The Benedict Option. A Strategy For Christians in a Post-Christian Nation – Rod Dreher

Sentinel: 2017

Teos pohdiskelee tilannetta, jossa kristilliset kirkot monessa paikassa maailmassa ovat. Kirkot ovat ennen olleet keskeisiä vaikuttajia kulttuuriin ja sitä kautta on välittynyt jotakin kristillisestä elämästä. Kuitenkin uudessa tilanteessa yleinen kulttuuri on menettämässä ymmärrystään siitä, mitä on olla kristitty. 

Elääkseen hyveiden mukaan, ei voisi enää seurata valtavirtaa. Tästä kirjoittaja käyttää kuvaa liittyen muinaisen Rooman rappioon. Oli kristittyjä, jotka reagoivat Rooman rappiolliseen elämään niin, että olivat luomassa luostarilaitosta. Uusi kulttuuri sai syntyä, joka auttoi tärkeiden asioiden eteenpäin viemistä.

Kirjoittaja ei halua, että nykyiset kristityt perustaisivat vain luostareita. Kuitenkin hän ottaa teemakseen tämän ”benediktiinien ratkaisun” ja pohtii mitä se voisi meille nykypäivän kristityille tarkoittaa, jotka elämme maailmassa, joka tekee kristillisen elämän eri tavoilla haastavaksi. Kuinka olla luomassa vastakulttuuria nykyajan maailmassa? Tätä kuvaa käyttäen hän pohdiskelee suhdetta politiikkaan, koulutukseen, teknologiaan yms.

Tausta

Kirjoittaja nostaa esiin esimerkkejä nykyajan tilanteesta. Hänen taustanaan on erityisesti Amerikka, mutta asiat sopivat usein ylipäänsä läntiseen maailmaan. Monessa paikassa kristittyjä, joilla on raamatullinen ajatus esimerkiksi avioliittokysymyksistä, saatetaan kutsua jopa rasisteiksi. Kulttuurisota joka alkoi 1960-luvun seksuaalisesta vallankumouksesta, on päättynyt konservatiivisten kristittyjen tappioon. 

Jos uudet kristilliset sukupolvet haluavat selvitä, on palattava juurille, niin ajattelussa kuin käytännöissä. Sekulaari nihilismi joka on valloillaan kulttuurissa, on kääntynyt voimakkaasti traditionaalisia kristittyjä vastaan. 

Kulttuuri vaikuttaa myös siten, että vaikka suhtauduttaisiin myönteisesti kristinuskoon, sille nähdään erityisesti jonkinlainen moraalinen ja terapeuttinen merkitys. Tärkeintä olisi se, että kaikilla olisi mukavaa ja hyvä fiilis omasta elämästään. Jumalaa ei oikeastaan tarvita, ellei ole jokin ongelma. Käsitys kristillisyydestä ja sen ytimestä muuttuu. Terapeuttisella kristillisyydellä on vähän tekemistä sen kristillisyyden kanssa jota kirjoitukset ja traditio opettavat, jotka puhuvat katumuksesta, itsensä uhraavasta rakkaudesta, sydämen puhtaudesta ja kärsimyksestä tienä Jumalan luokse. 

Nykyinen kulttuuri on muuttumassa barbarismiksi. Se hylkää ihmisen itsensä ulkopuolelta tulevat moraalit ja maailmanselitykset ja pitää menneisyyden muistamista merkityksettömänä. Kun ajattelemme barbaareja, näemme mielessämme ehkä villejä tuhoamassa kaupunkeja ja yhteiskunnan instituutiota vain siksi koska voivat. Heillä on ohut käsitys siitä mitä tuhotaan.

Näillä standardeilla kulttuuri on vajoamassa. Vaikka tekniikka on yhä sofistikoituneempaa, läntinen maailma elää barbarismin alla, vaikka se ei tunnista sitä. Niin monet taistelevat tuhotakseen uskon, perheen, sukupuolen, ylipäänsä sen mitä tarkoittaa olla ihminen. Barbaarimme ovat vain vaihtaneet eläimentaljat suunnittelijan vaatteisiin ja keihäät älypuhelimeen. 

Minä tunnustan. Minua tuskastuttaa valtavasti käsitellä ajan ongelmia ja erityisesti sekavuutta seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Luonnollinen reaktioni on, että voisiko tämän ’skipata’ ja siirtyä käsittelemään kristillistä traditiota ja sakramenttiteologiaa. Mutta mitä käy jos ihmiset eivät enää jaksa nostaa vaihtoehtoja esiin. 

Tätä kirjoittaessani uutisvirran orjana avaan älypuhelimellani valtakunnan ykkösmedian uutisen: ”Sukupuolensa mieheksi korjannut synnytti vauvan – Raskaus sujui ongelmitta, kertoo lapsen synnttänyt isä.” Onko tässä kenenkään mielestä mitään kummallista?

Yhteisö?

Nyt kysymys on, kuinka eteenpäin? Kirjoittaja ajattelee, että sen sijaan että keskityttäisiin poliittisiin kiistoihin, tulisi keskittyä uusien yhteisöjen rakentamiseen. Siksi kirjoittaja viittaa benediktiineihin: luostarit säilyttivät uskonsa muuriensa sisällä, evankelioivat barbaareja, opettivat heitä rukoilemaan, lukemaan, rakentamaan ja viljelemään. He olivat näin luomassa sivilisaation uudelleensyntymistä. 

Olisi opeteltava uudelleen kristillisen elämän perusteita. Maailman muuttaminen alkaa pienistä asioista. Kuinka olla rakentamassa omaa seurakuntayhteisöään ja kuinka se voisi olla kutsumassa kristilliseen elämään omassa kontekstissaan? Kirjoittaja ei yritä saada vetäytymään pois maailmasta, vaan elämään kristittynä sen keskellä ja toisaalta hallita niitä asioita jotka niin helposti meitä orjuuttavat. Samalla on opetettava ihmisiä liittymään historialliseen kirkon jatkumoon. On muistettava juurensa.

On opeteltava elämään seurakuntana. On opeteltava palvelemaan Jumalaa seurakuntana. Tämä liittyy myös liturgiaan. Aikamme ihminen usein tekee nopeita muutoksia siten kuin hänestä itsestä mukavalta tuntuu, mutta usein hän ei hahmota vuosisatojen tuomaa viisautta. Monilla kristityillä on tästä pahasti virheellinen kuva. Evankelikalismi kehittyi osittain reaktiona suurien protestanttisten liberaalien tunnustuskuntien keskuudessa. Niiden liturginen jumalanpalvelustapa johti evankelikaalieja virheellisesti yhdistämään liturgian hengelliseen kuolemaan. Jälleen voimme todeta, kuten niin usein kristikunnan historiassa: diagnoosi on oikea (tässä on jokin ongelma), mutta resepti on väärä (liturgian kuvainraasto). Ongelma ei suinkaan ollut jumalanpalvelus, vaan kadonnut substanssi. 

Kirjoittaja väittää, että jos haluat rakentaa kristillistä seurakuntaa ja pitää yllä kristillistä uskoa jolla on mahdollisuus pitää yllä pysyvyyttä ja jatkuvuutta, sinun täytyy säännöllisesti osallistua kirkkoon joka seuraa kiinteää liturgista järjestystä. Sen kautta yksilöt tulevat osallisiksi kristilliseen elämään ja sen suureen kertomukseen ja tulevat sen muokkaamiksi. Ilman tätä olemme vaarassa hukkua pop-up kulttuuriin jalkoihin ja kadotamme juuremme. Käsitys kristillisestä seurakuntaruumiista katoaa ja jää vain yksittäisiä juoksevia jalkoja ja soljuvia silmiä jotka toteuttavat omaa missiotaan.

Emme voi heittää lapsiamme mihin tahansa virtaan ja toivoa, että he selviytyvät siellä. Barbaarit ovat ihmisiä ilman historiallista muistia ja siihen tämä aika ohjaa erilaisin tavoin. Se on haasteena myös seurakunnalle. Kuinka luoda seurakuntakulttuuria jossa lapset voivat kasvaa kristittyinä ja omassa toiminnassa välttyä konsumerismin oodeilta. Kirkkojen kiusauksena on alkaa laskemaan kannattavuuksia ja jos asiat eivät ole selkeinä, aletaan tinkiä totuudesta. 

Moni protestanttinen kirkko maailmalla on antanut periksi seksuaalieettisissä kysymyksissä. Yksi sukupolvi antaa periksi, seuraava ei enää ymmärrä mistä on kysymys. Samoin on usein esitetty ajatus, että ”kun tässä annetaan myöden yhteiskunnalle, niin säilytetään työrauha ja kirkolla menee paremmin”. Asia on kuitenkin mennyt toisella tavalla. Kun ihmiset tulevat johtopäätökseen, että historiallinen kristinusko on väärässä opetuksessaan esim. avioliitosta, he eivät tyypillisesti etsi kirkkoa joka edustaisi heidän liberaaleja näkemyksiään. He vain lopettavat käymästä kirkossa. Tästä syystä myös teologisesti itsensä myyvät kirkot tyhjenevät ajan kuluessa. Miksi kukaan haluaisi mennä, kun tyhjä maljaa pidetään huulilla ja yhteys kirkon jatkuvuuteen on kadonnut? Kristillisen uskon integriteetti kadotetaan.
Vaikka on paljon substanssin menettänyttä kirkollisuutta joka vaalii liturgiaa, ei tule tehdä evankelikalismin harha-askelta. Oikea liturgia, joka ammentaa kirkon jatkuvuudesta, juuri kiinnittää meitä aina evankeliumiin ja pelastukseen, jolloin emme ole kaikkien opintuulten heiteltävissä.

Samalla jos seksuaalisuudesta puhutaan vain ”älä tee -listoineen” mennään vikaan ja annetaan väärä kuva. On rohkeasti julistettava, että Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi. Vaikka maailma yliseksualisoi ja turmelee, on surullista jos seurakunnista välittyy negatiivisesti asiaan suhtautuva kuva. Mehän opetamme, että Jumala keksi seksin!

On siksi puhuttavat seksuaalisuuteen liittyvistä asioista ja on puhuttava perheistä aikana, jolloin yhä useampi ei ole koskaan nähnyt millainen on traditionaalinen perhe. Emme siksi voi ottaa annettuna, että lapsemme ymmärtävät luonnostaan, että miehen ja naisen avioliitto ja perhe on Jumalan suunnitelma ihmisyydelle.

Miten eteenpäin?

Ensimmäiset kristityt eivät löytäneet uusia jäseniä siksi, koska heidän argumenttinsa olisivat olleen niin häikäisevämmät kuin pakanoilla, mutta ihmiset näkivät heissä ja heidän yhteisöissään jotakin hyvää ja kaunista – ja he halusivat päästä siitä osallisiksi. Tämä johti heidät totuuteen. 

Tämä on meille kutsu muokata itseämme pyhien kirjoitusten ja liturgisen seurakuntaelämän äärellä. Rakentaa seurakuntia, joissa pastori voi tuntea nimeltä seurakuntalaiset ja seurakuntalaiset toisiaan. Jossa uusien sukupolvien on hyvä kasvaa ja jotka voivat monenlaisen ajan kuohunnan keskellä muodostaa kuin pienen kristillisen kylän. 

Kirjan keskeinen ajatus on, että konservatiivisten kristittyjen suurin uhka länsimaissa ei tule aggressiivisilta vasemman laidan poliitikoilta tai ääri-islamisteilta. Ne ovat veljiemme ja sisartemme vaarana Kiinassa, Nigeriassa ja Lähi-Idässä jne. Suurin vaaramme on liberaali sekularismi itsessään. Vaarana on se, että ajan virta kahmaisee mukaansa, emmekä edes huomaa sitä. Annamme sen tapahtua meille, lapsillemme, seurakunnillemme.

Tätäkään tekstiä tai Dreherin kirjaa ei tule ymmärtää kutsuna synkkyyteen. Se on kutsu elää evankeliumin äärellä, löytää oma paikkansa kylässä ja laittaa kädet saveen. Yhdessä voimme paljon. 

Siksi jos sinua kiinnostaa pohdiskella mitä on elää kristittynä tämän ajan maailmassa, viljellä ja varjella ja elää seurakuntaelämää, The Benedict option on inspiroiva kirja.

Klemet I. Preus: What they need to hear.
Sharing Christ with family and friends
Concordia Publishing House, 2013

Jos olet tuskaillut sen kanssa, miten voisit kertoa läheisillesi Jeesuksesta, tai jos olet edes uhrannut ajatukselle jokusen minuutin, sinun kannattaa tarttua minnesotalaisen pastorin Klemet Preusin kirjoittamaan teokseen What they need to hear. Sitä ei valitettavasti ole (ainakaan vielä) suomennettu, mutta kieli on helppoa, mikäli englannin lukutaito on kohtalaisella tasolla.

Teos on jaettu yhdeksäänkymmeneen kirjeeseen, joita Preus itse kirjoitti appiukolleen käytyään hänen kanssaan ensin keskustelun kuolemanjälkeisestä elämästä, joka mietitytti parantumatonta syöpää sairastavan miehen mieltä. Preus päätti kirjoittaa kirjeitä siitä syystä, että appiukko asui kaukana, eikä heillä ollut mahdollisuutta säännöllisiin tapaamisiin. Kirjeet on kirjoitettu seuraten evankelioinnin periaatteita, joita Preus listaa kuusi kappaletta: 1. On parempi puhua yhdelle henkilölle kymmenen kertaa kuin kymmenelle henkilölle yhden kerran. 2. Ennen kuin kukaan kuuntelee sanomaa Kristuksesta, heidän vastalauseisiinsa on vastattava. 3. Näitä vastalauseita ei usein esitetä, ellei luottamusta ole saavutettu. 4. Väärä oppi on oikaistava. 5. On puhuttava laista. 6. Evankeliumia on julistettava monella eri tavalla.

