1. ISRAELILAISTEN PAKKOSIIRTO 732-721 eKr

Israelin kymmenen kadonnutta heimoa ovat askarruttaneen monen mieliä. Kuinka näille heimoille kävi? Ovatko ne todella kokonaan hävinneet vai ”piileskelevätkö” ne jossain? Palaavatko nämä heimot vielä joskus takaisin Israelin maahan? Koskevatko Vanhan testamentin profetiat vielä näitä heimoja?

MITÄ 10 HEIMOA OVAT?

Israelin valtakunta jakaantui kuningas Salomon jälkeen kahteen osaan, kun pohjoiset heimot kieltäytyivät tunnustamasta Salomon poikaa Rehabeamia uudeksi kuninkaaksi. 1. Kuningasten kirjan mukaan ”Rehabeamista tuli vain niiden israelilaisten kuningas, jotka asuivat Juudan kaupungeissa” (12:17). Juudan heimoon osittain sulautuneina olivat kuitenkin myös Simeonin heimo ja lähes sukupuuttoon tapettu Benjaminin heimo (Tuom. 20). Tätä eteläistä, Daavidin suvun kuninkaatta jatkanutta valtakuntaa alettiin kutsua nimellä Juuda.

Muut Israelin heimot valitsivat kuninkaakseen Jerobeamin, joka valitsi pääkaupungikseen Efraimin heimon alueella olleen Sikemin kaupungin (nyk. Nablus, 1. Kun. 12:20-25). Jerobeamin taakse ryhmittyivät seuraavat heimot: Ruuben, Isaskar, Sebulon, Daan, Naftali, Gaad, Asser, Efraim ja Manasse. Näiden yhdeksän lisäksi näiden heimojen alueella asui osa maattomasta leeviläisten pappisheimosta. Näin laskettuna pohjoisia heimoja oli kymmenen. Näiden heimojen muodostamaa kuningaskuntaa alettiin nimittää Israeliksi.

Raja Juudan ja Israelin välillä ei kuitenkaan ollut ehdoton. Välillä valtakunnat olivat liitossa keskenään ja niiden kesken oli paljon yhteyksiä. Monet pohjoisvaltakunnan asukkaat kävivät edelleen Jerusalemin temppelissä, mikä herätti suuttumusta Israelin vallanpitäjissä. Syntyneiden ongelmien takia Leeviläisetkin halusivat myöhemmin liittyä Juudan yhteyteen (2. Aik. 11:13-14). Raja valtakuntien välillä myös vaihteli, koska ne kävivät toisinaan sotaa myös keskenään. Juuda mm. valloitti kaupunkeja Efraimin vuoristosta (2. Aik. 15:8 KR). Toisen aikakirja mukaan Juudan ja Benjaminin heimojen keskuuteen asettui kuningas Aasan (n. 910-870 eKr) aikana Israelista siirtyneitä efraimilaisia, manasselaisia, sekä simeonilaisia. (2. Aik. 15:9). Ei ole tietoa, sulautuivatko nämä siirtolaiset etelän asukkaisiin vai säilyttivätkö he identiteettinsä.

PAKKOSIIRTOLAISUUDEN ALKU

Vuonna 732 hyökkäsi Assyyrian kuningas Tiglat-Pileser III (745-727 eKr) Damaskokseen ja Israeliin. Hän valtasi Israelin pohjoisosan, ”Gileadin, Galilean ja koko Naftalin heimon alueen, ja siirsi alueen asukkaat Assyyriaan” (2. Kun. 15:29). Tiglat-Pileserin piirtokirjoitus vahvistaa nämä Raamatun tiedot. Israelin ydinalueet Samariassa jäivät assyyrialaisilta valtaamatta, ja kuningaskunta säilyi Hoosean johdolla vielä kymmenkunta vuotta. Israelin heimoista ainakin Naftalille, Daanille, Ruubenille, Gaadille ja Manassen itäosalle alkoi pakkosiirtolaisuus kuitenkin siis jo vuonna 732 eKr. Naftaliin asetettiin assyyrialainen käskynhaltija.

Tiglat-Pileserin seuraaja, Assyyrian kuningas Salmanassar V (726-722 eKr) saapui vuonna 725 valloittamaan Israelia. Hän sai maan haltuunsa, mutta pääkaupungin, Samarian, piiritys kesti peräti kolme vuotta. Raamatun mukaan Salmanassar ”siirsi israelilaiset Assyyriaan ja sijoitti heidät Halahiin, Gosaniin Haburin varsille sekä Meedian kaupunkeihin” (2. Kun. 17:6). Tämä tapahtui vuosina 722 / 721 eKr. 

MAAHAN JÄÄNEET ISRAELILAISET

Assyyrian kuningas Sargon II (722-705 eKr) väittää piirtokirjoituksessaan, että pakkosiirtoon vietiin tuolloin Israelista 27.290 ihmistä. Tätä lukumäärää on tutkimuksessa pidetty liioiteltuna (Junkkaala & Louhivuori, Raamatun maa 1993, 178). Israelilainen arkeologi Israel Finkelstein on puolestaan arvioinut, että assyyrialaisten vuosina 732-721 viemät noin 40.000 pakkosiirtolaista vastasivat noin viidettä osaa pohjoisvaltion, Israelin asukasmäärästä. Israeliin olisi siis jäänyt tai jätetty neljä viidennestä väestöstä eli noin 160.000 asukasta (The Bible unearthed 2001). 

Daavidin ajan väestönlaskun (800.000 asekuntoista miestä Israelissa, 2. Sam. 24:9) perusteella voisi maahan jääneiden määrän olettaa olleen vielä huomattavasti suuremman kuin 160.000. Arkeologisten löytöjen perusteella ei Israelin asutuksessa myöskään ole havaittavissa laajaa autioitumista näihin aikoihin. On arveltu, että ”maanviljelijäväestö jäi paikoilleen, mutta yläluokka vietiin pakkosiirtolaisuuteen Assyyriaan” (Ilmari Soisalon-Soininen, Israelin kansan historia 1987, 106).

Assyyrian hyökkäyksen kohteeksi joutuneesta Israelin kuningaskunnasta tiedetään myös paenneen huomattavasti ihmisiä Juudan alueelle. Jerusalemin kaupungin koko kasvoi näet viisinkertaiseksi tänä aikana, ja vaati uuden muurin rakentamista Hiskian aikana (Maguen Broshi, Bread, Wine, Walls and Scrolls 2001, 174).

On myös olemassa suora raamatullinen todiste siitä, että valloitetun Israelin alueelle jäi edelleen paljon asukkaita. Juudan kuningas Hiskia (716-687 eKr) näet lähetti israelaisten pakkosiirtolaisuuteen viemisen jälkeen ”sanan kaikkialle Israeliin ja Juudaan; Efraimin ja Manassen heimoille hän toimitti viestin kirjeitse. Hän kutsui kaikkia Jerusalemiin Herran temppeliin viettämään pääsiäistä Herran, Israelin kuninkaan, kunniaksi” … ”koko Israelissa Beersebasta Daaniin asti kuulutettiin, että kaikkien oli tultava Jerusalemiin viettämään pääsiäistä … Koko kansa ei ollut pitkään aikaan viettänyt sitä yhteisesti, niin kuin laki määrää” (2. Aik. 30:1, 5). Syynä tähän oli ollut se, että maa oli ollut jakaantuneena Juudaan ja Israeliin. Kerrotaan, että ”juoksijat kulkivat kaupungista toiseen pitkin Efraimin ja Manassen aluetta, Sebulonin alueelle asti. Kaikkialla heitä pilkattiin ja ivattiin. Vain jotkut Asserin, Manassen ja Sebulonin heimojen miehet nöyrtyivät ja lähtivät Jerusalemiin” (2. Aik. 30:10-11). He eivät vieläkään olleet valmiit alistumaan Jerusalemista johdettuun ja sinne keskittyvään uskonnon harjoittamiseen. Mutta Israelin kymmenestä heimosta oli vielä paljon ihmisiä jäljellä maassa!!!

Israelin kuningaskunnan kukistumisen jälkeen puhutaan kuitenkin koko maasta nimellä Israel, vaikka jäljellä oli enää Juuda: ”Israelin sukukunnan pois vieminen ei kuitenkaan hävittänyt Israelin nimeä pyhästä historiasta. Uskonnollisessa mielessä eteläinen Juudan kuningaskunta edusti siitä lähtien Jumalan valittua kansaa. Näin säilyi ajatus Israelin ja Jumalan välisestä pyhästä liitosta sekä kansan valinnasta ja tehtävästä (Iso Raamatun tietosanakirja ’Israel’). 

SAMARIALAISET UUDISASUKKAAT

Ankarimmin väestön pakkosiirto koski Israelin kuningaskunnan pääkaupunkia Samariaa ja sen ympäristöä. Mahdollisten kapinayritysten estämiseksi siirsi Assyyrian kuningas ”Babyloniasta, Kutasta, Avvasta, Hamatista ja Sefarvaimista uusi asukkaita Samarian kaupunkeihin. Nämä israelilaisten sijaan tulleet ottivat Samarian haltuunsa ja asettuivat sen kaupunkeihin”. Nämä tulokkaat palvelivat omia epäjumaliaan, mutta heidän luokseen lähettiin Assyyrian pakkosiirtolaisten parista myös pappi opettamaan heille Israelin Jumalan palvelemista: ”Vaikka he palvelivat Herraa, he palvelivat myös omia jumaliaan niiden kansojen tavoin, joiden joukosta heidät oli siirretty Samariaan” (2. Kun. 17:33). Heistä muodostui samarialaisten kansa ja uskonnollinen ryhmä, jonka jäseniin Jeesus törmäsi 700 vuotta myöhemmin, ja joita edelleen on Sikemin ympäristössä Samariassa sekä Israelissa noin 500-700 henkeä.

JUUDAN PAKKOSIIRTO VERTAILUKOHTANA

Vertauskohdan Israelin kymmenen heimon pakkosiirrolle tarjoaa Juudan pakkosiirto 125 vuotta myöhemmin (598 eKr). Silloin Babylonian Nebukadnessar ”vei pakkosiirtolaisuuteen koko Jerusalemin, kaikki sen päälliköt ja varakkaan väen, kymmenentuhatta yhteensä, ja jokaisen sepän ja kirvesmiehen. Paikoilleen jäivät vain seudun köyhät” (2. Kun. 24:14). Myöhemmin kuningas Nebusaradan ”vei pakkosiirtolaisuuteen loputkin, mitä kansasta oli kaupungissa jäljellä … Köyhästä väestä henkivartioston päällikkö jätti osan tekemään työtä viinitarhoissa ja pelloilla” (2. Kun. 25:11). Viljelyksen ja siitä saatavien tulojen vuoksi maata ei voitu jättää autioksi. Babylonian kuningas asetti Gedaljan hallitsemaan maahan jätettyä kansanosaa. Jopa Juudan sotaväen päälliköt ja heidän miehensä jäivät asumaan maahan (2. Kun. 25:22-23). Nehemian kirjassa (11:25-36) on Yohanan Aharonin mukaan luettelo niistä Juudan ja Benjaminin kaupungeista, joissa säilyi asutus katkeamatta pakkosiirtolaisuuden ajan (The Land of the Bible 1979, 91).

YHTEENVETO

Mikäli Sargonin tieto pitää paikkansa, voidaan ajatella noin 40.000 israelilaisen joutuneen lähtemään kotiseudultaan Israelin pohjoisesta kuningaskunnasta Kaksoisvirtainmaahan. Vain näiden kohdalla voidaan puhua ”Israelin kadonneista heimoista”. Suurin osa israelilaisista ei kadonnut vaan he jäivät asumaan aloilleen. Osa muutti eteläisen Juudan kuningaskunnan alueelle. Pahimman väestökadon kokeneen Samarian asukkaiden tilalle tuotiin Kaksoisvirtainmaasta siirtolaisia, joista muodostui samarialaisten sekakansa. Suurin osa israelilaisista ei siis kadonnut mihinkään vaan jatkoi elämäänsä Israelin maassa!

New Standard Jewish Ensyclopedia toteaa: ”On historiallinen tosiasia, että jotkut kymmenen heimon jäsenet pysyivät Palestiinassa, jossa erillään samarialaisista jotkut heidän jälkeläisistään säilyttivät pitkään identiteettinsä juutalaisen väestön keskuudessa, toiset sulautuivat, kun taas toiset todennäköisesti liittyivät viimeisiin Juudan pakkosiirtolaisiin, jotka vuosina 597-586 eKr vietiin Assyyriaan”.

Yhtenä pienenä todisteena israelilaisen asutuksen jatkumisesta on se, että Jeesus-vauvan kohtasi Jerusalemin temppelissä Asserin heimoon kuuluneen naisprofeetta Hannan (Luuk. 2:36). Asserin heimonhan piti olla yksi näistä kadonneista kymmenestä heimosta, jotka oli viety pakkosiirtolaisuuteen jo 721 vuotta ennen Kristusta!

2. MITÄ PAKKOSIIRRETYILLE ISRAELILAISILLE TAPAHTUI?

Raamatun ilmoituksen mukaan Israelin pakkosiirtolaiset sijoitettiin ”Halahiin, Gosaniin Haburin varsille sekä Meedian kaupunkeihin” (2. Kun. 17:6). Kaksi ensin mainittu paikkaa on sijoitettu Pohjois-Mesopotamiaan. Assyyrialaiset valloittivat sekä Gosanin maakunnan (2. Kun. 19:12, Jes. 37:12) että Meedian. Israelilaisten sijoittaminen sinne oli ilmeisesti osa assyyrialaisten ”hajoita ja hallitse” -politiikkaansa. Kansat sekoitettiin vastarinnan kitkemiseksi.

Halah ja Gosan sijaitsivat pohjoisessa, kun sen sijaan Meedia oli idässä. Israelilaiset siis erotettiin toisistaan. Tiedetään, että ”assyyrialaisten menetelmiin kuului, että pakkosiirtolaisuuteen määrätyt hajoitettiin pieniksi ryhmiksi, jotka vietiin valtakunnan eri osiin. Siirretyt sulautuivat siten ennen pitkää paikalliseen väestöön” (Soisalon-Soininen 1987, 106). Babylonialaiset sen sijaan asuttivat myöhemmin Juudan pakkosiirtolaiset suppeammalle alueelle, mikä edisti kansallinen yhtenäisyyden ja identiteetin säilymistä.

Israelin kymmenen karkotetun heimon jäsenten on yleensä ajateltu menettäneen identiteettinsä vieraassa maassa ja sulautuneet paikallisiin kansoihin (esim. Raamatun maat ja kansat 1983, 145; Soisalon-Soininen 1987, 109). 

Israelilaiset olivat jo omassa maassaan palvoneet pakanallisia epäjumalia, mikä helpotti heidän sulautumistaan pakanakansoihin. Toisen kuningasten kirjan mukaan israelilaiset ”olivat alkaneet noudattaa niiden kansojen tapoja, jotka Herra oli hävittänyt heidän tieltään” (17:8). Juudalaisten identiteetti sen sijaan rakentui vahvan Jahve-uskon varaan.

Israelilaisia pakkosiirtolaisia tiedetään olleen vielä 600-luvulla Mesopotamiassa. Sieltä on löytynyt nuolenpääkirjoitus ajalta 650-606 eKr, jossa kerrotaan israelilaisesta siirtokunnasta, jolla oli pyhäkkö ja joka harjoitti kauppaa (Iso Raamatun tietosanakirja ’pakkosiirtolaisuus’).

Assyyrian valtakunta tuhoutui vuonna 612 eKr. On mahdollista, että jotkut israelilaisten pakkosiirtolaisten jälkeläiset pääsivät tämän jälkeen palaamaan omaan maahansa.

