Saara Kinnunen: Isän kaipuu, Perussanoma 2016
”Isää kuljetamme aina mukanamme. Kannamme matkassamme myös sitä isää, jota ei enää ole tai isää, jota ei ole koskaan ollutkaan.”
Vuoden 2016 kristilliseksi kirjaksi valittiin sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti Saara Kinnusen kirjoittama teos Isän kaipuu. Kirja on suunnattu sekä terapiatyötä tekevien ammattilaisten apuvälineeksi että yksityisten ihmisten käyttöön. Kinnunen haluaa kirjan avulla auttaa ihmisiä, jotka työstävät omaa isäsuhdettaan ja isiä, jotka pyrkivät parempaan vanhemmuuteen. Kirjan pääpaino on lapsen kaipuussa isää kohtaan, mutta Kinnunen käsittelee myös tilanteita, joissa maallinen isä ja taivaallinen Isä ikävöivät omia lapsiaan.
Teos jakautuu neljään pääteemaan. Aluksi Kinnunen käsittelee isän ainutlaatuista merkitystä lapsen kasvamisessa. Hän pohtii isän vaikutusta lapsen perustarpeitten täyttymisessä ja itsetunnon eri osa-alueitten rakentumisessa. Tyttönä ja poikana kasvamista käsitellään myös erikseen, mikä on raikasta ja tervetullutta antia yhä sukupuolineutraalimmaksi muuttuvassa yhteiskunnassamme. Varsin pian käy ilmi, että isän merkitys ei ole aina samanlainen, vaan vaihtelee sukupuolen mukaan: Tyttö odottaa isältään, että tämä ihailisi häntä. Pojalle isä on ennen kaikkea samaistumisen kohde. Yhteistä lapsille on, että heidän kokemusmaailmassaan sana ”rakkaus” on yhtä kuin aika. Lapsen ja isän yhdessä viettämä aika vakuuttaa lapsen isänsä rakkaudesta.
Toisena pääteemana Kinnunen käsittelee ongelmia isän ja lapsen välisessä suhteessa. Hän tarkastelee tapauksia, joissa isää ei syystä tai toisesta ole. Hän valaisee myös tilanteita, joissa isä on kyllä olemassa, mutta lapsen kiintymyssuhde häneen on turvaton. Ongelmat ovat meillä yleisiä. Esimerkiksi 17 000 suomalaislapsen isyys on vahvistamatta ja 90 % eroperheiden lapsista asuu äitinsä kanssa. Kinnusen mukaan lapselle on tärkeää, että isä osoittaisi häntä kohtaan hyväksyntää, huomaisi hänet ja kiittäisi häntä. Valitettavan moni isä ei kuitenkaan toimi näin, vaan voi käyttää jopa henkistä tai fyysistä väkivaltaa lastaan kohtaan. Molemmat väkivallan muodot ovat lapselle yhtä haavoittavia. Kinnunen käsittelee raskaita tilanteita sekä lasta että isää ymmärtäen.
Ongelmat isäsuhteessa kaivertavat lapsen sydämeen tyhjän paikan. Pohjimmiltaan tyhjyys on isän kaipuuta. Se voi vielä aikuisenakin vaivata eri tavoin, esimerkiksi pahana olona tai vihaisuutena. Mikäli kaipuu horjuttaa mielen tasapainoa, Kinnunen rohkaisee työstämään sitä. Hän antaa useita välineitä eheytymiseen. Kinnunen kuvaa niin traumojen käsittelyä kuin anteeksiantamisen pitkää prosessia. Niiden tarkoitus on päästä sovintoon mielen tasolla, olipa sopiminen isän kanssa käytännössä mahdollista tai ei. Sovinnon tehdessään ihminen päästää irti häntä haavoittaneesta menneisyydestään ja vapautuu jatkamaan elämäänsä hyväksyvästi ja itseään arvostaen.
Kirjansa lopuksi Kinnunen käsittelee Jumalaa Isänä. Hän pohtii, miten ihmisen isäsuhde kipukohtineen voi vaikuttaa myös hänen jumalasuhteeseensa. Esimerkiksi ankara, vaativa tai poissaoleva isä heijastuu ihmisen ymmärrykseen Jumalasta ankarana, vaativana tai poissaolevana. Kinnunen piirtää kuvan Jumalasta Isänä niin kuin Raamattu Hänet ilmoittaa. Isämme on rakastava, hyväksyvä ja armollinen, joka haluaa sanoa jokaiselle: ”Sinä olet minun rakas tyttäreni/poikani, johon minä olen mielistynyt.”
Teosta lukiessani minua ilahdutti, että kirjoittaja soveltaa psykologisia käsitteitä ja teorioita soljuvasti ja maanläheisesti. Rinnalla kulkee joukko elämänmakuisia esimerkkejä, joita Kinnunen on kerännyt nimettömiltä kirjoittajilta, kaunokirjallisuudesta ja omasta elämästään. Toiset esimerkit järkyttivät, toiset auttoivat soveltamaan teemoja omaan elämääni. Lukujen loppuun sijoitetut pohdintakysymykset herättivät miettimään käsiteltyjä aiheita vielä kerran ja uusistakin näkökulmista. Ne olisivat käyttökelpoisia myös vaikkapa kirjallisuuspiirin keskustelun lähtökohdiksi.
Psykologisen otteen lisäksi teoksessa on myös sielunhoidollinen sävy. Kinnunen lohduttaa lukuisilla hyvin sopivilla Sanan katkelmilla. Luterilaisena lukijana kuitenkin harmittaa, että sielunhoidollinen taso jää tähän. Näkökulma on yksittäisen ihmisen isä- ja jumalasuhteissa. Seurakunnan merkitystä kristityn toisena perheenä ei oteta esille. Samoin sakramenttien parantavaa vaikutusta ei käsitellä. Monien sivujen marginaaleihin voisin iloiten lisätä: ”Tämän sinulle takaa kaste!” tai ”Tähän sinä saat avun ehtoollispöydästä tai ripistä!”.
Meidän langenneessa maailmassamme ei ole isää, joka olisi onnistunut tehtävässään täydellisesti. Siksi luulen, että muutkaan teoksen lukijat eivät voi välttyä tauoilta, joilla pyyhitään silmänurkkia tai vähintään huokaistaan syvään. Tunteet nousevat pintaan. Teos kannattaakin lukea silloin, kun sille on mielessä ja sydämessä riittävästi tilaa.
Shūsaku Endō: Vaitiolo (沈黙 Chinmoku, 1966)
Shusaku Endon (1923—1996) Vaitiolo on historiallinen romaani, joka sijoittuu 1600-luvun Japaniin. Tokugawa-suvun tultua valtaan Japani sulkeutui ulkovalloilta. Lähetykselle muutos tiesi vaikeita aikoja. Kristinusko kiellettiin ja lähetystyöntekijät karkotettiin maasta. Jotkut kuitenkin jäivät jatkamaan työtä ja palvelemaan seurakunnissa vainojenkin uhalla.