Preus aloitti siis kirjeensä vastaamalla niihin epäilyksiin ja vastalauseisiin, joita appiukolla oli kristinuskoa kohtaan. Tämän jälkeen hän siirtyi kertomaan kristinuskon perusteista ja jatkoi oman käsikirjoituksensa mukaisesti ottaen kuitenkin aina huomioon appiukkonsa kysymykset ja ne vaiheet, joita hän kävi läpi kirjeiden kirjoittamisen aikana. Koska kirjeet on kirjoitettu maallikolle, jonka tiedot kristinuskosta ovat melko vähäiset, asiat on selitetty selkeästi ja yksinkertaisesti lyhyissä pätkissä. Tällainen perusasioiden kertaus tekee hyvää kristitylle, oli sitten ollut uskossa vuoden, vuosikymmenen tai vielä paljon kauemmin. Vaikka ei siis aikoisikaan lukea teosta evankeliointisilmälasien kanssa kannattaa siihen tarttua muistuttaakseen mieleensä terveellisiä perusteita.

”All this about conversations and worship may seem to make the Holy Spirit a bit complicated. So let me make Him simple.
The Holy Spirit is the press secretary for Jesus. He does not say things that bring attention to Himself: He says things that glorify Jesus, teach us about Jesus, or witness to Jesus.”
(What they need to hear 2013, s.176).

Preus lainaa tekstissään paljon Raamattua, jonka lisäksi hän turvautuu Lutheriin ja höystää tekstiään toisinaan myös virsillä. Kirjeiden välissä hän antaa lukijalle tilannekatsauksia edistymisestään ja appiukkonsa tilanteesta, minkä ansiosta lukijalla on mahdollisuus peilata kirjeiden sisältöä elettyyn elämään. Preus kirjoittaa lennokkaan mielenkiintoisesti ja teoksen voisikin lukea yhdeltä istumalta. Jos aika ei kuitenkaan anna myöden, voi lukemisen jakaa vaikkapa hartauskirjamaisesti yhdeksänkymmeneen katkelmaan. Millä taktiikalla lukija sitten teosta lähestyykään, saa se miettimään omaa suhtautumista ja panosta lähetystyöhön. Voisinko minäkin valita lähipiiristäni yhden ihmisen, jolle voisin kertoa Jeesuksesta? Voisiko hän olla se, jolle puhuisin kymmenen kertaa ja jonka vastaväitteisiin jaksaisin väsymättä reagoida? Lähestyisinkö valitsemaani henkilöä kasvotusten vai olisiko kuitenkin helpompaa kirjoittaa sähköpostia? Se on sinusta kiinni.

Maukkaita lukuelämyksiä!

Mitä tarkoittaa Joh. 5:25-29?

Kysyjä ei ole tarkemmin yksilöinyt, mikä tai mitkä asiat hänelle ovat ongelmia näissä jakeissa. Aavistan kuitenkin tietäväni, mitä hän ajaa takaa.

”Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään.
Totisesti, totisesti minä sanon teille: aika tulee ja on jo, jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen, ja jotka sen kuulevat, ne saavat elää.
Sillä niin kuin Isällä on elämä itsessänsä, niin hän on antanut elämän myös Pojalle, niin että myös hänellä on elämä itsessänsä.
Ja hän on antanut hänelle vallan tuomita, koska hän on Ihmisen Poika.
Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen”

Luulen että kysyjää askarruttaa se, miten jo nyt joku voi herätä kuolleista ja se, onko kaksi ylösnousemusta ja millä perusteella ihminen saavuttaa minkäkinlaisen ylösnousemuksen.

Ensinnäkin täytyy osata erottaa, että tässä kuolemasta puhutaan kolmessa eri merkityksessä: (1) hengellinen kuolema, kun ihminen on kuollut synteihinsä ja on saatanan hallussa, (2) ajallinen kuolema, kun ihmisen ruumis kuolee, ja (3) iankaikkinen kuolema, kun synnin ja saatanan valtaan jäänyt ihminen tuomitaan kadotukseen. (Ks. lisää kuolema)

Jo nyt ihmisiä nousee hengellisestä kuolemasta. ”Joka kuulee minun sanani ja uskoon häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä”. Eli Jumalan sana herättää hengellisestä kuolemasta, kun se saa synnyttää uskon ihmisen sydämessä. Usko liittää Kristukseen, jolla on elämä – ikuinen elämä – itsessään. Kristuksessa on ikuinen elämä. Paavali liittää tämän hengellisen syntymän nimenomaan kasteeseen (Room. 6:4 ”Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista”).

Hieman vaikeampi on sitten tuo jaejakson loppu. Siinähän puhutaan kahdenlaisesta ylösnousemuksesta: hyvää tehneet tulevat esiin elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen.

Tästä voisi päätellä, että hyvän tekemisellä pelastuu ja pahan tekemisellä joutuu kadotukseen. Tämä olisi kuitenkin vastoin kaikkea sitä mitä Uusi testamentti opettaa pelastuksesta. Juuri edellähän Jeesus oli sanonut, että ne, jotka kuulevat Jeesuksen sanat ja uskovat Hänen lähettäjäänsä, saavat ikuisen elämän. Hyvän tekemisessä ei olekaan kysymys pelastumisen SYYSTÄ vaan pelastumisen SEURAUKSESTA. Usko saa kristityssä aikaan Hengen hedelmiä ja hyviä tekoja. Ne ovat merkkinä siitä, että hän on siirtynyt kuolemasta elämään, toteuttamaan Kristuksen tekoja maan päällä.

Pahaa tekemällä joutuu toki kadotukseen. Mutta kadotukseen joutuisivat kaikki ihmiset ilman Kristusta, sillä me kaikki olemme ”tehneet syntiä” ja olemme ”vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:23). Vain Kristus pelastaa ja usko ottaa tämän pelastuksen lahjan vastaan, joka meille annetaan kasteessa.

Entä sitten ne kaksi ylösnousemusta? Jotkut selittäjät ovat löytävinään Raamatusta monta eriaikaista ylösnousemusta, jotkut jopa kuusi kappaletta. Tämä käsiteltävä jakso kumoaa kuitenkin tällaiset haihattelut. Kristus on tuomari ja Hän tulee aikojen lopulla tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Kun Kristus saapuu kirkkaudessaan, Hän asettuu valtaistuimelleen ja kaikki elävät ja kuolleet kootaan Hänen eteensä. Kaikki kuolleet on sitä ennen tietenkin herätetty jo kuolleista – sekä vanhurskaat että jumalattomat.

Jae ei kerro kahdesta erillisestä ylösnousemuksesta vaan yhdestä ja samasta, siitä joka tapahtuu, kun Kristus tulee takaisin. Paavali kertoo, että uskossa kuolleet nousevat silloin Herraansa vastaan. Uskosta osattomat sen sijaan herätetään vain kuulemaan tuomionsa. On siis vain yksi yleinen ylösnousemus Kristuksen paluun päivänä. Tuo ylösnousemus kuitenkin johtaa ihmiset kahteen eri suuntaan – elämään Kristuksen yhteydessä iankaikkisuudessa tai tuomion kautta iankaikkiseen eroon Herrasta ja Hänen kirkkaudestaan.

Ks. myös ylösnousemus

Voimme ajatella kirkkotaiteeksi kaiken sen, mitä vuosisatojen aikana kirkkoihin on tehty: seinä-, katto- ja lattiapinnoille, koristelut, puulle tai pingotetulle kankaalle tehdyt maalaukset, veistokset, kaiverrukset, laajemmin ymmärrettynä myös alttarikrusifiksit, ehtoollisastiat ja kirkkotekstiilit. Toisaalta voimme kysyä, millaista taidetta kirkkoihin voitaisiin tuoda ja millaista sen pitäisi olla. Ehkäpä tämä jälkimmäinen ajatus tavoittaa jotakin otsikostamme.

Seurakunnan kokoontumistiloissa on ollut taideteoksia, niitä, jotka eräällä tavalla ovat tulleet rakennuksen seinien, katon ja lattian ja kokoontuneen seurakunnan, sanankuulijain ja sananpalvelijan ”väliin” , kiinteiksi lisäelementeiksi.

Messussa sana tulee aineeksi, lihaksi ja vereksi, ehtoollisen asetussanojen TÄMÄ ON myötä. Näkyvät aineet eivät ole kirkkotaidetta, sillä ehtoollisen asettamisesta ja nauttimisesta on Kristuksen käsky ja lupaus selväsanaisesti annettu. Kuvataiteesta ei samankaltaista käskyä Raamatussa ole.

Evankeliumeissa on kuitenkin Jeesuksen lausumia, jotka antavat myönteisiä viitteitä näkemisen avulla tapahtuvasta asioiden ymmärtämisestä. Puhuessaan turhasta itse tehdystä huolehtimisesta Jeesus torjuu huolissaan olemisen kehottamalla katsomaan kedon kukkia ja taivaan lintuja. (Matt. 6: 25—34) Vaikka Hän toisaalla toteaa rukoilemisesta, että ryhtyessänne rukoilemaan menkää huoneeseen ja sulkekaa ovet. Tämä lausuma ei tarkoita, että messuun kokoontuvan seurakunnan tulisi sulkea silmänsä. Messuun kokoontuvaa seurakuntaa, kirkkokansaansa, Jeesus puhuttelee sanoin: katsokaa, käyttäkää silmiänne. Näin voimme käsittää Jeesuksen antavan puoltonsa kuvataiteelle.

Toisellakin tavalla tuo puolto on ymmärrettävissä. Tuskin on ketään näkeväistä, joka pelkän sananjulistuksen kuultuaan vaikkapa saarnan Jeesuksen vertauksista, ei näe kerrottuja tapahtumia sielunsa silmillä. Meidät on luotu sellaisiksi, että mielemme kuvittaa kuultua. Tästä ei ole kuvataide kaukana. Apostoli Paavali kirjoitti galatalaisille painokkaasti, kuinka julistus on silmin nähtävää: ”Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna!”(Gal.3:1). Ja ovathan Jeesuksen kertomat vertauksetkin elämän muotoilemista kuviksi.

Varhaiskirkon kirkkotaide luo pohjan

Kristillisen kirkon historiassa kuvia alussa mainitsemassamme merkityksessä on ollut ilmeisesti aivan varhaisista ajoista asti jumalanpalvelustiloissa. Ennen 300-lukua ja Konstantinus Suurta meillä on varsin vähän säilyneitä taideteoksia. Syy lienee se, että seurakunnat kokoontuivat kodeissa, jotka ovat hävinneet. Vainojen aikana myös aktiivisesti hävitettiin kristillisiä jumalanpalveluspaikkoja. Varhaiskristilliset kirkot myös korvattiin uusilla, kun vainojen ajat päättyivät.

Nykyisen Syyrian kaakkoiskulmassa Eufrat virran länsirannalla on säilynyt Dura-Europos kaupungin rauniot. Kun kaupunkia ei monien muiden kaupunkien tapaan hävitetty, vaan se jätettiin asumattomaksi, ovat vaurioiden aiheuttajana olleet vain hiekka ja ilmasto. Durassa on säilynyt kristillisen kirkon lisäksi juutalainen synagoga, joka sekin on runsaasti seinämaalauksin kaunistettu. Kristillisessä kirkossa, jota voitaneen kutsua kotikirkoksi, on sisäpihan ympärillä useita huoneita. Kappelisalissa, jonka koko on muuten suurin piirtein Lähetyshiippakunnan Koinonian kappelisalin kokoinen, ei ole maalauksia, mutta erillisessä baptisteriossa, kastekappelissa on, aiheina mm. Hyvä Paimen, Jeesus kävelemässä vetten päällä ja halvatun parantaminen.

Duran kirkko ei ole ainut varhaiskirkon kirkkotaiteesta kertova paikka. Rooman katakombeista on löydetty runsaasti maalauksia. Maalausten aiheina on runsaasti Vanha testamentin kirjoihin liittyviä kuvia. Olisiko juutalaiskristittyjen osuus ollut tuolloin huomattava seurakunnan jäsenistössä. Toisaalta Uuden testamentin kirjojen kokoelma vahvistettiin vasta Karthagon kolmannessa kirkolliskokouksessa vuonna 397. 
Huomaamme siis, että varhaiset kristityt ottivat myönteisen kannan kuvataiteeseen. He eivät kuitenkaan jatkaneet roomalaista pakanallista taidetta, vaikka yhtymäkohtia on. Varhaiskristillistä taidetta voidaan arvioida kömpelöksi ja vaatimattomaksi, mutta oleellista on, että heidän taiteensa ”periaatteet pohjautuivat kristinuskon uuteen elämänkäsitykseen”. ”Ensimmäisten kristittyjen oli koetettava esittää näkymätöntä näkyvän avulla. Siten he perustivat uuden taiteen, jonka kivijalalle bysanttilaisten ja länsimaisten oli pakko vastoin tahtoaankin pystyttää oma taidemuotonsa.”

Bysantti kirkkotaiteen kukoistukseen nostajana

Konstantinus Suuren annettua kristityille luvan harjoittaa uskontoaan julkisesti ja siirryttyään itsekin kristinuskon kannalle alkoi Rooman valtakunnassa kristillisten kirkkojen rakennuskausi. Kirkko nousi maan alta sananmukaisesti. Keisari palautti kirkolle sen takavarikoidun omaisuuden, mutta antoi myös oman varallisuutensa kristillisen kirkon tueksi. Konstantinuksen Byzantioniin siirtämä pääkaupunki, joka nimettiin myöhemmin Konstantinopoliksi, muodostui tulevina vuosisatoina kirkkotaiteen keskukseksi. Seinämaalaukset, mosaiikkityö ja ikonit valmistuivat keisarillisissa työpajoissa. Työpajoissa kehiteltiin mallikirjoja ja ikonograafisia oppaita.

Bysantin kirkon, kreikkalaisortodoksisen kirkon Konstantinopolin metropoliitta oli monin sitein riippuvainen keisarin tahdosta. Auktorisoitu traditio vahvisti perinteen jatkumista. Bysantin tunnistettava kuvaustraditio ja ikonimaalauksen liittäminen uskonharjoittamiseen pysyivät ja levisivät idän kirkon vaikutusalueelle kuten Venäjälle. Kuvariidasta 700-800-luvuilla ja Neuvostoliiton bolsevikkivallan ankarista tuhoista huolimatta ortodoksisten kirkkojen ikonimaalaus ja kirkon kaunistaminen maalauksin jatkui ja jatkuu tradition mukaisesti. Suomalaiset tunnistavat Bysantin kirkon kuvatradition hartaaksi kirkolliseksi taiteeksi edelleen.