On myös mahdollista, että jotkut israelilaisten pakkosiirtolaisten jälkeläiset liittyivät Juudan pakkosiirtolaisiin ja sulautuivat Kaksoisvirtainmaassa heihin. 

3. OVATKO KADONNEET HEIMOT ELOSSA?

APOKRYFIKIRJALLISUUS JA JUUTALAISUUS

Apokryfisessa juutalaisessa 2. Esran kirjassa, joka on ajoitettu vuosien 70 ja 218 jKr väliseen aikaan, kerrotaan Israelin kadonneista heimoista ja  heidän pitkästä matkastaan alueen läpi, jota kutsutaan nimellä Arzareth.  

Apokryfisessä Esran kirjassa Arzarethiä pidetään paikkana, jossa nämä heimot asuvat ja noudattavat Mooseksen lakia, kunnes heidät asetetaan ennalleen. Nimi Arzareth tulee 5. Mooseksen kirjan jakeesta 29:24-27, joissa kansaa uhataan joutumasta ”toiseen maahan (hepr. erez aHeret) missä he ovat tänäkin päivänä”. Tästä nimi Arzareth. Juutalaiset rabbit (mm. Akiba ja Eliezer) keskustelivat siitä, voidaanko kymmenen heimon odottaa palaavan, koska sitä ei selvästi sanota tuossa raamatunkohdassa (Schiller-Szinessy, Journal of Philology, iii. 114; Neubauer, Jewish Quaterly Review, i. 16).

Vuosien 200 ja 500 välisenä aikana kootussa juutalaisessa Talmudissa keskustellaan siitä, palaavatko kadonneet heimot ja liittyvät Juudan heimoon. Rabbi Eliezer sanoo: ”Aivan niin kuin päivä seuraa pimeyttä, ja valo palaa myöhemmin takaisin, niin myös vaikka tulee ’pimeää’, kymmenen heimoa Jumala lopulta päästää pimeydestään” (Traktaatti Sanhedrin 110B).

Sitä vastoin Jerusalemin Talmudissa rabbi Shimon ben Yehudah Akkon kaupungista toteaa rabbi Shimonin nimissä: ”Jos heidän tekonsa ovat niin kuin tämänpäiväiset, he eivät palaa; muuten heidän pitää palata”.

UUSI KIINNOSTUS KADONNEITA HEIMOJA KOHTAAN

Kiinnostus Israelin kadonneita heimoja kohtaan heräsi uudelleen, kun löytöretkeilijä Matteo Ricci löysi 1600-luvulla juutalaisia yhteisöjä Kiinasta. Toinen löytöretkeilijä, Antonio Montezinos puolestaan kertoi kohdanneensa kadonneiden Israelin heimojen jäseniä Etelä-Amerikassa.

Menasseh ben Israel kirjoitti näiden havaintojen pohjalta vuonna 1649 kirjan The Hope of Israel. Siinä hän väitti Amerikan alkuasukkaiden olevan Israelin kadonneiden heimojen jälkeläisiä. Menasseh esitti myös, että näitä israelilaisia olisi kaikkialla maailmassa ja he ovat säilyttäneet juutalaisen uskontonsa.

Mormonien kirjassa puhutaan kahdesta israelilaisesta perheestä, jotka pakenivat Nebukadnessarin suorittamaa Jerusalemin hävitystä, rakensivat veneen ja matkustivat Amerikkaan. Heistä tuli Amerikan alkuperäiskansojen ja polynesialaisten kantaisät. Näistä kahdesta perheestä polveutuivat nefiläiset, jotka olivat valkoisia ja harjoittivat kristinuskoa sekä laamanilaiset, jotka olivat tummaihoisia ja voittivat nefiläiset 400-luvulla jKr. Jäljelle jäi näin ollen vain tummaihoisia Amerikan alkuasukkaita, intiaaneja. Heidän väitettiin kuuluvat Manassen heimoon.

Mormonikirkko uskoo, että ”israelilaisia löytyy nykyisin kaikista maailman maista. Monet näistä ihmisistä eivät tiedä polveutuvansa muinaisesta Israelin huoneesta” … ”Herra lupaa, että lupauksen kansa koottaisiin jonakin päivänä … Jumala kokoaa kansansa lähetystyön välityksellä” (Gospel Principles). Mormonismin perustaja Joseph Smith sanoi: ”Uskomme kirjaimelliseen Israelin kokoamiseen ja kymmenen heimon ennalleen asettamiseen. Siion (Uusi Jerusalem) rakennetaan Amerikan mantereelle. Kristus hallitsee henkilökohtaisesti maan päällä. Maa uudistetaan ja saa paratiisimaisen kirkkauden”.

Kristillisperäisessä armstrongilaisuudessa väitetään, että anglosaksit olisivat Israelin kadonneiden heimojen jälkeläisiä. Heistä polveutuu pääosa Englannin ja Yhdysvaltain asukkaista.

OLETETTUJA ISRAELIN KADONNEITA HEIMOJA

Intian Konkanin juutalaisten on väitetty olevan kadonneiden heimojen jälkeläisiä. He ovat vaeltaneet Lähi-idästä Intiaan ja säilyttäneet joitakin juutalaisia tapoja. 1700-luvulla heitä alettiin kutsua nimellä Bene Israel. Israelin viranomaiset eivät kuitenkaan ole tunnustaneet heitä muinaisen Israelin jälkeläisiksi. Heidän juutalaisuuttaan ei kuitenkaan ole kyseenalaistettu. On siis mahdollista, että he ovat lähteneet itään ehkä paljonkin Israelin kuningaskunnan tuhoutumista myöhemmin.

Intian koillisosissa asuu heimoja, joiden väitetään olevan Israelin kadonneiden heimojen, varsinkin Manassen jälkeläisiä. Israelin päärabbi on vuonna 2005 hyväksynyt heidän juutalaisuutensa, jonka perusteella noin 3000 heistä on muuttanut Israeliin. Heimon perinteessä heidän yhdeksi kantaisäkseen on mainittu Manmasi, joka on sittemmin tulkittu Manasseksi. Heimoa onkin 1970-luvulta lähtien kutsuttu nimellä Bnei Menashe. Kriittisen tutkimuksen perusteella heimon jäsenissä ei kuitenkaan ole havaittu juurikaan Lähi-idän geeniperimää. Heimon tiedetään myös ennen 1850-luvun puoliväliä olleen animisteja. On mahdollista, että heidän ”juutalaisuutensa” johtuu vaikutteista, joita he 1850-luvun jälkeen ovat saaneet herätyskristillisiltä lähetystyöntekijöiltä.

Etiopian juutalaisia eli falashoja kutsutaan myös nimellä Beta Israel (Israelin talo). Joidenkin tämän kansan jäsenten käsitys on, että he ovat muinaisen Israelin Daanin heimon jälkeläisiä. Uusimpien tutkimusten mukaan he näyttävät kuitenkin olevan 300-400-luvuilla jKr ehkä Sudanissa asuneiden juutalaisten jälkeläisiä.  Beta Israelin jäsenet on Israelissa tunnustettu juutalaisiksi, mutta ei Israelin kadonneiden heimojen jälkeläisiksi.

Myös Afganistanin ja Pakistanin pashtu-heimon on toisinaan väitetty olevan Israelin kadonneiden heimojen jälkeläisiä. He kutsuvat itseään nimellä ”Yusef Zai” eli Joosefin lapset. Ensimmäisen kerran mainitaan pashtujen mahdollinen israelilainen alkuperä jo 1500-luvun islamilaisissa kirjoituksissa. Länsimaissa tämän teorian teki tunnetuksi George Moore kirjallaan The Lost Tribes (1861). 2000-luvulla on israelilainen antropologi Shalva Weil esittänyt samansuuntaisia ajatuksia heidän alkuperästään. Pashtuilla on nähty olevan samanlaisia uskonnollisia tapoja kuin juutalaisilla (Yasmin Eliaz, Just How Similar are Pashtun and Jewish People?). Pashtuja on kutsuttu myös nimellä Bani Israel, joka ei ole heidän itsestään käyttämä nimitys. Pashtuja eli pataaneja on maailmassa yli 50 miljoonaa ja he ovat uskonnoltaan muslimeja.

Myös esimerkiksi keskisestä Afrikasta on väitetty löydetyn israelilaisten heimojen jälkeläisiä, mutta todisteet asiasta puuttuvat.

4. PALAAVATKO KADONNEET HEIMOT ISRAELIIN?

Jotkut olettavat, että Israelin kadonneet heimot löytyvät lopun aikoina ja ne palaavat takaisin Israelin maahan. Perusteena tälle on esitetty joitakin Vanhan testamentin profetioita, kuten

”Minä virvoitan Israelin kuin aamukaste, ja niin se kukoistaa kuin lilja ja tunkee juurensa maahan kuin Libanonin setri … Sen katveessa ihmiset saavat jälleen asua ja viljellä peltojaan” (Hoos. 14:6, 8, kirjoitettu ennen Israelin pakkosiirtolaisuutta).

Profetia ei puhu pakkosiirtolaisuudesta tai heidän paluustaan. Israelin maa on kokenut myöhemmin kukoistuksen aikoja.

”Herra sanoo: ’Vielä tulevat päivät, jolloin ei enää sanota: Niin totta kuin Herra elää, hän joka toi israelilaiset Egyptin maasta. Sen sijaan sanotaan: ’Niin totta kuin Herra elää, hän, joka toi israelilaiset pohjoisesta maasta ja kaikista muista maista, joihin oli heidät karkottanut’. Sillä minä tuon heidät takaisin heidän omaan maahansa, jonka minä olen antanut heidän isilleen.’ Herra sanoo: ’Minä lähetän suuren joukon kalastajia kalastamaan Juudan asukkaita” (Jer. 16:14-16, kirjoitettu ennen Juudan pakkosiirtolaisuutta). 

Tässä nimenomaan sanotaan kalastajien lähtevän hakemaan Juudan entisiä asukkaita takaisin. Nimeä ”israelilaiset” käytettiin laajassa merkityksessä kaikista maan asukkaista, myös Juudan heimon jäsenistä.

”Tulee aika, jolloin minä käännän kansani Israelin ja Juudan kohtalon. Karkotetut minä tuon takaisin siihen maahan, jonka minä annoin heidän isilleen, ja he saavat sen jälleen omakseen. Tämän minä lupaan” (Jer. 30:3, kirjoitettu ennen Juudan pakkosiirtolaisuutta).

Profetia lupaa sekä Israelin että Juudan pakkosiirtolaisten saavan palata omaan maahansa. Toteutuiko tämä riittävän tarkoin jo Juudan vuoden 537 eKr. jälkeisessä paluussa, jossa ehkä oli mukana myös entisen Israelin kuningaskunnan asukkaiden jälkeläisiä?

”Israel palaa jälleen maahansa ja löytää rauhan … Sinä istutat taas viinitarhoja Samarian vuorille … Nyt sinä, Herra, pelastat kansasi, kaikki, jotka ovat jäljellä Israelista! Minä tuon heidät takaisin pohjoisesta maasta, kokoan heidät maailman ääristä asti! … Tulee aika, sanoo Herra, jolloin minä kylvän Israeliin ja Juudaan uutta elämää: ihmisiä ja eläimiä” (Jer. 31, kirjoitettu ennen Juudan pakkosiirtolaisuutta).

Nimeä Israel käytetään tässä sekä koko maasta että pohjoisesta kuningaskunnasta. Maan ääristä kokoaminen tuntuisi viittaavan 1800-luvulla alkaneeseen juutalaisten paluuseen, jolloin myös Samariaa on jälleen asutettu. Toisaalta viitataan ”jäljelle jääneisiin”, siis vain osaan koko kansasta. Jotkut tuhoutuivat ja katosivat.

”Ihminen, ota puusauva ja kirjoita siihen: ’Juuda ja häneen liittyneet israelilaiset’. Ota sitten toinen sauva ja kirjoita siihen, Efraimin sauvaan: ’Joosef ja häneen liittyneet Israelin heimot’. Aseta ne toistensa jatkeeksi, niin että ne kädessäsi yhdistyvät kuin yhdeksi ja samaksi sauvaksi … Minä otan israelilaiset niiden kansojen keskeltä, joiden sekaan he ovat joutuneet, minä kokoan heidät joka taholta ja tuon heidät omaan maahansa. Siinä maassa, Israelin vuorilla, minä teen heistä yhden kansan” (Hes. 37:21-22, kirjoitettu Juudan pakkosiirtolaisuudessa).

Profetia on voinut toteutua jo silloin, kun Juuda ja siihen Babyloniassa mahdollisesti liittyneet entisen Israelin kuningaskunnan asukkaat palasivat vuoden 537 eKr. jälkeen takaisin Luvattuun maahan. Heistä tuli todella yksi kansa.

”Minä tuon teidät vieraiden kansojen keskuudesta, minä kokoan teidät maista, joihin olette joutuneet … Te tulette tietämään, että minä olen Herra, kun tuon teidät Israelin maahan, siihen maahan, jonka valalla vannoen olen luvannut teidän isillenne” (Hes. 20:41-42, kirjoitettu Juudan pakkosiirtolaisuudessa).

Profetia suunnattua ”teille” eli Juudan pakkosiirtolaisille. Israel on koko Luvatun maan nimitys.

Pakkosiirtolaisuus oli ankara rangaistus siitä, että Israel oli luopunut elävästä Jumalasta ja alkanut palvella epäjumalia. Siksi Jumala päätti tuhota osan kansasta niin kuin silloin, kun se kapinoi erämaavaelluksella. Osalle kansaa tuho oli lopullinen (Hoos. 14:1).

Voi olla, että joitakin pieniä ryhmiä israelilaisten jälkeläisiä on mahdollista löytää ja palauttaa Israeliin. Suurin osa kuitenkaan ei edes joutunut pakkosiirtolaisuuteen. Osa pakkosiirtolaisista saattoi palata Juudan asukkaiden kanssa takaisin. Valtaosa pakkosiirtolaisista kuitenkin menetti identiteettinsä ja uskontonsa ja sulautui kansoihin, joiden parissa he elivät.

Ks. myös Israel.

Raamatun mukaan Jumala on kaiken Luoja. Ei ole mitään, mikä ei olisi Jumalan ja hänen Sanansa kautta tullut olemaan. 1. Mooseksen kirjassa sanotaan, että alussa Jumala loi taivaan ja maan. Taivas ja maa tarkoittavat kaikkea olevaista. Myös Uusi testamentti vahvistaa saman opetuksen.

Joh 1:3 Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on.

Kol 1:16 Sillä hänessä [Kristuksessa] luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen

Kaiken, mikä on, on Jumala tehnyt. Kaikki on siis Jumalasta lähtöisin. Raamatun ja kristillisen opetuksen mukaan Jumala puolestaan ei ole mistään lähtöisin. Hänellä ei ole alkua eikä loppua. Jumala on olevaisen syy ja perusta. Tai voisi sanoa, että hän on perimmäinen todellisuus. Tähän viittaa hänen nimensäkin ”Minä Olen”, jonka hän Moosekselle ilmoittaa. Raamatun mukaan siis Jumala ei ole tullut mistään, Hän on aina ollut. Jumalan takana ei ole mitään, eikä hän ole mistään riippuvainen. Riippumattomuus kuuluu Jumalan olemukseen. Jumalia, joiden takana on jotain, Raamattu kutsuu epäjumaliksi. Jos jotakin olisi Jumalan takana, Jumala lakkaisi olemasta Jumala.

Muut monoteistiset uskonnot opettavat Jumalasta tässä suhteessa samalla tavalla. Polyteististen uskontojen jumalat puolestaan eroavat Raamatun ilmoittamasta Jumalasta, sillä ne ovat riippuvaisia eivätkä luomattomia. Ne eivät myöskään ole maailmasta erillisiä tai sen ulkopuolella, vaan osa luomakuntaa. Esimerkiksi Zeus on muiden kreikkalaisten jumalien tavoin syntynyt. Monijumalisissa uskonnoissa jumalat vertautuvatkin paremmin esimerkiksi enkeleihin kuin Jumalaan. Ne ovat osa luotua järjestystä eivätkä luomattomia.

