Ratzinger Joseph – Johdatus kristinuskoon
Katolinen tiedotuskeskus 2018. (Alkuperäisteos 1968)
Innostuttuani teologiasta minua kiehtoi erityisesti erilaiset systemaattisen teologian esitykset. Tuntui, että valtaisaan asioiden mereen ja irrallisten teemojen kaaokseen sai tolkkua, kun luki selkeästi jäsenneltyjä kristinuskon kokonaisesityksiä. Samalla saattoi vähitellen huomata, että jokaisella dogmaatikolla on myös omat vivahteensa ja korostuksensa, jotka tulevat lukiessa vastaan. Dogmaatikoilta voi löytää vaikkapa Pannenbergin korostuksen historiasta, Pöhlmannilla toistuvasti esiin hyppivän kondesendenssin käsitteen tai Pieperin jatkuvan huolen sovitusopin oikeasta asemasta sekä kiihkeän taistelun kaikenlaista paavilaisuutta vastaan.
Nyt on suomeksi saatu myös edellisen paavin jo alunperin 60-luvulla kirjoittama kristinuskon kokonaisesitys Johdatus kristinuskoon. Tosin kirja rajoittuu uskontunnustuksen käsittelyyn. Siten teemat olivat varsin tuttuja, eikä teoksessa juurikaan käsitelty luterilaisten ja roomalaiskatolisen välisiä kiistoja, esim. liittyen paaviuteen, mariologiaan, kiirastulioppiin tai vanhurskauttamisoppiin. Tartuin kirjaan, koska Ratzingerin Jeesus-sarjan koin aikoinaan antoisana lukuelämyksenä. Vaikka alkuperäisteos on vuodelta 1968, kirjasta löytyy uudempiin painoksiin liitetty uusi esipuhe vuodelta 2000, joten tuoreempiakin ajatuksia kirjasta löytyy. Erityisen mielenkiintoisia onkin kohdat, josta voi nähdä minkälaisia huomioita Ratzinger haluaa tehdä ja mitä vastaan hän kirjoituksissaan käy. Siten teenkin nyt erityisesti muutaman noston esipuheesta.
Ratzinger nostaa esipuheessa esiin erityisesti vasemmistolaisuuden haasteen suhteessa kristinuskon perusmerkityksen ymmärtämiseen. Vasemmistolaisuudesta hän esittelee marxilaisen vaikutuksen ja kuvaa, että jos omaksutaan marxilainen ajattelu, lopulta ajaudutaan politiikan ja talouden kysymysten ensisijaisuuteen. Niistä tulee pelastavia voimia tai väärinkäytettyinä tuhovoimia. Tässä näkemyksessä ihmisen lunastus tapahtuu politiikan ja talouden kautta, jotka määrittävät tulevaisuuden luonteen. Ratzinger nostaa huomionarvoisena esiin, että myös monissa ”kapitalistisissa” maissa vapautuksen teologia on usein julkisen mielipiteen lempilapsi.
Ratzingerin mukaan vapautuksen teologian syvin ongelma on Jumala-teologioiden pois jättäminen. Tällä tarkoitetaan, että Jumalaa ei kielletä, häntä ei vain enää tarvita, eikä hänellä ole tehtävää. Jumala katoaa jonkinlaiselle intiimialueelle, joka ei kuulu kenellekään muulle. Usko tulkitaan poliittisen teologian kautta maailmanmuutoksen välineeksi.
Tähän voi yhdistää myös Ratzingerin viittauksen luterilaiseen Bonhoefferiin, joka tunnetusti ajatteli, että on aika luopua sellaisesta Jumalasta, jonka sijoitamme hätävaraksi oman kykenemisemme rajalle. Vapautuksen teologia siten vääristää sitä, kuinka näemme Jumalan.
Ratzinger kuvaa kuinka Jumala on aina äärettömästi suurempi, kuin kaikki käsitteemme, kuvamme ja nimemme. Se, että tunnustamme hänet kolmiyhteiseksi, ei merkitse, että tietäisimme hänestä kaiken. Ratzingerin mukaansa se päinvastoin osoittaa, kuinka vähän me tiedämme hänestä ja kuinka vähän voimme käsittää tai yrittää mitata häntä.
Esimerkiksi Jumalan vastaus Jobille ei selitä mitään. Se vain oikaisee harhaluulomme, että voisimme tuomita tai puhua kaikesta ratkaisevasti. Samalla se muistuttaa meitä rajoistamme. Se kehottaa meitä luottamaan Jumalan salaisuuteen käsittämättömyydessään.
Klassinen kristinusko elää kuitenkin haastettuna. On myös erilaisia modernin teologian versioita kristinuskosta. Pelkona on, että käy kuten Grimmin sadussa onnekkaasta Hannusta. Kun kultakimpale oli hänelle liian raskas ja vaivalloinen, hän vaihtoi sen mukavuuden vuoksi sarjaan muita asioita: ensin hevoseen, sitten lehmään, sitten hanheen, sitten hiomakiveen, jonka hän lopulta viskasi veteen menettämättä paljoakaan. Päinvastoin hän ajatteli saaneensa täydellisen vapauden. Sitä ei kerrota, kuinka pitkään hänen juopumuksensa kesti ja kuinka synkkää oli, kun hän tajusi mitä oli tehnyt.
Tämän kuvan avulla Ratzinger tarkastelee klassista teologiaa modernin maailman haastamana. Ei saisi päästää käymään kuten Hannulle. Nykyajan kristitty ei saa tyytyä ajattelemaan, että kaikenlaisten käänteiden kautta saattaa vielä löytyä sellainen tulkinta kristinuskosta, joka ei enää loukkaa ketään. Hän viittaa siihen, että teologia vaikuttaa kulkeneen viime vuosina tällaista tietä, vaikkei tarkemmin asioita määrittelekään.
Kirja tarjosi monia innostavia ajatuksia ja nostoja Raamatusta ja filosofiasta. Mitään keveintä iltalukemista ei Ratzingerin kirja kuitenkaan ole. Esimerkkinä voi nostaa hänen teesinsä: ”Paradoksi una essentia tres personae on persoonakäsitteen funktio ja ymmärrettävä persoonakäsitteen sisäisenä implikaationa” tai ”Paradoksi una essentia tres personae liittyy absoluuttiseen ja relatiiviseen ongelmaan ja korostaa relatiivisen, suhteellisen, absoluuttisuutta”.
Hieman näissä oli työnsarkaa, vaikka allekirjoittanutkin on teologiksi ja filosofiksi valmistunut ja hieman latinaakin pähkäillyt.
Kirjan äärellä voi iloiten liittyä Ratzingerin opetukseen siitä, kuinka Jeesuksessa Kristuksessa ilmoitus saavuttaa päätepisteensä ja tarkoituksensa. Kuten mainittua, uskontunnustuksen äärellä eivät ristiriidat korostu, vaan ollaan yhteisen läntisen perinnön äärellä. Tätä kirjoittaja pyrkii avaamaan ja syventämään. Välillä hän tarjoaakin mielenkiintoisia ajatuksia, välillä hän uhkaa eksyä akateemisiin sfääreihin.
Modernin teologian haasteen lisäksi Ratzinger viittaa myös kirkon aiempaan rappioon. Luterilaisena onkin mielenkiintoista kiinnittää huomiota siihen, kuinka roomalaiskatoliset kirkon historiaa katsovat. Ratzinger ei kiistä ongelmia: ”Kirkkohistorian vuosisadat ovat niin täynnä kaikkea inhimillistä epäonnistumista, että voimme ymmärtää Danten kauhunäyn Babylonin huorasta istumassa kirkon vaunuissa. Meille näyttävät ymmärrettäviltä Pariisin piispa Guillaume d’Auvergnen (1200-luvulta) kauhistavat sanat, että kirkon alennustilan takia jokaisen, joka sen näkee, täytyy jähmettyä kauhusta. ”Se ei ole enää morsian, vaan kauhistuttava epämuodostunut julma hirviö.”
Kirkon elämä taas löytyy ja palaa sanan ja sakramenttien äärelle. Pyhien yhteys viittaa sekä ihmisiin, että pyhiin välineisiin ja erityisesti ehtoollisen lahjaan. Sanan kautta kirkko on kirkko.
Voimme iloita tästä katsantokannasta Jumalan lahjojen äärellä. Jätetään teologiset ristiriidat toiseen kertaan.
Kysymys: Usein vaikeiden, raastavien vastoinkäymisten edessä saatetaan lohduttaa, että ”taivaassa kaikki miksi-kysymykset saavat vastauksen”. Muistammeko me taivaassa enää mitään tästä ajasta?
