta hyvän tahtonsa mukaan toimii. Mitään muuta voimaa ei Sanaan voi eikä saa lisätä. Inhimillisen voiman käyttö tai näyttö johtaa vain hengelliseen väkivaltaan.

Jeesus ei kehottanut ottamaan mukaan lisää taivutteluvoimaa, vaan todistajat. Jotta riita voitaisiin ratkaista myöhemmin asianmukaisesti, tarvitaan todistajat. Parhaita todistajia ovat luotettavat ja puolueettomat todistajat. Mennessäsi veljesi luo, älä pyydä mukaasi niitä, jotka ovat lähimpänä sinua, vaan pyydä sellaiset, joiden arvelet kykenevän olemaan puolueettomia. Parasta olisi, jos tietäisit, että myös tuo veljesi pitää näitä todistajia yhtä lailla arvossa. Jos hän voisikin nuo ihmiset nähdessään kokea, etteivät nämä ole hänen vastustajiaan tai vihamiehiä, vaan pikemminkin ystäviä ja puolustajia, jotka varmasti tahtovat hänelle hyvää.

Paimen ei helpota eksyneen ja piiloon käpertyneen lampaan löytymistä kokoamalla etsintäpartion sapelia kalistelevista teurastajista ja asetta paukuttelevista metsästäjistä. Lammastarhan tutulla hoitajalla tai samassa karsinassa pitkään majailleella kaverilla voi olla paljon paremmat mahdollisuudet päästä lähestymään säikkyä lammasta.

Yhäkin on tavoitteena tuoda kadonnut takaisin, häntä mitenkään vahingoittamatta tai hänen mainettaan tahrimatta. Voi kunpa Hyvän Paimenen kutsuva ääni nyt tavoittaisi kohteensa!

 

”jos hän ei kuule heitä, niin ilmoita seurakunnalle…”

Jos rikkonut ei vieläkään taivu parannukseen, asia pitää viedä seurakunnan ratkaistavaksi. Jälleen on helppo toimia väärin. Nytkään ei pidä lähteä juoruamaan kaikille. Yhä vieläkin on tavoitteena veljen parannus ja paluu seurakunnan yhteyteen ilman, että hänen maineensa on kärsinyt. Ei siis ole tarkoitus, että nyt saadaan koko seurakunta jalkeille tuota synnintekijää vastaan. Päinvastoin, nyt on tarpeen saada koko seurakunta rukoilemaan ja taistelemaan tuon ihmisen puolesta! Teit sen mitä yksin olet voinut tehdä, nyt on aika siirtää vastuu seurakunnalle. Pahojen puheiden estämiseksi on varmasti syytä tehdä se seurakunnan oman järjestyksen mukaisesti. Tässä vaiheessa viet asian seurakunnan pastorin tietoon, kerrot mitä on tapahtunut, mitä olet yrittänyt. Tässä vaiheessa myös todistajat voivat vahvistaa näin todella tapahtuneen.

On tärkeää, ettet ohita pastoria, jonka vastuulla on johtaa, opettaa ja tarvittaessa nuhdella koko seurakuntaa ja sen jokaista jäsentä. Ethän voi tietää, mitä kaikkea on voinut tapahtua pastorisi ja sinua vastaan rikkoneen veljen välillä sinun tietämättäsi. Pastorisi kantaa huolta sekä yksittäisen seurakuntalaisen parannuksesta, että koko seurakunnan suojelemisesta synnin leviämiseltä. Hän saattaa kehottaa sinua vielä yrittämään uudelleen. Hän saattaa tulla itse mukaasi. Hän joutuu myös harkitsemaan, missä vaiheessa on tarpeen viedä asia koko seurakunnan tietoon. Hän pystyy myös tuomaan asian koko seurakunnan rukousaiheeksi ilman, että asianomaisen maine tahriintuu.

 

”jos hän ei seurakuntaakaan kuule, niin olkoon hän sinulle, niin kuin olisi pakana ja publikaani”

Kirkkojärjestyksen viimeinen vaihe tulee sovellettavaksi vasta siinä tapauksessa että kaikki edelliset yritykset ovat – kenties useaankin kertaan toistettuna – epäonnistuneet. Tähän asti veljenä puhuteltu olkoon tästedes kuin pakana ja publikaani. Kyseessä on seurakunnan yhteydestä erottaminen. Uskonveljestä tulee henkilö, joka ei voi enää osallistua seurakunnan ehtoollisyhteyteen.

Neuvoessaan seksuaalisen moraalittomuuden vaivaamaa Korinton välinpitämätöntä seurakuntaa apostoli Paavali kirjoittaa: ”Eikö teidän pikemminkin olisi pitänyt tulla murheellisiksi, että se, joka on tuommoisen teon tehnyt, poistettaisiin teidän keskuudestanne? – – – [Hänet on] Herran Jeesuksen nimessä hyljättävä saatanan haltuun lihan turmioksi, että hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä.” (1Kor.5:2-5) Paavalin ankarimpienkin sanojen taustalla on huoli ja tavoite pelastumisesta.

On tärkeää huomata, että ”pakana ja publikaani” ei suinkaan ole ihminen, jota ei tervehdittäisi, jonka kanssa ei oltaisi normaaliin tapaan tekemisissä, jolle ei osoitettaisi rakkautta tai jota ei kutsuttaisi Sanan kuuloon. Päinvastoin, pakanat ja publikaanit olivat niitä, joita pelastamaan Jeesus tuli, joiden pariin hän on lähettänyt kirkkonsa julistamaan evankeliumia ja kutsumaan pelastuksen osallisuuteen.

”Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa.”

Juuri tässä keskinäisten riitojen selvittämisen yhteydessä on yksi niistä kolmesta kohdasta, jossa Jeesus antaa kirkolle avainten vallan: valtuutuksen sitoa katumaton synteihinsä tai päästää katuva vapaaksi synneistään. Kaikissa edellä käsitellyissä vaiheissa tavoitteena oli synnin anteeksiantaminen. Tuo ihana lahja on todellisesti tarjolla. Kristuksen työn ja valtuutuksen tähden maan päällä käytettävä avain toimii taivaan portissa. Vaikka avaintenvallan käyttö seurakunnassa on uskottu erityisesti paimenviralle, huomaamme edellä käsitellystä, että niin yksittäinen kristitty kuin koko seurakuntakin on kutsuttu ja velvoitettu mukaan siihen ponnisteluun, jossa rikkoneelle tarjotaan armoa.

Avainten vallan käyttö ja kirkkokurin soveltaminen tähtää jokaisessa vaiheessaan, myös tässä viimeisessä, siihen, että syntinen kääntyisi ja saisi armon. Siinä missä synninpäästö on aina ehdoton, synteihin sitominen on aina ehdollinen: se on voimassa vain siihen saakka, kunnes katumaton tekee parannuksen. Seurakunnan yhteydestä erottaminenkin tapahtuu siinä tavoitteessa, että yhteyteen voitaisiin vielä ottaa uudelleen. Tuhlaajapojan Isä odottaa yhäkin lastansa kotiin palaavaksi.

 

(Teksti julkaistu alunperin Risto Soramiehen juhlakirjassa Seurakunta lähellä ja kaukana)

Miten käy niiden, jotka eivät ole kuulleet evankeliumia?

Onko pelastusta kristinuskon ulkopuolella? Johanneksen evankeliumissa selvästi todetaan:
Joh. 14:6-7 Jeesus vastasi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette mnut, tulette tuntemaan myös minun Isäni. Tästä lähtien te tunnette hänet ja olette nähneet hänet.”
Toisaalta, kysymystä pelastuksesta ja Jeesuksen tuntemisen tarpeellisuudesta käsitellään myös Paavalin Roomalaiskirjeessä, mutta hieman eri näkökulmasta. Mitä ajatella heistä, jotka eivät yksinkertaisesti ole kuulleet Evankeliumia Kristuksesta? (Room. 2:12-16)

Miten käy niiden, jotka eivät ole kuulleet evankeliumia Jeesuksesta?

Jeesuksen antama tehtävä apostoleille ja seurakunnalle oli lähetyskäskyn mukaisesti tehdä kaikki kansat opetuslapsiksi kastamalla ja opettamalla. Ihminen ei voi pelkästään järkeilemällä ja luontoa tarkkailemalla päästä pelastavaan Jumalan tuntemiseen. Yleinen ilmoitus ei riitä tarvitaan erityistä ilmoitusta. Kristinuskon mukaan Jumala ilmoitti itsensä lihaan tulleessa Sanassaan Jeesuksessa Kristuksessa ja Hän puhuu meille Raamatussa.
Tämä asetelma pitää sisällään monta hyvää kysymystä. Miten kävi niiden, jotka elivät ennen Jeesusta tai ennen profeettoja? Entä Jeesuksen jälkeen ne ihmiset, jotka eivät syystä tai toisesta hyvää sanomaa koskaan kuulleet? Oliko Jumala hiljaa kaikki nämä vuosisadat ja ilmoitti itsensä vain yhdelle kansalle? Sanoma Jeesuksesta kuuluu kaikille kansoille, mutta sekään ei ole vielä täysin toteutunut. Ihmiset ovat kyllä vailla puolustusta elävän Jumalan edessä, sillä ”hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa,” (Room. 1:20), eivätkä ole siis viattomia. Eikö kuitenkin hyvä Jumala haluaisi pelastaa nämäkin?

Ihmiset ennen Jeesusta

Ensimmäiseksi voi tehdä huomion, että hyvien kuninkaiden kuten Hiskian tai uskollisten profeettojen kuten Jeremian sieluntilasta ei käydä kädenvääntöä, vaikka he eivät samoin voineet lukea Jeesuksesta kuin me, eivätkä tunteneet Jeesusta niin kuin opetuslapset. Tämä johtuu siitä, että ymmärrämme, että usko on luottamista Jumalan hyviin lupauksiin, jotka viittaavat Jeesukseen. Pelastava usko ei siis ole riittävän yksityiskohtaiseen tietoon pääsemistä, vaan uskon luottamusta taivaallisen Isän lupauksiin.
Keille nämä lupaukset ovat sitten annetut? Israelilaisille annettiin, mutta julistaa Raamattu uskon sankariksi Abelinkin, Aadamin pojan. Hänelläkin oli oikea usko ja oikea jumalanpalvelus Genesiksen mukaan toisin kuin veljellään. Myös Job palveli Jumalaa, vaikka ei ollut juutalainen. Mihin lupauksiin nämä turvautuivat? Jumala antoi lupauksen Messiaasta jo paratiisissa ilmoittaessaan, että vaimon Siemen polkisi rikki käärmeen pään. Edelleen Raamatussa kerrotaan, kuinka Jumala solmi liiton Nooan kanssa, josta kansat polveutuvat.
Raamatun mukaan ei siis pidä paikkansa, että Jumala olisi antanut ihmisten elellä oman onnensa nojassa vuosituhannet ja vasta sitten ilmoittanut itsensä. Aadamin ja Nooan jälkeläiset olivat myös velvollisia opettamaan jälkikasvuaan kunnioittamaan elävää Jumalaa. Jos siis ihmiset eivät ole kuulleet Jumalasta tai hänen lupauksistaan, on syy ollut ihmisten laiminlyönti.
Edellä mainitun ymmärtäminen ei kuitenkaan poista ongelmaa. Edelleen voi kysyä heistä, joille kukaan ei ole kertonut. Olkoonkin, että jonkun olisi pitänyt. Kaiketi Jumala näitäkin rakastaa ja olisi voinut asian järjestää? Tähän vaikeaan kysymykseen on historiassa tarjottu useita vastauksia.