Perimmäisen todellisuuden olettamisessa tai etsimisessä ei ole kysymys yksin uskonnoista, vaan maailmankatsomuksista yleensä. Materialisti ja fysikalistit eivät etsi mitään materian tai luonnon voimien takaa. Materialisti olettaa materian olevan se, joka ei tarvitse selitystä tai jonka takana ei ole mitään. Samoin Hindukaan ei ihmettele (luullakseni) mistä Brahman on tullut, eikä idealisti, mikä voisi olla perimmäisenpää kuin tietoisuus.

Jumala ja Järki

Kun puhutaan järjestä ja Jumalasta monet miettivät, mitä järki voisi sanoa Jumalasta, vaikkapa Hänen olemassaolosta tai olemattomuudesta. Järki siis tutkii Jumalaa ja osoittaa, onko usko häneen järkevää vai ei tai onko Jumalan takana jotain. Tällaisia todisteluja on harrasteltu Kreikan kuuluisista filosofeista alkaen. Aristoteelinen argumentti pyrkii esimerkiksi perustelemaan ensimmäisen liikuttajan olemassaolon tutkimalla muutosta. Gottfried Leibnizin rationalistinen todistus tutkii asioiden selittämistä ja perustuu riittävän perusteen periaatteeseen. Nykyäänkin löytyy näille argumenteille tämän maailman älyniekkojen joukoista kannattajia ja vastustajia.

Kristillisen ymmärryksen kannalta edellä mainitun asetelman ongelma on, että järki nostetaan sen Luojaa korkeammalle. Jumalasta voidaan toki sanoa järjenkin avulla yhtä ja toista, mutta hän ei ole järkeilyn päätepiste, vaan oikeastaan syy ylipäätään uskoa järjen päätelmiin. Mihin perustuu ihmisen korkea käsitys järjestään? Yksi yleisimpiä ja vanhimpia vastauksia tähän kysymykseen on ankkuroida ihmisälyn luotettavuus Jumalan luomistyöhön.

Näin ajatteli esimerkiksi yksi filosofian historian kuuluisimmista epäilijöistä René Descartes. Descartes yritti rakentaa tukevaa jalustaa järjen harjoittamiselle. Monet muistavat hänen päätelleen omasta ajattelustaan olemassaolonsa: cogito, ergo sum. Harvemmat ehkä muistavat, että seuraavaksi hän siirtyi käsittelemään Jumalan olemassaoloa. Jos olemassaolo ja äly olisi petollisen Jumalan keksintöä tai peräisin muusta vähäarvoisemmasta syystä, ei siihen voisi luottaa.

”Emmehän tiedä, onko hän [Jumala] kenties tahtonut luoda meidät sellaisiksi, että erehdymme aina myös meistä kaikkein tunnetuimmilta vaikuttavissa asioissa, sillä tämä näyttää olevan hänelle yhtä mahdollista kuin se, että erehdymme toisinaan – ja edellä huomasimme sitä tapahtuvan. Näin on myös jos kuvittelemme, ettemme ole peräisin mahtavasta Jumalasta vaan omasta itsestämme tai jostakin muusta. Mitä vähäisemmän mahdin arvelemme alkuperäiseksi tekijäksemme, sitä uskottavampaa on, että olemme niin epätäydellisiä, että erehdymme aina.” (kursiivi lisätty)

Descartesin mukaan Jumala ei kuitenkaan ole petturi, mistä syystä ihminen voi luottaa siihen, ettei ole erehtynyt, jos on huolellisesti tutkien tullut johonkin päätelmään. Hän perusti siis ymmärryksensä luotettavuuden Jumalan hyvyyteen.

”… Jumala, joka on kaiken maailmassa olevan tekijä, ja ettei hän kaiken totuuden lähteenä ole luonut meidän ymmärrystämme sen luontoiseksi, että se voisi erehtyä arvostelmassa, jonka se tekee hyvin selvästä ja hyvin tarkasta havainnosta.”

Lopuksi lyhyesti

Kristinusko opettaa Raamatun pohjalta, että kaikki on Jumalan luomaa, mutta Luojalla itsellään ei ole alkua eikä loppua hän ikuinen ja olevaisen perusta. Muut monoteistiset uskonnot opettavat samaan tapaan, toiset uskonnot ja maailmankatsomukset etsivät olevaisen perustaa muualta.

Ihmisjärki voi tarjota perusteita Luojan olemassaolon välttämättömyydestä. Jumala ei kuitenkaan ole järjelle alisteinen, vaan senkin Hän on luonut. Siksi Jumala käsitetään paremmin järjellisyyden perustana kuin sen tuotteena.

Kysymys:  Voiko Raamatusta yksiselitteisesti sanoa, mitkä asiat ovat aikaan ja kulttuuriin sidottuja ja mitkä iankaikkisesti pysyvää sanaa?

Esitetty kysymys on varsin yleinen. Siihen on annettu myös monenlaisia vastauksia.

Raamattua voidaan arvioida ulkopuolelta. Silloin käytetään ulkopuolisia, pihalla olevien mittoja ja ajatuksia.  Tulos on siinä tapauksessa myös ulkopuolinen, aivan pihalla. Fariseukset ja kirjanoppineet tutkivat Vanhaa Testamenttia ulkopuolelta ihmisperinteillä. Siksi Vanha Testamentti pysyi heille suljettuna kirjana. Jeesuksen julkisen toiminnan aikana opetuslapset eivät ymmärtäneet Vanhaa Testamenttia muuten kuin ulkopuolelta ja tekivät niinmuodoin vääriä kysymyksiä ja johtopäätöksiä. Ulkopuolinen myös haluaa pilkkoa Raamatun palasiksi poimiakseen itselleen mieluiset palaset. Yksi suosittu palanen on ollut muusta Raamatusta irrotettu Vuorisaarna, johon itse Mahatma Gandhikin ihastui. Humanisti Erasmus Rotterdamilainen piti Raamattua epäselvänä kirjana, jonka varaan ei kaikkea voi rakentaa. Siksi hänen mielestään oli uskottava kuuliaisesti pyhän kirkon päätöksiin.

Jeesus Vapahtajamme opetti aivan toisin: hän johdatti apostolinsa pihalta, ulkopuolelta sisälle Raamattuun: ”Oi, te ymmärtämättömät ja hitaat sydämeltä uskomaan kaikkea sitä, minkä profeetat ovat puhuneet!  Eikö Kristuksen pitänyt tätä kärsimän ja sitten menemän kirkkauteensa?” Ja hän alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu” (Luuk. 24:25-27). Luterilaisen opin kiteytykset Raamatusta eivät ole Martti Lutherin omia päätelmiä. Ne ovat suoraan Jeesuksen opetuksista: “Jos te Moosesta uskoisitte, niin te uskoisitte minua; sillä minusta hän on kirjoittanut. Mutta jos te ette usko hänen kirjoituksiaan, kuinka te uskoisitte minun sanojani?” (Joh. 5:45). Tämän mukaan Jeesus Kristus on kätketty ja mahdollinen löytää Pentateukista eli Viidestä Mooseksen kirjasta. Valitsemallani kuvalla puhuen: Jeesus Kristus täyttää sisäpuolelta koko Raamatun talon. Jeesuksen uskossa oikea luterilaisuus tunnustaa Raamatusta, että se on Jumalan iankaikkinen sana, joka yksin on kaiken uskon ja elämän lähde ja mitta; “sola Scriptura” eli Raamattu yksin. Sisäpuolella uskotaan Jeesuksen opetusta ja tehdään luterilaisen opin johtopäätökset: Raamatun arvovalta (auctoritas) on täydellisesti (perfectio) riittävä (sufficientia) uskon ja elämän kannalta välttämättömissä asioissa. Raamattu on selvä (claritas) ja vaikutusvoimainen (efficacia).   

Dietrich Bonhoeffer (1908-1945) kävi kaikissa teoksissaan hyökkäykseen Raamatun moraalista tai filosofista jakamista vastaan: aikaan sidottu/pysyvä, moraalisesti väärä/oikea. Raamattua ei mitata pihalta vaan sisältä käsin. Raamatun keskus ja koko sisältö on kristologinen eli Kristuksen täyttämä, paikoin ilmeisemmin, paikoin kätketymmin mutta aina kristologinen, koska Kristus ilmoitti, että koko Raamattu puhuu hänestä, on hänen kirjansa. Siksi Raamatun pelastus on yksin Kristuksessa, “solus Christus”.

Koko Raamattu rakentaa oikeaa, 1. käskyn mukaista jumalanpalvelusta ja paljastaa sekä tuomitsee kaiken väärän jumalanpalveluksen. Elävää Jumalaa on palveltava niinkuin hän tahtoo ja vaatii. Väärä jumalanpalvelus johtuu väärästä, synnin tahraamasta elämästä. Oikea jumalanpalvelus on oikean elämän lähde ja perusta.  

Raamatun jumalanpalvelus vaihtui Mooseksen kautta asetetusta liitonmajan ja myöhemmin temppelin uhrijumalanpalveluksesta Uuden Testamentin sanan ja pyhien sakramenttien Kristus-jumalanpalvelukseen Helluntaina vuodatetussa Pyhässä Hengessä. Temppelin jumalanpalvelus ei päättynyt siksi, että se olisi ollut alkukantainen, epäajanmukainen. Se päättyi siksi, että Jeesuksen ristinuhri täytti Jumalan ja ihmiskunnan välisen sovituksen. Sitä edeltävät uhrit olivat olleet esikuvia, tienviittoja. Ristin luona tultiin perille. Tänä päivänä risti on siellä, missä Kristuksen käskyn mukaisesti saarnataan evankeliumi ja toimitetaan pyhät sakramentit, missä kokoontuu oikeaa uskoa tunnustava Jumalan kansa. Apostoli Paavali kirjoitti: “Me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus” (1 Kor. 1:23-24).

Mooseksen laissa eli Toorassa on jumalanpalveluslakien kanssa Israelin maanlaki: miten Israelin kansan oli elettävä ajallisissa asioissa Jumalan tahdon mukaisesti: rauha, sota, seksuaalisuus ja avioliitto, maanomistus, oikeudenkäyttö, vapaat ja orjat. Maanlaki oli annettu mielivallan hillitsemiseksi ja kohtuuden ylläpitämiseksi.  Hammurabin laki, joka julkaistiin 1700 luvulla e.Kr. noudatti periaatetta, että rangaistuksen on oltava suhteessa rikokseen. Paljon paneteltu Mooseksen lain samanlainen “silmä silmästä, hammas hampaasta” –periaate palveli juuri kohtuutta, jonka piti hillitä ylenpalttista julmuutta. Oikeudenmukaisuus koski myös maassa asuvia muukalaisia: heitä piti kohdella hyvin. Miten tämän kanssa sopii Luvatun maan valloituksen yhteydessä Jumalan käskemät ja Israelin toteuttamat kansanmurhat? Ne olivat ainutkertaisia, eivät yleinen sääntö. Jumala, joka lopulta rankaisi Sodoman ja Gomorran syntejä luonnonmullistuksen aiheuttamalla  kuolemalla, toteutti kanaanilaisille antamansa kuolemantuomion Israelin miekkojen terillä. 

Kun jumalanpalvelus- eli kulttilaki ja Israelin maanlaki ovat täyttyneet Raamatun sisäisen kehityksen mukaisesti, jäljelle jää pysyväksi Dekalogi eli Jumalan Kymmenen käskyn laki. Se ei Jeesuksen sanojen mukaan ikinä katoa edes pienimmältä osaltaan. Pakanakristittyjä ei apostolien päätöksellä saanut pakottaa juutalaisten erityislakien piiriin, koska ne ovat menettäneet merkityksensä pelastushistorialle. Ympärileikkaus ja muut Vanhan Testamentin erityismääräykset ylläpitävät juutalaiskansan erityistuntomerkkejä ja estävät juutalaisten katoamisen historiasta sulautumalla muihin. Vaikka he ovat Kristukseen nähden toistaiseksi paatuneessa tilassa, heidänkin vuoronsa – oli heitä vähän tai paljon – tulee “koko Israelina” tunnustaa Jeesus Herrakseen pakanoiden ajan päätyttyä: “Sillä minä en tahdo, veljet – ettette olisi oman viisautenne varassa -pitää teitä tietämättöminä tästä salaisuudesta, että Israelia on osaksi kohdannut paatumus – hamaan siihen asti, kunnes pakanain täysi luku on sisälle tullut, ja niin kaikki Israel on pelastuva, niinkuin kirjoitettu on: ”Siionista on tuleva pelastaja, hän poistaa jumalattoman menon Jaakobista. Ja tämä on oleva minun liittoni heidän kanssaan, kun minä otan pois heidän syntinsä” (Room. 11:25-27). Tämä ei ole aikaan ja kulttuuriin sidottua, vaan se on täyttymystään odottava pyhä profetia, jonka apostoli tässä yhteydessä vahvistaa virkansa kaikella arvovallalla. Pysähdytään tähän, ettei keskustelu vieri varsinaisen otsikon ohi, kuten helposti tapahtuu Raamatun salaisuuksien äärellä.     

Ei siis pidä seisoskella kodin ulkopuolella pakkasessa kyselemässä: “voiko Raamatusta yksiselitteisesti sanoa, mitkä asiat ovat aikaan ja kulttuuriin sidottuja ja mitkä iankaikkisesti pysyvää sanaa?” Mennään mieluummin sisälle siihen kotiin, jossa on monta asuinsijaa, ja pysytään siellä Raamatun sanan kautta Herramme kanssa, joka ”on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti” (Hebr. 13:18).

Ks. myös Raamatun lukemista koskeva kysymys

Kysymys: Mitä voisin tehdä, kun Vanha testamentin lukeminen tuntuu vaikealta ja jopa vastenmieliseltä? Voinko pitää itseäni lainkaan kristittynä, jos en ole kiinnostunut uhrilajeista, enkä ole perillä Israelin kansan vaiheista tai profeettojen elämäntarinoista? Kirkkohistoriaakaan en tunne kovin paljon.

1. Luterilainen ymmärrys Raamatusta

Pyhä Raamattu on luterilaiselle kristitylle kokonaan Jumalan sanaa. Kun lausumme näin, emme viittaa vain Raamatun syntyyn Pyhän Hengen inspiroimana kirjana, vaan ymmärrämme Raamatun myös Pyhän Hengen ”asuinpaikaksi”. Pyhä Henki puhuu Raamatun jokaisessa sanassa ja on Raamatun jokaisella sivulla (Ks. esim. 1.Piet. 2:19–20, 2.Tim. 3:16, Joh 6:63. Ps. 119:160). Pelastava usko syntyy Pyhän Hengen vaikutuksesta luetun tai julistetun Raamatun sanan kautta (Room. 10:17, Mark. 4:1–9, 13–20).

Vaikka ymmärrämme koko Raamatun Jumalan sanaksi, emme kuitenkaan lue Raamattua painottamatta uskomme kannalta keskeisiä osia. Tunnustamme yhtäältä, että Uusi testamentti ja erityisesti oppi pelastuksesta yksin uskon kautta Kristukseen, sisältyy jo Vanhaan testamenttiin (Gal. 3:7–14). Silti painotamme Uutta testamenttia ja painotuksemme mukaisesti tulkitsemme Vanhaa testamenttia Uuden testamentin valossa.

Mainitut periaatteet nousevat Raamatusta itsestään. Esimerkiksi Ilmestyskirjassa toistuu ajatus, että Jeesus on historian ja siten Raamatunkin alku ja loppu (Ilm. 1:8, 17-18). Uuden testamentin kirjoittajista erityisesti Johannes ja apostoli Paavali näkevät vaivaa opettaakseen, että Raamattu kertoo ensimmäisestä sanastaan alkaen Jeesuksesta (Joh. 1:1–14, Joh. 17:5, Kol. 1:15–18).

