Viides osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Jatkoa edelliseen osaan. Miten luterilaiset näkevät tradition? Mitä Jan Hus lausahti roviolla? Miten voisi tiivistää luterilaisten ja radikaalireformaattoreiden eron? Mikä on tradition positiivinen anti?
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Kysymys: Tuleeko juuri ennen Jeesuksen paluuta ennennäkemätön ahdistus maailmaan, kuten jotkut kristityt uskovat? Vai onko se päivä kuin mikä tahansa päivä tässä maailmassa? Mitä tarkalleen ottaen sanotaan Ilm.7:14 kohdassa? ”Ja hän sanoi minulle: ”Nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. (Ilmestyskirja 7:14)”
Vastaus:
Aiheeseen liittyen voimme varmaankin yleisesti todeta, että valtaosa kristityistä uskoo suuren ahdistuksen tulevan. Tämä tapahtuisi nimen omaan juuri ennen Herramme toista eli viimeistä tulemista maan päälle. Tai ainakin Herramme paluuseen liittyy jonkinlaisen ”ahdistus”.
On paikallaan lähteä liikkeelle sanasta ”ahdistus”. Sen voi Uuden testamentin kreikasta kääntää suomeksi myös ”ahdinko” tai ”painostus”. Johanneksen ilmestyksessä sana esiintyy yhteensä viisi kertaa, joista kolme on kirjeissä Smyrnan ja Tyatiran seurakunnille (Ilm. 2:9–10, 22). Tuo ”ahdistus” on koskettanut noiden seurakuntien kristittyjä heidän elinaikanaan. Ensimmäinen maininta ”ahdistuksesta” on Ilm. 1:9, jossa Johannes kirjoittaa: ”Minä, Johannes, teidän veljenne, joka teidän kanssanne olen osallinen ahdistukseen ja valtakuntaan ja kärsivällisyyteen Jeesuksessa…”
Voimme tiivistäen todeta, että ”ahdistus” liittyy aina jollakin tavalla kristityn elämään. Kyse ei ole henkisestä, mielen (psyykkisestä) ahdistuksesta, vaan painostuksesta eli ahdingosta Kristukseen uskomisen ja Hänen seuraamisensa tähden. Johanneshan jatkaa Ilm. 1:9: ”minä olin Jumalan sanan ja Jeesuksen todistuksen tähden saaressa, jonka nimi on Patmos.” Voisimme käyttää myös sanaa ”vaino”, vaikka se on tarkasti ottaen eri asia kuin ”ahdistus”. (Sen sijaan Ilm. 2:22 ”ahdistus” kertoo kuitenkin Jumalan rangaistuksesta niille Tyatiran kristityille, jotka lankeavat epäuskoon ja epäjumalanpalvelukseen, eivätkä tee parannusta.)
Tämä ahdistus on länsimaiselle kristitylle, erityisesti liberaalien valtio-/kansankirkkojen helmoissa eläville tai eläneille kristityille usein hyvin kaukainen asia. Eihän esimerkiksi Suomessa joudu minkäänlaiseen ahdistukseen, jos on tällaisessa kirkossa aktiivisestikin mukana. Merkkejä tällaisesta ahdistuksesta on kuitenkin esiintynyt sellaisten kristittyjen kohdalla, jotka eivät anna periksi Jumalan sanasta ja sen tunnustamisesta. Tällaisia kristittyjä ahdistetaan ja painostetaan luopumaan Jumalan sanan opettamisesta sellaisena kuin se on kirjoitettu. Viittaan tässä mm. kansanedustaja Päivi Räsäsen ja dekaani Juhana Pohjolan tapauksiin, mutta muitakin voisi mainita. Itse ajattelen tällaisen ahdistuksen lisääntyvän ja kasvavan koko ajan Herramme paluun lähestyessä. Kaikki tai ainakin lähes kaikki kristityt saavat siitä osansa tavalla tai toisella. Nostihan uskonpuhdistaja Raamatusta yhdeksi ja viimeiseksi todellisen kirkon tuntomerkiksi ”pyhän ristin” eli vainon Kristuksen seuraamisen tähden.
Ja minä sanoin hänelle: “Herrani, sinä tiedät sen”. Ja hän sanoi minulle: “Nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.
Varsinaisesti kysymyksen kohteena oleva jae ei poikkea edellä esitetystä. Ahdinko on siinä samaa kuin on jo edellä sanottu. Siksi osa seuraavasta on myös kertausta edelliseen.
Mainitussa jakeessa sanotaan, että tämä joukko, joka ”tulee siitä suuresta ahdistuksesta” koostuu ”kaikista kansoista ja kielistä” jne. Voimme yksinkertaisesti todeta, että suuri ahdistuksen aika on alkanut Kristuksen noustua taivaaseen ja lähetettyä Isän luota Pyhän Henkensä. Me elämme tässä suuressa ahdistuksen ajassa jo nyt. Toki ahdistus pahenee ja syvenee, mitä kauemmin tämä armon aika kuluu. Meillä länsimaissa tämä ”suuri ahdistus” on usein hämärtynyt kaiken väljähtyneen kristillisyyden keskellä. Jos mietimme kristittyjen vainoja islamilaisessa maailmassa tai Intian hindujen keskellä, puhumattakaan Kiinasta, Pohjois-Koreasta jne., voimme todellakin puhua ”suuresta ahdistuksesta”.
”Pesseet vaatteensa Karitsan veressä” – Tässä kyse sellaisista vaatteista, jotka perille päässeillä pyhillä ja enkeleillä on taivaassa. Ilm. 22:14 ”Autuaat ne, jotka pesevät vaatteensa, että heillä olisi valta syödä elämän puusta ja he pääsisivät porteista sisälle kaupunkiin!” Kun tiedämme, että Kristus todella ”kylpi” omassa veressään kärsiessään ruoskan alla ja ristillä, niin tähän yhdistetään tässä Kristuksen veressä peseytyminen. Luonnollisesti tässä viitataan kasteessa tapahtuneeseen peseytymiseen.
Johanneksen ilmestyksessä ”vaatteiden peseminen Karitsan veressä” tarkoittaa yleensä kastetta, mutta sillä saatetaan viitata myös ehtoolliseen. Kasteessa on pesty puhtaaksi Karitsan verellä, puettu valkoisiin vaatteisiin ja tultu Karitsan seuraajaksi. Vaatteet säilyvät puhtaana, kun eletään uskossa Kristukseen ja nautitaan Hänen ruumiinsa ja verensä, Karitsan veri syntien anteeksiantamiseksi säännöllisesti. Näin pelastutaan suuresta ahdistuksesta. Tämä kaikki on uskossa vastaanotettavissa. Uskomme näin Jumalan sanan perusteella, vastoin kaikkia kokemuksiammekin, keskellä suurta ahdistusta.
Ks. pastori Mikkosen opetussarja Ilmestyskirjasta täältä ja lopun ajat.
Maailmankaikkeus ei ole putkahtanut olemaan sattumalta. Ei se ole myöskään ollut olemassa ikuisesti. Jokin vähäisempi jumaluus ei ole sitä valmistanut. Ei se liioin ole syntynyt erilaisten jumalallisten olioiden toiminnan sivutuotteena. Kaikki nämä maailman synnyn selitykset, joita eri aikoina on esitetty, tulevat hylätyksi Raamatun kuvauksessa kosmoksen luomisesta. Jumala loi maailman tyhjästä, mistä hepreaksi käytetään sanaa bārā ja kreikaksi ktizō. Myös muita sanoja voidaan käyttää kuvattaessa tätä luomistyötä; kuten: tekeminen, muovaaminen, rakentaminen, syntyminen.
Ensimmäisen Mooseksen kirjan alun luomiskertomus ilmaisee, että kaikkeuden loi kolmiyhteinen Jumala. Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä. (1. Moos. 1:1–2). Raamatun kahdessa ensimmäisessä jakeessa huomaamme mainituksi (Isän) Jumalan ja Jumalan Hengen. Mutta mainitaan siinä myös Poika ja vieläpä aivan ensimmäisessä sanassa. Heprean reshit tarkoittaa muun muassa alkua, päätä ja esikoista. Kun siihen lisätään heprean etuliite be, voitaisiin kääntää myös näin: “Esikoisessa / Esikoisen voimalla / Esikoisen välityksellä loi Jumala taivaan ja maan.” Tällä tavoin Paavali ymmärtääkin Raamatun ensimmäisen jakeen. Jeesuksesta puhuen hän kirjoittaa: Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen (Kol. 1:16).
Luomiskertomus on tiivis teologinen kuvaus. Luomisen väline on sana. Jumala puhuu olemattomat olevaksi. Mutta hänen sanansa myös erottaa asiat toisistaan ja antaa niille nimen. Näin Jumala on puhunut ja luonut kauniin järjestyksen luomakuntaan. Lopuksi maailma todetaan hyväksi: Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää. (1. Moos. 1:31). Fyysinen maailma, jonka Jumala näin loi, oli erittäin hyvä ja kaunis. Alussa ei ollut mitään väärää eikä pahaa. Vasta lankeemus toi kirouksen ja turmeluksen maailmaan. Silti lankeemuskaan ei tuhonnut Jumalan hyvää työtä tyystin. Tänäänkin näemme maailmassa paljon Jumalan tekemää hyvyyttä ja ihanuutta, jota tosin ihmisen synti sitten särkee. Tässä yhteydessä kuuluukin huomata myös se, ettei Jumala jätä maailmaansa synnin valtaan. Hän loi kaiken, eikä hän salli synnin, kuoleman ja paholaisen riistää häneltä omaa tekoaan. Kristus tuli maailmaan, että hän aloittaisi ristintyöllään ja ylösnousemuksellaan uuden elämän, joka ajan lopun ylösnousemuksen päivänä tekee luomakunnan uudeksi.
Jumala loi myös ihmisen ja antoi hänelle erityisen aseman kaikkeudessa. Ihminen on Jumalan kuvaksi luotu, toisin kuin muut oliot maailmassa (1. Moos. 1:27). Ihminen heijastaa Jumalan kirkkautta luomakuntaan. Ihmisen tulee hallita koko maailmaa Jumalan hyvyydellä. Ihminen on hyvä kuningas, joka vallitsee Jumalan sijaishallitsijana. Erityistä on niin ikään se, että kun monissa maailman uskonnoissa saatetaan tehdä jyrkkiä arvoeroja ihmisten välille, luomiskertomus ei tiedä tällaisesta mitään. Kaikki ihmiset, miehet ja naiset, ovat yhtä lailla Jumalan kuvia. Ihmisen tehtäväksi siis annetaan levittää Jumalan hyvää hallintaa kaikkeen maailmaan. On jatkettava Jumalan työtä Jumalan siunauksen avulla. Tähän siunaukseen kuuluu myös se, että mies ja nainen menevät naimisiin ja saavat jälkeläisiä.
Luomiskertomus huipentuu seitsemänteen päivään, lauantaihin: Ja Jumala päätti seitsemäntenä päivänä työnsä, jonka hän oli tehnyt, ja lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikesta työstänsä, jonka hän oli tehnyt. Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstänsä, jonka hän oli tehnyt. (1. Moos. 2:2–3). Lepo ei tarkoita niinkään sitä, että Jumala väsyi ja tarvitsi unta. Tarkoitus on sanoa, että kun Jumala oli luonut järjestyksen ja rakenteen, hän saattoi asettua rauhaan. Lisäksi Jumala pyhitti eli asetti muista erilleen seitsemännen päivän. Tämä pyhittäminen ja erottaminen on jumalanpalveluksen kieltä. Se tarkoittaa, että seitsemäs päivä oli pyhä jumalanpalveluksen päivä. Tähän luominen huipentuu. Ajatus ei kuitenkaan ole, että Jumala lepää ja ihminen palvelee (kuten pakanauskonnoissa), vaan että ihminen lepää yhdessä Jumalan kanssa. Ihminen tulee osalliseksi Jumalan pyhyydestä ja levosta. Muinaisina aikoina, vain kuninkaalliset lepäsivät. Muilla työ jatkui. Niinpä luomiskertomus tekee kaikista ihmisistä kuninkaallisia, jotka viettävät jumalanpalveluksen lepoa joka viikko.