Ratkaisuehdotuksia

Kalvinistit, jotka kannattavat kaksinkertaista predestinaatiota, opettavat, että Jumala on kaikkivaltiudessaan luonut maailman, jossa osa otetaan hänen omakseen ja osa joutuu kadotukseen. Tämä on hänen hyvä tahtonsa mukaista, eikä ihminen voi riidellä kaikkivaltiaan kanssa. Tällaisen näkemyksen puolustaja, joka korostaa Jumalan kunniaa ja kaikkivaltiutta, joutuu kuitenkin kiemurtelemaan Raamatun kohtien kanssa, jotka puhuvat Jumalan hyvästä tahdosta ja rakkaudesta kaikkia ihmisiä kohtaan.
Enemmän tai vähemmän vastakkaisen näkemyksen mukaan Jumala tuomitsee ja arvioi ihmiset sen mukaan, kuinka nämä vastaavat siihen armoon tai ilmoitukseen, joka heille on annettu. Niiltä, joille on paljon annettu, paljon myös vaaditaan. Heiltä, joilla on vain esimerkiksi luonto ja oma perinne vaaditaan puolestaan vähemmän. Tämän näkemyksen ongelmana voi pitää sitä, että se turhentaa erityistä ilmoitusta ja maalaa eittämättä synergistisen (pelastus on osin myös ihmisen teko) kuvan pelastuksesta.
Kolmas teoria, joka perustuu nk. molinismiin, lähtee liikkeelle Jumalan kaikkitietävyydestä. Koska Jumala tietää kaiken, hän tietää myös kaikki ehtolauseet. Esimerkiksi Jumala tietää, että jos Jeesuksen teot ”olisivat tapahtuneet Tyyrossa ja Siidonissa, niin nämä jo aikaa sitten olisivat säkissä ja tuhassa tehneet parannuksen.” (Luuk. 10:13) Tämä tulkinta painottaa, ettei tässä ole vain retoriikkaa, vaan teksti puhuu siitä, mitä Jumala todella tietää. Jumala siis pystyy myös tietämään sen, ketkä torjuvat evankeliumin ja hänen pelastavan työnsä, mutta hän ei ole päättänyt ja vaikuttanut sitä heidän puolestaan. Tämän näkemyksen mukaan ihmiset, jotka eivät kuule evankeliumia ovat sellaisia, jotka olisivat sen muutenkin torjuneet. Kysymys siitä, miksi Jumala loisi tällaisia ihmisiä liittyy kysymyksiin rakkauden edellytyksistä ja vapaasta tahdosta, enkä siihen tässä yhteydessä mene.

Uskon luottamus

Edellä kuvatun kaltaisilla spekulaatioilla voi olla oma arvonsa, esimerkiksi puhuttaessa kristinuskosta tämän maailman areiopageilla, mutta monille ne näyttäytyvät vain kylminä ja laskelmoivina selittelyinä. Loppujen lopuksi kristityn vakaumus omasta pelastuksesta perustuu luottamukseen Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta, jonka Jumala näinä viimeisinä aikoina on ilmoittanut Pojassaan. Miksi toivo toisten pelastuksesta pitäisi perustua johonkin muuhun? Kristuksessa ilmoitettu Jumala on rakastava ja oikeudenmukainen, siksi ihminen voi luottaa Jumalan rakkauteen kaikkia ihmisiä kohtaan ja siihen, ettei ketään kohdella epäoikeudenmukaisesti.
Jumala ei olekaan kutsunut meitä aputuomareiksi tai maailman historian päällepäsmäreiksi. Hän on kutsunut seurakuntansa julistamaan hyvän sanoman Jeesuksesta Kristuksesta kaikille kansoille. Maailman historian ja oikeudenmukaisen tuomion Hän hoitaa itse, Jumalan kiitos.

 

Ks. myös Uskonratkaisu vai predestinaatio? Ratkaisuvalta, ennaltamääräys,

Kätkeytynyt Jumala – Kaikkivaltiaan olemassaolon perusteista

20.12.2017 • Lukukammiosta / Teologia

Apologisen kirjallisuuden harrastaminen on jäänyt viime vuosina vähemmälle. Areiopagi.fi sivuston innostamana hankin kuitenkin kouraani C. Stephen Evansin kirjan Kätkeytynyt Jumala. Evans on filosofian ja humanististen tieteiden professori Baylorin yliopistossa. Kirjan peruskysymys on se, että onko olemassa luonnollisia merkkejä jotka viittaavat Jumalaan ja mikä on niiden todistusvoima.

Kirjan perusteesi on, että erilaisia luonnollisia merkkejä on, jotka viittaavat vahvasti Jumalaan. Merkit ovat kuitenkin luonteeltaan sellaisia, että ne voidaan tulkita väärin. Ne viittaavat Jumalaan, mutta eivät vastaansanomattomasti. Ne on osattava tulkita oikein. Vaikka luonnolliset merkit eivät ole vastaansanomattomia, ovat ne kuitenkin merkkejä.
Merkit ovat luonteeltaan sellaisia, jotka näkyvät Jumalaa etsiville, mutta eivät niille jotka eivät häntä etsi. On kyllin valoisaa niille, jotka toivovat näkevänsä ja kyllin hämärää niille, joilla on päinvastainen halu. Merkin ominaispiirteeseen kuuluu se, että se viittaa johonkin ilman pakkoa. Merkit kuitenkin viittaavat tuonpuoleiseen perustaan.

Luonnollista teologiaa ja ilman erityistä ilmoitusta tapahtuvaa päättelyä on joskus kritisoitu siitä, että se vie vain ’filosofien jumalan’ luo, ei Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan. Evans kuitenkin tuo esiin, että luonnolliselle teologialle tulisi löytää oikea merkitys. Samalla tavalla olisi nähtävä oikein apologian merkitys. Asioiden arvo riippuu siitä, mihin tarkoituksiin niitä käytetään. Valtameren ylityksessä kanootista ei ole mitään hyötyä, mutta kukaan ei sanoisi tämän merkitsevän, etteivät kanootit kelpaa välineiksi vesillä liikkumiseen. Joilla ja pienillä järvillä ne toimivat varsin hyvin.

Evansin mukaan useat seikat viittaavat Luojaan maailman taustalla. Hän pysähtyy esimerkiksi pohtimaan kokemusta, jota kutsuu kosmiseksi ihmetykseksi. Maailma ja monet maailman asiat koetaan arvoituksellisina ja hämmentävinä ja ne tuntuvat vaativat jotakin selitystä. Miksi ylipäänsä on olemassa jotakin sen sijaan, ettei olisi mitään? Yhtä lailla moni ateisti elää tämän kysymyksen kanssa. Evans nostaa esiin esimerkiksi kirjailija Albert Camus’n, jonka mukaan ihminen tuntee ’villiä kaipausta kohti selvyyttä’. Kosmisen ihmetyksen voima voi näkyä myös ei-uskovan elämässä.

Teos käsittelee esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen klassisia Jumala-todistuksia. Evans nostaa esiin Akvinolaisen klassisia perusteluja esimerkiksi maailman suunnitelmallisuudesta. Akvinolainen on selvästi sitä mieltä, ettei maailman suotuisaa järjestystä tule pitää itsestään selvänä. Hänen mielestään näyttää olevan sanomattakin selvää, että suotuisa järjestys on älykkään toiminnan tulosta.

Maailman suunnitelmallisuutta edustaville Evans pitää vahvimpana strategiana nykyisessä tilanteessa sitä, että hyväksytään Charles Darwinin teoria parhaaksi tieteelliseksi selitykseksi suotuisan järjestyksen kehitykselle. Samalla kuitenkin todetaan, että tämä tieteellinen selitys on yhä epätäydellinen. Jotta darwinilainen evoluutio olisi mahdollinen, tarvitaan esimerkiksi vakaina pysyviä lisääntymismekanismeja, ja tällaiset mekanismit, jotka ovat itsessäänkin vaikuttavia esimerkkejä järjestyksestä, vaativat luonnonlakeja olemassaolonsa selitykseksi.

Teos käsittelee myös moraalisia jumalatodistuksia Jumalaan viittaavina luonnollisina merkkeinä. Evans käsittelee moraalikäsitysten yhteyttä kristilliseen uskoon. Ihmisillä on usein käsitys moraalisista velvoitteista. Objektiiviset moraaliset velvoitteet olisivat kuitenkin naturalistisessa maailmassa yllättäviä, ja siksi ne vaativat selitystä. Evans viittaa filosofi Nicholas Wolterstorffiin, jonka mukaan ihmisen luontaisen arvon käsite, johon ihmisoikeudet kuuluvat, on historiallisesti katsoen syntynyt juutalaisen ja kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta. Hänen mukaansa tälle uskonnolliselle käsitykselle ei ole edelleenkään olemassa uskottavaa vaihtoehtoa, johon voisi muodostaa perustan luonnollisille ihmisoikeuksille.

Luonnollisten merkkien perusteella ei voida tietää paljon Jumalasta – edes sitä, onko jumalia yksi vai useita – tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö merkit kertoisi hänestä mitään. Merkkien kautta voidaan tulla vahvemmin siihen tulokseen, että naturalismi – oppi, jonka mukaan luonnollisen, aineellisen maailman lisäksi ei ole olemassa mitään – on väärässä. Vaikka emme tiedäkään paljon siitä, mitä luonnon yläpuolella ja takana on, saattaa olla hyvin merkittävää tietää, että siellä on jotakin.

Kirja voi johdattaa oivalluksiin sinänsä vanhoista teemoista. Aiheeseen vihkiytymättömälle se voi olla paikoin haastava. Teos tuo kirkkaasti esiin, että teistinen usko saa tukea luonnollisista merkeistä. Itsessään ne eivät kuitenkaan kristillisestä näkökulmasta riitä. Ne ovat kuin kanootteja. Tietyssä tehtävässä palvelevat hyvin, mutta merimatkaa niistä ei ole ylittämään.

C. Stephen Evansin kirjan on julkaissut yhteistyössä Areiopagin kanssa Perussanoma Oy (2017). Kirjan on suomentanut Anne Leu. Teoksen on julkaissut alunperin Oxford University Press vuonna 2010. Kirja voitti Pyhän Tuomaan yliopiston uskonnonfilosofian projektin C. S. Lewis-kirjapalkinnon vuonna 2012 parhaana uskonnonfilosofisena kirjana.

Oliko Jeesus Daavidin sukua?

Kysymys: Oliko Jeesus inhimillisesti, biologisesti Daavidin sukua? Joosefista tiedetään kyllä, että hän oli ”Daavidin huonetta ja sukua” (Luuk. 2), mutta Joosefhan ei ollut Jeesuksen oikea isä. Jeesushan syntyi ”Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta”. Mutta oliko Maria Daavidin sukua?

Kysymys on aivan oikeutettu. Jos Maria ei ole Daavidin sukua, silloinhan Jeesuksessa ei virrannut Daavidin veri. Oikeudellisesti eli juridisesti Jeesus toki kuului Daavidin sukuun, koska Joosef oli ottanut vaimokseen Marian ja siten myös Jeesuksen lailliseksi pojakseen. Jeesuksella oli adoptiolapsena täysi perimisoikeus, ja hän siis kuului Joosefin ja siten Daavidin sukuun. Luukas sanoo, että ihmiset luulivat, että Jeesus oli Joosefin poika (Luuk. 3:23).

Aivan Raamatun lopussa, Ilmestyskirjan viimeisessä luvussa Jeesus sanoo: ”Minä olen Daavidin juurivesa ja hänen suvustansa, se kirkas kointähti” (Ilm. 22:16). Tämä on ikään kuin viimeinen totuus Jeesuksesta. Hän on Daavidin suvusta. Kysymys kuuluukin: oliko Jeesus Daavidin sukua myös Marian kautta, biologisesti?