Evankeliumeja lukiessa emme voi välttyä huomaamasta, että pyhät kirjoitukset, osapuilleen meidän Vanha testamenttimme, olivat Jeesuksen Raamattu. Hän tunsi kirjoitukset. Hän piti niitä pyhinä. Kuitenkin Hän opetti niitä tavalla, johon ihmiset eivät olleet tottuneet (Mark. 1:22, Joh. 8:58). Evankeliumien valossa voi sanoa, että Jeesus suhtautui pyhiin kirjoituksiin omistajan oikeudella. Vanha testamentti oli ja on hänen kirjansa.

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Emmauksen tien kulkijoista (Luuk. 24:13–34). Ylösnoussut opetti heille, kuinka Vanhaa testamenttia luettaisiin uudesta näkökulmasta. Mooseksenkirjoja, profeettakirjoja ja psalmeja olisi luettava kysyen, mitä ne kertovat Messiaan kärsimyksestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Vanhan testamentti oli ja on kirja hänestä.

Sanotun perusteella on todettava, että Raamatun olemus kristologisesti (=oppi Kristuksesta) yhtenäisenä ilmoitussanana johtaa kehotukseen lukea Vanhaa ja Uutta testamenttia yhtäläisesti ja molemmista kirjakokoelmista Jeesusta ja syntien anteeksiantamuksen evankeliumia etsien.

2. Uuden testamentin tulkitseminen edellyttää Vanhaa testamenttia

Vanhan ja Uuden testamentin kristologinen yhteenkuuluvuus ei ole ainut peruste sille, miksi sekä Uuteen että Vanhaan testamenttiin on suhtauduttava samalla vakavuudella. Toinen lähes yhtä tärkeä peruste liittyy Raamatun tulkintaan (hermeneutiikkaan).

Pelkkään Uuteen testamenttiin keskittyminen johtaa ongelmiin. Emme ymmärtäisi Uuden testamentin kirjoittajia ja heidän sanomaansa oikein, jos emme tuntisi heidän vanhatestamentillista taustaansa. Tämä on helppo todeta. Kuvittele ihminen, jolle Vanha testamentti on tuntematon. Kuinka hän ymmärtäisi Paavalin opetusta syntien sovituksesta? Tai kuinka hän ymmärtäisi, kun pastori Uuden testamentin kuvakieltä käyttäen saarnaa kristityille koittavasta ikuisesta sapatinlevosta? Esimerkit ovat tietenkin kärjistyksiä. Saahan seurakunnan keskellä elävä ihminen jatkuvasti opetusta. Vaikkei hän ahkerasti lukisikaan Vanhaa testamenttia, hän oppii kuunnellessaan luterilaista sananselitystä huomaamattaankin paljon Vanhasta testamentista.

Esimerkki riittää kuitenkin osoittamaan, ettei Uusi testamentti ole sen enempää kuin Vanhakaan testamentti, vailla kulttuurista, uskonnollista ja historiallista taustaa. Vaikkemme antaisi Vanhalle testamentille tippakaan arvoa Jumalan ilmoitussanana, joutuisimme silti tunnustamaan sen arvon Uuden testamentin parhaana taustoittajana. 

Vanhasta testamentista löydämme Uuden testamentin kivijalan. Sen muodostavat Jumalan valitun kansan peruskertomukset, jotka yhdistävät juutalaisia ja kristittyjä (ks. lisää Pelastushistoria). Raamattu alkaa luomis- ja lankeemuskertomuksista edeten luomakunnan ensimmäiseen tuhoon vedenpaisumuksessa (1.Moos.1:1–10). Tämän jälkeen alkavat patriarkkakertomukset. Aabraham saa lupauksen siemenestä ja kansasta (1.Moos.12). Hänestä polveutuisi kansa, jonka keskuuteen Messias syntyisi. Israelin kansan vaiheet Egyptin orjuudesta eksoduksen eli Israelin erämaavaelluksen kautta luvattuun maahan kaikuvat Uuden testamentin kirjoittajien teksteissä tämän tästä. Erämaavaelluksella Jumala teki kansansa kanssa liiton, jonka merkiksi säädettiin ympärileikkaus ja ehdoiksi kymmenkäskyn laki, pyhäpäivät sekä uhri- ja puhtauslait (2.Moos.19–24). Näiden tunteminen auttaa ymmärtämään erityisesti Paavalin opetuksia. Luvattuun maahan pääsemisestä alkaa tuomarien hallitsema sekasortoinen aikakausi. Sen päätteeksi Israel vaatii itselleen kuninkaan (1 Sam. 8). Kuninkaiden aika vilahtelee Uudessa testamentissa erityisesti kuningas Daavidin nimen myötä. Israelin suurelle miehelle annetun lupauksen mukaisesti Jeesusta kutsutaan Uudessa testamentissa Daavidin pojaksi (1. Sam. 7:12–19, Matt. 21:9). Profeettakirjat heijastelevat kuningasten ajan taittumista hengelliseksi rappiotilaksi ja lopulta Jumalan rangaistukseksi Babylonian pakkosiirtolaisuuden muodossa. Profeetat nuhtelevat Israelin johtajia. Nuhteiden ja varoitusten ohjella profeettakirjat sisältävät myös ennustuksia tulevasta messiaan ajasta ja itse messiaasta (Ks. esim Jes. 7:13–14, Jes. 9:3–6, Jes. 11:1–6)

Lyhyt läpileikkaus Israelin kansan peruskertomuksista riittää osoittamaan sen, että altistumme uskomme kannalta vahingollisille väärintulkinnoille, jos jätämme Vanhan testamentin lukemisen sikseen ja keskitymme yksipuolisesti Uuteen testamenttiin. 

3.  Raamatun tunteminen varjelee harhaopeilta

Kolmanneksi viittaan vielä Uuden testamentin mainintoihin hengellisistä eksytyksistä. Ehkä traagisin esimerkki hengellisen eksymisen ja Jumalan sanan laiminlyömisen välisestä yhteydestä ovat Israelin hengelliset johtajat. He eivät tunnustaneet Jeesusta messiaaksi, koska eivät tunteneet niitä Kirjoituksia, joiden opettajiksi heidät oli valtuutettu (Vrt. Joh. 6:41–52 ja Matt. 4:13–17, ks. myös Matt. 22:29). Myös Paavali kehottaa pitäytymään apostolisissa kirjoituksissa, jotta seurakunnat ja yksittäiset kristityt varjeltuisivat lopun ajalle tunnusomaisilta hengellisiltä eksytyksiltä (2.Tess.2:7–15)

4. Käytännöllisiä vinkkejä väsyneelle

Mutta mikä neuvoksi kristitylle, jota painaa väsymys ja joka kamppailee keskittymiskyvyn puutteen kanssa? Kuinka jaksaisin lukea Vanhan testamentin vaikeaselkoisia kohtia, jos lyhyt hartauskirjakin tuottaa vaikeuksia tai sunnuntainen kirkkoon raahautuminen käy työstä? 

Samalla, kun luterilaisina korostamme Raamatun yhtenäisyyttä ja ilmoituksen eheyttä sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa, ymmärrämme toki senkin, että ihminen on kokonaisuus. Kun voimavarat ruumiin ja sielun tasolla vähenevät, se ei voi olla vaikuttamatta uskonelämään. Usko, Pyhän Hengen aikaansaamana Jumalan lahjana käsittää myös ihmisyytemme ja liittyy osaksi sitä. Usko ei ole Jumalan lahjanakaan ihmisyydestämme ja sen kamppailuista irrallinen saareke. Luterilaiselle kristitylle kysymys Jumalan sanan ja uskon suhteesta voi olla kipeä asia. Yhtäältä olen oppinut ja tunnustan, että usko syntyy ja pysyy yllä Jumalan Sanan voimasta, mutta toisaalta elämäntilanteeni ja romahtanut kapasiteettini estävät tai tekevät ainakin vaikeaksi tarttumisen Raamattuun, varsinkin sen vaikeimpiin osiin.

Mikä neuvoksi?

Ensinnäkin on hyvä muistaa, että kristikunta on lukenut Raamattua aina kahdella eri tavalla. Ensimmäistä lukutapaa kutsun (paremman ilmaisun puutteessa) mannalappu -periaatteeksi. Tarkoitan sillä yksittäisiin jakeisiin ja niissä yksittäisten sanojen tarkkoihin merkityksiin porautuvaa tapaa tutkia Raamattua. Tällä tavalla Raamatun lukeminen etenee hitaasti, mutta kylläkin perusteellisesti. 

Toista lukutapaa voisi kutsua suurten kertomusten -periaatteeksi. Tarkoitan sillä lähestymistapaa, jossa pieniin yksityiskohtiin ei takerruta, vaan raamatunlukija etenee osin jopa kursorisesti lukien, ilmoitussanan suuria kokonaisuuksia hahmottaen. Tällaista lukutapaa suosittelen Vanhan testamentin vaikeaselkoisilta tuntuviin jaksoihin. Raamatun suurista linjoista on hyvä olla perillä. Yleisluontoisestakin Raamatun tuntemisesta on suurta hyötyä: esimerkiksi mistä uhrilait löytyvät ja mitä ne pääpiirteissään sisältävät. Samantyyppistä lähestymistapaa voisi soveltaa sukuluetteloihin ja vaikkapa ilmestysmajan ja temppelin yksityiskohtaisiin rakennusohjeisiin. Tunnen liikaa kristittyjä, joiden lupaavasti alkanut Raamatun lukuprojekti on kompastunut sukuluetteloihin.

Kolmanneksi on hyvä muistaa, ettei pyhä Raamattu ole Jumalan sanaa vain luettuna. Nykymaailmassa sitä voi kuunnellakin. Ääniraamatun kuunteleminen on yksi tapa harjoittaa edellisessä kappaleessa kuvattua suurten kertomusten -lukuperiaatetta. Lisäksi internetistä löytyy paljon luetettavien luterilaisten opettajien raamattuluentoja. Myös Vanhan testamentin vaikeaselkoisista kohdista on saatavilla luotettavaa opetusta. Jos et ole vielä aloittanut, tutustu pastoriemme pitämiin Vanhan testamentin raamattuluentosarjoihin. Muitakin turvallisia internetlähteitä on. Kysy apua omalta pastoriltasi.

Vielä yksi käytännöllinen vinkki! Pyydä oman seurakuntasi pastoria saarnaamaan ja pitämään opetuksia niistä Raamatun kirjoista ja osista, jotka tuntuvat vaikeilta yksin tutkittavaksi. Jos seurakunnassasi on pastorin tai teologin vetämä raamattupiiri, sekin on hyvä foorumi hankalien tekstien tutkimiseen. Edelleen voit ehdottaa esimerkiksi seurakuntasi seurakuntaneuvostolle, että joku tunnetuista / tunnustetuista Vanhan testamentin opettajista kutsutaan seurakuntaanne opettamaan Vanhan testamentin vaikeaselkoisia kohtia. Oman seurakunnan tai rovastikunnan Raamattu -päivä Vanhan testamentin vaikeiden kohtien äärellä auttaisi monia!

5. Joka uskoo ja kastetaan

Kysymyksessä vilahti ajatus, johon on vielä tartuttava. Onko Raamatun ja kirkon historian tuntemus jollakin tavalla kristityn identiteetin perustaan kuuluva asia. Voinko kutsua itseäni lainkaan kristityksi, jos en tunne Vanhan testamentin uhrilakeja, ilmestysmajan rakennusohjeita tai ole perillä sukuluetteloista ja niiden merkityksestä? Kysymys heijastelee hyvin perustavaa kysymystä siitä, millä perusteella ihmistä voidaan kutsua kristityksi.

Jotta kysymystä ei ohitettaisi liian suoraviivaisesti, viittaan kahteen Martti Lutherin lausumaan. Ensimmäinen löytyy Isosta Katekismuksesta, Lutherin ohjeesta tavallisille papeille ja saarnaajille. Luther oli ahdistunut Saksan maalla suorittamansa tarkastusmatkan tuloksista. Kristillisen tiedon taso oli sekä pappien ja tavallisen kansan keskuudessa huono. Luther laati katekismuksen, jotta pastorit voisivat opettaa ja kansa oppisi. Kuitenkaan kaikki kastetut eivät tahtoneet oppia. Heistä Luther kirjoittaa katekismuksen johdannossa hätkähdyttävästi: ”Mutta niille, jotka eivät halua oppia, on sanottava, että he kieltävät Kristuksen ja ovat kaikkea muuta kuin kristittyjä.” Vaikka hätkähdyttävä arvio koskee ihmisiä, jotka eivät tahdo oppia katekismusta, rohkenen ajatella, että Lutherin ajatus on muutettavat muuttaen sovellettavissa myös pyhään Raamattuun. Jos kyse on kielteisestä sydämen asenteesta, ollaan vaarallisilla vesillä. Mutta tilanne on kokonaan toinen, jos puhutaan kristityn vähäisistä voimavaroista ja rajoittuneesta kyvystä oppia.

Nimittäin Raamatun tuntemiseen ja ymmärtämiseen ei uskonpuhdistajammekaan kristityn identiteettiä sitonut. En malta olla lainaamatta vielä Lutherin tunnettua lausumaa hänen kuolinvuoteellaan. Sitaatti on lainattu tähän Reijo Arkkilan kirjasesta, Kallis oppi-isämme: ”Mitä Vergilius tarkoittaa Bucolica ja Georgica -runoelmissaan, sitä ei kukaan voi ymmärtää olematta viitta vuotta paimenena tai maanviljelijänä. Ciceron kirjeitä ei kukaan ymmärrä toimimatta kahtakymmentä vuotta jossakin huomattavassa valtion virassa. Raamattua älköön kukaan luulko tuntevansa tarpeeksi, vaikka olisi sata vuotta johtanut kirkkoja profeettojen ja apostolien kanssa. Sentähden ovat ensiksikin Johannes Kastaja, toiseksi Kristus ja kolmanneksi apostolit niin suunnattoman ihmeellisiä. Älä sinä kajoa tähän jumalalliseen Aeneis-runoelmaan, vaan kunnioita kumartaen sen jalanjälkiä. Kerjäläisiä me olemme; se on totta.”

Luther-sitaatit asettavat oikeaan valoon kysymyksen kristityn identiteetin perustasta. Vaikka oikea sydämen asenne halajaakin Jumalan sanan aarteiden ymmärtämistä, kristityn identiteettimme ja nimemme ei voi koskaan perustua Raamatun tuntemukseemme, vaan yksin Kristukseen ja Jumalan pelastustekoon pyhässä kasteessamme. Meillä on kristityn identiteettimme perustasta Jeesuksen oma käsky ja siihen sisältyvä lupaus: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark. 16:15–16) Jokainen Kristukseen uskova ja Kolmiyhteisen Jumalan nimeen kastettu ihminen omistaa Jeesuksen lupauksen pelastuksesta, ei tähän lupaukseen ole sisäänluettu Raamatun tuntemustamme koskevia reunaehtoja.

Ks. myös Raamattu.

Kysymys: Paavalin kirjeen galatalaisille viidennen luvun jakeet 19-21 menevät näin: ”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.” 

Mitä eriseuroiksi ja lahkoiksi käännetyt alkukielen sanat tarkoittavat tarkalleen ottaen? Mitä ihmeen syntiä/syntejä alkukielen mässäyksiksi (1938-käännös) ja remuamiseksi (1992-käännös) käännetty sana tarkoittaa? Onko uskovaisen kyettävä tekemään täydellinen parannus Galatalaiskirjeen viidennen luvun jakeiden 19-21 lihan teoista? Vaatiiko Pyhä Jumala meiltä uskovaisilta täydellisyyttä missään asiassa pelastuksen ehtona?