Kirjan tarina alkaa, kun Rooman kirkossa kuullaan uutinen Christovao Ferreiran luopumisesta. Tämä jesuiittapappi oli pitänyt pitkään yhteyttä kirkkoonsa kirjeitse kertoen seurakunnan tilanteesta ja menetetyistä veljistä ja sisarista. Nyt hän viestin mukaan oli julkisesti kieltänyt uskonsa. Kaksi hänen oppilastaan Sebastiao Rodriges ja Francisco Garrupe pitävät uutista mahdottomana ja päättävät lähteä Japaniin etsimään Ferreiraa ja auttamaan japanilaisia seurakuntia, jotka ovat jääneet ilman paimenia.
Rodrigues ja Garrupe saapuvat Japaniin ja saavat yhteyden paikallisiin kristittyihin. Uutterasti he ryhtyvät kaitsemaan löytämäänsä japanilaisten kristittyjen kyläyhteisöä. Kaksikko joutuu tekemään työtä karuissa olosuhteissa peläten joka hetki joutuvansa kiinni. Heillä on kuitenkin selkeä tarkoitus ja tehtävä. Rodrigues ja Garrupe ovat ehkä viimeiset lähetystyöntekijät koko Japanissa. Heidät on asetettu paljon vartijoiksi.
Kuva Kristuksen kasvoista on kirjassa toistuva motiivi, joka kertoo Rodriguesin sisäisestä elämästä sekä hänen työnäystään Japanissa. Matkan alussa käsitys tehtävästä on selvä ja kuva kristuksesta kirkas: ”Kristuksen toinen jalka on hautapaaden päällä, ja hänen oikeassa kädessään on risti. Hän katsoo suoraan eteenpäin, ja hänen kasvoillaan on sama rohkea, sankarillinen ja vakuuttava ilme, mikä hänellä on täytynyt olla Tiberiaan meren rannalla…”.
Ennen pitkää Rodrigues ja Garrupe paljastuvat ja joutuvat kulkemaan samaa tietä, kuin heidän opettajansa Ferreira. Papit ovat valmistautuneet kärsimään ja kuolemaan Kristuksen ja japanilaisten kristittyjen puolesta, mutta huomaavatkin, että nämä joutuvat kärsimään heidän puolestaan. He joutuvat katsomaan vierestä, kuinka ihmiset kuolevat, taistelevat, luhistuvat ja vaipuvat epätoivoon, kun heitä painostetaan luopumaan uskostaan. Luopumisen osoituksena kristittyjen pitää polkea fumieta, joka on kuva Kristuksesta ja neitsyt Mariasta.
Ahdingon ja avuttomuuden keskellä kuva kirkaskasvoisesta Jeesuksesta väistyy. Samalla Rodrigues pohtii myös tehtävänsä mielekkyyttä. Onko Japani menetetty ja oliko lähetyksen lupaava alku vuosia sitten pelkkää valetta? Kaiken tämän keskellä Jumala on vaiti.
Endōn kirja ravistelee kunnian teologista kuvaa Jeesuksesta, uskosta, lähetyksestä ja marttyyriudesta. Sen äärellä pohdin myös uudestaan ”marttyyrit ovat kirkon siemen” -hokemaa, joka pitää joskus sisällään jopa toiveen vainoista. Endoon kuvaus Japanin vainoista tuo uskonsankaruuden rinnalle tappion, uskon heikkouden, epäilyksen, epäonnistumisen ja petturuuden.
Läpi kirjan Rodriguesin hartain toive on, että Jumala rikkoisi hiljaisuuden, että hän tekisi jotain. Jobin kirjan tavoin vaitiolo ei ole vastaus kärsimyksen ongelmaan. Paremminkin Jumalan sietämätön vaitiolo riisuu henkilöhahmot kaikista selityksistä ja järkeilyistä. Kirjan lopussa hiljaisuus lopulta päättyy. Vastauksia tai selityksiä Rodrigues ei Jobin tavoin saa.
Vaitiolo voitti julkaisuvuonnaan 1966 Tanizaki-kirjallisuuspalkinnon ja sitä pidetään Endōn tärkeimpänä teoksena. Kirjan innoittamana on tuotettu kaksi elokuvaa vuosina 1971 (ohj. Shinoda) ja 2016 (Scorcese).
Usein kuulee baptistista kastekäsitystä kannattavien opettavan, että kasteen edellytyksenä tulee olla sitä ennen tapahtunut uudestisyntyminen, eli vain uudestisyntyneen ihmisen voi kastaa. Itse kasteen merkitykseksi tällöin jää lähinnä se, että kasteessa ihminen tunnustaa uskoaan ihmisten ja Jumalan edessä. Kasteen ajatellaan siis olevan jotain, mitä ihminen tekee. Yhtenä yleisimmistä perusteluista tälle käsitykselle annetaan Apostolien tekojen kohta 8:37, jossa kerrotaan Filippoksen vastaus etiopialaisen hoviherran kysymykseen siitä, mikä estää kastamasta häntä: ”Filippos sanoi hänelle: ’Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista.’ Hoviherra vastasi: ’Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika’.”
Vuoden 1938 raamatunkäännöksessä tätä jaetta ei esiinny lainkaan. Tämä johtuu siitä, että kyseinen jae puuttuu kaikista varhaisimmista sekä luotettavimmista Apostolien tekojen käsikirjoituksista. Apostolien teot löytyvät jo 200-, 300-, ja 400- luvulta olevista käsikirjoituksista, eikä yhdessäkään niistä kyseistä jaetta ole. Jae esiintyy ensimmäisen kerran vasta 500-luvulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa ja muutamassa 900-1300-luvuille ajoitetuissa käsikirjoituksissa. Myös kaikkien muiden tekstin alkuperää selvittävien metodien avulla päästään samaan lopputulokseen: Jae ei selkeästikään ole kuulunut Luukkaan kirjoittamaan alkuperäiseen tekstiin, vaan on jonkun kopioitsijan hyvin myöhäinen lisäys. Luukkaan alkuperäistekstissä ei Filippos anna sanallista vastausta lainkaan hoviherran kysymykseen: ”Mikä estää kastamasta minua?”, vaan siirtyy suoraan kastamaan hoviherraa.
Voi olla mielenkiintoista pohtia, mitä jakeen kopioitsija on ajatellut pyhästä kasteesta ja sen suhteesta uskoon, mutta koska kyseinen jae ei ole osa Raamattua, ei se anna lainkaan valoa siihen kysymykseen, mitä Raamattu opettaa pyhästä kasteesta.