Evankeliumeissa on kaksi Jeesuksen sukuluetteloa, Matteuksen 1. luvussa ja Luukkaan 3. luvussa. Ne eroavat merkittävästi toisistaan. Yhteistä niissä on se, että molempien mukaan Jeesuksen kantaisä oli Daavid. Yhteinen esi-isä näissä sukuluetteloissa on myös Serubbaabel, joka oli kansan daavidilainen johtaja pakkosiirtolaisuuden jälkeen, noin 500 vuotta Daavidin jälkeen ja 500 vuotta ennen Jeesusta.

Tiedämme, että juutalaiset pitivät hyvin tarkkaan kirjaa suvustaan, ja olivat tietoisia esivanhemmistaan jopa kymmeniä sukupolvia taaksepäin. Varsinkin kuningassuku kokosi hyvin yksityiskohtaiset sukutaulut. Siksi sukuluettelojen eroissa ei voi olla kysymys vain muistin heittämisestä tai inhimillisistä virheistä tai mielikuvituksen käyttämisestä. Uskottava selitys kahdelle sukuluettelolle on se, että Matteuksen kuvaama sukuluettelo on Joosefin ja Luukkaan kuvaama Marian sukuluettelo.

Luukas mainitsee Joosefin isäksi Eelin, kun taas Matteus ilmoittaa Joosefin isäksi Jaakobin. Tämä ero johtunee siitä, että Eeli oli ilmeisesti Joosefin appi-isä, siis Marian isä. Joosef oli hänen vävypoikansa. Jopa juutalainen Talmud mainitsee, että Maria oli Eelin tytär (Yrjö A. Nummi, Israel, ilmoituksen kansa 1959, 96).

Lauri Thurénin mukaan ”Jeesuksen kuuluminen Daavidin sukuun oli selviö kristityille ja juutalaisillekin … Vastustajatkaan eivät … väitettä uskaltaneet kiistää … … teloitetun lahkonperustajan daavidilaisuutta ei … kiistetty, mikä todistaa vanhasti Jeesuksen sukuperinteen puolesta… … harhaoppisen Jeesuksen syntyperä (olisi) kiistetty äänekkäästi pilkaten, jos se suinkin olisi ollut mahdollista” (Luuk / Ap. t 2004, 89). Juutalaisethan levittivät huhua, että Jeesus olisi Marian ja roomalaisen sotilaan äpärälapsi, mutta siinäkään yhteydessä ei kiistetty Jeesuksen kuulumista Marian kautta Daavidin sukuun.

Myös enkeli Gabrielin ilmoitus Marialle vahvistaa hänen kuulumisensa Daavidin sukuun. Enkeli sanoi Jeesuksesta: ”Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen” (Luuk. 2:32). Enkeli kutsuu siis Daavidin Jeesuksen isäksi. Eikä Maria millään tavoin kyseenalaista tätä enkelin ilmoitusta. Maria tiesi olevansa Daavidin sukua ja siten hänen lapsensa olisi Daavidin jälkeläinen. Joosefistahan Maria ei tässä vaiheessa tiennyt mitään, joten hän ei voinut ajatella, että Jeesus tulisi olemaan Joosefin kautta Daavidin suvun jäsen (Luuk. 1:34).

Myös Paavali oli vakuuttunut siitä, että Jeesus oli myös biologisesti Daavidin jälkeläinen. Hän sanoo, että Jeesus ”lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä” (Room. 1:3). Samoin Pietari, joka varmasti tunsi hyvin Jeesuksen sukujuuret, sanoi: ”mitä kantaisäämme Daavidiin tulee … hän oli profeetta ja tiesi, että Jumala oli valalla vannoen hänen luvannut asettavansa hänen kupeittensa hedelmän hänen valtaistuimelleen, niin hän edeltä nähden puhui Kristuksen ylösnousemuksesta…” (Ap. t. 2:29-30). Kupeitten hedelmä ei voi tarkoittaa muuta kuin verisukulaista, Daavidin lihallista jälkeläistä.

Jeesuksen veli Jaakob nousi aikanaan Jerusalemin seurakunnan johtoon. Hänkin oli siis Daavidin sukua. Apostolien teoissa Jaakob vetoaa profetiaan: ”Sen jälkeen minä palajan ja pystytän jälleen Daavidin sortuneen majan”. (Ap. t. 15:16). Thurénin mukaan Jaakob perusti oman arvovaltansa kirkon johtajana siihen, että hän itsekin oli Daavidin kuninkaallista sukua. Kristuksen Kirkossa toteutuu taas Daavidin kuninkuus ja valtakunta.

Kirkkoisä Justinos kirjoittaa toisella vuosisadalla: ”(Kristus) oli ihminen … koska hän oli syntynyt Neitsyestä, joka oli, niin kuin sanoin, Daavidin sukua …”.

Eli vastaus on kyllä: meillä on hyvät syyt uskoa, että myös Maria oli Daavidin sukua ja Jeesus oli siis myös lihallisesti Daavidin suora jälkeläinen.

Ks. myös Neitsyt Maria – Veljemme äiti.

Voiko kristitty olla vapaamuurari?

”Mikä on Lähetyshiippakunnan kanta vapaamuurariuteen? Ymmärtääkseni katolisen kirkon piirissä jäsenyys on kielletty niin maallikko- kuin pappisjäseniltäkin. Suomen Ortodoksisen kirkon kanta on sen sijaan lievempi: maallikkojäsenet saavat kuulua vapaamuurarijärjestöön, mutta pappisjäseniltä tämä on kielletty. Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei tiettävästi ole suostunut ottamaan kantaa vapaamuurareiden suhteen, mutta naapurimaassamme Ruotsissa kansankirkon pappissäädylle on jopa tyypillistä liikkeeseen kuuluminen aina piispanvirkaa myöten.
Onko Lähetyshiippakunnalla siis jokin erityinen kanta Vapaamuurari-liikkeen jäsenyyteen?”

Oheinen kysymys vapaamuurariudesta tiivistyy kysymykseen siitä, voiko tunnustava kristitty olla vapaamuurarijärjestön jäsen. Niin kuin Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan kantaa kysyvä henkilö tietää, eri kirkkokunnilla on erilaisia käsityksiä ja ohjeistuksia jäsenyyteen liittyen. Yksi kieltää, toinen sallii ja kolmannen kanta on epäselvä. Siksi jäsenyyden mahdollisuutta on syytä pohtia myös Lähetyshiippakunnan näkökulmasta.

Vapaamuurariutta voi tutkia monesta eri näkökulmasta. Esimerkiksi voisi tarkastella vapaamuurariloosien panosta hyväntekeväisyydessä ja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa tai keskittyä vapaamuurareiden veljelliseen, yhteisölliseen merkitykseen sen jäsenille. Näkökulmia löytyy monia, mutta tärkeimmäksi nousee kuitenkin kysymys vapaamuurariuden uskonnollisesta ja hengellisestä sisällöstä. Onko vapaamuurarius verrattavissa uskontoon tai uskonnolliseen toimintaan, jolla on oma opetus ja tunnustus? Jos näin on, niin silloin kristityn tulee arvioida muurariutta Raamatun sanan valossa.

Muurarit itse kieltävät olevansa ”uskonto” tai että heidän toimintansa sisältäisi ”oppilauselmia” tai ”uskonnollisia tunnustuksia”. Tässä kohtaa on syytä muistuttaa, että vapaamuurarius on hyvin monimuotoista. Sen sisältö vaihtelee maittain, kuten myös yksittäisten muurarien mielipiteet ja käsitykset uskonnosta, etiikasta ja vapaamuurariudesta. Tämä moninaisuus hankaloittaa järjestön perusteellista arvioimista.

Lisäksi on todettava, ettei muurariloosien toiminnasta, opetuksesta tai kokoontumisten rituaaleista ole saatavilla täysin kattavaa materiaalia. Tähän läpinäkyvyyden puutteeseen liittyy myös usein kuultu ja ymmärrettävä väite vapaamuurariudesta ”salaseurana”. Siinä missä Lähetyshiippakunnan tunnustus ja perusta on lausuttu julki ja tehty läpinäkyväksi ja jokaisen arvioinnille avoimeksi, vapaamuurariuden päälle jää häsmäisyyden harso.

Tässä kirjoituksessa keskitytään tarkastelemaan väitettä vapaamuurariuden uskonnollisuudesta. Yhtenä lähteenä käytetään Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisua vuodelta 1995: Mihin vapaamuurari uskoo? Tutkimuksen on tehnyt Harri Heino.

Sivulla 15 Heino esittelee Suomen Vapaiden ja Oikeutettujen Muurarien suurloosin ja jäsenloosien jäsenyyden ohjesääntöä: ”Täysi-ikäinen ja luottamusta nauttiva, ansiokas ja täysin kelvollinen mies, joka omasta vapaasta tahdostaan, kenenkään houkuttelematta ja viekoittelematta jäsenyyteen pyrkii, jonka joku loosin veljistä esittää ja jonka veljet tarkan tutkinnan jälkeen avatussa loosissa sääntöjen mukaisesti hyväksyvät.” Heinon mukaan edellä lainatussa Mestarin kirjassa liitetään jäsenyyteen pyrkijälle vain yksi ehdoton edellytys: ”tunnustaa yhden ainoan iankaikkisen ja kaikkivaltiaan Jumalan.” Lainaus osoittaa, että vapaamuurariuteen liittymiseen kuuluu tunnustamista.

Sivulla 40 Heino lainaa Vapaamuurarin käsikirjaa ja elämäntaidonoppia: ”Se tahtoo ohjata elämään totuuden, avuliaisuuden ja tosiveljeyden hengessä tekemään elämästämme paremman, tarkoituksenmukaisemman ja harmonisemman. Se kohdistaa ajatukset ja tunteet käskyyn: `Rakasta Luojaasi yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi`.” Lainauksesta käy jälleen ilmi vapaamuurariuteen sisältyvä uskonnollinen tausta-ajattelu ja opetus.

Ongelma ei kuitenkaan ole varsinaisesti siinä, että puhutaan Jumalasta, käskyistä, totuudesta ja tosiveljeydestä käyttäen kristinuskoon liittyviä termejä, vaan siinä, mitä niillä tarkoitetaan. Opetetaanko oikein ja Raamatun mukaan kuka on Jumala, Hänen Poikansa Jeesus ja mitä Jumala meille Pojassaan lahjoittaa? Entä mikä on uskon ja tekojen välinen suhde? Erotetaanko vapaamuurarien opetuksessa laki ja evankeliumi oikein vai sekoitetaanko ne? Ongelma ei siis ole aina se, mitä sanotaan, vaan mitä jätetään sanomatta. Onko järjestön vastaus kirkas kysymykseen siitä, miten ihminen pelastuu? Saako kokonainen Jumalan sana sille kuuluvan merkityksen ja paikan vai jääkö vapaamuurarien opetus vain vajaaksi ja yleiseksi uskonnolliseksi ja hengelliseksi puheeksi valikoituja kristinuskon ja Raamatun sanoja.

Kun vapaamuurariuden sinisen loosin rituaalitekstin luento-osassa kuvataan: ”Totuudenrakkaus on jumalallinen ominaisuus ja jokaisen hyveen perustus”, herää kysymys opetetaanko, mistä ja kenestä tämä rakkaus kumpuaa ja ihmisen voimaksi tulee. Lainattavia kohtia uskonnollisesta puheesta olisi kirjassa paljon enemmänkin. Niin kuin tämä sivulta 43: ”On yksi Jumala, kaikkien ihmisten isä; Pyhä Raamattu on Muurariuden Suuri Loistotähti, uskomme vahvistaja ja käytöksemme opas; ihminen on kuolematon; ihmisen siveellinen luonne määrää hänen kohtalonsa; lähimmäisen rakkaus on rakkautta Jumalaan, ihmisen ensimmäinen velvollisuus; rukous, ihmisen yhteys Jumalan kanssa, antaa avun.” Lainauksesta käy ilmi, että Jumalasta kyllä puhutaan, mutta myös termeillä, joita ei Raamatusta edes löydy. Lisäksi, jos todella tarkoitetaan, että ihmisen siveellinen luonne määrää hänen kohtalonsa (iankaikkisen?), niin kysymys on selkeästä lain ja evankeliumin sekoittamisesta.

