Kysymys: ”Jaakob sanoo: ’Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta’ (Jaak. 2:24).” Kuitenkin Raamatun mukaan Jumala vanhurskauttaa ihmisen yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen ansiotyön tähden. Onko tässä ristiriitaa, vai miten asia tulisi ymmärtää?”
Vastaus: Jaakobin kirjeen opetuksen uskosta ja teoista on usein nähty olevan ristiriidassa sen kanssa mitä Paavali opettaa pelastumisesta. Paavalihan sanoo, että ”ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja” (Room. 3:28) ja ”… tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen” (Gal. 2:16). Onko Jaakobin ja Paavalin opetuksen välillä ristiriitaa?
On tärkeää huomata ensinnäkin, ettei Jaakob kiistä uskon merkitystä. Hän puhuu niille, jotka sanovat uskovansa. Uskon kautta he ovat tulleet osallisiksi pelastuksesta. Ongelma on siinä, että nämä, jotka sanovat uskovansa, kohtelevat kuitenkin halveksivasti köyhiä. Uskon pitäisi päinvastoin saada heidät toimimaan köyhien hyväksi. Näin nämä ihmiset eivät elä uskonsa mukaan.
Jaakob siis ajattelee, että joku saattaa sanoa uskovansa Kristukseen, mutta hänen tekonsa näyttävätkin osoittavan, että hän ei sittenkään todellisuudessa usko. Hänen tekonsa kertovat enemmänkin epäuskosta kuin uskosta. Ne eivät puhu siitä, että Kristus asuu uskon kautta hänen sydämessään.
On turha sanoa, että ”minä uskon”, jos ihminen ei elä yhteydessä uskon kohteeseen Kristukseen, eikä anna Kristuksen toimia kauttaan muiden hyväksi. Joka ei tottele Kristusta, ei tosiasiassa usko Häneen.
Tekoja vailla oleva usko on kuollut. Usko näkyy rakkautena, vaikka toki rakkaus on aina vajavaista ja keskeneräistä.
Jaakob ei kuitenkin kertaakaan väitä, että pelkät teot pelastaisivat ihminen. Teot eivät vanhurskauta vaan usko. Mutta usko vaikuttaa vääjäämättä tekoja. Usko vaikuttaa rakkautta ja rakkaus on tekoja.
Jaakobin ajatus on kuitenkin usein ymmärretty väärin. On lainattu Jaakobin kirjeen kohtaa, jossa sanotaan: ”Sinulla on usko ja minulla teot; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoissani näytän sinulle uskon”. On väitetty, että tämä olisi Jaakobin opetus, mutta sitä se EI ole. Jaakobhan sanoo ennen tuota lausetta: ”JOKU ehkä sanoo: Sinulla on usko ja minulla teot …”. Se ei siis ole Jaakobin ajatus vaan hänen VASTUSTAJANSA ajatus! Välihuutaja saattoi olla vaikkapa Jaakobille suopeamielinen fariseus, joka kritisoi seurakuntalaisia tekojen puutteesta.
Jaakob ei kuitenkaan vähättele uskoa. Päinvastoin hän on 2:1 kutsunut ”veljekseen” ihmistä, joka uskoo, mutta erottelee silti ihmisiä. Hän ei siis kyseenalaista kenenkään uskovan pelastusta, vaikka heidän tekonsa eivät täytä mittoja. Tämä ”joku” sen sijaan väittää, että usko ei riitä. Jaakob ei samalla tavoin tee teoista pelastumiseen vaadittavaa asiaa, vaan pitää uskoa ainoana pelastavana asiana. Uskon kuitenkin pitää saada aikaan hyviä tekoja. Ei kuitenkaan pelastumisen syynä vaan sen seurauksena.
Jaakob torjuu tämän ”välihuutajan” asenteen, joka kehuu omia tekojaan ja retostelee niillä. Meidän hyvät tekomme ovat Jumalan tekoja.
Jaakob on siis tässä eräänlainen keskitien kulkija. Pelkkä usko pelastaa, mutta se johtaa myös tekoihin. Hän torjuu sekä uskon hedelmättömyyden että tekojen osallisuuden pelastumisessa.
Jaakob pitää itsestään selvänä, että uskolla on seurauksena. Hän sanoo sananmukaisesti, että ”vaikuttamaton usko ei vaikuta” tai ”toimeton usko ei toimi”. Jos ei usko tosiaankaan vaikuta, ei se vaikuta myöskään pelastumista.
Onko Paavalin ja Jaakobin välillä kuitenkin jokin ero? Kristillinen usko rakentuu heillä samojen asioiden varaan: Jumala lahjoittaa uskon Sanallaan (1:18) ja elävä usko luetaan vanhurskaudeksi (2:23). Heillä on havaittavissa kuitenkin yksi ero: Paavalin mukaan hyvät teot seuraavat automaattisesti uskosta, Jaakob sen sijaan vaatii uskovia tekemään hyviä tekoja.
Paavali kehottaa ja Jaakob vaatii – siinä on pieni painotusero.
Voimme myös havaita, ettei ristiriitaa Jaakobin ja Paavalin välillä esiinny esimerkiksi ns. apostolien kokouksessa (Apt. 15).
Kysymystä on pohdittu myös kirkon historiassa. Luther tunnetusti suhtautui aluksi varauksellisesti Jaakobin kirjeen asemaan Raamatun kaanonissa. Jo varhaisessa kirkossa oli kirjeitä luokiteltu niihin, joiden apostolisesta alkuperästä oltiin varmoja, sekä niihin joihin liittyi kysymysmerkkejä (Ks. kaanon).
Luther katsoi aluksi, että Jaakobin kirjeen opetus oli vastoin Paavalin julistusta. Tämän pohjalta hän pohdiskeli myös kirjeen apostolisuutta. Myöhemmin hän kuitenkin päätyi toiseen käsitykseen. Hän katsoi, että kirje on linjassa Paavalin julistuksen kanssa ja suunnattu ”ulkokultaista” uskoa vastaan.
Molemmilla on kuitenkin sama ajatus pelastumisesta: ihminen pelastuu yksin uskon kautta. Molempien mukaan hyvät teot ovat osoitus pelastavasta uskosta. Usko vaikuttaa meidän tekojemme mukana, niin kuin Jaakob sanoo.
Luther ilmaisee asian näin: ”… teot eivät ole otollisia itsensä tähden vaan uskon tähden. Usko on läsnä, vaikuttaa ja elää erotuksetta yhtenä ja samana kaikissa teoissa, olivatpa ne sitten miten runsaslukuisia tai keskenään erilaisia tahansa” (Puhe hyvistä teoista 1984, 16-17). Sen sijaan ”kaikki, mikä ei ole uskosta, on” – Paavalin mukaan – ”syntiä” (Room. 14:23).
Ks. myös hyvät teot Ja Timo Eskolan artikkeli aiheesta täältä.
Kysymys: Kymmenes käsky alkaa ”Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa…”. Tarkoittaako tämä aviopuolison lisäksi seurustelukumppania? Voiko kristitty nainen toivoa tulevaksi aviopuolisokseen miestä, joka seurustelee toisen kanssa muttei ole avioliitossa?”