Kristillisessä sielunhoidossa lohdutetaan toisinaan kärsiviä taivastoivolla. Tähän Raamattu nimenomaan kehottaa: “Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa. Rohkaiskaa siis toisianne näillä sanoilla” (1. Tess. 4:17-18). Ilmestyskirjassa puolestaan rohkaistaan näyllä niistä, jotka “ovat päässeet suuresta ahdingosta”… “Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet” (Ilm. 7:14, 17). Levottomille sydämille Jeesus vakuuttaa, että Hän menee taivaaseen valmistamaan asuinsijan kaikille omilleen (Joh. 14:1-6).
Tällaisen lohduttamisen ja rohkaisemisen tulee kuitenkin perustua Jumalan sanan totuuksiin eikä ihmisten toivomuksiin. Siksi on aiheellista kysyä, saavatko kaikki meidän miksi-kysymyksemme vastauksen taivaassa ja muistammeko taivaassa enää mitään maanpäällisestä elämästämme? Vastaus näihin kysymyksiin riippuu paljolti siitä, millaisessa olotilassa ihmiset ovat taivaassa, ja onko maanpäällisen ja taivaallisen ihmisen välillä jatkumo?
Paavalin mukaan ero maanpäällisen ja taivaallisen ihmisen välillä on lähinnä siinä, että maanpäällinen ruumis on katoava, alhainen ja sielullinen, mutta taivaallinen katoamaton, kirkastunut ja hengellinen (1. Kor. 15:42-47). “Sielullinen ruumis” tarkoittaa sielun eläväksi tekemää ruumista, “hengellinen ruumis” sellaista, jolle Jumalan Henki antaa ikuisen elämän. Kuitenkin kyseessä on sama ruumis, joka pannaan maahan ja nousee kerran kirkkaana.
Maanpäällisen ja taivaallisen ihminen yhteys on samanlainen kuin maanpäällisen Jeesuksen ja kirkastetun Kristuksen välinen yhteys. Ylösnousemus ei muuta persoonaa vaan olotilan. Paavali sanoo: “Mutta meillä on yhdyskuntamme taivaissa, ja sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi, joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä alamaiseksi” (Fil. 3:21).
Kristuksen ylösnousemusruumis oli siis senkaltainen kuin kristitystä tulee kuolleista herättämisen jälkeen. Ylösnoussut Kristus muisti hyvin maanpäällisen elämänsä, ja niin mekin ylösnousseina ja kirkastettuina muistamme ajallisen elämämme.
Kysymys ei ole siitä, muistammeko me sen, vaan miten ja millaisena me sen muistamme? Maan päällä meidän muistimmekin on synnin turmelema.
Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo opetuslapsille: “Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailmaa iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan” (Joh. 16:20-21).
Jeesus vertaa tämän maailman vaivoja synnytyskipuihin ja iloa lapsesta ikuiseen elämään. Äiti on kyllä joutunut kestämään lähes sietämättömiä kipuja, mutta ilonsa vuoksi hän ei enää edes muista niitä. Suuri ilo täyttää hänen sydämensä niin, ettei sinne enää mahdu surua menneistä kärsimyksistä.
Vapahtaja sanoo myös: “Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta mina näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi tieltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään” (Joh. 16:22-23).
Alunperin on Jeesus saattanut tarkoittaa sanoillaan Hänen kuolemaansa ja ylösnousemustaan, jolloin opetuslapset taas näkivät Hänet. Rinnastus sopii kuitenkin hyvin myös kristityn odotukseen Herran näkemisestä aikojen lopulla. Silloin taatusti meidän sydämemme täyttää ilo, jota ei kukaan voi enää riistää milloinkaan meiltä pois. Rakkaan Vapahtajan paluu poistaa kaikki murheet. Ilon sisältönä on Kristuksen näkeminen ja Hänen jatkuva läsnäolonsa: “silloin näemme kasvoista kasvoihin” (1. Kor. 13:12).
Perillä taivaassa Jeesuksen luona me emme enää kysy mitään. Meidän kysymyksiimme ei edes tarvitse vastata, koska kaikki on meille silloin itsestään selvää. Kristuksen läsnäolo häivyttää kaikki meidän surumme, raskaat muistomme ja tuskaiset kysymyksemme. Kristuksen läsnäolo täyttää meidän mielemme rauhalla ja ilolla. Saamme Kristuksen mielen, joka “ei muistele kärsimäänsä pahaa” (1. Kor. 13:5).
Kaiken tämän saa aikaan Kristuksen läsnäolo: “Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee Hänen kansana. Jumala itse on heidän luonaan, ja Hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut” (Ilm. 21:3-4).
Näihin kadonneisiin kuuluvat meidän syntinen ruumiimme, langennut maailmamme ja Suuri Syyttäjämme.
Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo tämän taivaallisen ilon vaikuttavan jo nyt meidän elämäämme, niin kuin se vaikutti Jeesuksenkin elämään (Hepr. 12:2-3). Taivastoivo vahvistaa meitä pysymään pystyssä loppuun asti.
Ks. myös taivas
Kysymys: Lapseni alakoulussa vaikuttaa vahvana Seta-aktiivit/kunnallispoliitikot, jotka suunnittelevat lisäävänsä koululle ”valistusta”. Ilmapiiri on erittäin kristinuskon vastainen/vihamielinen jopa joidenkin opettajien keskuudessa.
Lapseni luokalla on myös tyttö, joka kokee olevansa oikeasti poika. Oma lapseni on hyvin hämmentynyt näistä puheista.
Miten vastata näihin haasteisiin? Miten vastata niihin väitteisiin, joiden mukaan perinteinen kristinusko on lapsen kasvulle vaarallista?
Vastaus:
Aivan aluksi tulee todeta, että koulun toiminnasta viime kädessä vastaa rehtori, jolla on valta päättää, miten opetussuunnitelmaa toteutetaan. Opetuksen tulee olla poliittisesti ja uskonnollisesti sitouttamatonta. Huoltajalla on oikeus saada tieto vierailijoista etukäteen ja tarvittaessa voi pyytää oppilaalle vapautusta koulutyöstä niiden vierailujen ajaksi, joihin ei toivo lapsensa osallistuvan.
Perusopetuksen tavoitteita säätelevä valtioneuvoston asetus määrittelee, että opetuksessa tulee perehtyä myös kristillisiin perinteisiin. Nykyisessä monikulttuurisessa ajassa kristinuskon asema koulussa on kuitenkin ohentunut. Tämä merkitsee seurakunnan ja kodin vastuun lisääntymistä kristillisessä kasvatuksessa.
Lapsen kanssa on hyvä keskustella, että koulussa voi törmätä monenlaiseen ajatteluun, joka on erilaista kuin mitä kodissa pidetään tärkeänä. Voi keskustella myös siitä, että Jumala on luonut tytöt tytöiksi ja pojat pojiksi, mutta kaikki eivät tätä nykyään ymmärrä tai ajattelevat eri tavalla. Voi kertoa myös siitä, että vaikka kaverin käytös tai ajattelu hämmentää, on hän silti Jumalalle rakas ja jokaista ihmistä kuuluu arvostaa.
Vanhempina tehtävämme on antaa lapsillemme välineitä kohdata eri tavoin ajattelevia. Sen ei pidä kuitenkaan johtaa siihen, että luovumme siitä, mikä meille kristittyinä on pyhää ja arvokasta.
Kimmo Jaatila
opettaja ja pastori
Ks. myös kasvatus ja Mitä on terve kristillinen itsetunto?
Kysymys:
Ymmärrän luterilaisen kastekäytännön. Toisenlaisen kastekäytännön omaksuneet vetoavat usein Raamatun kirjoitukseen missä kasteesta sanotaan, ettei se ole lihan saastan poistamista vaan hyvän omatunnon pyytämistä. Miten luterilaisessa kirkossa opetetaan tästä? Itse käsitän, että ihminen saa hyvän omatunnon saadessaan synnit anteeksi eli uskon Jeesukseen, eli sen minkä kaste lupaa. Mutta mitä tarkoittaa, ettei kaste ole lihan saastan poistamista?
Vastaus:
Kiitos kysymyksestä! Et ole varmasti ainoa, joka on joskus törmännyt tähän raamatunkohtaan ja ihmetellyt, mitä se tarkoittaa. Raamatunkohta, josta nyt puhutaan ja josta kysymyksesi nousee on tämä: ”Tämän vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena—joka ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta—Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta” (1. Piet. 3).
Vertauskuva, josta apostoli Pietari tässä kirjoittaa on Nooan arkki. Emme mene nyt tähän vertauskuvaan sen enempää, vaan puhumme kasteesta ja ”lihan saastan poistamisesta”. Käsität ihan oikein, että pyhässä kasteessa ihminen saa syntinsä anteeksi ja hyvän omantunnon. Lihan saastaa ei kuitenkaan poisteta; mitä se tarkoittaa?