Oman viittauksensa vapaamuurarien uskonnonharjoittamiseen tuo myös heidän rituaalinsa alttareineen sekä heidän antamat valansa (vrt. tunnustus). Heino kuvaa kirjassaan sivulla 34: ”Koska juuri rituaalit on haluttu pitää salaisina, tutkijat ovat yleensä joutuneet turvautumaan joko sekundäärilähteisiin tai sellaisiin rituaaliteksteihin, joiden luotettavuutta ja edustavuutta on ollut melkein mahdoton arvioida.”

Mitä näistä lyhyistä otoksista olisi ajateltava? Kiistatonta on, että vapaamuurariuteen kuuluu sinänsä hyviä ja edistettäviä ajallisia hyveitä, kuten hyvän tekeminen, lähimmäisen auttaminen, puhtauden suojeleminen ja heikkojen tukeminen (s. 43). Vapaamuurariuteen kuuluu kuitenkin myös puhetta, opetusta ja tunnustusta Jumalasta sekä rukousta ja salaiseksi tarkoitettuja rituaaleja, joten se asettuu uskonnon asemaan, vaikka järjestö itse toisin väittäisi. Näin se altistaa itsensä myös arvioitavaksi Jumalan kokonaisen sanan ja luterilaisen tunnustuksen valossa – eikä se sitä kestä.

Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Miika Ruokanen on esittänyt oman mielipiteensä vapaamuurariuteen Seinäjoen Sanomissa: ”Kukaan vilpitön kristitty ei voi kuulua mihinkään salaseuraan. Eikä varsinkaan sellaiseen, jonka ytimessä on hämärä, ei-kristillinen oppi ja kultti. Vapaamuurarius ja kristillinen vakaumus ovat keskenään ristiriidassa.”

Vapaamuurareista eronneen, nyt jo edesmenneen Juhani Julinin mukaan vapaamuurarit vannovat valoja jokaisella asteella siirtyessään kohti riitin ylimpiä asteita (s. 30-33). Niiden sisältö selviää kuitenkin vasta korkeammalle asteelle siirryttäessä. Kuinka kristitty voisi sitoutua sellaiseen, minkä sisältöä hän ei etukäteen tiedä? Voiko kristitty kuulua uskonnolliseen toimintaan ja järjestöön, jossa opetetaan puutteellisesti Jumalasta, Jumalan Pojasta, uskon ja tekojen suhteesta, uskon totuuksista ja jossa harjoitetaan salaisia rituaaleja?

Voiko tunnustava kristitty siis kuulua vapaamuurariloosiin? Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan seurakunnat vastaavat tähän kysymykseen: Ei voi. Myös siksi seurakuntiemme säännöissä on kohta, jossa todetaan: ”Seurakunnan jäsen ei voi olla jäsenenä tunnustuksen vastaisessa yhteisössä.”

Lisää aiheesta:

https://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/miten-luterilainen-kirkko-suhtautuu-vapaamuurareihin/

Juhani Julinin haastattelu: https://www.youtube.com/watch?v=n7ubPCDrwMI

Harri Heino. Mihin Vapaamuurari uskoo? Suomalaisten vapaamuurarien arvot, etiikka ja uskonnollisuus, Kirkon tutkimuskeskus, sarja A Nro 65. 1995

Hakusanoilla The Lutheran Chruch-Missouri Synod: The Lodge

John Ankerberg, John Weldon, Vapaamuurarien salaiset opit, Kuva ja sana, 1995

Temmataanko väkivaltaisesti, tunkeudutaanko väkisin?

Olen ihmetellyt useasti raamatunkohtaa Matteuksen evankeliumista (11:12.) Mitä tarkoittaa jakeen ajatus/opetus, että temmataan väkivaltaisesti? Siis kuka tempaa vai ketkä tempaavat väkivalloin valtakunnan? Eikai tällä tarkoiteta että täällä maan päällä JO olisi ”Valtakunta”?

TAIVASTEN VALTAKUNTA, JOLLE JOHANNES RAIVASI TIETÄ

Puheena olevassa raamatunkohdassa Jeesus opettaa ihmisille Johannes Kastajasta: ”Totisesti minä sanon teille: ei ole vaimoista syntyneitten joukosta noussut suurempaa kuin Johannes Kastaja; mutta vähäisin taivasten valtakunnassa on suurempi kuin hän.” (Matt. 11:11). Johannes Kastaja on suurin profeetoista, sillä muut profeetat osoittivat kauemmaksi tulevaisuuteen. Mutta Johannes Kastaja sai julistaa, että luvattu Messias on jo ihmisten keskellä (Joh. 1:26).

Jeesus on tämä luvattu Messias. Hän tuli taivasten valtakunnan Kuninkaana. Niinpä hän lähetti myös opetuslapsensa julistamaan, että taivaallinen kuninkuus oli tullut heidän keskelleen: ”Ja missä kuljette, saarnatkaa ja sanokaa: ’Taivasten valtakunta on tullut lähelle’.” (Matt. 10:7). Johannes Kastaja on ollut tämän valtakunnan airut ja ja tienraivaaja (Matt. 11:10). Hän on murtanut esteet tieltä, jotta Kuningas voi saapua.

ONKO VALTAKUNTA HYÖKKÄYKSEN KOHTEENA, VAI TUNKEEKO SE ESIIN?

Niinpä Jeesus jatkaa puhettaan Johannekseen liittyen, ja tässä kohden käännän itse sana sanalta: ”Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti taivasten valtakunta…” (Matt. 11:12). Kysymys koskee siis sitä, miten jakeen loppu tulisi ymmärtää ja kääntää suomeksi. Mitä taivasten valtakunta on tehnyt tai mitä sille on tehty Johanneksen päivistä tuohon Jeesuksen puheen hetkeen asti? Käännös riippuu ensiksikin kreikan verbistä biazetai, jonka perusmuoto (biazoo) tarkoittaa voimallista hyökkäystä tai tunkeutumista. Verbin muoto on käännöksessä avainasemassa. Se voi olla joko passiivi, jolloin taivasten valtakunta on tämän tunkeutumisen tai hyökkäyksen kohde, eikä aktiivinen tekijä. Toisaalta verbi voi olla mediumi, jolloin taivasten valtakunta on sekä tekijä että tekemisen kohde. Näiden kahden vaihtoehdon lisäksi pitää päättää onko tunkeutumisen/hyökkäämisen sävy positiivinen vai negatiivinen. Niinpä voimme kääntää, joko a) taivasten valtakunta on hyökkäyksen kohteena (passiivi, negatiivinen merkitys), b) taivasten valtakunta otetaan voimallisesti haltuun (passiivi, positiivinen merkitys) tai c) taivasten valtakunta tunkee itsensä esiin (mediumi).

Tämän jälkeen lause vielä jatkuu käyttäen samaa hyökkäämistä/tunkeutumista merkitsevää sanaa substantiivina: hyökkääjät/tunkeutujat tempaavat sen (taivasten valtakunnan) itselleen. Nyt voimme kääntää neljällä eri tavalla koko virkkeen: ”Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti taivasten valtakunta a) on hyökkäyksen kohteena ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen, b) otetaan voimallisesti haltuun ja ne, jotka ottavat haltuun tempaavat sen itselleen, c) tunkee itsensä esiin ja ne, jotka tunkeutuvat tempaavat sen itselleen, d) tunkee itsensä esiin ja väkivaltaiset tempaavat sen itselleen.

OTTAVATKO VASTUSTAJAT HALTUUNSA TAIVASTEN VALTAKUNNAN?

Kukin edellä esitetyistä käännösvaihtoehdoista voidaan nähdäkseni selittää evankeliumien kokonaisuudesta käsin aivan hyvin. Silti omassa tekstiyhteydessään vaihtoehdot a ja d tuntuvat huonoilta. Niiden mukaan vastustajat ottaisivatkin haltuun taivasten valtakunnan, josta Jeesus on juuri edellä sanonut, että pienimmät siinä ovat suurempia kuin Johannes Kastaja. Vastustajatko nyt hallitsisivat tätä Jeesusten vähäisten veljien valtakuntaa? Jatkon vertaus leikkivistä lapsista vielä näyttäisi alleviivaavan sitä, ettei Johanneksen ja Jeesuksen julistus saa vastustajia liikkeelle, niin että he lähtisivät ”leikkiin mukaan”. He eivät taistele vastaan, vaan ovat passiivisia. Vuoden 1992 käännös onkin huomannut d-kohdan mukaisen ongelman, ja lisännyt siihen selittävän sanan: ”jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen.” Sanaa ”yrittää” ei ole alkutekstissä. Ajatus on varmaankin se, että kun Kastaja on nyt otettu kiinni, niin näin vastustajat yrittävät saada valtakunnan haltuunsa. Mutta koska mainittua sanaa ei ole säilyneissä käsikirjoituksissa, on tulkitseva lisäys ongelmallinen.

B ja c vaihtoehdoissa ajatus on keskenään saman tyyppinen: vastustajat eivät ota valtakuntaa itselleen. Sen saavat joko b) ne, jotka voimallisesti yrittävät saada sen haltuunsa tai c) ne, jotka ovat mukana tässä valtakunnan esiin murtautumisessa. B-vaihtoehdossa tosin on hassua se, että siinä Jeesus korostaisi Johanneksen tulossa tapahtuneen murroksen tuoneen ihmisille uuden vaatimuksen; olla hirveän innokas. Varmaankin ajasta riippumatta oli oltava innolla Jumalan valtakunnan puolella. Nyt kun valtakunnan ratkaiseva ilmestyminen on käsillä, olisi kenties olennaisempaa tunnistaa, mitä on tapahtumassa, että osaisi olla siinä mukana ja osallisena.

Ehdotan siis, että paras käännös olisi seuraavan kaltainen (vaihtoehto c:n mukaan hieman selittäen käännettynä): ”Johannes Kastajan päivistä tähän asti taivasten valtakunta tunkee itsensä esiin. Ja ne, jotka ovat tunkeutumassa, tempaavat sen itselleen.” Nähdäkseni näin tulee esiin tekstiyhteyteen sopiva ajatus, että Jumalan valtakunta on ratkaisevasti tullut esiin Johannesta seuranneen Jeesuksen myötä. Jotka ovat tässä Johanneksen ja nyt Jeesuksen oppilaiden joukossa ovat osalliset valtakunnasta. Myöhemmin Jeesus alleviivaa sitä, että fariseukset ja lainopettajat ovat huonosti hoitaneet Jumalan viinitarhaa. Niinpä se otetaan heiltä pois ja annetaan toisille (Matt. 21:43, 13:12, 25:29). Se annetaan näille, jotka ovat kuulleet Johanneksen ja Jeesuksen kutsun ja ovat heidän kanssaan olleet mukana valtakunnan esiin murtautumisessa.

LUUKKAAN EVANKELIUMIN RINNAKKAISKOHTA

Luukkaan evankeliumissa on myös kohta, jossa Jeesus puhuu Johannes Kastajan tulossa tapahtuneesta ratkaisevasta aikojen käännekohdasta. Hän puhuu jälleen valtakunnasta ja tunkeutumisesta, mutta asettaa sanansa hiukan eri tavalla. Jos oletamme, että tämän Luukkaan kohdan taustalla on sama Jeesuksen lausuma kuin edellisen Matteuksen kohdan taustalla, niin meidän tekee mieli harmonisoida kohdat. Jos oletamme, että Jeesus puhui samoista asioista monta kertaa, hiukan eri sanankääntein, niin voimme ajatella hänen asettaneen sanansa kerrasta riippuen jonkin verran eri tavoin.