On tärkeä muistaa, että Raamattu ei ole ristiriitainen kirja. Raamattu ei missään opeta, että kasteen edellytyksenä täytyy olla ensin tapahtunut uudestisyntyminen, vaan sen sijaan Raamattu opettaa, että kaste vaikuttaa uudestisyntymän: ”Jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan (Joh 3:5), ”Hän pelasti meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta (Tit 3:5). Jumala ei edellytä, että ihmisen pitäisi olla ensin pelastettu, ennen kuin hänet voi kastaa, vaan lupaa pelastaa kasteen kautta: ”vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena” (1. Piet 3:21). Jumala ei vaadi, että pitää tulla ensin puetuksi Kristuksen vanhurskaudella, ennen kuin voi kastaa, vaan kasteessa hän lupaa tuon puvun: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet (Gal 3:27)”. Uudestisyntyneellähän on synnit anteeksi, mutta Jumala ei edellytä, että ennen kastetta pitäisi olla saanut synnit anteeksi, vaan hän lupaa lahjoittaa kasteessa syntien anteeksiantamuksen. ”Nouse, huuda avuksi hänen nimeänsä ja anna kastaa itsesi ja pestä pois syntisi” (Apt. 22:16. Ks. myös Apt. 2:38). Kaste ei siis ole ihmisen tunnustautumisen teko Jumalalle, vaan Jumalan ylitsevuotavan armollinen teko ihmiselle.
Luukkaan tallettama kuvaus Filippoksen ja hoviherran kohtaamisesta kertoo, miten jo alusta lähtien kristilliseen evankeliumin julistamiseen on olennaisena osana kuulunut opetus kasteesta. Luukas kertoo Filippoksen vain julistaneen ”evankeliumia Jeesuksesta” (8:35), ja siihen on sisältynyt opetus kasteesta, koska tämä pelastusta janoava mies osasi heidän tullessaan veden ääreen kastamista pyytää.
Kts. lisää: Kaste
Jouko Martikainen: Idän tietäjät
Perussanoma, 2016
Jouko Martikainen on kirjoittanut pienen (89 s.) suuren kirjan idän tietäjistä. Keitä olivat tietäjät? Ennen kuin käsitellään kirjaa, kysytään, kuka kirjan kirjoittaja on? Jouko Martikainen (s. 1936) on maamme merkittävimpiä teologeja. Suurelta yleisöltä Martikainen on luultavasti pysynyt piilossa sen vuoksi, että hän on tehnyt merkittävän osan työurastaan ulkomailla, Göttingenin yliopiston itämaisen kirkkohistorian professorina (1984-2001). Juuri itämaisen teologian ja historian tuntemuksensa ansiosta Martikainen kykenee johdattamaan lukijansa tietäjien jäljille.
Tietäjät vievät ajatukset jouluun, Jeesuksen syntymään (Matteuksen evankeliumin 2. luku sijoittuu meillä kirkkovuodessa loppiaiseen). Kertomuksen mukaan tietäjät saapuvat itäisiltä mailta erityistä tähteä seuraten kumartamaan vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta ja tuomaan hänelle kuninkaallisia lahjoja. Kertomus kuulostaa ihmeenomaiselta. Ei siis ihme, että sitä on helppoa pitää joulusatuna. Mistä tietäjät olisivat saaneet tiedon messiaan syntymästä? Kuinka tähti voi johdattaa heidät oikeaan aikaan oikeaan paikkaan? Juuri näihin kysymyksiin Martikainen etsii – ja löytää vastauksia.
Tutkijan oma mielenkiinto aiheeseen syttyi hänen paneuduttuaan kuuluisan syyrialaisen Bar Bahlulin (k. n. 1000 jKr.) syyrialais-arabialaisen sanakirjan, maagit, sanaan. Kirja mainitsee nimeltä, ei kolme, vaan kaksitoista idän tietäjää. Heidän jäljilleen pääsemiseksi on tutkijan kyettävä paneutumaan Raamatun kirjoituksiin, läntisen vanhan kirkon opettajien sekä syyrialaisten oppineiden kirjoituksiin, yleiseen historiaan ja maantieteeseen, unohtamatta tähtitiedettä.
Selviää muun muassa, että itäsyyrialaisessa kirkossa tietäjien aihe on ollut niin suosittu, että siitä on tehty Tiernapoikien tapainen jouludraama. Raamatun historiallinen kirjoitus osoittaa juutalaisten eläneen persialaisten keskuudessa Babylonian pakkosiirtolaisuudessa 500-luvulla eKr. Siellä juutalaisille ominainen messias-odotus sai yllättävää vastakaikua. Myös persialaisten uskonnossa odotettiin pelastajahahmoa. Maagit eivät olleet noitia, vaan he kuuluivat hallitsijan hovineuvostoon. He olivat oppineita tähtitieteen alalla. Matkaan lähteneiden tietäjien nimistö on tuttua Persian historialliselta partilaiskaudelta (n. 250 eKr. – 224 jKr.)
Vaikka kirjoittaja selostaa tutkimuksen koukeroita vain päällisin puolin, kaltaiseni lukija kaipaisi jonkinlaisia kaavioita ja karttakuvioita hahmottaakseen historiallisia kehityskulkuja ja maantiedettä paremmin. Mikään ei toki estä etsimästä sellaisia muista kirjoista tai vaikkapa internetin tietoaitoista.
Entäpä Betlehemin tähti? Millaisen selityksen Martikainen sille antaa? Onko tähti yliluonnollinen vai luonnollinen ilmestys? On mielenkiintoista, että Raamattu tuntee tähden jo lähtökohdissaan (4. Moos. 24:17). Tähti esiintyy pakkosiirtolaisuuden jälkeisen Israelin paikannimistössä ja tietenkin evankeliumin kertomuksessa. Kun vastausta etsitään tähtitieteestä eli astronomiasta (ei astrologiasta!), on historiasta löydettävä jokin kiinnekohta, ajanjakso, jonka tähtitaivaan tilannetta lähdetään selvittämään. Evankeliumi kertoo tapahtumien sijoittuneen Herodes Suuren viimeisiin vuosiin.
Tähtitieteellisten laskelmien avulla voidaan tietää täsmälleen, mitä tuolloin Persian ja Lähi-Idän tähtitaivaalla tapahtui. Martikainen tukeutuu tähtitieteen saralla itävaltalaisen Ferrari d´Occhieppon (1907-2007) tutkimuksiin. Jeesuksen syntymän aikoihin tähtitaivaalla osattiin odottaa erityisiä merkkejä. Niihin liittyi yleisesti suuria odotuksia aikakausien vaihtumisesta, samaan tapaan kuin meillä vuosituhannen vaihtumisessa (”Y2K”). Siksi myös Herodes oli varpaillaan tietäjien delegaation saapuessa.