Lännen kirkkotaide – luterilaisten kirkkotaiteen tausta

Lännen kirkon puolella kehittyi ylimmän vallan ja auktoriteetin tavoittelusta paavin ja keisarien välinen taistelu. Kuka saa määrätä kirkossa ja kuka kirkon ulkopuolella. Kuka saa nimittää piispat ja kuka kruunata kuninkaat. Kaarle Suuren kruunaus jouluna vuonna 800 Roomassa oli paavin suuri yritys perustaa uudelleen Rooman valtakunta. Keisarinvallan antajana oli paavi. Teollaan paavi osoitti näkyvästi käsityksensä, jonka mukaan hänelle kuuluu sekä kirkollinen että maallinen valta.

Bysantissa Itä-Rooman puolella ei Kaarlen kruunausta hyväksytty. Tiet erkaantuivat. Kun idässä kirkko vartioi, kehitti ja siirsi eteenpäin bysanttilais-kreikkalaisen kulttuurin ja ortodoksian, alkoi latinalaisessa lännessä uusien kansakuntien esiinnousu muovata yhteiskuntaa ja vähitellen siirtää unholaan Rooman Imperiumin ajatuksen.

Paavin ja keisarin valtataistelu johti lopulta paavin johtaman valtion syntymiseen ja oman armeijan varustamiseen. Pietarin istuimen haltija unohti, mitä Jeesus oli sanonut miekkaan tarttujalle Getsemanessa tämän sivallettua ylimmäisen papin palvelijalta korvan. (Matt.26:52)

Valtataistelulla ja vallan jakautumisella oli vaikutus rakennustaiteeseen ja kuvataiteeseen. Lännen kirkon vaikutuspiirissä kirkkojen kaunistuksena säilyivät maalaukset, veistokset ja ornamentit, mutta kehitys johti kansakuntien ja kuninkaiden alueilla kuvaustapojen eroavaisuuteen. Bysantin kaltainen auktoriteetin omaava traditio ei päässyt lännessä valtaan. Kirkkorakennuksissa Raamatun kuva-aiheet säilyivät. Yksi keskeisimpiä aiheita oli 1200-luvulla muotoutunut krusifiksi, ristillä kärsivä Kristus. Samalla vuosisadalla paavi Innocentius III nimitti itsensä apostoli Pietarin sijaisesta itsensä Kristuksen sijaiseksi. Kirkon mahti vahvistui. Pakkoverot lisäsivät varallisuutta. Rakennettiin goottilaisia katedraaleja ja niitä kaunistamaan huikeat lasimaalaukset ja ruusuikkuna ornamentit.

Renessanssin myötä antiikin ihailu lännen kirkossa kasvoi siihen mittaan, että paavien palatseissa antiikin pakanallisten jumaltarustojen aiheet palasivat kuvausten kohteiksi. Ihmisen kuvaus muuttui. Idealisoidut ja kaavamaiset asetelmat vaihtuivat naturalistisiin ihmishahmoihin, joiden jokainen lihas ja jänne kuvattiin. Taiteilija alkaa siirtyä palvelijasta omaehtoiseksi tekijäksi. Vuosisatainen prosessi alkoi: Jumala ja ihminen vaihtavat paikkaa. Usko, jonka mukaan Jumala on ilmoittanut itsensä ihmiselle Raamatun kirjojen kautta, joutuu täysrenessanssin aikana muutosprosessiin. Prosessi johtaa ensin siihen, että ihminen määrittelee ja keksii jumalan kunnes tuonpuoleisuus kuihtuu ja jumala kuolee.

Uskonpuhdistusliikkeiden suhtautuminen kuviin

Renessanssipaavien aikana kävi yhä ilmeisemmäksi ja vastaansanomattomammaksi katolisen kirkon hengellinen ja moraalinen rappio. Kirkon väärinkäytöksiä kohtaan nousi useita liikkeitä. Merkittävimmäksi kohosi liikehdintä, jonka johdossa oli Wittenbergissä harras katolinen munkki, lahjakas ja oppinut Martti Luther. Uskonpuhdistuksen alkuajat olivat kuohunnan ja taistelun leimaamia. Uskonpuhdistusliike jakaantui tunnetusti kahteen pääuomaan. Jakaantuminen tuli esiin myös suhtautumisessa kirkkotaiteeseen. Yhteistä molemmille haaroille oli kannan ottaminen katolisen kirkon kuvataiteen sisältöön.

Luterilaista haaraa kuvaa järjen asettuminen Jumalan ilmoituksen alle ja usko, että Jeesuksen taivaaseen astuminen oli siirtyminen kaikkialla läsnä olevaisuuteen (ubikviteetti). Reformoitua haaraa puolestaan kuvaa järjen nostaminen Pyhien kirjoitusten ymmärtämisen mahdollistajaksi ja usko, että Jeesuksen taivaaseenastuminen on Jeesuksen radikaali siirtyminen maailmasta Isän oikealle puolelle. Näillä vakaumuksilla oli tunnettu vaikutuksensa ehtoollisen ymmärtämiseen.

Kirkkotaiteeseen suhtautuminen oli yllättävää kyllä merkittävältä osin samanlainen, mutta johtopäätökset erilaiset. Jean Calvin otti Geneven katekismukseen toiseksi käskyksi kuvakiellon: älä tee itsellesi jumalankuvaa. Luterilaisessa katekismuksessa kuvakieltoa ei erikseen mainita, mutta sen katsotaan sisältyvän ensimmäiseen käskyyn katolisen katekismuksen tapaan. Geneven katekismuksen kysymykset 143-148 käsittelevät kuvakieltoa päätyen johtopäätökseen, että kuvien tai veistosten teko ei ole kiellettyä. Kiellettyä on sellainen kuvien teko, jossa jumalankuva tehdään siinä tarkoituksessa, että sitä ryhdytään palvomaan Jumalana.

Luterilaisella puolella suhtautumisen määrittely kirkkotaiteeseen tuli välttämättömäksi, kun Luther oli vaaliruhtinas Fredrik Viisaan järjestämänä Wartburgin linnassa paossa kirkonkirouksen ja valtakunnankirouksen täytäntöönpanoa. Lutherin poissaolon aikana kuohunta Wittenbergissä yltyi. Uskonpuhdistukseen haluttiin vauhtia ja rivakampia otteita. Vuodenvaihteessa 1521–22 mielipiteet radikalisoituivat. Monenlaisia kansankiihottajia oli liikkeellä. Tammikuun lopulla 1522 Wittenbergin kaupunginraati päätti, että kuvat oli poistettava kirkoista. Kun toimeenpano viivästyi, ryhtyivät innokkaat uudistajat hävittämään niitä väkisin.

Maaliskuussa Luther päätti palata Wittenbergiin. Hän aloitti saarnaamisen munkinkaapuun pukeutuneena ja tukka tonsuuriin leikattuna 1. paastonajan sunnuntaina. Saarnat jatkuivat koko viikon. Kolmannessa saarnassaan tiistaina hän käsitteli kuvia. Luther aloittaa kuvaosion toteamalla:

Me voimme pitää kuvia tai olla pitämättä, vaikka olisi tosin parempi olla ilman niitä. En suosi kuvia.

Tämä sitaatti irrotettuna saarnasta antaa helposti yksipuolisen kuvan. Millainen tausta lausumalla on? Luther siteeraa 5. Mooseksenkirjan kuvakieltoa loppuun asti. Kuvat ja patsaat ovat kiellettyjä palvonnan kohteena. Yksin Jumalaa on palvottava. Jos tehdään jumalankuva, jossa uskotaan olevan jumalallista ja sitä kuvaa ruvetaan kumartamaan ja palvomaan jumalana, silloin on kyse epäjumalanpalvelemisesta. Luther jatkaa:

Niinpä niin, sinä tuumit, tekstissä sanotaan: ’Älä tee itsellesi kuvaa.’ Sanotaan kuitenkin myös: ’Älä niitä palvele.’ Kuka uskaltaa noin epävarman käskyn perusteella hävittää kuvat? En ainakaan minä.

Sitten hän kertoo kuvakiellon saaneen Mooseksen valmistaneen vaskikäärme-veistoksen ja muistuttaa, että temppeliin oli tehty kaksi siivellistä kerubia armoistuimen yläpuolelle (2.Moos.37:7).

Ajatella! Juuri siihen, missä Jumala tahtoi häntä palvottavan! Meidän on siis tunnustettava, että saamme tehdä ja pitää kuvia, mutta emme palvoa niitä.

Luther korostaa Invocavit-saarnoissaan koko ajan, että Sanan tulee olla ohjaaja ja muutosten tekijä. Evankeliumin vapaus täytyy vallita sellaisissa asioissa, joissa voi olla niin tai näin. Jos yksi munkki menee naimisiin, ei kaikkien ole pakko mennä. Jos joku haluaa kuvia niin, niin ei ole pakko olla kuvia. Jos joku ei halua kuvia, ei ole pakko repiä kaikkialta kuvia pois. Toisaalta Sanan saarnalle on annettava aikaa vaikuttaa. Kun on oikein ja sallittua, että maallikotkin voivat ehtoollisella syödä leivän ja juoda viinin, ei pidä heti pakottaa kaikkia niin tekemään, jos se aiheuttaa hajaannusta seurakunnassa.

Huomaamme, että opetus kuvista on samankaltainen uskonpuhdistuksen molemmissa haaroissa, mutta opetuksen vaikutushistoria on erilainen? Reformoidulla suunnalla päädyttiin kuvien poistamiseen ja ilman kuvia ja veistoksia oleviin kirkkotiloihin. Oliko takana järkeily: jos kuvia on mahdollista palvoa, niin poistetaan mahdollisuuskin?

Luterilaisella puolella kuvat säilyivät. Muutoksia uskonpuhdistus toi kuitenkin kirkkosalien kaunistamiseenkin. Kuvastosta poistuivat pyhimystenkuvat ja Marian kuvat. Poistuivat myös sivualttarit, tabernaakkelit eli pyhitetyn ehtoollisleivän säilytyskaapit ja pyhäinjäännöslippaat ja -kaapit.
Kuvastossa säilyivät krusifiksi, Jeesuksen elämän kuvaukset ja Vanhan Testamentin tapahtumien kuvaukset.

Kirkkotaide 1600- 1800-luvuilla Suomessa

Lutherin opetuksen mukaisesti kirkkotilojen taideteosten muutokset olivat varsin vähäiset. Selvien katolisten uskonpuhdistuksessa hylättyjen oppien mukaiset taideteokset poistettiin vähitellen, mutta keskiaikaiset kivikirkkomme saivat olla katolisessa asussaan. Kalkkimaalauksiin ei puututtu kuin ehkä vihkiristejä ylimaalaamalla. Puhdasoppisuuden ajan syyksi ei kalkkimaalausten poistoa voida yksiselitteisesti asettaa. Laitilassa jopa korjattiin katolisen kauden ajan kalkkimaalauksia. Joissakin tapauksissa niitä peitettiin. Ei ole tietoa, oliko syy teologinen vai seinien maalipinnan huono kunto.

Keskiaikaisten kalkkimaalausten hävittäminen toden teolla alkoi Suomen kirkoissa vasta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Tällöin löivät läpi uusklassismin taideihanteet. Kirkkojen seinät siveltiin kalkilla, vanhoja ikkuna-aukkoja suurennettiin ja uusia puhkaistiin. Teot, joilla kirkkotilasta tehtiin ajan ihanteita vastaten valoisia, olivat kohtalokkaita keskiaikaisille maalauskuvastoille.

Kirkkojen sisätilat muuttuivat uskonpuhdistuksen vallattua alaa. 1600-luvulla tulivat penkkikorttelit, saarnatuoli, alttareille polvistumispenkit, parvia lisättiin ja virsilaulun tueksi alettiin hankkia urkuja. Kuvataiteelle tuli uusia paikkoja, kuten lehterien kaiteet ja erityisesti saarnatuolin kaiteet ja koriosa. Poscharskyn mukaan saarnatuolin jalkaosa kuvaa Vanhaa testamenttia, joka kannattaa Uutta testamenttia edustavaa koriosaa. Ylöspäin kohoava kaideosa edustaa siirtymistä Vanhasta Uuteen testamenttiin. Saarnatuolin katos heijastaa Jumalan sanan vaikutusta ja taivaallista maailmaa. Saarnatuolin korin maalausten neljä useimmin esiintyvää aihetta ovat Johannes, Markus, Matteus ja Luukas.

Suuren Pohjan sodan jälkeen 1700-luvun loppupuolella käynnistyi Suomen historian kiivain kirkonrakennuskausi. Se näkyi myös uuden kirkkotaiteen runsautena. Tällä kaudella mm. Mikael Toppelius maalasi elämäntyönsä. Hän oli mukana yli kuudessakymmenessä kirkkotaidehankkeessa. Mitkä olivat yleisimmät alttaritaulujen aiheet 1720 ja 1880 välisenä aikana? Ylivoimainen on ristiinnaulittu (235 kpl), seuraavina ehtoollinen (196 kpl), ylösnousemus (61 kpl) ja Getsemane (60 kpl), siis lihaksi tullut Kristus, Hänen kärsimisensä, kuolemansa ja ylösnousemisensa eli luterilaisen uskonpuhdistuksen keskeisin sisältö.

1800-luvun loppupuolella kirkkotaiteen sisältöön ja muotoon vaikuttivat puhdasoppisuuden teologian vaihtuminen valistusteologiaksi. Järjen asema suhteessa Pyhiin kirjoituksiin muuttui. Uskonpuhdistuksen vakaumuksena oli, että on Jumala, on tuonpuoleisuus, on Jumalan ilmoitus Raamattu, jota Pyhän Hengen valaisema ihminen tutkii alistaen järkeilynsä Sanalle. 1800-luvun lopusta alkaen kirkossakin yhä vahvemmin leviävät vallalle ajatukset, että ihminen järkensä avulla avaa kirjoitukset. Tuonpuoleisuus kuihtuu pois. Ihminen alkaa uskoa Jumalan omaksi luomuksekseen. Taiteilijuus vaihtuu Raamattua kuvalähteenään käyttäneistä käsityötaiteilijoista ammattimaalareiksi, joille on tärkeä luoda oma tunnistettava tyyli.

Mikä on Pyhää? 1900-luku ja nykyhetki

Jos Jumala on kuollut, jäljelle on jäänyt ihmisen kokemus, sisäinen maailma, josta jumalaa etsitään. Figuratiivinen taide on vaikeuksissa. Kuvaamisen on ottanut valokuvaus ja elokuva. Taiteilijat koulutetaan taiteilija-ammattiin ja ammattiylpeyteen. Taidelajeilla on autonomia. Taideinstituutiot, taidemuseot, taiteesta elävät kriitikot ja media muodostavat kentän, jolla toivomukset saada jumalanpalvelustiloihin kirkon sanomasta nousevaa taidetta kohtaavat kylmän vastaanoton. Vaikeasti tällaiseen itseriittoiseen maailmaan sopivat Jeesuksen sanat: ”Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: ’Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään’.” (Luuk. 17:10)

Kun Pyhää Jumalaa ei ole, pyhä tehdään. Usein olen kuullut lauseen: kaikki korkeatasoinen taide on pyhää. Abstraktia taideteosta katseleva kertoo saaneensa pyhän kokemuksen. Uskonpuhdistajat olivat samankaltaisessa tämänpuoleisuuden kuristavassa otteessa. Heille kirkastui, että vain Jumala on Pyhä. Ihminen on syntinen. Kaikki ihmisen pyrkimykset Pyhään ja Pyhiin tekoihin epäonnistuvat. Pyhää on Jumalan antama ilmoitus, Raamattu. Pyhiä ovat Hänen asettamansa sakramentit. Pyhiä ovat ne ihmiset, jotka Jumala on kasteessa ottanut omikseen ja joille Hän on antanut Henkensä. Itsessään he ovat syntisiä ja Jumalan vihollisia, mutta Kristuksessa uskon kautta pyhiä. Jos taidekokemus määritellään Pyhäksi tai taiteilijan taideteos jumalallista voimaa sisältäväksi, silloin on astuttu sen rajan yli, jossa kuvasta on tullut palvonnan kohde.

Onko taide hylättävä? Emme elä enää mennyttä aikaa, jolloin kirkko halusi pakottaa kaiken valtaansa. Tätä pakkoa ja pakottamista vastaan Luther väsymättä saarnasi kuten esimerkiksi Invocavit-saarnoissaan teki. Taiteella on oma tiensä ja oma maailmansa. Kirkkotaiteella luterilaisin silmin on suuri mahdollisuus ja kiinnostava ilmaisualue valloitettavana. Sana on lineaarinen ilmaisun väline. Kuva voi ilmaista monta asiaa yhtä aikaa. Hyvin kiinnostavaa on tutkia Vanhan testamentin lupauksia ja Uuden testamentin lupausten toteutumisia ”päällekkäin”, yhtä aikaa. Tai miettiä sommitelmia, joissa katseet, ilmeet, taustat ja värit syntyvät Sanaa mietiskellen ja tutkien.

Luterilaisen tunnustuksen mukaan Jumalan Sana on annettu kirkolle elämäksi ja ruuaksi, jota jaetaan liturgiassa ja saarnassa. Samassa liturgian ja saarnan täyttämässä tilassa, seurakunnan kokoontumisessa, taiteella, sen omilla jäljittelemättömillä ilmaisutavoilla on huikeat mahdollisuudet ilmaista julistetun sanan kanssa yhteen soiden Pyhää sanomaa, ei Jumalana halliten, vaan palvelijana auttaen. Näin tehdessään kuva voi olla myös Sanan kantaja.

Kirjallisuutta kirkkotaiteeseen ja taiteen taustoihin liittyvää

John Haldon: Bysantin historia Gaudeamus 2010

Steven Runciman: Byzantine Style and Civilazation Penguin Books 1975

Länsimainen maalaustaide: Varhaiskristillinen kausi WSOY 1965

Länsimainen maalaustaide: Bysantti ja varhaiskeskiaika WSOY 1965

Länsimainen maalaustaide: Renesanssi WSOY 1965

Egon Fridell: Uuden ajan kulttuurihistoria osa 1 WSOY 1945

Hartvig Frisch: Euroopan kulttuurihistoria 3 WSOY 1963

Crane Brinton: Aatteet ja ihmiset Otava 1964

Hans Seldmayr: Modernin taiteen vallankumous WCOY 1955

Helena Sederholm: Tämäkö taidetta WSOY 2000

Arto Kuorikoski (toim.): Uskon tilat ja kuvat Suomen Teologinen Kirjallisuusseura 2008

Hjalmar Holmquist: Kirkkohistoria Vanha ja Keskiaika WSOY 1928

Hjalmar Holmquist: Kirkkohistoria Uusi aika WSOY 1928

Matti Komulainen: Sanan kaunistukset: Kuopion vanhan emäseurakunnan alueen kirkkomaalaukset 1810-1918, Kustannuskiila 1989

Heikki Hanka: Kirkkomaalauksen traditio ja muutos 1720-1880 Jyväskylä 1997

Marianka Fousek: The Church in a Changing World, Eventes and trends from 250-600 Concordia S.Louis 1971

Miten Jumala uudistaa Kirkkoa Invocavit saarnat 1522, Sley-kirjat 1996

Catechism of The Chyrch of Geneva https://www.reformed.org/documents/calvin/geneva_catachism/geneva_catachism.html

Katekismus Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta 2017

ARS Suomen Taide osat 2 ja 6 Weilin&Göös 1988

Stained Glass, Mitchell Beazley Publishers Ltd London 1976

Markus Hiekkanen: Suomen kivikirkot keskiajalla Otava 2003

Kuinka avoin ripittäytyessä voi olla. Onko mahdollista, että pastori kokee jotkut asiat kiusallisina? Pitääkö sensuroida itseään? Mutta onko rippi siinä tapauksessa enää rehellinen? Vai voiko luottaa siihen, että pastori on jo kuullut kaikkea mahdollista, eikä hätkähdä mistään? Mietin myös, kuinka ripin jälkeen kehtaa kohdata saman pastorin, jolle on kertonut jotain hyvin henkilökohtaista?”

Millainen on oikea synnintunnustus?

Näistä monista esitetyistä kysymyksistä tärkein itse ripin kannalta on kysymys ripin rehellisyydestä. Jos synnintunnustuksessa jättää jotain kertomatta, onko se silloin vilpitön ja aito tunnustus?
Yksityinen rippi on valitettavasti ollut Suomessa monesti vieras käytäntö ja tapa. Siksi sitä luonnollisesti jännitetään ja vihdoin ripille uskaltautuessa toivotaan, että ripittäytyminen tapahtuisi “oikein”. Siksi on hyvä aluksi tarkastella, mikä rippi oikeastaan on:

Mikä rippi on? 
Rippi sisältää kaksi osaa: ensiksi tunnustetaan synnit, ja toiseksi otetaan rippi-isältä vastaan synninpäästö eli anteeksiantamus, ikään kuin sen lausuisi Jumala itse. Sitä ei tule lainkaan epäillä, vaan on uskottava lujasti, että synnit siten on annettu anteeksi taivaassa, Jumalan edessä. 
(Vähä katekismus, Rippi.)

Tästä huomaamme, että rippiin kuuluu kaksi osaa: synnintunnustus ja synninpäästö. Toisin sanoen, me tunnustamme syntimme ja syyllisyytemme pastorille, ja hän – Jeesuksen asetuksen mukaisesti – julistaa ripittäytyjälle synninpäästön.
Vaikka rippiin kuuluu oleellisena osana myös meidän oma tunnustuksemme, on se silti ennen kaikkea Jumalan lahja ja teko meille. Ripin kahdesta osasta tärkeämpi on Jumalan anteeksianto, ei meidän tunnustuksemme.

Näin Luther neuvoo myös Isossa katekismuksessa:

Meidän on siis ymmärrettävä erottaa ripin kohdat kauas toisistaan: meidän oma toimintamme on pidettävä vähäarvoisena, mutta Jumalan sanaa on pidettävä suuressa ja korkeassa arvossa. Emme mene ripittäytymään ikään kuin lähtisimme suorittamaan jotakin oivallista tekoa ja lahjoittamaan sitä Jumalalle, vaan menemme ripille ottaaksemme vastaan Jumalan lahjan.
(Iso katekismus, Lyhyt kehotus ripittäytyä)

Näin ollen ripittäytyessämme me emme mene antamaan täydellistä synnintunnustusta, vaan me menemme vastaanottamaan täydellisen anteeksiannon.
Mitä sitten tulee tunnustaa yksityisessä ripissä? Ne synnit, jotka painavat omaatuntoamme. Kymmenen käskyn avulla me näemme, miten olemme Jumalan tahdon rikkoneet sanoilla, teoilla ja ajatuksilla. Yksityiskohtainen selostus kaikista synneistä ei kuitenkaan ole synnintunnustuksen tarkoitus eikä synninpäästön edellytys. Eikä se ole edes mahdollista, sillä “erhetykset kuka ymmärtää?” (Sananl. 28:13)

Miten paljon voi ja kannattaa kertoa?

Nyt kun olemme todenneet, että ripissä tärkeintä ei ole oman synnintunnustuksen laajuus tai tarkkuus, vaan Jumalan ehdoton ja varma anteeksianto, voimme seuraavaksi katsoa, mitä kaikkea rippitilanteessa voi kertoa rippi-isälle ja voiko rippitilanne muuttua kiusalliseksi joko ripittäytyjälle tai pastorille.
Varsinaista rippitoimitusta voi edeltää rippikeskustelu. Siinä ripittäytyjä saa vapaasti kertoa, mikä hänen mieltään painaa ja miksi hän on ripittäytymään tullut. Pastorin tehtävänä on kuunnella, minkälaisesta omantunnon hädästä on kyse. Lähimmäisenä hän kuuntelee ja lohduttaa. Tilanteesta riippuen pastori voi myös neuvoa, miten toimia jatkossa, mutta tärkeintä on, että hän kuuntelee, mitä sanottavaa ripittäytyjällä on.
Rippikeskustelussa pastori ei ole tunteeton kuulustelija, vaan kuunteleva lähimmäinen ja välittävä ihminen. Vaikka usein rippiin toki liittyy sielunhoidollinen keskustelu ja yhteinen rukous, niin yksinkertaisimmillaan siinä kristitty kertoo sen asian, joka mieltä painaa. Asiaa ei tule ruveta jotenkin selittelemään. Saattaa olla, että ihmiset jännittävät rippi-isän reaktiota niin paljon, että alkavat selitellä tapahtunutta. Olennaista on, että ripittäytyjä saa asian tunnoltaan. Siksi ripittäytyessä tunnustetaan asia joka mieltä painaa, jolle sitten rippi-isä julistaa synninpäästön.

Rippi-isä on saattanut kuulla palveluksensa aikana kaikenlaista ja silti hätkähtää, mutta sitä ei tarvitse etukäteen varoa tai pelätä. Hän kyllä osaa sanoa, milloin on parempi vaihtaa aihetta tai jatkaa keskustelua myöhemmin. Ja jos aihe liittyy liian läheisesti joko pastoriin itseensä tai hänen läheisiinsä, voi hän myös suositella ripittäytymistä toiselle pastorille. Missään tilanteessa ei ripittäytyjää jätetä yksin, vaan hänelle tulee antaa mahdollisuus keskusteluun ja rippiin silloinkin, jos oma pastori on syystä tai toisesta estynyt.

Miten kohdata pastori ripittäytymisen jälkeen?

Pastori on omassa pappisvihkimyksessään sitoutunut ehdottomaan vaitiolovelvollisuuteen. Kaikki, mitä ripissä sekä sitä edeltävässä rippikeskustelussa käsitetään, jää aina ripittäytyjän ja pastorin väliseksi.
Mitä ikinä ripissä on tunnustettu, se on anteeksi annettu ja käsitelty. Siksi ripittäytyjällä ei ole syytä pelätä tai jännittää pastorin kohtaamista ripin jälkeen.
Luottamuksellisten asioiden kertomisen jälkeen pastorin kohtaaminen voi kuitenkin jännittää. Mikäli kohtaaminen jännittää liikaa, voi asian ottaa puheeksi pastorin kanssa joko kahden kesken, puhelimitse tai vaikkapa sähköpostitse. Onhan pastori kuunteleva ja ymmärtävä lähimmäinen myös ripin ulkopuolella.

Monet pastorit ovat kuvanneet, että kun ripittäytyvä saa jonkin asian jättää ripissä Jumalalle, niin myös Kristuksen välikappaleena oleva pastori saa sen mielestään unohtaa. On sanottu, että rippi-isä on likaviemäri, joka ei saa mennä tukkoon. Pastoreita onkin joskus kehotettu rohkaisemaan arkeilevaa ripittäytyjää, että ”mikään inhimillinen ei ole vierasta”.

Asia on joskus ilmaistu, että ”pastorin mielen ja sydämen tulisi olla kuin syvä kaivo, jonne syntinen saa heittää lankeemuksensa ja kauhistuksensa, niin kuin synnit heitetään Jumalan armon meren syvyyteen”. Tähän Jumala kaikkia pastoreita auttakoon. Rohkaiskoon tämä myös sinua ripin lahjan käyttämiseen.

Ks. Miksi tarvitsen rippiä?

Kysymys: Mistä tietää mikä on Jumalan tahdon mukaista rukousta? Ja mikä vain höpinää ja sanoja?

Tätä moni meistä varmaan ajoittain miettii. Lisäksi Jeesus sanoo: ”Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja (KR: ”luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan”). Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen”. Tähän Vapahtaja liittää mielenkiintoisen selityksen: ”Teidän isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään” (Matt. 6:7-8).

Pakanallinen rukous on sitä, että tietämättömälle jumalalle kerrotaan ensin mitä meiltä puuttuu. Sitten koetetaan suostutella tätä jumalaa antamaan meille sitä, mitä me pyydämme. Maanitellaan, mielistellään, lupaillaan vastalahjoja, uhrataan eläimiä tai viljaa, jotta jumala lotkauttaisi korvansa meidän pyynnöillemme. Joissakin idän uskonnoissa jopa ajatellaan, että jumalat täytyy ensin herättää kellonsoitolla tai rummunlyönnillä, jotta he kuuntelevat meitä.

Monessa uskonnossa rukoukset ovat pitkiä, monimutkaisia, jopa salakielellä lausuttuja. Ajatellaan, että rukouksen sanoissa on maagista voimaa, joka saa jumalat tai henkivallat liikkeelle. Rukous on niin kuin loitsu, voimasana, joka vaikuttaa näkymättömään maailmaan.