”Laki ja profeetat olivat Johannekseen asti; siitä lähtien julistetaan Jumalan valtakuntaa, ja…” (Luuk. 16:16). Ajatus on siis sama siinä, että Laki ja profeetat osoittivat kohti Johanneksen myötä koittavaa aikakausien käännettä. Tämän käänteen myötä nyt julistetaan Jumalan valtakunnan ilmestymistä ja saapumista Jeesuksessa. Mutta sitten seuraa jälleen kaksi vaihtoehtoista tapaa kääntää edelläkin mainittu verbi biazetai. Riippuen ymmärrämmekö sen passiivissa vai mediumissa, kuuluu jatko: a) kukin tunkee itsensä sinne väkisin (mediumi) tai b) kutakin tungetaan / vaaditaan tulemaan sinne (passiivi).

Luukkaan evankeliumin yhteydessä kallistun jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle, joka on valittu myös vuoden 1992 raamatunkäännökseen. Jeesus on kertonut pari lukua aiemmin vertauksen suurista pidoista, johon kutsutut eivät tulleetkaan. Kutsujen Herra haluaa kuitenkin talonsa täyteen: ”Herra sanoi palvelijalle: ’Mene teille ja aitovierille ja pakota heitä tulemaan sisälle, että minun taloni täyttyisi;” (Luuk. 14:23). Moni ei usko olevansa arvollinen Jumalan valtakuntaan, ja siksi on vaadittava tulemaan: sinä olet kelvollinen, Herra on sinut kutsunut, älä katso itseesi, vaan luota Kutsujaan.

Kuka todella oli Martti Luther?

 

”Oi, Luther! Suuri tuntematon mies”.

Näin huudahti 1700-luvulla elänyt saksalainen runoilija Gotthold Ephraim Lessing (1721-89). Saman huudahduksen voisivat monet muutkin huudahtaa. Martti Luther tuntuu toisaalta läheiseltä, koska hänen vaikutuksensa on ollut niin laaja. Mutta toisaalta on hieman hankala saada Lutherista henkilönä lujaa otetta. Tämä johtuu osaltaan siitä, että Lutherin kirjoitukset ovat lähes yksinomaan teologisia ja Raamattua selittäviä, eivät omaelämäkerrallisia. Lähes kaikki tiedot Lutherin yksityiselämästä perustuvat Johannes Mathesius – nimisen miehen saarnoihin vuodelta 1566, eli 20 vuotta Lutherin kuoleman (1546) jälkeen. Niissä Mathesius kuvaa Lutherin persoonaa ja hänen kotielämäänsä.

Tässä luennossa koetamme päästä käsiksi siihen, kuka Luther todella oli. Emme varmaankaan pääse kovin syvälle hänen sielunsa syövereihin, mutta jotakin tunnetaan siitä hengellisestä kehityksestä, joka hänessä tapahtui. Siitä luennon loppupuolella. Sitä ennen käsittelemme kuitenkin niitä erilaisia kuvia ja käsityksiä, joita Lutherista on ollut näiden 500 vuoden aikana uskonpuhdistuksen jälkeen. Kullakin aikakaudella ja toimijalla on ollut omanlaisensa näkemys siitä, kuka Luther todella oli. Aika usein hänet on myös valjastettu vetämään kunkin ajan aatteita, joka fasismia ja kommunismia. Monet ovat halunneet pitää häntä ”omana miehenään”, ”meidän Lutherina”. Itä-Saksan johtaja Erich Honecker ylisti v. 1980 Lutheria yhdeksi merkittävimmäksi humanistiksi, jonka tavoitteena oli oikeudenmukaisemman maailman luominen.

Kirkkohistorian professori Kauko Pirinen (1915-99) on kirjoittanut mainion kirjan ”Seitsenpäinen Luther. Martti Lutherin kuva eri aikoina” (1984). Siinä hän käy läpi eri ihmisten ja aikakausien käsityksiä Lutherista. Nostan niistä esiin joitakin:

Kun Luther oli kuollut, hänen työtoverinsa Philipp Melanchton (1497-1560) sai siitä tiedon kesken luennon pitämisen. Hän vertasi Lutheria profeetta Eliaan: ”Voi, Israelin vaunujenohjaaja ja sotavaunut ovat kaatuneet” (2. Kun. 2:12), hän huusi. Ruumissaarnassaan Johannes Bugenhagen (1485-1558) pisti vielä paremmaksi, ja vertasi Lutheria Ilmestyskirjassa (14:6) mainittuun lopun ajan enkeliin, jonka tehtäväksi oli annettu evankeliumin julistaminen kaikille kansoille.

Lutherin kuolemaan seuraavana nk. puhdasoppisuuden aikana Lutheria pidettiin ennen muuta kirkkoisänä. Hän oli palauttanut kirkkoon jälleen puhtaan opin, ja siksi häntä kunnioitettiin nimenomaan kirkon opettajana.

Pietismi arvosti periaatteessa Lutheria, mutta piti tätä kuitenkin vain vajavaisena ihmisenä. Luther sai pietisteiltä moitteita varsinkin kiivaudestaan, sopimattomasta kielenkäytöstään ja iloisesta seuranpidostaan. Pietistien mukaan Luther jäi myös opetuksessaan puolitiehen; hän korosti liikaa vanhurskauttamista eikä vaatinut ihmisiltä pyhittymistä.

Valistuksen aika 1700-luvulla ihannoi Lutheria siksi, että hän edusti heidän mukaansa yksilöllisyyttä ja vastusti auktoriteetteja. Valistusajattelijolle Luther oli ”hilpeä ja terävä oppinut, jalo kansalainen, esimerkillinen perheenisä ja rohkea vapaustaistelija”. He olivat vähemmän kiinnostuneita siitä hengellisestä opetuksesta, jota Luther oli antanut.

1800-luvulla Lutherista tehtiin Saksassa suuri isänmaan ystävä. Hän oli nimenomaan Saksan kansan opettaja. Luterilaisuutta pidettiin nimenomaan saksalaisille sopivana uskonnon muotona. Näin Luther valjastettiin kansallisuusaatteen ajajaksi. Tällä tuli olemaan ikävät seuraukset Hitlerin Saksassa, jossa Lutheria pidettiin saksalaisen rodun varjelijana.

Suomessa Luther ”löydettiin” 1830-luvulla herännäispapiston keskuudessa. Lutherilta etsittiin vastauksia uskon kysymyksiin, ja siksi myös Lutherin kirjoja alettiin suomentaa. Herännäisten ja evankelisten välinen taistelu Lutherin perinnöstä koitui siunaukseksi suomalaisille; meidän maassamme on harvinaisen paljon Luther-tutkimusta ja Lutherin teoksia saatavana äidinkielellä.

1800-luvulla alkaneessa liberaaliteologiassa Lutherista tehtiin eettinen opettaja. Sen sijaan hänen puheensa synnistä, tuomiosta ja Jumalan vihasta unohdettiin täysin. Äärimmilleen vietynä Lutherista tehtiin jopa kaiken opin ja opillisuuden vastustaja, joka korosti vain Jeesuksen seuraamista uskossa.

Lutherin syntymän 400-vuotisjuhla v. 1883 nosti Lutherin elämän tutkimisen aivan uudelle tasolle. Ongelma oli siinä, että ”nuori Luther” ja ”vanha Luther” haluttiin erottaa toisistaan ja ihannoitiin vain sitä, mitä Luther nuorena kirjoitti.

Sata vuotta sitten uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhla palautti Luther-kuvaa oikeille jäljille. Alettiin nähdä Lutherin omantunnonkauhut, Jumalan vihan kokeminen ja ahdistukset ratkaisevina sen kannalta, että hän vihdoin löysi uskon tuoman vapautuksen. Tämä hengellinen murros ja kypsyminen oli Lutherin elämän ja koko uskonpuhdistuksen kannalta ratkaisevaa. Siksi minäkin keskityn siihen tämän luennon loppupuolella. Varsinkin Karl Hollin (1866-1926) Luther-tutkimukset avasivat väylää Lutherin elämän ja opin parempaan ymmärtämiseen.

Sveitsiläistä Karl Barthia (1886-1968) pidetään 1900-luvun ehkä merkittävimpänä teologina. Hänelle Luther oli ennen muuta evankelista. Hänen mukaansa Lutheria ei voi juhlia muuten kuin kuulemalla häntä. Barth vastusti kansallissosialismia ja Lutherin pitämistä Saksan kansan suurena poikana.

Roomalaiskatoliset ovat tietenkin suhtautuneet Lutheriin varsin kielteisesti. Heidän mukaansa oppi uskonvanhurskaudesta hävittää moraalisen elämän (kun pelastumiseen ei tarvita mitään tekoja). Lutherin oppi pelastusvarmuudesta taas johtaa heidän mukaansa väärään varmuuteen ja huolettomuuteen. Katolinen Johannes Janssen väitti 1876, että Luther oli ”luonteeltaan sairaalloinen, neuroottinen, kunnianhimoinen ja moraaliltaan ala-arvoinen ihminen”. Heinrich Deniflen (1904-07) mukaan Luther oli ”valehtelija, teeskentelijä, väärentäjä, juomari ja ennen kaikkea seksuaalisiin nautintoihin uppoutunut henkilö”.

Katolinen Joseph Lortz sen sijaan pitää teoksessaan (1939-40) Lutheria uskonnollisena persoonallisuutena, ristin teologin edustajana ja ristiinnaulitun Kristuksen ja hänen armoevankeliuminsa julistajana. Lortz kuitenkin moittii Lutheria siitä, ettei hän käyttänyt Raamattua tasapuolisesti eikä ymmärtänyt oikein katolista oppia. Hän muka taisteli väärin ymmärtämäänsä katolisuutta vastaan, ja hajotti samalla koko kirkon. Lortz sanoo vahvasti, että joko paavius on Jeesuksen asettama tai sitten paavi on todella Antikristus. No, näinhän Luther juuri opetti. Nykyisin monet katolisetkin pitävät Lutheria kirkon yhteisenä opettajana, jolla on paljon annettavaa.

Simo Kiviranta toteaa, että Luther oli ”rämettyneen kirkon karkea metsänraivaaja, väärien traditioiden ankara poikkileikkaaja, Jumalan todellisten laintuomioiden ilmoittaja ja vapaan evankeliumin pasuuna soittaja … Hän … etsi kirkon aitoa ja alkuperäistä apostolista perustaa (Kittelson 1996, esipuhe).

Uudet Lutherin elämäkerrat eivät ole tuoneet paljoakaan uutta tietoa Lutherin elämästä. Helpoimmin suomeksi pääsee hänen elämäänsä sisälle seuraavista kirjoista: Roland H. Bainton ”Tässä seison. Martti Lutherin elämä” (1982), Peter Manns ja Helmuth Nils Loose ”Martti Luther” (1982), Gottfried Fitzer ”Mitä Luther todella sanoi?” (1983), James M. Kittelson ”Uskon puolesta. Martti Lutherin elämäntyö” (1996), Andrea van Dülmen ”Martti Luther. Elämä, teot ja kirjoitukset” (2002) tai Martin Marty ”Martti Luther” (2006).

Lähdemme nyt lähinnä Kittelsonin seurassa katsomaan tarkemmin, kuka Luther todella oli ja mitä hänen elämässään tapahtui.