Rovasti, teol. lis., amatööritähtitieteilijä, Risto Heikkilä, kuvaa ajanlaskun alun Lähi-Idän tapahtumia maan päällä ja tähtitaivaalla kirjassaan, Betlehemin tähti (2000, WSOY. Kts. myös Tähtitaivaan merkityksiä. 2008, Kirjapaja). Mainittakoon, että Heikkilä ja Martikainen (tai d´Occhieppo) päätyvät ajoittamaan tietäjien vierailun eri ajankohtaan. Tämä ei ole ihme, kun huomioidaan, kuinka paljon erilaisia muuttujia analyysissä voidaan ottaa huomioon. Tähtitaivaan merkit ovat kuitenkin selvät ja ne voidaan todistaa helposti nykyaikaisen tähtitieteen keinoin.
Martikaisen pieni kirja tekee suuren palveluksen kertomalla tietäjistä ja Betlehemin tähdestä. Se, mitä meidän aikanamme on totuttu pitämään menneisyyden myyttinä, osoittautuu historialliseksi tapahtumaksi. Aivan tarkkaan ja aukottomasti kaikkia yksityiskohtia ei tutkimuksen keinoin voida selvittää, eikä ole tarpeenkaan. Sitä varten on Jumalan oma ilmoitussana, Pyhä Raamattu. Ilman juutalaisilta saatua ilmoitusta juutalaisten kuninkaasta tietäjät eivät olisi osanneet lähteä vaeltamaan kohti Israelia. Ilman Marialta ja Joosefilta saatua ilmoitusta seimen lapsen henkilöllisyydestä messias olisi jäänyt salaisuudeksi. Martikainen tulee sivulauseessa kertoneeksi myös sen, miksi maailmassa edelleen tarvitaan tutkimusta ja tutkijoita.
PS. Lisää tietoa Jeesuksen syntymän ajan maailmasta. Mitä kieltä Jeesus puhui?
YLE areena: Mitä kieltä Jeesus puhui?
YLE: Jeesuksen äidinkieltä puhutaan Södertäljen torilla
Missä on oikea näkyvä kirkko? Mistä minä voin löytää kristillisen kirkon? Luterilaisuuteen on alusta lähtien kuulunut opetus kirkon tuntomerkeistä. Niillä tarkoitetaan merkkejä, joiden kautta tiedämme, missä ”yksi, pyhä, katolinen kirkko on”. Petri Hiltunen johdattaa nyt opetussarjassaan näihin Kirkon tuntomerkkeihin. (Kts. lisää).
Äänetön planeetta (Out of the Silent Planet, 1938).
Matka Venukseen (Perelandra, 1943).
Piinattu planeetta (That Hideous Strength, 1945).
C.S. Lewis tunnetaan parhaiten Narnia-sarjan, Paholaisen kirjeopiston ja Tätä on kristinusko -kirjan kirjoittajana. Lewis kirjoitti elinaikanaan paljon erilaisia tekstejä: fiktiota, runoja, teologisia kirjoja sekä kirjallisuusstieteen teoksia. Lewisin vähemmän tunnettuun tuotantoon kuuluu Ransom-trilogian nimellä tunnettu kirjasarja.
Lewis lähtee sarjassa liikkeelle ajatusleikistä, johon hän kutsuu myös lukijansa: millainen maailmankaikkeus voisi olla, jos lankeemus rajoittuisi Maa-planeetalle? Mitä muilla planeetoilla elävät olennot tällöin tietäisivät Jumalasta? Millainen maailmankaikkeus olisi, jos se olisikin lähempänä keskiaikaista näkemystä seitsemästä taivaasta asukkaineen kuin materialistista näkemystä tyhjästä avaruudesta? Lewis esittelee trilogiassaan oman versionsa tällaisesta maailmankaikkeudesta.
Trilogia alkaa kirjalla Äänetön planeetta. Kirjan päähenkilö Elwin Ransom, filologian professori, tapaa lomallaan kouluaikaisen tuttavansa, keinottelija Devinen ja tämän toverin fysiikan professori Westonin. Nämä sieppaavat Ransomin ja vievät hänet mukanaan Mars-planeetalle. Marsissa Ransom tutustuu paikalliseen väestöön ja oppii heidän kieltään. Samalla hänelle paljastuu, ettei maailmankaikkeus olekaan aivan sellainen, kuin hän aikaisemmin kuvitteli. Ransomille selviää, että Marsia kaitsee Ojarsa-niminen, enkelin tapainen olento, joka on maailmankaikkeuden Luojan palveluksessa. Myös Maalla oli aikoinaan oma kaitsijansa, mutta tämä ”vääntyi”, ja aiheutti täten sen, että Maa on erilainen kuin muut planeetat. Äänetön planeetta on koko trilogian lyhin ja suoraviivaisin kirja. Kirjan tarkoitus on esitellä lukijalle maailma ja henkilöt, joita Lewis käytti trilogian myöhemmissä osissa. Kirjan kantavia teemoja on se, millainen vaikutus langenneilla ihmisillä olisi muuhun maailmankaikkeuteen, jos he lähtisivät sitä valloittamaan. Samalla kirja kuvaa hienosti langenneen ja lankeamattoman välistä vuorovaikutusta.
Sarjan toisessa osassa, Matkassa Venukseen, Ransom lähetetään Venukseen suorittamaan tehtävää Maleldilin, maailmankaikkeuden Luojan, lähettiläänä. Ransom lähetetään tälle matkalle, koska hän osaa jo paikallisen kielen. Pian planeetalle saapumisensa jälkeen Ransom tapaa vihreän naisen, ja hänelle selviää että tämä nainen on oman maailmansa lankeamaton ”Eeva”. Venuksella on paljon kelluvia saaria, sekä yksi kiinteä maa. Vihreä nainen kertoo Ransomille, että Maleldil on kieltänyt Venuksen asukkaita nukkumasta kiinteällä maalla. Kun myös Weston päätyy planeetalle ”elämänvoimaksi” kutsumansa hengen ohjailemana, ja alkaa keskustella vihreän naisen kanssa, Ransomille selviää, että hänen tehtävänsä on yrittää estää lankeamuksen tapahtumista Venuksella. Matka Venukseen on täynnä oivaltavia keskusteluja. Näistä seuraava on eräs omia suosikkejani, sillä siinä on upeasti kuvattu lankeamiskertomuksen kantavia teemoja. Lainauksessa mainittu Kirjavikko on Ransom.
”Valtiatar”, sanoi Ransom, – kuunteletko minua jos puhun?
– Mielihyvin, Kirjavikko.
– Tämä mies sanoi, että kiinteällä maalla asumisen kieltävä laki eroaa muista laeista, koska sitä ei ole säädetty toisissa maailmoissa ja koska emme näe sen hyvyyttä. Ja tähän asti hän on oikeassa. Mutta sitten hän sanoi sen olevan erilainen siksi, että voisit uhmata sitä. Mutta siihen voi olla toinenkin syy.