Myös Jeesuksen ajan juutalaisuudesta kerrotaan, että synagogan rukoukset olivat venyneet niin monisanaisiksi, etteivät useimmat synagogassa kävijät enää yrittäneetkään pysyä esirukoilijan mukana vaan puhelivat rukouksen aikana omia asioitaan (Thurén, Matteuksen evankeliumi 2006, 104).

Jeesuksen opetus rukouksesta on hyvin yksinkertainen. Isä tietää kaiken. Ei Häntä tarvitse herätellä tai suostutella. Riittää kun pyytää, että Hänen tahtonsa tapahtuu kaikessa. Jumala kyllä tietää mikä on meille parasta. Meillä ei tarvitse olla Jumalalle toivomuslistaa. Eikä meidän tarvitse edes tietää, mitä me tarvitsemme. Jumala tietää paremmin kuin me itse. Siksi paras rukous on sanoa Jumalalle: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi”. Se rukous toimii kaikissa tilanteissa. Näinhän Jeesus itsekin rukoili Getsemanen tuskassa (Luuk. 22:42).

Kun Jeesus on ensin moittinut pakanallista rukousta, hän osoittaa, millainen on oikea rukous. Hän opettaa Isä meidän -rukouksen. ”Rukoilkaa siis te näin”, Hän sanoo. Eli Isä meidän -rukous on juuri sellainen kuin rukouksen pitäisi olla.

Siksi kaikissa elämäntilanteissa on sopivaa rukoilla Isä meidän -rukousta. Kun sitä rukoilemme, meidän ei tarvitse ollenkaan miettiä, onko rukouksemme Jumalan mielen mukaista. Se on sitä varmasti. Ja Isä meidän -rukoukseen sisältyy jo oikeastaan kaikki mitä tarvitaan ajalliseen ja ikuiseen elämään, kun sen oikein ymmärrämme.

Samoin kun rukoilemme muita Raamatussa olevia rukouksia, silloin voimme olla varmoja, että ne ovat Jumalan mielen mukaisia. Jumala antaa meille sanat, jotka me rukoilemme Hänelle takaisin. Varsinkin psalmit ovat läpeensä tällaista rukousta Jumalalle. Niihin voi sisällyttää koko elämänsä.

Rukous on pohjimmiltaan avuksi huutamista. Rukous kumpuaa hädästä. Silloin, kun se nousee meidän hädästämme ja tuskastamme, silloin se varmasti on oikeaa rukousta. Psalmissahan sanotaan: ”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua” (Ps. 50:15).

Anomiseen kuuluu myös esirukous toisten puolesta, seurakunnan ja esivallan puolesta. Siihenkin Raamattu meitä kehottaa. Paavali kirjoittaa: ”Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti. Tällainen rukous on oikea ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme” (1. Tim. 2:1-3).

Toinen rukous, mitä ei koskaan ole liikaa, on kiitosrukous. Psalmien kirja päättyy sanoihin: ”Kaikki, joissa henki on, ylistäkää Herraa!” (Ps. 150:6). Tämä ei tarkoita keinotekoista tunteiden nostattamista vaan sydämestä kumpuavaa kiitollisuutta, kun ihminen saa syntinsä anteeksi ja pääsee Jumalan lapseksi. Taivaassa enkelit lausuvat taukoamatta ”Pyhä, pyhä, pyhä, on Herra, Kaikkivaltias. Hän oli, Hän on ja Hän on tuleva” (Ilm. 4:8). Tällainen Kolmiyhteisen Jumalan ylistäminen on otollista jo täällä maan päällä.

Pääsääntö rukouksessa on se, että meidän tulee pyytää sellaista mitä Raamattu kehottaa meitä pyytämään. Jumalan tahdon mukaista rukousta on esim. se, että pyydämme päästä lähemmäksi Häntä, pyydämme syntejämme Häneltä anteeksi Kristuksen tähden, pyydämme että Hänen Pyhä Henkensä johdattaa meitä ja pyydämme, että Hänen hyvät enkelinsä varjelevat meitä.

Vastaavasti sellaiset asiat, jotka johtaisivat meitä kauemmas Jumalasta, eivät tietenkään ole Jumalan mielen mukaisia rukousaiheita. Jos pyydämme sellaista, joka vie meitä itsekkyyteen tai ylpeyteen tai muuhun syntiin tai maailmaan, se ei tietenkään voi olla Jumalan tahdon mukainen pyyntö. Sellaista ei tule rukoilla.

Ks. myös rukous.

Vaikka olin lapsi, hurja ylpeys värähdytti minua, kun kuulin isääni ylistettävän. Se tapahtui itse asiassa varsin usein. Uskonnolliset hindut puhuivat hänestä peläten ja kunnioittaen ihmisenä, joka oli riittävän rohkea ja määrätietoinen nousemaan mystiikan korkeimmalle polulle. Monet, myös suurin tuntemani pandiitti, olivat sitä mieltä, että isä oli avatar. Kuulin sen sanan vuosia ennen kuin ymmärsin, mitä se todella tarkoitti. Miten hyvältä se kuulostikaan – ja niin erikoiselta! Tiesin, että minäkin olin erikoinen, koska hän oli minun isäni. Eräänä päivänä minäkin olisin suuri joogi.” (Gurun kuolema, Rabindranath R. Maharaj, s. 12.)

Suomessa on joogabuumi – kuntokeskusten sekä työväen- ja kansalaisopistojen joogatunnit ovat aina vain suositumpia. Siten myös tasaisesti tulee vastaan kysymys, voiko kristitty harrastaa joogaa vaikkapa kuntosalin ryhmäliikuntatunneilla?

Aloitin syksyllä 2017 pitämäni nuortenillan kertomalla Rabi Maharaj’n isästä Chandrabhan Ragbir Sharma Mahabir Maharajasta. Mies oli suuri joogi, joka vietti viimeiset kahdeksan vuotta elämästään lootusasennossa ihmisten palvomana jumalan inkarnaationa, avattarana. Joogi ei koskaan reagoinut kasvavan poikansa puheeseen tai häntä palvovien ihmisten läsnäoloon huoneessa. Hän tavoitteli joogan avulla irtautumista jälleensyntymisen kiertokulusta ja yhtymistä Brahmaniin.

Kertomus ja Rabi Maharaj’n kirja on puhutteleva tarina hindusta, joka kääntyy kristityksi. Rabin isän kaltainen joogaus on kristitylle mahdotonta ilman, että kieltää uskonsa kolmiyhteiseen Jumalaan. Maailmankuva, ihmiskäsitys ja käsitys Jumalasta on yhteensopimaton kristillisen ilmoituskäsityksen kanssa.

Kerrottakoon vielä, että Rabin isä ei lopulta pyrkimyksistään huolimatta tavoittanut Mokshaa, vaan syntyi uskomusten mukaan uudelleen lintuna. Kova kohtalo, kun uhrasi elämänsä asialle ja hylkäsi perheensä.

Alun lainauksen tarkoitus oli herättää syksyn nuortenillan osallistujat ajattelemaan kysymystä voiko kristitty joogata? Vastausta erään nuoren herättämään kysymykseen etsittiin ryhmätyöskentelyn kautta.

Ensimmäisen ryhmän tehtävänä oli kertoa 25 minuutin työskentelyn jälkeen mitä Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Ketola kertoo esitelmässään modernista ja klassisesta joogasta. Esitelmästä käy ilmi Jooga-ilmiön monimuotoisuus. Ilmiön äärilaidat ovat alun lainauksen kaltainen uskonnollinen jooga (Ketolan esitelmässä kts. Klassinen jooga, Ramanandit) ja länsimaiseen ruumiinkulttuurin tarpeisiin muokattu moderni jooga. Jooga voi ohjata siis eristäytymiseen ja elämään luolissa tai ruumiin hyvinvointiin pyrkivään venyttelyliikuntaan.

—

Toinen ryhmä sai nuortenillassa tehtäväkseen esitellä miten heille annetut artikkelit ja video kehottavat suhtautumaan joogaan ja miten asiat perustellaan. Ryhmä luki Leif Nummelan pääkirjoituksen ”Jooga on hindulaisuutta” (UT 42/2012) ja Marion Routtin blogikirjoituksen Voiko kristitty joogata? Youtube-videolla Pekka Huhtinen vastaa kysymykseen sopiiko jooga kirkkoon?

Artikkeleista käy ilmi, että kirjoittajat puhuvat hyvin erilaisista ilmiöistä, joihin kaikkiin viitataan sanalla jooga. Nummela suhtautuu lähteidensä ilmentämään jooga-ilmiöön kielteisesti. Marion Routti taas toimii joogaohjaajana ja puhuu asiansa puolesta. Pekka Huhtinen käsittelee aihetta mm. käsitemäärittelystä, kristillisestä uskontunnustuksesta ja ensimmäisestä käskystä käsin.

Omasta mielestäni mielenkiintoisin huomio Huhtisella liittyy erääseen jooga-opettajaan, joka kääntyi kristityksi. Seurakuntalainen oli kasteensa jälkeen tahtonut irtisanoutua joogasta ja myös varoittaa asiasta muita. Tämä tapaus Rabi Maharaj’n esimerkin kanssa herättää ainakin minut pohtimaan, että tietynkaltainen jooga on mahdotonta sovittaa kristinuskon kanssa. Samalla herää kysymys, mitä kristillinen kirkko oikein tarjoaa ihmisille, jos ihmisiä kutsutaan kristilliseen joogaan?

Erityisesti kirkon katolisuus, yleisyys nousi videon ja mainitun esimerkin kohdalla mieleeni. Kirkko ja sen opetus on yleinen, eikä yksittäiseen kulttuuriin tai henkilön mielipiteisiin perustuva. Onko kristillisen joogan kohdalla otettu huomioon se, että jooga on todella asia, josta ihmisen tulee irtisanoutua kääntymyksen hetkellä (vrt. esimerkki ja Ketolan kuvaus klassisesta joogasta)?

—

Kolmas ryhmä piti 25 minuutin raamattupiirin. Keskustelun aiheena oli Paavalin korinttolaisille osoittamat ohjeet epäjumalille uhrattua lihaa koskien (1 Kor. 8:1-13). Ryhmän tuli pohtia mitä ohjeita Paavali antaa seurakunnalle asiaa koskien ja voisiko kohtaa soveltaa niin, että epäjumalille uhratun lihan asemaan laitetaan jooga? Kehotin ryhmää myös pohtimaan mitkä katekismuksen kohdat voisivat olla avuksi etsiessämme vastausta illan kysymykseen.

Raamatunkohdan soveltaminen joogaan koettiin osaltaan vaikeaksi, sillä toisessa on kysymys henkisestä harjoituksessa ja toisesta konkreettisesta lihasta, jota myydään kaupassa. Toisaalta piiriläiset ajattelivat, että joogata voi, jos pyrkimyksenä on liikkua ja kohottaa ruumiin hyvinvointia.

Olemme siis saattaneet huomata, että joogalla tarkoitetaan joskus hyvin erilaisia asioita. Voidaan myös todeta, että tiukoilla kriteereillä ’oikeaoppista joogaa’ tulisi joogin harjoittaa vain lehmänlannalla vuoratuissa joogahuoneissa kaukana ihmisistä, ja erityisesti naisista (ks. esim. täältä.). Suomalaisilta kuntosaleilta uskoakseni kuitenkaan harvemmin löytyy näitä lehmänlannalla vuorattuja huoneita.

Samalla keskustelimme, että kristitty ei voi lähentyä Jumalaa joogan, ruuan tms. sellaisen kautta. Kristinuskossa ihminen pääsee Jumalaa lähelle niin, että Jumala lähestyy ihmistä Jeesuksessa.

Puhuimme myös jooga-ilmiön monimuotoisuudesta ja siitä, että on mahdoton yhdistää kristinuskoa ja joogaa, jossa pyrkimyksenä on lähestyä Jumalaa tai vapautua ihmisen rajallisuuden kahleista. Tämänkaltaisen pyrkimysten sijaan Raamatun tiivistelmä katekismus ohjaa kristittyä arvostamaan ruumiistaan. Ruumis on ensimmäisen uskonkappaleen mukaan Jumalan luoma ja niin tärkeä, että tapahtuu ruumiillinen ylösnousemus henkisen kohottamisen tai korotuksen sijaan.

Totesimme myös keskustelussa, että opinkohdat sakramenteista ohjaavat kristittyjä turvaamaan uskossaan Jumalan armon välittäviin välineisiin hiljaisuuden ja joogaan liittyvän meditaation sijaan. Jumala saapuu alas taivaasta syntisten luokse. Joogassa ihminen pyrkii irtautumaan ruumiistaan ja sulautumaan jumaluuteen, joka ymmärrykseni mukaan ei ole persoona (voin olla hindulaisuuden jumalakäsityksessä toki väärässäkin).

—

Ehkä näillä ajatuksilla nuoret ja lukijat pääsevät pohdinnassaan eteenpäin. Mainittakoon vielä, että soitin myös mielenkiinnosta muutamille kuntosaleille kysyäkseni mm. miten he valitsevat tuntien joogaohjaajat. Helsingin yliopiston kuntosaleilla joogatuntien ohjaajat hankitaan ostopalveluna. Perusteena palvelun tuottajan valinnalle on koetunti. Avoimeksi jää, pohtiiko ostaja mitä joogasuuntauksia palveluissa suositaan ja millaisia yksityisiä tavoitteita palvelun tuottajilla kenties on.

Kun katselin liikuntasalien (esim. Elixia ”Yoga for Athletes”) sivuja, niin ymmärtääkseni on monia joogatunteja, jotka pyrkivät liikunnallisen ja henkisen hyvinvoinnin edistämiseen uskonnollisten sidonnaisuuksien sijaan.

Kirkon tarjotessa joogapalveluja kysymys näyttäytyy hyvin erilaiselta. Itse kysyn esim. Suomen ev.lut. kirkon seurakuntien kristillinen jooga -tuntien kohdalla, että mikä on kyseisen toiminnan motiivi ja pyrkimys? Onko kyse meditaatiosta, rauhoittumisesta hiljaisessa tilassa, ehkä lähetystyöstä vai yksittäisen ihmisen innosta?

Onko tämänkaltainen yhteisö ottanut huomioon kirkon katolisuuden tai katekismuksen opinkohdat. Ohjataanko ihmisiä turvaamaan sielun pelastuksessa niihin välineisiin, jotka kirkolle on suotu vai harjoitetaanko jonkinlaista henkisyyttä ohi armonvälineiden?

Oma esimerkkini on, että en pastorin virkani vuoksi johda ihmisiä esimerkillä tai opetuksellani joogan piiriin. En pidä kristillinen jooga – käsitteestä tai ilmiöstä. Kysyisin myös jooga-ilmiön monimuotoisuuden äärellä sitä, että voisiko vaikkapa Pilates olla myös vaihtoehtona joogalle?

Juttuun kuuluvat linkit:

Kimmo Ketola:
https://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/F7318C39062147C4C2257AC600289790/$FILE/Mit%E4_Jooga_on_Ketola.pdf

Leif Nummelan juttu
https://drive.google.com/file/d/0ByzbH5d3Gh_jTjZKZFJXbjdGQmM/view?usp=sharing

Marion Routti:
https://olemassaolossa.blogspot.fi/2016/07/voiko-kristitty-joogata.html

Pekka Huhtinen: https://www.youtube.com/watch?v=A52h2LWjCtI

Kuinka moni isä ja äiti onkaan uupuneena kuunnellut lastenhuoneessa noussutta meteliä, turhautumistaan piilotellen ottanut vastaan itkien pihalta saapuvan lapsen kanteluviestin sisaruksen tekemisistä tai väsymykseen asti joutunut ojentamaan sitä niin rakasta mutta heikompiaan kiusaavaa koltiaista. Vasta äsken kaikki oli hyvin, ja nyt ne taas riitelevät…

Vastaavat tilanteet ovat arkea paitsi lasten kasvattajille, myös monille seurakunnan paimenille, ehkä erityisesti siellä, missä eletään pienissä, sosiaalisesti tiiviissä yhteisöissä tai nuoren seurakunnan ja vastakääntyneiden kristittyjen parissa. Ihmisten keskinäiset kiistat, sanoilla tai teoilla toisen loukkaaminen, voivat olla merkittävin yksittäinen syy seurakuntayhteyden katkeamiseen. Vain muutamasta tuhannesta ihmisestä koostuvasta, eri kirkkoja ja tunnustuskuntia edustavasta turkkilaisten kristittyjen joukosta, joiden parissa jubilaarikin on tehnyt suuren osan elämäntyöstään, on arvioitu, että jopa 80% uusista kristityistä jättää seurakunnan kahden vuoden sisällä uskoon tulostaan tai kasteestaan. Useimmiten syynä ovat ongelmat toisten seurakuntalaisten kanssa.

Eihän kristittyjen pitäisi riidellä! Seurakunnan tulisi olla rakkauden ja keskinäisen huolenpidon yhteisö! Näinhän – aivan oikein – ajattelemme. Todellisuus näyttää kuitenkin toisenlaiselta. Synti ja sielunvihollinen tekevät tuhojaan myös seurakunnassa vaikuttaen sen jokaisessa jäsenessä. Ei meistä tullutkaan terveitä kertaheitolla, tarvitsemme yhäkin parantajaa. Kristuksessa pyhien yhteisö on samanaikaisesti parannusta tarvitsevien yhteisö, niin kauan kuin tässä ajassa elämme.

Jeesus, jos kuka, tiesi tämän. Siksi hän antoi myös varsin konkreettiset ohjeet siihen, kuinka voisimme opetella riitatilanteita selvittelemään. Evankelista Matteuksen tallettama ”Jeesuksen kirkkojärjestys” (Matt 18:15–18) on ollut ja yhäkin on monen seurakunnan ja kirkon oman järjestyksen perustana. Valitettavan usein sitä on myös väärinkäytetty hengellisen väkivallan, koston tai vallan tavoittelun välineenä. Ehkä juuri tästä syystä jo sana ”kirkkokuri” kuulostaa korvissamme negatiiviselta. Väärinkäytösten pelossa on voinut syntyä myös kiusaus jättää tämä Jeesuksen opettama käytäntö kokonaan huomiotta. Mutta ei kai Jeesus olisi meille huonoja välineitä antanut? Totuus itsekö johtaisi meitä harhaan sovinnon tielle neuvoessaan?

Mutta jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahden kesken; jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi. Mutta jos hän ei sinua kuule, niin ota vielä yksi tai kaksi kanssasi, ’että jokainen asia vahvistettaisiin kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Mutta jos hän ei kuule heitä, niin ilmoita seurakunnalle. Mutta jos hän ei seurakuntaakaan kuule, niin olkoon hän sinulle, niin kuin olisi pakana ja publikaani. Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa (Matt. 18:15–18).

”Jos veljesi rikkoo sinua vastaan…”

Puhuessaan veljestä Jeesus tarkoittaa uskonveljeä tai -sisarta, seurakunnan jäsentä. Vaikka näistä jakeista on kenties löydettävissä hyviä ohjeita muihinkin ihmissuhteisiin sovellettavaksi, on varsinainen huomio kuitenkin siinä, kuinka seurakunnan tulee toimia omassa keskuudessaan.

Mitä siitä seuraa, jos veljesi rikkoo sinua vastaan? Ainakin se sattuu. Kukaan meistä ei ole immuuni sille tuskalle, jonka meihin kohdistunut paha teko tai sana, ilkeä käytös tai tahallinen laiminlyönti aiheuttaa. Kuinka siinä tilanteessa toimimme? On monia tapoja toimia väärin.

1. Kosto
Oikeudentajumme älähtää. Haluamme puolustautua, iskeä takaisin, kostaa. Mitä suurempi rikos, sitä julmempi on koston vaatimus. Hetkellinen vihastuminen ei haihdu, vaan viha saa sijaa sydämessä. Alamme hautoa kostoa, suunnittelemme maksavamme samalla mitalla takaisin. Kristittyinä tiedämme kyllä, että kosto kuuluu yksin Jumalalle ja Häntä palvelevalle esivallalle. Mutta kun näyttää, että sen enempää Jumala kuin esivaltakaan ei pidä meidän puoliamme. Ja niin otamme oikeuden omiin käsiimme. Kostamalla meistä tulee vallan anastajia, lainrikkojia, ensimmäisen käskyn kieltäjiä. Syyllisiä.

2. Unohtaminen
Tiedämme, että kosto on väärin. Ehkä tahdomme osoittaa kristillistä pitkämielisyyttä. Sanomme mielessämme, että ei tämä mitään, eihän se lopulta niin iso asia ollut. Päätämme painaa tapahtuneen villaisella – ainakin tällä kertaa. Monissa ”pikkuasioissa” voi toki riittää, että ”rakkaus peittää syntien paljouden” (1.Piet.4:8). Mutta vaarana on, että anteeksiantamisen sijaan lupaamme unohtaa, pystymättä unohtamaan. Sydämemme kylmenee tuota ihmistä kohtaan. Kohtaamiset hänen kanssaan käyvät vaikeiksi ja väkinäisiksi. Alamme vältellä tapaamista, emme ota yhteyttä. Emme ehkä kostaneet, mutta jäimme oman kätketyn vihamme ja kasvavan katkeruutemme vangeiksi. Lievimmilläänkin tulemme välinpitämättömiksi tuota ihmistä kohtaan.

Samalla olemme laiminlyöneet kristillisen velvollisuutemme pitää huolta siitä veljestä tai sisaresta, joka meitä vastaan rikkomalla on itse joutunut harhaan. Olemme vaientaneet lain syytöksen, jonka tulisi osoittaa rikkomus. Olemme kieltäytyneet viemästä tarjolle anteeksiantamuksen evankeliumia, joka kutsuu rikkoneen parannukseen ja takaisin täyteen yhteyteen. Olemme hiljaisesti hyväksyneet synnin, hylänneet eksyneen omiin oloihinsa, tietämättä kuinka vaaralliselle lankeemuksen tielle hän kenties on lähtenyt tai välittämättä siitä, kuinka kovasti hän kaipaisi kuulla armon olevan tarjolla. ”Olenko minä veljeni vartija?” oli murhaajan kysymys. Unohtamalla meistä tulee onnettomuuspaikalta paenneita, laiminlyönnillämme kuoleman tuottajia, murhaajaan verrattavia viidennen käskyn rikkojia. Syyllisiä.

3. Juoruaminen
Ehkä emme voi vaieta kokemastamme vääryydestä. Lähdemme hakemaan helpotusta, lohdutusta tai myötätuntoa pahaan oloomme kertomalla tapahtuneesta eteenpäin. Ja niin kaikki vastaantulijat tai ainakin muutama luotettu ystävä saa kuulla, mitä pahaa tuo hänenkin tuntemansa ihminen on tehnyt. Saatamme löytää jopa hurskaat motiivit juoruamiselle, ajatella varoittavamme muita samasta vaarasta tai naamioida vuodatuksemme sielunhoidolliseksi keskusteluksi. Ehkä menemme puhumaan pastorille siitä, kuinka kaltoin meitä on kohdeltu. Niin tarpeellista kuin voikin olla varoittaa välittömässä vaarassa olevia tai hakea sielunhoidollista apua omien haavojen kanssa, samalla tulemme helposti laittaneeksi liikkeelle pahan puheen, jota on vaikea tai mahdotonta myöhemmin pysäyttää. Toisen ihmisen maineen pilaaminen on julma tapa kostaa. Sen sijaan, että auttaisimme väärin tehnyttä parannukseen, juoruamalla teemme sen entistäkin vaikeammaksi. Meistä tulee pahan puhujia ja panettelijoita, kahdeksannen käskyn rikkojia. Syyllisiä.

4. Nöyryyttäminen
Voihan olla, että muistamme Jeesuksen tätä tilannetta koskevan opetuksen. Menemme saman tien meitä vastaan rikkoneen veljen luo. Sanomme hänelle ”suorat sanat” osoittaen, kuinka väärin hän on tehnyt, kuinka huono ihminen hän on ja kuinka tuollaisen ihmisen kanssa ei pidä olla missään tekemisissä. Osoitamme hänelle kenties Raamatusta, kuinka hän on rikkonut Jumalan käskyä vastaan, kuinka hänen pitäisi nyt anella armoa sekä Jumalalta että meiltä. Emme ole antaneet anteeksi, emmekä ehkä edes tavoittele toisen ihmisen pelastusta. Tavoitteenamme on hänen nöyryyttämisensä, haluamme osoittaa hänelle paikkansa kuin koulutettavalle koiralle. Itse luulemme olevamme kovinkin oikeassa, ehkä muodollisesti olemmekin.

Tai ehkä koemme tulleemme niin pahoin loukatuksi, ettemme suostu edes lähestymään tuota ihmistä. Ylpeydestämme kiinni pitäen odotamme tai vaadimme, että hän tulee hieromaan sovintoa. Vieritämme kenties vastuun asian selvittämisestä muille seurakuntalaisille tai pastorille. Kuinka moni onkaan lähtenyt ovet paukkuen seurakunnasta tai kieltäytynyt osallistumasta yhteiselle ehtoolliselle siitä syystä, että siellä on se yksi väärintekijä, luvaten ehkä tulla takaisin sitten kunhan seurakunta on erottanut tuon kunniattoman ihmisen joukostaan.

Mutta fariseuksen ulkokultaisuus kätkee itserakkautta pullistelevan sydämen. Toisen silmästä roskaa poistaessa omassamme on hirsi. Ilman omaa nöyrtymistämme kristilliseksi tarkoitettu nuhtelemisemme jää tuomitsemiseksi ja nöyryyttämiseksi, etäisyyden ottaminen koituu omaksi vahingoksemme. Meistä tulee rakkauden kaksoiskäskyn rikkojia. Syyllisiä.

”…niin mene ja nuhtele häntä kahden kesken…”

Jeesuksen ohje on yksinkertainen, mutta kuitenkin käytännössä niin vaikea. Voidaksemme toimia oikein, ei riitä että pidättäydymme kostosta, välinpitämättömästä unohtamisesta, juoruamisesta ja nöyryyttämisestä. Tarvitsemme tahdon ja taitoa nuhdella kahden kesken siinä tavoitteessa, että voisimme voittaa meitä vastaan rikkoneen veljen. Tämä voittaminen on jotain aivan muuta kuin riidan voittamista tai omilla argumenteilla pärjäämistä. Ei ole tarkoitus, että sinä voitat kiistan ja tuo toinen häviää, vaan että Jeesus voittaa molemmat jälleen, kukistaen synnin vallan ja vaikutuksen anteeksiantamuksella. ”Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen” (Ilm.3:19)

Tekstissämme nuhteluksi käännetty kreikan kielen sana (ἐλέγχω) tarkoittaa syyllisyyden toteennäyttämistä, paljastamista tai valoon tuomista. Luonnollisessa tilassaan syntinen ihminen ei tahdo tulla nuhdelluksi, hän vihaa väärien tekojensa ilmi tulemista. (Joh.3:20) Synti on kuitenkin Pyhän Jumalan edessä aina vakava ja tuomittava asia, seuraahan siinä pysymisestä iankaikkinen kadotus. Ilman synnin paljastumista sitä ei voi hoitaa, ilman sen tunnustamista ei voi omistaa anteeksiantamusta. Vaarana on myös, että synnille annetaan tilaa, jolloin se alkaa levitä ja saada hyväksyntää koko seurakunnassa. Varsinaisesti synnistä nuhtelu on Pyhän Hengen työtä. ”Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi (ἐλέγχω) synnin ja vanhurskauden ja tuomion” (Joh 16:8). Tätä työtä Pyhä Henki tekee tuomalla luoksemme tavalla tai toisella Jumalan Sanan. Lähettäessään sinut rikkoneen veljesi luo Hän lähettää sinut, ei omien vakuuttelujesi, vaan Jumalan Sanan kanssa: lain kanssa, joka näyttää synnin, sekä evankeliumin, joka lupaa anteeksiannon. Sanassa yksin on se voima joka taivuttaa ihmisen parannukseen.

Jotta osaisimme toimia oikein, meidän on luettava Matteuksen kirkkojärjestystä osana koko 18. lukua. Opetuslasten keskittyessä keskinäiseen vertailuun ja kiistellessä siitä, kuka on suurin taivasten valtakunnassa, Jeesus osoittaa että suurin onkin se, joka on eniten avun ja huolenpidon tarpeessa. Ilman ylpeän nöyrtymistä, ei edes taivaaseen pääsemisestä ole toivoa. Samassa yhteydessä Jeesus osoittaa synnin ja viettelyksen vakavuuden ja vaarallisuuden: Jeesukseen uskovan vietteleminen, uskosta lankeamaan saattaminen, on niin suuri rikos, että parempi olisi kuolla kuin tehdä se. Jos joku lankeaakin, niin Herra itse, Hyvä Paimen, kiinnittää huomionsa nimenomaan kadonneen lampaan löytämiseen ja takaisin lauman yhteyteen kantamiseen. Tätä taustakuvaa vasten Jeesus sitten antaa käytännön toimintaohjeensa.

Kristittyinä meidän suurimman huolemme ja sydämen asenteemme tulee olla sama kuin Herrallamme (Fil.2:5). Lähettäessään meidät rikkoneen veljemme luo Hän lähettää meidät etsimään ja löytämään kadonnutta. Voittamaan ja pelastamaan häntä takaisin Jeesuksen ja seurakunnan yhteyteen. Tämän tehtävän rinnalla kaikki mahdollisesti itse kärsimämme vääryys jää toissijaiseksi.

Mutta kuinka sinä voisit tehdä tämän, kun sydämessä velloo kaikki katalat ajatukset? Kuinka voisit antaa anteeksi, jo ennen kuin toinen on tehnyt elettäkään pyytääkseen anteeksi? Ehkä hän ei ole vielä edes tajunnut mitä onkaan tehnyt. Et sinä voikaan antaa anteeksi. Et, ennen kuin olet itse saanut anteeksi. Sinun tarvitsee nähdä, että oman sydämesi kovuus ja anteeksiantamattomuus on Jumalan edessä suurempi velka kuin veljesi sinua vastaan tekemä vääryys. Hän tarvitsee armahdusta, mutta niin tarvitset sinäkin. Vieläpä niin, että kahdesta armon tarvitsijasta sinun oma tarpeesi on suurempi! Voidaksesi mennä oikealla sydämen asenteella veljesi luo sinun tarvitsee nähdä ja tunnustaa oma syntisi, kostonhalusi ja katkeruutesi, juoruilusi ja nöyryyttämisen halusi, kuten myös oma haluttomuutesi ja kyvyttömyytesi antaa anteeksi.

Jumala, Kristuksen tähden, antaa sinulle anteeksi. Suurenkin velkasi. Vasta tuon suuren lahja-armon kanssa voit olla valmis lähestymään sinua vastaan rikkonutta, mielessäsi päällimmäisenä halu jakaa samaa armoa hänellekin. Silloin pyrkimyksesi ei voi olla enää kostossa tai nöyryyttämisessä, et enää vaadi hyvitystä. Ei, vaan kannat mukanasi samaa etsivää lempeyttä kuin Kristuskin: ettei yksikään hukkuisi. Tahdot pikimmiten päästä veljesi luo, vapauttamaan hänet velastansa. Motiivisi ei enää nousekaan kärsimästäsi vääryydestä, vaan Kristuksen kärsimyksestä sinun ja veljesi puolesta. Koska rikkonut veljesi on Kristukselle rakas, ja Kristus on sinulle rakas, tuosta veljestä tulee sinullekin rakas. Kristuksen rakkaus laittaa liikkeelle sinutkin. Laittaa sinut kärsimään tarvittaessa vaikka lisääkin, jotta veljesi ei joutuisi hukkaan. Alat nähdä tuon veljen koko seurakunnan kalleimpana ihmisenä, jota nyt hädässä olevana sinun tulee rientää auttamaan. Rukoilet, että Herra itse antaisi sinulle taidon ja viisauden sekä oikeat Sanan paikat, joilla osoittaa veljellesi tämän rikkomuksen ja kutsua häntä parannukseen. Muistat, että ”rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii” (1.Kor.13:4-7).

Vasta ymmärrettyämme, että meidän velkamme Jumalan edessä on monin verroin suurempi kuin lähimmäisen velka meille, voimme alkaa myös käsittää Kristuksen armotyön suuruutta. Jos kerran Hänen anteeksiantamuksensa riittää pyyhkimään pois minun suuret syntini, on ehkä sittenkin mahdollista, että minäkin annan anteeksi lähimmäiselleni. Hirsi pitää poistaa silmästä ennen pikkuroskaa. Ei ole sattumaa, että Matteuksen 18. luvussa kirkkojärjestysjakeiden jälkeen seuraa vertaus säälimättömästä palvelijasta, jonka turmioksi koitui haluttomuus armahtaa kanssapalvelijaa, vaikka itse oli saanut valtaisan velkansa anteeksi. Koko luku opettaa meitä antamaan anteeksi, koska saamme itse Jeesuksen tähden anteeksi. Armahdettuina meidät lähetetään armahtamaan, löydettyinä meidät lähetetään etsimään kadonnutta, voidaksemme jakaa armahduksen hänellekin. ”Jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi.”

”jos hän ei sinua kuule, niin ota vielä yksi tai kaksi kanssasi…”

Voi olla että kadonnut ei heti löydy. Vaarana on, että etsijä väsyy ja luovuttaa. Mielen saattaa jälleen täyttää ne samat väärät ajatukset, joista oli tarpeen ripittäytyä ennen ensimmäistä etsintäretkeä. Omat vaikuttimet on tarpeen käydä uudelleen lävitse. Mitä tulitkaan tehneeksi tai sanoneeksi väärin veljesi puheilla käydessäsi? Minkälaisten ajatusten annoitkaan vallata sydämesi sieltä palattuasi? Kuinka heikkoa ja lyhytkestoista olikaan sinun armollisuutesi? Miten nopeasti oletkaan valmis heittäytymään välinpitämättömäksi lähimmäisesi suhteen? Jossain sydämesi pimeässä sopukassa toivotkin hänen saavansa tekojensa mukaan… Entä jos ensimmäisen vaiheen pitikin epäonnistua vain siksi, että sinä päätyisit ripittäytymään oman sydämesi synkistä aatoksista, ennen kuin olet valmis yrittämään uudelleen?

Toiseen vaiheeseen siirryttäessä on uudelleen tarpeen palauttaa mieleen, millä tavoitteella ollaan liikkeellä. Kun yksittäisen etsijän avuksi aletaan koota etsintäpartiota, helposti ajatellaan siirryttävän toimimaan hieman suuremmalla voimalla. Kun yksin puhutteleminen ei auttanut, niin mennään sitten hieman isommalla porukalla. Otetaan mukaan parhaat kaverit tai seurakunnan suurimmat auktoriteetit. Mutta mitä luulet tuon veljesi ajattelevan, kun eilisen epäonnistuneen vierailusi jälkeen hän nyt näkee sinut ja isoilla raamatunlausekoteloilla varustautuneen jengisi ovensa takana? Onko hän kenties valmiimpi kuulemaan? Tuskinpa.

Kristillisessä seurakunnassa ainut valta ja voima kuuluu Jumalan Sanalle. Sana yksin taivuttaa parannukseen, kun Pyhä Henki sen kautta hyvän tahtonsa mukaan toimii. Mitään muuta voimaa ei Sanaan voi eikä saa lisätä. Inhimillisen voiman käyttö tai näyttö johtaa vain hengelliseen väkivaltaan.

Jeesus ei kehottanut ottamaan mukaan lisää taivutteluvoimaa, vaan todistajat. Jotta riita voitaisiin ratkaista myöhemmin asianmukaisesti, tarvitaan todistajat. Parhaita todistajia ovat luotettavat ja puolueettomat todistajat. Mennessäsi veljesi luo, älä pyydä mukaasi niitä, jotka ovat lähimpänä sinua, vaan pyydä sellaiset, joiden arvelet kykenevän olemaan puolueettomia. Parasta olisi, jos tietäisit, että myös tuo veljesi pitää näitä todistajia yhtä lailla arvossa. Jos hän voisikin nuo ihmiset nähdessään kokea, etteivät nämä ole hänen vastustajiaan tai vihamiehiä, vaan pikemminkin ystäviä ja puolustajia, jotka varmasti tahtovat hänelle hyvää.

Paimen ei helpota eksyneen ja piiloon käpertyneen lampaan löytymistä kokoamalla etsintäpartion sapelia kalistelevista teurastajista ja asetta paukuttelevista metsästäjistä. Lammastarhan tutulla hoitajalla tai samassa karsinassa pitkään majailleella kaverilla voi olla paljon paremmat mahdollisuudet päästä lähestymään säikkyä lammasta.

Yhäkin on tavoitteena tuoda kadonnut takaisin, häntä mitenkään vahingoittamatta tai hänen mainettaan tahrimatta. Voi kunpa Hyvän Paimenen kutsuva ääni nyt tavoittaisi kohteensa!

”jos hän ei kuule heitä, niin ilmoita seurakunnalle…”

Jos rikkonut ei vieläkään taivu parannukseen, asia pitää viedä seurakunnan ratkaistavaksi. Jälleen on helppo toimia väärin. Nytkään ei pidä lähteä juoruamaan kaikille. Yhä vieläkin on tavoitteena veljen parannus ja paluu seurakunnan yhteyteen ilman, että hänen maineensa on kärsinyt. Ei siis ole tarkoitus, että nyt saadaan koko seurakunta jalkeille tuota synnintekijää vastaan. Päinvastoin, nyt on tarpeen saada koko seurakunta rukoilemaan ja taistelemaan tuon ihmisen puolesta! Teit sen mitä yksin olet voinut tehdä, nyt on aika siirtää vastuu seurakunnalle. Pahojen puheiden estämiseksi on varmasti syytä tehdä se seurakunnan oman järjestyksen mukaisesti. Tässä vaiheessa viet asian seurakunnan pastorin tietoon, kerrot mitä on tapahtunut, mitä olet yrittänyt. Tässä vaiheessa myös todistajat voivat vahvistaa näin todella tapahtuneen.

On tärkeää, ettet ohita pastoria, jonka vastuulla on johtaa, opettaa ja tarvittaessa nuhdella koko seurakuntaa ja sen jokaista jäsentä. Ethän voi tietää, mitä kaikkea on voinut tapahtua pastorisi ja sinua vastaan rikkoneen veljen välillä sinun tietämättäsi. Pastorisi kantaa huolta sekä yksittäisen seurakuntalaisen parannuksesta, että koko seurakunnan suojelemisesta synnin leviämiseltä. Hän saattaa kehottaa sinua vielä yrittämään uudelleen. Hän saattaa tulla itse mukaasi. Hän joutuu myös harkitsemaan, missä vaiheessa on tarpeen viedä asia koko seurakunnan tietoon. Hän pystyy myös tuomaan asian koko seurakunnan rukousaiheeksi ilman, että asianomaisen maine tahriintuu.

”jos hän ei seurakuntaakaan kuule, niin olkoon hän sinulle, niin kuin olisi pakana ja publikaani”

Kirkkojärjestyksen viimeinen vaihe tulee sovellettavaksi vasta siinä tapauksessa että kaikki edelliset yritykset ovat – kenties useaankin kertaan toistettuna – epäonnistuneet. Tähän asti veljenä puhuteltu olkoon tästedes kuin pakana ja publikaani. Kyseessä on seurakunnan yhteydestä erottaminen. Uskonveljestä tulee henkilö, joka ei voi enää osallistua seurakunnan ehtoollisyhteyteen.

Neuvoessaan seksuaalisen moraalittomuuden vaivaamaa Korinton välinpitämätöntä seurakuntaa apostoli Paavali kirjoittaa: ”Eikö teidän pikemminkin olisi pitänyt tulla murheellisiksi, että se, joka on tuommoisen teon tehnyt, poistettaisiin teidän keskuudestanne? – – – [Hänet on] Herran Jeesuksen nimessä hyljättävä saatanan haltuun lihan turmioksi, että hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä.” (1Kor.5:2-5) Paavalin ankarimpienkin sanojen taustalla on huoli ja tavoite pelastumisesta.

On tärkeää huomata, että ”pakana ja publikaani” ei suinkaan ole ihminen, jota ei tervehdittäisi, jonka kanssa ei oltaisi normaaliin tapaan tekemisissä, jolle ei osoitettaisi rakkautta tai jota ei kutsuttaisi Sanan kuuloon. Päinvastoin, pakanat ja publikaanit olivat niitä, joita pelastamaan Jeesus tuli, joiden pariin hän on lähettänyt kirkkonsa julistamaan evankeliumia ja kutsumaan pelastuksen osallisuuteen.

”Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa.”

Juuri tässä keskinäisten riitojen selvittämisen yhteydessä on yksi niistä kolmesta kohdasta, jossa Jeesus antaa kirkolle avainten vallan: valtuutuksen sitoa katumaton synteihinsä tai päästää katuva vapaaksi synneistään. Kaikissa edellä käsitellyissä vaiheissa tavoitteena oli synnin anteeksiantaminen. Tuo ihana lahja on todellisesti tarjolla. Kristuksen työn ja valtuutuksen tähden maan päällä käytettävä avain toimii taivaan portissa. Vaikka avaintenvallan käyttö seurakunnassa on uskottu erityisesti paimenviralle, huomaamme edellä käsitellystä, että niin yksittäinen kristitty kuin koko seurakuntakin on kutsuttu ja velvoitettu mukaan siihen ponnisteluun, jossa rikkoneelle tarjotaan armoa.

Avainten vallan käyttö ja kirkkokurin soveltaminen tähtää jokaisessa vaiheessaan, myös tässä viimeisessä, siihen, että syntinen kääntyisi ja saisi armon. Siinä missä synninpäästö on aina ehdoton, synteihin sitominen on aina ehdollinen: se on voimassa vain siihen saakka, kunnes katumaton tekee parannuksen. Seurakunnan yhteydestä erottaminenkin tapahtuu siinä tavoitteessa, että yhteyteen voitaisiin vielä ottaa uudelleen. Tuhlaajapojan Isä odottaa yhäkin lastansa kotiin palaavaksi.

(Teksti julkaistu alunperin Risto Soramiehen juhlakirjassa Seurakunta lähellä ja kaukana)

Onko pelastusta kristinuskon ulkopuolella? Johanneksen evankeliumissa selvästi todetaan:
Joh. 14:6-7 Jeesus vastasi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette mnut, tulette tuntemaan myös minun Isäni. Tästä lähtien te tunnette hänet ja olette nähneet hänet.”
Toisaalta, kysymystä pelastuksesta ja Jeesuksen tuntemisen tarpeellisuudesta käsitellään myös Paavalin Roomalaiskirjeessä, mutta hieman eri näkökulmasta. Mitä ajatella heistä, jotka eivät yksinkertaisesti ole kuulleet Evankeliumia Kristuksesta? (Room. 2:12-16)

Miten käy niiden, jotka eivät ole kuulleet evankeliumia Jeesuksesta?

Jeesuksen antama tehtävä apostoleille ja seurakunnalle oli lähetyskäskyn mukaisesti tehdä kaikki kansat opetuslapsiksi kastamalla ja opettamalla. Ihminen ei voi pelkästään järkeilemällä ja luontoa tarkkailemalla päästä pelastavaan Jumalan tuntemiseen. Yleinen ilmoitus ei riitä tarvitaan erityistä ilmoitusta. Kristinuskon mukaan Jumala ilmoitti itsensä lihaan tulleessa Sanassaan Jeesuksessa Kristuksessa ja Hän puhuu meille Raamatussa.
Tämä asetelma pitää sisällään monta hyvää kysymystä. Miten kävi niiden, jotka elivät ennen Jeesusta tai ennen profeettoja? Entä Jeesuksen jälkeen ne ihmiset, jotka eivät syystä tai toisesta hyvää sanomaa koskaan kuulleet? Oliko Jumala hiljaa kaikki nämä vuosisadat ja ilmoitti itsensä vain yhdelle kansalle? Sanoma Jeesuksesta kuuluu kaikille kansoille, mutta sekään ei ole vielä täysin toteutunut. Ihmiset ovat kyllä vailla puolustusta elävän Jumalan edessä, sillä ”hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa,” (Room. 1:20), eivätkä ole siis viattomia. Eikö kuitenkin hyvä Jumala haluaisi pelastaa nämäkin?

Ihmiset ennen Jeesusta

Ensimmäiseksi voi tehdä huomion, että hyvien kuninkaiden kuten Hiskian tai uskollisten profeettojen kuten Jeremian sieluntilasta ei käydä kädenvääntöä, vaikka he eivät samoin voineet lukea Jeesuksesta kuin me, eivätkä tunteneet Jeesusta niin kuin opetuslapset. Tämä johtuu siitä, että ymmärrämme, että usko on luottamista Jumalan hyviin lupauksiin, jotka viittaavat Jeesukseen. Pelastava usko ei siis ole riittävän yksityiskohtaiseen tietoon pääsemistä, vaan uskon luottamusta taivaallisen Isän lupauksiin.
Keille nämä lupaukset ovat sitten annetut? Israelilaisille annettiin, mutta julistaa Raamattu uskon sankariksi Abelinkin, Aadamin pojan. Hänelläkin oli oikea usko ja oikea jumalanpalvelus Genesiksen mukaan toisin kuin veljellään. Myös Job palveli Jumalaa, vaikka ei ollut juutalainen. Mihin lupauksiin nämä turvautuivat? Jumala antoi lupauksen Messiaasta jo paratiisissa ilmoittaessaan, että vaimon Siemen polkisi rikki käärmeen pään. Edelleen Raamatussa kerrotaan, kuinka Jumala solmi liiton Nooan kanssa, josta kansat polveutuvat.
Raamatun mukaan ei siis pidä paikkansa, että Jumala olisi antanut ihmisten elellä oman onnensa nojassa vuosituhannet ja vasta sitten ilmoittanut itsensä. Aadamin ja Nooan jälkeläiset olivat myös velvollisia opettamaan jälkikasvuaan kunnioittamaan elävää Jumalaa. Jos siis ihmiset eivät ole kuulleet Jumalasta tai hänen lupauksistaan, on syy ollut ihmisten laiminlyönti.
Edellä mainitun ymmärtäminen ei kuitenkaan poista ongelmaa. Edelleen voi kysyä heistä, joille kukaan ei ole kertonut. Olkoonkin, että jonkun olisi pitänyt. Kaiketi Jumala näitäkin rakastaa ja olisi voinut asian järjestää? Tähän vaikeaan kysymykseen on historiassa tarjottu useita vastauksia.

Ratkaisuehdotuksia

Kalvinistit, jotka kannattavat kaksinkertaista predestinaatiota, opettavat, että Jumala on kaikkivaltiudessaan luonut maailman, jossa osa otetaan hänen omakseen ja osa joutuu kadotukseen. Tämä on hänen hyvä tahtonsa mukaista, eikä ihminen voi riidellä kaikkivaltiaan kanssa. Tällaisen näkemyksen puolustaja, joka korostaa Jumalan kunniaa ja kaikkivaltiutta, joutuu kuitenkin kiemurtelemaan Raamatun kohtien kanssa, jotka puhuvat Jumalan hyvästä tahdosta ja rakkaudesta kaikkia ihmisiä kohtaan.
Enemmän tai vähemmän vastakkaisen näkemyksen mukaan Jumala tuomitsee ja arvioi ihmiset sen mukaan, kuinka nämä vastaavat siihen armoon tai ilmoitukseen, joka heille on annettu. Niiltä, joille on paljon annettu, paljon myös vaaditaan. Heiltä, joilla on vain esimerkiksi luonto ja oma perinne vaaditaan puolestaan vähemmän. Tämän näkemyksen ongelmana voi pitää sitä, että se turhentaa erityistä ilmoitusta ja maalaa eittämättä synergistisen (pelastus on osin myös ihmisen teko) kuvan pelastuksesta.
Kolmas teoria, joka perustuu nk. molinismiin, lähtee liikkeelle Jumalan kaikkitietävyydestä. Koska Jumala tietää kaiken, hän tietää myös kaikki ehtolauseet. Esimerkiksi Jumala tietää, että jos Jeesuksen teot ”olisivat tapahtuneet Tyyrossa ja Siidonissa, niin nämä jo aikaa sitten olisivat säkissä ja tuhassa tehneet parannuksen.” (Luuk. 10:13) Tämä tulkinta painottaa, ettei tässä ole vain retoriikkaa, vaan teksti puhuu siitä, mitä Jumala todella tietää. Jumala siis pystyy myös tietämään sen, ketkä torjuvat evankeliumin ja hänen pelastavan työnsä, mutta hän ei ole päättänyt ja vaikuttanut sitä heidän puolestaan. Tämän näkemyksen mukaan ihmiset, jotka eivät kuule evankeliumia ovat sellaisia, jotka olisivat sen muutenkin torjuneet. Kysymys siitä, miksi Jumala loisi tällaisia ihmisiä liittyy kysymyksiin rakkauden edellytyksistä ja vapaasta tahdosta, enkä siihen tässä yhteydessä mene.

Uskon luottamus

Edellä kuvatun kaltaisilla spekulaatioilla voi olla oma arvonsa, esimerkiksi puhuttaessa kristinuskosta tämän maailman areiopageilla, mutta monille ne näyttäytyvät vain kylminä ja laskelmoivina selittelyinä. Loppujen lopuksi kristityn vakaumus omasta pelastuksesta perustuu luottamukseen Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta, jonka Jumala näinä viimeisinä aikoina on ilmoittanut Pojassaan. Miksi toivo toisten pelastuksesta pitäisi perustua johonkin muuhun? Kristuksessa ilmoitettu Jumala on rakastava ja oikeudenmukainen, siksi ihminen voi luottaa Jumalan rakkauteen kaikkia ihmisiä kohtaan ja siihen, ettei ketään kohdella epäoikeudenmukaisesti.
Jumala ei olekaan kutsunut meitä aputuomareiksi tai maailman historian päällepäsmäreiksi. Hän on kutsunut seurakuntansa julistamaan hyvän sanoman Jeesuksesta Kristuksesta kaikille kansoille. Maailman historian ja oikeudenmukaisen tuomion Hän hoitaa itse, Jumalan kiitos.

Ks. myös Uskonratkaisu vai predestinaatio? Ratkaisuvalta, ennaltamääräys,

Apologisen kirjallisuuden harrastaminen on jäänyt viime vuosina vähemmälle. Areiopagi.fi sivuston innostamana hankin kuitenkin kouraani C. Stephen Evansin kirjan Kätkeytynyt Jumala. Evans on filosofian ja humanististen tieteiden professori Baylorin yliopistossa. Kirjan peruskysymys on se, että onko olemassa luonnollisia merkkejä jotka viittaavat Jumalaan ja mikä on niiden todistusvoima.

Kirjan perusteesi on, että erilaisia luonnollisia merkkejä on, jotka viittaavat vahvasti Jumalaan. Merkit ovat kuitenkin luonteeltaan sellaisia, että ne voidaan tulkita väärin. Ne viittaavat Jumalaan, mutta eivät vastaansanomattomasti. Ne on osattava tulkita oikein. Vaikka luonnolliset merkit eivät ole vastaansanomattomia, ovat ne kuitenkin merkkejä.
Merkit ovat luonteeltaan sellaisia, jotka näkyvät Jumalaa etsiville, mutta eivät niille jotka eivät häntä etsi. On kyllin valoisaa niille, jotka toivovat näkevänsä ja kyllin hämärää niille, joilla on päinvastainen halu. Merkin ominaispiirteeseen kuuluu se, että se viittaa johonkin ilman pakkoa. Merkit kuitenkin viittaavat tuonpuoleiseen perustaan.

Luonnollista teologiaa ja ilman erityistä ilmoitusta tapahtuvaa päättelyä on joskus kritisoitu siitä, että se vie vain ’filosofien jumalan’ luo, ei Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan. Evans kuitenkin tuo esiin, että luonnolliselle teologialle tulisi löytää oikea merkitys. Samalla tavalla olisi nähtävä oikein apologian merkitys. Asioiden arvo riippuu siitä, mihin tarkoituksiin niitä käytetään. Valtameren ylityksessä kanootista ei ole mitään hyötyä, mutta kukaan ei sanoisi tämän merkitsevän, etteivät kanootit kelpaa välineiksi vesillä liikkumiseen. Joilla ja pienillä järvillä ne toimivat varsin hyvin.

Evansin mukaan useat seikat viittaavat Luojaan maailman taustalla. Hän pysähtyy esimerkiksi pohtimaan kokemusta, jota kutsuu kosmiseksi ihmetykseksi. Maailma ja monet maailman asiat koetaan arvoituksellisina ja hämmentävinä ja ne tuntuvat vaativat jotakin selitystä. Miksi ylipäänsä on olemassa jotakin sen sijaan, ettei olisi mitään? Yhtä lailla moni ateisti elää tämän kysymyksen kanssa. Evans nostaa esiin esimerkiksi kirjailija Albert Camus’n, jonka mukaan ihminen tuntee ’villiä kaipausta kohti selvyyttä’. Kosmisen ihmetyksen voima voi näkyä myös ei-uskovan elämässä.

Teos käsittelee esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen klassisia Jumala-todistuksia. Evans nostaa esiin Akvinolaisen klassisia perusteluja esimerkiksi maailman suunnitelmallisuudesta. Akvinolainen on selvästi sitä mieltä, ettei maailman suotuisaa järjestystä tule pitää itsestään selvänä. Hänen mielestään näyttää olevan sanomattakin selvää, että suotuisa järjestys on älykkään toiminnan tulosta.

Maailman suunnitelmallisuutta edustaville Evans pitää vahvimpana strategiana nykyisessä tilanteessa sitä, että hyväksytään Charles Darwinin teoria parhaaksi tieteelliseksi selitykseksi suotuisan järjestyksen kehitykselle. Samalla kuitenkin todetaan, että tämä tieteellinen selitys on yhä epätäydellinen. Jotta darwinilainen evoluutio olisi mahdollinen, tarvitaan esimerkiksi vakaina pysyviä lisääntymismekanismeja, ja tällaiset mekanismit, jotka ovat itsessäänkin vaikuttavia esimerkkejä järjestyksestä, vaativat luonnonlakeja olemassaolonsa selitykseksi.

Teos käsittelee myös moraalisia jumalatodistuksia Jumalaan viittaavina luonnollisina merkkeinä. Evans käsittelee moraalikäsitysten yhteyttä kristilliseen uskoon. Ihmisillä on usein käsitys moraalisista velvoitteista. Objektiiviset moraaliset velvoitteet olisivat kuitenkin naturalistisessa maailmassa yllättäviä, ja siksi ne vaativat selitystä. Evans viittaa filosofi Nicholas Wolterstorffiin, jonka mukaan ihmisen luontaisen arvon käsite, johon ihmisoikeudet kuuluvat, on historiallisesti katsoen syntynyt juutalaisen ja kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta. Hänen mukaansa tälle uskonnolliselle käsitykselle ei ole edelleenkään olemassa uskottavaa vaihtoehtoa, johon voisi muodostaa perustan luonnollisille ihmisoikeuksille.

Luonnollisten merkkien perusteella ei voida tietää paljon Jumalasta – edes sitä, onko jumalia yksi vai useita – tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö merkit kertoisi hänestä mitään. Merkkien kautta voidaan tulla vahvemmin siihen tulokseen, että naturalismi – oppi, jonka mukaan luonnollisen, aineellisen maailman lisäksi ei ole olemassa mitään – on väärässä. Vaikka emme tiedäkään paljon siitä, mitä luonnon yläpuolella ja takana on, saattaa olla hyvin merkittävää tietää, että siellä on jotakin.

Kirja voi johdattaa oivalluksiin sinänsä vanhoista teemoista. Aiheeseen vihkiytymättömälle se voi olla paikoin haastava. Teos tuo kirkkaasti esiin, että teistinen usko saa tukea luonnollisista merkeistä. Itsessään ne eivät kuitenkaan kristillisestä näkökulmasta riitä. Ne ovat kuin kanootteja. Tietyssä tehtävässä palvelevat hyvin, mutta merimatkaa niistä ei ole ylittämään.

C. Stephen Evansin kirjan on julkaissut yhteistyössä Areiopagin kanssa Perussanoma Oy (2017). Kirjan on suomentanut Anne Leu. Teoksen on julkaissut alunperin Oxford University Press vuonna 2010. Kirja voitti Pyhän Tuomaan yliopiston uskonnonfilosofian projektin C. S. Lewis-kirjapalkinnon vuonna 2012 parhaana uskonnonfilosofisena kirjana.