Liha tarkoittaa tässä yhteydessä, ja Raamatussa laajemminkin, ihmisen syntinsä luontoa, niin sanottua vanhaa ihmistä. Tästä apostoli Paavali sanoo mm. ”Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille, älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle.” (Room. 6). Edellä Paavali on juuri opettanut kasteesta ja näin tässä puhutaan kasteen seurauksista ja velvoituksesta. Ja vielä Paavali jatkaa Room. 7: ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.”
Tästä huomaamme ettei se ”liha” ja ”lihan saasta” ole kristitystä mihinkään kadonnut. Mutta Jumala antaa sen Jeesuksen tähden kasteessa anteeksi. Kasteessa ihminen uudestisyntyy Jumalan lapseksi. Ennen kastetta on vain liha (ja saasta), mutta kasteen jälkeen uusi ihminen Kristuksessa Jeesuksessa. Ilman kastetta ja uskoa ihminen ei siis ole kristitty, eikä hänessä ole tätä uutta ihmistä, Jumalan lasta. Kristityssä siis vaikuttaa ”uusi minä” ja ”liha”. Uusi minä haluaa vain sitä, mitä Jumala ja liha vain sitä, mitä Jumala ei halua. Kasteessa on siis alkanut tietyssä mielessä sota. Tämä jatkuu uuden ihmisen ja lihan välillä niin kauan kuin kristitty elää. Vasta kristityn kuollessa lihan saasta on kokonaan poissa.
Luterilaiset tunnustuskirjat sanovatkin tähän liittyen kasteen ja perisynnin suhteesta näin: ”Vastustajat tietävät hyvin, mitä Luther tällä lauseella tarkoittaa, nimittäin sillä, että perisynti jää jäljelle kasteen jälkeen. Aina hän on kirjoittanut, että kaste poistaa perisynnin syyllisyyden, vaikkakin jäljelle jää perisynnin niin sanottu sisältö, nimittäin paha himo. Tästä sisällöstä hän on myös lisäksi huomauttanut, että kasteessa annettu Pyhä Henki alkaa ihmisessä kuolettaa pahaa himoa ja luo ihmisessä uusia sielun liikkeitä. Samaan tapaan puhuu myös Augustinus. Hän sanoo: ”Synti annetaan anteeksi kasteessa, ei niin, että se lakkaisi olemasta, vaan niin, että sitä ei syyksi lueta.” Tässä hän avoimesti tunnustaa, että synti on olemassa, toisin sanoen jää ihmiseen, vaikkakin sitä ei syyksi lueta. Tämä lause oli siinä määrin jälkipolven mieleen, että se on otettu mukaan kirkollisiin säädöksiinkin. Edelleen Augustinus sanoo kirjoituksessaan Julianusta vastaan: Tuo laki, joka on meidän jäsenissämme, on hengellisessä uudestisyntymässä menettänyt voimansa, mutta jää silti kuolevaiseen lihaan. Se on menettänyt voimansa, mutta jää silti kuolevaiseen lihaan. Se on menettänyt voimansa, koska sakramentti, jossa uskovat syntyvät uudestaan, päästää syynalaisuudesta; kuitenkin se jää ihmiseen, se kuin aikaansaa pahoja haluja, joita vastaan uskovat taistelevat.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus. II uskonkohta. Perisynti. 35–37.)
Ks. lisää artikkeleita kasteesta.
”Kuuleeko Jumala minun rukoukseni? Ja jos Hän kuulee, miksi usein tuntuu, ettei Hän vastaa?”
Nämä ovat yleisimpiä kysymyksiä, joita ihmiset esittävät pastorille. Moni ihminen on vuosikymmeniä rukoillut läheistensä puolesta ilman että mitään muutosta näyttäisi tapahtuvan heissä. ”Onko minun rukouksissani jotain vikaa? Onko minussa jotain vikaa, kun Jumala ei vastaa?”
Vääränlainen julistus on vuosikymmenien ajan johtanut ihmisiä harhaan näiden kyselyiden keskellä. Huomio on siirretty rukoilijaan, sen sijaan että se olisi rukouksen aikaansaajassa ja kuulijassa eli Jumalassa. Nähdäkseni pohjana tälle sekaannukselle on pääosin yhden keskeisen raamatunkohdan virheellinen tulkinta.
Jaakobin kirjeessä sanotaan: ”Ja uskon rukous pelastaa sairaan, ja Herra antaa hänen nousta jälleen; ja jos hän on syntiä tehnyt, niin ne annetaan hänelle anteeksi. Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte; vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras” (Jaak. 5:15-16, KR 1938).
Varsinkin tuo viimeinen lause on aiheuttanut monille rukoilijoille epäileviä ajatuksia: ”Minun rukoukseni eivät ilmeisesti ole riittävän hartaita, koska rukousvastauksia ei kuulu. Eikä minun elämänikään varmaan ole tarpeeksi harrasta Jumalalle”. Näin ihminen alkaa pyöriä oman kelvollisuutensa kehässä. Ongelmana on se, milloin voin tietää, että rukoukseni ovat riittävän hartaita? Ja kuinka tuollaiseen hartaaseen rukoukseen päästään?
Muiden kielten kääntäjät ovat painineet tämän saman raamatunkohdan kanssa. Hyvin arvovaltainen englantilainen Kuningas Jaakon käännös sanoo näin: ”Vanhurskaan miehen palava / harras rukous hyödyttää paljon”. Samoin ranskankielinen käännös: ”Vanhurskaan tehokkaalla rukouksella on suuri vaikutus”, ja ruotsalainen: ”Vanhurskaan miehen rukous saa paljon aikaan, kun se rukoillaan voimalla” (1917). Kaikki nämä käännökset asettavat rukoukselle siis laatuvaatimuksia. Sen tulee olla palava, tehokas, voimakas ja harras – muuten Taivas pysyy suljettuna! Heikko rukous tuottaa huonon tuloksen.
Alkuteksti puhuu onneksi jostain aivan muusta. Kreikankielisessä tekstissä sanotaan: ”Suuri voima rukous vanhurskaan vaikuttava”, tai sujuvammin sanottuna: ”Vanhurskaan rukous vaikuttaa suurella voimalla”.
Suunnilleen näin on käännetty myös uusissa Raamatuissa. Esimerkiksi englanninkielinen New International Version: ”Vanhurskaan miehen rukous on voimallinen ja tehokas”. Suunnilleen näin kääntää myös uusi suomenkielinen Raamattu (1992): ”Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan”.
Tätä voisi kutsua käänteentekeväksi muutokseksi rukouksen ymmärtämisessä. Rukous ei olekaan vaatimus meille. Meitä ei käsketä rukoilemaan tietyllä tavalla, jotta Jumala kuulisi meitä ja saisimme rukousvastauksia. Sen sijaan Raamattu opettaa, että vanhurskaan ihmisen rukoukset tulevat varmasti kuulluiksi ja niillä on suuri vaikutus. Tämä ei ole meille vaatimus vaan suloinen lupaus ja lohdutus. Vaikka minusta näyttäisi siltä, ettei mikään muutu, voin olla kuitenkin sataprosenttisen varma siitä, että rukoukseni tulevat kuulluiksi ja niillä myös on muuttava vaikutus – joskin meille joskus salainen.
Tämän uuden raamatunkäännöksen vahvistaa myös Jaakobin kirjeen edellisen jakeen ajatus: ”Uskon rukous pelastaa / parantaa sairaan”. Siinäkään ei esitetä uskolle tiettyjä laatuvaatimuksia. Ei sanota, että ”kestävä” tai ”palava” tai ”syvä” usko on edellytys rukouksen kuulemiselle. Riittää, että ihminen yksinkertaisella uskollaan turvautuu elämän Antajaan ja Ylläpitäjään. Usko on pohjimmiltaan Jumalan avuksi huutamista oman elämän hädän ja ahdistuksen keskeltä. Se ei ole merkki vahvuudesta ja suostumisesta heikkouteen ja avuttomuuteen.
Olennaista rukoilemisen kannalta ei siis ole rukousten laatu vaan ihmisen suhde Kristukseen. Ilman uskoa ei kukaan ole kelvollinen Jumalan edessä (Hepr. 11:6). Kukaan muu ei voi esittää ”uskon rukousta” kuin se, joka uskoo Jumalan olemassaoloon ja Hänen mahdollisuuksiinsa auttaa ihmistä.
Jaakobin kirjeessä sanottiin myös, että ”vanhurskaan rukous” saa paljon aikaan. Ihmisen on siis oltava vanhurskas, jotta hän voi toivoa rukouksilla olevan vaikutusta. Vanhurskas on ihminen, jonka synnit on anteeksiannettu Kristuksen tähden ja joka uskossa turvautuu Vapahtajan sovitustyöhön. Hänet on taivaan torilla julistettu Jumalalle kelpaavaksi, Kristuksen omaksi. Tällainen ihminen saa luottamuksella kertoa kaikki asiansa, huolensa ja ilonsa, rakkaalle Isälleen. Yhteys Jeesukseen antaa meille etusijan Jumalan valtaistuimen edessä: ”Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te saatte sen” (Joh. 15:7).
Vanhan testamentin pohjalta saattaa moni arka rukoilija tuntea suurta alamittaisuutta. Siellähän esitetään, että niiden rukoukset kuullaan, jotka ”etsivät Herraa” (Ps. 34:5), ”etsivät Jumalaa koko sydämestään” (Jer. 29:12-13), ”odottavat Herraa” (Ps. 40:2), ”kääntyvät” (2. Aik. 7:14), ”huutavat Häntä avuksi totuudessa” (Ps. 145:18), ”pelkäävät Jumalaa” (Ps. 145:19), ”riippuvat Herrassa kiinni ja tuntevat Hänen nimensä” (Ps. 91:14-15), ”nöyrtyvät” (2. Aik. 7:14) jne jne. Luettelo tuntuu loppumattomalta!
Näihin vaatimuksiin sisältyy yksi ongelma. Ne kuuluvat pohjimmiltaan kaikki vanhan liiton jumalansuhteeseen. Silloin elettiin lain aikaa eikä armon aikaa. Yhteyttä Jumalaan sävyttivät käskyt, vaatimukset ja ohjeet, joiden tunnollisesta noudattamisesta riippui Jumalan apu ja vastaus. Ei meidän toki tule hylätä hyviä Vanhan testamentin ohjeita, mutta meidän tulee lukea niitä uuden liiton näkökulmasta. Kristus on jo täyttänyt kaikki ne vaatimukset, joita me emme koskaan voineet täyttää. Tämä koskee myös rukousta. Hän nöyrtyi Jumalan edessä, jotta me saamme vastauksen perimmäisiin rukouksiimme.
Uudessa testamentissa rukousten kuulemiselle esitetään toisenlaisia edellytyksiä. Jumalan kuulee niitä, jotka ”anovat uskoen” (Matt. 21:22), ”anovat Jeesuksen nimessä” (Joh. 14:13), ”anovat Jumalan tahdon mukaan” (1. Joh. 5:14) ja ”pysyvät Kristuksessa” (Joh. 15:7). Kaikki nämä ”vaatimukset” sisältyvät jo Jaakobin kirjeen opetukseen ”uskon rukouksesta” ja ”vanhurskaan rukouksesta”.
Me rukoilemme Jumalan Pojan uskossa (Gal. 2:20). Me kohdistamme rukouksemme Isälle Jeesuksen nimessä, emme omissa nimissämme. Me tahdomme pysyä Kristuksessa, johon meidät on jo kasteessa liitetty. Luemme ja tutkimme Jumalan sanaa, jotta meidän rukouksemme olisivat aina Jumalan tahdon mukaisia. Ja pyydämme aina rukoillessamme: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun”. Näin meidän rukouselämämme pysyy terveenä ja meidän tahtommekin suuntautuu yhä enemmän Jumalan mielen mukaiseksi.
Herkät kristityt jäävät kuitenkin edelleen miettimään omaa kelvollisuuttaan Jumalan edessä. Erityisesti yksi kohta Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä vaivaa heidän mieltään: ”Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan, ja mitä ikinä anomme, sen me häneltä saamme, koska pidämme hänen käskynsä ja teemme sitä, mikä on otollista. Ja tämä on hänen käskynsä, että meidän tulee uskoa hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen nimeen ja rakastaa toinen toistamme, niin kuin hän on meille käskyn antanut” (1. Joh. 3:22).
Mutta entä jos sydämeni syyttääkin minua jostakin? Se voi kyllä oikeasti tulla meille rukouksen esteeksi, vaikka meillä Jumalan lapsina toki aina säilyy oikeus lähestyä Häntä. Kun elämme huonolla omallatunnolla, tulee meidän ja Jumalan väliseen yhteyteen häiritsevää ”kohinaa”. Yhteys takkuilee. Silloin tarvitsemme syntien tunnustamista ja anteeksi saamista. Käytä myös ripin lahjaa, jos anteeksi uskominen on vaikeaa.
Johannes ei kuitenkaan ”käskyllään” tarkoita ainoastaan Jumalan käskyjen noudattamista. Hänhän sanoo, että Jumalan käsky on, että ”meidän tulee uskoa hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen nimeen”. Tämä on kaiken rukoilemisen ja rukousvastausten odottamisen lähtökohta. Se on ”pääsääntö”, jota ilman meidän rukoilemiselle on turhaa ilmaan huutelemista.
Kristukseen uskovina ja Hänen nimeensä kastettuina ei mikään estä meidän rukoustemme perille menemistä. Aikanaan ne myös kantavat satoa, jonka me saatamme kuitenkin nähdä vasta kerran iankaikkisuudessa.
Suositeltavaa lukemista:
Per-Olof Sjögren, Rukouskoulu. Suomen Luther-säätiö 2003
Täältä lisää artikkeleita rukouksesta.
Kysymys: Voiko kristitty ottaa tatuoinnin, ja jos voi niin millaisia aiheita niissä voi olla?
Vastaus: Tatuoiminen tunnetaan jo kivikaudella. Eurooppaan se tuli lähinnä löytöretkien myötä 1500-luvulta lähtien. 1920-luvulta lähtien tatuointi kuitenkin väheni niin, että sitä harrastivat lähinnä merimiehet ja rikolliset. Vasta 1990-luvulla alkoi tatuoiminen yleistyä Suomessa (näin Wikipedia).
Kristinuskon piirissä on tatuointeihin suhtauduttu yleensä kielteisesti. Syynä on ollut Vanhassa testamentissa lausuttu kielto tatuoida ihoa. Siellä tatuoiminen liitetään epäjumalanpalvelukseen:
“Älkää harjoittako ennustamista tai noituutta … Älkää vainajaa surressanne viillelkö itseänne älkääkä tatuoiko mitään merkkiä ihoonne. Minä ole Herra … Älkää kääntykö vainajahenkien puoleen älkääkä kysykö neuvoa tietäjiltä, ettette saastuttaisi itseänne. Minä olen Herra, teidän Jumalanne” (1. Moos. 19:26, 28, 31). Vanhassa raamatunkäännöksessä käytetään tatuoimisesta ilmausta “koristaa itsensä ihopiirroksilla”. Käytetty heprean sana ketovät tarkoittaa yksiselitteisesti juuri tatuointia, ja se tulee kirjoitusta merkitsevästä sanasta ketaav.
Nämä ovat Jumalan sanoja Moosekselle, jonka tuli julistaa ne kansalle (1. Moos. 19:1). Kyseessä ei siis ollut vain inhimillinen määräys vaan jumalallinen säädös. Sen tarkoitus oli suojella Jumalan kansaa epäjumalilta ja pahoilta henkivalloilta. Kansan piti palvoa uskollisesti Jumalaa.
Tatuoiminen oli pakanauskontoihin kuuluva tapa. Niissä ihmiset merkitsivät itsensä tietyillä kuvioilla jonkin jumaluuden tai hengen omaksi. Tatuointikuviot saattoivat liittyä myös jumalien palvontaan.
Toisaalta tatuointeja tehtiin myös orjille ja sotilaille, jotta voitaisiin tietää kenelle tai mihin osastoon he kuuluvat. Tatuointi vastasi siis eläinten korvamerkkejä. Myös kansallissosialistit tatuoivat sekä SS-miehet että keskitysleirien vangit, jotta voisivat kontrolloida heitä paremmin.
Raamatun mukaan ihmisen ruumis on Jumalan luoma ja Kristuksen lunastama. Hän on myös Pyhän Hengen temppeli. Paavalin mukaan me emme itse omista itseämme, sillä Jumala on ostanut meidät täydestä hinnasta. Siksi meidän tulisi tuottaa ruumiillamme kunniaa Jumalalle, ei itsellemme eikä varsinkaan epäjumalille (1. Kor. 6:19-20).
Ilmestyskirjassa kerrotaan Pedosta, joka määrää kaikki ihmiset ottamaan oikeaan käteensä tai otsaansa merkin. Kenenkään ei ole lupa ostaa eikä myydä mitään, ellei hänellä ole tätä merkkiä, joka on pedon nimi ja sen nimen luku (666, Ilm. 13:16-18). Tämä ihossa oleva merkki on siis äärimmäisen kontrolloinnin väline.
Pedon merkin vastakohtana on se merkki, jonka Jumala merkitsee omien palvelijoittensa otsaan (Ilm. 7:3). Tuo Jumalan merkki tai sinetti suojelee Hänen omiaan vitsauksilta (Ilm. 9:4). Merkkiin on kirjoitettu Karitsan (Kristuksen) ja Hänen Isänsä nimi. Tämä merkki liitetään yleensä ristinmerkkiin, joka piirretään kastettavan henkilön kasvoihin ja rintaan.
Jumala siis “tatuoi” omansa näkymättömällä, mutta vaikuttavalla merkillään. Edellä mainituista syistä on kristillisessä kirkossa usein suhtauduttu kielteisesti tatuoimiseen. Kuitenkin varsinainen kielto kuuluu vanhan liiton aikaan ja vaikuttaisi liittyvän juuri suhteeseen ympäröiviin pakanakansoihin. Sellaisenaan käskyä ei ole annettu uuden liiton kansalle, mutta vanhan liiton negatiivisesta yhteydestäkin johtuen on syytä käyttää suurta harkintaa mahdollisen tatuoinnin suhteen.
Jo useita vuosia olen ajatellut kirjoittaa omista rukouksistani, mutta en ole keksinyt kunnon otsikkoa. En väitä keksineeni sitä nytkään. Minkälainen rukoilija olen? ”Avuton”? – se kuulostaa liian nöyrältä; ”heikko” – vielä nöyremmältä. Olisi hyvä olla nöyrä, mutta kun ajattelen itseäni rukoilijana, ja varsinkin jos tahdon kertoa omista rukouksistani muille, tulee minulle todellakin ensimmäisenä ja viimeisenä mieleen sana ”hölmö” tai ehkä paremmin ”onneton”. Jälkimmäisen sanan kaksimerkityksellisyys kuitenkin tekee sen käymättömäksi.
Entä sitten ”maailman hölmöin”? En tietenkään ole mitannut kenenkään toisen rukouselämää, saati sitten koko maailman, mutta sanon tämän siinä mielessä kuin Paavali kutsui itseään ”syntisistä suurimmaksi”. Eipä Paavalikaan asiaa ollut mitannut ja tutkinut, vaan ollessaan Pyhän Jumalan kasvojen edessä, hän ei voinut kuvitella, että kukaan olisi suurempi syntinen kuin hän itse oli. Samoin en minäkään voi kuvitella ketään ”hölmömpää” rukoilijaa. Koko maailma osaa rukoilla ”paremmin” kuin minä!
Otsikkoni on tietenkin vähän leikillinen, mutta samalla haudanvakava. Ennen kaikkea toivon voivani rohkaista edes jotakuta toista rukoilemaan. Jumala on osoittautunut käsittämättömän uskolliseksi rukousten kuulijaksi, vaikka rukoilijana on ollut tällainen hölmö kuin minä.
Harva on saanut niin paljon opetusta rukouksesta kuin se uskovien joukko, johon nuorena kuuluin. Meitä opetettiin rukoilemaan pitkään ja hartaasti. Me pidimme rukouskokouksia ja rukousöitä. Asiat piti saada rukoilluiksi ”läpi”. Meidän piti olla niitä, jotka väkevin rukouksin ”liikuttelevat Jumalan kättä, joka liikuttaa koko maailmaa”. Oli tarkoitus tulla ”suuriksi rukoilijoiksi”, jotka tuntevat, tietävät Jumalan tahdon ja osaavat siksi suurella varmuudella ja suuressa uskossa rukoilla asioitten ja ihmisten puolesta, kunnes kaikki tapahtuu, kuten pitää. Jos oli vastoinkäymisiä, piti rukoilla, että ne väistyvät. Meidän rukouksistamme riippui myös herätyksen tuleminen tai tulematta jääminen. Evankeliumin leviäminen kaikkeen maailmaan oli meidän rukoustemme varassa.
Entä, kun emme saaneetkaan vastauksia odottamallamme tavalla? Kyllä jossakin uskontietoisuutemme sopukassa oli sekin ajatus, ettei Jumala aina vastaa tahtomallamme tavalla, mutta varsinaisesti katsoimme syyn olevan omissa rukouksissamme: joko emme olleet rukoilleet kyllin kauan, kyllin hartaasti, kyllin suurella uskolla tai sitten elämässämme oli syntiä, joka piti panna pois. Pidimme rukousvastauksia kylläkin Jumalan lahjoina, mutta jotenkinhan niiden piti päästä tulemaan. Esteenä saattoi olla vain oma laadullisesti tai määrällisesti riittämätön rukouksemme ja salaa sydämessä asuva epäusko. Rukoustemme piti olla ”puhtaita”, että ne voisivat tulla kuulluiksi. Puhtaus merkitsi vaikutteiden ja ajatusten puhtautta. Rukoilimme tosin ”Jeesuksen nimessä”, mutta jos vaikutteemme olivat väärät ja ajatuksemme epäpuhtaat, eivät rukouksemme todellisuudessa kantaneet Jeesuksen nimeä mukanaan.
Lisäksi oli aina epävarmaa, olimmeko rukoilleet Jumalan tahdon mukaisesti. Siispä piti päästä selville Jumalan tahdosta. ”Herra, näytä meille tahtosi!” oli hartaimpia rukouksiamme. Luin erikielisiä kirjoja siitä, miten pääsee selville Jumalan tahdosta. Aina piti olla varma Jumalan tahdosta, ja kaipa siitä olisi päässyt varmuuteen, jos olisi ollut tarpeeksi uskoa ja hartautta uskonelämässään. Yleensä näytti siltä, että aika monet pääsivätkin perille siitä, mikä kulloinkin on Jumalan tahto. Helppohan oli sitten rukoilla määrätietoisesti. Mutta entä jos ei sittenkään tullut vastausta?
Kaiken oppimani perusteellahan minun olisi pitänyt olla aika taitava. Ensiksi, kaikkialla saatiin rukousvastauksia paitsi siellä, missä minä olin. Toiseksi, taistelin rukousvastauksien esteenä olevaa syntiä vastaan koskaan pääsemättä syntiluetteloitten ensimmäistä ja toista syntiä pidemmälle (meillä oli luettelo sadasta uskovan yleisimmästä synnistä). Kolmanneksi, en koskaan päässyt selville Jumalan tahdosta. Neljänneksi, koska vain tarpeeksi luottavainen usko saa rukousvastauksia, oli selvää, että omat epäilysten ja epäuskon maustamat rukoukseni eivät voineet ulottua Jumalan valtaistuimelle asti. Sanalla sanoen rukoilin ilmeisesti väärin ja turhaan. Viidenneksi, en koskaan ole jaksanut olla sydämestäni mukana pitkissä rukouskokouksissa, kaikkein vähiten rukousöissä. En nimittäin ikinä päässyt juoneen mukaan, vaikka saatoin olla itse olla noita tilaisuuksia järjestämässä.
Varsinaisesti ”hölmöksi rukoilijaksi” teki minut kuitenkin jokin muu, kuin vain puutteeni. Olin hölmö siksi, että kuitenkin rukoilin. Tämä tila on jatkunut elämässäni nyt jo alkaneeseen vanhuuteeni saakka. Tällä tiellä Jumala on osoittautunut äärimmäisen pitkämieliseksi, armolliseksi, uskolliseksi ja väkeväksi. Hän on opettanut minua pitkin matkaa, mutta ”hölmöydestäni” en ole päässyt. Siitä ovat pitäneet huolen kaksi väsymätöntä seuralaista, joista en ole päässyt hetkeksikään eroon:
Ensimmäinen on itse kiusaaja, siis se käärme, joka on levittänyt myrkkyään ja valeitaan alusta saakka. Niin, saatanaksi ja perkeleeksikin sitä sanotaan. En tiedä ikinä rukoilleeni niin, että tämä seuralainen, ”uskollinen kumppani” ei olisi tullut rukoilemaan kanssani. Kun joskus huolet erityisesti painavat, menen polvilleni rukoilemaan. Silloin viereeni polvistuu tämä kumppani ja sanoo voimakkaalla äänellään (se ”ääni” kuuluu eri tavoin eri tilanteissa): ”Turhaan rukoilet!” Sitten, tapauksesta riippuen hän antaa eri syitä, miksi rukoukseni ovat turhia. Tässä yleisimpiä: – Et kuitenkaan rukoile puhtaasti. – Et usko itsekään, että Jumala kuulee. – Mistä tiedät, onko rukouksesi Jumalan tahdon mukainen? – Jumala kyllä kuulee rukouksia, mutta ei sinun. – Jumala on kyllä joskus auttanut, mutta ei nyt. – Päässäsi on satoja muitakin ajatuksia, on hävytöntä rukoilla tuolla mielellä. Nuorempana kuulin häneltä usein tämänkin väitteen: – Onkohan koko Jumalaa edes olemassa?
Toinen seuralainen on Vanha Aatami, siis minä itse. Se minä, joka tulee hukuttaa kasteveteen päivittäin, kuten Luther sanoo. Vanha Aatami kuulee niin herkästi kiusaajaa, että en usein tiedä, kumpi näistä kumppaneista on milloinkin enemmän kimpussani. Vanha Aatami on toisaalta laiska ja hidas polvistumaan ja kuuro Jumalan lupauksille, mutta kuulee kaikki kiusaajan kuiskutukset helposti. Erityisen vastaanottava se on tälle kuiskaukselle: – Sinä rukoilet nyt! Mutta entäs, jos Jumala ei vastaakaan? Se vähentää taas uskoasi, ja joudut muittenkin silmissä lapsellisine uskoinesi noloon asemaan.
Näiden seuralaisten alituisia, jokakertaisia nalkutuksia vastaan kutsun kaksi ystävää, jotka ovat olleet minulle mitä suurimmaksi avuksi: Epätoivoinen isä ja Pietari. Kun kiusaaja näyttää minulle, etten usko, niin kuin pitäisi, kutsun Markuksen 9. luvusta epätoivoisen isän rukoilemaan kanssani, joka olen ollut useasti itsekin epätoivoinen isä. Kysyn häneltä: ”Miten rukoilitkaan?” Hän vastaa: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” ”No, saitko avun? Auttoiko Jeesus?” ”Auttoi, poikani parani.” ”Mihin sinä vetosit?” ”Jeesukseen, ei ollut mitään muuta!”.
Kun taas kuiskaukset (ne ovat kyllä joskus ihan huutamalla esitettyjä) osoittavat, ettei enää kannata rukoilla, huudan Pietarin paikalle. ”Mitä sinä sanoit Jeesukselle, kun kaikki tuntui olevan lopussa? Hänhän jopa kysyi, tahdotko lähteä pois.” Pietari vastaa silloin ”Kyllä minustakin tiemme näytti silloin umpikujalta, mutta kun en osannut edes ajatella mitään muuta ratkaisua, vastasin Jeesukselle ’Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat’.”
Joskus haen muitakin ystäviä paikalle: Hiskian Jesajan 37. luvusta, kun hän täysin epätoivoisessa tilassa vie vihollisen uhka- ja pilkkakirjeen Jumalan eteen temppeliin. Mitään ei ollut tehtävissä. Mutta Jumala antoi pelastuksen.
Jo vuosikymmeniä sitten sain oppia vaimoni suun kautta senkin, että Jeesus ei opettanut meitä rukoilemaan: ”Jumala näytä meille tahtosi!”, vaan ”Tapahtukoon sinun tahtosi”. Mitä väliä sillä on, tiedänkö minä Jumalan tahdon. Tärkeätä on vain, että se tapahtuu. En enää myöskään aprikoi rukousteni vaikuttimien puhtautta, vaan huudan hädässäni Herraa. Minulla ei ole kuitenkaan Jumalalle muuta tuotavaa, kuin saastaisuuteni ja hätäni. Siihen rohkaisevat minua Daavid: ”Hädässäsi huuda minua avuksesi…” ja Paavali, joka kutsuu kristittyjä niiksi, jotka huutavat avukseen meidän Herramme nimeä. Lisäksi otan aseekseni ensimmäisen käskyn, joka kieltää pitämästä muita jumalia. Vain Herralta tulee odottaa kaikki hyvä lahjana, sillä Jumalaa ei voi lahjoa. Olen oppinut joskus kiittämäänkin. Se on aina paikallaan.
Joka kerta minun on helpompi uskoa, että Jumala vastaa kaikille muille ennen kuin minulle. Tietenkin on paljon rukouksia, joihin ei tunnu tulevan vastausta. Nekin, joihin on tullut, tuntuvat yksinkertaisilta vain jälkeenpäin katsottuna. Kun on hädässä ja paineessa, rukous joutuu aina olemaan pelkkää avunhuutoa ilman mitään muuta toivoa vastauksesta, kuin Jumalan lupaus. Juuri tämän olen saanutkin oppia rukoilemisesta. Siinä on kaksi pääasiaa: Ensimmäinen on meidän hätämme ja avuttomuutemme. Ole Hallesby sanookin niitä rukouksen parhaaksi edellytykseksi. Toinen on Jumalan lupaus, kehotus ja käsky kääntyä kaikessa hädässämme Hänen puoleensa. Jumala on kaiken hyvän, koko elämän lähde. Meidät on tarkoitettu ottamaan vastaan ja iloitsemaan Jumalan hyvyydestä, ja silloin kun emme sitä juuri näe, panemaan toivomme Jumalaan kuitenkin.
Siispä ystävät: rukoilkaa! Tuokaa asianne Jumalalle tiettäväksi. Häntä ei tarvitse taivutella eikä puhua yli. Jos näin hölmö rukoilija kuin minä ei ole joutunut rukoilemaan turhaan, et joudu sinäkään. Rukoile sukulaistesi puolesta: mainitse heidät nimeltä ja tarpeen mukaan heidän hätänsäkin nimeltä: ”Veljeni on sairaana, Herra!” ”Tyttäreni on väärillä teillä!” ; rukoile itsesi puolesta: ”Meillä ei ole asuntoa!” ”En saa velkojani maksetuiksi.” ”Pelkään kuolemaa!”; rukoile Jumalan valtakunnan asioiden puolesta: ”Paikkakuntamme pojilla ei ole poikatyöntekijää!” ”Auta seurakuntamme pappeja!” ”Lähetyskentällä tarvitaan Sinun armoasi!” ”Turkissa ei ole kuultu evankeliumia!” Anna kiusaajan kuiskutella, se ei tule sitä lopettamaan. Rukoile niistä kuiskutuksista huolimatta. Sinä et ole arvollinen rukoilemaan, rukousvastaukset tulevat vain armosta. Sen armon on Jeesus Kristus meille tuonut!
Samalla, kun rohkaisen rukoilemaan, tahdon kiittää niistä monista ystävistä ja esirukoilijoista, joiden rukoukset ovat kannattaneet meitäkin jo vuosikymmenien ajan.
Kts. myös: Rukous, Isä meidän –rukouksen rikkaus, Isä meidän -rukous.
Sana mammona tulee aramean kielestä (maamoonaa), josta se on lainattu hepreaan (mamoon), kreikkaan (mamoonas) ja muihin kieliin. Aramean kielessä sana tarkoittaa yleisesti ”omaisuutta”, ilman kielteistä tai myönteistä sävyä. Sanaa ei tunneta Vanhassa testamentissa, mutta kylläkin testamenttienvälisen ajan Qumranissa.
Mammona on tullut yleiseen tietoisuuteen Jeesuksen opetuksen välityksellä:
”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään ja varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi … Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Matt. 6:19-21, 24).
Jeesuksen opetuksen kärki kohdistuu siihen, mihin ihminen panee turvansa ja toivonsa. Jos ihminen luottaa rahan ja omaisuuden suomaan turvaan, hän joutuu pettymään. Jumalaan luottava ei sen sijaan pety vaan perii iankaikkiset rikkaudet. Jeesus puhuu mammonasta sillä tavoin, että se voidaan ymmärtää myös Jumalan vihollisena, jopa persoonallisena voimana.
Keskiajan teologiassa Mammona usein henkilöitiin demoniksi, joka houkuttelee ihmisiä rikkauteen ja ylpeyteen.
Luukkaan evankeliumissa mammona liittyy hieman toiseen yhteyteen:
”Ja minä sanon teille: tehkää itsellenne ystäviä väärällä mammonalla, että he, kun se loppuu, ottaisivat teidät iäisiin majoihin … Jos siis ette ole olleet uskolliset väärässä mammonassa, kuka teille uskoo sitä, mikä oikeata on? … Ei kukaan palvelija voi palvella kahta herraa, sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Luuk. 16:9, 11, 13).
Tässä Jeesuksen opetuksessa hyökätään väärää rahan ja omaisuuden käyttämistä vastaan. Vilpillisyydellä on lyhyet jäljet. Sillä voi kyllä ehkä parantaa asemaansa tässä elämässä, mutta ikuiseen majaan ei sen avulla päästä. Jeesus ei tässä puhu vain mammonasta vaan nimenomaan väärästä mammonasta. Opetus tuntuu antavan enemmän tilaa rahan rehelliseen käyttämiseen kuin Matteuksen evankeliumiin talletettu kertomus.
Lutherin ensimmäisen käskyn selitys Isossa katekismuksessa valaisee mammonan merkitystä:
”Sinulla ei saa olla muita jumalia … Mitä tämä merkitsee? … Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämensä pohjasta luottaa ja uskoo. Näinhän olen usein sanonut: pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan ja epäjumalan” (IK I.1-2).
”Moni ajattelee, että hänellä on Jumala ja kaikkea tarpeeksi, kun hänellä on rahaa ja omaisuutta. Hän luottaa siihen ja rehentelee sillä niin itsevarmana, ettei piittaa kenestäkään yhtään mitään. Huomaa: jumala hänellä onkin, nimeltään Mammona, toisin sanoen raha ja omaisuus. Siihen hän luottaa koko sydämestään, sehän onkin maailman yleisin epäjumala … Todella vähän on niitä, jotka mammonaa omistamattakin ovat hyvällä mielin eivätkä sure ja valita. Tämmöinen on ihmisluonto hautaan asti” (IK I.5-9).
Myös Paavali hyökkää rahan tavoittelemista vastaan: ”Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri. Rahaa havitellessaan monet ovat eksyneet pois uskosta ja tuottaneet itselleen monenlaista kärsimystä” (1. Tim. 6:10).
Paavali toteaa myös, että lopun aikoina ”ihmiset rakastavat vain itseään ja rahaa, he ovat rehenteleviä ja pöyhkeitä, he herjaavat ja ovat vanhemmilleen tottelemattomia. He ovat kiittämättömiä, jumalattomia, rakkaudettomia, leppymättömiä, panettelevia, väkivaltaisia ja raakoja, kaiken hyvän vihollisia, petollisia, häikäilemättömiä ja järjettömiä. He rakastavat enemmän nautintoja kuin Jumalaa, he ovat ulkonaisesti hurskaita, mutta kieltävät uskon voiman. Karta sellaisia!” (2. Tim. 3:1-5). Itserakkauden ja rahan rakastamisen seuraukset ovat järkyttäviä, koska ne katkaisevat yhteyden Jumalaan ja lähimmäisiin.
Heprealaiskirjeen kirjoittaja antaa ohjeen: ”Älkää juosko rahan perässä vaan tyytykää siihen, mitä teillä on. Jumala on itse sanonut: Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää” (Hepr. 13:5). Jumalassa on paljon vahvempi turva ja tulevaisuus kuin mammonassa.
Mammonalla tarkoitetaan siis rikkautta ja omaisuutta silloin, kun ihminen pitää sen tavoittelemista elämänsä päämääränä ja sivuuttaa näin elävän Jumalan. Silloin rahasta tulee hänelle epäjumala, Mammona, johon hän turvautuu. Se ei kuitenkaan anna kenellekään ikuista turvaa.
Ks. myös kymmenykset
Kysymys: Puolisollani on hyvin erilainen näkemys lasten kasvatuksesta kuin minulla. Hänen mielestään myös fyysinen kuritus on hyväksyttävää jos lapsi on tehnyt ”riittävän pahasti” väärin. Itse en hyväksy fyysistä kuritusta lainkaan, mutta asiasta en oikein pysty puolisoni kanssa keskustelemaan. Itse olen lapsena saanut kokea niin fyysistä kuin henkistäkin väkivaltaa vanhempieni taholta ja samankaltaisen tilanteen kohtaaminen omassa perheessäni on raastavaa. Mitä muuta voin tehdä kuin rukoilla?
Hei,
Kuritusväkivalta on ollut Suomessa lain mukaan rangaistava pahoinpitelyrikos vuodesta 1984. Laki kieltää yhtä lailla piiskaamisen kuin luunapit tai tukistamiset. Samoin henkisen väkivallan kuten uhkailun tai vähättelyn. Suomen lain mukaan lasta ei saa kurittaa fyysisesti eikä henkisesti edes silloin, jos hän on tehnyt ”riittävän pahasti väärin”.
Kristitylle ”yhteiskunnan lailliset järjestykset ovat Jumalan hyvää luomistekoa ja jumalallista järjestystä, ja niitä kristitty voi turvallisesti käyttää hyväkseen”. (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XVI) ”Evankeliumi ei myöskään säädä uusia yhteiskuntajärjestystä koskevia lakeja vaan opettaa meitä olemaan kuuliaisia voimassa oleville järjestyksille, olivatpa ne pakanoiden tai keiden hyvänsä säätämiä”. Raamatun opetuksen mukaisesti kristitty on siis kuuliainen sille esivallalle, jonka alaisuudessa hän elää (Room. 13:1-7). Kristityn tulee noudattaa vallitsevia lakeja ja maksaa veronsa. Myös sellaisia lakeja, jotka omasta mielestä ovat kehnoja tai turhanpäiväisiä. Ainoastaan tilanteessa, jossa yhteiskunta vaatii kristittyä toimimaan selvästi Jumalan käskyjen vastaisesti eli tekemään syntiä, silloin kristityn tulee enemmän ”totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Apt. 5:29).
Joskus olen kuullut kristittyjen parissa sanottavan, että Raamattu suorastaan käskisi vanhempia käyttämään fyysistä väkivaltaa lasten kasvatukseen. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Raamatussa ei ole selvää käskyä lasten fyysiseen kurittamiseen. (Toki siellä kuvataan fyysistä kuritusta osana kasvatusta, joka sen ajan maailmassa oli tyypillistä, mutta tämä on eri asia!) Suomen lainsäädäntö, joka kieltää kuritusväkivallan, ei ole tässä kohden Raamatun kanssa ristiriidassa.
Tarkastelen seuraavaksi joitakin raamatunkohtia, jotka puhuvat lasten fyysisestä kurittamisesta. Niistä tutuin lienee Sananlaskujen jae: ”joka vitsaa säästää, se vihaa lastansa; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa” (Snl. 13:24). Sisällöltään vastaavia kohtia on Sananlaskuissa monia muitakin (Snl. 15:5, 19:18, 22:15). Mitä näistä raamatunjakeista sitten tulisi ajatella? Onko niissä annettu selvä käsky vanhemmille lasten fyysiseen kurittamiseen?
Sananlaskut kuuluvat Raamatun runollisiin kirjoihin. Niihin on koottu Israelin kansanviisautta, ytimekkäästi tiivistetyssä muodossa. Monet niistä ovat erittäin oivaltavia, ajankohtaisia ja herätteleviä, mutta aivan kirjaimellisesti niitä ei pidä ymmärtää eikä sitovina käskyinä. Otan muutaman esimerkin. Sananlaskuissa on annettu ohje: ”syö hunajaa poikani, sillä se on hyvää, ja mesi on makeaa suussasi” (Snl. 24:13). Raamattuunsa sitoutunut kristitty voi kuitenkin aivan hyvällä mielellä olla syömättä hunajaa, jos ei siitä satu pitämään. Edelleen Sananlaskuissa on ohje: ”mene laiska muurahaisen tykö, katso sen menoja ja viisastu” (Snl. 6:6). On kuitenkin aivan oikein Jumalan edessä, jos laiskuuteensa havahtunut ihminen meneekin töihin; esimerkiksi siivoamaan tai pesemään pyykkejään, sen sijaan, että etsisi muurahaisia silmiensä nähtäville. Samalla tavoin kristityn isän tai äidin ei pidä käyttää vitsaa tottelemattoman lapsen kurittamiseen kasvattaakseen lastansa Jumalan tahdon mukaan. Sen sijaan hänen tulee nuhdella lastaan ja tarvittaessa hän voi määrätä arestia, pidättää viikkorahoja tai rangaista lastansa muulla tavoin, rikkomatta kuitenkaan lakia.
Toinen katkelma, jota joskus saatetaan käyttää fyysisen väkivallan puolustamiseen osana lasten kasvatusta, löytyy hebrealaiskirjeestä: ”Ette vielä ole verille asti tehneet vastarintaa, taistellessanne syntiä vastaan ja te olette unhoittaneet kehotuksen, joka puhuu teille niin kuin lapsille: ´Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä, jota herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii, jokaista lasta, jonka ottaa huomaansa.” Kurituksenne te kärsitte; Jumala kohtelee teitä niin kuin lapsia. Sillä, mikä on se lapsi, jota isä ei kurita?” (Hebr. 12:4-7).
Kyseinen raamatunkohta ei kuitenkaan ole ohje siitä, miten lapsia tulisi kasvattaa, vaan se puhuu kristityn kilvoittelusta ja pyhityksestä. Taivuttaessaan ihmistä alistumaan sanansa alle, Jumala käyttää työvälineenään myös vastoinkäymisiä, ahdistuksia ja sairautta. Tätä Jumalan hengellistä kuritusta kutsutaan joskus myös hänen ”vieraaksi työkseen” tai ”vasemman käden työkseen”. Tietenkin tämä raamatullinen puhetapa nousee elävästä elämästä. Kielikuva, jota kirjoittaja Jumalasta käyttää, on varmasti ollut kirjeen lukijoille tuttu. Minusta on selvä asia, että Raamatun kirjoittamisen aikaan lapsia on ruoskittu kasvatusmielessä.
Yhtä lailla selvää on, että lapsia tulee kasvattaa myös tämän päivän Suomessa. Neljäs käsky velvoittaa lapsia kunnioittamaan vanhempiaan ja tottelemaan heitä. Ison katekismuksen mukaan: ”heidän on myös pidettävä kieli kurissa: ei saa tiuskia, ei huutaa päin silmiä eikä kinastella, vaan on annettava heidän (vanhempien) olla oikeassa ja pysyttävä vaiti, vaikka he menisivätkin liian pitkälle.” Tähän vanhempien kunnioittamiseen, vanhempien on opetettava lapsensa. He eivät opi itsestään pitämään tätä (eivätkä mitään Jumalan käskyä) pyhänä elämässään vaan he tarvitsevat vanhempiensa neuvoja, ohjausta sekä myös kieltoja ja rangaistuksia tehdessään väärin. Katekismus kehottaakin vanhempia: ”Jokaisen on siksi tiedettävä, että hän on Jumalan armon menettämisen uhalla velvollinen kasvattamaan lapsensa ennen kaikkea Jumalan pelkoon ja Jumalan tuntemiseen.”
Sellainen vapaa kasvatus, jossa lapsille ei aseteta mitään kieltoja tai rajoja, ei ole Raamatun mukaista. Jumala on antanut pyhät käskynsä kaikille ihmisille ja rankaisee ihmiskuntaa niiden polkemisesta. Kristittyjen vanhempien tulee kasvattaa lapsiaan Jumalan käskyjen kunnioittamiseen, asettaa rajoja ja tarvittaessa rangaista tottelemattomuudesta. Oleellista on kuitenkin nähdä, että kasvatuksen rajat määrittelee ympäröivä yhteiskunta kunakin aikana. Raamatussa ei ole annettu jumalallisia ohjeita tästä asiasta mutta Suomen laissa on! Katekismuksen sanoin neljännestä käskystä ”olisi ehkä saarnattava myös vanhemmille ja heidän virkaansa toimittaville, miten heidän on käyttäydyttävä niitä kohtaan, jotka on annettu heidän hallittavikseen… Hän (Jumala) ei näet halua pitää tässä virassa ja hallintatehtävässä roistoja eikä tyranneja, eikä hän sitä varten anna heille kunniaa eli valtaa ja oikeutta hallita, että he sallisivat palvoa itseään, vaan että he muistaisivat olevansa velvolliset tottelemaan Jumalaa. Ennen kaikkea tämä kuitenkin tapahtuu siksi, että he hoitaisivat virkaansa mielellään ja uskollisesti, ei pelkästään raviten lapsiaan, palvelusväkeään ja alaisiaan ja huolehtien heidän ruumiillisesta hyvinvoinnistaan, vaan ennen kaikkea kasvattaen heitä ylistämään ja kunnioittamaan Jumalaa.”
Käsitykseni mukaan fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan vanhempia johtaa useimmiten kokemus siitä, ettei itsellä ole parempia välineitä. Siihen ajauduttiin, kun lapset eivät muuten totelleet. Myös oma väsymys, stressi tai vaikea tilanne työpaikalla voivat heijastua vanhemmista lapsille aggressiivisena ja uhkaavana käytöksenä. Arvelen, että olisi hyvä, jos rauhallisessa tilanteessa voisit kysyä puolisoltasi, miksi hän ajattelee fyysisen väkivallan soveltuvan osaksi lastenkasvatusta? Ehkä hänelläkin (niin kuin monella vanhemmalla) on taustalla kokemus siitä, etteivät lapset muuten ota hänen sanojansa vakavasti. Myös oma aiempi elämänhistoria usein (tiedostamatta) heijastelee toimintamalleissamme. Satutettu satuttaa ja lyöty lyö.
Ehkä voisitte keskustella myös siitä, mitä muita keinoja on asettaa kasvaville lapsille rajoja ja rangaista heitä, kun he toimivat väärin. Ilmaise puolisollesi, että annat kaiken tukesi yhdessä sovittujen rajojen pitämiseen myös rangaistusten osalta. Voit myös kertoa, että kunnioitat hänen pyrkimystään kasvattaa lapsianne tuntemaan eron oikean ja väärän välillä. Olet valmis hyllyttämään tarvittaessa lelun kaapin päälle, siirtämään karkkipäivää, ottamaan puhelimen tai autonavaimet yöksi parkkiin, vaikka se harmittaakin lastasi. Kun puolisosi toimii yhteisten sääntöjenne mukaan, et milloinkaan arvostele hänen toimintaansa. Varsinkaan lasten kuullen! Samalla sinun kuitenkin täytyy kertoa hänelle, ettet hyväksy väkivaltaa kotonasi.
Isän uhkailu ja pelottelu eivät kasvata yhtäkään lasta luottamaan turvallisesti Jumalaan kaikessa hädässä. Luullakseni hyvän esikuvan lasten kristilliseen kasvattamiseen antaa Jumala sanoessaan itsestään: ”Laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa. Ei hän aina riitele ja pidä vihaa iankaikkisesti… Niin kuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä” (Ps. 103:8-9, 13). Toinen konkreettinen neuvo löytyy Efesolaiskirjeen sanoista: ”Isät, älkää kiihoittako lapsianne vihaan, vaan kasvattakaa heitä Herran kurissa ja nuhteessa” (Ef. 5:4).
Herra Jeesus Kristus antakoon apunsa ja armonsa teille, että pääsisitte eteenpäin vaikeassa tilanteessanne.
Ks. myös kasvatus.
Kysymys: Kysymykseni koskee uudestikastamista. Tämä kuvailemani tilanne on kipeä monen kristityn sydämessä, mutta vaikka asiaa olen kysellyt tai netistä etsinyt vastauksia, en ole vastausta löytänyt.
Olen alunperin luterilainen ja lapsena kastettu. Nuorena lähdin kuitenkin vapaisiin suuntiin harharetkille ja niinä aikoina kävin uudestaan kasteella, lähinnä yhteisön painostuksesta ja muutaman irrallisen raamatunpaikan perusteella. Aikuisiällä väsyin uskonnon suorittamiseen ja palasin luterilaisuuteen. Mieltäni vaivaa kuitenkin se, että pidin halpana Jumalan kasteen armoa ja kävin omin teoin suorittamassa uuden kasteen. Kysymys on siis: Onko uudestikasteella käyminen synti? Tuleeko minun tunnustaa tämä uudestikastamiseni syntinä? Palaanko synninpäästön jälkeen Jumalan silmissä alkuperäiseen kasteeseeni?
Vastaus:
Hyvä Marjo,
Kysymyksesi on hyvä, sillä moni uudestaan kasteella käynyt kyselee samaa.
On tärkeätä ensin ymmärtää Jumalan sanasta, että kaste on aina Jumalan teko ihmisen hyväksi, eikä ihmisen kuuliaisuuden teko Jumalalle. Kaste ei ole ansio, vaan lahja. Tämä ymmärrys on ratkaiseva puhuttaessa lapsikasteen ja yleensä kasteen pätevyydestä. Raamattu ei missään sano, että kaste on ihmisen tunnustusteko, vaikka monissa kirkkokunnissa niin opetetaankin. (Viittaan tässä kirjoitukseeni näillä sivuilla: ’Miksi lapsikastetta pidetään ongelmana’).
Uudesti kastettavaksi meneminen on kyllä ehdottomasti Jumalan tahdon vastaista, siis syntiä. Mutta en tahtoisi sanoa sitä niinkään kasteelle menevän synniksi – on se kyllä sitäkin – vaan meidän, koko kristikunnan synniksi. Se on väärien opettajien synti ja se on niiden kirkkojen synti, jotka kyllä tuntevat Raamatun opetuksen, mutta eivät ole pitäneet huolta siitä, että kristityt saavat tätä opetusta. Jeesus sanoo, että opetuslapsiksi tehdään kahta työkalua käyttäen: kastetta ja opetusta. Jos jompikumpi laiminlyödään, toimitaan Jumalan käskyn vastaisesti.
Moni on juuri vajaan kasteopetuksen tähden joutunut epävarmaksi oman kasteensa pätevyydestä ja siksi ajautunut uudelle kasteelle – usein todellakin sosiaalisesta paineesta. Jumalan työn ja lahjavanhurskauden epäileminen ja oman työnsä tuominen (uusi kaste) sen sijalle tai lisäksi, on epäuskon syntiä. Jumala antaa mielellään tämänkin synnin anteeksi, kuten Hän antaa anteeksi kaikki synnit sille, joka turvautuu Jeesuksen sovitustyöhön.
Jumalan silmissä ensimmäinen kaste, siis varsinainen kaste, jossa Hän otti ihmisen omakseen ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, on ollut koko ajan pätevä. Sen kasteen yhteyteen Hän kutsuu kaikkia, jotka ovat tavalla tai toisella rikkoneet kasteen liiton ja pitäneet lapsikastetta joko maailmallisista tai muka hurskaista syistä halpana.
Kasteen sisältö ja lahja on juuri se, että se pesee meidät lunta valkeammaksi, jopa epäuskon ja itsevanhurskauden synneistä.
Pietari vastasi: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – keitä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.”
Katso lisää artikkeleita kasteesta täältä.