Luterilaisessa opetuksessa korostetaan Jumalan hyvää luomistyötä ja sitä, että kun kristitty tekee työtä omassa kutsumuksessaan, hän palvelee näin Jumalaa ja toimii yhdessä Jumalan kanssa; luoden sekä ylläpitäen maailmaa. Luther kirjoittaa Vähässä Katekismuksessa: Minä uskon, että Jumala on luonut minut ja koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä. Hän antaa myös vaatteet ja kengät, ruoan ja juoman, kodin ja konnun, vaimon ja lapset, pellon, karjan ja kaiken omaisuuden… Kaiken tämän hän tekee yksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestänsä ja laupeudestansa… Tästä kaikesta minun tulee häntä kiittää ja ylistää, palvella häntä ja olla hänelle kuuliainen.
Ks. myös syntiinlankeemus
Tämä on toinen luento kahden luennon sarjasta, jonka aiheena on Kulkutaudit Raamatussa. Tässä toisessa luennossa puhumme asiasta Uuden testamentin pohjalta. Ensimmäisen luennon voit kuunnella täältä.
Puhuimme ensimmäisessä luennossa siitä, miten koronaviruspandemia panee kysymään: mikä on tämän epidemian yhteys Raamattuun ja kristilliseen uskoon? Julkisuudessa puhutaan yleensä vain asian biologisesta, lääketieteellisestä, sosiaalisesta ja taloudellisesta puolesta. Ikään kuin tähän epidemiaan ei liittyisi mitään hengellisiä kysymyksiä. Tämä osoittaa sitä hengellistä ja henkistä köyhtymistä, joka on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Ei enää osata nähdä ja kuulla Jumalan puhetta ja etsiä Hänen tahtoaan ja suunnitelmaansa.
Vaara vaanii kuitenkin myös toisella laidalla. Kristityt voivat olla liiankin innokkaita tulkitsemaan Raamattua ”omaan korvasyyhyynsä”. Epidemiasta voidaan saada oivallinen keino edistää omaa äärimmäistä näkemystä. Synnin ja sairauden välillä ei aina ole yksiselitteistä syy-seuraus -suhdetta. Eikä tämän kaltaisista vitsauksista aina pysty suoraan näkemään, ”mikä hetki on yöstä”. Profetiat eivät tosiaankaan ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä, niin kuin Pietari varoittaa (2. Piet. 1:20). Tarvitaan Pyhän Hengen johdatusta, hengellistä harkintaa ja Jumalan sanan tuntemusta, että ajan merkit voi ymmärtää oikein.
Uuden testamentin kohdallakin meidän on syytä kysyä: Mitä Sinä Jumala haluat puhua tämän epidemian avulla? Mistä haluat meitä varoittaa? Mihin meitä kehotat ja rohkaiset?
Lähdemme tutkimaan nyt Uuden testamentin opetusta kulkutaudeista.
Uudessa testamentissa kulkutaudit liitetään varsinkin lopun aikoihin. Tämä on oikeastaan suoraa jatkoa Vanhan testamentin profeettojen julistukselle, jossa miekka, rutto ja nälkä nähdään Jumalan tulevana rangaistuksena tottelemattomalle kansalle. Israelin kansan historiassa nämä vitsaukset olivat myös toteutuneet useaan kertaan, varsinkin silloin, kun babylonialaiset hyökkäsivät maahan, tuhosivat Jerusalemin ja veivät kansan pakkosiirtolaisuuteen. Uuden testamentin opetuksella tulevista vitsauksista oli siis kokemuspohjainen perusta jo menneisyydessä. Lopun aikoina tulisi tuhon määrä kuitenkin olemaan paljon suurempi.
Ennen kärsimistään ja kuolemaansa puhui Jeesus Öljymäellä maailmanaikojen täyttymyksestä ja omasta paluustaan. Tämä puhe on tallennettu meille hieman eri muodossa Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeihin. Jeesuksen puheen lähtökohtana oli opetuslasten kysymys: ”Milloin tämä sitten tapahtuu? Mikä on sinun tulemuksesi ja maailman lopun merkki?” (Matt. 24:3).
Jeesus alkoi sitten kertoa opetuslapsilleen, mitkä merkit edeltäisivät hänen paluutaan. Luettelo merkeistä on varsin yhtenäinen eri evankeliumeissa. Jeesus kertoo synnytystuskien alkuun kuuluvan seuraavat asiat: (1) eksytykset, (2) sodat, (3) maanjäristyksiä ja (4) nälänhätää monin paikoin. Nämä neljä mainitaan kaikissa kolmessa evankeliumissa. Luukas on lisäksi tallentanut kaksi Jeesuksen paluun merkkiä, joita muut eivät mainitse, nimittäin ruton (kreik. loimos) ja merkit taivaalla: ”ja tulee suuri maanjäristyksiä, tulee ruttoa ja nälänhätää monin paikoin, ja taivaalla on oleva peljättäviä näkyjä ja suuria merkkejä” (Luuk. 21:11).
Tämä on sopusoinnussa sen kanssa mitä Vanhan testamentin profeetat ja Ilmestyskirja opettavat: miekka, rutto ja nälkä. Kreikan kielessä tässä on sanaleikki: limoi kai loimoi, nälkä ja rutto.
Niin kuin Vanhan testamentin kohdalla käsiteltiin, rutoksi kutsuttiin Raamatun aikana monenlaisia kulkutauteja, ei pelkästään varsinaista ruttotautia. Rutto oli heille vakava tarttuva tauti, joka aiheutti runsaasti kuolemia.
Esimerkiksi vuonna 430 eKr kuoli Ateenassa sairauteen noin neljännes asukkaista. Sairaus nimettiin rutoksi, mutta nykytutkijoiden mukaan se on saattanut olla isorokko, tuhkarokko, jokin virusperäinen verenvuoto- tai kuumetauti, myrkytysoireyhtymä tai jopa ebola. Ehdotettuja syitä on noin 30. Rutto oli siis vaarallisen kulkutaudin yleisnimitys.
Voimme Jeesuksen opetuksen pohjalta sanoa, että ensimmäisiä Kristuksen takaisin tulemisen merkkejä ovat kulkutaudit. Ne kuuluvat synnytystuskien alkuun. Niitä seuraavat sitten mm. kristittyjen vainot, uskosta luopuminen, väärät profeetat ja rakkauden kylmeneminen. Mutta samanaikaisesti myös evankeliumin ilosanoma tullaan viemään kaikille kansoille. Lähetystyö saatetaan loppuun.
On mielenkiintoista, että tästäkin puhuttiin jo Vanhassa testamentissa. Mooseshan sanoi faaraon edessä, että vitsausten yksi syy oli se, että Jumalan ”nimeä julistettaisiin kaikkialla maailmassa” (2. Moos. 9:13-16). Myös Israelia myöhemmin kohdanneiden vitsausten kohdalla profeetta Hesekiel sanoo tavoitteeksi, että ”he kertoisivat inhottavista teoistaan kansoille, joiden keskeen he joutuvat. Näin tulee julki, että minä olen Herra” (Hes. 12:16).
Vitsaukset sekä varoittavat ihmiskuntaa että vetävät heitä Jumalan sanan julistamisen kautta Jumalan luokse. Valtakunnan evankeliumi tekee näin kosketetuista Jumalan lapsia ja taivaan perillisiä.
Ilmestyskirjan 2. luvussa on kirje Tyatiran seurakunnalle. Kristus moittii seurakuntaa siitä, että se suvaitsee keskuudessa naista, joka sanoo itseään profeetaksi ja johtaa opetuksellaan monet Kristuksen palvelijat harhaan, harjoittamaan siveettömyyttä ja syömään epäjumalille uhrattua lihaa. Kirjeessä naista nimitetään Vanhan testamentin esikuvan mukaan Iisebeliksi (Ilm. 2:18-20).
Iisebel oli Israelin kuninkaan Aahabin vaimo, joka houkutteli monet israelilaiset palvomaan Baalia, harjoittamaan noituutta ja haureellisia menoja (1. Kun. 18:31; 2. Kun. 9:22)
Kristus oli antanut tälle Tyatiran harhaopettajalle aikaa kääntyä, mutta hän ei halunnut luopua haureudesta, siveettömästä elämänmenostaan (Ilm. 2:21).
Siksi Jumala rankaisee harhaopettajaa ja hänen seuraajiaan: ”Voi häntä! Minä suistan hänet sairasvuoteeseen ja kaikki hänen rakastajansa ankaraan ahdinkoon, elleivät he luovu hänen tavoistaan. Hänen lapsensa minä surmaan rutolla” (Ilm. 2:22-23 UKR).
Vanhan raamatunkäännöksen mukaan käännetään suoraan: ”hänen lapsensa minä tappamalla tapan”. Tämä olisi sanatarkka käännös kreikan sanoista apokteno en thanatoi. Vanhassa testamentissa on tällä ilmauksella käännetty kuitenkin heprean kielen ilmaus badäbär jemutu eli kuolevat ruttoon (Hes. 33:27). Epäilemättä myös Ilmestyskirjassa viitataan tähän Vanhan testamentin profeettojen varoitukseen ruttoon kuolemisesta. Sairasvuoteestahan Kristus siinä nimenomaan puhuu.
Kulkutauti oli siis tässä rangaistus harhaopettajalle ja harhaanjohtajalle. Seurakunnan julistajalle, joka oli itse asettanut itsensä siihen asemaan, vaikkei Kristus ollut häntä kutsunut sananjulistajaksi ja paimeneksi.
Mutta kulkutauti oli rangaistus myös niille, jotka kuuntelivat tätä harhaopettajaa ja seurasivat häntä.
Tämä oli varoitus muille, sekä Tyatirassa että kaikkialla muissa seurakunnissa. Tuon vitsauksen kautta ihmisten piti tajuta, kuka Kristus on. Hän tutkii sydämet ja ajatukset ja antaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan (Ilm. 2:23). Kristus edellyttää siis seuraajiltaan, etteivät he ajatuksissaankaan eksy väärien opettajien seuraamiseen vaan määrätietoisesti torjuvat ne, joita Kristus itse ei ole lähettänyt, ja jotka eivät julista puhdasta Jumalan sanaa, lakia ja evankeliumia.
Rauhoittavasti Kristus kuitenkin sanoo meillekin: ”En minä pane teidän päällenne muuta kuormaa; pitäkää vain, mitä teillä on, siihen asti kun minä tulen” (Ilm. 2:24). Eli riittää, että me säilytämme elämässämme ja keskuudessamme sen Jumalan sanan, jonka olemme saaneet puhtaan julistuksen kautta. Se ei ole kohtuuton taakka vaan sovelias ies. Se on Kristuksen risti, jota me kannamme, mutta myös risti, joka kantaa meitä.
Ilmestyskirjan 6. luvusta alkavat näyt erilaisista vitsauksista, jotka tulevat kohtaamaa maailmaa. Nuo vitsaukset ovat Kristuksen sinetin takana; toisin sanoen niiden alkaminen riippuu täysin Kristuksen tahdosta. ”Niille annettiin valta”. Vallan antajana oli Jumala itse. Siksi meidän ei tarvitse epäillä, että niillä on jokin hyvä ja tärkeä tarkoitus meidän ihmisten kannalta.
Sinettinäyssä liikkeelle lähtee neljä eriväristä hevosta. Ne symboloivat sotaa, nälkää, kuolemaa ja tuonelaa. Hevosen selässä ratsastaville annettiin valta neljäsosaan maailmaa. Ne saivat tappaa miekalla, nälällä ja rutolla ja jättää loput villipetojen kynsiin (Ilm. 6:1-8). Huomaamme, että tässä mainitaan jälleen kerran Vanhan testamentin profeettojen esittämät kolme vitsausta: miekka, rutto ja nälkä.