Paavalin kirjeen kyseisessä kohdassa liha ei tarkoita ihmisen ruumista, vaan turmeluksen voimaa, joka syntisissä ihmisissä vaikuttaa. Sen lihan teot ovat ilmeiset ihmisille, mutta Paavali luettelee joitakin niistä silti. On huomattava, että lista ei siis ole täydellinen, vaan se päättyy sanoihin ”ja muut senkaltaiset”. Paavalin lista alkaa seksuaalialueen synneillä. Seuraavat kaksi (epäjumalanpalvelus ja noituus) ovat tekoja, jotka pääasiassa tehdään Jumalaa vastaan ja ovat siis hengellistä haureutta. Kahdeksan seuraavaa syntiä puolestaan koskevat ihmisyhteisön keskinäisiä suhteita. Ne ovat syntiä yhteisöä ja lähimmäistä vastaan. Näistä yksi on siis eriseurat. 

Kreikan sana, joka on vuoden 1938 raamatunkäännöksessä käännetty eriseuroiksi, on kirjaimellisesti käännettynä ”erillään seisomiset”. Roomalaiskirjeessä Paavali tätä sanaa käyttäen varoittaa: ”Mutta minä kehotan teitä, veljet, pitämään silmällä niitä, jotka saavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta vastoin sitä oppia, jonka te olette saaneet; vetäytykää pois heistä” (Room. 16:17). Eriseuraisuus Paavalin kielenkäytössä siis viittaa käytökseen, jossa jotkut alkavat seurakunnan sisällä hajottamaan väärällä opilla asettuen Jumalan sanan oppia vastaan. Galatiassahan tätä oli tapahtunut, kun Paavalin opettaman evankeliumin sijaan alettiin vaatia pakanoilta juutalaisen lain noudattamista. 

Heti eriseurojen perään Paavali mainitsee lahkot. Sana tässä tarkoittaa seurakunnan jakamista toisiaan vastaan oleviin osastoihin. Peräkkäin olevat termit eriseurat ja lahkot liittyvät tässä läheisesti yhteen ja ovat osittain synonyymeja. Sanaa ”lahko” on käsitelty tarkemmin täällä.

Lihan tekojen listan viimeisenä tulevat juomingit ja mässäykset. Nämäkin kaksi liittyvät oleellisesti toisiinsa. Mässäilystä esimerkkinä oli tuon ajan ylenpalttiset juhlat ja orgiat, jotka usein järjestettiin kreikkalaisten pakanajumala Dionysoksen tai roomalaisten pakanajumala Bacchuksen kunniaksi. Nämä jumalat olivat viinin, päihtyneen hurmion ja hedelmällisyyden jumalia, ja juhlat olivat sen mukaiset. Pietarikin kirjeessään kertoo tällaisten kuuluvan pakanoille, ei kristityille: ”…ettette enää eläisi tätä lihassa vielä elettävää aikaa ihmisten himojen mukaan, vaan Jumalan tahdon mukaan. Riittäähän, että menneen ajan olette täyttäneet pakanain tahtoa vaeltaessanne irstaudessa, himoissa, juoppoudessa, mässäyksissä, juomingeissa ja kauheassa epäjumalain palvelemisessa” (1.Piet. 4:2-3).

Paavali piti tällaisia juhlia, jossa juotiin itsensä juovuksiin ja syötiin yli tarpeen (jopa välillä oksentaen, jotta voisi syödä lisää) pimeyden töinä. ”Vaeltakaamme säädyllisesti, niin kuin päivällä, ei mässäyksissä ja juomingeissa, ei haureudessa ja irstaudessa, ei riidassa ja kateudessa” (Room. 13:13). Juopumus ja Hengellä täyttyminen ovat toisensa poissulkevia asioita (Ef. 5:18). Paavali varoitti galatalaisia palaamasta siihen pakanoiden käyttäytymiseen, jonka olivat jättäneet taakseen tultuaan kristityiksi.

Lihan teot eivät ole mihinkään muuttuneet, ja siksi meidänkin aikanamme Paavalin lista on kovin ajankohtainen varoitus. Juhlia, joissa alkoholia otetaan juopuakseen riittää meidänkin aikanamme. Samoin valvokoon kukin itseään, ettei väärällä opilla tai ilkeämielisillä juoruilla toisista seurakuntalaisista tai sen pastorista luo hajaannusta ja puolueita seurakunnan sisälle. 

Kysyjä kysyy, että ”Onko uskovaisen kyettävä tekemään täydellinen parannus Galatalaiskirjeen viidennen luvun jakeiden 19-21 lihan teoista.” Vastaus on kyllä. Parannus ei kuitenkaan, kuten usein luullaan, tarkoita sitä, että ihmisen pitää itse tehdä itsensä paremmaksi tai parantaa elämänsä, vaan parannuksessa on kaksi osaa. Ensimmäinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta (ks. parannus). Paavalin luettelemien lihan tekojen listan synnit kristityn pitää siis tunnustaa ja saada niistä synninpäästö.

Raamattu varoittaa, että ”jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman” (Room. 8:13). Galatalaisillekin Paavali sanoo, että näiden lihan tekojen harjoittajat eivät peri Jumalan valtakuntaa. Nämä varoitukset pitää ottaa vakavasti. Pelastava usko ja vanhurskaus ei nimittäin voi säilyä niissä, jotka alistuvat himojen alaisuuteen ja jotka vaeltavat katumattomina syntisinä lihan mukaan. Usko säilyy jatkuvassa katumuksessa ja Kristuksen avuksi huutamisessa, ja siksi katumuksen hylännyt ihminen kadottaa uskon. 

Kysyjä kysyy myös, että ”Vaatiiko Pyhä Jumala meiltä uskovaisilta täydellisyyttä missään asiassa pelastuksen ehtona?”. 

Kristittykin lankeaa syntiin, mutta hän ei elä synnissä, vaan hän elää syntien poispanemisessa. Tappioita taistelussa syntiä vastaan tulee jatkuvasti, mutta niin kauan kuin taistelu jatkuu, sotaa ei ole hävitty. Jos ihmisessä lakkaa taistelu syntiä vastaan ja syntien tunnustaminen jää pois, tarkoittaa se, että ihminen on joko paatunut ja menettänyt uskon tai sitten hän on jo perillä taivaassa.

Me emme pelastu sen tähden, että olisimme synnin toisensa jälkeen saaneet perattua pois elämästämme. Pelastuksemme ei riipu siitä, olemmeko tulleet valmiiksi syntien poispanemisessa, sillä valmista siinä ei tule tämän elämän aikana. Pelastuksemme onkin yksin ja kokonaan Kristuksen valmiin työn varassa, jonka uskossa otamme vastaan. Me pelastumme siksi, että Jeesus on jo kaiken täyttänyt, hän on kaiken valmiiksi tehnyt. Jokaista hän tänäänkin kutsuu: ”Tulkaa, sillä kaikki on jo valmiina” (Luuk. 14:17). 

 

Kysymys: ”Matt. 27:52-53 kerrotaan, että ”monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille”. Kuitenkin tiedämme, että Kristus on ”esikoinen kuoloon nukkuneista” (1. Kor. 15:20), ja Hänen ylösnousemuksensa kautta kuolema on voitettu. Miten kyseinen evankeliumin kohta on tulkittavissa?

Evankeliumeista vain Matteus kertoo maanjäristyksestä ja pyhien poisnukkuneiden ylösnousemuksesta, joka tapahtui Jeesuksen kuoleman hetkellä, pitkäperjantaina. Vaikka muut eivät kerro tapahtumista, ovat ne varmoja tosiasioita, koska ne sisältyvät Jumalan sanaan.

Kysyjä ihmettelee sitä, kuinka monien pyhien ylösnousemus saattoi tapahtua jo ennen Kristuksen ylösnousemusta pääsiäisenä. Mutta olihan Jeesus jo eläessään herättänyt kuolleista ainakin Jairoksen tyttären (Mark. 5:21-43, Luuk. 8:40-56), Nainin lesken pojan (Luuk. 7:11-17) sekä Lasaruksen (Joh. 11:1-44). Kaikki nämä kuolleista herättämiset osoittivat ihmisille, että Jumalan valtakunta on heidän keskellään Jeesuksessa Kristuksessa, ja Hän on kuoleman voittaja.

Monesti ajatellaan, että vasta Jeesuksen ylösnousemus oli voitto synnistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta. Kuitenkin jo Vapahtajan ristinkuolema oli tuon voiton hetki. Pääsiäinen todisti tuon voiton tapahtuneeksi ja julisti sitä ihmiskunnalle. Silti jo pitkäperjantai oli voiton päivä ja risti sen paikka. Hän ”kukisti kuoleman ja toi valoon elämän ja katoamattomuuden” (2. Tim. 1:10), ”Hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta” (Hepr. 2:14). Tai niin kuin pääsiäistroparissa lauletaan ”Kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi” (VK 90).

Matteuksen evankeliumin kertomus poisnukkuneiden pyhien ylösnousemuksesta on siis sopusoinnussa Raamatun muun opetuksen kanssa. Maanjäristys osoitti, että Jumala oli rajulla tavalla puuttumassa ihmiskunnan elämään. Silloinen maailmanjärjestys synteineen ja kuolemineen oli murentumassa. Kuoleman kalliot halkeilivat ja antoivat sijaa uudelle elämälle.

R. C. H. Lenski kirjoittaa: ”Hänen kuolemansa välitön vaikutus oli tämä hautojen aukeneminen ja pyhien ylösnouseminen. Tämä on siis tuon ihmeen merkitys: se on merkki siitä, että Jeesuksen kuolema voitti kuoleman. Nämä ylösnousseet pyhät todistavat hänen suurta voittoaan. Kuolema ei enää voinut pitää näitä pyhiä haudoissaan” (Interpretation on St Matthew’s Gospel 1943, 1129-1130). Pyhien kuolleista nouseminen julistaa siis ristin voimaa.

Jeesuksella oli valta kuolemaan jo ennen pitkääperjantaita, mistä kertovat nuo kolme kuolleista herättämistä. Pyhien herättäminen puolestaan kiinnittää meidän huomiomme nimenomaan Jeesuksen kuoleman merkitykseen.

Miksi nuo ylösnousseet pyhät eivät kuitenkaan ilmestyneet kenellekään ennen kuin pääsiäisen jälkeen? Jumalan tarkoitus oli, että nuo pyhät todistaisivat epäuskoisille pääsiäisen jälkeen Jeesuksen ylösnousemuksesta. Thurén arvelee, että ”nämä eivät voineet näyttäytyä heti, sillä Jeesuksen itsensä oli oltava ”poisnukkuneiden ensi hedelmä” (1. Kor. 15:20) (Matteuksen evankeliumi 2006, 340).

Mitä nuo ylösnousseet pyhät tekivät pitkänperjantain ja pääsiäisen välillä? Silloin oli sapatti eivätkä hekään liikkuneet, niin kuin eivät muutkaan juutalaiset. He eivät menneet kaupunkiin, Jerusalemiin vaan pysyttelivät sen ulkopuolella. Lenski kyselee aiheellisesti: ”Missä Jeesus oli ilmestymistensä välillä 40 päivän aikana ylösnousemuksen jälkeen? Jumalalla ei ollut mitään vaikeuksia löytää paikka näille pyhille!” (1943, 1131).

Millaisessa olomuodossa nuo ylösnousseet pyhät olivat? He eivät palanneet elämään niin kuin Jairoksen tytär, Nainin lesken poika ja Lasarus. Pyhät eivät siis tulleet jatkamaan elämäänsä maan päälle, kunnes taas kuolisivat. Ei, vaan he nousivat samanlaiseen ylösnousemuselämään kuin Kristus. Lenski sanoo, että ”heidän sielunsa palasivat taivaasta ja yhdistyivät jälleen heidän ruumiisiinsa, mutta ei niin että he voisivat elää tämän maan päällä. He nousivat kirkastuneessa ruumiissa, sellaisessa jonka mekin saamme viimeisenä päivänä” (1943, 1130).

Mitä näille pyhille sitten tapahtui? Yleensä ajatellaan, että heidän otettiin taivaaseen, kun he olivat täyttäneet todistajan tehtävänsä. Tapahtuiko tämä Jeesuksen taivaaseenottamisen yhteydessä vai joskus muulloin, sitä me emme tiedä (Lenski 1943, 1130-1132).

Keitä nämä pyhät olivat? Ilmeisesti he olivat vanhan liiton pyhiä. Niitä, jotka jo edeltäpäin olivat panneet toivonsa tulevaan Messiaaseen ja uskoneet Jumalan lupauksen Hänestä. Jeesus sanoo, että ”Aabraham … riemuitsi siitä, että oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja iloitsi” (Joh. 8:56). Paavalikin puhuu niistä, jotka jo ”ennalta” panivat toivonsa Kristukseen (Ef. 1:12). – Noiden monien pyhien ylösnousemus julistaa meille kaikkien pyhien herättämistä aikojen lopulla.

Ks. myös ylösnousemus.

Polttohautaus oli Lähi-idässä yleisessä käytössä kristinuskon syntyaikoina. Kristinusko kuitenkin syrjäytti varsin nopeasti tämän tavan, koska sen ajateltiin olevan ristiriidassa ruumiin ylösnousemista korostavan uskon kanssa. Jos kerran ihminen nousee haudasta ruumiillisessa hahmossa, ajateltiin, ettei hänen ruumistaan tule polttaa ennen hautaamista. 

Tällöin ajateltiin ylösnousevan ruumiin muodostuvan haudattavan ruumiin aineksista.

Polttohautaus oli kielletty kristikunnan piirissä 1800-luvun lopulle saakka. Vain äärimmäisissä tapauksissa, esimerkiksi kulkutautien leviämisen ehkäisemiseksi, saatettiin ruumiiden polttamiseen suostua. Myös itsemurhan tehneiden kohdalla sitä pidettiin mahdollisena. Tuhkaaminen alkoi kaupungeissa käytännön syistä ilman teologista pohdintaa. Se oli halvempaa ja vaati vähemmän tilaa kuin perinteinen ruumishautaus. Tällä kehityksellä on ilman muuta yhteys myös maallistumiseen, jossa kristilliset tavat häviävät tai niiden merkitys hämärtyy. 

Katolinen kirkko suostui tuhkaamiseen 1960-luvulla, vaikka suosittaa edelleen ruumishautauksia. Ortodoksinen kirkko suhtautuu edelleen kielteisesti tuhkaamiseen. Suomessa tuhkaaminen alkoi 1920-luvulla ja on nykyisin vallitseva hautaustapa. Asenteiden muuttumisesta kertoo sekin, että polttohautaamisen sijaan alettiin toimenpidettä kutsua sievistelevällä ilmauksella tuhkaamiseksi.

Tuhkaamista perustellaan sillä, että siinä tapahtuu vain ikään kuin nopeutettuna se, mitä joka tapauksessa käy ruumille; se hajoaa ja maatuu. Varmaa on myös se, että tuhkaamisen ei vaikuta ihmisen iankaikkiseen kohtaloon. Ratkaisevaa pelastumisen kannalta ovat usko ja kaste, ei hautaamisen tapa. Jumala pystyy kyllä Luojana herättämään ihmisen ruumiillisesti kuolleista, vaikka hänet olisikin tuhkattu. Hänelle riittää informaatio ihmisen DNA:sta, jotta hän voi luoda kuolemattomalle sielulle ja hengelle uuden ruumiin.

Kaikesta tästä huolimatta on perinteiselle kristilliselle ruumishautaukselle annettava etusija Raamatun opetuksen perusteella. Perusteluja ovat ainakin seuraavat seikat:

1. Raamatussa tapana oli haudata ruumiit. Juutalaiset antoivat ruumiiden olla kalliohaudassa niin kauan, että siitä olivat jäljellä vain luut. Luut koottiin sitten luuarkkuun ja haudattiin.