LAPSUUS

Luther syntyi talonpoikaiseen sukuun Keski-Saksan Eislebenissä martinpäivänä v. 1483. Samana päivänä hänet jo kastettiin Martin Luderiksi. Isä oli köyhä ja joutui kuparikaivoksille töihin. Määrätietoisella työllä hän kuitenkin hankki omistukseensa vuosien mittaan kuusi kuparikaivoskuilua ja kaksi sulattoa. Isä oli hyvin määrätietoinen ja ankara. Kunnianhimoinen isä lähetti pojan kouluun Magdeburgiin ja aikanaan Erfurthin yliopistoon. Martti piti koulussa eniten musiikista; meilläkin on virsikirjassa monia Lutherin virsiä (Enkeli taivaan, Jumala ompi linnamme ym.). Koulua käytiin tietenkin latinaksi. Lutherin uskonnollisuudessa ei näytä lapsena ja nuorena olleen mitään poikkeuksellista.

Tuohon aikaan pelättiin kovasti kuolemaa. Rutto raivosi Euroopassa. Väkivalta rehotti. Elämä jäi usein aika lyhyeksi. Tuon ajan taiteessa Kristus kuvattiin usein valtaistuimella. Hänen päästään lähti toiselle puolelle lilja, joka merkitsi ylösnousemusta. Toiselle puolelle lähti miekka, joka taas kuvasi tuomiota ja rangaistusta. Kysymyksenä oli, miten välttää miekka ja ansaita lilja. Kirkolla oli vastaus tähän kysymykseen: ”Tee voitavasi. Käytä hyvin saamasi lahjat”. Sitten, kirkon vallan kautta Jumala antaisi ihmiselle lisäksi armonsa ja olisi tyytyväinen.
Tämä keskiaikainen opetus tiivistyi lauseeseen: ”Jumala ei kiellä armoaan siltä, joka tekee voitavansa”. Pelastumisessa oli siis kysymys ihmisen ja Jumalan yhteistyöstä.

Oli vallalla myös rippipakko. Jokaisen piti ripittäytyä ainakin kerran vuodessa. Rippi-isillä oli käsikirjoja, joista he lukivat kysymyksiä: ”Toivotko että talosi olisi yhtä hieno kuin naapurin?”, ”Tanssitko poikien kanssa markkinoilla?” ”Oletko koskaan suuttunut puolisollesi? jne. Jokainen synti piti tunnustaa, muuten synninpäästö ei olisi riittävä.

Synninpäästöön liittyivät myös aneet vapautuskirjeet. Sellaisen saattoi saada tekemällä riittävästi hyvitystekoja tai maksamalla tietyn summan rahaa kirkolle, (niin kuin viimeksi oli puhetta). Ihmisten pelot ruokkivat aneiden ostamista, ja kirkko käytti hyväkseen ihmisten pelkoja. Tämä oli Lutherillekin hyvin tuttua lapsuudesta lähtien.

YLIOPISTOSSA

Vuonna 1501 Luther aloitti 18-vuotiaana opinnot Erfurtin yliopistossa. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että Luther erosi muista opiskelijoista. Hän oli poikkeuksellisen etevä, terävä ja syvällinen. Yliopistossa järjestettiin päivittäin väittelytilaisuuksia, ja näissä Luther kunnostautui erityisen hyvin. Hän suoritti maisterin tutkinnon lyhimmässä mahdollisessa ajassa. Isä oli ylpeä pojastaan. Luther ei ollut kuitenkaan mikään kirjatoukka vaan piti hauskaa niin kuin muutkin nuoret.

Mutta miten siitä eteenpäin? Isä halusi Martista ehdottomasti tuomaria. Puoli vuotta maisteriksi valmistumisensa jälkeen Martti oli kuitenkin kävelemässä kotikaupungistaan Erfurtiin. Matkalla pilvestä leimahti kirkas salama, ja Martti kaatui maahan. ”Auta, Pyhä Anna”, hän huusi. ”Minä rupean munkiksi”. Näin hän kertoi luostarielämän alkaneen. Isä oli raivoissaan. Luther kuitenkin kirjoitti isälleen, että ukkonen ja vala olivat molemmat olleet Jumalan tahto. Isä ihmetteli vastauksessaan, että onko tulkinnut nuo tapahtumat oikein? Ehkä ne olivatkin paholaisen työtä? Isä kuitenkin hyväksyi poikansa päätöksen ja toivotti Martille hyvää uudessa kutsumuksessaan. Ja niin Martti antoi pois koko omaisuutensa: kirjansa lukuun ottamatta muutamaa tärkeintä, luuttunsa jota soitti erinomaisesti, vaatteensa ja ruokailuvälineensä. Luostariin ei saanut ottaa mukaan mitään omaa.

ERFURTISSA

Luther valitsi Erfurtin kolmesta luostarista augustinolaisluostarin. Sitä kutsuttiin myös mustaksi luostariksi, koska munkeilla oli mustat vaatteet. Niin alkoi säännöllinen luostarielämä, johon sisältyi kuusi päivittäistä hetkipalvelusta, ensimmäinen kello kaksi yöllä. Myöhemmin Luther sanoi, että ”jos joku olisi päässyt taivaaseen munkkiudellaan, niin ainakin minun olisi pitänyt päästä”. Hän oli uuttera ja menestyvä munkki. Hän sai toimittaa ensimmäisen messunsa noin kaksi vuotta luostariin tulonsa jälkeen. Luther kertoo olleensa ensimmäisessä messussaan niin kiihtyneessä tilassa ja kauhun vallassa, että meinasi pudottaa ehtoollisaineet lattialle.

Seurasivat ne kymmenen pitkää vuotta, joista ei Lutherin elämässä puhuta kovin paljoa. Hän eli munkkina hyvin karua elämää: pitkät ajat ilman ruokaa ja juomaa, öitä valvoen, hyytävässä kylmyydessä ilman takkia tai huopaa, ja jopa ruoskien itseään. Luther pyrki rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestään, kaikesta voimastaan ja kaikesta mielestään. Se edellytti maailman, sukulaisten ja itsensä hylkäämistä. Monet myöhemmät sairaudet olivat varmaan perua tältä itsensä laiminlyömisen ajalta.

Lutherille kuitenkin muodostui yksi asia vihan kohteeksi. Nimittäin rippi. Rippi ja sitä seuraavat katumusharjoitukset olivat olennainen osa luostarielämää. Synnit tunnustettiin kerran päivässä, ja jopa useammin. Munkit yrittivät puhdistautua saman tien synneistään, kun niitä tekivät. Se oli osa pyhyyteen pyrkimistä. Munkit eivät juuri voineet tehdä mitään väärää, mutta rippi koskikin motiiveja, tunteita, ajatuksia ja jopa torjuttuja mielenliikkeitä. Nämä paljastavat sydämessä asuvan pahuuden. Heti kun Luther oli ripittäytynyt, hänelle tulikin sitten mieleen jokin ajatuksen synti ja taas hän oli ahdistunut ja meni ripille. Tämä ajoi hänet epätoivoon.

Luther kuvasi usein myöhemmin näitä ahdistuksia eli sitä tunnetta, että kokee olevansa kadotettu. Hän tarkoitti sillä niitä epäilyksiä, joita ihmiselle tulee, kun hän ajattelee, ettei Jumalan rakkaus ole enää häntä varten. Omat synnit tuntuivat hänestä suuremmilta kuin Jumalan armo. Vuosien jälkeen hän tajusi, että tällaiset epäilykset olivat Saatanan työtä.

Luther tajusi, ettei hän ikinä voi näin saavuttaa pyhyyttä. Apotti kehotti häntä katsomaan ristiä löytääkseen varmuuden, jota etsi. Mutta ainakin kun Luther katsoi ristiä, hän näki vain miekan, joka lähti Kristuksen päästä. Hän ei uskonut, että voisi mitenkään kelvata Jumalan edessä. Hän koetti kaikin voimin ja keinoin tavoitella pelastusta, mutta se tuntui pakenevan yhä kauemmas.

Tähän saumaan sattui sitten se Lutherin Rooman matka, josta jo viimeksi puhuimme. Hän lähti sinne suurin odotuksin, mutta palasi pettyneenä. Roomassa ei ollut mahdollisuutta täydelliseen ripittäytymiseen, eikä hän saavuttanut sitä rauhaa, jota oli lähtenyt sinne tavoittelemaan.

WITTENBERGISSÄ

Elokuussa 1511 Luther siirtyi Erfurtista Wittenbergiin pieneen kaupunkiin. Hän asui luostarissa ja kirjoittautui kaupungin pieneen yliopistoon. Kaupungissa oli noin 2000 asukasta. Munkkien asuintalo ja kirkko olivat kuulemma ”oikeita vihoviimeisiä rotankoloja”. Lutherin mukaan paikka näytti Jeesuksen syntymätallilta varsinkin vaatimattomuudessaan. Suuri osa asukkaista sai toimeentulonsa väkevän oluen panemisesta, ja sitä myös juotiin jatkuvasti. Luther valittiin tämän pienen kaupungin yliopiston teologian professoriksi 29-vuotiaana.

Tuo aika tuli olemaan Lutherille hyvin tärkeä. Hän kertoo olleensa ”seurakunnan kirkossa saarnaajana, opinto-ohjaajana, yhdentoista luostarin esimiehenä, kalalammikon valvojana, sovittelijana riidoissa, luennoi Paavalin kirjeistä ja kirjoitan koko ajan kirjeitä”… ”Minulla on tuskin koskaan aikaa päivittäisiin rukouksiin … puhumattakaan omista kiusauksistani maailman, lihan ja paholaisen kynsissä. Näethän miten laiskana olen”. Iltaisin hän kaatui väsyneenä sänkyyn, ja veti päälleen lakanan, jota ei oltu pesty kuukausiin.

Syvällä sydämessä alkoi kuitenkin itää jotakin. Luther kertoo: ”En oppinut teologiaani hetkessä, vaan minun oli etsittävä se syvältä, sieltä minne kiusaukseni veivät minut”. Vuosina 1512-17 Luther kertoo olleensa aivan yksin: ”Olin yksi niistä, jotka kuten pyhä Augustinus sanoo itsestään, ovat pätevöityneet kirjoittamalla ja opettamalla. En ollut niitä, jotka yhtäkkiä ponnahtavat huipulle, vaikka eivät ole mitään ja vaikkeivät ole ponnistelleet, olleet kiusauksissa eivätkä hankkineet kokemusta, vaan ovat yhdellä silmäyksellä nielaisseet pyhien kirjoitusten koko hengen”. Luther siis kypsyi hitaasti siihen uskoon ja oppiin, joka teki hänestä kirkon uudistajan.

MITÄ ON VANHURSKAUS?

Lutheria raateli erityisesti kysymys Jumalan vanhurskaudesta. Hän kertoo vihanneensa koko tuota sanaa. Hänelle se aina toi mieleen, että Jumala on kyllä vanhurskas, ja hän rankaisee epävanhurskasta ihmistä. Vaikka Luther eli ulkonaisesti moitteetonta elämää, hän sisällään tunsi olevansa Jumalan edessä syntinen. Hän ei kokenut rakastavansa Jumalaa vaan enemmänkin vihaavansa Häntä, joka rankaisee syntisiä.

Kun Luther luki Paavalin kirjeestä, että ”vanhurskas on elävä uskosta”, hän päätteli, että saadakseen uskon täytyy ihmisen ensin saavuttaa vanhurskaus eli kelvollisuus Jumalan edessä. Luther ei siis vain pohtinut näitä kysymyksiä akateemisen viileästi vaan hän koki ne ahdistuksena syvällä sydämessään.