Ei ole aivan selvää, tarkoittaako näky sitä, että neljäsosa ihmiskuntaa kohtaa nämä vitsaukset vai peräti, että neljäsosa kuolee niihin.
Ilmestyskirjan rutto-näystä sanoo Keijo Rainerma: ”Etsimättä tulee mieleen oman aikamme epidemian tavoin leviävät sairaudet, joilla on aivan erityinen yhteys moraaliin kuten AIDS. Kuolema siis vallitsee” (Tulevaisuus tiedossa 2005, 61). Pekka Eskelinen puolestaan sanoo, että ”rutto on kokonainen rypäs vaarallisia tartuntatauteja. Myös sairaus on ihmisen pysäyttäjä, joka voi johtaa ihmisen evankeliumin vastaanottamiseen. Oman kuolevaisuuden kohtaaminen herättää monet” (Aika loppuu 2002, 72). Siegbert W. Becker sanoo, että ”paljon ajallista kuolemaa pelottavampi on iankaikkinen kuolema, joka uhkaa niitä, jotka kuolevat ilman uskoa Karitsaan, niitä, jotka ovat hylänneet evankeliumin lupaukset” (Kaukainen voittolaulu 1999, 123).
Vitsausten syynä ovat ihmiskunnat synnit, joiden vuoksi valitus nousee taivaaseen saakka. Vitsausten tarkoitus on, että ihmiset kauhistuisivat ja taipuisivat kunnioittamaan taivaan Jumalaa, niin kuin Ilm. 11:13 kerrotaan joidenkin ihmisten onneksi tekevän.
Mutta keitä lopun ajan vitsaukset koskevat? Koskevatko ne vain jumalankieltäjiä? Ilmestyskirjan 16. luvussa näin näyttää olevan asian laita. Siinä kerrotaan, että ”ensimmäinen enkeli lähti ja tyhjensi maljansa maan päälle. Silloin tuli pahoja märkiviä haavoja (vanha käännös ”pahoja ja ilkeitä paiseita”) niihin ihmisiin, joilla oli pedon merkki ja jotka kumarsivat sen kuvaa” (Ilm. 16:2).
Ilmestyskirjassa käytetään paiseista tai haavoista samaa sanaa kuin Jobin kirjan kreikankielisessä käännöksessä, helkos. Sen mukaan Jobilla oli päästä jalkoihin saakka märkiviä paiseita (Job 2:7). Myös Egyptin vitsauksiin kuuluivat juuri paiseet (2. Moos. 9:8-12).
Jukka Thurén arvelee, että märkivät haavat saattaisivat johtua pedon merkistä, jonka jotkut ihmiset ottavat oikeaan käteensä tai otsaansa. Merkki voi tulehtua ja alkaa syövyttää lihaa (Johanneksen ilmestys 2009, 180). Tämä on kuitenkin vain arvailua.
Myös Ilmestyskirjan 7. luvussa kerrotaan, että maan hävittäminen alkaa vasta, kun enkelit ovat painaneet sinetin Jumalan palvelijoiden otsaan. Uskovia ei koske se heinäsirkkojen aiheuttama vitsaus, josta kerrotaan Ilmestyskirjan 9. luvussa.
Samoin Ilmestyskirjan 18. luvussa ilmoitetut vitsaukset, rutto, murhe ja nälkä, näyttävät koskevan vain Babylonia, langenneen maailman keskusta.
Toisaalta kuitenkin uskovat ihmiset tulevat olemaan osallisia lopun ajan viimeisistä vaiheista ja osittain myös sen vitsauksista. He ovat mukana suuressa ahdingossa (Ilm. 7:14), he todistavat sen keskellä (Ilm. 11:3-7), Jumala antaa heille suojan Saatanaa vastaan (Ilm. 12:14-17), mutta ulkonaisesti joutuvat myös kristityt Antikristuksen voittamiksi (Ilm. 13:7). Vielä lopun ajan viimeisessäkin taistelussa Karitsa on uskollistensa kanssa maan päällä (Ilm. 17:14).
Kaikki ajatukset salaisesta ylöstempaamisesta tai uskovien säästymisestä lopun ajan ahdistuksilta ovat tuulesta temmattuja. Seurakunta ja uskovat ovat maan päällä siihen saakka, kun Kristus tulee takaisin voimassaan ja kunniassaan.
Kristitytkin ihmiset ovat ruumiinsa puolesta osallisia ihmiskunnan lankeemuksesta. Siksi he eivät ole myöskään vapaita sairaudesta eivätkä muistakaan inhimillisistä vaivoista ja vastoinkäymisistä.
Ilmestyskirjassa kehotetaan: ”Nyt kysytään pyhiltä kestävyyttä ja uskoa” … ”niiltä, jotka noudattavat Jumalan käskyjä ja uskovat Jeesukseen (Ilm. 13:10; 14:12). Koska kristityt ihmiset ovat mukana maailman loppuvaiheessa, he tarvitsevat uskoa ja kestävyyttä. Mitä ne ovat?
Usko on uskoa siihen, että Kristus on sovittanut kaikki meidän syntimme ja voittanut meidän kuolemamme. Tämä usko on pelastavaa uskoa, sillä Raamattu opettaa: ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva” (Room. 10:9).
Kestävyys on ennen muuta kestämistä tässä uskossa. Vaikka harhaopettajat vesittävät tätä sanomaa ja vaikka ateistit pilkkaavat meidän uskoamme, me pidämme lapsenomaisesti kiinni yksinkertaisesta evankeliumista, sillä vain siinä on elämä ja autuus.
Yllättävän vähän on ollut liikkeellä arveluita siitä, voitaisiinko Raamatusta löytää puhetta koronaviruksesta. Niin, voitaisiinko?
Koronahan (corona, äännetään koroona) on latinaa ja tarkoittaa kruunua. Virukselle nimi on tullut siitä, että se muistuttaa haarakkeineen päässä olevaa kruunua. Kruunustahan Raamatussa tunnetusti puhutaan monessakin kohdin.
Kreikaksi kruunu on stefanos. Joissakin raamatunkohdissa se on uudessa käännöksessä käännetty seppeleeksi. Pohjimmiltaan kruunu ja seppele ovat sama esine, ne vain valmistetaan eri materiaalista.
Ilmestyskirjan latinankielisessä tekstissä, Vulgatassa, corona esiintyy useita kertoja. Sekä Kristuksella että Antikristuksella kerrotaan olleen päässään corona eli kruunu tai seppele. Molemmilla jopa useita coronoita.
Vitsauksiin tämä corona-sana liittyy kaksi kertaa. Ilmestyskirjan 6. luvussa puhutaan valkoisesta hevosesta ja sen ratsastajasta. Kerrotaan, että ”hänelle annettiin seppele, seppelöitynä voittajana hän lähti uusia voittoja kohti” (Ilm. 6:2). Latinaksi ”et data est ei corona”, ”hänelle annettiin seppele / kruunu”. Ratsastajan henkilöllisyys on ollut runsaan keskustelun kohteena. Jotkut pitävät häntä Kristuksena, jotkut taas vitsausten toteuttajana. Koska Ilmestyskirjan 6. luku puhuu vitsauksista, lienee jälkimmäinen tulkinta todennäköisempi. Ei ole myöskään selvää, minkälaisia voittoja tuo ratsastaja lähti saavuttamaan, evankeliumin vai tuhovallan voittoja.
Emme voi siis väittää, että corona tässä liittyisi mitenkään coronavirukseen. Tuon latinankielen sanan käyttäminen tämän vitsauksen yhteydessä johtaa ajatukset kuitenkin väistämättä Ilmestyskirjaan ja näihin profetioihin. Ehkä se juuri onkin Jumalan tarkoitus.
Toinen Ilmestyskirjan kohta, jossa corona liitetään vitsauksiin, on luvussa 9. Siinä kerrotaan heinäsirkoista, joita nousi syvyydestä. Ne saivat pyrstöllään aiheuttaa ihmisille kärsimystä viiden kuukauden ajan. Näistä erikoisista heinäsirkoista kerrotaan, että ”niillä oli päässään kullalta kimaltavat seppeleet, niiden kasvot olivat kuin ihmisen kasvot” (Ilm. 9:7). Latinaksi: ”et super capita earum tamquam coronae similes auro”. Tässäkin esiintyy tuo corona-sana monikkomuodossa coronae, seppeleet.
Monet yksityiskohdat heinäsirkkavitsauksessa eivät kuitenkaan sovi tähän koronapandemiaan. Ei viruksen kerrota tulleen syvyydestä, ei kuilusta ole noussut savua peittämään aurinkoa, eivät ihmiset nyt etsi kuolemaa, mutta eivät saavuta sitä eivätkä monet heinäsirkkojen piirteet sovi koronavirukseen.
Silti on taas hyvä suunnata katseensa Jumalan sanaan ja tutkia ajan merkkejä. Ja tehdä se mihin kaikki nämä vitsaukset tähtäävät: tehdä parannus ja huutaa avuksi Jumalan nimeä.
Paavali opettaa: ”Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoamattoman seppeleen (siis latinaksi coronan), me saavuttaaksemme katoamattoman” (1. Kor. 9:25). Meidän kohdallamme itsekuri tarkoittaa sitä, että me elämme jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa, niin kuin katekismus meitä opettaa.
Ilmestyskirjassa sanotaan: ”Minä tulen pian. Pidä kiinni siitä, mitä sinulla on, ettei kukaan vie voitonseppelettäsi” tai ”kruunuasi” (Ilm. 3:11).
Kun me tiedämme saavuttavamme tämän katoamattoman koronan, seppeleen, meidän ei tarvitse pelätä näitä katoavia koronoita, ei mitään sairautta eikä edes kuolemaa. Me saamme ilolla odottaa, että se kruunu painetaan meidän päähämme, ja me saamme aina kuulua Jumalan kuninkaalliseen papistoon.
Sinä päivänä ei enää ole ”murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut” (Ilm. 21:4).
Tule Herra Jeesus! Tule pian!
Ks. Myös Ylösnousemus vai ylöstempaaminen?, lopun ajat
Kristikunta on vanhastaan ymmärtänyt että rukouksen ja uskonopin välillä on yhteys. Vanhan kirkon aikana tämä tiivistettiin latinankielisellä motolla lex orandi (est) lex credendi – rukouksen laki on uskon laki. Lause tarkoittaa sitä, että seurakunnan tai yksilön usko määrittää sitä, millä tavoin hän rukoilee – mutta myös toisinpäin: se, miten joku rukoilee, vähintäänkin ajan kanssa myös vaikuttaa siihen, miten hän uskoo. Rukous sekä antaa ilmaisun uskolle, että vahvistaa uskossa. Moni voisi kyseenalaistaa sen, että olisi yleensä mitään leimallisesti ”luterilaista” rukoilemisen tapaa – eikö rukous nyt ainakin ole asia, jossa tunnustuskuntaerot häviävät? Jos kuitenkin pysähdymme miettimään sitä, kuinka uskonsisältö ja uskon ilmaisumuodot (rukous) ovat yhteen liittyneinä, kysymys tulee mielekkääksi. Mitä on luterilainen rukous?
Vähä katekismuksessa Isä meidän –rukousta selittävä osio on sijoitettu vasta uskontunnustuksen jälkeen. Tämä rakenteellinen valinta ei ole mielivaltainen, vaan osoittaa mikä on uskon ja rukouksen suhde. Ihmisen tulee tietää, kuka on Jumala, ennen kuin häntä voi rukoilla. Eikä vain tietää, vaan Jumalaan täytyy olla oikea suhde. Vasta kun olemme uskontunnustuksesta oppineet, mitä Kristus on puolestamme tehnyt, voimme aloittaa rukouksen sanoilla ”Isä meidän…” Ilman evankeliumia Jeesuksesta tällainen rukous olisi mahdoton. Uskontunnustuksen sijoittaminen ennen rukousta asettaa ihmisen ja Jumalan oikeaan suhteeseen. Ensin Jumala toimii ja puhuu ja vasta sen jälkeen ihminen voi rukoilla.