Ruumiin hautaaminen toimitettiin Raamatussa ainakin Raakelille, Joosefille, Aaronille, Moosekselle, Joosualle, Samuelille, Daavidille, Johannes Kastajalle, Stefanokselle – ja itselleen Jeesukselle Kristukselle!

2. Ruumiin polttaminen on Raamatussa aina jonkinlainen rangaistus. Aakan syyllistyi sotasaaliin haltuunottamiseen, ja siksi hänet ja hänen omaisensa kivitettiin ja heidän ruumiinsa poltettiin (Joos. 7:25). Samoin taistelussa kuolleen luopiokuningas Saulin ruumis poltettiin, minkä jälkeen hänen luunsa koottiin ja haudattiin (1. Sam. 31:12). Profeetta Aamos sai puolestaan Jumalalta sanoman, että Mooabin maata rangaistaan, koska se on polttanut kalkiksi Edomin kuninkaiden luut. Se oli näiden kuninkaiden häpäisemistä (Aam. 2:1).

3. Tuli on Raamatussa kadotukseen liittyvä asia. Jeesus ja Jaakob puhuvat helvetin tulesta (Matt. 5:22; Jaak. 3:6). Jeesuksen vertauksessa rikas mies joutuu kuolemansa jälkeen tuonelaan, jossa hän sanoo: ”Näissä liekeissä on kauheaa olla” (Luuk. 16:24). Johanneksen näyssä Saatana ja hänen seuraajansa joutuvat tuliseen järveen. (Ilm. 20:10). Polttohautauksessa ei tietenkään ole kysymys tällaisesta tulesta, mutta tuli vertauskuvana liittyy Raamatussa rangaistukseen ja kadotukseen.

4. Paavali käyttää kuolemasta ja ylösnousemuksesta puhuessaan vertausta siemenestä: ”Ja kun kylvät, et kylvä tulevaa kasvia vaan pelkän siemenen, vehnänjyvän tai jonkin muun kasvin siemenen … Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis” (1. Kor. 15:37, 42-44). Paavali opettaa ruumiin hautaan laskemisen olevan ”kylvämistä”, jonka lopputuloksena on ruumiin ylösnousemus.

5. Vaikka ruumishautaus on toisaalta vain vertauskuvallinen toimitus, on vertauskuvillakin nähtävä oma tärkeä merkityksensä. Ruumiin hautaaminen julistaa kaikille läsnä oleville kristinuskon sanomaa: ruumiin ylösnousemusta. Maallistuvan ja pakanallistuvan maailman keskellä tulee kristillisellä ruumishautauksella olemaan yhä tärkeämpi julistustehtävä. Se todistaa meidän uskostamme ruumiilliseen kuolleista heräämiseen ja iankaikkiseen elämään.

Internetistä:

David Jones, To Bury or to Burn? Cremation in Christian Perspective.

John Piper, Should Christians Cremate Their Loved Ones? A Modest Proposal.

Jordan B. Peterson: 12 Rules for Life: An Antidote for Chaos. 

Random House Canada. Toronto 2018.

(suomenkielinen laitos: 12 Elämänohjetta: Käsikirja kaaosta vastaan)

Kanadalaisen psykologian professorin Jordan Petersonin kirja ”12 elämänohjetta: vastalääke kaaokseen” on keikkunut myyntilistojen kärkisijoilla jo jonkin aikaa. Kirja on juuri ilmestynyt myös suomeksi (Tämä arvostelu on kirjoitettu englanninkielisen laitoksen perusteella eivätkä lainaukset ja käännökset ole suomenkielisestä versiosta, vaan allekirjoittaneen omia). Vuonna 2016 Peterson nousi suuren yleisön tietoisuuteen otettuaan kantaa Kanadan uuteen transsukupuolisten puhuttelua koskevaan lainsäädäntöön, jonka Peterson katsoi rikkovan sananvapautta. Peterson ei kuitenkaan ole poliittinen hahmo. Hän puhuu ja kirjoittaa elämän peruskysymyksistä, sellaisista kuin hyvästä ja pahasta, perheestä, kasvatuksesta, olemassaolon tarkoituksesta, onnellisuudesta ja hyvästä elämästä.

12 Elämänohjetta eroaa muista elämänparantelukirjoista ainakin siinä, kuinka laajasti Peterson hyödyntää eri tiedon lähteitä. Hän ottaa vaikutteita ja yhdistää materiaalia uskonnoista ja mytologioista, psykologiasta biologiasta ja historiasta, mikä on epäilemättä yksi syy kirjan suosioon. Ihmisellä on pitkä historia. Siksi ihmisen biologinen historia, kulttuurihistoria, uskontojen historia ja myytit kertovat paljon ihmisestä. Peterson ottaa käyttöön vanhat tarinat ja myytit, jotka moderni maallistunut ihminen on hylännyt joutavana taikauskona. Kansojen kertomuksissa on paljon malleja tai arkkityyppejä ihmiselämästä, joita ihmiset seurasivat paljon ennen kuin osasivat pukea niitä sanoiksi. Esimerkiksi tavasta uhrata Peterson kirjoitta:

”Uhratessaan esi-isämme alkoivat esittää jotain väitteen tapaista. Sanoitettuna se kuuluisi: ’jotain parempaa on mahdollista saavuttaa tulevaisuudessa, jos on valmis luopumaan nyt jostain arvokkaasta.’” s. 164

Kirja on otsakkeensa mukaisesti laadittu lääkkeeksi (antidote) elämän kaaosta vastaan. Kaaos ja epäjärjestys kuuluvat ihmiselämään sopivassa määrin. Uuden ihmisen kohtaaminen, uusi työ tai uuden ajatuksen harkitseminen merkitsevät pientä kaaosta elämässä – jotain tutkimatonta. Tällainen kaaos on mahdollisuutta hyvään kehitykseen. Se on ihmiselle hyödyllistä ja välttämätöntäkin. Lääkettä tarvitaan siihen hallitsemattomaan elämän kaaokseen, johon ihminen sinkoutuu elämän tragedioissa, kuten läheisen kuolemassa, avioerossa, (itse)petoksessa tai vakavassa sairaudessa.

Elämä on kärsimystä. Se on yleisinhimillinen ja -uskonnollinen totuus. Nihilistinen elämänkielteisyys, katkeruus, kostonhimo ja uhriutuminen ovat kaikki houkuttelevia – joskus ymmärrettäviäkin – vaihtoehtoja, mutta eivät johda koskaan mihinkään hyvään. 

Kertomuksessa Kainista ja Aabelista toinen veljistä menestyy, mutta toisen uhriin Jumala ei katso. Mitään ilmeistä syytä ei anneta. Kainin katkeruus on inhimillistä. Yksi jos toinenkin on joutunut toteamaan omat ponnistukset ja vaivannäön turhaksi ja elämän epäreiluksi. Epäonnensa keskellä Kainin kateus ja katkeruus kasvavat, hän ei kallista korvaansa Jumalan varoitukselle, eikä suostu näkemään vikaa itsessään. Kainin sydämen pimentyminen ajaa hänet lopulta veljensä Abelin murhaan. 

Antaessaan vallan katkeruudelle ja kostonhimolle ihminen pystyy luomaan helvetin maanpäälle. Tällainen ihminen lähtee kostoretkelle Olevaisuutta (Being) itseään vastaan kuin Jumalan vastustaja saatana. Tällainen tuhoava elämän vastaisuus pilaa monen elämän. Pahinta on, ettei huonolle kehitykselle ole loppua. Siksi helvettiä kuvataan pohjattomaksi kuiluksi. Riittävän syvälle päästyäänsä ihminen tai ihmisjoukot voivat langeta koulusurmien tai Neuvostoliiton tyrannian kaltaisiin ilmiöihin.

Lääkkeeksi elämän kaaokseen tai patologisiin ideologioihin Peterson tarjoaa kirjallaan kahtatoista ohjetta tai sääntöä, joista osa on vakavahenkisiä osa taas sävyltään keveämpiä. Itse hän on maininnut näistä kaksi koko kirjaa ja muita sääntöjä jäsentäviksi:

”Sääntö 7 / Tavoittele Merkitystä älä hyötyä”

”Sääntö 8 / Puhu totta (tai älä ainakaan valehtele)”

Käännös Pahasta kohti Merkitystä

Inhimillisen pahan kohtaaminen, erityisesti 1900-luvun kauhuihin perehtyminen, vakuutti Petersonin Pahuuden olemassaolosta. Toisaalta Pahan paljastuminen on kuin majakan tai ilmansuunnan löytymistä. Siitä voi ottaa suunnan ja lähteä parempaan suuntaan.

”Ymmärrettyäsi helvetin ja opiskeltuasi sitä kuvainnollisesti – omaa helvettiäsi erityisesti – voisit päättää olla luomatta sellaista ja menemättä sinne. Voisit tähdätä toisaalle. Voisit itseasiassa omistaa elämäsi sille. Se antaisi elämällesi Merkitystä isolla M-kirjaimella. Se antaisi oikeutuksen surkealle olemassaolollesi ja sovittaisi syntisen luontosi …” s. 63-64

Petersonin mukaan Ihminen voi suunnistaa kohti parempaa tiedostamalla Pahan maailmassa ja itsessään. Kaikista vaarallisin käärme on jokaisen henkilökohtainen käärme. Tie parempaan alkaa oman pahuuden puutteiden ja vikojen tunnustamisesta ja vastuun ottamisesta. Tuolla tiellä Olevaisen (Being) parantamiseksi ihminen voi löytää elämällensä todellisen Merkityksen (Meaning). Merkitys estää häntä suistumasta pohjattomaan kuiluun ja suojaa sielun korruptiolta. 

Kohti Merkitystä Totuudessa

Merkitystä ei tavoitella miten tahansa, vaan nimenomaan totuudessa. Tarkoituksensa mukaan elävä ihminen ruumiillistaa Logosta. Logos on Genesiksen luova Sana, joka tuo kaaoksesta esiin hyvää järjestystä. Myös ihmisen sana, omalla tavallaan, pystyy samaan. Siksi totuuden myöntäminen ja sanominen on niin tärkeää. 

”Jos elämäsi ei ole sellaista kuin se voisi olla, kokeile totuuden kertomista. Jos roikut epätoivoisesti jossain ideologiassa tai pyörit nihilismissä, yritä kertoa totuus. Jos tunnet itsesi heikoksi, hylätyksi, epätoivoiseksi ja eksyneeksi, yritä kertoa totuus. Paratiisissa kaikki puhuvat totta. Se tekee paratiisista paratiisin.” s. 230

Totuuden seuraamisella on hintansa, mutta isompi hinta maksetaan aina totuuden kieltämisestä – ennemmin tai myöhemmin. Valheet ja itsepetos vievät kohti aiemmin mainittua pohjatonta kuilua. Parhaimpana esikuvana tai arkkityyppinä Logoksen seuraamisesta Peterson pitää Kristusta. 

”Kristillisessä perinteessä Kristus ja Logos ovat sama asia. Logos on Jumalan Sana. Tuo Sana muutti kaaoksen järjestykseksi aikojen alussa. Ihmisen muodossa Kristus uhrasi itsensä vapaaehtoisesti totuudelle, hyvälle, Jumalalle. Sen vuoksi hän kuoli ja syntyi uudestaan. Sana, joka synnyttää järjestystä Kaaoksesta, uhraa kaiken, jopa itsensä, Jumalalle. Tuo yksi lause, viisas yli ymmärryksen, tiivistää kristinuskon.” s. 223

Käytännöllinen usko

Mikä sitten saisi ihmisen kurjuuden keskellä nostamaan ristinsä, kulkemaan ylös vuorta kohti Jumalan kaupunkia? Petersonin markkinoima palava pensas on käytännöllinen – Olevaisen ja olemassaolon olettaminen hyväksi ja Merkityksen tavoittelu totuudessa toimii. Ihminen voi yhtä hyvin tehdä uskon hypyn, sillä jos olemassaolo on paha, hän on joka tapauksessa hukassa eikä mikään voi häntä auttaa.

”Se (usko) on ymmärtämistä, että elämän traagiset järjettömyydet on vastapainotettava yhtä järjettömällä vakaumuksella Olevaisen hyvyyteen. Se on yhtä aikaa uskallusta tavoitella sitä, mitä ei voi saavuttaa ja uhrata kaikki, jopa oma elämä. Ymmärrä, että sinulla ei kirjaimellisesti ole mitään parempaakaan tekemistä” s. 107

Petersonin totuuden etsintä on käytännöllistä. Niinpä hänelle riittää vakaumus, että on olemassa jokin Hyvä, jota voi tavoitella. Tuon Hyvän tarkasta luonteesta hän ei sano paljoakaan. Se ei ole välttämätöntä oikean toiminnan saavuttamiseksi.  Petersonin ajattelua kuvaakin hyvin hänen näkemyksensä uskonnosta: ”Uskonnossa on sen sijaan kyse oikeasta käyttäytymisestä” (proper behaviour) ja hänen monesti antamansa vastaus kysymykseen Jumalan olemassaolosta: ”Elän kuin Hän olisi olemassa.” 

Peterson arvostaa kristillistä perinnettä, mutta myös eroaa siitä. Hänen käytännöllinen uskonsa Olevaisen hyvyyteen jättää Jumalan väistämättä Raamatun kuvausta vähemmän persoonaksi, sillä persoonan olemassaolo ei voi olla koskaan yhdentekevää. Kuka sanoisi omasta isästään ”Ei ole väliä sillä onko hän kuollut vai elääkö. Onhan minulla hänen periaatteensa, esimerkkinsä ja ohjeensa elääkseni oikein.”? Kirjan Jumala on enemmän periaate, ihanne tai laki kuin persoona tai isä, joka on UT:n yleisimpiä kielikuvia Jumalasta. Peterson uskoo Olevaisen hyväksi. Kristillinen usko on luottamista Jumalan hyvään tahtoon minua kohtaan. Näissä kahdessa on samaa mutta on eroakin. Periaate tai ihanne voi olla hyvä ihmisen seurata, mutta ei voi rakastaa eikä armahtaa ketään.

Lopuksi

12 Elämänohjetta on monialaisuudessaan kiinnostavaa ja sivistävää luettavaa kenelle tahansa. Kirjan ilmaisu on ajoittaen maalailevaa ja kieli epätavallista. ”Olevaisen kaaos” ei irrallaan sano monelle mitään, mutta paikoittaisen korkealentoisuuden tukena ovat monet tarinat ja kertomukset kirjoittajan omasta elämästä, historiasta ja myyteistä, joissa kirjan sanoma käy selväksi.

Petersonilla on hyödyllistä sanottavaa niin uskonnolliselle kuin maallistuneellekin väestölle. Hän ravistelee ihmisiä etsimään elämälleen Merkitystä, joka suuntaisi elämää senkin jälkeen, kun välittömät tarpeet on tyydytetty ja uratavoitteet saavutettu. Toisaalta Merkitys tekee elämän mielekkääksi haaveiden kariutuessa, niukkuudessa ja puutteessa.

Kirjallaan Peterson ei tarjoa uusia niksejä, vaan ammentaa ihmiskunnan yhteisestä perinnöstä. Voisi sanoa, että hän etsii antiikin filosofien tapaan eudemoniaa, joka ei ole onnellisuuden tila, vaan tarkoituksensa mukainen ihmiselämä hyveessä ja totuudessa. Onnellisuus onkin hyvän elämän tervetullut sivutuote. Päämääränä se on kehno.