– Sano mikä se on, Kirjavikko.
– Minä luulen Hänen säätäneen tuon lain siksi, että olisi olemassa kuuliaisuutta. Tätä kaikkea muuta tehdessäsi on se, mitä sanot Hänen tottelemisekseen, vain sitä mikä on hyvää omissa silmissäsikin. Mutta riittääkö se rakkaudelle? Teet sitä kaikkea kyllä siksi, että se on Hänen tahtonsa, mutta et silti yksinomaan siitä syystä. Missä sen sijaan voisit maistaa tottelemisen iloa, ellei Hän pyytäisi sinua tekemään sellaistakin, minkä ainoana syynä on Hänen toivomuksensa?
Sarjan kolmas ja viimeinen osa Piinattu planeetta on monella tapaa hyvin erilainen kuin edeltäjänsä. Se sijoittuu kokonaan Maahan, ja siinä on eri päähenkilöt kuin aiemmissa kirjoissa. Kirjan tunnelma on myös hyvin erilainen: se on paikoitellen varsin synkeä ja trillerimäinen, enkä suosittelisi sitä ihan nuorille lukijoille. Kirjan päähenkilöinä ovat tällä kertaa melko tuore aviopari Mark ja Jane Studdock. Mark työskentelee sosiologina pienessä yliopistossa ja saa kutsun KIVA:n (kansallinen, itsenäinen ja vapaa) eli Yhdistyneen kansallisen koe- ja tutkimuslaitoksen jäsenyyteen. Samaan aikaan Janea vaivaavat selittämättömät unet. Jane päätyy kartanoon, jossa elää pieni Ransomin ystävistä koostuva yhteisö. Piinattu planeetta on kertomus hyvän ja pahan taistelusta. Samalla se on kertomus siitä, miten käy ihmisille, joita ei opeteta erottamaan hyvää ja pahaa toisistaan. Kirja syventää myös jo sarjan ensimmäisessä osassa olleita teemoja luonnon ja ihmisluonnon valloittamisesta, ja siitä kuinka tämä pohjimmiltaan merkitsee harvojen yksilöiden valtaa suhteessa kaikkiin muihin ihmisiin. Samalla kirja on myös kertomus avioliitosta ja siihen liittyvistä ongelmista. Monet Piinatussa planeetassa esitetyistä ajatuksista löytyvät tarkemmin esiteltyinä Lewisin filosofisesta teoksesta Abolition of Man.
Ransom-trilogia on hyvä esimerkki siitä, miten tarinoita voi käyttää apologian ja evankeliumin eteenpäin viemisen välineenä. Tarinat saavat näkemään ”tutut” asiat uudestaan. Esimerkiksi lankeemuskertomus on yleensä ihmisille hyvin tuttu, mutta Matka Venukseen tuo sen ydinsanoman hyvin esille.
Suosittelen Ransom-trilogiaa sellaisille lukijoille, jotka pitävät hyvistä romaaneista ja kirjoista, jotka saavat ajattelemaan. Älä ohita näitä kirjoja, vaikka tieteiskirjallisuus ei yleensä olisi suosikkikirjallisuudenlajisi. Näillä kirjoilla on mielestäni paljon annettavaa jokaiselle. Ne ovat joka tapauksessa viihdyttäviä ja hyvin kirjoitettuja tarinoita. Jos haluat perehtyä vielä tarkemmin filosofisiin ja teologisiin ajatuksiin näiden romaanien taustalla, kannattaa lukea myös Lewisin kirjat Discarded Image ja Abolition of Man. Näistä ensimmäinen on Lewisin yliopistossa pitämiensä luentojen pohjalta koostama teos, joka käsittelee keskiaikaista maailmankuvaa, ja jälkimmäinen on Lewisin ainoa puhtaasti filosofinen teos, joka käsittelee kasvatusta ja kasvatusfilosofiaa.
Hyvä tarina puhuttelee monella tasolla. Se valloittaa lukijan mielenkiinnon juonellaan ja saa usein ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. C.S. Lewisin Ransom-trilogia on tällainen tarina ja siksi lukemisen arvoinen.
Usein kuulee väitettävän, että kreikan sana kastaa (baptidsoo) tarkoittaa ainoastaan upottamista ja siksi ainoa pätevä kaste olisi upotuskaste. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä baptidsoo ilmaisee hyvin monenlaista vedellä koskettamista, joista vain yksi tapa on upottaminen veteen kokonaan.
Luukkaan evankeliumin kohta Luuk. 11:38 kertoo: ”Mutta kun fariseus näki, ettei Jeesus peseytynyt ennen ateriaa, ihmetteli hän.” Tässä sana ”peseytynyt” on kreikassa sama baptidsoo-verbi, jota käytetään kastamisestakin. Tuohon aikaan fariseuksillakaan ei ollut tapana upottautua kokonaan veteen ennen ateriaa, vaan ainoastaan pestä kätensä rituaalisella pesulla (Mark. 7:3). Fariseus ei siis ihmetellyt sitä, ettei Jeesus upottanut koko ruumistansa veteen ennen ateriaa, vaan sitä, ettei Jeesus pessyt käsiänsä. Näin tässä baptidsoo ei viittaa koko ruumiin upottamiseen, vaan ainoastaan käsien kastamiseen vedellä. Käsien rituaalinen pesu vieläpä tehtiin kaatamalla vettä käsiin kaksi kertaa, ei upottamalla niitä veteen.
Se, että Paavali puhuu siitä, miten me kasteessa olemme haudatut (Room. 6:4) ei tarkoita, että kasteen tulee tapahtua upottamalla. Paavalin aikaan hautaus ei tapahtunut upottamalla ruumista maahan ja peittämällä mullalla, vaan haudat olivat kalliohautoja, jotka sijaitsivat maan tasalla kalliossa tai joskus jopa hieman maanpinnan yläpuolella. Jeesustakaan ei haudattu maan poveen vaan kallioon hakattuun hautaan.
Ennen taivaaseenastumistaan Jeesus käski opetuslapsiaan odottamaan Jerusalemissa sen lupauksen täyttymistä, jonka olivat häneltä kuulleet: “Sillä Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä, ei kauan näitten päivien jälkeen.” (Apt. 1:4-5). Tarkoittiko tämä, että opetuslapset upotettaisiin Henkeen? Ei, sillä kolme kertaa Apostolien tekojen toinen luku kertoo, että Pyhä Henki vuodatettiin heidän päällensä helluntaina, kun lupaus täyttyi (Apt. 2:17, . Ks. myös Apt. 11:15-17). Nämä kohdat osoittavat, että kastamisella tässä tarkoitettiin vuodattamista.