Vastaus: Kun pohdimme kysymystäsi, on aluksi hyvä purkaa sitä osiin. Tarkoittaako kymmenennessä käskyssä mainittu ’puoliso’ myös seurustelukumppania? Kun Martti Luther avaa Iso Katekismuksessa tätä ja yhdeksättä käskyä, hän puhuu nimenomaan aviopuolisosta. Esimerkiksi sana ’vaimo’ mainitaan selityksessä yli kymmenen kertaa. Voidaan siis jo tämän perusteella olettaa, että sana ’puoliso’ tarkoittaa nimenomaan aviopuolisoa; aviomiestä tai vaimoa. 2. Mooseksen kirjassa 20:17 tässä käytetään hepreaksi sanaa ’אִשָּׁה’ [’iš•šã(h)], joka tarkoittaa vaimoa tai naista – näin myös useimmissa tapauksissa VT:ssa. Tämänkin perusteella voimme ymmärtää, että käsky viittaa nimenomaan aviopuolisoon, joka on ”virallisesti liitossa” aviopuolisonsa kanssa. Vaikka käytännöt naimisiin menemisessä ovat muuttuneet Exoduksen ajoista näihin päiviin mennessä huomattavasti, niin meillä käskyn sana ’puoliso’ viittaa esimerkiksi vaimoon, joka on vihitty avioliittoon miehen kanssa – ja johon on mahdollisesti sisältynyt myös ns. kirkollinen Jumalan siunauksen rukoileminen liitolle.
Siirrytään kysymyksen toiseen osaan. ”Voiko kristitty nainen toivoa tulevaksi aviopuolisokseen miestä, joka seurustelee toisen kanssa muttei ole avioliitossa?” Tartun tässä aivan ensiksi kiinni sanaan ’toivoa’. Toivominen on eri asia kuin esimerkiksi himoitseminen ja tavoitteleminen. Toivominen ei siis ole syntiä, eikä siis Jumalan tahdon rikkomista. Uudessa Testamentissa sana ’toivo’ usein esiintyy Kristukseen ja pelastukseen liittyvissä kohdissa. Toivominen on ojentautumista jotakin sellaista kohti, mitä ei voi nähdä (Hepr. 11:1). Toivominen on jotakin, mikä ei johda omiin jatkotoimenpiteisiin – vaan se on luottamusta Jumalan hyvään työhön, johdatukseen ja hänen tahtoonsa. Siksi sanoisin, että kristitty nainen voi toivoa tulevaksi aviopuolisoksi miestä, joka on seurustelusuhteessa toisen kanssa. Sanaa ’seurustelusuhde’ on myös syytä painottaa tässä asiayhteydessä, sillä esimerkiksi avioliiton rikkoutumisen toivominen olisi Jumalan tahdon rikkomista.
Kysymyksenasettelun mukaisessa tilanteessa on syytä pyytää Kaikkivaltiaalta Herralta viisautta ja voimaa, jotta oma tilanne pysyisi toivomisessa. Syntiinlangenneena, oman lihan ja sielunvihollisen kiusauksissa seilaavalle, saattaa helposti syntyä himo ja tavoittelemisen tarve. Tässä tapauksessa se saattaisi tarkoittaa seurustelusuhteeseen väliin menemistä, välien rikkomista, valehtelemista tai muuta sen kaltaista syntiä, siis Jumalan tahdon rikkomista. Tässä tapauksessa alettaisiin liikkua 6., 7. ja 8. käskyn piirissä. Siksi tällaisessa tilanteessa on syytä rukouksessa pyytää Kristuksen esimerkin mukaisesti Jumalan tahdon tapahtumista. Ja myös kiittää siitä, että yksi toivo on varma – Kristus itse.
Ks. lisää artikkeleita avioliitosta ja käskyn 10 selitys
Kysymyksessä on kaksi jaetta Johanneksen ilmestyksessä. Vain näissä mainitaan kyseessä olevat ”nikolaiitat”. Maininnat ovat seurakunnille lähetetyistä kirjeistä. Ensimmäinen on kirjeestä Efeson seurakunnalle:
”Mutta se sinulla on, että sinä vihaat nikolaiittain tekoja, joita myös minä vihaan.” (Ilm. 2:6)
Ja toinen Pergamon seurakunnalle:
”Niin on myös sinulla niitä, jotka samoin pitävät kiinni nikolaiittain opista.” (2:15)
Efeson seurakunta saa Herralta Jeesukselta kiitosta siitä, että ”vihaa nikolaiittojen tekoja”. Pergamon seurakunta taas saa moitetta siitä, että seurakunnassa on niitä jotka ”pitävät kiinni nikolaiittojen opista”. Niin, keitä olivat nämä joiden sekä oppia että tekoja tuli vihata ja karttaa Kristuksen kirkossa? Kysymys on vaikea, sillä Johanneksen ilmestyksen tekstistä ei juuri löydy vastausta siihen. Ja itse asiassa on ei juuri Raamatun ulkopuoleltakaan.
Ensiksi: Kirje Efeson seurakunnalle ei anna mitään vastausta nikolaiittojen suhteen. Tässä kohden mielenkiinto vasta herää. Ainoastaan voimme todeta, että nikolaiittojen oppi ei ole kristillistä uskoa. Heidän oppiaan on suorastaan vihattava. (HUOM! Vihattavaa on nimen omaan oppi, eivät ihmiset.)
Toiseksi: Kirjeestä Pergamon seurakunnalle voimme lukea, että nikolaiittojen oppi aiheutti käytännön ongelmia. Koska Johannes, Kristuksen käskystä, mainitsee toisenkin kerran nikolaiitat, on meidän vahvalla syyllä oletettava, että nikolaiitat ja heidän harhaoppinsa sekä sen mukainen väärä elämä aiheutti luopumusta kirkossa. Tätä luopumista Kristuksen seuraamisesta tapahtui enemmän kuin yhden paikkakunnan seurakunnassa.
Kolmanneksi: Pergamon seurakunnalle lähetetyssä kirjeessä vaikuttaa rinnastuvan ”Bileamin oppi” ja ”nikolaiittojen teot”: ”Mutta minulla on vähän sinua vastaan: sinulla on siellä niitä, jotka pitävät kiinni Bileamin opista, hänen, joka opetti Baalakia virittämään Israelin lapsille sen viettelyksen, että söisivät epäjumalille uhrattua ja haureutta harjoittaisivat. Niin on myös sinulla niitä, jotka samoin pitävät kiinni nikolaiittain opista.” (Ilm. 2:14–15). Harhaopin mukainen elämä ei kuitenkaan näytä olleen kovin laajaa Pergamon kirkossa, koska Jeesus sanoo Johanneksen kynän kautta, että Hänellä ”vähän” seurakunnan paimenta ja seurakuntaa vastaan. Kuitenkin tässä nikolaiittojen lahkossa oli vakavia ongelmia. Ilmeisesti siinä oltiin tekemisissä epäjumalien uhrien kanssa, josta Paavali puhuu mm. 1. Kor. 8. Myös kuudennen käskyn räikeä rikkominen vaikuttaa liittyneen ”nikolaiittojen tekoihin”.
Varhaisimmassa kirkkohistoriassa, jonka kirjoitti Eusebios Kesarealainen, mainitaan nikolaiitat seuraavasti: ”Näiden aikana muodostui Nikolaiittain lahkokunta aivan lyhyeksi ajaksi. Se mainitaan Johanneksen Ilmestyskirjassa. Nikolaiitat kerskailivat, että Nikolaus oli yksi niistä diakoneista, jotka apostolit olivat valinneet Stefanuksen kanssa palvelemaan köyhiä.” (Eusebiuksen kirkkohistoria. s. 165).
Edellisen lainauksen ”näiden aikana” viittaa nähdäkseni apostoli Johannekseen ja hänen jälkeensä vallinneeseen aikaan. Miksi nikolaiitat olivat ottaneet nimensä oletetusta Nikolauksesta, emme tiedä. Kuitenkin mm. kirkkoisät Ireneus ja Kleemens pitivät kiinni tästä käsityksestä. Meillä ei ole syytä epäillä heidän tietoaan; varsinkaan kun parempaa ei ole saatavilla toistaiseksi.
Nikolaiitat olivat kirkkoon tunkeutunut lahko, jonka oppi ja elämä vaaransi kristittyjen uskon ja elämän. Oletettavasti he yrittivät tuoda ajan pakanallisia tapoja kirkkoon. Keitä lahkoon kuului, mitä he tarkalleen ottaen opettivat ja tekivät, on hämärän peitossa. Kaikenlaisia hyviä ja vähemmän hyviä teorioita ja arvauksia heistä on historian saatossa kuitenkin esitetty (näistä mm. Prigent, Pierre. Commentary on the Apocalypse of St. John. s. 152–154, 160, 175–176.)
Ks. myös opetussarja Ilmestyskirjasta
Lähteet ja kirjallisuus:
Nestle-Aland Novum Testamentum Graece, 28th Revised Edition, ed. B. and K. Aland et al. Stuttgart: Deutche Bibelgesellschaft, 2012.
Raamattu 1933/1938.
Eusebiuksen kirkkohistoria. Suom ja selit. Ivar A. Heikel. 2. p. Keuruu: Otava, 1997. Prigent, Pierre. Commentary on the Apocalypse of St. John. Transl. W. Pradels. Tübingen: Mohr Siebeck, 2005.
The Lutheran Study Bible. English Standard Version. Ed. E.A. Engelbrecht. St. Louis: Concordia Publishing House, 2009.
Thurén, Jukka. Johanneksen ilmestys. Jyväskylä: Kustannus Oy Arkki, 2009.
Kysymys: ”Miten näkyvällä tavalla Paavali halusi tuoda jonkun Jumalan lahjan? Eihän taivaallisia lahjoja voi antaa pakettina. Miten ihmiset saivat Jumalan lahjan ja miten Paavali sen antoi? Miten Paavali antoi täydellisen Kristuksen siunauksen?”
Vastaus: ”Kaipaan päästä tapaamaan teitä, jotta voisin antaa teille jonkin hengellisen lahjan ja näin vahvistaa teitä” (Room. 1:11). Paavali ei ollut koskaan käynyt Roomassa eikä sen seurakunnassa. Silti hän oli varma siitä, että voisi välittää tullessaan jonkin hengellisen lahjan ja vahvistaa seurakuntaa.
Mitä ”hengellistä lahjaa” Paavali tässä tarkoittaa? Paavali käyttää sanaa kharisma, joka voi tarkoittaa myös armolahjaa. Tässä tuolla sanalla näyttäisi kuitenkin olevan laajempi merkitys. Varmaan Paavali ei itsekään tiennyt, millaisia lahjoja Jumala haluaisi seurakunnalle antaa ja mitä tuo seurakunta tarvitsi. Eikä kukaan ihminen – ei Paavalikaan – voi päättää, millaisia hengellisiä lahjoja Pyhä Henki jakaa. Paavali tiesi olevansa Jumalan lahjojen välittäjä, mutta lahjojen sisällön, ajankohdan ja lukumäärän päättää Jumala itse.
Sen Paavali kyllä tiesi, että Rooman seurakuntaa koettelivat monenlaiset vainot ja vaikeudet. Välillä jopa kaikki seurakunnan juutalaissyntyiset jäsenet oli karkotettu pois Roomasta. Siksi seurakunta tarvitsi kipeästi vahvistusta. Oikeastaan koko Roomalaiskirje on juuri tätä vahvistamista.
Timo Eskola on mielestäni parhaiten osannut tavoittaa Paavali ajatuksen: ”Kirjeen teksti … viittaa … hyvin opillisesti painottuneeseen vanhurskauttamisen ajatukseen. Paavalin käyttämä termi ’hengellinen lahja’ (kharisma) ei tässä tarkoitetakaan armolahjaa yliluonnollisen henkilahjan merkityksessä… Nyt se näyttää tarkoittavan evankeliumia Jumalan armolahjana. Tässä merkityksessä sana esiintyy myöhemmin (Roomalaiskirjeen) luvussa 5:15. Siinä armolahja on Kristuksen lahjavanhurskaus, joka pelastaa syntisen lankeemuksen tuottamasta kuolemasta ja kadotuksesta. Myös tässä ensimmäisessä luvussa Paavali odottaa Jumalan lahjan tuottavan ’hedelmän’ hänen työlleen Roomassa – siis pelastavan jonkun ihmisen Jumalan valtakuntaan” (Evankeliumi Paavalin mukaan 2003, 42).
Evankeliumi on suurin Jumalan armolahja. Paavali tiesi, että evankeliumin sana varmasti tekisi itse työnsä ja lahjoittaisi sen kuulijoille uskon ja pelastuksen. Siksi hän oli niin varma, että voisi välittää seurakunnalle hengellisen lahjan. Evankeliumi myös vahvistaisi uskovia kestämään ulkopuolista painetta.
Kyse ei siis ollut sellaisesta henkilahjojen jakamisesta, jota tavoitellaan karismaattisessa toiminnassa. Siellä henkivoimainen profeetta tai vastaava koettaa siirtää suoraan Henkeä tai Hengen lahjoja ihmisiin – siis ilman Jumalan sanaa ja sananjulistusta lahjojen välittäjinä. Jumalan lahjat annetaan kuitenkin aina Jumalan sanan kautta. Siksi niitä on tarjolla runsaasti ihan tavallisessa jumalanpalveluksessa.
Toinen raamatunkohta, johon kysyjä viittaa, on Room. 15:29: ”Tiedän, että tullessani luoksenne tuon mukanani Kristuksen täyden siunauksen”.
Mikä on tuo Kristuksen täydellinen siunaus? Ja kuinka Paavali voi olla niin varma, että hän pystyy välittämään sen Rooman seurakunnalle?
Paavali ajatus kuulostaa vähän ylpeältä. Seurakunnalle ennestään tuntematon saarnaaja väittää voivansa tuoda sille Kristuksen täydellisen siunauksen. Paavali käyttää täyteydestä sanaa pleerooma ’täyteys, täydellisyys, täyttäminen’. Kristuksen siunauksesta ei siis puuttuisi mitään.
Tässäkin on kyse samasta asiasta, josta koko Roomalaiskirje puhuu eli Kristuksen evankeliumista. Timo Eskola kirjoittaa: Kristuksen täysi siunaus ”välitetään evankeliumin avulla, josta koko kirje todistaa. Uskonvanhurskauden sanoma, jumalattoman vanhurskauttaminen ilman tekoja, on Kristuksen siunaus. Siunaus (kreikaksi eulogia) tarkoittaa armoa, joka annetaan syntiselle. Se on Abrahamin (saama) siunaus, joka Jeesuksessa tulee myös pakanoiden osaksi (Gal. 3:14).
On syytä huomata, että siunaus, eulogia, tarkoittaa sananmukaisesti ’hyvä sana’. Se tulee hyvin lähelle toista sama-alkuista sanaa euangelion ’hyvä sanoma, evankeliumi’. Paavalilla on siis kaikkialla mukanaan Kristuksen täysi evankeliumi. Se on täysi siksi, että se kertoo kaiken olennaisen siitä, mitä Jumala on Kristuksessa tehnyt ihmisten autuuden hyväksi. Ilman sanomaa rististä ja tyhjästä haudasta ei evankeliumi ole täysi eikä kukaan voi pelastua typistetyn tai vääristetyn evankeliumin avulla – koska se ei enää ole evankeliumia vaan jotain muuta.
Eli hengellinen lahja ja Kristuksen täysi siunaus ovat evankeliumi Jeesuksesta. Evankeliumi synnyttää uskon, jota ottaa vastaan evankeliumin lupaamat lahjat, anteeksiantamuksen, elämän, pelastuksen ja taivaan.
Luterilainen.netin kirkkovuosi -osio on palvellut nyt jo usean vuoden ajan. Vuoden 2020 alusta on tarkoitus liittää mukaan myös pyhien muistopäiviä. Mistä oikein on kyse?
Uskonpuhdistajat ovat toimineet raamatullisesti, kun he ovat aikanaan torjuneet pyhien palvonnan. Meidät on kutsuttu seuraamaan Kristusta ja huutamaan häntä hädässämme avuksi. Kuitenkaan kirkko ei ole missään vaiheessa pyhiään unohtanut. Heidän kauttaan kristityt ovat saaneet hyvän esimerkin siitä, miltä Kristuksen seuraaminen ja häneen turvaaminen näyttää.
Vaikka väärinkäytökset on torjuttava, ei saisi unohtua se tapa, jolla esimerkiksi varhaiset luterilaiset kirkkoisiä ja -äitejä syvästi kunnioittivat. Helposti osaamme sanoa mitä Maria ja pyhät eivät ole, mutta meidän tulisi oppia näkemään ennen kaikkea se valtava esimerkki Kristuksen seuraamisesta, joka meille heidän kauttaan annetaan.
Esimerkiksi Lutherilla Maria, Kirkon äiti, nousee jokaisen kristityn esikuvaksi. Neitsyt Maria on kirkas kuva Lutherin ristinteologiasta. Maria on Lutherille kaikkien kristittyjen esikuva. Esikuvaksi hän nousee Jumalan armovalinnan perusteella. Nöyryys merkitsee sitä, että ihminen tunnistaa ja tunnustaa elämänsä tosiasiat: oman heikkoutensa ja syntisyytensä ja juuri siksi järjelle käsittämättömällä tavalla tajuaa Jumalan armon ja tarrautuu siihen. Marian esimerkki osoittaa, että meidän tulee ennen kaikkea pitäytyä Jumalan sanaan eikä päästää sitä koskaan katoamaan sydämestämme ahdistustenkaan keskellä.
Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa kirjoitetaan: ”Vaikka Maria onkin kaikkien suurimpien kunnianosoitusten arvoinen, ei hän sentään halua itseään pidettävän Kristuksen veroisena, vaan pikemmin hän tahtoo meidän katselevan antamaansa esikuvaa ja noudattavan sitä.” (XXI, 27)
Tämä sama ajatus kulkee läpi Tunnustuskirjojen myös ylipäänsä pyhistä kirjoitettaessa. Sanotaan esimerkiksi: ”Pyhien palvonnasta seurakuntamme opettavat, että me voimme julkisesti muistaa pyhiä, jotta oppisimme kukin kutsumuksemme mukaisesti seuraamaan heidän uskoaan ja hyviä tekojaan.” (Augsburgin tunnustus XXI, 1) Onkin hyvä muistaa, että pyhien kunnioittaminen ei Augsburgin tunnustuksessa kuulu poistettaviin väärinkäytöksiin (artiklat XXII-XXVIII), vaan osana kirkon uskoa, jota luterilaiset halusivat vaalia.
Kirkon historia on täynnä pyhiä, jotka ovat jo käyneet taistelunsa ja siksi he voivat väkevästi saarnata nyt meille jotka vielä olemme taisteluidemme keskellä. Jumalan seurakunnassa me pääsemme osallisiksi tästä pyhien todellisuudesta. On suuri horisontti hahmottaa, että vaikka arkisessa seurakuntaelämässä välillä kaikki näyttää arkiselta ja rupiselta, niin olemme yhteydessä tähän kaikkien pyhien seurakuntaan. Me seuraamme heidän esimerkkiään Kristuksen seuraamisessa.
Me iloitsemme menneistä pyhistä, Kristuksen omista. Iloitsemme Paavalista ja Pietarista, jotka Jumalan armo löysi ja sellaisina kuin he ovat kaikkineen vikoineenkin ja puutteineen ja teki heistä voimakkaita aseita ja kirkon pylväitä. Iloitsemme jo ennen heitä eläneistä Vanhan liiton pyhistä, (Aabrahamit, Jesajat ja Nehemiat), jotka pitkänä uskon miesten ja naisten saattueena heprealaiskirjeen luvussa 11 kulkevat silmiemme ohi ja jotka suurena todistajien pilvenä ympärillämme rohkaisevat meitä kilvoituksessamme. Iloitsemme ja kiitämme Ignatiuksesta, joka Kristustodistuksen tähden heitettiin lopulta leijonille. Iloitsemme Augustinuksesta, vanhan kirkon jättiläisestä, joka tunnustuksissaan tuo esiin kaikki erheensä, mutta turvaa Jumalan armoon.
Iloitsemme ja kiitämme Fransiscus Assisilaisesta, jonka säteilevä elämä loistaa meille kilvoittelijan iloa vuosisatojenkin takaa. Kiitämme Lutherista, joka johdattaa meidät yhä uudestaan Jumalan laupeuden ääreen. Laupeuden, jonka varassa on rikasta elää ja turvallista kerran kuolla. Kiitämme Mikael Agricolasta, kansallisen elämämme aamuhämärässä seisovasta nöyrästä rukoilijasta.
Tässä vain muutama nimi kirkon historian saatosta. Nämä pyhät ovat kokoontuneet samaan jumalanpalvelukseen kanssamme Jumalan sanan ja sakramenttien ääreen. Heidän uskonsa elää meille jumalanpalveluksessa monin tavoin esimerkiksi virsissä (Huomaa ensi kerralla messussa vaikkapa virren 126 vuosiluku).
Me kunnioitamme pyhiä kolmella tavalla: ensinnäkin me kiitämme! Meidän kiitämme Jumalaa siitä, että hän on armossaan osoittanut tahtovansa pelastaa ihmisiä ja antanut kirkolleen näitä suuria opettajia ja muita lahjojaan.
Toinen kunnioittamisen muoto tähtää uskomme vahvistumiseen: kun näemme, että esimerkiksi Pietarille annetaan anteeksi Kristuksen kieltäminen, mekin rohkaistumme vahvemmin uskomaan armon suuruuteen.
Kolmas kunnioittamisen muoto on, että me jäljittelemme ja seuraamme pyhiä, seuraten ensin heidän uskoaan Kristukseen, sitten myös muita hyviä tekojaan, joita jokainen kristitty oman kutsumuksensa puitteissa on kutsuttu ja lähetetty seuraamaan.
Siksi me luterilaisina, emme halua heittää menemään pyhien todellisuutta ja heidän esimerkkiään kaikkien aikojen kristityille. Ajattelen, että tämä positiivisen puolen löytäminen on aina vain olennaisempi haaste. Harva meistä huutaa pyhää Antoniusta avuksi kotiavaimiensa löytämiseksi, tai Marttaa kun on kokkaamassa (Antoniusta on pidetty kadonneiden esineiden etsijöiden suojeluspyhimyksenä ja Marttaa kokkien). Mutta Jumalan seuraamisessa pyhät voivat meitä monesti rohkaista.
Tulevana vuonna alamme säännöllisesti julkaista kirkkovuosipalstalla lyhyitä esittelyjä kirkon historian pyhistä. Tulevana vuonna julkaistaan osa ja lista täydentyy vuosittain. Kirkkoisien äärellä on monia teemoja joihin tarttua. Selvää tietenkin on, että lyhyissä esittelyissä joudutaan huomio laittamaan vain muutamiin olennaisiin nostoihin. Siten ei haluta keskittyä esimerkiksi kyseenalaisiin teologisiin lausumiin ja ongelmakohtiin, vaan siihen mikä heidän merkityksensä on kristikunnalle ja miksi he ovat tärkeitä.
Antoisia lukuhetkiä!
T: Päätoimittaja Joel Kerosuo
PS. Myös kirkkoisien suhteen saamme iloita taiteilija Antti-Jussi Koposen kuvista. Jutun kirkkovuosipalstan kuvien tekijästä löydät linkistä sivulta 4-5: http://www.lhpk.fi/wp-content/uploads/2019/02/lamppu_2019_1_nettiin.pdf.
Ks. aiheesta myös esim. artikkeli kirkkoisät
Aiton edellinen levy, Repalainen ja risa, puhutteli sielunhoidollisilla sanoituksilla, persoonallisella sävelkielellä ja sielukkailla tulkinnoilla. Levy on osoittautunut hyvin aikaa kestäväksi. Hyvä niin, sillä uusi levy, Odotan sinua (2019), antoi odottaa itseään puoli vuosikymmentä. Eikä tuo ihme olekaan, kun varsinaisen leipätyön ohessa musisoidaan.
Trion laulavan ytimen muodostavat Jenni Leino ja Markus Nieminen. Lyömäsoittaja (Tomas Garaisi) on vaihtunut matkan varrella Harri Huoviseen (lyömäsoittimet, vibrafoni, syntetisaattori, taustalaulu, akustinen kitara). Triossa on kaksi mainiota laulajaa, jotka säveltävät ja sanoittavat omankuuloisia lauluja. Ammattimuusikon taustan omaava Huovinen tuo yhtyeeseen soitannollista ja sovituksellista voimaa.
Yhtyeen soitto on varmaa ja sopivan luomua. Leinon laulussa kuullaan parissa kappaleessa lattarimaisia ja jatsahtavia sävyjä joihin hänen äänensä on kuin tehty. Nieminen tulkitsee samaan aikaan herkästi ja miehekkäästi. Duon laulussa kuuluvat yhteiset kilometrit. Levyllä kuullaan edelliseltä levyltä tutun tuottaja Henrik Sirelän (ohjelmointi, rhodes-piano, sähkökitara) lisäksi, basisti Eero Uurtimoa, sellisti Juhana Ritakorpea ja klarinetisti Lauri Vaahtorantaa. Kaikki ovat ammattimiehiä. Joskus ammattimiestenkin tekeminen voi olla ulkokohtaista ja ristiriidassa laulujen hengen kanssa. Niin ei ole tässä tapauksessa. Tuntuu pikemminkin, että kaikki ovat ottaneet laulut sydämelleen ja antaneet parastaan. Kuulostaa, että levy on tehty joka suhteessa suurella sydämellä ja hyvällä meiningillä.
Odotan sinua sisältää 13 kappaletta. ”Tänään”, ”Psalmi 119” ja ”Rikkain”, muistuttavat kuinka paljon Jumala on armossaan antanut. ”Kylväjä” lahjoittaa sanallaan taivaan.
”Tuhlaaja” on haikea kuvaus tuhlatusta elämästä ja paluusta Jumalan rakastavaan yhteyteen. Kun puolisot eivät tahdo ymmärtää toisiaan, rakentuu kodissa ”Ylpeyden torni”, jonka vankeuteen he jäävät. Jeesus vapauttaa rakkaudellaan.
”Puuhun kätketty” kutsuu palaamaan Vapahtajan ristin luokse. Jeesus etsii syntisiä, aivan kuten hän etsi Sakkeusta. ”Kallisarvoista ja särkyvää” muistuttaa, että olemme Jeesuksen kalliisti lunastamia. Kunpa osaisimme nähdä itsemme ja toisemme sellaisina.
Kipeä elämäkin on arvokas ja merkityksellinen. Jeesus tietää mitä on olla ihminen. Hän tuntee tiemme, koska on kulkenut sen edeltä. ”Keskeneräinen” ei jää kesken. Jeesus tekee kerran kaiken uudeksi. Kun ihminen on sisältä palasina ja yksin, Jumala kuulee ja näkee. Hän tuntee jokaisen tuskan. Rakkaudessaan hän ojentaa kätensä ”Yli muurin”. Jeesuksessa ”Armoon jään” kertoo siitä, että riittämättömyyden ja suorittamisen orjuudessa kamppailevalle haavoitetulle sielulle on Jeesuksessa Kristuksessa armo tarjolla.
”Taivaallinen rauha” voi vallita sisimmässä vastuksista huolimatta ja se voi tulla lempeyden kautta kaikkien tietoon. Lopussa ollaan ”Joella”. Tällä puolella se on odotuksen ja kaipauksen paikka. Toisella puolella ollaan perillä.
Aito trioa ja tekijöitä on syytä kiittää upeasta levystä. Sen lauluissa soivat eletty usko ja elämä. Musiikillisesti on kuljettu rohkeasti omaa tietä. Lauluja ei ole yritetty pakottaa levy-yhtiöiden suosimaan hittikaavaan. Hienot laulut ovat pysyneet pääasiana. On kuljettu myös eteenpäin edellisestä ja ilmaisu on kehittynyt kauttaaltaan. Odotan sinua soi mielestäni edeltäjäänsä kevyemmin, jota paikoin vaivasi raskaahko paatoksellisuus. Syvälle tälläkin levyllä mennään. On tunteita ja tulkintaa, mutta pystyin silti sujuvasti kuuntelemaan levyä kuulokkeilla taustamusiikkina työskennellessäni.
Odotan sinua –teema kuulostaa henkilökohtaiselta. Toiset laulut palautuvat näihin merkitseviin sanoihin luontevammin kuin toiset. Pohdin ihmis- ja luontoaiheisten kansikuvien yhteyttä teemaan. Ajatus lähtee lentoon. Se lienee taiteen tarkoitus. Kuvia ja laulujen sanoja olisi mukava katsella isompinakin, vaikka LP –levyn suuremmasta kannesta. Luultavasti sellaista ei ole omakustanteena ihan helppoa toteuttaa. Siispä iloitsen kouriintuntuvasta cd-levystä.
Yhtyeen musiikki ja ilmaisu ovat saaneet tällä levyllä uusia sävyjä. Sovituksellisia ideoita on viljelty melko runsaasti. Koska ne on kuitenkin pidetty riittävän yksinkertaisina, levyn linjakkuus ei ole siitä kärsinyt. Uudet sävyt tarjoavat virikkeitä edetä tulevaisuudessa musiikillisesti uusiin suuntiin, jos yhtye niin hyväksi näkee.
Aito netissä:
Spotify: (hakusana) ”aito odotan sinua”
Ratzinger Joseph – Johdatus kristinuskoon
Katolinen tiedotuskeskus 2018. (Alkuperäisteos 1968)
Innostuttuani teologiasta minua kiehtoi erityisesti erilaiset systemaattisen teologian esitykset. Tuntui, että valtaisaan asioiden mereen ja irrallisten teemojen kaaokseen sai tolkkua, kun luki selkeästi jäsenneltyjä kristinuskon kokonaisesityksiä. Samalla saattoi vähitellen huomata, että jokaisella dogmaatikolla on myös omat vivahteensa ja korostuksensa, jotka tulevat lukiessa vastaan. Dogmaatikoilta voi löytää vaikkapa Pannenbergin korostuksen historiasta, Pöhlmannilla toistuvasti esiin hyppivän kondesendenssin käsitteen tai Pieperin jatkuvan huolen sovitusopin oikeasta asemasta sekä kiihkeän taistelun kaikenlaista paavilaisuutta vastaan.
Nyt on suomeksi saatu myös edellisen paavin jo alunperin 60-luvulla kirjoittama kristinuskon kokonaisesitys Johdatus kristinuskoon. Tosin kirja rajoittuu uskontunnustuksen käsittelyyn. Siten teemat olivat varsin tuttuja, eikä teoksessa juurikaan käsitelty luterilaisten ja roomalaiskatolisen välisiä kiistoja, esim. liittyen paaviuteen, mariologiaan, kiirastulioppiin tai vanhurskauttamisoppiin. Tartuin kirjaan, koska Ratzingerin Jeesus-sarjan koin aikoinaan antoisana lukuelämyksenä. Vaikka alkuperäisteos on vuodelta 1968, kirjasta löytyy uudempiin painoksiin liitetty uusi esipuhe vuodelta 2000, joten tuoreempiakin ajatuksia kirjasta löytyy. Erityisen mielenkiintoisia onkin kohdat, josta voi nähdä minkälaisia huomioita Ratzinger haluaa tehdä ja mitä vastaan hän kirjoituksissaan käy. Siten teenkin nyt erityisesti muutaman noston esipuheesta.
Ratzinger nostaa esipuheessa esiin erityisesti vasemmistolaisuuden haasteen suhteessa kristinuskon perusmerkityksen ymmärtämiseen. Vasemmistolaisuudesta hän esittelee marxilaisen vaikutuksen ja kuvaa, että jos omaksutaan marxilainen ajattelu, lopulta ajaudutaan politiikan ja talouden kysymysten ensisijaisuuteen. Niistä tulee pelastavia voimia tai väärinkäytettyinä tuhovoimia. Tässä näkemyksessä ihmisen lunastus tapahtuu politiikan ja talouden kautta, jotka määrittävät tulevaisuuden luonteen. Ratzinger nostaa huomionarvoisena esiin, että myös monissa ”kapitalistisissa” maissa vapautuksen teologia on usein julkisen mielipiteen lempilapsi.
Ratzingerin mukaan vapautuksen teologian syvin ongelma on Jumala-teologioiden pois jättäminen. Tällä tarkoitetaan, että Jumalaa ei kielletä, häntä ei vain enää tarvita, eikä hänellä ole tehtävää. Jumala katoaa jonkinlaiselle intiimialueelle, joka ei kuulu kenellekään muulle. Usko tulkitaan poliittisen teologian kautta maailmanmuutoksen välineeksi.
Tähän voi yhdistää myös Ratzingerin viittauksen luterilaiseen Bonhoefferiin, joka tunnetusti ajatteli, että on aika luopua sellaisesta Jumalasta, jonka sijoitamme hätävaraksi oman kykenemisemme rajalle. Vapautuksen teologia siten vääristää sitä, kuinka näemme Jumalan.
Ratzinger kuvaa kuinka Jumala on aina äärettömästi suurempi, kuin kaikki käsitteemme, kuvamme ja nimemme. Se, että tunnustamme hänet kolmiyhteiseksi, ei merkitse, että tietäisimme hänestä kaiken. Ratzingerin mukaansa se päinvastoin osoittaa, kuinka vähän me tiedämme hänestä ja kuinka vähän voimme käsittää tai yrittää mitata häntä.
Esimerkiksi Jumalan vastaus Jobille ei selitä mitään. Se vain oikaisee harhaluulomme, että voisimme tuomita tai puhua kaikesta ratkaisevasti. Samalla se muistuttaa meitä rajoistamme. Se kehottaa meitä luottamaan Jumalan salaisuuteen käsittämättömyydessään.
Klassinen kristinusko elää kuitenkin haastettuna. On myös erilaisia modernin teologian versioita kristinuskosta. Pelkona on, että käy kuten Grimmin sadussa onnekkaasta Hannusta. Kun kultakimpale oli hänelle liian raskas ja vaivalloinen, hän vaihtoi sen mukavuuden vuoksi sarjaan muita asioita: ensin hevoseen, sitten lehmään, sitten hanheen, sitten hiomakiveen, jonka hän lopulta viskasi veteen menettämättä paljoakaan. Päinvastoin hän ajatteli saaneensa täydellisen vapauden. Sitä ei kerrota, kuinka pitkään hänen juopumuksensa kesti ja kuinka synkkää oli, kun hän tajusi mitä oli tehnyt.
Tämän kuvan avulla Ratzinger tarkastelee klassista teologiaa modernin maailman haastamana. Ei saisi päästää käymään kuten Hannulle. Nykyajan kristitty ei saa tyytyä ajattelemaan, että kaikenlaisten käänteiden kautta saattaa vielä löytyä sellainen tulkinta kristinuskosta, joka ei enää loukkaa ketään. Hän viittaa siihen, että teologia vaikuttaa kulkeneen viime vuosina tällaista tietä, vaikkei tarkemmin asioita määrittelekään.
Kirja tarjosi monia innostavia ajatuksia ja nostoja Raamatusta ja filosofiasta. Mitään keveintä iltalukemista ei Ratzingerin kirja kuitenkaan ole. Esimerkkinä voi nostaa hänen teesinsä: ”Paradoksi una essentia tres personae on persoonakäsitteen funktio ja ymmärrettävä persoonakäsitteen sisäisenä implikaationa” tai ”Paradoksi una essentia tres personae liittyy absoluuttiseen ja relatiiviseen ongelmaan ja korostaa relatiivisen, suhteellisen, absoluuttisuutta”.
Hieman näissä oli työnsarkaa, vaikka allekirjoittanutkin on teologiksi ja filosofiksi valmistunut ja hieman latinaakin pähkäillyt.
Kirjan äärellä voi iloiten liittyä Ratzingerin opetukseen siitä, kuinka Jeesuksessa Kristuksessa ilmoitus saavuttaa päätepisteensä ja tarkoituksensa. Kuten mainittua, uskontunnustuksen äärellä eivät ristiriidat korostu, vaan ollaan yhteisen läntisen perinnön äärellä. Tätä kirjoittaja pyrkii avaamaan ja syventämään. Välillä hän tarjoaakin mielenkiintoisia ajatuksia, välillä hän uhkaa eksyä akateemisiin sfääreihin.
Modernin teologian haasteen lisäksi Ratzinger viittaa myös kirkon aiempaan rappioon. Luterilaisena onkin mielenkiintoista kiinnittää huomiota siihen, kuinka roomalaiskatoliset kirkon historiaa katsovat. Ratzinger ei kiistä ongelmia: ”Kirkkohistorian vuosisadat ovat niin täynnä kaikkea inhimillistä epäonnistumista, että voimme ymmärtää Danten kauhunäyn Babylonin huorasta istumassa kirkon vaunuissa. Meille näyttävät ymmärrettäviltä Pariisin piispa Guillaume d’Auvergnen (1200-luvulta) kauhistavat sanat, että kirkon alennustilan takia jokaisen, joka sen näkee, täytyy jähmettyä kauhusta. ”Se ei ole enää morsian, vaan kauhistuttava epämuodostunut julma hirviö.”
Kirkon elämä taas löytyy ja palaa sanan ja sakramenttien äärelle. Pyhien yhteys viittaa sekä ihmisiin, että pyhiin välineisiin ja erityisesti ehtoollisen lahjaan. Sanan kautta kirkko on kirkko.
Voimme iloita tästä katsantokannasta Jumalan lahjojen äärellä. Jätetään teologiset ristiriidat toiseen kertaan.
Kysymys: Usein vaikeiden, raastavien vastoinkäymisten edessä saatetaan lohduttaa, että ”taivaassa kaikki miksi-kysymykset saavat vastauksen”. Muistammeko me taivaassa enää mitään tästä ajasta?
Kristillisessä sielunhoidossa lohdutetaan toisinaan kärsiviä taivastoivolla. Tähän Raamattu nimenomaan kehottaa: “Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa. Rohkaiskaa siis toisianne näillä sanoilla” (1. Tess. 4:17-18). Ilmestyskirjassa puolestaan rohkaistaan näyllä niistä, jotka “ovat päässeet suuresta ahdingosta”… “Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet” (Ilm. 7:14, 17). Levottomille sydämille Jeesus vakuuttaa, että Hän menee taivaaseen valmistamaan asuinsijan kaikille omilleen (Joh. 14:1-6).
Tällaisen lohduttamisen ja rohkaisemisen tulee kuitenkin perustua Jumalan sanan totuuksiin eikä ihmisten toivomuksiin. Siksi on aiheellista kysyä, saavatko kaikki meidän miksi-kysymyksemme vastauksen taivaassa ja muistammeko taivaassa enää mitään maanpäällisestä elämästämme? Vastaus näihin kysymyksiin riippuu paljolti siitä, millaisessa olotilassa ihmiset ovat taivaassa, ja onko maanpäällisen ja taivaallisen ihmisen välillä jatkumo?
Paavalin mukaan ero maanpäällisen ja taivaallisen ihmisen välillä on lähinnä siinä, että maanpäällinen ruumis on katoava, alhainen ja sielullinen, mutta taivaallinen katoamaton, kirkastunut ja hengellinen (1. Kor. 15:42-47). “Sielullinen ruumis” tarkoittaa sielun eläväksi tekemää ruumista, “hengellinen ruumis” sellaista, jolle Jumalan Henki antaa ikuisen elämän. Kuitenkin kyseessä on sama ruumis, joka pannaan maahan ja nousee kerran kirkkaana.
Maanpäällisen ja taivaallisen ihminen yhteys on samanlainen kuin maanpäällisen Jeesuksen ja kirkastetun Kristuksen välinen yhteys. Ylösnousemus ei muuta persoonaa vaan olotilan. Paavali sanoo: “Mutta meillä on yhdyskuntamme taivaissa, ja sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi, joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä alamaiseksi” (Fil. 3:21).
Kristuksen ylösnousemusruumis oli siis senkaltainen kuin kristitystä tulee kuolleista herättämisen jälkeen. Ylösnoussut Kristus muisti hyvin maanpäällisen elämänsä, ja niin mekin ylösnousseina ja kirkastettuina muistamme ajallisen elämämme.
Kysymys ei ole siitä, muistammeko me sen, vaan miten ja millaisena me sen muistamme? Maan päällä meidän muistimmekin on synnin turmelema.
Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo opetuslapsille: “Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailmaa iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan” (Joh. 16:20-21).
Jeesus vertaa tämän maailman vaivoja synnytyskipuihin ja iloa lapsesta ikuiseen elämään. Äiti on kyllä joutunut kestämään lähes sietämättömiä kipuja, mutta ilonsa vuoksi hän ei enää edes muista niitä. Suuri ilo täyttää hänen sydämensä niin, ettei sinne enää mahdu surua menneistä kärsimyksistä.
Vapahtaja sanoo myös: “Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta mina näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi tieltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään” (Joh. 16:22-23).
Alunperin on Jeesus saattanut tarkoittaa sanoillaan Hänen kuolemaansa ja ylösnousemustaan, jolloin opetuslapset taas näkivät Hänet. Rinnastus sopii kuitenkin hyvin myös kristityn odotukseen Herran näkemisestä aikojen lopulla. Silloin taatusti meidän sydämemme täyttää ilo, jota ei kukaan voi enää riistää milloinkaan meiltä pois. Rakkaan Vapahtajan paluu poistaa kaikki murheet. Ilon sisältönä on Kristuksen näkeminen ja Hänen jatkuva läsnäolonsa: “silloin näemme kasvoista kasvoihin” (1. Kor. 13:12).
Perillä taivaassa Jeesuksen luona me emme enää kysy mitään. Meidän kysymyksiimme ei edes tarvitse vastata, koska kaikki on meille silloin itsestään selvää. Kristuksen läsnäolo häivyttää kaikki meidän surumme, raskaat muistomme ja tuskaiset kysymyksemme. Kristuksen läsnäolo täyttää meidän mielemme rauhalla ja ilolla. Saamme Kristuksen mielen, joka “ei muistele kärsimäänsä pahaa” (1. Kor. 13:5).
Kaiken tämän saa aikaan Kristuksen läsnäolo: “Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee Hänen kansana. Jumala itse on heidän luonaan, ja Hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut” (Ilm. 21:3-4).
Näihin kadonneisiin kuuluvat meidän syntinen ruumiimme, langennut maailmamme ja Suuri Syyttäjämme.
Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo tämän taivaallisen ilon vaikuttavan jo nyt meidän elämäämme, niin kuin se vaikutti Jeesuksenkin elämään (Hepr. 12:2-3). Taivastoivo vahvistaa meitä pysymään pystyssä loppuun asti.
Ks. myös taivas
Kysymys: Lapseni alakoulussa vaikuttaa vahvana Seta-aktiivit/kunnallispoliitikot, jotka suunnittelevat lisäävänsä koululle ”valistusta”. Ilmapiiri on erittäin kristinuskon vastainen/vihamielinen jopa joidenkin opettajien keskuudessa.
Lapseni luokalla on myös tyttö, joka kokee olevansa oikeasti poika. Oma lapseni on hyvin hämmentynyt näistä puheista.
Miten vastata näihin haasteisiin? Miten vastata niihin väitteisiin, joiden mukaan perinteinen kristinusko on lapsen kasvulle vaarallista?
Vastaus:
Aivan aluksi tulee todeta, että koulun toiminnasta viime kädessä vastaa rehtori, jolla on valta päättää, miten opetussuunnitelmaa toteutetaan. Opetuksen tulee olla poliittisesti ja uskonnollisesti sitouttamatonta. Huoltajalla on oikeus saada tieto vierailijoista etukäteen ja tarvittaessa voi pyytää oppilaalle vapautusta koulutyöstä niiden vierailujen ajaksi, joihin ei toivo lapsensa osallistuvan.
Perusopetuksen tavoitteita säätelevä valtioneuvoston asetus määrittelee, että opetuksessa tulee perehtyä myös kristillisiin perinteisiin. Nykyisessä monikulttuurisessa ajassa kristinuskon asema koulussa on kuitenkin ohentunut. Tämä merkitsee seurakunnan ja kodin vastuun lisääntymistä kristillisessä kasvatuksessa.
Lapsen kanssa on hyvä keskustella, että koulussa voi törmätä monenlaiseen ajatteluun, joka on erilaista kuin mitä kodissa pidetään tärkeänä. Voi keskustella myös siitä, että Jumala on luonut tytöt tytöiksi ja pojat pojiksi, mutta kaikki eivät tätä nykyään ymmärrä tai ajattelevat eri tavalla. Voi kertoa myös siitä, että vaikka kaverin käytös tai ajattelu hämmentää, on hän silti Jumalalle rakas ja jokaista ihmistä kuuluu arvostaa.
Vanhempina tehtävämme on antaa lapsillemme välineitä kohdata eri tavoin ajattelevia. Sen ei pidä kuitenkaan johtaa siihen, että luovumme siitä, mikä meille kristittyinä on pyhää ja arvokasta.
Kimmo Jaatila
opettaja ja pastori
Ks. myös kasvatus ja Mitä on terve kristillinen itsetunto?
Kysymys:
Ymmärrän luterilaisen kastekäytännön. Toisenlaisen kastekäytännön omaksuneet vetoavat usein Raamatun kirjoitukseen missä kasteesta sanotaan, ettei se ole lihan saastan poistamista vaan hyvän omatunnon pyytämistä. Miten luterilaisessa kirkossa opetetaan tästä? Itse käsitän, että ihminen saa hyvän omatunnon saadessaan synnit anteeksi eli uskon Jeesukseen, eli sen minkä kaste lupaa. Mutta mitä tarkoittaa, ettei kaste ole lihan saastan poistamista?
Vastaus:
Kiitos kysymyksestä! Et ole varmasti ainoa, joka on joskus törmännyt tähän raamatunkohtaan ja ihmetellyt, mitä se tarkoittaa. Raamatunkohta, josta nyt puhutaan ja josta kysymyksesi nousee on tämä: ”Tämän vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena—joka ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta—Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta” (1. Piet. 3).
Vertauskuva, josta apostoli Pietari tässä kirjoittaa on Nooan arkki. Emme mene nyt tähän vertauskuvaan sen enempää, vaan puhumme kasteesta ja ”lihan saastan poistamisesta”. Käsität ihan oikein, että pyhässä kasteessa ihminen saa syntinsä anteeksi ja hyvän omantunnon. Lihan saastaa ei kuitenkaan poisteta; mitä se tarkoittaa?
Liha tarkoittaa tässä yhteydessä, ja Raamatussa laajemminkin, ihmisen syntinsä luontoa, niin sanottua vanhaa ihmistä. Tästä apostoli Paavali sanoo mm. ”Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille, älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle.” (Room. 6). Edellä Paavali on juuri opettanut kasteesta ja näin tässä puhutaan kasteen seurauksista ja velvoituksesta. Ja vielä Paavali jatkaa Room. 7: ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.”
Tästä huomaamme ettei se ”liha” ja ”lihan saasta” ole kristitystä mihinkään kadonnut. Mutta Jumala antaa sen Jeesuksen tähden kasteessa anteeksi. Kasteessa ihminen uudestisyntyy Jumalan lapseksi. Ennen kastetta on vain liha (ja saasta), mutta kasteen jälkeen uusi ihminen Kristuksessa Jeesuksessa. Ilman kastetta ja uskoa ihminen ei siis ole kristitty, eikä hänessä ole tätä uutta ihmistä, Jumalan lasta. Kristityssä siis vaikuttaa ”uusi minä” ja ”liha”. Uusi minä haluaa vain sitä, mitä Jumala ja liha vain sitä, mitä Jumala ei halua. Kasteessa on siis alkanut tietyssä mielessä sota. Tämä jatkuu uuden ihmisen ja lihan välillä niin kauan kuin kristitty elää. Vasta kristityn kuollessa lihan saasta on kokonaan poissa.
Luterilaiset tunnustuskirjat sanovatkin tähän liittyen kasteen ja perisynnin suhteesta näin: ”Vastustajat tietävät hyvin, mitä Luther tällä lauseella tarkoittaa, nimittäin sillä, että perisynti jää jäljelle kasteen jälkeen. Aina hän on kirjoittanut, että kaste poistaa perisynnin syyllisyyden, vaikkakin jäljelle jää perisynnin niin sanottu sisältö, nimittäin paha himo. Tästä sisällöstä hän on myös lisäksi huomauttanut, että kasteessa annettu Pyhä Henki alkaa ihmisessä kuolettaa pahaa himoa ja luo ihmisessä uusia sielun liikkeitä. Samaan tapaan puhuu myös Augustinus. Hän sanoo: ”Synti annetaan anteeksi kasteessa, ei niin, että se lakkaisi olemasta, vaan niin, että sitä ei syyksi lueta.” Tässä hän avoimesti tunnustaa, että synti on olemassa, toisin sanoen jää ihmiseen, vaikkakin sitä ei syyksi lueta. Tämä lause oli siinä määrin jälkipolven mieleen, että se on otettu mukaan kirkollisiin säädöksiinkin. Edelleen Augustinus sanoo kirjoituksessaan Julianusta vastaan: Tuo laki, joka on meidän jäsenissämme, on hengellisessä uudestisyntymässä menettänyt voimansa, mutta jää silti kuolevaiseen lihaan. Se on menettänyt voimansa, mutta jää silti kuolevaiseen lihaan. Se on menettänyt voimansa, koska sakramentti, jossa uskovat syntyvät uudestaan, päästää syynalaisuudesta; kuitenkin se jää ihmiseen, se kuin aikaansaa pahoja haluja, joita vastaan uskovat taistelevat.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus. II uskonkohta. Perisynti. 35–37.)
Ks. lisää artikkeleita kasteesta.