Kristillisestä näkökulmasta kirjassa painottuu 1. uskonkappale ja ihmisen kutsumus. Ihmistä ei ole luotu (eikä tietysti lunastettukaan) itsesääliä, katkeruutta, valheita, vastuun pakoilua, toimettomuutta tai elämän kielteistä murjottamista varten, vaikka siihen kuinka olisi aihettakin. Ihminen on tehty jaloa käyttöä varten Jumalan kuvaksi ja tuon kuvan kantajaksi. Se on paitsi ihmisen velvollisuus myös paras suunta etsiä onnistunutta elämää. Paljon sanomasta tiivistyy psalmistin sanoihin.

Kuka oletkin, joka elää tahdot ja rakastat elämän päiviä, nauttiaksesi onnea:
varjele kielesi pahasta ja huulesi vilppiä puhumasta; vältä pahaa ja tee hyvää, etsi rauhaa ja pyri siihen. (Ps. 34:13–14)

Kysymys

Miksi luterilaisissa Jumalanpalveluksissa ei soiteta ja lauleta ylistysmusiikkia vaan virsiä? Kieltääkö sen joku, vai onko kyse pelkästä perinteestä? Esimerkiksi Hillsongilla, Bethel-musicilla on loistavia kappaleita, joita on myös käännetty suomeksi.

Johdanto

Tämän aiheen käsittely vaikuttaa mielekkäältä jakaa kolmeen osaan. Vastauksessani luon ensiksi katsauksen ylistysmusiikki-sanan määrittelyyn. Toiseksi tarkastelen aihetta ylistyslaulujen tekstisisällön näkökulmasta. Kolmanneksi ja viimeiseksi lausun vielä ehdotuksen musiikkityylien sisältämien viestien vaikutuksesta siihen, miten käsillä oleva asia on monissa luterilaisissa seurakunnissa ratkaistu.

Ylistysmusiikki?

Aluksi tarkastellaan siis lyhyesti sitä, mitä ylistysmusiikki-sanalla voidaan tarkoittaa. Tässä yhteydessä nostan esiin kaksi näkökulmaa. Esimerkiksi evankelikaalisen kristillisyyden sekä nk. vapaiden suuntien piirissä ylistysmusiikki -sanalla on ainakin viimeisten parin–kolmenkymmenen vuoden aikana tarkoitettu usein aivan tietynlaiseen pop- tai rock-ilmaisuun perustuvaa musiikkia, johon liittyvissä lyriikoissa paino on sananmukaisesti Jumalan ylistämisessä. Tällaisen jumalanpalvelusmusiikin pioneereja ovat olleet esimerkiksi juuri kysymyksessä mainitun australialaisen Hillsong Churchin musiikkiryhmät. Mikäli ylistysmusiikki-sanalla viitataan tämäntyyppiseen jumalanpalvelusmusiikkiin, näyttää kysymykseen sisältyvä väite osuvan oikeaan: luterilaisissa jumalanpalveluksissa ei soiteta ja lauleta ylistysmusiikkia – ainakaan yleensä.

Kuitenkin mikäli asiaa katsotaan hieman toisesta näkökulmasta, voitaisiin esittää seuraava tarkentava kysymys: eikö luterilaisissa jumalanpalveluksissa oikeastaan soiteta ja lauleta juuri ylistysmusiikkiakin? Tarkkaavainen messuvieras voinee melko helpostikin todeta ainakin seuraavat asiat: Ensiksi, klassisessa jumalanpalvelusliturgiassa seurakunta laulaa useitakin ylistyslauluja Jumalalle. Näitä ovat ainakin päivän psalmi, kunnia ja kiitosvirsi Pyhälle Kolminaisuudelle, Pyhä-hymni, Simeonin kiitosvirsi, sekä messun lopussa laulettava ylistys. Lisäksi monet virret sisältävät paljonkin Jumalan ylistystä. Toiseksi, niin messun liturgian laulut kuin virret ovat monin paikoin Jumalan omaa sanaa tai vähintäänkin nousevat Jumalan sanasta.

Toisin kuin joskus kuulee arveltavan, perinteisen jumalanpalvelusliturgian keskuksessa ei ole kaavamaisuuteen tai ulkoisiin muotomenoihin mieltyneiden kirkonmiesten miellyttäminen vanhahtavien ja kankeiden sanamuotojen toistamisen myötä. Liturgian keskuksessa on Jumalan oma sana, lopulta itse persoonallinen Sana, Kristus, joka ulkoisen sanansa kautta tulee seurakuntansa keskelle, palvelemaan omiaan lahjoillaan. Tästä katsantokannasta käsin voitaisiin kysyä: mikä voisi olla suuremman ylistyksen antamista Jumalalle kuin se, että Hänen pyhä sanansa saa runsaana asua seurakunnan keskellä ja pyhittää sen (Kol. 3:16)? Mikäli asia ymmärretään näillä tavoin, on mahdollista esittää, että nimenomaan luterilaisissa jumalanpalveluksissa soitetaan ja lauletaan ylistysmusiikkia, joskaan ei ehkä populaaria sellaista.

Laulujen tekstisisällön näkökulma

Toiseksi kysymystä ylistysmusiikin käyttömahdollisuudesta päästään tarkastelemaan lauluihin kirjoitettujen tekstien näkökulmasta. Pitää paikkansa, että nykyaikana suositun ylistysmusiikkigenren piiristä on mahdollista löytää monia kappaleita, joiden sanoma julistaa Kristusta ja muutenkin lausuu oikein kristillisen uskon keskeisiä totuuksia. Yksittäisenä tarkkailijana olen ollut myös huomaavinani, että joidenkin merkittävien ylistysmusiikkiryhmien lauluissa sanoma Kristuksen ristinkuolemasta ja siihen perustuvasta syntien sovituksesta on kuluvalla 2010-luvulla saanut enemmän tilaa kuin aiempina vuosikymmeninä. Tätä suuntausta on tietenkin tervehdittävä ilolla.

Samalla on tarpeen huomauttaa, että kaikkien hengellisten laulujen tekstit ovat väistämättä yhteydessä tietynlaiseen jumaluusopilliseen linjaan. Tämä koskee niin perinteisiä virsiä kuin populaaria ylistysmusiikkiakin. Ei olekaan hämmästyttävää, että evankelikaalisen teologian piirissä syntyneiden ylistyslaulujen tekstit heijastavat useimmiten nimenomaan evankelikaalista käsitystä esimerkiksi siitä, miten ihminen pelastuu. Siten näissä piireissä suositun ylistysmusiikin sanoitukset painottavatkin usein vaikkapa uskonratkaisun tekemistä taikka ihmisen omaehtoista antautumista Jumalalle. Samalla lyriikoissa jää helposti sivuosaan tai jopa kokonaan syrjään se raamatullinen ja luterilainenkin opetus, jonka mukaan Kristus haluaa tarjota syntisille anteeksiantamuksen sekä pelastuksen lahjansa objektiivisella tavalla, tietyssä paikassa ja muodossa, sanassa ja sakramenteissa. On tosin myönnettävä, että esimerkiksi Hillsong Churchin lauluissa on painotettu paljonkin Pyhän Hengen läsnäoloa ja toimintaa in this place (”tässä paikassa”), siis kristittyjen ylistyskokouksessa. Kuitenkin tällöinkin tekstit jättävät useimmiten epäselväksi, mihin Hengen läsnäolo tai työ ”tässä paikassa” perustuu. Rivien välistä on kuultavissa, että sen ajatellaan perustuvan seurakunnan ylistyssuoritukseen, ei niinkään siihen, että Jumala meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden sitoo itsensä ja työnsä ulkoiseen, saarnattuun ja sakramenteissa jaettuun sanaansa.

Toinen populaarien ylistyslaulujen sanoituksiin liittyvä kysymys koskee niitä vaikutuksia, joita pop-genrellä ylipäätään on tekstien kirjoittamiseen: vaikka kevyen musiikin maailmassa on toki olemassa monenlaisia ja -muotoisia lauluja, ei liene kohtuutonta esittää, että tälle musiikkityylille tyypillisessä tekstitystavassa laulujen sanat yleisesti ottaen laaditaan kohtuullisen tiivistettyyn, monesti vielä itseään toistavaan muotoon. Koska myös nykyaikainen ylistysmusiikki ammentaa vaikutteensa paljolti nimenomaan populaarimusiikin piiristä, ei ole yllättävää, että jo kyseinen tyylisuunta itsessään näyttää ohjaavan ylistyslaulujen sanoittajia huomattavasti suppeampaan ilmaisuun, kuin mitä esimerkiksi menneiden vuosisatojen virsirunoilijoilla tavataan.

Lyriikoiden kompakti muoto sinänsä ei tietenkään ole mikään ongelma. Pikemminkin populaarien ylistyslaulujen heikkoutena voidaan nähdä se seikka, että useimmiten niiden tekstit suppeudessaan sisältävät yksinkertaisesti paljon vähemmän Jumalan sanaa kuin perinteisten virsien sanat. Lisäksi sen sijaan, että sanoitukset keskittyisivät Jumalaan tai etenkin Hänen armolliseen työhönsä ihmisten pelastamiseksi, niiden päähuomio kääntyy usein enemmän ylistäjiin itseensä sekä heidän työhönsä Jumalan korottamiseksi tai kunnioittamiseksi. Mitä ilmeisimmin tällainen suuntaus tulee ymmärrettäväksi jo kyseessä olevien yhteisöjen teologiasta käsin, mutta epäilemättä myös pop-sanoituksille ominaisesta omien tunteiden ja kokemusten sentimentaalisesta vuodattamisesta käsin. Toki tunteilullekin on oma paikkansa Jumalan luomassa maailmassa! Tämä paikka ei kuitenkaan ole kristillisen jumalanpalveluksen keskuksessa.

Edellä mainittuun asiaan liittyy myös se tietynlainen ”ajattomuus”, joka on ominaista monien  protestanttisten kirkkokuntien teologialle sekä sitä kautta myös niiden piirissä syntyneiden  ylistyslaulujen sanomalle. Joissakin näistä kirkkokunnista ei nähdä tarpeelliseksi keskittyä kirkollisten juhlien viettoon saati asettaa tietyille pyhäpäiville tiettyjä teemoja taikka aiheita. Sanotaan esimerkiksi, että Raamattu riittää. Uskonpuhdistuksen keskeinen periaate, sola scriptura (”yksin Raamatulla”) onkin reformaation vasenta siipeä edustavassa kristillisyydessä ymmärretty usein siten, että kunhan Raamattua vain luetaan, mitään muuta ei tarvita. Esimerkiksi kalvinismin piirissä ei välttämättä vietetä mitään erityisiä juhlapyhiä, esimerkiksi joulua. Näin on juuri siksi, että pelkän Raamatun katsotaan riittävän. Tätä käsitystä heijastelee myös näiden tunnustuskuntien jumalanpalvelus, joka pysyy kohtuullisen samankaltaisena ajankohdasta riippumatta. Tällainen ”ajanlaskuton” jumalanpalvelus opettaa kuitenkin seurakunnalle väistämättä, että ajallinen on vähemmän merkittävää. Se on jotakin heikompaa ja huonompaa, josta on koetettava päästä nousemaan siihen, mikä on ikuista. Implisiittinen opetus on, että pääasiassa jumalallinen ja ikuinen on hyvää ja täydellistä. Sanassaan Jumala kuitenkin ilmoittaa, että Hän lähetti ikuisen Poikansa nimenomaan ihmiseksi, vieläpä tiettyyn aikaan ja paikkaan, tekemään myös työnsä tiettynä aikana ja tietyssä paikassa. Näin Jumala teki siksi, että me ihmiset olemme sidottuja Hänen luomansa maailman ajallisuuteen ja paikallisuuteen.

Tämä asia liittyy myös ja nimenomaan käsillä olevaan kysymykseen ylistysmusiikin käytöstä. Populaarien ylistyslyriikoiden taustalla on usein edellä mainitun kaltainen käsitys, jonka mukaan kristillisessä opetuksessa ja elämässä keskeistä on lähinnä yksittäisen ihmisen sisäinen suhde Jumalaan ja Hänen palvontansa, eivät niinkään Jumalan teot ajassa ja paikassa. Jos joitakin poikkeuksiakin saattaa olla, kuitenkin vain harvat ylistyslaulut on laadittu kuvaamaan Kristuksen historiallisen työn eri vaiheita sillä tavalla, että ne soveltuisivat selkeään ja koko Raamatun ilmoitusta rikkaasti peilaavaan julistukseen joulusta, loppiaisesta, Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta, ylösnousemuksesta ja vaikkapa taivaaseen astumisesta. Sen sijaan monet näistä lauluista julistavat eräänlaista ajasta irralleen pyrkivää ja siksi myös kirkkovuodetonta teologiaa, joka jättää seurakunnalle annettavan, pelastushistoriaa koskevan opetuksen ja julistuksen ohueksi, vieläpä ihmiskeskeiseksi.

Vaikuttaa tarpeelliselta mainita vielä laulujen uutuudesta ja vanhuudesta. Joskus on nimittäin huomautettu, että vanhojen virsien sijaan jumalanpalveluksessa olisi parempi käyttää tuoreempia, nykyihmiselle sopivampia lauluja. Vastauksena voidaan ehdottaa seuravaa: Luterilaisessa jumalanpalveluselämässä ei laulujen vanhuus toki olekaan mikään erinomaisuuden kriteeri sinänsä, otetaanhan luterilaisessakin perinteessä käyttöön uusia, hyviä virsiä ja virsikirjoja. Ei myöskään laulujen uutuudessa sinänsä ole tietenkään mitään vikaa, ovathan vanhatkin virret olleet joskus uusia. Monissa tapauksissa luterilaiset pitäytyvät vanhempiin virsiin yksinkertaisesti siitä syystä, että juuri niiden sanoma on kestänyt Jumalan sanan koettelun, ja vuosisatojen kuluessakin säilyttänyt paikkansa seurakunnan opetuksen, ylistyksen ja kiitoksen välineenä. Sen sijaan näiden sanalla koeteltujen laulujen kertakaikkinen vaihtaminen uuteen ylistysmusiikkiin on usein käytännössä johtanut seurakunnan kyllä laulamaan trendikkäitä – tai ainakin trendikkyyttä tavoittelevia – lauluja, mutta sellaisia, joista voi jo niiden tekstien perusteella aavistella, etteivät ne ole vielä ehtineet saada osakseen paljoakaan terveellistä arviointia Jumalan sanallisen ilmoituksen äärellä.

Musiikkityylien sisältämät viestit

Kolmanneksi käsitellään vielä eri musiikkityylien käyttämistä jumalanpalveluksessa. Populaariin ylistysmusiikkiin pitäytyvien seurakuntien opetuksessa painotetaan usein sitä seikkaa, että Raamattu kehottaa kristittyjä käyttämään kaikenlaisia eri soittimia Jumalan ylistämisessä (Ps. 150). Sen vuoksi musiikin toteutuksessa käytetäänkin usein monen hengen yhtyeitä lukuisine eri instrumentteineen ja niiden erilaisine käyttötapoineen. Tämä on sinänsä erinomaisen hyvä ja suositeltava asia! Ei luterilaisenkaan jumalanpalvelusmusiikin tarvitsisi välttämättä rakentua ainoastaan tutuksi tulleen urkusäestyksen ympärille. Itse asiassa jo Martti Luther rohkaisi oman aikansa kirkkomuusikoita uudentyyppisen jumalanpalvelusmusiikin kehittämiseen. Varhaisten luterilaisten seurakuntien piirissä käytettiinkin perinteisen kuorolaulun lisäksi monia niistä soittimista, jotka muutenkin renessanssiaikana olivat yleisiä: nokkahuiluja, erilaisia vaski- ja jousisoittimia sekä luuttuja. Urutkin olivat kyllä mukana, joskin niillä soitettiin vain pieniä välisoittoja.