Vuodattaminen tai valelu kastetapana itse asiassa sopii hyvin Raamatun kuvauksiin puhdistuksesta vedellä. Leeviläisistä Jumala oli määrännyt, että heidät tuli puhdistaa palvelusta varten ”pirskottamalla heihin synneistä puhdistavaa vettä” (4.Moos.8:7). Samoin tulevasta uudesta liitosta Hesekielin kirjassa (Hes. 36:25) oli ennustettu: ”Minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte”.
Uuden testamentin verbiä kastaa käyttävät antiikin kirjailijoista esimerkiksi Plutarkhos ja Ksenofon puhuessaan kastelusta, jonka puutarhuri tekee kaataessaan vettä kasvien päälle. Edelleen varhaiskristillisistä lähteistä Didakhee ohjeistaa, että kristillisen kasteen voi toimittaa valelemalla ”päähän kolmesti vettä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Didakhee on varhaisimpien arvioiden mukaan kirjoitettu vuosien 50-70 paikkeilla tai viimeistään vuoden sata paikkeilla. Se on kirjoitettu samalla kielellä kuin Uusi testamenttikin, eli kreikaksi, ja siis samaa kreikan sanaa käyttäen se opastaa, että kastaminen (baptidsoo) voidaan tehdä valelemalla vettä päähän. Jos kreikan baptidsoo tarkoittaisi ainoastaan upottamista, ei Didakheen kirjoittaja olisi voinut käyttää sitä sanoen ristiriitaisesti, että upottamisen voi toimittaa valelemalla.
Myös arkeologian todisteet puhuvat sen puolesta, että kasteita on toimitettu myös muulla tavalla kuin upottamalla. Esimerkiksi Nasaretista on löydetty toiselle vuosisadalle ajoitettu kasteallas, joka on liian matala ja kapea, jotta siinä olisi voitu kastaa ketään upottamalla. Samoin Rooman katakombissa Pyhän Sixtuksen kastekappelissa on säilynyt vanhin (toisen vuosisadan alun) Jeesuksen kastamista esittävä kuva. Jeesus ja Johannes seisovat siinä Jordanin matalassa vedessä, ja Johannes valaa eteenpäin kumartuneen Jeesuksen päähän vettä. Tämä varhainen kuva todistaa, että kasteita oli tapana toimittaa myös valelemalla.
Raamattu ei siis määrää kasteen muotoa. Siksi kristillinen kaste voidaan toimittaa valelemalla, pirskottamalla tai upottamalla, kunhan se toimitetaan vettä käyttäen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Kts. myös: Kaste, Lapsikaste, Mitä kaste hyödyttää?, Pääsiäinen: kristityn kastejuhla, Kastepuku, Chemnitzin opetus kasteesta
Gustav Björkstrand: ELÄMÄ ON JOUKKUEPELIÄ John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana.
Suom. Sirpa Hietanen. Helsinki 2016
Arkkipiispa em. John Vikström on saanut piispan em. prof. Gustav Björkstrandin kädestä lähteneen 500 sivun muistomerkkijärkäleen. Elämänkertateoksen esitystapa jakaa John Vikströmin vaiheet kolmeen osaan, joiden piirissä tarkastellaan Vikströmin elämäntyön eri aiheita: ”Tie piispanvirkaan 1931 – 1970”, ”Porvoon hiippakunnan piispana 1970 – 1982” sekä ”Turun arkkihiippakunnan ja Suomen arkkipiispana 1982 – 1998”. On uuden etsimistä, on sosiaalietiikkaa, yhteiskuntasuhteita, kirkkojenvälisiä yhteyksiä, politiikkaa, jalkapalloa, perhe-elämää, maailmanmenoa. Gustav Björkstrand on historioitsijana tehnyt tarkkaa työtä kuin Juhani Suomi Kekkos-elämänkerroissaan. Björkstrandilta – lukijan onneksi – puuttuu Juhani Suomen hartauskirjatyyli. Siitä huolimatta samoja ongelmia on.
Björkstrandilla olisi ollut ns. tuhannen taalan mahdollisuus selvittää, mitä tapahtui, mitä ei tapahtunut John Vikströmin lähes 30-vuotisen piispakauden aikana. Millainen oli Suomen kirkko, jonka piispaksi hänet vihittiin v. 1970. Millaisessa kunnossa Suomen kirkko jatkoi purjehtimistaan eteenpäin hänen jäädessään eläkkeelle, yhtenäisempänä vai enempi hajallaan? Mielestäni Gustav Björkstrand on kadottanut paalupaikkansa tarjoamat hyödyt. Kerrotaan yhteyksistä, tapaamisista, yhteenotoista. Se tapahtuu kuvaillen vailla kriittistä syväanalyysia. Sellaisen puutteessa rikaskin elämänkerran kohde latistuu monen muun elämänkertakirjan tavoin tasolle ”tärkeitä ihmisiä, joita tapasin” ja taantuu haukotuttavaksi kokousten ja ansioiden luetteloksi. Gustav Björkstrand on kunniallisen ystävällinen John Vikströmin vastustajille. Kirja on kuitenkin kärsinyt siitä, että hän on ylenmäärin ystävällinen ystävälleen John Vikströmille. Elämänkerran kirjoittajalle on aina eduksi riittävä välimatka ja kriittinen silmä: ei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää. Kriittisyyden puuttuessa herkulliset selvittelyn paikat ohitetaan pikaisesti. Ongelmien sijasta teksti nopeasti pompahtaa takaisin John Vikströmiin, joka aina lopulta on tietenkin kunnon mies. John Vikströmin härkäpäisyydestä johtunut pitkitetty kiista ulkomaantyön johtajan Jaakko Launikarin erottamisesta v. 1987 todetaan sovittavin äänenpainoin sentään virheeksi (s. 373 – 376). Vehmaan seurakunnan monivuotista, veristä kiistaa, jota tuomiokapitulin lainoppinut asessori pahensi, ei ole mainittu, eikä kirkkoherra Paavonperän nimi näy henkilöluettelossa. Siinä välienselvittelyssä olisi tarvittu enempi kirkko-oikeuden tajua ja vähempi härkäpäisyyttä.