Luterilaiset ovat aina pitäneet kiinni siitä, että Pyhä Henki toimii uskoa synnyttäen nimenomaan, ja suorastaan vain sanan ja sakramenttien kautta. ”Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä.” (SA VIII)
Tällöin rukouksen asema uskonelämässä voi kuitenkin tulla ongelmalliseksi. Näiden sanojen äärellä tehdään huomio, että rukous ja rukoileminen ei ole sakramentti, mutta ei se vaikuttaisi olevan tiukasti ottaen ”sanaakaan” – ihminenhän siinä rukoilee. Tällöin saavutaan sellaisiin kysymyksiin kuin: ”Onko rukous armonväline?” tai ”Toimiiko Pyhä Henki rukouksen kautta?” Selkeä kyllä-ei –vastaus tuntuu riittämättömältä. Jos vastataan ”ei”, jää epäselväksi mihin sitä rukousta oikeastaan sitten tarvitaan. Jos vastataan ”kyllä”, tuntuu luterilainen armonvälinekäsitys murtuneen. Silloin rukous, joka mielletään ihmissielusta itsenäisesti kumpuavaksi puheeksi Jumalalle, saa armonvälineen luonteen, joka ei mitenkään voi kuulua millekään ihmisestä itsestään lähtöisin olevalle.
Luther ja Tunnustuskirjat eivät kuitenkaan problematisoi rukousta tällä tavalla. Syy on selvä: luterilainen rukous ei ole ihmisestä ikään kuin itsenäisesti nousevaa puhetta, meidän omaa hengellistä toimintaamme. Todellinen rukous voi kummuta sydämestä vain jos ennen sitä sydämelle on saarnattu evankeliumia. Rukous on siten tavallaan sanan saarnan ”kaiku”. Ensin on sana, ja siihen vastaukseksi syntyy ihmisen rukous.
Sanakeskeisyys asettaa rukoukselle myös tietynlaisen kehikon. Ei mikä tahansa puhe, jonka ihminen suuntaa mielessään tai puheessaan henkiolennoille, ole laskettavissa kristilliseksi rukoukseksi. Rukous on rukousta sanan varsinaisessa mielessä vain, jos se on Jumalan sanan ohjaamaa ja se tarrautuu Jumalan lupauksiin. Rukous, jossa rukoillaan jotain sellaista, joka on Jumalan sanan vastaista, ei ole siten todellista rukousta, vaan enemmänkin jumalanpilkkaa.
Rukouksen teologian lähtöpisteenä on siis oltava Jumalan sana, joka luo kehikon rukoukselle. Sana ei missään nimessä kuitenkaan jää pelkäksi rajoittimeksi, se myös kutsuu ja ajaa kristityn rukoukseen. Iso katekismuksen Isä Meidän –rukousta käsittelevässä osiossa Luther lausuu rukouksesta:
Jumalan käsky velvoittaa meidät rukoilemaan. . . . Ei ole minun tahtoni varassa, ryhdynkö siihen vai luovunko siitä, vaan minun pitää ja minun on pakko rukoilla.
Näin Luther lähestyy rukousta myös velvollisuusnäkökulmasta. Tämä on ymmärrettävä ja toimiva näkökulma silloin, kun lihallinen mielemme pyrkii keksimään syitä joiden varjolla jättää rukoileminen sikseen. Tällaisia syitä voi olla esimerkiksi filosofinen viisastelu siitä, että Jumala kuitenkin kuulee kaikki rukoukset, ja niitä ei siksi tarvitse rukoilla, tai sitten halpaan armoon nojaava kristityn vapauden väärinkäyttäminen, jossa ajatellaan että evankeliumin alla elävälle on merkityksetöntä se, rukoileeko vai ei.
Lain vaatimuksen yläpuolelle nousee luterilaisessa rukouksen teologiassa aina promissio, lupaus. Rukous muuttuu mielekkääksi kun siihen liittyy Jumalan sanan lupaus: Mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. (Joh. 14:13) ja Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos te anotte jotakin Isältä, on hän sen teille antava minun nimessäni. Tähän asti te ette ole anoneet mitään minun nimessäni; anokaa, niin te saatte, että teidän ilonne olisi täydellinen. (Joh. 16:23)
Nämä lupauksen sanat ovat sellaisia, jotka Lutherille olivat koko rukouksen evankelisen ymmärtämisen ydin. Jos Jumala ei antaisi tällaista lupausta, rukous olisi tuuleen huutamista. Vaan kun rukous nousee siitä, että Jumala on ensin itse antanut käskyn rukoilla ja myös lupauksen rukousten kuulemisesta, silloin rukous on todella kristillinen rukous joka saa aikaan paljon. Lupauksen käsite on Lutherin uskonnäkemyksessä kriittisen tärkeä. Jumala ei luvatessaan vain sano miten asiat ovat, kyse ei siis ole vain informaation välittämisestä; luvatessaan Jumala sitoo itsensä omaan lupaukseensa. Lupauksesta tulee sitoumus, jota Jumala ei pysty pettämään, hänen kunniansa on pelissä.
Lupaukseen tarrautuminen tulee Lutherilla esiin erityisesti hengellisen ahdistuksen (Anfechtung) alla oltaessa. Luther puhuu useaankin otteeseen rukouksesta tilanteena, jossa hän Jaakobin tavoin taistelee Jumalan kanssa. Jumalan ja rukoilijan välillä vallitsee tällöin aggressiivinen, kiihkeä jännite. Jumala näyttäytyy ahdistuneen ihmisen ajatuksissa sellaisena, joka ei kuulisi rukouksia tai ei niitä ainakaan toteuttaisi. Tässä hengellisessä ahdistuksessa rukoilija pelastautuu riippumalla Jumalan lupaussanoissa, käyttäen niitä kuin aseena Jumalaa itseään vastaan. Koska Jumala on jotakin luvannut, hän ei saa sitä pettää! Jaakobin tavoin hän sanoo: ”en päästä sinua, ennen kuin siunaat minut!” Tällainen rukous on Jumalalle itselleenkin mieluinen.
Rukous on yhtäältä asia, jota vastaan Perkele jatkuvasti hyökkää, koittaen tavalla tai toisella saada ihmisen rukouselämän sammutettua – toisaalta taas se on väline ja ase, jolla Saatanaa vastustetaan ja hänen hyökkäyksensä torjutaan.
Luther ymmärsi vaarat, jotka liittyvät siihen että puhutaan ”arvollisesta” rukouksesta. Usein, kun ihmisen kaikkein eniten tarvitsisi rukoilla, hän myös kaikkein vähiten tuntee siihen kykyä ja halua. Kiusauksissa, vihassa, tai huonon omantunnon ahdistaessa ihmiset lakkaavat rukoilemasta, koska he olettavat ettei tilanne ole sopiva rukoilemiseen. Luther totesi: ”Jos jotakuta kehottaa tällöin rukoilemaan, mieli välittömästi pistää vastaan, väittäen että sellainen olisi epäpuhdasta – niin kuin mukamas näiden saastaisten ajatusten lomassa ei olisi tilaa rukoukselle.”
Tällainen olettamus on peräisin paholaiselta, ja sen tarkoituksena on vain vaientaa rukous – sillä rukousta Saatana pelkää. Ainoa puolustuskeino tätä hyökkäystä vastaan on siihen tarrautuminen, että Kristus on tullut syntisiä varten. Syntimme ei siis ole mikään syy lakata rukoilemasta, vaan päinvastoin! Todellinen rukouksen hetki ei ole hengellisen ilon ja sydämen puhtauden keskellä, vaan kiusauksissa ja synnissä.
Lutherin kirjoituksissa rukous näyttäytyy todella kaikkivoipaisena välineenä. ”Turkki, paavi, keisari ja Helvetin portit” voitetaan vahvalla rukouksella. Jopa sellaiset rukoukset, jotka vain toistetaan ”sydämen yksinkertaisuudessa” – eli rukoukset vailla sen suurempaa älyllistä tai tunteellista latausta – ovat kuitenkin tehokkaita. Ne ajavat paholaisen pois, niin kuin Daavid joka harppua soittamalla ajoi pois Saulia vaivanneen pahan hengen. Sanasta nousevan rukouksen mahtia Luther kuvaa sanoen
Meidän tulee tietää, että rukous on ainoa suojakilpemme. Sillä kun Perkele käy kimppuumme kaikkine voimineen ja joukkoineen, olemme vastustajiksi aivan liian heikkoja. Helposti ne pystyvät polkemaan meidät jalkoihinsa. Tämä meidän on otettava huomioon, ja siksi meidän on tartuttava niihin aseisiin, jotka kristityllä pitää olla, jotta hän kestäisi Perkeleen hyökkäykset. Mikä sinun mielestäsi on tähän mennessä saanut aikaan niin suuria, että vihollistemme juonet, hankkeet, murhat ja kapinat on torjuttu ja tukahdutettu – kaikki tuo, minkä avulla Perkele on ajatellut kukistaa meidät ja evankeliumin? Ei sitä ole saanut aikaan mikään muu kuin rukousten rautamuuri, jonka muutamat rinnallamme seisseet hurskaat ihmiset ovat pystyttäneet.
Ks. lisää artikkeleita aiheesta täältä.
Miksi Jumala on niin salattu? Miksi hän on niin piilossa aisteiltamme, ymmärrykseltämme ja ainakin minun kohdallani jopa uskon kautta ymmärtämiseltä? Suren monesti, että en ole kunnon kristitty, koska ”en tunne enkä edes näe Jumalaa missään”. Vai yritänkö mahdotonta?
_____________________________________________________________
Et antanutkaan helppoa kysymystä!
Monet syvälliset kristityt ovat pohtineet eri elämänsä vaiheissa aivan samaa. Eikä tähän ole helppo tunnustavan kristitynkään vastata! Tällainen mietiskelijä oli mm. Anselm Canterburylainen (+1109), joka huokaili rukoillen: ”Jos kerran olet kaikkialla, miksi en näe sinua läsnä olevana?”
Emme voi edes Jumalan olemassaoloa todistaa aukottomin perustein. Ehkä parhaiten niin on tehnyt juuri hurskas ja viisas Anselm Canterburylainen. Jos Jumala voitaisiin todistaa, niin Jumala olisi ikään kuin otettu haltuun ja hän lakkaisi olemasta Jumala. Siksi puhummekin salatusta Jumalasta. Kuitenkin kaikki Jumalan tuntemus – siis sekin että tunnustamme hänen olevan olemassa – perustuu jonkinlaiseen hänen itsensä ilmoitukseen. Apostoli Paavalikin toteaa, että tarkkailemalla Jumalan töitä luomakunnassa saadaan Jumalaa koskevaa tietoa. Mutta samalla hän kyllä toteaa, miten tämänkin tiedon monet voivat torjua tai vääristää (Room. 1.). Tällaisesta torjumisesta kertoo erään ateistisen kosmonautin ilmoitus, ettei hän ollut nähnyt mitään Jumalaa satelliitistaan suuressa avaruudessa. Siihen vastasi kristitty aivokirurgi sanoen leikanneensa satoja aivoja, mutta ei ollut törmännyt yhteenkään ajatukseen!
Monen kokemuksena on aavistus Jumalan läsnäolosta ja samalla kertaa ymmärrys, että hän on salattu. Asia tulee esiin myös raamatunkertomuksissa. Jaakob kertoo: ”Jumala on totisesti tässä paikassa enkä minä sitä tiennyt.”
Kuulun niihin, jotka tahtovat opastaa kaikkia luonnontarkkailijoiksi. Itse olen saanut isältäni lintutuntemuksen. Pienestä saakka meidän tulisi nähdä luonnon ihmeellisyydet, biodiversiteetti kaikessa rikkaudessaan. Samoin tulisi nähdä myös se, miten se voidaan ihmisen turmeltuneisuuden takia tuhota. Ilman Luojan olemassaoloa ja toimintaa en voi ymmärtää esim. saman kottaraisen lentoa Pohjois-Afrikasta samaan pönttöön joka kevät. – En mene nyt mitenkään tässä panteismiin, teismiin tai deismiin, jotka pohdinnoissamme usein johtavat harhateille. Meidän on pysyttävä pääkysymyksessä, jonka Martti Luther ilmaisi Isossa katkismuksessaan: Mitä tarkoittaa, että jollakulla on Jumala tai mikä on Jumala?
Oppi-isä selvittääkin, että ”Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä.” Nyt Luther osoittaa, että oikeastaan kaikilla on jokin Jumala-usko. Toiset luottavat rahaan ja tavaraan (maailman yleisin epäjumala), viisauteensa, valtaansa, sukulaissuhteisiinsa jne. Tällainen ”jumala” voi olla tosi mahtava ja toimelias! Ihmisellä on siis aina jokin Jumala, ”mihin hänen sydämensä täysin luottaa”. Mutta joudumme kysymään tällöin: mikä on oikeaa Jumala-uskoa, sellaista, joka kestää viimeisellä tuomiollakin?
Tällöin kristittyinä painopiste siirtyy ratkaisevasti Jumalan erityiseen ilmoitukseen, Jumalan luonnollisen tuntemisen yläpuolelle. Pyhästä Kolminaisuudesta meillä ei ole mitään tietoa ilman pyhää Raamattua. Kristinusko perustuu siis Raamatussa kerrottuihin tosiasioihin Jumalasta (ilmoitushistoria) ja koko erityisen ilmoituksen avaa Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona Jeesus Kristus, hänen Vapahtajan työnsä. Hänen tuntemiseensa tähtää kaikessa oikean kirkon työ.
Kristillinen usko ei ole siis aikamme uususkonnolisuuden tavoin pelkkää uskoa tai luottamusta ’johonkin’. Ihmisen henkilökohtainen usko (fides qua) ja uskon annettu sisältö (fides quae) kulkevat yhdessä, eikä niitä saa väärällä tavalla erottaa toisistaan. Tietäminen on uskon perustekijöitä. Sunnuntaista toiseen messussa opetetaan ja julistetaan Raamatun Kristusta. Hän on itse luvannut olla läsnä, nimittäin siellä, missä on oikeat alttarit ja saarnatuolit.
Mutta totta on, että kysymyksen esittäjän tavoin haluaisimme voimakkaita todisteita, esimerkiksi voimavaikutuksia, liikutuksia, ihmeitä ja kokemuksia, että Jumala on ja toimii. Joskus hän niitä antaa. Ja kristitty kokee ajoittain voimakastakin iloa ja omantunnon rauhaa sydämessään. Pyhä apostoli Paavali sanookin: ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia.” Tätä nimitämme ’sisälliseksi todistukseksi’. Pyhän Hengen sisällinen todistus kuuluu tavallisen kristityn elämään, ja sen säilymiseen vaikuttaa ilman muuta armonvälineiden säännöllinen käyttäminen. Mutta armoituksen peruste sisällinen todistus ei ole. Sen varaan emme laske taivaaseen pääsyä. Se on myös jotakin jonka koemme eri tavoin. Onkin tärkeää huomata, että aina tämä Hengen todistus ei ole tuntein koettavissa ja siksi vanhat kristityt ovat painottaneet sitä, että silloinkin on vain pysyttävä Jumalan sanan horjumattomissa armolupauksissa.
Ks. myös Onko Jumala olemassa? & Kätkeytynyt Jumala
Kysymys: Miksi paastonaikana liturgiasta jää pois kunnia ja kiitos? En ole tätä koskaan ymmärtänyt ja taas kysymyksestä tulee ajankohtainen, kuten aina paastonaikana. Olen ajatellut, että ’mennään miten käsketään’, mutta taas alkoi ahdistamaan. Kunniahan kuuluu aina Jumalalle. Samoin Raamatussa sanotaan, että ”Kiittäkää joka tilassa”? Ahdistuksissakin? Eikö niissä olekin suuri siunaus, samoin kuin myös paastonaikanakin kiitos kuuluu ainoastaan Jumalalle. Miksi seurakunta jättää Herraa kiittämättä koko tämän ajan?
Vastaus:
Hei! Harmillista kuulla, että asia aiheuttaa ahdistusta. Niin ei suinkaan tarvitsisi olla. Lyhykäisyydessään voisi sanoa, että viittaamassasi käytännössä on kyseessä vuosisatoja vanhan kristillisen opetuslapseuskoulun innovaatio.
Ehkä on hyvä lähteä liikkeelle kuitenkin hieman kauempaa, sillä yhtälailla voi kysyä ylipäätään, mikä ihmeen kirkkovuosi? Onko sillä jotakin merkitystä? Eikö pastori vain voisi itse kulloinkin valita mitä tekstejä ja teemoja haluaa milloinkin käsitellä?
Tähän on todettava, että pastori voi toki ottaa käsittelyyn monenlaisia teemoja. Tarvittaessa myös valita kirkkovuoden sunnuntaille valittujen tekstien ohi toisia tekstejä, jos asialla vain on perusteltu syy. Tällaisia syitä voi ajatella olevan vaikkapa seurakunnassa ilmennyt tarve käsitellä jotakin tiettyä tekstiä tai teologista teemaa. Samoin esimerkiksi jonkun sellaisen tekstin käsitteleminen, joka ei löydy kirkkovuoden teksteistä ollenkaan. Lisäksi joissakin seurakunnissa ei ole jokaisena sunnuntaina jumalanpalvelusta, jolloin on ymmärrettävää, jos pastori haluaa erikseen nostaa käsittelyyn jonkun väliin jääneen sunnuntain teemoja.
Tietty vapaus tulee siis säilyttää. Samalla kirkkovuosi on jotakin sellaista, joka kuljettaa meidät tasaisella aasin varmuudella, lujuudella ja itsepäisyydelläkin katsomaan ja syventymään aina tiettyihin uskomme keskeisiin asioihin. Kirkkovuosi alkaakin aina aasilla ratsastamisesta ensimmäisenä adventtina. Kirkkovuosi ohjaa meitä katsomaan oikeisiin paikkoihin ja on jotakin sellaista Pyhän Hengen kirkossa synnyttämää rikkautta, joka varjelee meitä oikeassa uskossa.
Kirkkovuosi alkaa siitä, että Jeesus tulee kansansa pelastajaksi ja Vapahtajaksi. Samalla se ikään kuin julistaa meille, että kaikki ne tekstit, jotka kirkkovuodessa seuraavat, ovat jotakin sellaista jossa kuljemme hänen omanaan, hänen kanssaan ja häntä seuraten. Välillä kuljemme juhlan keskellä iloisesti palmunlehviä Mestarin tielle heittäen, välillä kuin ristiä kantaen laahustamme aasin perässä monenlaisen vaikean keskellä. Välillä taas löntystämme aasin vierellä kaurapuurolta ja tasaiselta kutsumusten painolta maistuvassa tavallisessa arkisessa elämässä. Näissä erilaisissa tunnelmissa joka vuosi kuljetaan kirkkovuoden kierrossa yhdessä Jeesuksen aasia seuraten.
Messujärjestys on toisaalta aina tuttu ja turvallinen, toisaalta se ikään kuin elää jatkuvasti. Joka kerta on jotain uutta ja jännää. Se on sama, mutta ei kuitenkaan ole. Jumalanpalveluksissa elää monenlaisia tunnelmia, joita hyvä liturgi voi varioida. Samoin kirkkovuosi kokonaisuutena on jotakin sellaista, joka pakottaa pysähtymään myös meille vaikeisiin teksteihin. Seurakunnan uskon rikkauden ja syvyyden vaalimisessa kirkkovuosi onkin valtava aarre. Jos oltaisiin aina pastorin suosikkiteemoissa, niin kovasti kaventuisivat ne teemat joita seurakunnissa käsiteltäisiin. Kirkkovuosi pakottaa julistajan tarttumaan myös niihin teksteihin, jotka hänelle syystä tai toisesta ovat vaikeita.
Meidän elämämme rakentuu aina jotenkin. Elämämme on jakaantunut lomakausiin, opiskelu ja työjaksoihin, sähköisiin laskuihin ja veroilmoituksiin. Jotta tämä ei saisi meitä aivan kahmaistua, sen lisäksi me haluamme seurakuntana jäsentää elämäämme myös niiden keskeisten asioiden kanssa, jotka opettavat meille pyhää kristillistä uskoa.
Tähän liittyy nyt myös kysymys erilaisten kirkollisien jaksojen erottamisesta. Kiitosvirren juuret ulottuvat ainakin 300-luvulle. Aluksi sitä käytettiin vain erityisen juhlallisissa messuissa joissa piispa oli paikalla. 1000-luvulta lähtien sitä alettiin käyttäämään kaikissa messuissa. Tämä juhlajärjestys muuttui normaaliksi.
Kirkossa on myös hyvin varhain jo vietetty erillistä paastonaikaa. Kirkossa on myös muodostunut tapoja, joilla paaston tunnelmia alleviivataan. Yleensä on toimittu siten, että paastojärjestys muodostuu hieman ’koruttomammaksi’ ja railakkaimmat ilon ja ylityksen huudot jäävät odottamaan paastokauden päätöstä, eli joulujuhlaa tai pääsiäisjuhlaa. Selvimmin voimme hahmottaa eron vaikkapa vertaamalla pitkäperjantain kokoontumisia ja pääsiäisen jumalanpalvelusta. Eikö niissä luonnostaan ole aivan erilainen sävy? Eivät Maria ja Johannes laulaneet ylistysvirsiä Golgatalla. Niiden paikka oli vasta ylösnousemuksen riemupäivänä.
Tällä tavalla halutaan erottaa erilaisia jaksoja, jotta se automaattisesti myös muistuttaisi erilaisesta ajasta. Tässä tapauksessa paastonajasta, joka erityisellä tavalla kutsuu meitä hiljaisuuteen, rukoukseen, hyviin tekoihin, katumukseen, Kristuksen kärsimyksen ja ristin tien tutkimiseen. Toki jumalanpalveluksessa tuodaan paastonaikanakin Jumalalle monenlaista kiitosta ja ylistystä.
Ei ole siten syytä ahdistukseen! Erityisesti pitkällä aikavälillä kirkkovuosi osoittaa jatkuvuutensa ja viisautensa. Kyseessä on klassisen kristinuskon opetuslapseuskoulu. Se on riittävän yksinkertainen lapsillekin, eikä siitä koskaan tarvitse kasvaa irti. Se myös antaa tilaa luovuudelle ja joustavuudelle.
Jokainen kirkkovuosi tarjoaa sinulle mahdollisuuden oppia kulkemaan Vapahtajan kanssa teksteissä, jotka synnyttävät meissä uskoa, toivoa, rakkautta. Kirkkovuodessa syvennytään Vapahtajamme elämän tärkeisiin tapahtumiin ja tärkeisiin opetuksiin ja kasvamme niiden äärellä opetuslapsina. Jumalanpalveluksen opetuslapseuskoulussa se jatkuvasti opettaa meitä kuluvasta ajasta ja ohjaa myös ajatuksiamme sen mukaisesti. Samalla huomaamme selkeästi eron, kun paaston värit vaihtuvatkin pääsiäisen juhlaan. Silloin jo pienet asiat jumalanpalveluksessa julistavat meille: ’juhla on tullut’! Se myös jälleen ohjaa sydämiämme siihen mikä on juhlan syy: Kristuksen ylösnousemus. Nyt jälleen paastonaikana jäämme odottamaan ylösnousemuksen aamua.
Ks. myös Paaston aika – mutta miksi?