Toisaalta samalla voidaan ehdottaa, että pop-rock-tyyliin sisältyy myös tiettyjä kulttuurisia kysymyksiä, joiden vuoksi populaarin ylistysmusiikin yhtyeformaattia ei varauksetta voi suositella sellaisenaan sovellettavaksi luterilaiseen jumalanpalvelukseen. Yksi näistä kysymyksistä koskee niitä viestejä, joita musiikin tyyli ja muoto kantavat mukanaan: Jokainen musiikkityyli jo itsessään tuo kuulijoidensa mieliin tiettyjä asioita. Nämä assosiaatiot saattavat toki olla hieman erilaisia kuulijasta ja ympäröivästä kulttuurista riippuen. Yleisesti ottaen voidaan kuitenkin arvella, että esimerkiksi trendikäs radiosoittopop synnyttää kuulijassa erilaisen mielikuvan kuin vaikkapa wienervalssi. Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle kaikkiin niihin mielikuviin, joita populaarimusiikki länsimaisen ihmisen mielessä saattaa mahdollisesti synnyttää, voidaan esimerkkinä sanoa seuraavaa: Pop- tai rock-ilmaisuun liittyy lähes väistämättä ajatus esiintyjän ja yleisön suhteesta. Kun ylistyksenjohtaja rock-yhtyeineen asetetaan kirkkosalin etuosaan, seurakunnan eteen, ei ole sattumaa, että käytännössä seurakunta alkaa usein käyttäytyä samankaltaisella tavalla kuin rock-konsertin yleisö. Tällaisissa jumalanpalveluksissa tai ylistyskokouksissa ei ole tavatonta nähdä jopa sellaista artistin palvontaan viittaavaa käytöstä, joka tälle kontekstille on tyypillistä. Tällöin kuitenkin käy helposti niin, että huomion keskipiste siirtyy pois Kirkon Päästä, Kristuksesta. Toiseksi ja samalla seurakuntalaisten aletaan helposti nähdä kuuluvan eri kategorioihin, tähtiesiintyjiin ja yleisöön. Kukaan ei tällaista yleensä kylläkään selväsanaisesti opeta, mutta valittu muoto hoitaa tämän opetustehtävän sanoittakin.

Tällaisen muodon sisältämiä viestejä on vaikeaa sovittaa yhteen sen raamatullisen kuvan kanssa, jossa Kristus on seurakunnan Pää, joka elävöittää, ravitsee, hoitaa ja johtaa kristittyjä, kirkkoruumiinsa jäseniä, jotka puolestaan eri tehtävineenkin ovat keskenään samalla viivalla Hänen yhteydessään. Uskallan väittää, että tätä viimeksi mainittua raamatullis-luterilaista käsitystä Kirkon olemuksesta ja jumalanpalveluksen olennaisesta sisällöstä palvelisi huomattavasti paremmin se historiallinen tapa, jossa seurakunnan kanttori ja säestäjä on asetettu jollakin tavalla muun seurakunnan keskelle tai jopa sen taakse, vaikkapa urkuparvelle. Tällä tavalla musiikin ja laulun johto saisivat olla sillä paikalla, jolle ne kuuluvat, evankeliumin palvelijoina ja koko seurakunnan yhteisen laulun tukena.

On toki myönnettävä, ettei urkujen soittokaan ole vapaa viestinnällisestä painolastista. Joskus kuuleekin aivan oikein muistutettavan, että antiikin Kreikassa ja Rooman valtakunnassa urkujen soitto liittyi usein pakanallisiin menoihin. Kuitenkin melko turvallisesti voidaan ehdottaa, että nykyaikana urkumusiikki lienee paljolti vapautunut tällaisesta painolastista, joka kristillisestä näkökulmasta epäilemättä näyttäytyykin negatiivisena. Niin länsimaissa kuin muuallakin maailmassa urkujen soitto synnyttänee assosiaation lähinnä kristillisen kirkon elämään. Sen vuoksi on myös mahdollista olettaa, että juuri tällaisen musiikin käyttäminen jumalanpalveluksessa ei juurikaan vie seurakuntalaisten mieliä pois kaikkein tärkeimmästä, evankeliumin asiasta, vaan saa olla pikemminkin evankeliumin palveluksessa. Lisäksi vaikuttaa kiistämättömältä, että urut ovat musiikillisiin ominaisuuksiin liittyvien mahdollisuuksiensa puolesta ehkä yksi kaikkein parhaiten yhteislaulun säestykseen soveltuvista soittimista.

Loppupäätelmiä

Tiivistetysti on mahdollista esittää, että luterilaisissa jumalanpalveluksissa soitetaan ja lauletaan ylistysmusiikkia sanan varsinaisessa merkityksessä. Toisin kuin evankelikaalisen ylistysteologian piirissä usein opetetaan, tämä ylistys ei perustu ihmisten päätökseen ylistää Jumalaa, vaan siihen, että sanassa ja sakramenteissa läsnäoleva Kirkon Herra itse palvelee ensin seurakuntaansa. Sen vuoksi Jumalan sanalla täytyykin olla keskeinen asema paitsi jumalanpalveluksessa yleensä myös sen lauluissa.

Alussa esitettyyn kysymykseen voidaankin vastata, että kukaan ei varsinaisesti kiellä populaarin ylistysmusiikin käyttämistä luterilaisessa jumalanpalveluksessa. Siinä, että virsien käyttöä painotetaaan tällaisen musiikin kustannuksella, ei ole myöskään kyse ainoastaan tiettyyn perinteeseen pitäytymisestä saati henkilökohtaisista mieltymyksistä. Kyse on pikemminkin siitä, että populaarille ylistysmusiikille tyypilliset sanoitukset eivät aina sovi yhteen sen kanssa, mitä pyhä Raamattu ja sitä oikein selittävä luterilainen tunnustus kristillisen uskon keskeisistä asioista opettavat. Lisäksi, vaikka ne musiikilliset ratkaisut, joita ylistysgenren piirissä yleisesti käytetään, ovat luomiseen perustuvia ja sikäli mahdollisia, voidaan kuitenkin arvella, että länsimaisesta pop-kulttuurista vaikutteita saaneiden yhteiskuntien kontekstissa ne saattavat johtaa seurakuntalaisia tunne- ja kokemuskeskeiseen kristillisyyteen, ja näin siirtää päähuomion kauemmas Herran kärsivästä Palvelijasta, joka meidän ihmisten tähden nöyrtyy saarnatun sanan sekä sakramenttien ulkoiseen alhaisuuteen. Muun muassa näistä syistä populaaria ylistysmusiikkia halutaan harvemmin käyttää luterilaisissa jumalanpalveluksissa.

Lopulta voidaan kuitenkin esittää toivomus, että seurakunnan yhteistä ylistyslaulua pyrittäisiin mahdollisuuksien mukaan ryydittämään erilaisten soitinten käytöllä. Tämä raamatullinen ratkaisu voisi osaltaan ja terveellisellä tavalla opettaa seurakunnalle Jumalan luomistyön rikkautta ja hyvyyttä, sekä myös johdattaa seurakuntalaisia käyttämään Jumalalta saamiaan musiikin lahjoja Hänen kunniakseen. Mikäli seurakunnassa pyrittäisiin tällaiseen jumalanpalvelusmusiikin monipuolistamistamiseen, pitäisi tämän kuitenkin tapahtua pastoraalista harkintaa käyttäen ja hyvässä järjestyksessä (1. Kor. 14:40). Mitään seurakunnan musiikkiin liittyviä ratkaisuja ei nimittäin koskaan saa tehdä ainoastaan tiettyjen kristittyjen henkilökohtaisista mieltymyksistä käsin, taikka toisaalta potentiaalisten seurakuntalaisten oletettujen toiveiden täyttämiseksi. Jumalanpalvelusmusiikin suunnittelussa ja toteutuksessa on kaikki alistettava palvelemaan Jumalan puhtaan sanan, lain ja evankeliumin julistamista syntisille heidän pelastuksekseen, sekä edelleen heidän, armahdettujen seurakunnan vastausta Herralleen, kiitosta, rukousta ja ylistystä.

– Harri Huovinen

Ks. myös: Voiko jumalanpalvelusmusiikkia uudistaa?
Pyhän liturgian perusteet
Julkinen kiitos ja ylistys kirkon tuntomerkkinä

Kysymys: Mitä on kunnioittaminen Raamatussa? Kuinka kohtaan eri tavalla ajattelevan kunnioittavasti? Kuinka kunnioitan Jumalaa?

Jaan kysymyksen kunnioittamisesta kolmeen lyhyeen osaan:1. Jumalan kunnioittaminen (esim. Ps. 22:23), 2. Vanhempien, esivallan ja esimiehien kunnioittaminen (esim. 2. Moos. 20:12) ja 3. kaikkien kunnioittaminen (esim. 1. Piet. 2:17).

1. Jumalan kunnioittaminen

Kunnioittaminen ei ole Raamatun kielenkäytön yleisimpiä ilmauksia Jumalan kohdalla. Yleisempiä ovat Jumalan kiittäminen, ylistäminen, pelkääminen ja rakastaminen. Kunnioittaminen sen sijaan on yleistä kuninkaiden ja vanhempien edessä, esimerkiksi: ”Nouse harmaapään edessä ja kunnioita vanhusta sekä pelkää Jumalaasi”. (3. Moos. 19:32) Kuitenkin myös Jumalan kunnioittamisesta puhutaan paljon. Sisällöllisesti kunnioittaminen liittyy samankaltaisiin asioihin kuin vanhempien ja kuninkaankin kohdalla. Jumalaa tulee kunnioittaa tunnustamalla hänen korkeutensa suhteessa itseen. Jumala on kaiken luoja ja siis sinunkin luojasi, hänellä on määräysvalta sinun elämässäsi. Sitä tulee kunnioittaa. Samalla Jumalan oikea kunnioittaminen on hänen sanansa arvossa pitämistä ja hänen sanastaan kiittämistä ja hänen nimensä arvossa pitämistä. Se on hänen teoistaan kiittämistä ja hänen avuksi huutamistaan. Psalmissa lauletaan: ”Minä kunnioitan sinua, Jumalani, sinä kuningas, ja kiitän sinun nimeäsi aina ja iankaikkisesti.” (Ps. 145:1)

Jumalan kunnioittamiseen liittyykin myös oikean jumalanpelko, oikea kiittäminen ja oikea rakastaminen. Pelkkä suun kiitos ei ole Jumalan kunnioittamista, sillä Jumala näkee sydämeen. Profeetta Jesajan kautta hän moittiikin Israelia, ”Koska tämä kansa lähestyy minua suullaan ja kunnioittaa minua huulillaan, mutta pitää sydämensä minusta kaukana, ja koska heidän jumalanpelkonsa on vain opittuja ihmiskäskyjä” (Jes. 29.13). Näin siis Jumalan kunnioittaminen on hänen Jumaluutensa tunnustamista, hänen nimensä ylistämistä ja hänen käskyjensä pitämistä. 

Syntiinlangennut ihminen ei siis osaa kunnioittaa Jumalaa oikein, sillä ihminen rikkoo lait, on ulkokultainen ja sydämessään rakastaa omaa nimeään ylitse Jumalan. Kuitenkin Kristuksen työn tähden Jumalan kunnioittaminen on myös hänen armoonsa katsomista. Hän antoi poikansa, jonka työhön turvaamalla ja jonka sanaa kuulemalla meillä on syntien anteeksiantamus. Kristus sanoo: ”että kaikki kunnioittaisivat Poikaa, niinkuin he kunnioittavat Isää. Joka ei kunnioita Poikaa, se ei kunnioita Isää, joka on hänet lähettänyt. Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään.” (Joh.5:23-24)

2. Vanhempien ja esivallan kunnioittaminen

Vanhempien, kuninkaan ja esivallan kunnioittaminen liittyy lopulta Jumalan lakiin ja luomisjärjestykseen. Jumala on luonut jokaiselle ihmiselle vanhemmat, jotka hän on asettanut kasvattamaan ja kaitsemaan lapsiaan. Samoin jokaiselle esivallan edustajalle Jumala on antanut vallan. Vanhempien kunnioitus onkin yksi kymmenestä käskystä ja Lutherin mukaan vanhemmat ovat ihmiselle Jumalasta seuraava auktoriteetti. Näin tähänkin kunnioitukseen kuuluu rakkauden lisäksi myös kuuliaisuus ja nöyryys heidän asemaansa kohtaan.

Esivallan kunnioittamista Pyhä Paavali perustelee Roomalaiskirjeessään: ”Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa.” (Room. 13:1) Tämä ei tarkoita sitä, että Jumalan lakia rikkoviin käskyihin tai lakeihin tulisi yhteiskunnassa alistua, sillä Raamattu muistuttaa, että ”Ennemmin tulee totella Jumalaa, kuin ihmisiä” (Ap.t. 5:29b). Kristityn tulee kuitenkin olla kuuliainen esivallalle Jumalan lain sallimissa rajoissa, sillä valtansa esivalta on saanut Jumalalta. Kuitenkin kirkkojen ja kristittyjen tulee pitää esillä Jumalan lakia ja pyrkiä auttamaan esivaltaa oikeaan suuntaan. Tämä on haaste, joka korostuu nyky-yhteiskunnassa, jonka lainsäädäntö lipuu yhä kauemmas kristillisestä arvomaailmasta.

Maallisten auktoriteettien, kuten vanhempien, kunnioittaminen Raamatussa perustuu siis ennen kaikkea Jumalan asetukseen. Vanhempia Jumala kutsuu kasvattamaan lapsia Jumalan sanan mukaan oikein ja rakkaudella, samoin esivaltaa kutsutaan johtamaan Jumalan laki mielessä. Tällaisesta oikeasta Jumalan sanan mukaisesta toiminnasta hyvänä esimerkkinä on Efesolaiskirjeen luvun 5 ohjeet aviomiehelle: Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä” (Ef.5:25). Väärin toimivaa vanhempaakin Jumala kutsuu kunnioittamaan, vaikka vääryyteen ei tulekaan suostua. Tässä niin auktoriteettiasemassa olevien kuin auktoriteetteja kunnioittamaan kutsutun tulisi rukoilla Jumalan apua ja johdatusta.

3. Kaikkien ihmisten kunnioittaminen

Kunnioittaminen Raamatussa yhdistyy useimmiten juuri auktoriteettiasemaan. Jumalaa, vanhempia ja esimiehiä tulee kunnioittaa. Kuitenkin Apostoli Pietari puhuu kaikkien ihmisten kunnioittamisesta ja apostoli Paavali kutsuu kilpailemaan toinen toisen kunnioittamisessa seurakunnassa (Room. 12:10). Näissä yhteyksissä kunnioittaminen on ennen kaikkea toisen ihmisen rakastamista ja rakkaudella kohtaamista, avun tarjoamista ja niin edelleen.

Seurakunnassa kunnioittaminen voi vielä tuntua mahdolliselta, mutta tässä ajassa jatkuvasti kohtaa mitä erilaisimmilla tavoilla ajattelevia ja uskovia ihmisiä. Kun yhteistä arvopohjaa ei löydy, voi kunnioittaminen tuntua vaikealta. Kuitenkin Kristus esimerkiksi vuorisaarnassa kutsuu kristittyjä rakastamaan jopa vihaajiaan (Matt. 5:44). Tämä ei tietenkään tarkoita tässäkään tapauksessa vääryyden hyväksymistä, vaan ihmisen rakastamista. Näin ollen kunnioittamisen lähtökohdaksi ei tarvitse ottaa toisen tekojen tai arvojen hyväksymistä, vaan lähimmäisen rakastaminen. ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 22:39) on aina hyvä lähtökohta toisen ihmisen kunnioittavalle kohtaamiselle. Vaikka et voisi hyväksyä eri ”kuplasta” tulevan arvoja tai tekoja, voit muistaa, että hän on Jumalan luoma kallisarvoinen ihme, jonka puolesta Kristus alentui aina ristinkuolemaan asti. Tämä teille on yhteistä.