Vuonna 1513 tapahtui sitten käänne, kun Luther luennoi Psalmien kirjaa. Hän oivalsi, että vanhurskaudella voidaankin tarkoittaa kahta eri asiaa. Yhtäältä vanhurskaus on Jumalan ominaisuus, jonka perusteella syntiset ovat kelvottomia hänen edessään. Mutta toisaalta vanhurskaus on jotain sellaista, jonka Jumala antaa uskoville. Tämä oivallus muutti Lutherin ajattelun, ja sai aikaan sellaisen hyökyaallon, joka vei mennessään koko keskiajan teologian ja uskonnonharjoituksen.

Kittelson tiivistää tämän löydön näin: ”Jos Jumalan vanhurskaus on pohjimmiltaan jotain, minkä Jumalan antaa, ja sen antaminen on yhtä kuin hänen armonsa, silloin kristityllä ei ole mitään syytä yrittää omin voimin olla Jumalan silmissä vanhurskas tai edes ’tehdä voitavansa’ siinä tarkoituksessa, että se pohjustaisi armon saamista.” (s. 94). Tässä Luther seisoi nyt evankeliumin ymmärtämisen kynnyksellä.

Seuraavaksi Luther tarttui Paavalin ajatukseen, ettei ihmisellä ole mitä tarjottavaa Jumalalle. Kukaan ei voi vapaasta tahdostaan rakastaa Jumalaa tai tuoda Hänelle hyvitykseksi omia hyviä tekojaan. Kaikki mitä ihminen tekee, on pohjimmiltaan itsekästä. Luther sanoo: ”Sitä voidaan verrata sairaaseen, jonka kuolemantauti ei ole vain siinä, että yhden jäsenen terveys on menetetty, vaan kaikkien jäsenten terveyden menettämisen lisäksi hänen kaikissa aisteissaan ja kyvyissään on sellainen heikkous, että hän inhoaa kaikkea tervettä ja haluaa vain sitä mikä on terveydelle vahingollista”. Ihminen ei siis ole vain vajonnut syntiin vaan hän on myös kyvytön tunnistamaan tätä omaa surkeaa tilaansa.
Lutherin kuulijatkin huomasivat muutoksen, joka oli tapahtumassa heidän opettajassaan.

EVANKELIUMIN KIRKASTUMINEN

Mutta Luther meni vielä pidemmälle. Ihminen ei vain ajattele itseään vaan hän koettaa myös alistaa Jumalan omaan käyttöönsä. Silloin, kun ihminen luulee olevansa hurskaimmillaan, hän onkin ylpeimmillään. Ihminen käyttää hyväkseen myös hengellistä hyvää ja pönkittää sillä omaa syntistä olemustaan.

Lutherin mukaan Jumalan tarkoitus on ”nöyryyttää ylpeät ja saattaa heidät oivaltamaan oma tilansa, opettaa heille että he ovat vailla armoa, hävittää heidän oma vanhurskautensa, jotta he nöyrtyneitä etsisivät Kristusta, tunnustaisivat olevansa syntisiä ja niin saisivat vastaanottaa armon ja pelastuksen”. Jumalan lain täytyy murskata ihminen, mutta se on ”rautanyrkkiin kätkeytyvä rakastava kämmen”, niin kun hän sanoo.

Koko hengellisen elämän painopiste oli nyt siirtymässä Lutherin mielessä. Ennen painopiste oli ihmisen ponnisteluissa yrittää elää Jumalan lain mukaan ja ansaita armoa. Nyt painopiste vähän kerrassaan siirtyi siihen, mitä Jumala on tehnyt ihmisen puolesta ja mitä Hän ihmiselle antaa. Nöyryys ja uskokaan eivät ole ihmisen suorituksia vaan nekin ovat Jumalan lahjoja. Koko pelastusoppi sai näin aivan uuden sisällön.

Keskiajalla ajateltiin, että ihmisessä on luonnostaan jäljellä pieni määrä uskoa, jota pitää vahvistaa sakramenttien avulla. Uskoa vastapäätä olivat sitten Jumalan suunnattomat vaatimukset. Luther sen sijaan tajusi, että ihmisessä itsessään ei ole yhtään uskoa, vaan Jumalan pitää lahjoittaa hänelle usko evankeliumin kautta. Tuon uskon sisältönä on Kristus itse, ei ihmisen pyrkimys kurkottaa kohti Jumalaa.

Vapautus omantunnon syytöksistä ei löydy itsensä ruoskimisesta ja elämän parantamisesta vaan Kristuksesta. Hän on tehnyt kaiken sen, mitä ihminen ei koskaan pysty tekemään. Luther kirjoittaa: ”(Kristus) on kuollut puolestani, hän on tehnyt vanhurskautensa minun vanhurskaudekseni ja minun syntini synnikseen. Ja jos hän teki minun syntini omakseen, ei minulla enää ole sitä, vaan olen vapaa”.

Luostarielämä oli ollut elämää köyhyydessä ja itsensä kieltämisessä, hengellisissä harjoituksissa ja maailmasta vetäytymisessä. Nyt kaikki tuo näytti Lutherin silmissä tyhjän arvoiselta. Vain evankeliumista, Kristuksen työstä, saattoi ihminen löytää vapauden ja rauhan. Aikaisemmin Luther löysi evankeliumista aina vain lain eli Jumalan vaatimukset. Nyt hän oivalsi, että lain tarkoitus ei ollut musertaa ihmistä tai saada hänessä aikaan parempia suorituksia, vaan lain tarkoitus oli ajaa ihmiset Kristuksen luo.

Aikaisemmin Luther oli ollut jatkuvassa katumuksen tilassa, mikä tarkoitti oman syntisyyden jatkuvaa tajuamista. Nyt hän ymmärsi, että katuva ihminen voi samanaikaisesti olla myös vanhurskas ja vapaa synnistä. Vaikka hän näkee oman syntisyytensä, hän samanlaisesti ymmärtää olevansa armahdettu Kristuksen tähden. Näin ihminen on samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen. Tätä oppia ei katolinen kirkko ole voinut koskaan hyväksyä, mutta juuri tässä opissa on saavutettu hienolla tavalla tasapaino kristityn ihmisen hengellisen tilan kuvaamiseen.

Ihminen on siis tietyssä mielessä umpikujassa. Hänellä ei ole mitään keinoa saavuttaa jumalallisuutta ja miellyttää millään tavoin Jumalaa. Jumalan laki osoittaa hänet aina syntiseksi ja syylliseksi. Hänen hyväkseen kuitenkin luetaan Jumalan vanhurskaus eli Jumalan ominaisuudet; pyhyys ja puhtaus. Itsessään hän on kelvoton, mutta Kristuksen tähden täydellisen kelpaava. ”Itsessäni olen kyllä kurja, köyhä, syntinen, mutta Yljän puku yllä, olen lumivalkoinen” (V. 621:3).

SEURAUKSET

Lutherin oivalluksilla oli suora vaikutus hänen työhönsä saarnaajana ja sielunhoitajana. Eräälle munkkiveljelleen hän sanoi, ettei tämän tullut näännyttää itseään puhtaussäännöksillä. Hän ei kuitenkaan koskaan voisi omin keinoin saavuttaa puhtautta. Ja sitä paitsi tällaiset ponnistelut johtavat hänen mielensä kääntymään entistä enemmän itseensä, eivät Kristukseen. Lutherille itselleen oli avautunut Kristuksen täydellinen sovitustyö ja sitä hän tahtoi nyt julistaa kaikille ihmisille.

Monet sanat saivat siksi uuden merkityksen hänen julistuksessaan. Ennen hän ajatteli, että ’rauha’ tarkoittaa sielun tyyntä passiivisuutta, jonka voi saavuttaa mietiskelyllä ja luopumalla haluamasta mitään. Nyt Luther ymmärsi, että rauhan saavuttaa vain siten, että myöntää, ettei koskaan voi itse sitä saavuttaa, ja samalla uskoo, että Jumala on jo armahtanut minut. Minun ei tarvitse luoda rauhaani vaan Kristus kutsuu minut omaan rauhaansa.

Roomalaiskirjeen luennot Luther aloitti sitten sanomalla: ”Ei ole niin, että Jumalan edessä tullaan vanhurskaaksi tekemällä vanhurskaita tekoja, vaan vanhurskaaksi tehty tekee vanhurskaita tekoja”. Käänteentekevä Lutherille ja koko tulevalle evankeliselle kristikunnalle oli Lutherin löytämä Roomalaiskirjeen 3. luvun jae 28: ”Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja”.

Tämä jae ja Lutherin opetus sen pohjalta kyseenalaisti suuren osan katolisen kirkon opetusta ja elämää. Painopiste siirtyi ihmisen toiminnasta Jumalan toimintaan, pyhyyden tavoittelusta pyhyyden lahjoittamiseen. Tämän löydön jälkeen ei katolinen kirkko enää ollut entisellään. Sen oli pakko ottaa kantaa tähän Lutherin uudelleen löytämään evankeliumin ytimeen. Osa katolisista otti tuon uskonpuhdistuksen sanoman vastaan ja osa tahtoi hävittää tuon opetuksen kaikkialta kristikunnasta. Mutta tuon löydön vaikutukset ovat yhä nähtävillä myös täällä Suomen hengellisessä elämässä.

Kun juhlimme uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlavuotta, iloitsemme varsinkin tästä puhtaasta evankeliumista, ja toivomme, että se saisi edelleen vapauttaa ihmisiä synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta.

Reformaation ensimmäinen kansankirja

Johdanto kirjaan Martti Luther: Isä Meidän rukouksen selitys. Sley 1982.

Martti Lutherin kirja Isä Meidän- rukoukseen liittyy mielenkiintoisella tavalla reformaatioliikkeen alkuvaiheisiin. Vuoteen 1517 saakka uudistusliike oli vaikuttanut pääasiassa opiskelijamaailmassa ja augustionolaisessa sääntökunnassa. Laajemminkin kirkossa ja sen papistossa oli tosin virinnyt myönteistä odotusta ja uutta yhteistoimintaa. Samalla oli luonnollisesti myös kohdattu ensi yritykset vaientaa kirkon epäkohtiin kohdistuva kritiikki ja julistaa sen esittäjä vaaralliseksi. Mutta varsinaisesti vuoden 1516 lopulla oli nähtävissä merkkejä siitä mitä oli tulossa. Luther oli kesäkuusta lähtein pitänyt yleistajuisia opetuspuheita Kymmenestä käskystä. Kirkko alkoi täyttyä tungokseen asti. Suuret joukot olivat lähtemässä liikkeelle. Yliopisto- ja luostariyhteisöjen piirissä koetut syvät tapahtumat sielussa jatkuivat kirkkokansan keskuudessa.

Mainitun puhesarjan Luther sai valmiiksi 24.2.1517 mennessä, jolloin alkoi paastonaika. Tällöin hän siirtyi käsittelemään Isä Meidän -rukousta. Huomattava osa Isä Meidän -rukouksen selitysteoksesta sai ensimmäisen muotonsa näissä paastonajan saarnoissa. Kuvaavaa silloiselle tilanteelle kuitenkin oli, ettei Luther heti julkaissut selityksiään kirjana. Tapahtumat etenivät nopeasti ja samanaikaisesti monella tasolla. Hän luennoi yliopistossa Galatalaiskirjeestä ja Hebrealaiskirjeestä, toimi saarnaajana ja rippi-isänä, hoiti sääntökuntansa asioita ja monia muita henkilöyhteyksiä sekä sai ruhtinailtakin erilaisia tehtäviä. Ennen kaikkea häntä sitoi talvikautena 1517-18 kuuluisien 95 teesien julkaiseminen ja taistelu anetta vastaan. Teologina ja sielunhoitajana hän näki aneen tuhoavan sekä opin parannuksesta että oikean rippikäytännön ja siten johtavan ihmisiä hengellisesti harhaan.