Kaikki ei mennyt kuin Strömsössä, kuten kulunut sanonta nykyään kuuluu. Lukijalle kriisien ymmärtäminen tehdään vaikeaksi sillä, että tapauksessa kuin toisessakin Björkstrand kuvaa lempeän John Vikströmin, jos ei aivan Danielina jalopeurojen luolassa, niin ainakin hänen arvostelijoidensa vihaisen koiralauman keskellä. Analyyttisempi kirjoittaja olisi sukeltanut tiedotusvälineistä tuttua pintatasoa syvemmälle näkemään sieltä nousevat syyt, sillä nehän ratkaisevat. Historismin perinteitä seuraava Björkstrand olisi tarvinnut kumppanikseen Björkstrandin, joka olisi ollut teologian ja filosofian alueilla vahva systemaatikko. Tämän jälkimmäisen poissaolo tuntuu kirjan alusta loppuun. Se on aiheuttanut tekstin tietynlaisen anemian. Me John Vikströmin kanssa eri mieltä olleet emme ilkeyttämme vedonneet Pyhään Raamattuun, Tunnustuskirjoihin ja Lutheriin. Siksi meidän taivuttelemisemme vuodesta toiseen oli jotakin samaa kuin Martti Lutherin painostaminen Wormsissa 1521 kiristyksin, lahjomisin ja uhkauksin: ”Olen sidottu lainaamaani Raamatun sanaan, ja omatuntoni on Jumalan sanan vanki. En voi enkä halua peruuttaa mitään, sillä ei ole hyvin eikä oikein toimia omaatuntoaan vastaan. Tässä seison enkä muuta voi, Jumala minua auttakoon. Amen.” Raamatun eksegetiikka, Tunnustuskirjojen jatkuva opiskelu ja yhä syvempi perehtyminen Martti Lutherin opetuksiin riisti meiltä kaiken sen oppiperinnön, jolla oli Helsingin ja Åbo Akademin tiedekunnissa ollut luterilaisen nimi sitä kuitenkaan olematta. Protestanttinen Luther alkoi noissa opinnoissamme korjaantua näköisekseen eli vanhakirkolliseksi Raamatun tohtoriksi ja uskonpuhdistajaksi. Jos Gustav Björkstrand olisi paneutunut tähän aiheeseen, hän olisi voinut tulla kriittisemmäksi kuvattavaansa kohtaan ja mielenkiintoisemmaksi lukijan kannalta.
Kehitys naispappeuden toteuttamiseen 1980-luvulla jää puutteelliseksi, koska historialliset Ilkko I ja – II seminaarit 1980 ja 1982 kuitataan vain maininnalla. Ensimmäisessä John Vikström oli mukana Porvoon piispana, toisessa Turun ja Suomen arkkipiispana. Poimin vain pari, kolme hetkeä. Ensi kertaa näin John Vikströmin kunnolla suuttuvan, kun olin sanonut, että täsmälleen samalla Raamatun tekstin peukaloimisella, jota on harrastettu virkakysymyksessä, voidaan ja tullaan perustelemaan tulevaisuudessa mitä tahansa, mikä on vastoin Raamattua. Seuraavaksi oli odotettavissa homoseksualismin tuominen kirkkoon. Siihen John Vikströn räjähti: ”Näillä kahdella asialla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa!” Hän moitti puheenvuoroani sopimattomaksi. Sanoin, että toivon olevani väärässä mutta pelkään, että sanani osoittautuvat tulevaisuudessa oikeiksi tms. Nyt tiedetään, kuinka siinäkin kävi. Toisen Ilkko-seminaarin tiedotustilaisuudessa John Vikström sanoi, että naispappeuden torjujilla olivat vahvat raamattuperusteet, mutta he eivät voineet tyydyttävästi perustella, kuinka kirkossa voisi vallita erilainen järjestys kuin yhteiskunnassa. Naispappeuden kannattajia hän moitti kykenemättömyydestä perustella kantaansa vakuuttavasti Raamatulla. Sitten hän sanoi jotenkin seuraavalla tavalla: ”Nämä näkökohdat on selvitettävä perusteellisesti ennen kuin virkakysymys ratkaistaan.” Se ratkaisu tapahtui kuitenkin nopeasti ja selkämme takana, koska jo kevään 1984 kirkolliskokouksessa oli voimakas offensiivi naispappeuden hyväksymiseksi. Kun se epäonnistui, monet liberaalit itkivät. Kyyneleet kuivattiin, ja naispappeus ryskäistiin läpi kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Kustaa Aadolfin päivänä 1986. Miten sen siisteimmin sanoisi: John Vikström oli joko syönyt sanansa tai hän oli pettänyt ne, jotka uskoivat hänen sanaansa. Olin yksi heistä. Vanha julkisen elämän totuus on se, ettei Suomessa sellaista voi tehdä kuin kerran.
Kirja ei myöskään selitä, miksi kirkolliskokouksessa hyväksytty piispa Yrjö Sariolan ponsi tunnustuksellisten kirkon työntekijöiden suojaksi jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Sen sitovuus on kerta toisensa jälkeen kiistetty, kun vanhauskoisten tilannetta kirkossa on kiristetty. Björkstrand antaa epäselvin lausein ymmärtää, että John Vikström olisi odottanut omantunnonlauselman liittämistä kirkolliskokouksen päätökseen. Oma käsitykseni on päinvastainen. John Vikström uskoi, että erot hoidettaisiin notkeilla hallinnollisilla päätöksillä, kunnes ongelma itsestään poistuisi. Omantunnonlauselmaa hän ei halunnut (ss.307 – 308) Hän olisi saanut sen aivan varmasti kuten Yrjö Sariola pontensa. Oletan, että John Vikström halusi välttää Ruotsin tilanteen toistumisen: v:n 1958 naispappeuspäätökseen sisältyi omantunnonlauselma. Kun naispappeuden torjuminen ei Ruotsissa kuollutkaan, otteet kovenivat siihen, että v. 1993 yhteistyö mies- ja naispappien kesken tuli pakolliseksi. Takana oli monen vuoden ankara painostus tiedotusvälineissä. Suomen omantunnonklausuuli olisi kokenut saman kohtalon. Siihen välikäteen Vikström ei halunnut joutua. Hänen sijastaan piispat Mikko Heikka ja Eero Huovinen toteuttivat vanhauskoisten pappien virkakiellon v. 2004 – 2006.
Tila ei salli muiden ongelmakohtien tarkkaa käsittelyä. LML:n Budapestin yleiskokouksessa Suomen valtuuskunnan osa oli häpeällinen: Unkarin pahamaineisen salaisen poliisin kätyri ja kirkkodiktaattori piispa Zoltan Kaldy valittiin LML:n uudeksi presidentiksi. Suomalaiset – myös John Vikström – osallistuivat, tähän alhaiseen operaatioon vastoin parempaa tietoa. Gustav Björkstrandin olisi kannattanut pysähtyä ja kaivaa lisää aineistoa tästä asiasta. Millaiset mahtoivatkaan olla Unkarin tiettyjen, kommunistien tukemien kirkonmiesten suhteet Kirkon tiedotuskeskukseen, pariin piispaan ja yksittäisiin pappeihin? Suomessa paljon vieraillut tuomiorovasti, kunniatohtorin arvon saanut Emil Koren oli salaisen poliisin ilmiantaja. Zoltan Kaldyn triumfi jäi kovin lyhytaikaiseksi: hän sairastui pian vakavasti ja kuoli v. 1987. Piispa Lajos Ordassin maine palautettiin ensin valtion, sitten luterilaisen kirkon puolelta. John Vikström oli paljastamassa Ordassin muistolaatta LML:n kokouksessa Budapestissä v. 1996. Vikströmin mukaan LML ei koskaan ollut hyväksynyt Zoltan Kaldyn sortotoimenpiteitä. Olisipa se kuultu v. 1984! Niin tai näin, englantilaisen oikeusperiaatteen mukaan oikean ratkaisun pitää myös näyttää oikealta.
Björkstrandin mukaan John Viksröm luki voitoikseen Porvoon sopimuksen ja Yhteisen julistuksen. Ei olisi kannattanut. Kummankin asiakirjan teologiset ongelmat ovat niin mittavat. Ajan kuva oli sekin, että v:n 1976 Leuenbergin konkordiaa ankarasti vastustaneet teologit kuten Tuomo Mannermaa, Eero Huovinen ja Juhani Forsberg, olivat hyväksymässä näitä papereita, jotka ovat vielä paljon pahempia kuin mainittu konkordia. Olen miettinyt, tapahtuiko heidän teologinen haaksirikkonsa juuri v:n 1982 Ilkko II-seminaarissa, kun he sen jälkeen järjestään käänsivät virkakysymyksessä takkinsa yhdessä piispa Kalevi Toiviaisen kanssa. Virkakysymys on ollut kohtalokkaan väkevä.
Kirjan suljettuaan lukija on suuren kysymyksen edessä. Millaista teosta hän on pitänyt käsissään? Pitkin matkaa olen havainnut John Vikströmin kevyen sarjan kirkonmieheksi Jumalan sanan teologina, raamattuteologina. Kirjan mukaan hän arvostaa luterilaista oppia. Kuitenkaan hän ei käytä sitä yleisiä ja enimmäkseen harhaanjohtavia periaatteita enempää (s. 445 – 446). Konkreettinen, Jumalan sanasta nouseva ja Jumalan sanaan sidottu vanhakirkollinen luterilaisuus on syvempää ja todellisempaa kuin tietyt Friedrich Schleiermacherin (+ 1834) jälkeiset henkiset periaatteet. Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen oppi koetellaan erilaisten vaikeiden kysymysten tulessa. Silloin mitataan mikä ratkaisee, Jumalan sanako vai ajan juuri sillä hetkellä oikeaksi kokema konsensus? Eräs toinen kirkonmies sanoi aikanaan, että suurin viisaus tarvitaan siihen, että antaa luovuttamattomissa asioissa periksi oikeaan aikaan. Sillä tiellä myös John Vikström on ratkaisunsa tehnyt.
Vanha kirkkoneuvos John Forsberg pohti sitä kuuluiko John Vikström ehkä maltillisiin valistusteologeihin eli neologeihin (s. 324). Yhteisen matkan ja monien keskustelujen jälkeen tulin 1980 – luvulla vakuuttuneeksi siitä, että John Vikström ei ole raamattuteologi, ei luterilainen teologi, vaan hän on ennen kaikkea välitysteologi, jollainen liikkuu tunnustuksellisen ja kriittisen teologian välimaastossa. Välitysteologille Raamatun sana ei ole Jumalan ikuinen totuus, kuten se ilmoittaa olevansa vaan syntyaikoihinsa sidottu inspiroiva tekstikokoelma, joka on yhteydessä luonnolliseen uskonnollisuuteen. Jos John Vikström olisi ollut vakava raamattuteologi, hän ei ikinä olisi tohtinut esittää, että Raamatun jumalallistaminen olisi kolminaisuusopin harha: Pyhän Kolminaisuuden sisään yritetään tunkea lisäksi Raamattua! Ajatus oli niin kummallinen, ettei siitä pystynyt lausumaan mitään, vain pudistamaan päätä.
Alkuun Gustav Björkstrandin kirjan nimi hämmästytti. Jos elämä on inhimillistä joukkuepeliä, missä on Jumalan ja hänen Kristuksensa sekä hänen sanansa paikka, koska he eivät omien sanojensa mukaan pelaa? Kirjan luettuani ymmärsin, miten tuo nimi selitti monta menneiden vuosikymmenten arvoitusta. Gustav Strömsholm julkaisi Åbo Akademissa v. 1997 väitöskirjan esittäen siinä suoraviivaisesti sellaisen paksun ja täysin mahdottoman väitteen, että vakava kristillisen etiikan kysymys homoseksualismista olisi ollut vain nappula kirkkopolitiikan pelilaudalla, kun pahat pyrkivät käymään hyvän arkkipiispan kimppuun (s. 319). Strömsholmilta lienee unohtunut, että yhteen otetaan, kun asiat riitelevät eivätkä miehet. Uskon tunnustaminen ja peliteoriat eivät kuitenkaan voi kohdata kirkossa, koska niillä ei ole mitään yhteistä. Pelimiehet eivät koskaan ymmärrä syvällisten totuuskysymysten vakavuutta. Totiset totuuden torven soittajat ovat huonoja pelureita. Vaikka he puhuivat 1980-luvulla ja myöhemminkin ihmisten ja enkelien kielellä, ei ollut mitään mahdollisuutta tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, koska vastapuolella luettiinkin pelikirjaa, ei Raamattua ja Tunnustuskirjoja. Niinpä Suomen evankelis-luterilainen kirkko jäi pelureille, ja pelurien käsiin John Vikström jätti sen siirtyessään eläkkeelle.
John Vikströmin joukkuepeli kirkossa ja valtiossa oli hänen uransa kannalta todellista menestysteologiaa niin julkisuudessa kuin kirkon puhdistetuissa rakenteissakin. Tällainen menestysteologia herättää kuitenkin joskus kiusallisia kysymyksiä. Edesmennyt ahvenanmaalainen kirjallisuusmies, prof. Johannes Salminen (+ 2015) havaitsi jotakin epäsuhtaa, kun naispappeudesta palkittu arkkipiispa Vikström marssi itsenäisyyspäivän vastaanotolle presidentinlinnaan rinnuksessaan upouusi Suomen Valkoisen Ruusun suurristi. Hän muisteli filosofi Soren Kierkegaardin herättämää pahennusta Zeelandin piispan hautajaisten jälkeen v. 1854. Peter Jacob Mynsterin seuraaja, prof. Hans Lassen Martensen oli ylistänyt edeltäjäänsä ”totiseksi totuuden todistajaksi”. Kierkegaard piti sanoja skandaalina. Totinen totuuden todistaja on kärsivä, Kristuksen häpeän ja ristin kantaja maailmassa. Piispa Mynster oli sulava maailmanmies, ei ristin kantaja. Ainoa risti, jota hän koskaan oli kantanut oli (Dannebrogin) suurristi
Johannes Salmisenkaan nimeä ei löydy kirjan henkilöhakemistosta.