Sana apologia (Ἀπολογία) tarkoittaa puolustuspuhetta, jolla ymmärretään Jumala-uskon järkiperäistä ja argumentoivaa puolustamista. Apologia voidaan jakaa kahteen alalajiin tehtävänsä perusteella: negatiivisen apologian tehtävänä on kumota Jumala-uskoa vastaan esitettyjä järkiperäisiä argumentteja. Positiivinen apologia puolestaan pyrkii esittämään loogisia argumentteja uskon oikeutuksen puolesta.
Apologian keskuksessa ei ole kristinuskon ilmoitustotuudet Jeesuksen uhrikuolemasta, iankaikkisesta elämästä tai Pyhän Hengen työstä seurakunnassa armonvälineiden kautta, vaan ennen kaikkea ensimmäisen uskonkappaleen asiat. Jumalan olemassaolo kaiken olemassaolon alkusyynä on luonnollisen järjen käsitettävä asia, jonka kristinuskon mukaan jokainen ihminen voi tietää todeksi ns. yleisen ilmoituksen perusteella. Tämän luonnollisen jumalatiedon (sensus divinatis) perustana on Jumalan luomistyö ja ihmiselle luomisessa annettu asema Jumalan kuvana. Tätä yleistä ilmoitusta kuvaa esimerkiksi Psalmi 19 ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaan vahvuus ilmoittaa hänen kätensä tekoja. Päivä sanoo ne päivälle ja yö ilmoittaa yölle. Se ei ole puhetta, ei kieltä, jonka ääni ei kuuluisi. Niiden mittanuora ulottuu yli kaiken maan ja niiden sanat maanpiirin ääriin ”(Ps.19:1-5).
Apologian piiriin ovat perinteisesti kuuluneet juuri loogiset todistukset Jumalan olemassaolosta. Kuuluisimpina Tuomas Akvinolaisen viisi jumala-todistusta keskiajalla sisältäen esimerkiksi teleologisen, kosmologisen, ja ontologisen todistuksen Jumalan olemassaolosta. Perinteisten jumala-todistusten ajateltiin yleisesti olevan kumotut lähinnä Immanuel Kantin osoittaman kritiikin johdosta, mutta postmoderniin filosofiseen keskusteluun nämä Jumala-todistukset ovat viime vuosikymmeninä palanneet uusina muunnelmina alkuperäisistä argumenteista.
Esimerkiksi viime kesänä Suomessa vieraillut William Lane Craig, joka on yksi aikamme johtavia kristillisiä apologeettoja, nojasi puheissaan suuressa määrin kosmologiseen Kalam- argumentiin, jonka mukaan kaikella, joka on tullut olevaiseksi, on oltava itsestään erillinen syy olemassaololleen. Nykytieteen valossa universumilla on alkupiste historiassa ja siksi kosmologinen jumala-todistus on varsin uskottava. Richard Swinburne on brittiläinen uskonnonfilosofi ja maailman tunnetuin evidentialisti teisti. Hänen kumulatiivisen jumala-todistuksen mukaan yksikään tunnettu todistus itsessään ei riitä vakuuttamaan jumalan olemassaolosta, mutta nämä todistukset yhteensä tekevät matemaattisesti ajatellen Luoja-teesin ateistista oletusta todennäköisemmäksi.
Esimerkkinä negatiivisesta apologiasta voi mainita amerikkalaisen Alvin Plantingan evolutionäärisen argumentin ihmisen älyllisten kykyjen luotettavuudesta. Plantingan mukaan ateistilla ei ole filosofisesti kestävää syytä luottaa omien kognitiivisten kykyjensä luotettavuuteen. Plantingan mukaan evoluutio ei tee todennäköiseksi ihmisen kuulon, näön tai hajuaistin antavan luotettavaa tietoa todellisuudesta, vaan päinvastoin, evoluution pohjalta näiden kykyjen oikeaan toimintaan ei voi luottaa. Siksi ateismi, joka on yksi ihmisen kognitiivisten kykyjen pohjalta muodostettu päätelmä, on itsensä kumoava kanta.
Jeesuksen ylösnousemuksen puolustaminen historiallisena tapahtumana on perinteisesti ollut yksi tärkeä apologian kohde. Historiallisesti voidaan todeta ensimmäisten kristittyjen uskoneen kohdanneensa ylösnousseen Kristuksen. Samoin historian lähteiden valossa voidaan ajatella Jeesuksen haudan olleen pääsiäisaamuna tyhjä. Myös Jeesuksen vastustajat evankeliumien mukaan myönsivät tämän tosiasian. Kertomus opetuslasten haudanryöstöstä sotilaiden nukkuessa (Matt. 28:12-14) on nimenomaan vaihtoehtoinen selitys tyhjälle haudalle ylösnousemuksen sijasta. Tällaisen tarina kehitteleminen olisi ollut täysin tarpeetonta, jos Jeesuksen ruumis yhä olisi ollut haudassa. Tälle selitykselle voidaan esittää historiallisia kysymyksiä. Miten opetuslapset siirsivät hautaluolaa peittäneen suuren kiven sotilaiden heräämättä? Miten roomalaiset sotilaat uskalsivat nukkua vartiovuorossa? Miten nukkuneet sotilaat saattoivat tietää opetuslasten käyneen haudalla, jos itse olivat unessa?
Hyvin vahvoja perusteluja ylösnousemuksen puolesta ovat kahden agnostikon historialliset kääntymiskertomukset Jeesuksen seuraajiksi ylösnousseen kohdattuaan. Saulus Tarsolainen oli kristittyjen vainoaja ja vihamies (Apt.9:1-18), joka matkalla Damaskokseen tulee kääntymykseen kohdattuaan tiellä ylösnousseen Kristuksen. On hyvin vaikea kuvitella, miten haudan ryöstäneiden opetuslasten valheet olisivat voineet vaikuttaa Saulin kääntymykseen tavalla, joka sai hänet itsensä vakuuttumaan kohdanneensa tiellä ylösnousseen Kristuksen. Samoin Herran veli Jaakob ei Sauluksen tavoin uskonut Jeesukseen hänen eläessään ja kuitenkin hänestä tuli Jerusalemin seurakunnan johtaja ylösnousseen kohdattuaan (1.Kor.15:7).
Suhtautumisessa apologiaan on helppo nähdä ainakin kaksi väärää käsitystä. Ensimmäisen käsityksen mukaan oikea apologia johtaa pelastavan uskon syntymiseen. Reformoidussa apologiassa näyttäisi joskus olevan havaittavissa tällaisia piirteitä: kun kaikki hyvät ja todet argumentit kristillisen uskon puolesta kaadetaan lattialle, niin kyllä siinä lopulta kovapäisinkin pakana tajuaa tulla kristityksi! Ratkaisukristillisyyteen tällainen teologinen malli toki saattaa istuakin, muttei luterilaiseen. Onko todella apologia ja looginen argumentointi Raamatun mukainen tapa pelastavan uskon syntymiselle? Ei ole.
Paavalin mukaan usko syntyy evankeliumin kuulemisesta (Room.10:14-17). Apologia ei siis korvaa tai täydennä Pyhän Hengen työtä. Pelastavaa usko syntyy yksin evankeliumin Sanan voimasta, ei oikean apologian voimasta. Liian optimistiset käsitykset apologian voimasta johtuvat usein pinnallisesta syntikäsityksestä. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan myös ihmisen tiedolliset kyvyt ovat lankeemuksen seurauksena vääristyneet ja siksi Jumalan yhteyteen luomisessa tarkoitettu ihminen ei kuitenkaan oman järkensä valossa etsi Jumalan töitä vaan pakenee niitä.
Toinen väärä käsitys on apologian väheksyminen, aivan kuin emme tarvitsisi apologiaa osana kristillistä julistusta. Kristillinen usko perustuu Jumalan historiassa toteuttamiin todellisiin pelastustekoihin. Uskon totuudet eivät siis ole muusta elämästä erillinen saareke. Hengellinen puhe kuvaa aivan samaa todellisuutta, jossa muutenkin elämme. Siksi me tarvitsemme raitista julistusta, joka ankkuroituu todelliseen toteutuneeseen historiaan. Meidät on kutsuttu perkaamaan pois kaikkia uskon esteitä, ovatpa ne sitten synnin houkutuksia tai järjen päätelmiä. Sillä vaikka järki ei johda meitä Kristuksen luokse, niin monesti se voi johtaa meidät pois evankeliumin Sanan luota! Järjen päätelmät voivat jonkun ihmisen kohdalla olla esteenä kuulemasta evankeliumia. Apostoli Paavali julistaa: ”Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle” (2.Kor.10:5). Tietenkään tämä taistelu ei tapahdu järjen asein vaan evankeliumin sanalla. Siksi oikea apologia ei asetu kristillisen julistuksen vastakohdaksi vaan on sen luonteva osa.
Mitä annettavaa apologialla sitten voi olla oikealle kristilliselle uskolle? Eikö Luther nöyrästi tunnusta Vähässä katekismuksessa selittäessään kolmatta uskonkappaletta ”minä uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen…”. Jos armo on lahjaa (Ef.2:8) ja usko Jumalan teko (Joh.6:29), mikä sija apologialla voisi olla oikeassa kristillisessä julistuksessa? Mihin tarvitaan järkiperäistä argumentointia, kun sanoma ristiinnaulitusta tälle maailmalle on lopulta kuitenkin hullutus?
Paavali kirjoittaa Korinttin seurakunnalle: ”missä ovat viisaat? Missä kirjanoppineet? Missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hullutukseksi?” (1.Kor.1:20).
Paavalin opetus Korinttin seurakunnalle on selkeä: sanoma ristiinnaulitusta ainoana pelastustienä, ei ole luonnollisen ihmisen tahdon mukainen. Luonnollinen ihminen ilman Pyhää Henkeä taistelee tätä sanomaa vastaan. Hän on armon vihollinen ja etsii pelastusta itsestään ja lain teoista. Tähän armon vastaanottamisen vaikeuteen ei auta apologia, vaan ainoastaan Jumalan armo itse – Jeesuksessa Kristuksessa. Silti Paavalin julistuksessa apologialla näyttää olevan selvä tehtävänsä. Paavalille koko kristillinen usko seisoo tai kaatuu Kristuksen todellisen ja ruumiillisen ylösnousemuksen varassa. Paavali on täysin haluton hyväksymään sellaista uskon tulkintaa, jossa Kristuksen ruumiillista ylösnousemusta pidettäisiin tiedollisesti epävarmana asiana (1.Kor.15:14–17). Kristillisellä uskolla on syntiselle ihmiselle annettavaa ainoastaan siinä tapauksessa, että Kristus on todella noussut kuolleista. Paavalille Kristuksen ylösnousemus ei ole psykologinen lohtu tai fantasia, jonka hän toivoisi olevan totta. Se on toteutunutta historiaa, jonka hän on nähnyt todeksi ja josta hän julistaa. Sen varaan rakentuu kaikki kristillinen julistus.