Kysymys: Milloin sakramentit toimitetaan väärin? Jos naispappeus on väärin, onko sakramentitkin väärin toimitettu? Eikö kuitenkin luterilainen tunnustus sano, että ns. donatolaiset olivat väärässä ja että kelvottomienkin pastorien toimittamia sakramentteja voi ottaa vastaan? Eikö Lutherkin todennut, että ehtoollinen on pätevä, vaikka sen jakaisi paholainen tai heittiö, jos se vain on oikein toimitettu? Onko asetussanojen lausuminen ainoa edellytys pätevälle ehtoolliselle?
Vastaus: Sivustolle tulleessa kysymyksessä eteemme avautuu vyyhti erilaisia asioita, jotka vaativat selvittelyä. Mistä on kyse ehtoollisessa? Miten ymmärtää pappisvirka? Mitä ajatella naispappeudesta? Keitä olivat donatolaiset ja mitä se meihin littyy? Mitä luterilaiset tunnustukset asiasta opettavat ja mitä tulisi ajatella usein viitatusta Lutherin lauseesta Perkeleen toimittamasta ehtoollisesta?
Asiaan liittyviä kysymyksiä on siis varsin runsaasti. Kaikkiin näihin seikkoihin ei voida nyt pysähtyä syvällisesti tässä tekstissä. Esimerkiksi ehtoollisesta löytyy sivuilta kuitenkin runsain määrin aineistoa (Ks. täältä). Sen sijaan tämän tekstin tarkoituksena on yrittää saada tolkkua tähän vyyhtiin. Mikä olisi oikein ja suositeltavaa? Nyt esitetty kysymys ei ole vain teoreettinen, vaan se on aito ja haastava kysymys monelle, jotka pohtivat mahdollista osallistumista paikkakuntansa jumalanpalvelukseen.
Kysymyksen tärkeys liittyy tietenkin siihen, mihin kristitty voi mennä hyvin omintunnoin ehtoolliselle? Toisinaan on myös syytetty donatolaisuudesta niitä kristittyjä, jotka ovat kieltäytyneet osallistumasta sellaisiin jumalanpalveluksiin ja erityisesti sellaisille alttareille, joissa palvelee naispastori. Mistä tässä syytöksessä on kyse ja mitä siitä tulisi ajatella?
Lähetyshiippakunnan opetus on, että naispappeus on Kristuksen asetuksen vastainen. Yksikään teologi joka ottaa vakavasti Raamatun ja kirkon tradition, ei voi katsoa naispappeuden hyväksymistä onnistuneeksi ratkaisuksi. Jeesus kutsui 12 miestä apostoleiksi ja UT:ssa annetaan ohjeet pastorien viran täyttämisestä jatkossa. Aina tulee esiin myös sukupuoleen liittyvä vaatimus (ks. esim. Tiit. 1:5-6). Jeesus kritisoi aikansa kulttuuria monesta asiasta ja toimi myös radikaalisti aikansa kulttuurisia tapoja vastaan. Siksi apostolien miehisyydessä on kyse jostakin muusta kuin siitä, ettei Vapahtaja olisi voinut nousta kulttuuria vastaan. Jeesuksen valitsemat apostolit ja UT:n esimerkki on selkeä. Mitä enemmän argumenttia ”Jeesuksesta kulttuuristen käsitysten vankina” miettii, sitä kestämättömämmältä se tuntuu.
Tämän opillisen lankeemuksen ja viran murenemisen vakavuutta ja vaikutuksia sitten katsotaan eri tavoin niiden kristittyjen joukossa, jotka pitävät virkaratkaisua vääränä. Toisille se on kirkon viran jatkuvuuden totaalista katkeamista, jolloin naispastoreita ei voi pitää Kristuksen kirkon todellisina viranhaltijoina. Jotkut taas ehkä näkevät naispappeuden Jumalan tahdon ja alkuperäisen tarkoituksen vastaisena, mutta pitävät heitä kuitenkin viranhaltijoina.
Tämä teksti ei nyt käsittele syvemmin vaikkapa klassisia argumentteja naispappeudesta puolesta ja vastaan. Lyhykäisesti teeman perustelut löydät täältä. Sen sijaan pysähdyn sen kysymyksen ääreen, että kun naispappeus torjutaan, onko oikein myös vetäytyä ehtoollisyhteydestä, vai onko tämä esim. ”donatolaisuutta”.
Ns. donatolaiskiista koski kysymystä kirkon ja erityisesti sen viranhaltijoiden pyhyydestä. Pohjois-Afrikan kristityt olivat joutuneet erilaisten vainojen kohteeksi ja vainojen puristuksessa kristityt reagoivat eri tavoin. Raamattujen hallussapito oli laitonta ja jotkut luovuttivat seurakuntien arvokkaat kirjoitukset viranomaisille, kun taas toiset eivät. Vainojen jälkeen monien seurakuntalaisten ja muiden pastoreiden oli vaikea kunnioittaa sellaisia pastoreita, jotka olivat omaa asemaansa helpottaakseen luovuttaneet tekstejä seurakuntaa vainoavalle viranomaiselle.
Voimme ymmärtää suuttumusta ja hankaluutta tilanteessa, jossa vaikkapa pastori joka oli vainoissa kieltänyt uskonsa halusikin palata seurakuntaan paimeneksi. Samaan aikaan moni oli kokenut monenlaisia kärsimyksiä uskonsa tähden. Voimme ymmärtää donatolaisia ja näemme kuinka he joutuivat kokemaan myöhemmin myös kohtuuttomia toimia painostuskeinoina muuttamaan käsityksiään.
Samalla joudumme toteamaan, että heillä oli ongelmallisia käsityksiä. Vaikka pettymys joihinkin pastoreiden elämänvaelluksen asioihin ja sen todistukseen olisi ymmärrettävä, donatolaiset sanoittivat tätä pettymystään toteamalla, että luopuneiden pastoreiden toimittamat sakramentit eivät ole päteviä. Näin he tulivat sitoneeksi sakramentin pätevyyden ehtoollisen toimittajan elämänvaellukseen ja henkilökohtaiseen pyhyyteen. Pettymystä ja suuttumusta sanoitettiin teologisella tavalla, josta seurasi valtavasti kysymyksiä ja pakotti laajaan teologiseen keskusteluun. Alttari asetettiin alttaria vasten ja sakramentin oikeellisuuden ehdoksi asetettiin papin persoonaan kohdistuvia vaatimuksia. Kiista roihahti liekkeihin. Mitä tästä kaikesta tulisi ajatella? Mille alttarille voisi mennä?
Donatolaiset tuomittiin myöhemmin kirkolliskokouksessa. Augustinusta seuraten todettiin, että sakramentit ovat päteviä riippumatta papin persoonasta tai pyhyydestä. Tämä on ollut yleinen kristikunnan käsitys siitä saakka ja tähän käsitykseen myös luterilainen tunnustus viittaa sanomalla esim.:
VIII Mitä kirkko on?
Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin jumalattomienkin toimittamien sakramenttien käyttäminen sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. Onhan Kristus sanonut: ”Mooseksen (Matt. 23:2) istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset jne.” Sakramenteilla ja sanalla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin.
Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset, jotka eivät hyväksyneet sitä, että kirkossa saa käyttää hyväksi jumalattomien pappien palveluksia ja katsoivat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia.
Myöhemmin esim. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa painotetaan samaa asiaa. Näiden lausumien pohjalta on luterilaisessa kirkossa vahvasti painotettu, ettei tule katsoa pastorin pyhyyteen. Esimerkiksi herätysliikkeissä, joissa on toisinaan suhtauduttu hyvinkin kriittisesti kansankirkon julistukseen, on tämäkin lausuma mielessä kuitenkin osallistuttu yhteiseen ehtoollispöytään ja asetuttu kritisoitujenkin piispojen käsien alle pappisvihkimyksissä ja lähettien siunaamisissa.
Lutherkin vaikuttaa painottavan samaa asiaa ja tasaisesti viitataan Lutherin lausumaan Perkeleestä ehtoollisen toimittajana. On kuitenkin syytä yrittää katsoa tarkemmin mistä on kyse. Myöhemmän tradition sitaateissa puhutaan usein Perkeleen isoäidistä, mutta tarkalleen ottaen hän puhui Perkeleen äidistä.
Lyhyesti: virka ja sakramentit eivät ole meidän vaan Kristuksen. Hän on näet säätänyt sen kaiken ja jättänyt kirkon noudatettavaksi ja käytettäväksi maailman loppuun asti, eikä hän meitä petä. Siksi emme voikaan sitä muuksi muuttaa, vaan meidän on tehtävä hänen käskynsä mukaan ja pidettävä se. Jos me taas sitä muutamme tai parantelemme, ei se enää ole mitään, eikä Kristus ja hänen säätämyksensä ole siinä. En minä tahdo sanoa, niin kuin paavilaiset sanovat, ettei yksikään enkeli eikä Maria pystyisi aikaansaamaan ehtoollisaineiden muuttumista, vaan minä sanon näin: Tulkoon vaikka Perkele itse – jos hän nyt olisi niin hurskas, että hän tahtoisi tai voisi. Oletan, että sitten perästä päin saisin tietää, että Perkele oli hiipinyt virkaan tai omaksunut miehen hahmon ja antanut kutsua itsensä pappisvirkaan, ja että hän oli julkisesti kirkossa saarnannut evankeliumia, kastanut, pitänyt messuja, antanut synninpäästön sekä hoitanut sitä virkaa ja jakanut kirkkoherrana sakramenttia Kristuksen käskyn ja asetuksen mukaan. Kaikesta huolimatta meidän olisi tunnustettava, että sakramentit olivat oikeita: me saimme oikean kasteen, kuulimme oikean evankeliumin, saimme oikean synninpäästön ja vastaanotimme Kristuksen ruumiin ja veren oikean sakramentin.
Meidän uskomme ja sakramentti eivät saa olla persoonan varassa, oli se sitten hurskas tai paha, vihitty tai vihkimätön, kutsuttu tai sisään hiipinyt, Perkele tai hänen äitinsä. Ne ovat Kristuksen varassa, hänen sanansa varassa, hänen virkansa varassa, hänen käskynsä ja asetuksensa varassa. Niin pitkälle kuin nämä ulottuvat ja näitä noudatetaan, siellä kaikki sujuu hyvin, olipa toimittaja henkilönä kuka tai millainen tahansa. (Teoksesta Nurkkamessu ja pappisvihkimys).
Olemme jälleen Lutherin varsin lennokkaan lausahduksen äärellä. Luther viittaa asiassa ns. donatolaiskiistaan ja oikein herkuttelee aiheen äärellä. Hän sanoo, että vaikka itse Perkele mieheksi tekeytyneenä olisi antanut itsensä vihkiä oikein virkaan ja toimittaisi ehtoollisen, olisi se pätevä jos se oikein toimitetaan.
Luther hersyvään tyyliinsä haluaa sanoa, että sinun ei tarvitse epäillä ehtoollista tai asettaa toivoasi pastorin pyhyyteen. Kirkkoon mennessäsi ja ehtoolliselle osallistuessasi sinun ei tarvitse jännittää pastorin sieluntilaa tai elämänvaelluksen pyhyyttä. Mutta, aivan toinen asia on se, tuleeko mennä esim. sellaiselle ehtoolliselle jonka jakaa ”Perkeleen isoäiti” tai joku luopunut pastori. Siihen tämä teksti ei ota kantaa, vaikka sitä tällä tavalla joskus käytetäänkin.
Keskusteluissa Lutherin sitaattiin viitataan usein epäselvästi ja Lutherin varsinaista intentiota hämärtäen. Luterilaiset liittyivät kirkolliskokouksen käsitykseen donatolaisuudesta, mutta eivät kehottaneet menemään sellaisille alttareille jossa olisi erilaisia ongelmia, toimittaisiin jumalattomasti tai opetettaisiin väärin.