Tässä kriisitilanteessa Lutherin ollessa varsin yksin ja monien ystävien ja ymmärtäjien kehottaessa häntä myöntyväisyyteen julkaisi hänen oppilaansa Johannes Schneider Eislebenistä latinankielisten muistiinpanojensa pohjalta saksaksi Lutherin selitykset (Auslegung und Deutung des heylygen vater unsers, durch den Erwirdigen vnd Hochgelarten hern Marthin Luther, der heiligen schrifft Doctorn, einsidler reformirter Augustiner Ordens, esipuhe päivätty 13.1.1518, 26s.kvarto)- Julkaisija, toiselta nimeltään Johannes Agricola, oli äärimmäisyyksiin taipuva henkilö, joka vielä tähän aikaan oli Lutherin voimakas kannattaja. Hänen kerrotaan sytyttäneen rovion siinä mielenosoituksessa, jossa Luther poltti kanonisen lakikirjan ja pannauhkausbullan (1520). Samoin hän intoili kovin pyhäinkuvien, (noiden öljyllä juotettujen ja maalilla säilytettyjen pölkkypäiden) hävittämiseksi. Myöhemmin hänet tunnetaan lain hylkääjänä (antinomistina) ja Lutherin vastustajana. Schneider julkaisi teoksen Lutherin tietämättä, eikä tämä näytä olleen tapahtuneeseen aivan tyytyväinen (ks.Lutherin esipuhe s.13). Hän ei kuitenkaan siinä vaiheessa voinut asialle mitään. Toisaalta tämä ilman Lutherin suostumusta julkaistu teos lienee tehnyt Lutherin julistusta saksalaisella kielialueella laajasti tunnetuksi, sillä kirja levisi nopeasti monina painoksina.

Luther itse palasi Isä Meidän -rukoukseen vuoden 1518 lopulla, jolloin hän alkoi iltarukoushetkissä antaa sen pohjalta kristillistä perusopetusta lapsille ja maallikoille. Näistä opetuspuheista Luther muokkasi Isä Meidän -rukouksen selityksen (Auslegung deutsch des Vater unser fuer dye einfeltigen leyen Doctoris Marthin Luther, Augustiner tzu Wittenberg, 36 s, kvarto), joka ilmestyi Leipzigissa 5.4.1519. Varsin monessa kohdassa Luther liittyy Schneiderin kynästä lähteneeseen saksankieliseen tekstiin, mutta toisaalta hän on myös muuttanut ja laajentanut kirjan sisältöä.

Lutherin julkaisemana Isä Meidän -rukouksen selitys sai vielä laajemman levikin kuin Schneiderin laitos. Pelkästään saksaksi siitä ilmestyi parin vuoden aikana eri paikkakunnilla kaksitoista painosta. Latinaksi kirja käännettiin 1520 ja bööminkielelle seuraavana vuonna. Lutherin ensimmäinen elämäkerran kirjoittaja Johannes Mathesius (k.1565) kertoo, että teos julkaistiin – tosin ilman tekijän nimeä – Venetsiassa italiaksi. Myöntäessään sille painoluvan kirkon asianomainen edustaja oli sanonut: ”Autuaat ovat ne kädet, jotka ovat tämän kirjoittaneet. Autuaat ne silmät, jotka sen näkevät. Autuaiksi tulevat ne sydämet, jotka sen mukaan uskovat ja Jumalan puoleen huutavat.” Myös tunnettu humanisti Erasmus Rotterdamilaisen lähin työtoveri sekä antiikin ja kirkkoisien tekstien julkaisija Beatus Rhenanus (k.1547) toivoo kirjeessään Zwinglille 2.7.1519, että Lutherin teoksia ja varsinkin Isä Meidän -rukouksen selitystä tarjottaisiin ostettavaksi ”kaikkialla Sveitsissä, joka kaupungissa, joka torilla, joka kylässä ja joka talossa.” Esimerkit osoittavat, että reformaation tarkoittama kirkon uudistus sai aluksi kannatusta hyvin laajalti. Vasta taisteluiden tultua monet – kuten esim. Beatus Rhenanus – vetäytyivät pois.

Teoksen merkityksestä kertovat tavallaan myös Lutherin sen johdosta saamat esivallan nuhteet. Runsas kaksi kuukautta sen ilmestymisen jälkeen Saksin herttua Yrjö ilmaisi Leipzigin väittelyn yhteydessä Lutherille moitteensa siksi, että kirjan opetukset olivat hänen mielestään hämmentäneet monta omaatuntoa ja aiheuttaneet epävarmuutta rukousnauhan käyttämisessä. Ruhtinaan arvio kirjauutuudesta osuikin oikeaan siinä mielessä, että teoksesta tuli läntisen kristikunnan laajoilla alueilla reformaation ensimmäinen kansankirja. Niinpä oli luonnollista, että Lutherin opetusten tultua viime vuosisadan herätyksissä ”uudelleen löydetyksi” tämän reformaation airut oli varsin suosittu hengellinen opaskirja. Englanniksi se ilmestyi ensi kerran Lontoossa 1844 ja suomeksi Pietarissa 1830.

Isä Meidän -rukouksen selityksessä lukija kohtaa elävän ja kansanomaisen puhujan. Luther oli ollut jo kymmenen vuotta pappina, kun hän ryhtyi pitämään teoksen alkuna olevaa puhesarjaa. Heti ordinaation jälkeen oli hänen ohjaajansa Johannes von Satupitz lähettänyt hänet jalkaisin saarnamatkoille lähiseurakuntiin ja -luostareihin, jotta hän ” saisi tarpeellista ruumiinliikuntaa ja oppisi saarnaamaan”. Ei liene liioiteltua väittää, että näinä etsinnän vuosina Lutherista ahkerassa saarnatoiminnassa kouliintui sellainen evankeliumin tienraivaaja, joka osasi lähestyä tavallista kansaa. Samoin tunnetusti teologinen työ ja erityisesti omistautuminen Pyhän Raamatun selittämiseen oli hänestä mielekästä siksi, että sillä oli käyttöä konkreettisessa julistus- ja sielunhoitotyössä. Hän kertoo janonneensa teologiaa, mutta ei mitä tahansa aikakauden teologiaa. ” Tarkoitan sellaista teologiaa, joka etsii sydäntä pähkinästä, jyvää vehnästä ja ydintä luista.”

Tämä perustava teologinen asennoituminen näkyy erinomaisesti Isä Meidän -rukouksen selityksessä. Teos ei ole pelkästään rukousopas, vaan käytännöllis-dogmaattinen johdatus kristillisen uskon olennaiseen sisältöön. Oikeastaan siinä esiintyvät jo kaikki reformaatioteologian tunnusomaiset teemat, joskin sen painotuksissa heijastuu toisaalta silloinen kirkollinen tilanne ja toisaalta Lutherin teologisen ajattelun merkittävä muotoutumisvaihe.

Ainoa teema, joka näistä syistä ei ole päässyt laajasti esiin, on ensimmäinen uskonkappale eli oppi luomisen lahjoista. Esimerkiksi vuosikymmen myöhemmin ilmestyneissä Vähässä ja Isossa katekismuksessa Luther puhuu havainnollisesti Luojasta, joka pitää yllä elämää ja lahjoittaa meille kaikkea, mitä tarvitsemme. ”Jumala panee kaikki luodut palvelemaan meitä tämän elämän tarpeiden tyydyttämiseksi: auringon, kuun ja tähdet taivaalla, yön ja päivän, ilman, veden, tulen, maan ja kaiken mitä siinä on ja mitä se voi tuottaa: linnut, kalat, eläimet, viljan ja kaikenlaiset kasvit; samoin kaiken muunkin ulkonaisen ja ajallisen siunauksen: hyvän hallituksen, rauhan ja turvallisuuden. Tästä uskonkohdasta voimme siis oppia, ettei meillä kenelläkään itsestämme ole eikä kukaan voi säilyttää elämää…” (Iso katekismus, 1 uskonkohta.)

Reformaation murrosajan Luther on tuntenut niin suurta huolta kirkon hengellisestä hätätilasta, että hän käsitellessään jokapäiväistä leipää keskittyy pelastuksen kannalta elintärkeään ”taivaalliseen leipään”, Jeesukseen Kristukseen. Niinpä hän kehottaa rukoilemaan kirkolle oikeita hengellisiä paimenia ja oppineita saarnaajia, jotka ”eivät opeta meille tyhjänpäiväisten tarinoiden pohjasakkaa ja akanoita”, vaan jakavat Jumalan sana puhdasta ravintoa ja huolehtivat sakramentin pelastavien lahjojen käyttämisestä.

Vastaavanlainen painotus näkyy Herran rukouksen toisen ja kolmannen pyynnön selityksessä. Reformaation kansankirjanen ei ohjaa lukijaa kirkkoinstituution arvosteluun, vaan pitemmälle oman elämän tutkisteluun. Teos pyrkii realistisesti paljastamaan itsepetoksen, johon koko aikakausi oli vähitellen tottunut. Pessimismiä ja alistuneisuutta oli ihmisissä paljon, mutta pohjimmaisena oli väärän opetuksen vaikutuksesta luottamus hengellisiin suorituksiin ja omaan kykyyn täyttää laki. Schneiderin julkaisemasta tekstistä näkyy, että Luther on pitänyt tarpeellisena kritikoida Aristoteleelta perittyä ihmiskäsitystä, jonka mukaan järki kykenisi aina ja kaikissa asioissa johtamaan ihmistä parhaan vaihtoehdon valitsemisessa. Vastaavasti opetettiin, että ihmisellä oli vapaa tahto, jonka perusteella hän olisi kaikkien suoritustensa herra sekä niitä aloittaessaan, tehdessään että päättäessään. Luther sitä vastoin korostaa, että ihmisen luonto kaikkine voimineen on pahan myrkyttämä. Kaikki ihmiset – myös kristityt vanhan ihmisen osalta – ovat perkeleen valtakunnassa, jonka hallinta maailmassa on todellista. Jumalan armon on puhdistettava meidät ja hänen vanhurskautensa uudistettava olemuksemme. Vanhan Aatamin on jatkuvasti kuoltava, jotta Kristus voisi hallita.

Tätä syntiturmeluksen aikaansaamaa itsekkyyttä Luther tarkoittaa puhuessaan ihmisen omasta tahdosta eli itsetahdosta (der eygen wil), jonka on väistyttävä ja tultava ”ei-miksikään”. Sitä vastoi Lutherin teologiasta ei voida tehdä sitä johtopäätöstä, että ihmisen olisi kieltäydyttävä käyttämästä Jumalan luomistyön hyviä lahjoja. Jumalan luomakunnan hyvyydet eivät ole pahoja, kun ne vain saavat hänen tarkoittamallaan tavalla virrata kaikille luoduille. Juuri ihminen pilaa Jumalan lahjat pidättämällä ne itselleen. Hänet on ”irrotettava kaikista luoduista”, jotta hän oppisi tuntemaan oman väärän tahtonsa ja Jumalan hyvän tahdon. Ihmisen alkuperäistä luomisessa saatua kykyä käyttää luomakuntaa ei hävitetä, vaan uudistetaan. Silloin luodut hyvyydet virtaavat lähimmäiselle ja luomakunta tulee täyteen Jumalan ylistämistä ja rakastamista.

Kohtaamme Lutherissa kristillisen ajattelijan ja hengellisen opettajan, jolla on realistinen käsitys ihmisestä. Meille puhuu Jumalan totuudesta elävä ihminen, joka on tullut tuntemaan itsensä ja jolla on voimakas kontakti todellisuuteen.

Ks. myös Isä Meidän rukous, Isä meidän –rukouksen rikkaus, video-opetuksia Isä meidän rukouksesta.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos