Olen ihmetellyt useasti raamatunkohtaa Matteuksen evankeliumista (11:12.) Mitä tarkoittaa jakeen ajatus/opetus, että temmataan väkivaltaisesti? Siis kuka tempaa vai ketkä tempaavat väkivalloin valtakunnan? Eikai tällä tarkoiteta että täällä maan päällä JO olisi ”Valtakunta”?

TAIVASTEN VALTAKUNTA, JOLLE JOHANNES RAIVASI TIETÄ

Puheena olevassa raamatunkohdassa Jeesus opettaa ihmisille Johannes Kastajasta: ”Totisesti minä sanon teille: ei ole vaimoista syntyneitten joukosta noussut suurempaa kuin Johannes Kastaja; mutta vähäisin taivasten valtakunnassa on suurempi kuin hän.” (Matt. 11:11). Johannes Kastaja on suurin profeetoista, sillä muut profeetat osoittivat kauemmaksi tulevaisuuteen. Mutta Johannes Kastaja sai julistaa, että luvattu Messias on jo ihmisten keskellä (Joh. 1:26).

Jeesus on tämä luvattu Messias. Hän tuli taivasten valtakunnan Kuninkaana. Niinpä hän lähetti myös opetuslapsensa julistamaan, että taivaallinen kuninkuus oli tullut heidän keskelleen: ”Ja missä kuljette, saarnatkaa ja sanokaa: ’Taivasten valtakunta on tullut lähelle’.” (Matt. 10:7). Johannes Kastaja on ollut tämän valtakunnan airut ja ja tienraivaaja (Matt. 11:10). Hän on murtanut esteet tieltä, jotta Kuningas voi saapua.

ONKO VALTAKUNTA HYÖKKÄYKSEN KOHTEENA, VAI TUNKEEKO SE ESIIN?

Niinpä Jeesus jatkaa puhettaan Johannekseen liittyen, ja tässä kohden käännän itse sana sanalta: ”Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti taivasten valtakunta…” (Matt. 11:12). Kysymys koskee siis sitä, miten jakeen loppu tulisi ymmärtää ja kääntää suomeksi. Mitä taivasten valtakunta on tehnyt tai mitä sille on tehty Johanneksen päivistä tuohon Jeesuksen puheen hetkeen asti? Käännös riippuu ensiksikin kreikan verbistä biazetai, jonka perusmuoto (biazoo) tarkoittaa voimallista hyökkäystä tai tunkeutumista. Verbin muoto on käännöksessä avainasemassa. Se voi olla joko passiivi, jolloin taivasten valtakunta on tämän tunkeutumisen tai hyökkäyksen kohde, eikä aktiivinen tekijä. Toisaalta verbi voi olla mediumi, jolloin taivasten valtakunta on sekä tekijä että tekemisen kohde. Näiden kahden vaihtoehdon lisäksi pitää päättää onko tunkeutumisen/hyökkäämisen sävy positiivinen vai negatiivinen. Niinpä voimme kääntää, joko a) taivasten valtakunta on hyökkäyksen kohteena (passiivi, negatiivinen merkitys), b) taivasten valtakunta otetaan voimallisesti haltuun (passiivi, positiivinen merkitys) tai c) taivasten valtakunta tunkee itsensä esiin (mediumi).

Tämän jälkeen lause vielä jatkuu käyttäen samaa hyökkäämistä/tunkeutumista merkitsevää sanaa substantiivina: hyökkääjät/tunkeutujat tempaavat sen (taivasten valtakunnan) itselleen. Nyt voimme kääntää neljällä eri tavalla koko virkkeen: ”Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti taivasten valtakunta a) on hyökkäyksen kohteena ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen, b) otetaan voimallisesti haltuun ja ne, jotka ottavat haltuun tempaavat sen itselleen, c) tunkee itsensä esiin ja ne, jotka tunkeutuvat tempaavat sen itselleen, d) tunkee itsensä esiin ja väkivaltaiset tempaavat sen itselleen.

OTTAVATKO VASTUSTAJAT HALTUUNSA TAIVASTEN VALTAKUNNAN?

Kukin edellä esitetyistä käännösvaihtoehdoista voidaan nähdäkseni selittää evankeliumien kokonaisuudesta käsin aivan hyvin. Silti omassa tekstiyhteydessään vaihtoehdot a ja d tuntuvat huonoilta. Niiden mukaan vastustajat ottaisivatkin haltuun taivasten valtakunnan, josta Jeesus on juuri edellä sanonut, että pienimmät siinä ovat suurempia kuin Johannes Kastaja. Vastustajatko nyt hallitsisivat tätä Jeesusten vähäisten veljien valtakuntaa? Jatkon vertaus leikkivistä lapsista vielä näyttäisi alleviivaavan sitä, ettei Johanneksen ja Jeesuksen julistus saa vastustajia liikkeelle, niin että he lähtisivät ”leikkiin mukaan”. He eivät taistele vastaan, vaan ovat passiivisia. Vuoden 1992 käännös onkin huomannut d-kohdan mukaisen ongelman, ja lisännyt siihen selittävän sanan: ”jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen.” Sanaa ”yrittää” ei ole alkutekstissä. Ajatus on varmaankin se, että kun Kastaja on nyt otettu kiinni, niin näin vastustajat yrittävät saada valtakunnan haltuunsa. Mutta koska mainittua sanaa ei ole säilyneissä käsikirjoituksissa, on tulkitseva lisäys ongelmallinen.

B ja c vaihtoehdoissa ajatus on keskenään saman tyyppinen: vastustajat eivät ota valtakuntaa itselleen. Sen saavat joko b) ne, jotka voimallisesti yrittävät saada sen haltuunsa tai c) ne, jotka ovat mukana tässä valtakunnan esiin murtautumisessa. B-vaihtoehdossa tosin on hassua se, että siinä Jeesus korostaisi Johanneksen tulossa tapahtuneen murroksen tuoneen ihmisille uuden vaatimuksen; olla hirveän innokas. Varmaankin ajasta riippumatta oli oltava innolla Jumalan valtakunnan puolella. Nyt kun valtakunnan ratkaiseva ilmestyminen on käsillä, olisi kenties olennaisempaa tunnistaa, mitä on tapahtumassa, että osaisi olla siinä mukana ja osallisena.

Ehdotan siis, että paras käännös olisi seuraavan kaltainen (vaihtoehto c:n mukaan hieman selittäen käännettynä): ”Johannes Kastajan päivistä tähän asti taivasten valtakunta tunkee itsensä esiin. Ja ne, jotka ovat tunkeutumassa, tempaavat sen itselleen.” Nähdäkseni näin tulee esiin tekstiyhteyteen sopiva ajatus, että Jumalan valtakunta on ratkaisevasti tullut esiin Johannesta seuranneen Jeesuksen myötä. Jotka ovat tässä Johanneksen ja nyt Jeesuksen oppilaiden joukossa ovat osalliset valtakunnasta. Myöhemmin Jeesus alleviivaa sitä, että fariseukset ja lainopettajat ovat huonosti hoitaneet Jumalan viinitarhaa. Niinpä se otetaan heiltä pois ja annetaan toisille (Matt. 21:43, 13:12, 25:29). Se annetaan näille, jotka ovat kuulleet Johanneksen ja Jeesuksen kutsun ja ovat heidän kanssaan olleet mukana valtakunnan esiin murtautumisessa.

LUUKKAAN EVANKELIUMIN RINNAKKAISKOHTA

Luukkaan evankeliumissa on myös kohta, jossa Jeesus puhuu Johannes Kastajan tulossa tapahtuneesta ratkaisevasta aikojen käännekohdasta. Hän puhuu jälleen valtakunnasta ja tunkeutumisesta, mutta asettaa sanansa hiukan eri tavalla. Jos oletamme, että tämän Luukkaan kohdan taustalla on sama Jeesuksen lausuma kuin edellisen Matteuksen kohdan taustalla, niin meidän tekee mieli harmonisoida kohdat. Jos oletamme, että Jeesus puhui samoista asioista monta kertaa, hiukan eri sanankääntein, niin voimme ajatella hänen asettaneen sanansa kerrasta riippuen jonkin verran eri tavoin.

”Laki ja profeetat olivat Johannekseen asti; siitä lähtien julistetaan Jumalan valtakuntaa, ja…” (Luuk. 16:16). Ajatus on siis sama siinä, että Laki ja profeetat osoittivat kohti Johanneksen myötä koittavaa aikakausien käännettä. Tämän käänteen myötä nyt julistetaan Jumalan valtakunnan ilmestymistä ja saapumista Jeesuksessa. Mutta sitten seuraa jälleen kaksi vaihtoehtoista tapaa kääntää edelläkin mainittu verbi biazetai. Riippuen ymmärrämmekö sen passiivissa vai mediumissa, kuuluu jatko: a) kukin tunkee itsensä sinne väkisin (mediumi) tai b) kutakin tungetaan / vaaditaan tulemaan sinne (passiivi).

Luukkaan evankeliumin yhteydessä kallistun jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle, joka on valittu myös vuoden 1992 raamatunkäännökseen. Jeesus on kertonut pari lukua aiemmin vertauksen suurista pidoista, johon kutsutut eivät tulleetkaan. Kutsujen Herra haluaa kuitenkin talonsa täyteen: ”Herra sanoi palvelijalle: ’Mene teille ja aitovierille ja pakota heitä tulemaan sisälle, että minun taloni täyttyisi;” (Luuk. 14:23). Moni ei usko olevansa arvollinen Jumalan valtakuntaan, ja siksi on vaadittava tulemaan: sinä olet kelvollinen, Herra on sinut kutsunut, älä katso itseesi, vaan luota Kutsujaan.

 

”Oi, Luther! Suuri tuntematon mies”.

Näin huudahti 1700-luvulla elänyt saksalainen runoilija Gotthold Ephraim Lessing (1721-89). Saman huudahduksen voisivat monet muutkin huudahtaa. Martti Luther tuntuu toisaalta läheiseltä, koska hänen vaikutuksensa on ollut niin laaja. Mutta toisaalta on hieman hankala saada Lutherista henkilönä lujaa otetta. Tämä johtuu osaltaan siitä, että Lutherin kirjoitukset ovat lähes yksinomaan teologisia ja Raamattua selittäviä, eivät omaelämäkerrallisia. Lähes kaikki tiedot Lutherin yksityiselämästä perustuvat Johannes Mathesius – nimisen miehen saarnoihin vuodelta 1566, eli 20 vuotta Lutherin kuoleman (1546) jälkeen. Niissä Mathesius kuvaa Lutherin persoonaa ja hänen kotielämäänsä.

Tässä luennossa koetamme päästä käsiksi siihen, kuka Luther todella oli. Emme varmaankaan pääse kovin syvälle hänen sielunsa syövereihin, mutta jotakin tunnetaan siitä hengellisestä kehityksestä, joka hänessä tapahtui. Siitä luennon loppupuolella. Sitä ennen käsittelemme kuitenkin niitä erilaisia kuvia ja käsityksiä, joita Lutherista on ollut näiden 500 vuoden aikana uskonpuhdistuksen jälkeen. Kullakin aikakaudella ja toimijalla on ollut omanlaisensa näkemys siitä, kuka Luther todella oli. Aika usein hänet on myös valjastettu vetämään kunkin ajan aatteita, joka fasismia ja kommunismia. Monet ovat halunneet pitää häntä ”omana miehenään”, ”meidän Lutherina”. Itä-Saksan johtaja Erich Honecker ylisti v. 1980 Lutheria yhdeksi merkittävimmäksi humanistiksi, jonka tavoitteena oli oikeudenmukaisemman maailman luominen.

Kirkkohistorian professori Kauko Pirinen (1915-99) on kirjoittanut mainion kirjan ”Seitsenpäinen Luther. Martti Lutherin kuva eri aikoina” (1984). Siinä hän käy läpi eri ihmisten ja aikakausien käsityksiä Lutherista. Nostan niistä esiin joitakin:

Kun Luther oli kuollut, hänen työtoverinsa Philipp Melanchton (1497-1560) sai siitä tiedon kesken luennon pitämisen. Hän vertasi Lutheria profeetta Eliaan: ”Voi, Israelin vaunujenohjaaja ja sotavaunut ovat kaatuneet” (2. Kun. 2:12), hän huusi. Ruumissaarnassaan Johannes Bugenhagen (1485-1558) pisti vielä paremmaksi, ja vertasi Lutheria Ilmestyskirjassa (14:6) mainittuun lopun ajan enkeliin, jonka tehtäväksi oli annettu evankeliumin julistaminen kaikille kansoille.

Lutherin kuolemaan seuraavana nk. puhdasoppisuuden aikana Lutheria pidettiin ennen muuta kirkkoisänä. Hän oli palauttanut kirkkoon jälleen puhtaan opin, ja siksi häntä kunnioitettiin nimenomaan kirkon opettajana.

Pietismi arvosti periaatteessa Lutheria, mutta piti tätä kuitenkin vain vajavaisena ihmisenä. Luther sai pietisteiltä moitteita varsinkin kiivaudestaan, sopimattomasta kielenkäytöstään ja iloisesta seuranpidostaan. Pietistien mukaan Luther jäi myös opetuksessaan puolitiehen; hän korosti liikaa vanhurskauttamista eikä vaatinut ihmisiltä pyhittymistä.

Valistuksen aika 1700-luvulla ihannoi Lutheria siksi, että hän edusti heidän mukaansa yksilöllisyyttä ja vastusti auktoriteetteja. Valistusajattelijolle Luther oli ”hilpeä ja terävä oppinut, jalo kansalainen, esimerkillinen perheenisä ja rohkea vapaustaistelija”. He olivat vähemmän kiinnostuneita siitä hengellisestä opetuksesta, jota Luther oli antanut.

1800-luvulla Lutherista tehtiin Saksassa suuri isänmaan ystävä. Hän oli nimenomaan Saksan kansan opettaja. Luterilaisuutta pidettiin nimenomaan saksalaisille sopivana uskonnon muotona. Näin Luther valjastettiin kansallisuusaatteen ajajaksi. Tällä tuli olemaan ikävät seuraukset Hitlerin Saksassa, jossa Lutheria pidettiin saksalaisen rodun varjelijana.

Suomessa Luther ”löydettiin” 1830-luvulla herännäispapiston keskuudessa. Lutherilta etsittiin vastauksia uskon kysymyksiin, ja siksi myös Lutherin kirjoja alettiin suomentaa. Herännäisten ja evankelisten välinen taistelu Lutherin perinnöstä koitui siunaukseksi suomalaisille; meidän maassamme on harvinaisen paljon Luther-tutkimusta ja Lutherin teoksia saatavana äidinkielellä.

1800-luvulla alkaneessa liberaaliteologiassa Lutherista tehtiin eettinen opettaja. Sen sijaan hänen puheensa synnistä, tuomiosta ja Jumalan vihasta unohdettiin täysin. Äärimmilleen vietynä Lutherista tehtiin jopa kaiken opin ja opillisuuden vastustaja, joka korosti vain Jeesuksen seuraamista uskossa.

Lutherin syntymän 400-vuotisjuhla v. 1883 nosti Lutherin elämän tutkimisen aivan uudelle tasolle. Ongelma oli siinä, että ”nuori Luther” ja ”vanha Luther” haluttiin erottaa toisistaan ja ihannoitiin vain sitä, mitä Luther nuorena kirjoitti.

Sata vuotta sitten uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhla palautti Luther-kuvaa oikeille jäljille. Alettiin nähdä Lutherin omantunnonkauhut, Jumalan vihan kokeminen ja ahdistukset ratkaisevina sen kannalta, että hän vihdoin löysi uskon tuoman vapautuksen. Tämä hengellinen murros ja kypsyminen oli Lutherin elämän ja koko uskonpuhdistuksen kannalta ratkaisevaa. Siksi minäkin keskityn siihen tämän luennon loppupuolella. Varsinkin Karl Hollin (1866-1926) Luther-tutkimukset avasivat väylää Lutherin elämän ja opin parempaan ymmärtämiseen.

Sveitsiläistä Karl Barthia (1886-1968) pidetään 1900-luvun ehkä merkittävimpänä teologina. Hänelle Luther oli ennen muuta evankelista. Hänen mukaansa Lutheria ei voi juhlia muuten kuin kuulemalla häntä. Barth vastusti kansallissosialismia ja Lutherin pitämistä Saksan kansan suurena poikana.

Roomalaiskatoliset ovat tietenkin suhtautuneet Lutheriin varsin kielteisesti. Heidän mukaansa oppi uskonvanhurskaudesta hävittää moraalisen elämän (kun pelastumiseen ei tarvita mitään tekoja). Lutherin oppi pelastusvarmuudesta taas johtaa heidän mukaansa väärään varmuuteen ja huolettomuuteen. Katolinen Johannes Janssen väitti 1876, että Luther oli ”luonteeltaan sairaalloinen, neuroottinen, kunnianhimoinen ja moraaliltaan ala-arvoinen ihminen”. Heinrich Deniflen (1904-07) mukaan Luther oli ”valehtelija, teeskentelijä, väärentäjä, juomari ja ennen kaikkea seksuaalisiin nautintoihin uppoutunut henkilö”.

Katolinen Joseph Lortz sen sijaan pitää teoksessaan (1939-40) Lutheria uskonnollisena persoonallisuutena, ristin teologin edustajana ja ristiinnaulitun Kristuksen ja hänen armoevankeliuminsa julistajana. Lortz kuitenkin moittii Lutheria siitä, ettei hän käyttänyt Raamattua tasapuolisesti eikä ymmärtänyt oikein katolista oppia. Hän muka taisteli väärin ymmärtämäänsä katolisuutta vastaan, ja hajotti samalla koko kirkon. Lortz sanoo vahvasti, että joko paavius on Jeesuksen asettama tai sitten paavi on todella Antikristus. No, näinhän Luther juuri opetti. Nykyisin monet katolisetkin pitävät Lutheria kirkon yhteisenä opettajana, jolla on paljon annettavaa.

Simo Kiviranta toteaa, että Luther oli ”rämettyneen kirkon karkea metsänraivaaja, väärien traditioiden ankara poikkileikkaaja, Jumalan todellisten laintuomioiden ilmoittaja ja vapaan evankeliumin pasuuna soittaja … Hän … etsi kirkon aitoa ja alkuperäistä apostolista perustaa (Kittelson 1996, esipuhe).

Uudet Lutherin elämäkerrat eivät ole tuoneet paljoakaan uutta tietoa Lutherin elämästä. Helpoimmin suomeksi pääsee hänen elämäänsä sisälle seuraavista kirjoista: Roland H. Bainton ”Tässä seison. Martti Lutherin elämä” (1982), Peter Manns ja Helmuth Nils Loose ”Martti Luther” (1982), Gottfried Fitzer ”Mitä Luther todella sanoi?” (1983), James M. Kittelson ”Uskon puolesta. Martti Lutherin elämäntyö” (1996), Andrea van Dülmen ”Martti Luther. Elämä, teot ja kirjoitukset” (2002) tai Martin Marty ”Martti Luther” (2006).

Lähdemme nyt lähinnä Kittelsonin seurassa katsomaan tarkemmin, kuka Luther todella oli ja mitä hänen elämässään tapahtui.

LAPSUUS

Luther syntyi talonpoikaiseen sukuun Keski-Saksan Eislebenissä martinpäivänä v. 1483. Samana päivänä hänet jo kastettiin Martin Luderiksi. Isä oli köyhä ja joutui kuparikaivoksille töihin. Määrätietoisella työllä hän kuitenkin hankki omistukseensa vuosien mittaan kuusi kuparikaivoskuilua ja kaksi sulattoa. Isä oli hyvin määrätietoinen ja ankara. Kunnianhimoinen isä lähetti pojan kouluun Magdeburgiin ja aikanaan Erfurthin yliopistoon. Martti piti koulussa eniten musiikista; meilläkin on virsikirjassa monia Lutherin virsiä (Enkeli taivaan, Jumala ompi linnamme ym.). Koulua käytiin tietenkin latinaksi. Lutherin uskonnollisuudessa ei näytä lapsena ja nuorena olleen mitään poikkeuksellista.

Tuohon aikaan pelättiin kovasti kuolemaa. Rutto raivosi Euroopassa. Väkivalta rehotti. Elämä jäi usein aika lyhyeksi. Tuon ajan taiteessa Kristus kuvattiin usein valtaistuimella. Hänen päästään lähti toiselle puolelle lilja, joka merkitsi ylösnousemusta. Toiselle puolelle lähti miekka, joka taas kuvasi tuomiota ja rangaistusta. Kysymyksenä oli, miten välttää miekka ja ansaita lilja. Kirkolla oli vastaus tähän kysymykseen: ”Tee voitavasi. Käytä hyvin saamasi lahjat”. Sitten, kirkon vallan kautta Jumala antaisi ihmiselle lisäksi armonsa ja olisi tyytyväinen.
Tämä keskiaikainen opetus tiivistyi lauseeseen: ”Jumala ei kiellä armoaan siltä, joka tekee voitavansa”. Pelastumisessa oli siis kysymys ihmisen ja Jumalan yhteistyöstä.

Oli vallalla myös rippipakko. Jokaisen piti ripittäytyä ainakin kerran vuodessa. Rippi-isillä oli käsikirjoja, joista he lukivat kysymyksiä: ”Toivotko että talosi olisi yhtä hieno kuin naapurin?”, ”Tanssitko poikien kanssa markkinoilla?” ”Oletko koskaan suuttunut puolisollesi? jne. Jokainen synti piti tunnustaa, muuten synninpäästö ei olisi riittävä.

Synninpäästöön liittyivät myös aneet vapautuskirjeet. Sellaisen saattoi saada tekemällä riittävästi hyvitystekoja tai maksamalla tietyn summan rahaa kirkolle, (niin kuin viimeksi oli puhetta). Ihmisten pelot ruokkivat aneiden ostamista, ja kirkko käytti hyväkseen ihmisten pelkoja. Tämä oli Lutherillekin hyvin tuttua lapsuudesta lähtien.

YLIOPISTOSSA

Vuonna 1501 Luther aloitti 18-vuotiaana opinnot Erfurtin yliopistossa. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että Luther erosi muista opiskelijoista. Hän oli poikkeuksellisen etevä, terävä ja syvällinen. Yliopistossa järjestettiin päivittäin väittelytilaisuuksia, ja näissä Luther kunnostautui erityisen hyvin. Hän suoritti maisterin tutkinnon lyhimmässä mahdollisessa ajassa. Isä oli ylpeä pojastaan. Luther ei ollut kuitenkaan mikään kirjatoukka vaan piti hauskaa niin kuin muutkin nuoret.

Mutta miten siitä eteenpäin? Isä halusi Martista ehdottomasti tuomaria. Puoli vuotta maisteriksi valmistumisensa jälkeen Martti oli kuitenkin kävelemässä kotikaupungistaan Erfurtiin. Matkalla pilvestä leimahti kirkas salama, ja Martti kaatui maahan. ”Auta, Pyhä Anna”, hän huusi. ”Minä rupean munkiksi”. Näin hän kertoi luostarielämän alkaneen. Isä oli raivoissaan. Luther kuitenkin kirjoitti isälleen, että ukkonen ja vala olivat molemmat olleet Jumalan tahto. Isä ihmetteli vastauksessaan, että onko tulkinnut nuo tapahtumat oikein? Ehkä ne olivatkin paholaisen työtä? Isä kuitenkin hyväksyi poikansa päätöksen ja toivotti Martille hyvää uudessa kutsumuksessaan. Ja niin Martti antoi pois koko omaisuutensa: kirjansa lukuun ottamatta muutamaa tärkeintä, luuttunsa jota soitti erinomaisesti, vaatteensa ja ruokailuvälineensä. Luostariin ei saanut ottaa mukaan mitään omaa.

ERFURTISSA

Luther valitsi Erfurtin kolmesta luostarista augustinolaisluostarin. Sitä kutsuttiin myös mustaksi luostariksi, koska munkeilla oli mustat vaatteet. Niin alkoi säännöllinen luostarielämä, johon sisältyi kuusi päivittäistä hetkipalvelusta, ensimmäinen kello kaksi yöllä. Myöhemmin Luther sanoi, että ”jos joku olisi päässyt taivaaseen munkkiudellaan, niin ainakin minun olisi pitänyt päästä”. Hän oli uuttera ja menestyvä munkki. Hän sai toimittaa ensimmäisen messunsa noin kaksi vuotta luostariin tulonsa jälkeen. Luther kertoo olleensa ensimmäisessä messussaan niin kiihtyneessä tilassa ja kauhun vallassa, että meinasi pudottaa ehtoollisaineet lattialle.

Seurasivat ne kymmenen pitkää vuotta, joista ei Lutherin elämässä puhuta kovin paljoa. Hän eli munkkina hyvin karua elämää: pitkät ajat ilman ruokaa ja juomaa, öitä valvoen, hyytävässä kylmyydessä ilman takkia tai huopaa, ja jopa ruoskien itseään. Luther pyrki rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestään, kaikesta voimastaan ja kaikesta mielestään. Se edellytti maailman, sukulaisten ja itsensä hylkäämistä. Monet myöhemmät sairaudet olivat varmaan perua tältä itsensä laiminlyömisen ajalta.

Lutherille kuitenkin muodostui yksi asia vihan kohteeksi. Nimittäin rippi. Rippi ja sitä seuraavat katumusharjoitukset olivat olennainen osa luostarielämää. Synnit tunnustettiin kerran päivässä, ja jopa useammin. Munkit yrittivät puhdistautua saman tien synneistään, kun niitä tekivät. Se oli osa pyhyyteen pyrkimistä. Munkit eivät juuri voineet tehdä mitään väärää, mutta rippi koskikin motiiveja, tunteita, ajatuksia ja jopa torjuttuja mielenliikkeitä. Nämä paljastavat sydämessä asuvan pahuuden. Heti kun Luther oli ripittäytynyt, hänelle tulikin sitten mieleen jokin ajatuksen synti ja taas hän oli ahdistunut ja meni ripille. Tämä ajoi hänet epätoivoon.

Luther kuvasi usein myöhemmin näitä ahdistuksia eli sitä tunnetta, että kokee olevansa kadotettu. Hän tarkoitti sillä niitä epäilyksiä, joita ihmiselle tulee, kun hän ajattelee, ettei Jumalan rakkaus ole enää häntä varten. Omat synnit tuntuivat hänestä suuremmilta kuin Jumalan armo. Vuosien jälkeen hän tajusi, että tällaiset epäilykset olivat Saatanan työtä.

Luther tajusi, ettei hän ikinä voi näin saavuttaa pyhyyttä. Apotti kehotti häntä katsomaan ristiä löytääkseen varmuuden, jota etsi. Mutta ainakin kun Luther katsoi ristiä, hän näki vain miekan, joka lähti Kristuksen päästä. Hän ei uskonut, että voisi mitenkään kelvata Jumalan edessä. Hän koetti kaikin voimin ja keinoin tavoitella pelastusta, mutta se tuntui pakenevan yhä kauemmas.

Tähän saumaan sattui sitten se Lutherin Rooman matka, josta jo viimeksi puhuimme. Hän lähti sinne suurin odotuksin, mutta palasi pettyneenä. Roomassa ei ollut mahdollisuutta täydelliseen ripittäytymiseen, eikä hän saavuttanut sitä rauhaa, jota oli lähtenyt sinne tavoittelemaan.

WITTENBERGISSÄ

Elokuussa 1511 Luther siirtyi Erfurtista Wittenbergiin pieneen kaupunkiin. Hän asui luostarissa ja kirjoittautui kaupungin pieneen yliopistoon. Kaupungissa oli noin 2000 asukasta. Munkkien asuintalo ja kirkko olivat kuulemma ”oikeita vihoviimeisiä rotankoloja”. Lutherin mukaan paikka näytti Jeesuksen syntymätallilta varsinkin vaatimattomuudessaan. Suuri osa asukkaista sai toimeentulonsa väkevän oluen panemisesta, ja sitä myös juotiin jatkuvasti. Luther valittiin tämän pienen kaupungin yliopiston teologian professoriksi 29-vuotiaana.

Tuo aika tuli olemaan Lutherille hyvin tärkeä. Hän kertoo olleensa ”seurakunnan kirkossa saarnaajana, opinto-ohjaajana, yhdentoista luostarin esimiehenä, kalalammikon valvojana, sovittelijana riidoissa, luennoi Paavalin kirjeistä ja kirjoitan koko ajan kirjeitä”… ”Minulla on tuskin koskaan aikaa päivittäisiin rukouksiin … puhumattakaan omista kiusauksistani maailman, lihan ja paholaisen kynsissä. Näethän miten laiskana olen”. Iltaisin hän kaatui väsyneenä sänkyyn, ja veti päälleen lakanan, jota ei oltu pesty kuukausiin.

Syvällä sydämessä alkoi kuitenkin itää jotakin. Luther kertoo: ”En oppinut teologiaani hetkessä, vaan minun oli etsittävä se syvältä, sieltä minne kiusaukseni veivät minut”. Vuosina 1512-17 Luther kertoo olleensa aivan yksin: ”Olin yksi niistä, jotka kuten pyhä Augustinus sanoo itsestään, ovat pätevöityneet kirjoittamalla ja opettamalla. En ollut niitä, jotka yhtäkkiä ponnahtavat huipulle, vaikka eivät ole mitään ja vaikkeivät ole ponnistelleet, olleet kiusauksissa eivätkä hankkineet kokemusta, vaan ovat yhdellä silmäyksellä nielaisseet pyhien kirjoitusten koko hengen”. Luther siis kypsyi hitaasti siihen uskoon ja oppiin, joka teki hänestä kirkon uudistajan.

MITÄ ON VANHURSKAUS?

Lutheria raateli erityisesti kysymys Jumalan vanhurskaudesta. Hän kertoo vihanneensa koko tuota sanaa. Hänelle se aina toi mieleen, että Jumala on kyllä vanhurskas, ja hän rankaisee epävanhurskasta ihmistä. Vaikka Luther eli ulkonaisesti moitteetonta elämää, hän sisällään tunsi olevansa Jumalan edessä syntinen. Hän ei kokenut rakastavansa Jumalaa vaan enemmänkin vihaavansa Häntä, joka rankaisee syntisiä.

Kun Luther luki Paavalin kirjeestä, että ”vanhurskas on elävä uskosta”, hän päätteli, että saadakseen uskon täytyy ihmisen ensin saavuttaa vanhurskaus eli kelvollisuus Jumalan edessä. Luther ei siis vain pohtinut näitä kysymyksiä akateemisen viileästi vaan hän koki ne ahdistuksena syvällä sydämessään.

Vuonna 1513 tapahtui sitten käänne, kun Luther luennoi Psalmien kirjaa. Hän oivalsi, että vanhurskaudella voidaankin tarkoittaa kahta eri asiaa. Yhtäältä vanhurskaus on Jumalan ominaisuus, jonka perusteella syntiset ovat kelvottomia hänen edessään. Mutta toisaalta vanhurskaus on jotain sellaista, jonka Jumala antaa uskoville. Tämä oivallus muutti Lutherin ajattelun, ja sai aikaan sellaisen hyökyaallon, joka vei mennessään koko keskiajan teologian ja uskonnonharjoituksen.

Kittelson tiivistää tämän löydön näin: ”Jos Jumalan vanhurskaus on pohjimmiltaan jotain, minkä Jumalan antaa, ja sen antaminen on yhtä kuin hänen armonsa, silloin kristityllä ei ole mitään syytä yrittää omin voimin olla Jumalan silmissä vanhurskas tai edes ’tehdä voitavansa’ siinä tarkoituksessa, että se pohjustaisi armon saamista.” (s. 94). Tässä Luther seisoi nyt evankeliumin ymmärtämisen kynnyksellä.

Seuraavaksi Luther tarttui Paavalin ajatukseen, ettei ihmisellä ole mitä tarjottavaa Jumalalle. Kukaan ei voi vapaasta tahdostaan rakastaa Jumalaa tai tuoda Hänelle hyvitykseksi omia hyviä tekojaan. Kaikki mitä ihminen tekee, on pohjimmiltaan itsekästä. Luther sanoo: ”Sitä voidaan verrata sairaaseen, jonka kuolemantauti ei ole vain siinä, että yhden jäsenen terveys on menetetty, vaan kaikkien jäsenten terveyden menettämisen lisäksi hänen kaikissa aisteissaan ja kyvyissään on sellainen heikkous, että hän inhoaa kaikkea tervettä ja haluaa vain sitä mikä on terveydelle vahingollista”. Ihminen ei siis ole vain vajonnut syntiin vaan hän on myös kyvytön tunnistamaan tätä omaa surkeaa tilaansa.
Lutherin kuulijatkin huomasivat muutoksen, joka oli tapahtumassa heidän opettajassaan.

EVANKELIUMIN KIRKASTUMINEN

Mutta Luther meni vielä pidemmälle. Ihminen ei vain ajattele itseään vaan hän koettaa myös alistaa Jumalan omaan käyttöönsä. Silloin, kun ihminen luulee olevansa hurskaimmillaan, hän onkin ylpeimmillään. Ihminen käyttää hyväkseen myös hengellistä hyvää ja pönkittää sillä omaa syntistä olemustaan.

Lutherin mukaan Jumalan tarkoitus on ”nöyryyttää ylpeät ja saattaa heidät oivaltamaan oma tilansa, opettaa heille että he ovat vailla armoa, hävittää heidän oma vanhurskautensa, jotta he nöyrtyneitä etsisivät Kristusta, tunnustaisivat olevansa syntisiä ja niin saisivat vastaanottaa armon ja pelastuksen”. Jumalan lain täytyy murskata ihminen, mutta se on ”rautanyrkkiin kätkeytyvä rakastava kämmen”, niin kun hän sanoo.

Koko hengellisen elämän painopiste oli nyt siirtymässä Lutherin mielessä. Ennen painopiste oli ihmisen ponnisteluissa yrittää elää Jumalan lain mukaan ja ansaita armoa. Nyt painopiste vähän kerrassaan siirtyi siihen, mitä Jumala on tehnyt ihmisen puolesta ja mitä Hän ihmiselle antaa. Nöyryys ja uskokaan eivät ole ihmisen suorituksia vaan nekin ovat Jumalan lahjoja. Koko pelastusoppi sai näin aivan uuden sisällön.

Keskiajalla ajateltiin, että ihmisessä on luonnostaan jäljellä pieni määrä uskoa, jota pitää vahvistaa sakramenttien avulla. Uskoa vastapäätä olivat sitten Jumalan suunnattomat vaatimukset. Luther sen sijaan tajusi, että ihmisessä itsessään ei ole yhtään uskoa, vaan Jumalan pitää lahjoittaa hänelle usko evankeliumin kautta. Tuon uskon sisältönä on Kristus itse, ei ihmisen pyrkimys kurkottaa kohti Jumalaa.

Vapautus omantunnon syytöksistä ei löydy itsensä ruoskimisesta ja elämän parantamisesta vaan Kristuksesta. Hän on tehnyt kaiken sen, mitä ihminen ei koskaan pysty tekemään. Luther kirjoittaa: ”(Kristus) on kuollut puolestani, hän on tehnyt vanhurskautensa minun vanhurskaudekseni ja minun syntini synnikseen. Ja jos hän teki minun syntini omakseen, ei minulla enää ole sitä, vaan olen vapaa”.

Luostarielämä oli ollut elämää köyhyydessä ja itsensä kieltämisessä, hengellisissä harjoituksissa ja maailmasta vetäytymisessä. Nyt kaikki tuo näytti Lutherin silmissä tyhjän arvoiselta. Vain evankeliumista, Kristuksen työstä, saattoi ihminen löytää vapauden ja rauhan. Aikaisemmin Luther löysi evankeliumista aina vain lain eli Jumalan vaatimukset. Nyt hän oivalsi, että lain tarkoitus ei ollut musertaa ihmistä tai saada hänessä aikaan parempia suorituksia, vaan lain tarkoitus oli ajaa ihmiset Kristuksen luo.

Aikaisemmin Luther oli ollut jatkuvassa katumuksen tilassa, mikä tarkoitti oman syntisyyden jatkuvaa tajuamista. Nyt hän ymmärsi, että katuva ihminen voi samanaikaisesti olla myös vanhurskas ja vapaa synnistä. Vaikka hän näkee oman syntisyytensä, hän samanlaisesti ymmärtää olevansa armahdettu Kristuksen tähden. Näin ihminen on samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen. Tätä oppia ei katolinen kirkko ole voinut koskaan hyväksyä, mutta juuri tässä opissa on saavutettu hienolla tavalla tasapaino kristityn ihmisen hengellisen tilan kuvaamiseen.

Ihminen on siis tietyssä mielessä umpikujassa. Hänellä ei ole mitään keinoa saavuttaa jumalallisuutta ja miellyttää millään tavoin Jumalaa. Jumalan laki osoittaa hänet aina syntiseksi ja syylliseksi. Hänen hyväkseen kuitenkin luetaan Jumalan vanhurskaus eli Jumalan ominaisuudet; pyhyys ja puhtaus. Itsessään hän on kelvoton, mutta Kristuksen tähden täydellisen kelpaava. ”Itsessäni olen kyllä kurja, köyhä, syntinen, mutta Yljän puku yllä, olen lumivalkoinen” (V. 621:3).

SEURAUKSET

Lutherin oivalluksilla oli suora vaikutus hänen työhönsä saarnaajana ja sielunhoitajana. Eräälle munkkiveljelleen hän sanoi, ettei tämän tullut näännyttää itseään puhtaussäännöksillä. Hän ei kuitenkaan koskaan voisi omin keinoin saavuttaa puhtautta. Ja sitä paitsi tällaiset ponnistelut johtavat hänen mielensä kääntymään entistä enemmän itseensä, eivät Kristukseen. Lutherille itselleen oli avautunut Kristuksen täydellinen sovitustyö ja sitä hän tahtoi nyt julistaa kaikille ihmisille.

Monet sanat saivat siksi uuden merkityksen hänen julistuksessaan. Ennen hän ajatteli, että ’rauha’ tarkoittaa sielun tyyntä passiivisuutta, jonka voi saavuttaa mietiskelyllä ja luopumalla haluamasta mitään. Nyt Luther ymmärsi, että rauhan saavuttaa vain siten, että myöntää, ettei koskaan voi itse sitä saavuttaa, ja samalla uskoo, että Jumala on jo armahtanut minut. Minun ei tarvitse luoda rauhaani vaan Kristus kutsuu minut omaan rauhaansa.

Roomalaiskirjeen luennot Luther aloitti sitten sanomalla: ”Ei ole niin, että Jumalan edessä tullaan vanhurskaaksi tekemällä vanhurskaita tekoja, vaan vanhurskaaksi tehty tekee vanhurskaita tekoja”. Käänteentekevä Lutherille ja koko tulevalle evankeliselle kristikunnalle oli Lutherin löytämä Roomalaiskirjeen 3. luvun jae 28: ”Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja”.

Tämä jae ja Lutherin opetus sen pohjalta kyseenalaisti suuren osan katolisen kirkon opetusta ja elämää. Painopiste siirtyi ihmisen toiminnasta Jumalan toimintaan, pyhyyden tavoittelusta pyhyyden lahjoittamiseen. Tämän löydön jälkeen ei katolinen kirkko enää ollut entisellään. Sen oli pakko ottaa kantaa tähän Lutherin uudelleen löytämään evankeliumin ytimeen. Osa katolisista otti tuon uskonpuhdistuksen sanoman vastaan ja osa tahtoi hävittää tuon opetuksen kaikkialta kristikunnasta. Mutta tuon löydön vaikutukset ovat yhä nähtävillä myös täällä Suomen hengellisessä elämässä.

Kun juhlimme uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlavuotta, iloitsemme varsinkin tästä puhtaasta evankeliumista, ja toivomme, että se saisi edelleen vapauttaa ihmisiä synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta.

Johdanto kirjaan Martti Luther: Isä Meidän rukouksen selitys. Sley 1982.

Martti Lutherin kirja Isä Meidän- rukoukseen liittyy mielenkiintoisella tavalla reformaatioliikkeen alkuvaiheisiin. Vuoteen 1517 saakka uudistusliike oli vaikuttanut pääasiassa opiskelijamaailmassa ja augustionolaisessa sääntökunnassa. Laajemminkin kirkossa ja sen papistossa oli tosin virinnyt myönteistä odotusta ja uutta yhteistoimintaa. Samalla oli luonnollisesti myös kohdattu ensi yritykset vaientaa kirkon epäkohtiin kohdistuva kritiikki ja julistaa sen esittäjä vaaralliseksi. Mutta varsinaisesti vuoden 1516 lopulla oli nähtävissä merkkejä siitä mitä oli tulossa. Luther oli kesäkuusta lähtein pitänyt yleistajuisia opetuspuheita Kymmenestä käskystä. Kirkko alkoi täyttyä tungokseen asti. Suuret joukot olivat lähtemässä liikkeelle. Yliopisto- ja luostariyhteisöjen piirissä koetut syvät tapahtumat sielussa jatkuivat kirkkokansan keskuudessa.

Mainitun puhesarjan Luther sai valmiiksi 24.2.1517 mennessä, jolloin alkoi paastonaika. Tällöin hän siirtyi käsittelemään Isä Meidän -rukousta. Huomattava osa Isä Meidän -rukouksen selitysteoksesta sai ensimmäisen muotonsa näissä paastonajan saarnoissa. Kuvaavaa silloiselle tilanteelle kuitenkin oli, ettei Luther heti julkaissut selityksiään kirjana. Tapahtumat etenivät nopeasti ja samanaikaisesti monella tasolla. Hän luennoi yliopistossa Galatalaiskirjeestä ja Hebrealaiskirjeestä, toimi saarnaajana ja rippi-isänä, hoiti sääntökuntansa asioita ja monia muita henkilöyhteyksiä sekä sai ruhtinailtakin erilaisia tehtäviä. Ennen kaikkea häntä sitoi talvikautena 1517-18 kuuluisien 95 teesien julkaiseminen ja taistelu anetta vastaan. Teologina ja sielunhoitajana hän näki aneen tuhoavan sekä opin parannuksesta että oikean rippikäytännön ja siten johtavan ihmisiä hengellisesti harhaan.

Tässä kriisitilanteessa Lutherin ollessa varsin yksin ja monien ystävien ja ymmärtäjien kehottaessa häntä myöntyväisyyteen julkaisi hänen oppilaansa Johannes Schneider Eislebenistä latinankielisten muistiinpanojensa pohjalta saksaksi Lutherin selitykset (Auslegung und Deutung des heylygen vater unsers, durch den Erwirdigen vnd Hochgelarten hern Marthin Luther, der heiligen schrifft Doctorn, einsidler reformirter Augustiner Ordens, esipuhe päivätty 13.1.1518, 26s.kvarto)- Julkaisija, toiselta nimeltään Johannes Agricola, oli äärimmäisyyksiin taipuva henkilö, joka vielä tähän aikaan oli Lutherin voimakas kannattaja. Hänen kerrotaan sytyttäneen rovion siinä mielenosoituksessa, jossa Luther poltti kanonisen lakikirjan ja pannauhkausbullan (1520). Samoin hän intoili kovin pyhäinkuvien, (noiden öljyllä juotettujen ja maalilla säilytettyjen pölkkypäiden) hävittämiseksi. Myöhemmin hänet tunnetaan lain hylkääjänä (antinomistina) ja Lutherin vastustajana. Schneider julkaisi teoksen Lutherin tietämättä, eikä tämä näytä olleen tapahtuneeseen aivan tyytyväinen (ks.Lutherin esipuhe s.13). Hän ei kuitenkaan siinä vaiheessa voinut asialle mitään. Toisaalta tämä ilman Lutherin suostumusta julkaistu teos lienee tehnyt Lutherin julistusta saksalaisella kielialueella laajasti tunnetuksi, sillä kirja levisi nopeasti monina painoksina.

Luther itse palasi Isä Meidän -rukoukseen vuoden 1518 lopulla, jolloin hän alkoi iltarukoushetkissä antaa sen pohjalta kristillistä perusopetusta lapsille ja maallikoille. Näistä opetuspuheista Luther muokkasi Isä Meidän -rukouksen selityksen (Auslegung deutsch des Vater unser fuer dye einfeltigen leyen Doctoris Marthin Luther, Augustiner tzu Wittenberg, 36 s, kvarto), joka ilmestyi Leipzigissa 5.4.1519. Varsin monessa kohdassa Luther liittyy Schneiderin kynästä lähteneeseen saksankieliseen tekstiin, mutta toisaalta hän on myös muuttanut ja laajentanut kirjan sisältöä.

Lutherin julkaisemana Isä Meidän -rukouksen selitys sai vielä laajemman levikin kuin Schneiderin laitos. Pelkästään saksaksi siitä ilmestyi parin vuoden aikana eri paikkakunnilla kaksitoista painosta. Latinaksi kirja käännettiin 1520 ja bööminkielelle seuraavana vuonna. Lutherin ensimmäinen elämäkerran kirjoittaja Johannes Mathesius (k.1565) kertoo, että teos julkaistiin – tosin ilman tekijän nimeä – Venetsiassa italiaksi. Myöntäessään sille painoluvan kirkon asianomainen edustaja oli sanonut: ”Autuaat ovat ne kädet, jotka ovat tämän kirjoittaneet. Autuaat ne silmät, jotka sen näkevät. Autuaiksi tulevat ne sydämet, jotka sen mukaan uskovat ja Jumalan puoleen huutavat.” Myös tunnettu humanisti Erasmus Rotterdamilaisen lähin työtoveri sekä antiikin ja kirkkoisien tekstien julkaisija Beatus Rhenanus (k.1547) toivoo kirjeessään Zwinglille 2.7.1519, että Lutherin teoksia ja varsinkin Isä Meidän -rukouksen selitystä tarjottaisiin ostettavaksi ”kaikkialla Sveitsissä, joka kaupungissa, joka torilla, joka kylässä ja joka talossa.” Esimerkit osoittavat, että reformaation tarkoittama kirkon uudistus sai aluksi kannatusta hyvin laajalti. Vasta taisteluiden tultua monet – kuten esim. Beatus Rhenanus – vetäytyivät pois.

Teoksen merkityksestä kertovat tavallaan myös Lutherin sen johdosta saamat esivallan nuhteet. Runsas kaksi kuukautta sen ilmestymisen jälkeen Saksin herttua Yrjö ilmaisi Leipzigin väittelyn yhteydessä Lutherille moitteensa siksi, että kirjan opetukset olivat hänen mielestään hämmentäneet monta omaatuntoa ja aiheuttaneet epävarmuutta rukousnauhan käyttämisessä. Ruhtinaan arvio kirjauutuudesta osuikin oikeaan siinä mielessä, että teoksesta tuli läntisen kristikunnan laajoilla alueilla reformaation ensimmäinen kansankirja. Niinpä oli luonnollista, että Lutherin opetusten tultua viime vuosisadan herätyksissä ”uudelleen löydetyksi” tämän reformaation airut oli varsin suosittu hengellinen opaskirja. Englanniksi se ilmestyi ensi kerran Lontoossa 1844 ja suomeksi Pietarissa 1830.

Isä Meidän -rukouksen selityksessä lukija kohtaa elävän ja kansanomaisen puhujan. Luther oli ollut jo kymmenen vuotta pappina, kun hän ryhtyi pitämään teoksen alkuna olevaa puhesarjaa. Heti ordinaation jälkeen oli hänen ohjaajansa Johannes von Satupitz lähettänyt hänet jalkaisin saarnamatkoille lähiseurakuntiin ja -luostareihin, jotta hän ” saisi tarpeellista ruumiinliikuntaa ja oppisi saarnaamaan”. Ei liene liioiteltua väittää, että näinä etsinnän vuosina Lutherista ahkerassa saarnatoiminnassa kouliintui sellainen evankeliumin tienraivaaja, joka osasi lähestyä tavallista kansaa. Samoin tunnetusti teologinen työ ja erityisesti omistautuminen Pyhän Raamatun selittämiseen oli hänestä mielekästä siksi, että sillä oli käyttöä konkreettisessa julistus- ja sielunhoitotyössä. Hän kertoo janonneensa teologiaa, mutta ei mitä tahansa aikakauden teologiaa. ” Tarkoitan sellaista teologiaa, joka etsii sydäntä pähkinästä, jyvää vehnästä ja ydintä luista.”

Tämä perustava teologinen asennoituminen näkyy erinomaisesti Isä Meidän -rukouksen selityksessä. Teos ei ole pelkästään rukousopas, vaan käytännöllis-dogmaattinen johdatus kristillisen uskon olennaiseen sisältöön. Oikeastaan siinä esiintyvät jo kaikki reformaatioteologian tunnusomaiset teemat, joskin sen painotuksissa heijastuu toisaalta silloinen kirkollinen tilanne ja toisaalta Lutherin teologisen ajattelun merkittävä muotoutumisvaihe.

Ainoa teema, joka näistä syistä ei ole päässyt laajasti esiin, on ensimmäinen uskonkappale eli oppi luomisen lahjoista. Esimerkiksi vuosikymmen myöhemmin ilmestyneissä Vähässä ja Isossa katekismuksessa Luther puhuu havainnollisesti Luojasta, joka pitää yllä elämää ja lahjoittaa meille kaikkea, mitä tarvitsemme. ”Jumala panee kaikki luodut palvelemaan meitä tämän elämän tarpeiden tyydyttämiseksi: auringon, kuun ja tähdet taivaalla, yön ja päivän, ilman, veden, tulen, maan ja kaiken mitä siinä on ja mitä se voi tuottaa: linnut, kalat, eläimet, viljan ja kaikenlaiset kasvit; samoin kaiken muunkin ulkonaisen ja ajallisen siunauksen: hyvän hallituksen, rauhan ja turvallisuuden. Tästä uskonkohdasta voimme siis oppia, ettei meillä kenelläkään itsestämme ole eikä kukaan voi säilyttää elämää…” (Iso katekismus, 1 uskonkohta.)

Reformaation murrosajan Luther on tuntenut niin suurta huolta kirkon hengellisestä hätätilasta, että hän käsitellessään jokapäiväistä leipää keskittyy pelastuksen kannalta elintärkeään ”taivaalliseen leipään”, Jeesukseen Kristukseen. Niinpä hän kehottaa rukoilemaan kirkolle oikeita hengellisiä paimenia ja oppineita saarnaajia, jotka ”eivät opeta meille tyhjänpäiväisten tarinoiden pohjasakkaa ja akanoita”, vaan jakavat Jumalan sana puhdasta ravintoa ja huolehtivat sakramentin pelastavien lahjojen käyttämisestä.

Vastaavanlainen painotus näkyy Herran rukouksen toisen ja kolmannen pyynnön selityksessä. Reformaation kansankirjanen ei ohjaa lukijaa kirkkoinstituution arvosteluun, vaan pitemmälle oman elämän tutkisteluun. Teos pyrkii realistisesti paljastamaan itsepetoksen, johon koko aikakausi oli vähitellen tottunut. Pessimismiä ja alistuneisuutta oli ihmisissä paljon, mutta pohjimmaisena oli väärän opetuksen vaikutuksesta luottamus hengellisiin suorituksiin ja omaan kykyyn täyttää laki. Schneiderin julkaisemasta tekstistä näkyy, että Luther on pitänyt tarpeellisena kritikoida Aristoteleelta perittyä ihmiskäsitystä, jonka mukaan järki kykenisi aina ja kaikissa asioissa johtamaan ihmistä parhaan vaihtoehdon valitsemisessa. Vastaavasti opetettiin, että ihmisellä oli vapaa tahto, jonka perusteella hän olisi kaikkien suoritustensa herra sekä niitä aloittaessaan, tehdessään että päättäessään. Luther sitä vastoin korostaa, että ihmisen luonto kaikkine voimineen on pahan myrkyttämä. Kaikki ihmiset – myös kristityt vanhan ihmisen osalta – ovat perkeleen valtakunnassa, jonka hallinta maailmassa on todellista. Jumalan armon on puhdistettava meidät ja hänen vanhurskautensa uudistettava olemuksemme. Vanhan Aatamin on jatkuvasti kuoltava, jotta Kristus voisi hallita.

Tätä syntiturmeluksen aikaansaamaa itsekkyyttä Luther tarkoittaa puhuessaan ihmisen omasta tahdosta eli itsetahdosta (der eygen wil), jonka on väistyttävä ja tultava ”ei-miksikään”. Sitä vastoi Lutherin teologiasta ei voida tehdä sitä johtopäätöstä, että ihmisen olisi kieltäydyttävä käyttämästä Jumalan luomistyön hyviä lahjoja. Jumalan luomakunnan hyvyydet eivät ole pahoja, kun ne vain saavat hänen tarkoittamallaan tavalla virrata kaikille luoduille. Juuri ihminen pilaa Jumalan lahjat pidättämällä ne itselleen. Hänet on ”irrotettava kaikista luoduista”, jotta hän oppisi tuntemaan oman väärän tahtonsa ja Jumalan hyvän tahdon. Ihmisen alkuperäistä luomisessa saatua kykyä käyttää luomakuntaa ei hävitetä, vaan uudistetaan. Silloin luodut hyvyydet virtaavat lähimmäiselle ja luomakunta tulee täyteen Jumalan ylistämistä ja rakastamista.

Kohtaamme Lutherissa kristillisen ajattelijan ja hengellisen opettajan, jolla on realistinen käsitys ihmisestä. Meille puhuu Jumalan totuudesta elävä ihminen, joka on tullut tuntemaan itsensä ja jolla on voimakas kontakti todellisuuteen.

Ks. myös Isä Meidän rukous, Isä meidän –rukouksen rikkaus, video-opetuksia Isä meidän rukouksesta.

Kysymys: Johannes kastoi Jeesuksen. Mitä Jeesus siinä kasteessa sai/mitä siinä kasteessa tapahtui?

Johannes Kastaja kuvaa toimintaansa näin: ”Minä kastan teidät vedellä parannukseen, mutta minun jälkeeni tulee toinen, joka on minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes riisumaan kenkiä hänen jalastaan. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella…” Johanneksen kasteesta puhutaankin juuri ”parannuksen kasteena”. Parannus tarkoittaa Raamatussa katumusta synneistä ja syntisyydestä ja uskoa Jumalan lupaukseen.

Mielenkiintoista Jeesuksen saamassa kasteessa oli se, että häntä ei olisi tarvinnut kastaa. Hänellä ei ollut syntiä, jota hänen olisi pitänyt katua tai mikä olisi pitänyt pestä Johanneksen kasteessa pois. Jeesuksesta sanotaan: ”Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.”(Hepr 4:5)

Syy Jeesuksen kasteelle menemiseen on päinvastainen kuin kaikilla muilla, jotka Johanneksen luo tulivat. Johannes sanoi nähdessään Jeesuksen: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! Tämä on se, josta minä sanoin: ’Minun jälkeeni tulee mies, joka on ollut minun edelläni, sillä hän on ollut ennen kuin minä’.”(Joh 1:29-30) Näillä sanoilla Johannes Kastaja sanoo Jeesuksen tehtävän olevan maailman synnin pois ottaminen. Siis synnitön ottaisi itseensä kaikkien muiden synnit.

Mitä ihmettä siis synnitön tekee syntisten kasteella? Johannes tiesi tämän ongelman ja sen vuoksi seuraa merkillinen tilanne, jossa Johannes estelee Jeesusta tulemasta kasteelle: Mutta tämä esteli häntä sanoen: ”Minun tarvitsee saada sinulta kaste, ja sinä tulet minun tyköni!” Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ”Salli nyt; sillä näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus”. Silloin hän salli sen hänelle. Kun Jeesus oli kastettu, nousi hän kohta vedestä, ja katso, taivaat aukenivat, ja hän näki Jumalan Hengen tulevan alas niinkuin kyyhkysen ja laskeutuvan hänen päällensä. Ja katso, taivaista kuului ääni, joka sanoi: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.” (Matt. 3:13–17)

Jeesuksen vastaus kertoo Jeesuksen kasteen merkityksen. Hän menee kastelle, koska hän on täyttämässä syntisten ihmisten puolesta kaikkea vanhurskautta. Sana vanhurskaus tarkoittaa Jumalan tuomioistuimen edessä syyttömäksi julistettua. Elämällä pyhän ja virheettömän elämän Jumalan edessä Jeesus täytti kaikkien ihmisten puolesta vanhurskauden. Menemällä syntisten ihmisten kasteelle Jeesus täytti Isän edessä oikeaa jumalasuhdetta ja hengellisyyttä. Jumala tiesi, ettei ole ketään, joka edes etsii häntä ja että kaikki ihmiset ovat vailla Jumalan vaatimaa vanhurskautta. Raamattu sanoo: ”niin kuin kirjoitettu on: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään.” (Room 3:10-12)

Jeesuksen täytyi mennä kaikkien ihmisten puolesta parannuksen kasteelle, koska kukaan ihminen ei voinut tehdä oikeaa parannusta Jumalan edessä. Jeesuksen täytyi täyttää jokaisen ihmisen puolesta vanhurskaus, koska kukaan ihminen ei sitä pysty täyttämään.

Jeesuksen kasteessa tapahtui myös ihmiskunnan syntien päälle ottaminen. Kun syntiset ihmiset menevät jordanvirtaan, heistä pestiin synnin lika ja saasta pois. Kun Kristus synnittömänä meni veteen, hän imi itseensä kaiken lian ja saastan. Kastetta seuraa Jeesuksen 40 päivän autiomaassa oleminen Saatanan kiusattavana. Syntien itseensä ottaminen ja erämaahan ajaminen oli Israelin kansan yksi syntiuhrin muoto. Raamatussa kerrotaan Jumalan käskystä:
”Kun Aaron on saattanut päätökseen pyhäkön, pyhäkköteltan ja alttarin puhdistusmenot, hän tuokoon esiin elävän pukin, asettakoon molemmat kätensä eläimen pään päälle ja tunnustakoon siinä israelilaisten kaikki synnit, kaikki pahat teot ja rikkomukset, joihin israelilaiset ovat syyllistyneet. Näin hän pankoon ne pukin kannettaviksi ja lähettäköön sen sitten tehtävään määrätyn miehen ajamana autiomaahan. Pukki saa kantaa kaikki heidän syntinsä asumattomille seuduille.” (3.Moos 16:20-22)
Jeesus tuli todelliseksi syntipukiksi. Jumala siirsi synnit häneen. Johannes Kastaja laittoi samalla tavalla kädet Jeesuksen päälle tämän kasteessa, kuin Aaron laittoi kätensä syntipukin päälle. Jeesushan on Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnin. Aivan kuin syntipukki ajettiin erämaahan erämaahengen, saatanan haltuun, Pyhä Henki vie Jeesuksen erämaahan Saatanan kiusattavaksi. Jeesuksen kasteesta alkoi hänen julkinen toimintansa, joka päättyi ristinkuolemaan.

Kun Jeesus kärsi ja häntä piinattiin, hän kärsi koko maailman synnin tähden. Kun Jeesus huusi ristillä ”Se on täytetty”, silloin hän oli saanut rangaistuksen häneen siirrettyjen syntien tähden. Hän oli täydellisesti täyttänyt Isän tahdon pyhästä elämästä ja oikeasta jumalanpalveluksesta. Rangaistukseen kuului syntien tähden myös iankaikkinen kuolema. Jeesuksen ylösnousemus oli voitto kuolemasta. Ylösnousemus todistaa, että synnit on sovitettu ja synnin rangaistus sovitettu. Jumalan karitsa joka pois otti maailman synnin oli totisesti täyttänyt työnsä.

Vasta ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus asettaa kristillisen kasteen – meidän kasteemme. Johanneksen kaste ei ollut sama asia kuin kristillinen kaste. Tämä käy selvästi ilmi esim. apostolien teoista (Apt 19:1–6). Kristillisen kasteen sisältö on Jeesuksen sovitustyön ansio ja Pyhän Hengen lahja. Kaste liitää meidät Jeesuksen täytettyyn työhön, joka huipentui ylösnousemuksessa: ”Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman. Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa, kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi; sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä.” (Room 6: 3-7) Kristillisen kasteen sisältö on napakasti ilmaistuna galatalaiskirjeessä: ”Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet.” Gal 3:27

Jos Johanneksen kastetta käytetään kristillisen kasteen esimerkkinä, joudutaan pahasti harhaan. Silloin kasteelle saisi mennä vain noin 30-vuotias ihminen. Hänen pitäisi ottaa synnit päällensä, lähteä erämaahan Saatanan kiusattavaksi ja kuolla lopulta ristinkuolema. Tämä ei ole kristillinen kaste. Kristillinen kaste on Vapahtajamme asettama, että saisimme hänen täytetyn työnsä ansiot omaksemme ja että me uudestisyntyisimme.

Ks. kaste ja lapsikaste.

Kysymys: Onko naisen pään peittäminen messussa ehdonvallan asia?
 

Julkisessa keskustelussa nostetaan usein esiin kysymys Raamatun sitovuudesta. Miksi toisten käskyjen katsotaan olevan ajattomia ja yleispäteviä, mutta toiset taas voidaan sivuuttaa aikasidonnaisina? Erityisesti on viitattu siihen, että miksi naispappeuden kiellon katsotaan olevan ajaton Jumalan määräys, mutta toisaalta Paavalin käskyä naisten pään peittämiseen jumalanpalveluksessa ei tarvitse noudattaa?

1. Korinttilaiskirjeen 11. luvussa Paavali opettaa selvästi, että ”jokainen vaimo (eli nainen), joka rukoilee tai profetoi pää peittämätönnä, häpäisee päänsä, sillä se on aivan sama, kuin jos hänen päänsä olisi paljaaksi ajeltu” (j. 5).
Pään häpäisemisellä Paavali ei tässä tarkoita naisen oman pään häpäisemistä vaan miehen häpäisemistä, joka on naisen pää: ”mies on vaimon pää” (j. 3).
Samoin käy Paavalin mukaan silloin, jos mies ”rukoilee tai profetoi pää peitettynä” (j. 4). Silloin mies häpäisee päänsä, joka on Kristus.

Paavalin ajattelun taustalla on luomisjärjestys, jonka hän kuvaa näin: ”Mutta minä tahdon, että te tiedätte sen, että Kristus on jokaisen miehen pää, ja että mies on vaimon pää ja että Jumala on Kristuksen pää” (j. 3).

Tämä nk. kefale-struktuuri (pää-rakenne) määrittää miehen ja naisen suhteen seurakunnassa. Juuri tästä syystä nainen ei voi olla pappina, koska hän asettuisi silloin ”pääksi”, ja häpäisisi siten päänsä. Samalla myös Kristus tulisi häväistyksi, koska Hänen asettamansa järjestys ei enää toteutuisi seurakunnassa.

Oma kysymyksensä on se, mitä rukoileminen ja profetoiminen seurakunnassa tarkoittaa? Näyttää siltä, että se ei tarkoita vain seurakuntalaisena hiljaa rukoilemista muiden mukana vaan asettumista julkisen rukoilijan ja profeetallisen viestin välittäjän tehtävään. Tämä ei kuitenkaan voi tarkoittaa naisen toimimista seurakunnan paimenen tehtävässä, opetusvirassa, sillä sen Paavali selvästi torjuu (1. Kor. 14:33-38). Puhekielto ei siis kuitenkaan estä naisten julkista rukoilemista ja profetoimista.

Jukka Thurén esittää, että Paavali torjuu sen, että naiset ”rukouksen tai profetian ajaksi paljastavat päänsä peittääkseen sen puhuttuaan”. Näin ”naisprofeetta luulee siirtyvänsä miehen rooliin”. Molemmat sukupuolet voivat siis rukoilla ja profetoida, mutta tämä ei häivytä sukupuolten välistä eroa ja pää-rakennetta (Jumala – Kristus – mies – nainen). Thurénin mukaan seurakunta tarvitsee miehiä ja naisia, mutta eron tulee olla ilmeinen (Korinttilaiskirjeet 2008, 135).

Vallanalaisuus

Ratkaiseva on jae 1. Kor 11:10: ”Sentähden vaimon tulee pitää päässään vallanalaisuuden merkki enkelien tähden”. Luomisjärjestyksen merkkinä tulee vaimon peittää päänsä jumalanpalveluksessa.

Alkutekstin ja edeltävien jakeiden perusteella esim. Thurén kannattaa vuoden 1938 suomennoksen mukaista tulkintaa. Ranskankielinen – tosin selittävä – käännös saattaa osua lähellä alkuperäistä merkitystä: ”la femme … doit avoir sur la tête une marque de l’autorité dont elle dépend” (naisella pitää olla päässään merkki auktoriteetista tai vallasta, josta hän on riippuvainen).

Tämän tulkinnan vahvistaa oikeaksi Paavalin toinen opetus samasta aihepiiristä Efesolaiskirjeen 5. luvussa: ”Vaimot, olkaa miehillenne alamaiset, niin kuin Herralle; sillä mies on vaimon pää, niinkuin myös Kristus on seurakunnan pää … Mutta niinkuin seurakunta on Kristukselle alamainen, niin olkoot vaimotkin miehillensä kaikessa alamaiset” (j. 22-24).

Vallanalaisuudessa ja alamaisuudessa on kysymys samasta asiasta. Vallanalaisuus osoittaa kuinka Jumala on säätänyt ja alamaisuus kertoo oikean asenteen elämiseen Jumalan luomassa järjestyksessä. Kreikan kielen verbi hypotassoo tarkoittaa kontekstista riippuen ”alistaa jonkin vallan alle” tai ”suostua olemaan alamainen”.

Tämän vallanalaisuuden ja alamaisuuden merkkinä on pään peittäminen.

Asia ja sen merkki

Käskyssä pään peittämiseen voidaan kuitenkin erottaa toisistaan itse asia (latinaksi res) ja tuon asian ulkonainen merkki (latinaksi signum). Asia on se, että miehen pää on Kristus ja naisen pää on mies. Tämä vallanalaisuus ja siihen suostuminen on käskyn sisältö ja tarkoitus.

Vallanalaisuuden merkiksi Paavali ilmoittaa naisen pään peittämisen. Se on ulkonainen osoitus siitä, että nainen suostuu Jumalan luomaan järjestykseen eikä asetu sitä vastaan.

Teoreettisesti olisi toki aina mahdollista, että nainen peittäisi päänsä, mutta silti mielessään ja sydämessään asettuisi Jumalan asettamaa järjestystä vastaan. Tässä tapauksessa hänen asenteensa Jumalan edessä olisi ratkaisevampi kuin hänen ulkonainen kuuliaisuutensa käskylle.

Siksi voidaan ajatella, että käskyn olennainen sisältö (latinaksi res) on vallanalaisuus ja siihen alistuminen. Käsky tähtää siihen, ei ulkonaiseen käyttäytymiseen eli pään peittämiseen. Käskylle kuuliainen on se, joka alistuu Jumalan käskyyn.

Siksi voidaan ajatella, ettei ulkonainen teko ole välttämätön vaan sisäinen asenne. Pään peittäminen voi olla hyvä tapa, mutta ei ehdoton ja ajaton vaatimus. Voimme havaita, ettei pään peittäminen enää symboloi omassa kulttuurissamme sitä mitä se Paavalin aikaan symboloi.

Juuri oman seurakuntansa (Efesos) ja muiden seurakuntien vallitsevaan tapaan Paavali vetoaakin kirjeessään Korinttilaisille (1. Kor. 11:16). Meidän aikamme seurakunnissa on pään peittämisen tapa sen sijaan varsin harvinainen myös tunnustuksellisissa luterilaisissa kirkoissa, joten emme voi vedota kristikunnan yleiseen tapaankaan. Niin historiassa kuin yhä nykyään omassakin maassamme päähineen laittamiseen liittyy erilaisia kulttuurisia viestejä. Edelleenkin miehet esimerkiksi osoittavat kunnioitusta tietyissä tilanteissa riisumalla päähineensä yms. Samoin huomaamme myös, että ulkoisten asioiden kulttuuriset viestit muuttuvat.

Enkelien tähden

Ihmetystä on herättänyt jakeen 1. Kor 11:10 sana, että ”vaimon tulee pitää päässään vallanalaisuuden merkki enkelien tähden”. Miksi Paavali viittaa tässä yhteydessä enkeleihin?

Ilmeisesti syynä on se, että enkelit ovat Jumalan sanansaattajia ja Paavali haluaa muistuttaa heidän läsnäolostaan kristillisessä seurakunnassa. Ihmisen ei tulisi ryhtyä kapinaan Jumalan käskyjä vastaan ja olla välinpitämätön, vaan ”enkelienkin tähden” kilvoitella kristittynä.

Enkelien tehtävä taivaallisessa jumalanpalveluksessa on jatkuvasti kiittää ja ylistää Pyhää Jumalaa (Ilm. 4:8; 5:11-12). Näin pitäisi taivaallisen esikuvan mukaisesti toimia myös maanpäällisessä jumalanpalveluksessa. Jumalan asettaman järjestyksen rikkominen estää jumalanpalvelusta olemasta Jumalan kiittämistä ja kunnioittamista. Voi käydä niin, että taivaallisen ja maanpäällisen jumalanpalveluksen yhteys rikkoutuu. Se on enkeleillekin häväistys.

Tärkeintä on siis kunnioittaa sitä järjestystä, jonka Jumala on asettanut (Jumala – Kristus – mies – nainen), ja suostua siihen. Tämä on käskyn päämäärä.

Tunnustuskirjat

Luterilaiset tunnustuskirjat ottavat myös kantaa pään peittämiseen jumalanpalveluksessa. Augsburgin tunnustuksessa (XXVIII, 52-56) todetaan: ”On välttämätöntä, että pidetään kiinni evankeliumin ytimestä, siitä että me saavutamme armon uskomalla Kristukseen, emme määrättyjä sääntöjä ja ihmisten säätämiä jumalanpalvelusmenoja seuraamalla. Mitä sitten on sanottava sunnuntain vietosta ja muista vastaavista kirkkotavoista? Tähän meikäläiset vastaavat, että piispat ja papit ovat oikeutettuja asettamaan säädöksiä, jotta kaikki kirkossa tapahtuisi järjestyksessä, ei kuitenkaan siinä tarkoituksessa, että me näin sovittaisimme synnit tai että omattunnot velvoitettaisiin uskomaan, että ne ovat välttämättömiä jumalanpalveluksen muotoja. Niinpä Paavali säätää, että seurakunnan kokouksissa tulee naisten peittää päänsä ja että sanan selittäjiä on seurakunnassa kuultava tietyssä järjestyksessä. Tällaisia säännöksiä seurakuntien tulee noudattaa rakkauden ja rauhan vuoksi ja niitä tulee seurata, jotteivät toiset loukkaisi toisiaan, vaan että kaikki tapahtuisi seurakunnissa rauhallisesti ja ilman häiriötä. Omiatuntoja ei tule vaivata uskottelemalla, että säännökset ovat välttämättömiä pelastukseen ja että ne, jotka niistä pahennusta aiheuttamatta poikkeavat, tekevät synnin. Eihän kukaan väittäne, että nainen, joka pahennusta herättämättä näyttäytyy julkisesti paljain päin, tekee synnin”.

Augsburgin tunnustus pitää pään peittämistä siis ehdonvallan asiana, joka rinnastuu piispojen ja pappien antamiin, hyvää järjestystä koskeviin säännöksiin. Se ei missään tapauksessa ole synti- eikä pelastuskysymys. Rakkauden ja rauhan tähden saattaa jossakin tilanteessa olla parasta vaikkapa peittää päänsä.

Ihmisiä tuntuu aina uudelleen askarruttavan kysyä siitä, voiko tai saako kuolleisiin olla yhteydessä. Tiedämme, että Suomestakin löytyy meedioita ja muita, jotka kertovat välittävänsä viestejä kuolleilta. Jotkut väittävät pystyvänsä saamaan yhteyden kuolleisiin omaisiin. Kuolleiden väitetään tulleen sanomaan, että heidän on hyvä olla siellä ”toisella puolen”.

Varsinkin äkillisen kuoleman jälkeen tulee sureville joskus valtava tarve saada vielä jonkinlainen yhteys vainajaan. Jotain jäi vielä sanomatta. Ei ehditty hyvästellä. Esimerkiksi teol. tri Martti Lindqvist kertoo kirjassaan Kuolemaa väkevämpi (1994) tällaisesta pakottavasti yhteyden kaipuusta vaimon kuoleman jälkeen.

Kristityt, niin kuin monet muutkin, uskovat, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Jos vainajat ovat elämässä jossakin toisessa todellisuudessa, onko mahdollista, että heidän kanssaan voisi vielä saada yhteyden? Ja onko se Raamatun mukaan luvallista?

Jälkimmäiseen kysymykseen on helppo vastata, sillä Raamattu antaa siihen suoran vastauksen. 5. Mooseksen kirjan 18. luvun jakeissa 9-11 sanotaan: ”Kun tulet siihen maahan, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa, niin älä opettele jäljittelemään niiden kansojen kauhistuttavia tekoja”. Sen jälkeen Mooses luettelee näitä kauhistuttavia ja kiellettyjä tekoja: ”Älköön keskuudessasi olko ketään, joka panee poikansa tai tyttärensä kulkemaan tulen läpi, tahi joka tekee taikoja, ennustelee merkeistä, harjoittaa noituutta tai velhoutta, joka lukee loitsuja, kysyy vainaja- tai tietäjähengiltä tahi kääntyy vainajien puoleen”. Sama kielto esiintyy myös 3. Moos. 19:31, 20:6, 2. Kun. 21:6, 23:24, Jes. 8:19, 19:3 jne.

Kaikkea tällaista oli pakanakansojen keskuudessa, mutta Jumalan kansalle nämä asiat eivät sopineet. Ne olivat epäjumalanpalvelusta ja Jumalan arvovallan kyseenalaistamista. Siksi ne kiellettiin jyrkästi.

Meidän on siis kiellettyä ottaa yhteyttä vainajiin. Voisi toki ajatella, että meihin otettaisiinkin yhteyttä sieltä toiselta puolen. Vainaja ottaisikin tavalla tai toisella yhteyden tai ilmaisisi jotenkin itsensä. Teoreettisesti tämä voisi olla mahdollista. Mutta sellaisessa tapauksessa pitäisi olla äärimmäisen varovainen, sillä myös pahat henget voivat matkia vainajia ja esiintyä heidän nimellään ja persoonallaan. Me emme myöskään voi ajatella, että kuolleiden lähettämät viestit saisivat jotenkin ohjata meidän elämäämme. Tällöin mekin olisimme vaarassa langeta epäjumalanpalvelukseen.

Raamatussa on yksi kertomus, joka käsittelee yhteyden ottamista vainajaan. Tuota kertomusta on usein tulkittu hieman virheellisesti, joten on tarpeen lukea tarkkaan, mitä siinä sanotaan. Kertomus on 1. Sam. 28. luvussa, ja se kertoo kuningas Saulista, En-Dorin noitavaimosta ja kuolleen Samuelin ilmestymisestä.

Kertomuksesta käy ilmi, että ennen kuningas Saulin aikaa olivat myös jotkut israelilaiset alkaneet noudattaa pakanoiden tapoja. Maassa oli noitia tai manaajia, jotka saivat vainajat ilmestymään ihmisille. Saul oli kuitenkin poistanut maasta tällaiset manaajat ja enteiden selittäjät (1. Sam. 28:3). Hän halusi siis palauttaa kansansa jälleen oikeaan Jumalan palvelemiseen.

Profeetta Samuelin kuoleman jälkeen Israel joutui kuitenkin filistealaisten uhkaamaksi. Aikaisemmin Saul oli kysynyt Samuelilta neuvoa vastaavassa tilanteessa. Nyt Samuel oli kuitenkin poissa. Saul kysyi neuvoa Jumalalta, profeetoilta ja temppelissä käytetyltä uurimilta (jonkinlaiselta arpomiselta). Ei vastausta. Tukalassa tilanteessa Saul päätti tehdä sellaista, minkä tiesi vääräksi. Hän etsi käsiinsä manaajan, jonka kautta voisi saada yhteyden kuolleeseen Samueliin, ja saisi näin ohjeita filistealaisia vastaan.

Sitten kerrotaan näin: 1. Sam. 28:8-21. Samuelin ennustus toteutui, Saul kuoli seuraavana päivänä taistelussa Gilboan vuorella.

Amerikkalainen teol. tri Merrill F. Unger (1909-1980) on käsitellyt näitä tapahtumia kirjassaan Biblical Demonology. A Study of Spiritual Forces at Work Today (Grand Rapids, MI. 1994, edellinen 5. p. 1963).

Ungerin mielestä tätä tapausta ei olisi kerrottu näin tarkkaan, ellei siihen sisältyisi tärkeä hengellinen opetus. Kertomuksen tarkoitus on varoittaa yhteydenpidosta vainajien tai vainajahenkien kanssa.

Ungerin mukaan En-Dorin noitavaimo on aivan samanlainen kuin nykyajan meediot. Noidan tarkoitus oli vajota transsitilaan, jossa tietäjähenki valtaisi hänet. Tämä henki, demoni esittäisi sitten vainajaa, joka muka ilmestyisi sille, joka halusi yhteyden kuolleeseen.

En-Dorin tapauksessa näin ei kuitenkaan käynyt. Noita ei vajonnutkaan transsiin ja kohdannut pahaa henkeä vaan hän kohtasi Samuelin. Tämä yllättävä tapahtuma järkytti noitaa. Hän huusi kauhun vallassa. Noita tajusi, että kyseessä ei ollut hengen ilmestyminen vaan Jumala oli käskystään lähettänyt Samuelin lausumaan tuomion Saulille. Samuelin näkeminen oli noidalle merkki Jumalan puuttumisesta asioihin.

Siis: yleensä noita ei saanut esiin todellista vainajaa tai tämän henkeä vaan pahan hengen, demonin, joka esitti vainajaa. Noita joutui kauhun valtaan siksi, että tässä tapauksessa ilmaantuikin esiin oikea, todellinen vainaja!

Noidalla, kuten nykyajan meedioilla, on kyky olla yhteydessä pahojen henkien eli demonien tai riivaajien kanssa. Nämä esittelevät itsensä meediolle ja tämän asiakkaalle vainajan henkenä. Ne ovat valehtelevia henkiä, jotka tietävät jotain vainajasta ja pystyvät siksi kertomaan tietoja hänen elämästään.

Samuelin palaaminen henkimaailmasta oli ainutlaatuinen tapahtuma. Siinä ei ollut kyse noidan aikaansaamasta ilmestymisestä. Samuel sivuutti täysin noidan ja pahat henget tuossa tilanteessa. Pahat henget voivat kyllä esittää vainajaa, mutta eivät voi saada häntä esiin. Vain Jumala voi sen tehdä.

Tämä on ainoa tapaus Raamatussa, jossa Jumala antoi vainajalle luvan tulla takaisin henkenä ja olla yhteydessä eläviin ihmisiin. Muut palanneet tulivat takaisin ruumiillisessa muodossa, kuten Jairoksen tytär, Nainin lesken poika, Lasarus, pitkäperjantaina haudoista nousseet pyhät ja itse ylösnoussut Kristus.

Samuelin henki sen sijaan ei saanut ruumista. Siksi tämän tapauksen lähin vastine lienee Elian ja Mooseksen ilmestyminen opetuslapsille Kirkastusvuorella. Tilanne tosin oli siellä täysin toisenlainen, positiivinen.

Samuelin ilmestyminen oli varoitus sekä Saulille, noidalle että kaikille, jotka kuulevat tuosta tapahtumasta. Koskaan ei pitäisi lähteä ottamaan yhteyttä vainajiin. Tällainen yhteydenottaminen on hyvin vakava synti.

Aluksi Samuel oli näkyvissä vain noidalle. Tämä kuvasi Samuelia jumalaksi, joka nousee maasta. Tässä tosiaan käytetään heprean sanaa Elohim, joka merkitsee Jumalaa tai jumalia. Samuel näytti noidasta jumalalliselta, koska hän oli Jumalan mies ja osallinen Jumalan autuudesta. Suomenkielinen Raamattu puhuu ”jumalolennosta” (33 ja 91).

Samuel ei tullut henkenä alas taivaasta vaan hän nousi maasta. Tämä johtui siitä, että ennen Kristusta ja Hänen sovitustyötään menivät pyhätkin tuonelaan, vainajien olotilaan. Vasta Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen tyhjennettiin tuonela pyhistä ihmisistä. Heidän henkensä menivät ja menevät kuolemassa Jumalan luokse. Siksihän Johanneskin näyssään näkee taivaassa sieluja, jotka asettuvat valtaistuimille (Ilm. 20:4).

Samuel oli selvästi ärtynyt siitä, että Saul oli ryhtynyt Jumalan sanan vastaiseen toimintaan, yhteyden ottamiseen vainajan kanssa. Syy Samuelin ilmestymiseen ei kuitenkaan ollut se, että Samuel olisi itse halunnut ilmestyä Saulille. Kyseessä oli se, että Jumala tahtoi vielä tämän kerran ilmoittaa Saulille tahtonsa Samuelin kautta. Yleensä Jumala kyllä toimii Sanansa ja sananpalvelijoittensa kautta, ilman vainajien ilmestymistä.

Pyysihän rikas mies Jeesuksen vertauksessa, että Lasarus lähetettäisiin Abrahamin helmasta rikkaan miehen veljien luo, varoittamaan heitä, koska rikas mies oli joutunut hirveään tuskaan kuolemansa jälkeen. Tätä lupaa ei kuitenkaan myönnetty vaan Abraham sanoi: ”Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä” (Luuk. 16:29).

Tämä on tärkeä opetus. Meille riittää se, että meillä on Mooses ja profeetat eli Vanha testamentti, ja sen lisäksi vielä jopa Kristus ja apostolit eli Uusi testamentti. Niihin sisältyy riittävä Jumalan ilmoitus johdattamaan meitä kaikissa elämänvaiheissa. Me emme tarvitse muuta yliluonnollista tietoa emmekä kuolleiden ohjeita.

Meille riittää myös se tieto, että Jumala on sekä kuolleiden että elävien Jumala. Hän pitää huolta myös niistä, jotka ovat siirtynyt tästä ajasta ikuisuuteen. Se tieto on riittävä lohdutus meille, kun mietimme poislähteneiden tilaa.

Jos haluamme puhua kuolleille rakkaillemme, me voimme puhua heistä Jeesukselle. Hänellä on tuonelan ja kuoleman avaimet.

Kaikkein lähimmäksi kuolleita läheisiämme me pääsemme ehtoollispöydässä. Siinä ovat koolla kaikki Jumalan pyhät, osa vielä taistelevassa seurakunnassa ja suuri osa jo perillepäässeessä seurakunnassa. Yhdessä me olemme Karitsan hääaterialla.

Joitakin raamatunlukijoita on häirinnyt se, että Samuel sanoo: ”Huomenna olet sinä poikinesi minun tykönäni” (1. Sam. 28:19) – siis siellä, missä Samuel kuolemansa jälkeen asui. Kuinka langennut kuningas voisi mennä samaan paikkaan kuin pyhä profeetta? Selitys on siinä, että kaikki menivät vanhan liiton aikana tuonelaan, jossa tosin Vanhan testamentin ilmoituksen mukaan oli erilaisia paikkoja, hyviä ja huonoja. Toisaalta täytyy muistaa, että Saul kuului lankeemuksestaan huolimatta Jumalan kansaan ja oli ollut Jumalan työtoverina. Emme voi lausua hänelle kadotustuomiota.

Raamatun kreikankielistä kääntäjää on tämä sama asia selvästi vaivannut, ja siksi hän käänsi (jo joskus ennen Kristuksen syntymää): ”Huomenna pitää sinun ja sinun poikiesi kaatua kanssasi”. Siis ilman mainintaa menemisestä sinne, missä Samuel on. Heprealainen teksti on kuitenkin ensisijainen ja luotettava.

***

Yhteenvetona Saulin yhteydenotosta kuolleeseen Samueliin sanoo Merrill F. Unger näin:

Kertomus on ”valaiseva selvitys spiritismin petollisuudesta, mutta myös siitä, miten Jumala yksiselitteisesti tuomitsee kaiken yhteydenpidon okkultismiin, ja varmasti rankaisee niitä, jotka rikkovat Hänen jumalallisesti määräämänsä lait turvautumalla siihen” (s. 148).

Ks. kuolema
tuonela
onko kummituksia olemassa?

Bo Giertzin (1905-1998) kirjoittama Kalliopohja -romaani kertoo kolmen nuoren ruotsalaisen papin tarinan samassa kuvitteellisessa maalaisseurakunnassa kolmena eri aikana. Maisteri Sevenius hoitaa virkaansa Fröjerumissa 1800-luvun alun vuosina, kun Ruotsi menettää Suomen Venäjälle. Pastori Fridfelt palvelee samaa seurakuntaa 1880-luvulla, ja pastori Torvik Suomen talvisodan aikaan, vuoden 1939 tienoilla.

Giertz kirjoitti menestysromaaninsa ollessaan pienen Torpan seurakunnan pappina. Kirja syntyi valtavana ryöppynä kuuden viikon aikana vuonna 1941. Teoksen alkuperäinen nimi ”Stengrunden – en själavårdsbok” kertoo, että tuossa vaiheessa hieman alle nelikymppinen pastori tahtoi romaaninsa kautta panna jakoon sitä hyvää, mitä oli siihen mennessä saanut oppia Ruotsin kirkon yhteydessä vaikuttaneilta moninaisilta hengellisiltä liikkeiltä. Nimensä mukaisesti romaani paljastaa, mikä on se ainut kalliopohja, jolla kristitty voi turvallisesti seistä horjumatta. Kirja myös opettaa sielunhoidollista viisautta ja hoitaa lukijansa sielua. Itse olen lukenut romaanin moneen kertaan, tänäkin vuonna STM-opintoihini liittyen jo kahdesti. Molemmilla kerroilla välillä ilosta, helpotuksesta ja evankeliumin rikkaudesta vuolaasti kyynelehtien.

Giertz marssittaa romaanissaan seurakunnan palvelukseen ja seurakuntatyön koulittavaksi kolme raakiletta: nuorta, vastavalmistunutta pastoria, jotka ovat asianmukaisesti oman aikansa teologisten tuulien tuivertamia. On valistushenkistä ja hienostunutta hyverunoilijaa, herätykseen tullutta, sydämensä hurskaasti Jeesukselle antanutta tositosiuskovaista parannussaarnaajaa, ja nuoruuden tunteenomaisesta herätyksestä laimeammille vesille seilannutta epäilijää, joka pitää kiinni hurskaista rituaaleista, vaikka ei enää oikein tiedä miksi. Kirja on näiden kolmen raakileen kasvutarina ihmiskeskeisestä uskonnollisuudesta Kristuksen evankeliumin selvyyteen ja kirkkauteen. Jumala herättää lakinsa kautta parannuksen savotalle, ja kun ihmisen voimavarat on synnin sakeassa karsikossa punnittu ja köykäisiksi havaittu, ainut madollinen tie johtaa lopulta sovituksen kalliolle, jossa kaikki on täytetty, ja Kristus yksin vallitsee omaatuntoa loppumattomalla armollaan.

Romaanin viehätys perustunee Giertzin luontevaan ja tarkasti havainnoivaan tarinankerrontaan. Lukija voi aivan tuntea tammikuisen pakkasyön kuulaan kireyden pappilan pihassa, kuulla kevään kohinan kelirikon pehmentämän maantien varrella ja haistaa keskikesän helteisen illan lempeän tuoksun syreenitarhassa; ja samalla, rikkaan luontokuvauksen lomassa lukija löytää itsestään juuri niitä samoja kysymyksiä, taisteluita ja epäilyksiä, joiden kanssa päähenkilöt painiskelevat sielunsa hädässä.

Kalliopohjasta voidaan löytää monia tärkeitä teologisia teemoja. Giertz käsittelee luontevasti lapsikasteen raamatullisia perusteita, sovitusoppia, liturgiaa, kirkon tehtävää ja paikkaa maailmassa, lain ja evankeliumin oikeaa suhdetta, kirkkokuria, paimenviran olemusta ja edellytyksiä, kristittyjen yhteisen pappeuden hengellistä vastuuta seurakunnassa… Yksi asia kuitenkin jää hallitsemaan romaania. Se on kuolema, joka vääjäämättömyydellään koettelee jokaisen uskomuksen luonteen. Kuolinvuoteen äärellä tai sodan kauhujen keskellä, saatanan syytösten rusikoidessa, ymmärryksen valon jo hiipuessa riisutaan ja riistetään ihmiseltä kaikki sellainen, mikä ei kestä viimeisellä tuomiolla. Kaikki sellainen, joka perustuu ihmisen tekoihin, ymmärrykseen, hurskauteen, antaumukseen, palavuuteen tai puhtauteen, riisutaan pois. Kaikki tämä otetaan pois paitsi kuolevalta itseltään, myös häntä ja hänen omaisiaan lohduttavalta sielunhoitajalta. Jäljelle jää vain se, mikä perustuu Kristuksen työhön, hänen tahtoonsa, pyhyyteensä, vanhurskauteensa ja rakkauteensa, jotka hän armossaan lahjoittaa itsessään jumalattomalle syntiselle. Ja tämä kaikki meillä on kirkkaana Jumalan sanassa ja Kristuksen asettamissa sakramenteissa.

”Ja kun sinun kerran on kuoltava… ja tajuntasi himmenee, silloin asetat halkeilleen maljasi ja kaiken sen sisältämän pimeyden armoistuimen eteen ja sanot: Tiedän, kehenkä uskon – ja sitten ajatuksesi sammuu. Sydämessäsi poreilee vielä pahuus, sieltä kohoaa pahoja vaistoja, huulesi muovailevat kenties vielä pahoja sanoja… Mitä se tekee? Vanha ihminen siinä vain hajoaa, niin että musta sisällys vuotaa ulos. Uusi lepää jo turvassa Jeesuksen autuudenkalliolla.”

—————

”Vain se, joka myöntää Jumalan sanan oikeaksi lainkaan tinkimättä ja vastaanottaa sen kokonaan Jumalan sanana, pääsee kiviperustaan saakka ja näkee sen synnin lain, joka asustaa jäsenissä. Vain se ihminen ymmärtää, ettei hän ainoastaan tarvitse parannusta, vaan myöskin vapahdusta. Mutta juuri se, että hän käsittää, että hänet on pelastettava armosta, mikäli hän lainkaan tulee pelastetuksi, on Jumalan työtä. Siihen hän tahtoi saattaa sielun paljastaessaan kiviperustan.”

Mutta niin ihmeellinen Jumala on, että hän antoi pahuuden koko kirouksen ja rangaistuksen kohdata viatonta, joka vapaaehtoisesti meni kuolemaan. Hän tuli kirotuksi meidän takiamme. Siten hän osti meidät vapaiksi lain kirouksesta. Hänet tehtiin synniksi meidän edestämme, että me hänessä muuttuisimme Jumalasta tulevaksi vanhurskaudeksi. Meidän syntimme hän kantoi omassa ruumiissan ristinpuuhun ja hänen haavojensa kautta me olemme parannetut.

Sydämen kiviperustan ei näin ollen tarvitse jäädä perustaksi tuomiollemme. Se voidaan pirskottaa Jeesuksen verellä, niin kuin Golgatan kallio sinä päivänä, jolloin veripisarat tippuivat rististä, muuttui hirttomäestä sovituksen kallioksi. Silloin Jumala piirtää ristinmerkin pahan perustan ylle ja tekee ihmisen vanhurskaaksi Kristuksessa. Koko kiviperusta siirretään lepäämään sovituksen kalliolle. Se pysyy kovana kivenä. Ihminen sellaisenaan pysyy olemukseltaan syntisenä. Mutta velka on maksettu, kirous poistettu, luottavaisesti kuin lapsi hän voi astua Jumalan kasvojen eteen, ja kiitollisena sovituksen ihmeestä ihminen rupeaa elämään Vapahtajansa kunniaksi.

Sydämen kiviperusta ja Golgatan sovituksen kallio ovat ne kaksi vuorta, joilla ihmisen kohtalo ratkaistaan. Jos hän jää kiviperustalle on hän kadotuksen oma. Mutta kiviperustalta sovituksen kalliolle johtaa vain yksi tie, luja kivisilta joka on rakennettu kerta kaikkiaan – ja se on Sana. Kuten vain Jumalallinen sana voi saada ihmisen vakuuttuneeksi synnistä ja paljastaa hänen sielunsa kiviperustaan saakka, niin ei mikään muu kuin Sana voi paljastaa totuutta Sovittajasta. (…) Yksikään vakavasti herännyt ihminen ei voisi koskaan uskoa syntiensä anteeksiantamusta, ellei Jumala olisi rakentanut siltaa sovituksen kallioon, siltaa, jonka tukipylväiden nimet ovat kaste, ehtoollinen ja synninpäästö, ja jonka kaaret ovat valetut Pyhästä sanasta ja sen sovituksen julistuksesta. Sitä siltaa myöten syntinen voi päästä kiviperustalta sovituksen kalliolle. Mutta jos yksikin sillan kaarista päästetään murtumaan, silloin on ihminen ikuisesti tuomittu jäämään lain kiroukseen toivottamana syntisenä tai omahyväisenä fariseuksena.”
————————

Ota kirja kauniiseen käteen ja lue se – viimeistään seuraavalla lomalla!

Kirjan on julkaissut SLEY-kirjat.

Millainen on vähäuskoinen? Mistä tulee heikko usko? Miksi yleensä pitää uskoa? Mitä hyötyä uskomisesta on? Mitä Paavali tarkoittaa, kun sanoo ”Oi te älyttömät galatalaiset?” (Gal. 3:1).

Erinomaisia kysymyksiä! Ensin täytyy erottaa toisistaan ”usko, jonka kautta ihminen pelastuu” ja ”usko, jonka kautta Jumala tekee muita asioita meidän elämässämme”.

Pelastavasta uskosta: ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu. Joka ei usko, se joutuu kadotukseen” (Mark. 16:16). Uudessa käännöksessä sanotaan ihan oikein: ”joka SEN uskoo”. Edellä on sanottu: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka SEN uskoo…”. Mikä tahansa usko ei pelasta vaan ainoastaan usko evankeliumiin, siihen että Jeesus Kristus kuoli ristillä MINUN syntieni puolesta. Se usko pelastaa. Eikä tällaisen uskon määrälle aseteta mitään vaatimuksia. Eikä voikaan asettaa, sillä usko on Jumalan lahja. Meille annetaan usko juuri evankeliumin sanan kautta. Se ei ole meidän uskoamme vaan Kristuksen uskoa. Pienikin määrä tällaista Kristuksen uskoa tekee ihmisestä ikuisesti autuaan, koska uskon kohde on oikea. Usko luo yhteyden minun ja Kristuksen välille ja tuon yhteyden kautta luetaan Kristuksen koko ansio minun hyväkseni: pyhyys, puhtaus, vanhurskaus, kelvollisuus.
– Ihminen siis joko uskoo tai ei usko. Määrä ei ole se olennainen asia.

Silti Jeesus joskus moittii ihmisten vähäistä uskoa. Tämä johtui siitä, että opetuslapset epäilivät sitä riittäisikö heille leipää (Matt. 16:8) tai saisivatko he ruokaa, juomaa ja vaatteet (Matt. 6:30). Ihmisellä voi siis olla vähäinen usko Jumalan huolenpitoon. Tässä ei ole kyse pelastavasta uskosta.

Samoin Jeesus sanoo, että jos opetuslapsilla olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, he voisivat sanoa vuorelle: ”Siirry tuonne”, ja se siirtyisi. Mikään ei olisi heille mahdotonta. Tämä liittyi siihen, kun opetuslapset eivät saaneet pahaa henkeä poistumaan riivatusta pojasta ja Jeesuksen piti tulla apuun (Matt. 17:14-20). Siis myös hengellisessä toiminnassa tarvitaan uskoa, mutta tässäkään ei ollut kyse pelastavasta uskosta vaan uskosta, jonka kautta Jumala tekee asioita maailmassa opetuslasten kautta. Paavali viittaa tuohon Jeesuksen opetukseen, kun hän sanoo: ”… vaikka minulla olisi kaikki usko niin että voisin siirtää vuoria…” (1. Kor. 13:2).

Uskon kautta tapahtuvasta Jumalan työstä oli kysymys myös Gennesaretinjärvellä, kun Pietari lähti kävelemään vettä pitkin, mutta vajosikin aaltoihin. Jeesus joutui nuhtelemaan häntä: ”Vähäinenpä on uskosi! Miksi aloit epäillä?” (Matt. 14:31). Pietari epäili Jumalan mahdollisuuksia pitää hänet pinnalla. Hän epäili Jumalan valtaa. Tällaisissa asioissa meillä voi olla vähän tai paljon uskoa.

Roomalaiskirjeessä Paavali puhuu uskon määrästä. Hän nimenomaan kehottaa: ”Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka uskossaan heikko, älkääkä ruvetko kiistelemään mielipiteistä” (Room. 14:1). Tämä on meillekin tärkeä sana. Me emme saa ryhtyä väheksymään ihmisiä, joiden elämästämme me emme löydä merkkejä vahvasta uskosta. He ovat yhtä lailla Jumalan lapsia kuin me, koska kuitenkin uskovat, sillä pienikin usko pelastaa.

Jeesus kehui kahden ihmisen suurta uskoa. Toinen oli kanaanilainen nainen, joka pyysi Jeesusta parantamaan hänen tyttärensä (Matt. 15:28). Toinen oli roomalainen sadanpäällikkö, joka pyysi, että Jeesus parantaisi hänen palvelijansa. Jeesus sanoi, ettei ole tavannut sellaista uskoa kenelläkään Israelin kansan keskuudessa (Luuk. 7:9). Molemmat kertomuksen vahvasta uskosta liittyvät siis siihen, että Jeesus parantaisi jonkun läheisen ihmisen. Eli oli taas kyse uskosta Jumalan työhön, ei pelastavasta uskosta.

Ihminen voi kyllä kasvaa uskossaan ja jopa täyttyä uskolla. Mm. Stefanoksesta kerrotaan, että hän oli täynnä uskoa ja Pyhää Henkeä. Meidän luottamuksemme Jumalaa kohtaan voi Jumalan sanan ja ehtoollisen kautta jatkuvasti lisääntyä. Me opimme panemaan täyden toivomme Kristukseen.

Entä ne älyttömät galatalaiset (Gal. 3:1). Heidän silmiensä eteen oli asetettu Jeesus Kristus ristiinnaulittuna. Näin he saivat evankeliumin sanasta uskon lahjan. Nyt he olivat kuitenkin kuunnelleet harhaopettajien julistusta, jotka vaativat lain noudattamista pelastuksen ehtona. Galatalaiset olivat hyvää vauhtia luisumassa pois evankeliumin ja uskon perustalta ja alkoivat jälleen rakentaa hyvien tekojensa varaan. Siksi Paavali sanoo: ”Pyrittekö nyt päämäärään omin avuin?” (Gal. 3:3). Jumala kuitenkin katsoo vanhurskaaksi vain sen, joka uskoo Kristukseen, ilman lain tekoja. Tuon lain alle joutuminen olisi sitä älyttömyyttä, josta Paavali heitä nuhteli. Jos uskon rinnalle asetetaan jotain muuta pelastustieksi, vaikka rakkaus tai hyvät teot, silloin pelastava usko väistämättä kuolee. Se ei ole vain vähäuskoisuutta vaan uskon puutetta.

Ks. myös pelastus.

Kysymys:

Sivustollanne on hienoja kuvia, mutta näyttää kuin joissakin olisi pyritty kuvaamaan Jumalaa. Eikö tämä ole kielletty Raamatussa?

Johdanto

Kristillisen Kirkon piirissä Jumalan kuvaamiseen liittyvien kysymysten tarkastelulla on pitkä ja monimuotoinen historia. Tästä johtuen voidaan jo heti aluksi todeta, että nyt käsillä oleva kysymys ansaitsisi huomattavasti laajemman vastauksen, kuin mitä tässä yhteydessä on mahdollista antaa. Seuraavassa esitetäänkin ainoastaan joitakin asiaan liittyviä huomioita pyhän Raamatun ja muun muassa varhaisen kirkon todistuksen pohjalta.

Jumalaa ei voi kuvata

Vastauksen lähtökohdaksi on otettava kysyjän aivan oikein edellyttämä Vanhan testamentin kuvakielto, joka on tallennettuna Toisen Mooseksen kirjan luvussa 20: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka vein sinut pois Egyptin maasta, orjuuden pesästä. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani. Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. (2. Moos. 20:2–5a) Samaan asiaan viittaa myös esimerkiksi psalmista: Kaikki kuvain kumartajat joutuvat häpeään, kaikki, jotka epäjumalista kerskaavat. (Ps. 97:7a)

Kuten tekstit antavat ymmärtää, Vanhassa testamentissa kuvan tekemiseen kohdistuvan kiellon taustalla oli ensinnäkin juuri epäjumalanpalveluksen välttäminen, toisin sanoen se, ettei kuvia alettaisi kumartaa tai palvella jumalina. Itäisen kristikunnan suuri kirkkoisä ja kuvanteologian uranuurtaja Johannes Damaskolainen (n. 655–750) painottaa opetuksessaan juuri tätä seikkaa. Hän antaa ymmärtää, että ihmisten tekemät kuvat kuuluvat luotuisuuden piiriin. Luotua ei kuitenkaan saa palvella luojan sijasta; ainoastaan Luojaa itseään tulee palvella ja kumartaa. Damaskolainen opettaa, että juuri luotuun kohdistuvan epäjumalanpalveluksen takia Jumala antoi juutalaiselle kansalle kiellon kuvien tekemisestä. Vanhan liiton kuvakiellossa ei kuitenkaan ollut kyse kaikkien kuvien kertakaikkisesta kieltämisestä, vaan nimenomaan kultillisten jumalankuvien kieltämisestä. Käskihän Jumala Moosesta myös tekemään monenlaisia kuvia Israelin pyhäkköön, esimerkiksi kaksi kultaista kerubia liitonarkin päälle (2. Moos. 25:18–22) sekä mantelinkukkien kuvia kultaiseen lamppuun (2. Moos. 25:31–36). Myöhemmin Hän käski Moosesta tekemään myös käärmeen kuvan, johon katsomalla Jumalan myrkkykäärmeiden kautta rankaisemat israelilaiset pelastuisivat (4. Moos. 21:8–9). Tästä varhaisen kirkon apologeetta Justinos Marttyyri (n. 100–165) toteaa, että tämän merkin kautta Jumala julisti salaisuutta, ristiinnaulittua Kristusta, jonka välityksellä murtuisi kerran sen käärmeen valta, joka oli saanut aikaan Aadamin rikkomuksen. Voidaan kuitenkin huomauttaa, että mitään näistä kuvista ei ollut tarkoitettu palvottavaksi jumalana. Sen vuoksi hurskas kuningas Hiskia myöhemmin löikin Mooseksen tekemän vaskikäärmeen palasiksi, kun kansa oli alkanut polttaa sille uhreja (2. Kun. 18:4).

Johannes Damaskolaisen mukaan toinen syy Vanhan testamentin kuvakieltoon on Jumalan omassa olemuksessa. Kirkkoisä painottaa, että Jumala on yksi, kaiken alku, aluton, luomaton, tuhoutumaton ja kuolematon, iankaikkinen ja ainainen, käsittämätön, ruumiiton, näkymätön, kuvaamaton, muodon rajoittamaton, yksi yliolennollien olemus, ylijumalallinen jumaluus kolmessa persoonassa: Isässä, Pojassa ja Pyhässä Hengessä. Vastaavalla tavalla Jumalasta puhuu myös luterilainen tunnustus: ”on olemassa yksi ainoa jumalallinen olemus, jota kutsutaan Jumalaksi ja joka on Jumala, ikuinen, näkymätön [lat. incorporeus, suom. ruumiiton], jakamaton, ääretön voimassaan, viisaudessaan ja hyvyydessään, kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja ja ylläpitäjä.” (Augsburgin tunnustus. I Jumala, 2.) Damaskolaisen mukaan juuri siksi, että Jumala tällä tavalla on ruumiiton, aineeton, kuvaamaton ja näkymätön, on Hänestä mahdotonta tehdä kuvaa. Kirkkoisä sanoo, että tällaisen kuvan laatiminen olisi jopa syntiä. Sellaiset kuvat tulee hylätä valheellisina. Toki on myös niin, että Raamatussa esitetään Jumalasta kuvauksia, jotka ovat näennäisesti ruumiillisia, esimerkiksi ruumiin jäseniin viittaavia. Damaskolainen kuitenkin opettaa, että nämä ovat ruumiittomia muotoja, joita jumalallisen ilmoituksen saaneet profeetat näkivät hengellisillä silmillään. Jumalan luonto, joka sinänsä on näkymätön asia, on tällä tavalla puettu kuvauksiin ja muotoon, joiden kautta ihmiset voisivat tulla edes niiden karkeaan ja osittaiseen tuntemiseen, eivätkä olisi täysin tietämättömiä Jumalasta ja ruumiittomasta luomakunnasta. Tällaiset raamatulliset kuvaukset eivät kuitenkaan anna aihetta pyrkimyksille kuvata näkymätöntä Jumalaa inhimillisen taiteen keinoin.

Inkarnaatio mahdollistaa Jumalan kuvaamisen

Jumalan kuvaamisen mahdollisuuteen liittyy kuitenkin myös toinen, positiivinen näkökulma: Jumalan Pojan inkarnaatio tekee Jumalan kuvaamisen mahdolliseksi. Lähtökohtana tässä asiassa on se seikka, että Jumalan Poika itse on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa. (Kol. 1:15) Yhtäältä Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt, mutta toisaalta ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut. (Joh. 1:18) Oikeauskoinen Kirkko tunnustaakin Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksessa uskonsa Jumalan ainosyntyiseen Poikaan, ”joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä”, mutta joka sitten myös ”meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi”. Inkarnaatiossa näkymätön Poika Jumala omaksui ihmisyyden, siis myös ruumiillisuuden. Näin Hän tuli ihmisten nähtäväksi, katseltavaksi ja käsin kosketettavaksi (1. Joh. 1:1). Sen vuoksi Hänet on myös mahdollista kuvata kuvissa. Kuvat Kristuksesta eivät nimittäin esitä näkymätöntä Jumalaa, vaan inkarnoitunutta, aineellisuuteen pukeutunutta Jumalan Poikaa. Tästä asiasta Johannes Damaskolainen opettaa seuraavasti:

Ensimmäisenä itse Jumala synnytti ainosyntyisen Poikansa ja Sanansa, oman elävän ja luonnollisen kuvansa, oman iankaikkisuutensa tarkan kuvan. […] Sillä Jumalan näkymätön Poika ja Sana oli tuleva totisesti ihmiseksi yhdistyäkseen meidän luontoomme ja näyttäytyäkseen maan päällä. […] Enkö siis minä tekisi kuvaa Hänestä, joka minun tähteni näyttäytyi lihan luonnossa?

Edelleen hän lausuu:

Onhan selvää, että kun näet ruumiittoman, joka on tullut sinun tähtesi ihmiseksi, silloin teet ihmismuodon kuvan. Kun näkymätön tulee lihassa näkyväiseksi, silloin teet näkyväisen kaltaisen kuvan. Kun Hän, jolla ei ole ruumista, ei muotoa, ei ainetta, ei määrää eikä suuruutta oman luontonsa suurenmoisuuden takia, vaikka Hänellä olikin Jumalan muoto, ottaa orjan muodon ja yhdistyy siihen aineeltaan ja määrältään ja pukeutuu ruumiiseen, silloin piirrä tauluihin ja pane näytteille Hänet, joka suostui nähtäväksi. […] kuvaa kaikki niin sanoin kuin väreinkin.

Kysymys Isän ja Pyhän Hengen kuvaamisesta

Edellä sanotustakin jää toki jäljelle ainakin se kysymys, joka on herättänyt aikojen kuluessa runsasta keskustelua: jos Jumalan Poika on mahdollista kuvata kuvissa, miten on Kolminaisuuden muiden persoonien laita?

Pyhän Kolminaisuuden kolmannen persoonan, Pyhän Hengen kuvaamista on Kirkon historiassa helpottanut se seikka, että Kristuksen kasteen hetkellä Henki laskeutui Hänen ylleen näkyvällä tavalla niin kuin kyyhkynen (Matt. 3:16; Mark. 1:10; vrt. Joh. 1:32–33), jopa ruumiillisessa muodossa (Luuk. 3:22). Tästä johtuen Pyhä Henki onkin jo varhaisen Kirkon katakombitaiteessa voitu kuvata juuri kyyhkysen muodossa.

Kirkon historiassa Kolminaisuuden ensimmäisen persoonan, Isän, toisin sanoen näkymättömän Jumalan kuvaaminen on usein nähty ongelmallisempana. Joissakin kuvissa Isään on viitattu vertauskuvallisesti. Esimerkkinä tästä palvelevat juuri Kristuksen kastetta esittävät kuvat. Kristuksen kasteen hetkellä taivaasta kuultiin myös Isän ääni, mistä syystä tätä tapahtumaa esittäviä kuvia on pidetty Pyhän Kolminaisuuden läsnäolon esityksinä. Isän läsnäolo on niissä usein esitetty vertauskuvallisesti, esimerkiksi valonsäteinä taikka taivaasta ojentuvana kätenä. Toisaalta esimerkiksi 1700-luvulta peräisin olevassa Herran kaste -ikonissa Isä on tosin kuvattuna ihmishahmoisena. On myös todettava, että jo varhaiskristillisestä hautataiteesta on löytynyt myös kuvia, jotka on tulkittu Pyhän Kolminaisuuden esityksiksi. Esimerkiksi Aadamin ja Eevan luomisen yhteydessä kuvatut kolme mieshahmoa, yksi istuva ja kaksi seisovaa, on arveltu Kolminaisuuden persoonien kuvaukseksi. Toinen merkittävä varhainen Kolminaisuuden esitys on 1. Mooseksen kirjan 18. lukuun perustuva kuvatyyppi, jossa on kuvattuna Jumalan vierailu Abrahamin luona. Kuten tunnettua, kyseisessä raamatunkohdassa kerrotaan Herran vierailleen Abrahamin luona Mamren tammistossa, ja samalla puhutaan kuitenkin kolmen miehen vierailusta (1. Moos. 18:1–15). Varhaisen Kirkon isillä esiintyy tosin erilaisia tulkintoja siitä, miten Abrahamin luona vierailleet miehet pitäisi identifioida. Origeneen (185–254) mukaan mukaan kyse on Herrasta ja Hänen kahdesta enkelistään. Samankaltaisen position omaksuu myös Khrysostomos (n. 345–407). Augustinus (354–430) sen sijaan tulkitsee heidät vain enkeleiksi, joskin viittaa siihen, että Abraham huomasi yhden heistä toisia arvokkaammaksi. Joka tapauksessa tätä tapahtumaa kuvaavat taideteokset on usein tulkittu nimenomaan vanhatestamentillisina Kolminaisuuden kuvauksina. Tunnetuin tätä kuvatyyppiä edustavista teoksista lienee Andrei Rublevin (k. 1430) ikoni Pyhä Kolminaisuus, josta on laadittu lukematon määrä kopioita. Kuvassa on kolme enkelihahmoa istumassa pöydän ääressä. Yleisesti esitetyn tulkinnan mukaan enkelit on käsitettävä vertauskuvallisesti, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kuvauksina: Vasemmalla istuva on Isä, keskellä ja oikealla istuvat puolestaan Poika ja Pyhä Henki, jotka ovat kääntäneet kasvonsa Isää kohti. Keskimmäisen enkelin katsotaan kuvaavan Poikaa, mihin viittaavat Hänen yllään olevat syvän punainen vaate, kuninkuutta merkitsevä kultainen nauha, sekä taivaan värinen sininen viitta. Isä on myös luonut katseensa juuri Poikaan. Toisaalta tutkijoiden keskuudessa on myös käyty keskustelua siitä, pitäisikö keskimmäinen enkeli käsittää Kristukseksi vai Jumalaksi.

Ikonitaiteessa – erityisesti läntisessä ikonografiassa – esiintyy lisäksi myös nk. Uuden testamentin Pyhä Kolminaisuus, kuvatyyppi, jossa Kristus istuu Isän oikealla puolella, samalla valtaistumella (vrt. UT:n kohdat Matt. 26:64; Luuk. 22:69; Hepr. 1:3). Isä ja Poika esitetään joko keskenään samankaltaisina, Pojan inkarnoitunutta hahmoa soveltaen, tai siten, että Isä kuvataan Poikaa vanhempana, valkotukkaisena ja -partaisena (vrt. Dan. 7:9). Edelleen Pyhä Henki on kuvattuna Isän ja Pojan välissä, kyyhkysen muodossa. Venäläisen ikonitaiteen piirissä on syntynyt myös ikonityyppi, jossa Isän sylissä on Poika ja Pojan sylissä Pyhä Henki kyyhkysen muodossa. On esitetty, että näillä molemmilla kuvatyypeillä on pyritty puolustamaan kolminaisuusoppia ajan harhaoppeja vastaan.

Ehdotus yhteenvedoksi

Jumalan kuvaamisen mahdollisuutta koskevan kysymyksen äärellä voitaneen lopulta esittää ainakin seuraavia alustavia pohdintoja: Ensiksi, sanomattakin lienee selvää, että Jumalan sanaa oikein jakava kristillinen Kirkko ei missään tapauksessa voi eikä halua laatia tai ottaa käyttöön kuvia kumartaakseen niitä jumalina. Toiseksi, Johannes Damaskolaisen ja luterilaisen tunnustuksenkin ilmaisema raamatullinen opetus Jumalan ruumiittomuudesta ja näkymättömyydestä vaikuttaa melko painavalta perustelulta ratkaisulle, jonka mukaan Pyhän Kolminaisuuden ensimmäistä persoonaa ei kirkkotaiteessa pyrittäisi kuvaamaan tarkasti. Voitaisiin kysyä: kuka meistä ihmisistä edes kykenisi kuvaamaan jumaluuden, joka ei ole sellainen kuin inhimillisen taiteen tai ajatuksen kuvailema (Ap. t. 17:29)? Samalla voidaan kuitenkin arvella, että Kolminaisuuden persoonien kuvaaminen esimerkiksi Rublevin klassisen ikonin tyyliin ei aiheuttane haittaa oikealle opetukselle trinitaarisesta Jumalasta, mikäli tämän opetuksen sisältö seurakunnassa yleisesti ottaen on kunnossa.

Toisaalta lienee myös mahdollista yhtyä siihen idän ortodoksisen ikoniteologian piirissä esitettyyn käsitykseen, että kun Kristus on tullut ihmiseksi ja Jumala on siten ilmestynyt, riittää Kirkolle periaatteessa se, että kun kirkkotaiteessa kuvataan Jumala, kuvataan Kristus. Kristus on Jumalan kirkkauden säteily ja Hänen olemuksensa kuva (Hepr. 1:3). Kristus on Poika, jonka Isä lähettänyt maailmaan. Hän on siinnyt Pyhästä Hengestä ja neitsyestä, ja tullut ihmiseksi. Kristuksessa Jumala on tullut ja tulee läsnäolevaksi meidän keskellämme. Joka on nähnyt Kristuksen, on nähnyt myös Isän (Joh. 14:9b).

 

Ks. lisää aiheesta Jumala ja ikoni.

– Harri Huovinen

Lähteet

Augsburgin tunnustus
Confessio Augustana. – Die Symbolischen Bücher der evangelisch-lutherischen Kirche, deutsch und lateinisch. Besorgt von J. T. Müller. Fünfte, mit der vierten gleichlautende Auflage. Gütersloh. Druck und Verlag von Bertelsmann. 1882.

Johannes Damaskolainen
De imaginibus oratio. PG tom. XCIV.

Johannes Khrysostomos
In cap. XVIII Genes. homil. XLII. PG tom. LIV.

Justinos Marttyyri
Dialogus cum Tryphone Judaeo. PG tom. VI.

Origenes Aleksandrialainen
Homiliae in Genesim. Homélies sur la Genèse. Texte latin de W. A. Baehrens. Ed. H. de Lubac and L. Doutreleau. SC 7 bis.

Käännökset

Johannes Damaskolainen: Ikoneista. Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan. Suomentanut Johannes Seppälä. Ensimmäinen painos. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. 1986.

Justinos Marttyyri: Apologiat & Dialogi Tryfonin kanssa. Suomentaneet Matti Myllykoski & Outi Lehtipuu. Toimittanut Matti Myllykoski. Helsinki: Gaudeamus. Helsinki University Press. 2008.

Kirjallisuutta

Jääskinen, Aune
1997 Kuva on Sana – Pyhän Kolminaisuuden ikoni. – Kuvan teologia. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran vuosikirja 1997. STKS:n symposiumissa marraskuussa 1996 pidetyt esitelmät. Toimittanut Matti Kotiranta. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 209. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura.

Martikainen, Jouko N.
2008 Kuva ja sen kielto. – Uskon tilat ja kuvat. Moderni suomalainen kirkkoarkkitehtuuri ja -taide. Toim. Arto Kuorikoski. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 260. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura.

Paavali, arkkipiispa
1982 Rukous ikonin edessä. Porvoo, Helsinki, Juva: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Raittila, Kaisa
2011 Ikonin hiljainen puhe. 2. korjattu painos. Helsinki: Kirjapaja.

Sasaki, Petros & Takala, Vesa P.
1980 Pyhä kuva ja ortodoksisuus. Kuopio: Ortodoksisten Nuorten Liitto.

Se värjyy aina lähempänä tai kauempana! Miten helposti masentunut mieliala hiipiikään kaiken elämämme yli. Asiat ei luonnistu kuten tahtoisi, kovista ponnisteluista huolimatta asiat eivät mene eteenpäin. Ehkä joku muu romuttaa sen, mitä olet koettanut vaivalla ja rakkaudella rakentaa. Tulee se inhimillinen notkahdus ja niin helppo reaktio: ”ei tästä mitään tule, aivan sama”.
Erityisen dramaattista tämä on silloin, jos ihmiset ovat sellaisessa asemassa, että heillä on tavalla tai toisella valtaa suhteessa toisiin ihmisiin. Tällainen putoaminen, turhautuminen ja väsähtäminen on aivan luonnollista meille ihmisille. Mutta tietyissä tilanteissa se voi muuttua tuhoisaksi ympäröivälle yhteisölle, myös Jumalan seurakunnalle.

On sanottu, että tämä notkahduksen mahdollisuus, tai kiusaus, kulkee myös pastorin mukana koko hänen elämänsä. Voi käydä niin, että erilaisten syiden kautta katse jaloon tehtävään hukkuu, katoaa ajatus miten ollaan Kristuksen palveluksessa. Se, mikä vielä edellisellä viikolla kuulosti aivan absurdilta, muuttuukin todeksi.
Tätä pastorin elämän haasteellisuutta avaa myös Johannes Krysostomoksen kirja pappeudesta. Teoksessa kuvataan Johanneksen ja Basileioksen kohtaamista. Johannes on paennut vihkimystä, kun taas Basileios on ottanut vastaan viran ikeen. Basileios on pettynyt, sillä hänen ystävänsä suunnitelmat olivat häneltä salassa. Johannes puolustautuu ja kuvaa pastorin tehtävää eri puolilta sekä sitä, kuinka hän on virkaan kelvoton, ja niin oikeastaan jokainen.

Krysostomos vaatii pastoreilta erityistä henkistä kyvykkyyttä. Pastori on samaan aikaan paimen ja lääkäri. On osattava suostutella, taivuttaa, vakuuttaa, olla oikella tavalla kova ja lempeä. On mahdotonta kohdella kaittaviaan yhdellä ja samalla tavalla, sillä eiväthän lääkärikään yhden reseptin mukaan paranna kaikkia sairaita. Olla valmis kestämään järjetöntäkin kritiikkiä.
Pastorit julistavat sanaa ja hoitavat armonvälineitä. Pastorin tehtävä on välittää pelastusta. ”He ovat niitä ainoita, joille on uskottu hengelliset synnytystuskat kasteen kautta tapahtuvassa synnyttämisessä. Heidän kauttaan pukeudumme Kristukseen, liitymme Jumalan poikaan ja tulemme tuon autuaan Pään kuuliaisiksi jäseniksi.”

Juuri alamittaisuutensa takia suuren haasteen edessä Johannes puolustaa ystävälleen, miksi pakeni vihkimystä. ”Runsaampina kuin merta myllertävät tuulet, myrskyävät aallot papiksi vihityn sielussa.” Monenlainen paha yrittää ottaa papin sisimmästä vallan, jottei tämä voisi hoitaa tehtäviään. Krysostomos tuo myös esiin, kuinka kiivas luonteenlaatu aiheuttaa suuria onnettomuuksia sekä suuttuneelle että hänen lähimmäiselleen. Papin täytyy pystyä voittamaan kiivas luonteensa.

Papilla täytyisi olla myös teräksiset aseet: hellittämätön into ja jatkuva oman elämänsä valvominen. Hänen tulisi olla harjaantunut hengellisessä sodassa ja olla samalla kertaa ”sekä jousimies että sinkomies, eskadroonan että komppanian päällikkö, sotamies ja kenraali, jalkamies ja ratsumies, merisotilas ja pioneeri.” Paimenen pitäisi pystyä taistelemaan kaikkia pahan juonia vastaan.

Krysostomos korostaa myös, että paimenen on hallittava puhetaito ja samalla ylenkatsottava ihmisten ylistyksiä, ettei hän ala julistamaan korvasyyhyyn. Suurin kiitos hänelle itselleen tulisi olla, että tietää kirjoittaneensa kuten Jumala on käskenyt.
Krysostomos vaatii papilta myös enkelin hyveitä. ”Papin sielun tuleekin olla auringonsäteitä kirkkaamman.” Samalla pastorin suhteeseen maailmaan sisältyy tietty paradoksi. Toisaalta papin tulee olla perehtynyt yleisiin asioihin, mutta toisaalta hänen on oltava enemmän kaikesta irtautunut kuin ”vuorille paenneet erakot”.
Krysostomos arvostaa pappeutta myös paljon munkkeutta korkeammalle. Munkki joutuu pelkäämään vain oman itsensä puolesta, kun pastori huolehtii seurakunnasta. Hänen mukaansa moni munkki ei olisi viranhoitajana vahapatsasta parempi.

Suurten vaatimusten jälkeen Johanneksen ystävä Basileios kysyykin ”entä sitten minä?”, kun hän itsekin kokee alamittaisuutta. Tähän Johannes lopulta toteaa, että luottaa hänet kutsuneeseen Kristukseen. Kristuksen apu on pyhän palveluviran tukena. Tästä avautuu myös teoksen historiallinen tausta. Se on kirjoitettu aikana, jolloin Krysostomos itsekin oli rohjennut ottaa vastaan pappisvihkimyksen. Teos kertookin hänen omasta kypsymisestään sen ymmärtämisessä, ettei Kirkon paimenten työ ole heidän itsensä, vaan Kirkon Herran varassa.
Teos on väkevä apu kilvoitteluun jokaiselle papille ja hyvä muistutus jokaiselle seurakuntalaiselle kutsusta rukoilemaan pastorinsa puolesta.

Ks. myös kirkkoisät.

Kirjan on suomeksi julkaissut Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto.