Vanhassa testamentissa taivaasta käytetään yleensä monikkomuotoista sanaa shamajim. Sana voi tarkoittaa sekä tähtitaivasta (englanniksi sky) että Jumalan asuinsijaa ja vanhurskaiden lopullista olotilaa (englanniksi heaven). Taivas esitetään Jumalan luomakunnan ylempänä ja johtavana osana, taivaallisten sotajoukkojen asuntona ja Jumalan valtaistuimen paikkana. Kuitenkin todetaan, ettei Jumala mahdu taivaisiin eikä taivasten taivaisiin (2. Aik. 6:18).
On myös muistettava, etteivät juutalaiset saaneet lausua Jumalan nimeä Jahve ja käyttivät siksi siitä kiertoilmaisuja. Yksi näistä oli juuri ”taivas”. Siksi esimerkiksi ”taivasten valtakunta” tarkoittaa samaa kuin ”Jumalan valtakunta”.
Taivas on kaiken siunauksen lähde ja Jumalan aarrekammio. Sieltä Hän lähettää ihmisille kaikkea hyvää: ”Kaikkivaltias, joka siunaa sinua, antaa siunauksia ylhäältä taivaasta” (1. Moos. 49:25). Taivaassa säilytetään myös pelastuksen aarteita, jotka Jumala ilmoittaa viimeisinä aikoina. Messias, Jumalan valtakunta, uusi taivas, uusi maa ja uusi Jerusalem olivat valmiina jo valmiina taivaassa ennen maailman luomista (Matt. 25:34). Mooseksen piti rakentaa ilmestysmaja tarkoin sen taivaallisen temppelin mallin mukaan, joka hänelle oli näytetty Siinainvuorella (2. Moos. 25:9). Jotain taivaan todellisuudesta toteutuu jo ajassa seurakunnan viettäessä jumalanpalvelusta ”yhdessä taivaan joukon” kanssa. Luther kirjoittaa: ”Kun siis saavut kasteelle, nautit Herran pyhän ehtoollisen tai saat synninpäästön, niin on taivas ylläsi avoin ja saat kuulla taivaallisen Isäsi puhuvan sinulle” (WA 46:712).
Jo Vanhassa testamentissa esiintyy myös ajatus vanhurskaiden menemisestä kuoleman jälkeen taivaaseen. Esimerkiksi psalmissa 73:24-25 sanotaan: ”Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä”. Ihmisen hengen ajateltiin menevän taivaaseen kuolemassa: ”Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut” (Saarn. 12:7).
Juutalaisessa apokryfisessä 2. Eenokin kirjassa eräs henkilö vietiin kolmanteen taivaaseen. Siellä enkelit sanoivat hänelle: ”Tämä paikka on valmistettu vanhurskaille, jotka maan päällä eläessään kärsivät vaivoja, kääntävät silmänsä pois vääryydestä, voittavat kiusaukset, tuomitsevat oikein, antavat leipää nälkäiselle ja vaatettavat alastoman, nostavat langenneita ja auttavat sorrettuja; niille, jotka vaeltavat Herran kasvojen edessä palvellen yksin Häntä. Niille tämä paikka on valmistettu iankaikkiseksi perintöosaksi” (8:8-9:1).
Uudessa testamentissa käytetään taivaasta yksiköllistä kreikan kielen sanaa uranos (270 kertaa) ja monikollista sanaa uranois (n. 90 kertaa). Sanoilla on sama merkitys kuin heprean sanalla shamajim; tähtitaivas tai Jumalan asuinsija. Myös Uuden testamentin mukaan taivas on Jumalan valtaistuimen paikka (Matt. 5:34), josta Jumala jakaa hyviä lahjojaan (Luuk. 11:13; Jaak. 1:17). Sieltä Jumala puhuu (Jaak. 3:17; Joh. 12:28; 2. Piet. 1:18), ja sieltä Jumalan viha kerran ilmestyy jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan (Room. 1:18).
Taivas on myös Jumalan Pojan asuinsija (Joh. 1:1, 18; 3:13). Taivaasta Hän laskeutui maan päälle tullessaan ihmiseksi (Joh. 1:14), ja sinne Hän palasi täytettyään työnsä maailmassa (Joh. 17:5, 11; Ap.t. 1:11). Korotusvaiheessa Kristus kulki ”läpi taivaitten” (Hepr. 4:14) ja ”astui ylös, kaikkia taivaita ylemmäksi” (Ef. 4:10; Yksimielisyyden ohje 8.27). Hänelle ”on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä” (Matt. 28:18). Kristus istui Isän oikealla puolella taivaassa (Ef. 1:20; 1. Piet. 3:22). Taivaassa on Uuden testamentin mukaan myös temppeli, jonka Kaikkeinpyhimpään Kristus astui uhraamaan oman sovintoverensä (Hepr. 9:12). Taivaassa Jumalan Poika rukoilee omiensa edestä (Room. (8:34; Hepr. 7:25; 1. Joh. 2:1), ja sieltä Hän lähettää omiensa Puolustajaksi Pyhän Hengen (Joh. 16:7; Ap.t. 2:33). Taivaaseen Kristus myös valmistaa asuinsijat niille, jotka Hän kerran tulee noutamaan luokseen (Joh. 14:3). Taivas on Hänen asuinpaikkansa siihen saakka, kun Hän ilmestyy taivaasta enkeliensä kanssa (2. Tess. 1:7). Kuitenkin voi Kristus olla samanaikaisesti läsnä maan päällä Sanassaan ja sakramenteissaan. Häntä ei tule siksi etsiä taivaasta vaan näistä armonvälineistä.
Taivas on Uuden testamentin mukaan myös enkelien asuinpaikka. Jeesus sanoi, että ”enkelit taivaissa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa” (Matt. 18:10). Enkelit ovat ”taivaallista sotajoukkoa” (Luuk. 2:13-15), jonka Jumala lähettää maan päälle ilmoittamaan tahtonsa ja toteuttamaan suunnitelmansa. Näyssään Johannes saa katsella enkelijoukkoa, johon kuuluu valtavan suuri määrä Jumalaa taivaassa ylistäviä enkeleitä (Ilm. 5:11). Jumalan valtaistuinta ympäröi pyhien enkelien palvova joukko (Ilm. 4:6-9).
Paavalin mukaan hän siirtyy heti kuolemansa jälkeen Kristuksen luo taivaaseen (Fil. 1:23). Samoin meni ristin ryöväri heti kuoltuaan Vapahtajan kanssa paratiisiin, uskovien hyvään osaan (Luuk. 23:43). Johannes näki näyssään pyhien sielut, jotka olivat taivaassa (Ilm. 20:4). Heidän ruumiinsa sen sijaan olivat haudassa odottamassa Kristuksen paluuta ja ruumiin ylösnousemusta (1. Tess. 4:16).
Kristittyjen lopullisena päämääränä ovat uudet taivaat ja uusi maa, joiden saapuminen ennustetaan jo Vanhassa testamentissa (Jes. 65:17; 66:22). Koko luomakunta on synnin saastuttama, joten se pitää hävittää (Matt. 5:18). Taivaiden katoamisella ei kuitenkaan tarkoiteta Jumalan asuinsijan häviämistä vaan kosmisen taivaan katoamista. Taivaitten voimat järkkyvät, kun Kristus astuu taivaasta maan päälle (Matt. 24:29), ja ”taivaat katoavat” ja ”alkuaineet kuumuudesta sulavat” (2. Piet. 3:10; samoin Jes. 51:6). Katastrofi tapahtuu siis näkyvässä maailmankaikkeudessa, ei hengellisessä todellisuudessa. Jumalan valtaistuin sen sijaan pysyy iäti (Ps. 45:7).
Uuden taivaan ja uuden maan olemuksesta ollaan kahta mieltä. Toisten mukaan ne luodaan tyhjästä, toisten mukaan taas ainakin osittain jo olemassa olevista aineksista. Joka tapauksessa kaikki vanha on poissa ja Jumala sanoo: ”Uudeksi minä teen kaiken” (Ilm. 21:5). Uudessa taivaassa ja maassa ei ole enää syntiä, surua, kärsimystä, valhetta, turmelusta eikä kuolemaa, sillä ”kaikki entinen on kadonnut” (Ilm. 21:4). Kaikkialla vallitsee vanhurskaus (2. Piet. 3:13) ja Jumalan läsnäolo (Ilm. 21:3).
Vanhurskaat ovat uudessa taivaassa ja uudessa maassa ruumiillisessa olomuodossa, niin kuin kadotetutkin helvetissä. Uskovat muuttuvat Kristuksen kirkastuneen ruumiin kaltaisiksi (Fil. 3:21), ja pääsevät pyhään kaupunkiin. Siellä ei ole temppeliä (Ilm. 22:22) eikä siellä tarvita ”lampun tai auringon valoa, sillä Herra Jumala on heidän valonsa. He hallitsevat kuninkaina aina ja ikuisesti” (Ilm. 22:5).
Lopullisessa päämäärässä toteutuu jotain menetystä paratiisista (elämän puu, elämän vesi), mutta siellä on myös paljon enemmän kuin ensimmäisessä puutarhassa. Jumala ei vain ”käyskentele” (1. Moos. 3:8) puutarhassa vaan asuu siellä kansansa keskellä.
Uskontunnustuksen mukaan kristityt uskovat ”iankaikkisen elämän”. Luther sanoo: ”En antaisi yhtään taivaan hetkeä kaikesta maailman ilosta ja rikkaudesta, vaikka tämä kestäisikin tuhansia ja tuhansia vuosia” (WA 36:595).
KIRJALLISUUTTA
Arthur A. Just Jr., Taivas maan päällä. Kristuksen lahjat jumalanpalveluksessa. Suomen Luther-säätiö. Leväsjoki 2011.
Fredrik Wislöff, Surusta kirkkauteen. Hämeenlinna 1988.