Luther asettaa huomionsa siihen, että kun asiassa toimitaan oikein, ei henkilön epäpyhyys voi häivyttää Kristuksen asetusta. On kuitenkin huomattava, ettei Lutherkaan tässä anna kirkolle lupaa kutsua ketään virkaan vastoin Kristuksen käskyä. Luther ei liioin rohkaise ihmisiä menemään sellaisille alttareille, joilla palvelisi Perkele tai hänen äitinsä (saati isoäiti!) miehen hahmossa. Luther siis maalaa silmiimme lähtemättömättömällä tyylillään äärimmäistä epäpyhyyttä, jota edustaa kuvassa Perkele. Edes äärimmäinen epäpyhyys ei voi turhentaa Kristuksen armoa, kunhan toimittaisiin Kristuksen asetuksen mukaan.
Tästä pääsemmekin kysymykseen Kristuksen asetuksesta.
Miten tulisi siis nähdä viran ja sakramenttien välinen yhteys? Kaste ja ehtoollinen eivät ole asiassa aivan yhteismitalliset. Pastorit vastaavat kasteista ja toimittavat sen normaalitilanteessa, mutta kristikunta on jo varhain tuntenut hätäkasteen käsitteen. Sen sijaan hätäehtoollista ei ole ollut, koska sitä ei ole pidetty pelastukselle välttämättömänä ja pastorit hoitavat sitä. Suomen ev.lut. kirkon uusimman kirkkolain opetus hätäehtoollisesta on nähdäkseni luterilaisuudessa varsin uusi ja ongelmallinen asia.
Kristuksen asetusta seurattaessa saamme olla turvallisella mielellä. Papin pyhyyttä tai Kristuksen läsnäoloa siunatuissa ehtoollisaineissa ei tarvitse arvailla, koska pyhät asetussanat saavat sen aikaan. Luterilaiset ovat myös opettaneet, että jos Kristuksen asetusta ei seurattaisi, olisi ehtoollisella vain leipää ja viiniä. Yksimielisyyden ohje Tunnustuskirjoissa puhuu ”toimituksen kokonaisuudesta” (Yksimielisyydenohje 527), eli pelkät asetussanat ei riitä.
Vaikka minä sanoisin kaikista maailman leivistä: Tämä on Kristuksen ruumis, siitä ei seuraisi yhtään mitään. Mutta kun me hänen käskystään, hänen asetuksensa mukaan sanomme ehtoollisella: ’Tämä on minun ruumiini’, silloin siinä on hänen ruumiinsa, ei jonkin meidän lausumamme hokkuspokkuksen tähden vaan hänen antamansa käskyn voimasta, sen tähden, että hän itse on käskenyt meidän sanoa ja tehdä juuri niin ja että hän on sitonut oman käskynsä ja tekonsa meidän lausumiimme sanoihin.
Luterilaisessa teologiassa on erilaisia kannanottoja siihen, mitä sisältyy oikeaan toimittamiseen. Ehtoolliselle tarvitaan ainakin messun toimittaja ja siihen osallistujat. Kristuksen asetus ja hänen sanansa luovat sakramentin, kun sana yhdistyy ehtoolliselementteihin. Mutta pyhä sakramentti vaatii aina tietyn paikan ja tarkoituksen. Mikä hyvänsä asetussanojen lukeminen vaikkapa pilkan vuoksi tai lasten leikeissä ei luo pyhää sakramenttia.
Kysymys siten on, sisältyykö siihen virka? Hyvin perusteltua on katsoa sen sisältyvän. Yksi klassinen viran asetuskohta löytyykin Jeesuksen sanoista apostoleille. Käsky “tehkää tämä minun muistokseni” annettiin “niille kahdelletoista” (esim. Matt. 26:20). Ehtoollisella pastori edustaa Kristusta. Ehtoollista toimitettaessa pastori lainaa suunsa ja kätensä Kristukselle. Pastorit ovat Paavalin sanoin Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoita (1. Kor. 4:1), eli huolehtivat evankeliumista ja pyhistä armonvälineistä. Pastorin on Jeesuksen persoonassa ja hänen nimessään, hänen säädöksestään ja käskystään lausuttava sanat: ’Tämä on minun ruumiini’. Lutherin oppi konsekraatiosta on se, että sakramenttia toimittava pappi ottaa suuhunsa Jumalan oman luomissanan ja niin toteuttaa messun ihmeen (Ks. Hardt, Alttarin sakramentti 57). Siten on myös luonnollista ymmärtää Augsburgin tunnustus samoin.
Silloin joudutaan vaikeaan tilanteeseen, jos ohi Kristuksen asetuksen ja sanan kutsutaan pastoreiksi henkilöitä, jotka eivät kuitenkaan voi saada pätevää kutsua Kristuksen Kirkon näkökulmasta, eivätkä voi olla aidon apostolisen viran kantajia. Silloin on vaarassa rikkoutua se asetus, jonka Herra Jeesus on kirkolleen antanut ja jonka ulkopuolella ei ole todellista sakramenttia.
Simo Kiviranta on todennut aiheeseen liittyen:
Usein ajatellaan, että ehtoollinen on kirkon työmuoto ja -väline. Tähän on sanottava, että kirkko on vain palvelija ja vastaanottaja. Ehtoollinen ei ole kirkon käsissä vaan Kristuksen. Onhan kyse Herran ehtoollisesta, sillä Kristus yksin saa aikaan sen todellisella läsnäolollaan. Tämä tarkoittaa silloin sitä, että jotta me saamme oikean lahjan, meidän on tarkoin noudatettava sitä, mitä Herra itse siitä sanoo. Kaiken on tapahduttava hänen asetuksensa ja ohjeensa mukaan. Tällöin Herran ehtoollisella on myös seurattava saman Herran käskyä (1.Kor. 14:37) ehtoollisen toimittajasta. Jo yläsalista alkaen ehtoollinen on säädetty apostolien toimitettavaksi. ”Tehkää tämä minun muistokseni.” Siten ehtoollinen edellyttää luterilaisen tunnustuksenkin mukaan oikein kutsuttua ja vihittyä virkaa. Muutoin kaikki ei tapahdu oikein ja järjestyksessä. Kirkon historiakin osoittaa, että jos ehtoollisen voi toimittaa kuka tahansa, koko sakramentin vietto villiintyy ja se menettää pyhän asemansa. (Pyhäkön Lamppu 1/2003).
Täten voimme todeta alkuperäiseen kysymykseen seuraavaa: Pidättäytymisessä naispastorin toimittamalta ehtoolliselta ei ole kysymys donatolaisuudesta, vaan siitä, ettei haluta osallistua sellaiseen jumalanpalvelukseen, jossa rikotaan Jumalan asetusta vastaan. Asia ei liity mitenkään naispastorin henkilökohtaiseen pyhyyteen, vaan siihen, että hänen toimimisensa pappisvirassa on kirkon Herran tahdon vastaista. Samoin voimme todeta, että Lutheria käytetään valitettavan ongelmallisesti asiassa.
Kenelläkään ei tietenkään ole jonkinlaista ’hengellistä kuumemittaria’ joka värähtäisi silloin, kun ehtoollinen on pätevä, tai päinvastoin kun se ei ole pätevä. Kristus on antanut omilleen suuren taivaallisen lahjansa, joka tulee toimittaa hänen asetuksensa mukaan. Ehtoollisen yksi merkitys on julistaa syntiselle kirkkaana ja varmana Jumalan armoa. Ehtoolliselle ei tule mennä huonolla omallatunnolla ja epävarmana siitä onko se oikein. Silloin jotakin tärkeää jää ehtoollisen olemuksesta toteutumatta oli se pätevä tai ei.
Me katsomme, että jos sitä mitä Kristus on käskenyt ja lähettänyt seurakunnan tekemään toteutetaan viran suhteen ongelmallisesti, joudumme vaikeisiin kysymyksiin. Meidän tulisi sen sijaan pyrkiä kohti uskollisuutta ja selkeyttä. Siksi ei ole hyvä käydä sellaisilla alttareilla, joissa Kristuksen asetus ja sana hämärtyy. Mene sen sijaan sinne, jossa voit iloiten ja turvallisin mielin nauttia Vapahtajasi ja hyvän paimenesi Herran Jeesuksen kalliin lahjan.
Uuden testamentin kirjeissä törmäämme luetteloihin, joissa kehotetaan elämään ja toimimaan tietyllä tavalla. Ajatellaan vaikka 1. Kor 13:n rakkauden ylistystä tai Gal. 5:n Hengen hedelmiä. Luterilaisina saatamme mieltää nämä kehotukset vain syyttävänä lakina. Kyse olisi siis lain toisesta käytöstä, jossa käskyjen päämääräksi muodostuu pelkästään osoittaa, että olemme syntisiä ja armon tarpeessa. Muiden kohtien perusteella tiedämme, ettemme pysty käskyjä täyttämään. Niinpä meidät armahdetaan näistäkin vioista Jeesuksen tähden.
On kyllä totta, että yllä mainituissa ja vastaavissa kohdissa kristitty aina törmää vaatimukseen, jota ei voi kokonaan täyttää. Siksi ne yhä uudelleen vievät meitä katselemaan kohti Jeesuksen täydellisyyttä ja hänen valmistamaansa pelastusta.
Kuitenkin on tärkeää havaita, ettei Paavali esitä näissä luetteloissa käskyjä pelastuksen ehtona, vaan seurauksena. Tämä näkökulma avautuu seuraavasta lainauksesta:
Siksi, rakkaat ystävät, niin kuin olette aina totelleet minua, kun olen ollut luonanne, totelkaa vielä enemmän nyt, kun olen poissa: tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne. Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa. Tehkää kaikki nurisematta ja empimättä, jotta olisitte moitteettomia ja puhtaita, nuhteettomia Jumalan lapsia tämän kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä. Te loistatte siinä kuin tähdet taivaalla, kun pidätte esillä elämän sanaa (Fil. 2:12-16).
Mikään suomenkielen käännös ei ole onnistunut kääntämään oikein kohtaa: tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne. Paavali ei puhu työn tekemisestä jonkin saavuttamiseksi, vaan jonkin mukaan toimimisesta. Paavali kehottaa filippiläisiä toimimaan pelastuksensa mukaan. Heille on jo lahjoitettu pelastus. He ovat iankaikkisen elämän perillisiä, uuden luomakunnan jäseniä. Nyt heidän tulee elää todeksi tätä identiteettiään.
Tämä esimerkki avaa kirjeiden eettistä opetusta. Kun Paavali kehottaa seurakuntalaisia rakastamaan toisiaan, kyse on siitä, että he eläisivät todeksi sitä, mitä ovat jo saaneet. He ja me olemme jo saaneet uuden elämän lahjan. Olemme matkalla kohti uutta luomakuntaa, jossa ei ole enää syntiä. Tätä uutta elämää meitä kutsutaan jo nyt harjoittelemaan. Kun meidät on kasteessa liitetty Kristukseen, Kristuksen elämä virtaa meihin ja vaikuttaa meissä Kristuksen tekoja. Me harjoittelemme sitä elämää, joka koittaa viimeisen päivän ylösnousemuksessa. Pelastettu pyrkii opettelemaan, mitä on olla nöyrä, iloinen, rauhallinen, uskollinen ja lempeä. Sellainen on Kristus ja sellaista pelastus vaikuttaa myös hänen ruumiinsa jäsenissä.
Ehkä muistat seuraavan tapauksen: Matkustajalentokone nousi ilmaan lentokentältä New Yorkista 15.1.2009. Nousussa kone lensi suoraan lintuparveen, minkä vuoksi molemmat koneen moottorit sammuivat. Pian oli selvää, ettei olisi mahdollista yrittää laskeutumista millekään lähikentälle. Ainoan hengissä säilymisen mahdollisuuden koneen matkustajille ja maan pinnalla liikkuville ihmisille tarjosi hätälasku Hudsonin jokeen.
Seuraavien minuuttien aikana koneen kapteenin piti tehdä satoja pieniä ratkaisuja, säätöjä ja ohjausliikkeitä. Lopulta kone saatiin käännettyä joen suuntaiseksi, nokka pidettiin alhaalla, kunnes lähellä jokea se nostettiin ylös ja saatiin turvallinen ”mahalasku”. Kukaan ei menettänyt henkeään.
Oliko koneen kapteeni Chesley Sullenberger luonnonlahjakkuus? Ei. Hän itse muotoili asian tähän tapaan: 42 vuoden ajan olen ikään kuin tehnyt pieniä talletuksia pankkiin, kun olen harjoitellut ja opettanut (lentämistä). 15. tammikuuta katetta oli tarpeeksi, jotta sain tehtyä valtavan noston tililtäni.
Miten tämä sitten liittyy Uuden testamentin kirjeiden käskyluetteloihin? Vastaus löytyy käsitteestä nimeltä ”hyve”. Hyve on hyvä luonteenpiirre, joka näkyy teoissa. Hyveitä voidaan harjoitella. Kehittämällä hyviä tottumuksia, näistä tottumuksista tulee aikaa myöden pysyviä ominaisuuksia. Sanotaankin, että tottumus on toinen luonto. Antiikin aikana päähyveinä pidettiin Platonin luettelemia viisautta, oikeudenmukaisuutta, kohtuullisuutta ja rohkeutta. Uuden testamentin kirjeiden käskyluettelot on hedelmällistä nähdä luetteloina kristillisistä hyveistä.
Miten hyveitä sitten kehitetään? Kyse on pienistä askelista ja määrätietoisesta harjoittelusta. Keihäänheittäjä tarvitsee tuhansia toistoja, jotta koko suorituksesta tulisi automaatio. Viulisti harjoittelee tuhansia tunteja saadakseen oikean soiton ”tulemaan selkärangasta”. Samalla määrätietoisuudella kehitetään myös hyveitä.
Mutta eikö kristillisessä elämässä ole kyse aitoudesta ja sen hetkisen tuntemuksen mukaan toimimisesta? Eikö kristillinen usko toimi vapaudesta eikä pakosta käsin? Ajatellaanpa vertailun vuoksi jälleen viulistia. Jos minä otan viulun käteen ja soitan aidosti sitä, miltä sillä hetkellä tuntuu, on luvassa korvia särkevää meteliä. Vapaus onkin kurinalaisuuden hedelmä. Viulunsoiton vaivaton kepeys syntyy vasta lukemattomien toistojen kautta. Eikä näitä lukemattomia toistoja suoriteta aina aidosta tunteen palosta, vaan usein melko tuskaisestikin.
Kun sovellan tätä ajatusta kristityn hyveiden harjoitteluun, en toki tarkoita, että meidän pitäisi kieltää tunteemme. Tunteet on hyvä tunnistaa, mutta ne eivät saa määrätä hyveiden kehittämistämme.
Miten hyveitä siis harjoitetaan ja harjoitellaan? Lähestymme kysymystä konkreettisen tekstin avulla. Tässäkään kohdassa Paavali ei pyri sanomaan, että ”koettakaa olla kivoja”. Hän välittää syvemmän viestin:
Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. (Kol. 3:12-16).
Tekstikohdassa hyveissä harjaantumisen paikka on seurakunta. Läheisessä yhteydessä tulistutaan, pahoitetaan mieli, asettaudutaan toisen yläpuolelle, jätetään toinen huomiotta jne. Siksi Paavali kehottaa pientä Kolossan seurakuntaa harjoittautumaan yhdessä kohti kristillisen rakkauden mukaista elämää. Toki näitä hyveitä harjoitellaan myös maailman keskellä.
Mutta kristityn elämän malli pitää opetella seurakunnan yhteiselämässä. Niinpä meilläkin tulee olla seurakuntayhteys, jossa voimme opetella kristillisiä hyveitä. Yhteisö on paikka, jossa kasvamme. Mutta koska kyseessä on kristillinen yhteisö, antaa Jumalan sanan lukeminen sen maailmankuvan, joka ohjaa meitä näkemään asiat oikeassa valossa. Jos täytämme itsemme sanalla, alkaa sana näkyä jäsenissämme. Jos täytämme itsemme television saippuasarjoilla, alkavat ne näkyä jäsenissämme.
Kolossalaiskirjeen hyveluettelo ei ole kattava lista ja tässäkin otan esiin kaksi hyvettä, joista ensimmäinen on sydämellinen armahtavaisuus. Kun kohtaamme ihmisiä, jotka toheloivat eri asioissa kuin me itse, tulemme herkästi kylmiksi näitä kohtaan. Heidän virheensä ja taitamattomuutensa on typerää. Kun sätimme mielessämme noita muita, unohdamme taitavasti omat heikkoutemme. Meitä ei ole kutsuttu sättimään, vaan auttamaan toisia; lausumaan rohkaiseva sana, osoittamaan teoillamme, ettemme hylkää. Hyvä harjoitus voisi olla vaikkapa se, että kun toisen tumpelointi ärsyttää, pyrinkin joka kerta sanomaan hänelle aidosti rohkaisevan sanan.
Toiseksi poimin listalta nöyryyden. Nöyryys on oiva esimerkki keskitien hyveestä. Tien toisella puolen on ylpeyden oja ja toisella itsensä vähättelyn allikko. Nöyryyttä harjoittava pyrkii tuntemaan sekä omat vahvuutensa että heikkoutensa. Hän ei kehuskele osaamisellaan, mutta tarttuu toimeen, kun huomaa, että hänen taitojaan tarvitaan. Hän ottaa kiitoksen ja kehut vastaan vilpittömin mielin. Nöyrää ei haittaa, vaikka joku muu ”olisi parrasvaloissa”. Hyvää nöyryyden harjoitusta voisi olla esimerkiksi se, että seuraavan kerran, kun etsitään tietyn asian osaajaa, ja jos sinä tiedät tehtävän sinulta hoituvan, ilmoittaudut vapaaehtoiseksi ilman vähättelyä ja näennäistä nöyristelyä.
Täydellisen hyveellisiä syntisistä ihmisistä ei ajassa tule, ja vaikka harjoittelumme epäonnistuisi täysin, säilymme silti pelastettuina, kunhan pysymme armovälineiden yhteydessä. Mutta koska seurakunta on Kristuksen ruumis (j. 15), ja sinä olet Kristuksen jäsen, on sinut on kutsuttu katselemaan, millaisia hyveitä Kristus harjoitti. Armovälineiden avulla Kristukseen yhdistettynä sinäkin saat elämäsi Jeesuksen elämästä. Tulkoon siis tämä elämä näkyviin sinun jäsenissäsi.
Ks. myös hyvät teot ja Täytyykö kristityn kuulua johonkin seurakuntaan?
Molemmin puolin vuodenvaihdetta on elokuvamaailmassa kohistu suoratoistopalvelu Netflixin vyörymistä vakavasti otettaville elokuvamarkkinoille omilla elokuvillaan. Netflixin tuotannot ovat tunnettuja siitä, että ohjaajille annetaan suhteellisen vapaat kädet tehdä rahoituksella haluamansa kaltainen elokuva.
Teatterilevityksessä elokuvat käyvät vain pyörähtämässä, jotta ne kelpaavat palkintoehdokkaiksi esimerkiksi Oscar-gaalaan. Itse pienten lasten isänä, joka harvoin ehtii elokuvateatteriin, mutta joka nauttii kunnianhimoisista elokuvista, olen tervehtinyt muutosta innokkaana. Jo tämän vuoden aikana olen ehtinyt katsoa kolme Netflixin alkuperäistuotantoa olevaa elokuvaa, jotka nousevat näkemistäni viime vuosien parhaimmistoon. Viimeisimpänä näistä on ollut Fernando Meirellesin elokuva ”Kaksi paavia”. Elokuva on joitakin tuttujani ärsyttänytkin, mutta ajattelen, että sillä on luterilaiselle kristitylle paljonkin annettavaa.
Elokuva on siis ehtinyt herättää myös itsessään pienoista kohua. Kirkollinen satu, jossa Paavi Benedictus XVI keskustelee kardinaali Jorge Bergoglion (tuleva Paavi Fransiscus I) kanssa eroamisensa kynnyksellä, on ilahduttanut niitä, jotka näkevät Fransiscuksen maailmanlaajuisen uudistuksen johtohahmona, ja ärsyttänyt niitä, jotka arvostavat emerituspaavin syvää oppineisuutta.
Elokuva onkin ilmiselvästi satu ja tarkoitushakuinen sellainen. Elokuvantekijä ei ole yrittänytkään väittää, että paavien välinen tapaaminen olisi totta, vaan hän omasta näkökulmastaan yrittää hahmottaa kahden paavin yhteistä uskoa, mutta erilaista lähestymistapaa virkansa hoitoon. Nykyinen paavi esitetään todellisuuteen nähden ehkä vieläkin progressiivisempana, kun taas Benedictus XVI on vieläkin todellista joustamattomampi. Tällä luodaan tietysti elokuvalle välttämätöntä vastakkainasettelua.
Jos tämän satuelementin ohi kykenee katsomaan, on elokuva lopulta hieno kertomus vääjäämättömästä tosiasiasta, etteivät synti ja heikkous jätä rauhaan hurskaintakaan paavia. Elokuvassa onkin hieno muutaman kohtauksen sarja, jossa miehet ripittäytyvät toisilleen. Bergoglio kertoo, ettei voisi ikinä olla paavi vuosikymmenten takaisten virheidensä takia. Takaumakohtaus, jossa kardinaali käy läpi tekojaan (ja tekemättä jättämisiään) sotilasjuntan hallitessa Argentiinaa, muistutti itseäni monin tavoin Schindlerin listan hienosta kohtauksesta, jossa satoja juutalaisia pelastanut Oscar Schindler itkee, ettei tehnyt tarpeeksi. Elokuvan Bergoglio oli auttanut monia ja siltikin päällimmäisenä oli katumus kaikesta, missä epäonnistui tai teki väärin. Tämä on lopulta hyvä kristillisen hurskauden kuva: Pyhä Henki vaikuttaa hyviä töitä ja kasvua, mutta yhä enemmän hän myös osoittaa meille syntejämme.
Nykyisen emerituspaavin hahmo lohduttaa ripittäytyvää sanoilla, jotka ensin vaikuttavat ontoilta: ”olet vain ihminen”. Ensin tämä kuulostaa nykyihmisen tarpeelta muistuttaa, että synti ja virheet pitää vain hyväksyä, sillä olemme vain ihmisiä. Kuitenkin pienen tauon jälkeen Benedictus XVI osoittaa Sikstuksen kappelin kuvaa ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta, jonka käsissä ja kyljissä on haavat, ja jatkaa: ”… mutta siinä hän on: ihminen”.
Ihmisyys ei ole tekosyy synnille, vaan muistutus siitä, että lankeemuksen tähden synnistä ei tässä ajassa kokonaan vapaudu. Kuitenkin Pyhä Henki osoittaessaan synnin, osoittaa myös, minne sitten tulee katse ohjata: Jeesukseen Kristukseen, joka tuli ihmiseksi, mutta eli ilman syntiä ja sovitti meidän syntimme ristillä.
Lopulta elokuva muistuttaa arkaa suomalaista kristittyäkin siitä, ettei kristinuskon sanoma ole populaarikulttuurissakaan muuttunut merkityksettömäksi. Kristillinen vakaumus ei aina ole kovin salonkikelpoista, mutta kahden paavin kaltainen elokuva osoittaa, että myös kristittyjä taiteessa kuvataan, ja että tietystä elokuvan tarkoitushakuisuudesta huolimatta jopa paaveja – jotka roomalaiskatolisen kirkon skandaalien myötä nähdään usein ennemmin tekopyhinä ja rikollisia suojelevina – voidaan kuvata aidosti ja syvästi hurskaina ja Kristuksessa heikkoina ihmisinä. Ehkä tällainen voi rohkaista meitäkin arjessa näyttämään väriämme.
Ks. paaviudesta myös Paavin valta ja johtoasema