Kysymys:
Miten jotkut pastorit voivat jumalanpalveluksessa rukoillessaan pitää käsiään kohotettuina niin kuin Buddha meditoidessaan?
Kysymyksen esittäjä lienee yhdistänyt messussa käytetyn rukouseleen niihin käsien asentoihin, joita voidaan nähdä buddhalaisissa kuvissa tai patsaissa. Onkin totta, että buddhalaisuuden eri muodoissa esiintyy valtava määrä erilaisia patsaita lukemattomine käsien asentoineen. Kaikille näille eleille on buddhalaisessa kirjallisuudessa myös määritelty tietyt merkitykset. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan liene olennaisinta pyrkiä arvioimaan pakanallisen uskonnollisuuden muotokieltä saati sen merkityksiä. Kristuksen omina meille on tärkeintä ammentaa – ei epäjumalanpalveluksesta, vaan elävän Jumalan sanasta, pyhästä Raamatusta. Siksi onkin syytä katsoa, löytyykö Jumalan sanasta perusteita tällaiselle käsien kohottamiselle rukouksen yhteydessä.
Vanhan testamentin äärellä käy selväksi, että käsien kohottaminen rukoukseen oli vanhan liiton ajan jumalanpalveluksessa ja hartauselämässä yleinen tapa. Tästä puhuvat esimerkiksi seuraavat raamatunkohdat:
Myös apokryfikirjoista löytyy viittaus tähän rukouseleeseen:
Vanha juutalainen tapa kohottaa kädet rukoukseen periytyi sittemmin myös varhaisten kristittyjen jumalanpalvelukseen. Uudessa testamentissa Paavali kirjoittaa: Minä tahdon siis, että miehet rukoilevat, joka paikassa kohottaen pyhät kädet ilman vihaa ja epäilystä. (1. Tim. 2:8) Lisäksi varhaisen kirkon isien teksteistä käy ilmi, että myös Uuden testamentin ajan jälkeen käsien kohottamista pidettiin kristillisessä Kirkossa tavallisena rukousasentona (ks. esim. Origenes: 1 Hom. Reg. I 9). Kyse on siis historiallisesta, Jumalan kansan keskuudessa yleisestä tavasta, joka on välittynyt apostolien ja varhaisen kirkon isien kautta aina meidän aikaamme asti.
Mitä käsien kohottaminen rukoukseen sitten tarkoittaa? Tällä eleellä voidaan nähdä olevan moniakin symbolisia merkityksiä. Esimerkkinä mainittakoon seuraavat:
Mutta eikö käsien ristiminen rukoukseen sitten ole hyvä tai oikea tapa? Sehän on ainakin meillä pohjoismaissa yleisin rukousasento. Liturgian tutkimukseen perehtynyt professori Pentti Lempiäinen kirjoittaa tästä tutusta rukousasennosta seuraavasti:
Suomessa tavallisin rukousasento on käsien ristiminen. Sitä ei mainita Raamatussa, ja se yleistyikin vasta 1100-luvulla Keski-Euroopan germaanien keskuudessa. Kyseessä on alkuaan joko vasallin (alamaisen) lääninherralle tai voitetun voittajalle osoittama kunnioituksen ilmaus. Jälkimmäinen ajatus sopii tietysti kirkkoonkin. Ristimällä kädet ihmiset tunnustautuvat Kristuksen omiksi, hänen ”voittamikseen” (vrt. Fil. 3:12-14, 2. Kor. 2:14), Herransa omaisuudeksi.
Käsien ristimisen on lisäksi tulkittu merkitsevän kaikkien tarpeiden kokoamista Jumalan eteen sekä keskittymistä seurusteluun yksin hänen kanssaan. Ristityillä käsillä ei samanaikaisesti voi puuhailla muuta.
Edellä on puhuttu kahdesta eri rukousasennosta, yhtäältä käsien kohottamisesta ja toisaalta niiden ristimisestä. Molemmat on todettu sinänsä mahdollisiksi ja hyviksi. Tästä kaikesta voi nousta vielä yksi kysymys: mitä tällaisista liturgisista eleistä ylipäätään pitäisi ajatella? Aluksi on tärkeää painottaa, että kristillisessä uskossa jumalanpalveluksen ulkoisilla muodoilla ei ole mitään uskonkappaleen asemaa. Siitä, mikä Kristuksen Kirkossa on keskeisintä, luterilainen tunnustuksemme linjaa seuraavasti:
Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen yksetyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: ”Yksi usko, (Ef. 4:5-6) yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.”
Jumalanpalveluksessa tärkeintä on sen sisältö, siis Kristuksen evankeliumi, jonka Hän sanassaan ja sakramenteissaan tarjoaa omiensa vastaanotettavaksi. Sen sijaan jumalanpalveluksen ulkoisten muotojen suhteen kristillisessä Kirkossa vallitsee tietty vapaus: Tiettyjä muotoratkaisuja ei ole pakko omaksua, eikä joka seurakunnassa ole välttämätöntä noudattaa täysin samoja käytäntöjä. Jumalanpalveluksen ulkoiset muodot kuuluvatkin nk. adiafora-asioihin, toisin sanoen ehdonvallan asioihin. Niiden suhteen seurakunta ja yksittäinen uskova saa elää kristillisessä vapaudessa. Tämä koskee myös liturgisia eleitä. Kristitty voikin siis aivan huoletta rukoilla joko kädet ristissä tai kohotettuina, taikka miten vain tilanteeseen sopii.
Tähän liittyen on kuitenkin huomautettava vielä kahdesta asiasta: Ensinnäkin, jumalanpalveluksen ulkoisiin muotoihin liittyvä vapaus ei tarkoita sitä, että messun muotokieleen voitaisiin suhtautua välinpitämättömästi. Samoin kuin arkielämässä jokaisella ihmisellä on tiettyjä ulkoisia tapoja, niin myös kristillinen jumalanpalvelus noudattaa väistämättä jonkinlaisia ulkoisia tapoja ja muotoja. Jumala ei väheksy luomaansa maailmaan kuuluvia ulkoisia muotoja, omaksuihan Hänen ikuinen Poikansa itsekin muodon tullessaan ihmiseksi (ks. esim. Joh. 1:14; 1. Joh. 1:1–3). Yhä tänäänkin Kristus jakaa evankeliuminsa lahjat omilleen nimenomaan tietyssä muodossa, paperille painetun ja suulla puhutun sanan välityksellä, hanasta valutetun veden sekä leivän ja viinin välityksellä. Näin Hän tekee siksi, että me ihmiset emme ole pelkkää henkeä, vaan Hänen itsensä tiettyyn muotoon luomia. Sen vuoksi jumalanpalveluskaan ei tässä ajassa voi koskaan toteutua irrallaan jonkinlaisista liturgisista muodoista. Päinvastoin, sanan ja sakramenttien ulkoinen muoto sekä niiden jakamisen käytännöt määrittelevät jumalanpalveluksen muotokieltä jo tiettyyn pisteeseen asti. Luotuisuuteen perustuvina tällaiset ulkoiset muodot eivät kuitenkaan ole itsessään mitenkään halveksittavia. Päinvastoin, kun seurakunnassa viljellään sellaisia käytäntöjä, jotka ovat raamatullisesti perusteltuja ja historian kuluessa hyviksi havaittuja, voivat ne omalta osaltaan myös tukea seurakunnan jumalanpalveluselämää ja kristittyjen uskonelämää terveellisellä tavalla. Tämä toki edellyttää sitä, että messun ulkoisista muodoista ja liturgisista käytännöistä muistetaan seurakunnassa myös opettaa ja keskustella.
Toiseksi, kristillinen vapaus ei koskaan ole irrallaan kristillisen rakkauden asiasta. Sen vuoksi myös käsillä olevassa kysymyksessä on otettava huomioon seurakunnan ja sen jäsenten tilanne. On pohdittava, onko tietyn liturgisen eleen käyttäminen senhetkisessä tilanteessa sopivaa. Onko se rakennukseksi seurakunnalle? Esimerkiksi Japanissa tai muussa buddhalaisuuden läpäisemässä kulttuurissa olisi ehkä mietittävä, voisiko jokin muu pastorin rukousasento olla käsien kohottamista sopivampi, ettei asia tulisi väärinymmärretyksi ja näin saatettaisi heikompaa veljeä vaaraan horjua uskossaan. Kaiken on tapahduttava hyvässä järjestyksessä ja kristillisen rakkauden hengessä.
Lopulta ulkoista rukousasentoa tärkeämpää on tietenkin rukoilijan sydämen asenne. Kaikkein olennaisinta on se, että Jumala on sanassaan luvannut kuulla kaikki rukoukset, jotka Kristuksen nimessä lausutaan (Joh. 14:13; 15:16). Jeesus sanoo: Ja kaiken, mitä te anotte rukouksessa uskoen, te saatte. (Matt. 21:22) Tähän mekin saamme luottaa.
Ks. myös liturgia.
– Harri Huovinen
”Vanhassa testamentissa puhutaan usein Jumalan pojasta, mutta nimityksellä vaikuttaa olevan erilaisia merkityksiä. Kuinka ne tulisi ymmärtää?”
Kysyjä on kiinnittänyt huomionsa siihen, että Vanhassa testamentissakin puhutaan Jumalan Pojasta. Hän muistelee tällaista nimitystä käytettävän psalmeissa, Jobin kirjassa ja Sananlaskuissa, ja pyytää valaisemaan, mistä näissä maininnoista on kysymys.
Tunnemme Jumalan Pojan nimen ennen muuta Uudesta testamentista, jossa sitä käytetään 54 kertaa ja sillä aina tarkoitetaan Jeesusta Kristusta. Saastaiset henget huusivat: ”Sinä olet Jumalan Poika” (Mark. 3:11). Enkeli Gabriel ilmoittaa, että Marian lasta tullaan kutsumaan ”Jumalan Pojaksi” (Luuk. 1:35). Opetuslapsi Natanael sanoi: ”Rabbi, sinä olet Jumalan Poika” (Joh. 1:49). Lopulta pakanallinen sadanpäällikkökin huutaa Jeesuksen ristin äärellä: ”Tämä oli todella Jumalan Poika!” (Matt. 27:54). Tätä nimeä käytetään tasaisesti myös kirjeissä ja kerran Ilmestyskirjassakin. Jumalan Poika nimeä näytään käytettävän, kun joku oivaltaa ja uskoo, kuka Jeesus todella on.
Vanhassa testamentissa ei kuva tietenkään voi olla näin selvä; eihän Jeesus ollut vielä tullutkaan maailmaan! Silti monia viittauksia ja ennustuksia Hänestä löytyy Vanhasta testamentista. Kaikkea ei silti saa väkisin tulkita Häneen liittyväksi. Jumalan Poika / poika voi VT:ssa tarkoittaa monia eri asioita:
1. Enkeleitä saatetaan kutsua Jumalan pojiksi, koska he ovat lähellä Jumalaa ja toteuttavat Hänen tahtoaan. Jobin kirjassa sanotaan, että ”Jumalan pojat tulivat koolle ja asettuivat Herran eteen. Myös saatana oli heidän joukossaan” (Job 1:6, 38:7). Saatanahan oli alun perin Jumalan enkeli, joka lankesi. Psalmissa sanotaan: ”Sillä kuka pilvissä on Herran vertainen, kuka Jumalan poikain joukossa on niin kuin Herra” (Ps. 89:7).
2. Jumalan kädestä lähtenyttä ensimmäistä ihmistä kutsutaan myös Jumalan pojaksi. Sukuluettelossa Aadamin isänä on Jumala (Luuk. 3:38).
3. Myös Israelia kutsutaan VT:ssa Jumalan pojaksi. 2. Moos. 4:22 sanotaan: ”Israel on minun esikoispoikani”. Samoin Hoosean ennustuksessa: ”Kun Israel oli nuori, minä rakastin sitä, Egyptistä minä kutsuin poikani” (11:1). Matteuksen evankeliumissa tämä Israelille osoitettu jae tulkitaan sitten Jeesukseksi, jonka Jumala kutsui Egyptistä lapsena.
4. Israelin kuningastakin kutsuttiin joskus Jumalan pojaksi. Hän oli siinä asemassa Israelin kansan edustajana suhteessa Jumalaan. Jumala itse ilmoitti Daavidille tämän pojasta Salomosta näin: ”Minä olen oleva hänelle isä, ja hän on oleva minulle poika” (2. Sam. 7:14). Toki tämäkin on ennustus myös tulevasta Daavidin pojasta, Jeesuksesta.
5. Meitä kiinnostaa varmaan eniten se, mitä VT:ssa ennustetaan tulevasta Jumalan Pojasta eli Messiaasta. Lähtökohtana on tuo Daavidille annettu lupaus pojasta, jolle Jumala olisi isä ja hän on oleva Jumalalle poika. Kun Daavidin suku joutui luopumaan kuninkuudesta, alettiin odotus kohdistaa tulevaan, lopunaikana tulevaan Jumalan Poikaan, joka oli Daavidin sukua.
Tulevaa Messiasta kutsutaan Jumalan Pojaksi mm. psalmissa 2:7: ”Nyt minä kerron, mitä Herra on säätänyt. Hän sanoi minulle: ’Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin’”, ja psalmissa 89:27-28, 30: ”Hän sanoo minulle: ’Sinä olet minun isäni, olet Jumalani, turvakallioni’. Minä otan hänet esikoisekseni, nostan kuninkaista korkeimmaksi”…. Minä annan hänen valtaistuimensa pysyä niin kauan kuin taivas kaartuu maan yllä”.
Messias Jumalan Poikana ennustetaan myös tutussa Jesajan profetiassa: ”Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas. Suuri on hänen valtansa ja rauha loputon Daavidin valtaistuimella” (Jes. 9:5-6). Ei kenenkään ihmisen pojasta olisi voitu ennustaa, että hän on Väkevä Jumala.
Viittauksia Jumalan Poikaan on myös mm. Agurin sanoissa Sananl. 30:4: ”Kuka on noussut taivaaseen ja palannut takaisin? Kuka on koonnut käsiinsä tuulen? … Mikä on hänen nimensä, mikä hänen poikansa nimi? Sinä tiedät kyllä”.
On muistettava, että Jumalan Poika on syntynyt ennen aikojen alkua, joten Hän oli olemassa jo vanhan liiton aikana. Jumalan Poika vain syntyi ihmiseksi ensimmäisenä jouluna, mutta Hän oli kyllä olemassa ja vaikuttamassa ennen tätä. Sananlaskuissa (8:22-30) sanotaan: ”Minut Herra loi (tai ”toi esiin”) ennen kaikkea muuta, tekojensa esikoisena, ennen taivasta ja maata. Iankaikkisuudessa minä sanoin alkuni, kaiken alussa, ennen kuin maata oli. Kun synnyin, ei syvyyksiä vielä ollut … Olin läsnä kun hän pani taivaat paikoilleen … Jo silloin minä, esikoinen, olin hänen vierellään, hänen ilonaan päivät pitkät …”. Tätä kutsutaan Jeesuksen pre-eksistenssiksi.
Vanhan ja Uuden testamentin välillä syntyneissä juutalaisissa kirjoituksissa (Salomon psalmit ja 1. Eenok) puhutaan tulevasta Messiaasta Jumalan Poikana.
Kun Jeesus sitten tuli, ihmiset tunnistivat Hänessä ennustetun Jumalan Pojan. Vanha testamentti valmisti näin uutta liittoa.
Ks. myös Temppeli on Jeesus
Kysymys: Paavali opettaa 1. Kor. 11:14: ”Eikö itse luontokin opeta teille, että jos miehellä on pitkät hiukset, se on hänelle häpeäksi; ja että jos vaimolla (naisella) on pitkät hiukset, se on hänelle kunniaksi”. Voidaanko tämän paikan perusteella päätellä, että miehellä ei saa olla pitkiä hiuksia vai liittyykö jakeeseen sen ajan kulttuuriset seikat”.
Kun Paavali vetoaa luontoon (kreik. fysis), hän tarkoittaa Luojan luomaa järjestystä. Paavalin mukaan on Jumala siis tarkoittanut, että naisilla on pitkät hiukset ja miehillä lyhyet. Thurén arvelee tämän näkyvän siinä, että ”naiset harvemmin kaljuuntuvat – vaikka ovathan muutamat miehetkin vahvatukkaisia korkeaan ikään saakka!” Miesten lyhythiuksisuus on Paavalille luonnollinen, fysiologinen asiantila.
Tämä näyttää olevan lähes universaali, kaikkia kulttuureja koskeva lainalaisuus. Kaikkialla tunnutaan pidettävän epäluonnollisena tai oudolta, että nainen leikkauttaa itsensä kaljuksi. Miehet voivat kuitenkin näin tehdä kulttuurista riippumatta.
Raamatussa me kohtaamme koko joukon miehiä, joilla on pitkät hiukset. Heistä ääripäätä edusti kuningas Daavidin poika Absalom. Hän ajatti hiuksensa kerran vuodessa. 2. Sam. 14:26 mukaan oli leikattujen hiusten paino noin 2.6 kiloa! Lopulta hän takertui hiuksistaan puun tiheisiin oksiin ja jäi roikkumaan maan ja taivaan välille, kunnes hänen vastustajansa keihästivät hänet siihen (2. Sam. 18:9-14). Hiukset koituivat hänen kohtalokseen, vaikka hän leikkauttikin hiuksensa säännöllisesti.
Israelissa oli kuitenkin kaksi ihmisryhmää, joiden käskettiin nimenomaan antaa hiustensa kasvaa vapaasti. Nämä olivat nasiirit ja spitaaliset. Nasiirit tekivät nasiirilupauksensa ja omistautuivat Jumalalle. Lupauksen aikana ”ei partaveitsi saa koskea nasiirin tukka eikä partaa. Koko sen ajan, jonka hän on vihkiytynyt Herran nasiiriksi, hän on pyhä ja hänen on annettava hiustensa kasvaa vapaasti” (4. Moos. 6:5). Kun nasiirinlupaus päättyi, nasiirin piti leikkauttaa hiuksensa pyhäkköteltan ovella ja heittää ne yhteysuhriteuraan alla palavaan tuleen (4. Moos. 6:18). Pitkät hiukset olivat näin merkki omistautumisesta Jumalan palvelemiseen.
Tunnetuimpia nasiireja Raamatussa ovat Simson (Tuom. 13:5), Samuel (1. Sam. 1:11), Johannes Kastaja (Luuk. 1:15) ja Paavali (Ap. t. 18:18, 21:24).
Simsonin vanhemmat olivat luovuttaneet poikansa elinikäiseksi nasiiriksi. Siksi hän ei olisi saanut koskaan leikkauttaa hiuksiaan eikä partaansa. Vihollisten onnistui kuitenkin leikata Simsonin hiukset ja niin hän menetti voimansa. Voima ei kuitenkaan ollut hiuksissa vaan siinä että hän oli omistautunut Jumalalle.
Myös Samuelin äiti Hanna lupasi Jumalalle, että jos saa pojan ”minä luovutan hänet sinulle koko hänen elämänsä ajaksi, eikä veitsi milloinkaan ole koskettava hänen hiuksiaan” (1. Sam. 1:11). Samuelista tuli Israelin ylipappi.
Johannes Kastajasta ilmoitti enkeli etukäteen, hän tulisi olemaan suuri Jumalan mies, joka ei joisi viiniä eikä väkijuomaa, ja olisi täynnä Pyhää Henkeä. Johannes myös eli nasiirin elämää autiomaassa (esim. Mark. 1:2-8).
Paavali – joka 1. Kor. 11:14 vaati, ettei miehillä olisi pitkiä hiuksia – vannoi itse nasiirinlupauksen (Ap. t. 18:18) ja antoi sitten hiuksensa kasvaa, kunnes saapui Jerusalemin temppeliin (Ap. t. 21:24).
Spitaalisten piti pitää hiuksensa hajallaan, jotta ihmiset osaisivat karttaa heitä (3. Moos. 13:45). Tämä edellyttää tietenkin pitkiä hiuksia.
Vanhassa testamentin aikaan miehillä todennäköisesti oli siis yleensä pitkät hiukset. Hiusten leikkauttaminen oli näet häpeän tai häpäisemisen osoitus (Jes. 7:20). Israelilaiset eivät saaneet myöskään ajella päätään paljaaksi perheessä sattuneen kuolintapauksen seurauksena, niin kuin pakanat tekivät (5. Moos. 14:1). Job kuitenkin teki näin äärimmäisessä surussaan (Job 1:20).
Jeesuksen käärinliinaksi väitetyn Torinon käärinliinan miehellä on pitkä palmikko selässään. Mies on tutkimusten mukaan seemiläistä rotua, johon juutalaisetkin kuuluivat. Moni seikka käärinliinassa viittaa sen olevan peräisin ensimmäiseltä vuosisadalta Jerusalemin seudulta. Todennäköisesti siis Jeesuksellakin oli pitkät hiukset niin kuin muilla hänen aikansa juutalaisilla miehillä.
Paavalin kirjeen vastaanottanut Korintin seurakunta sen sijaan oli Kreikassa, jossa oli alettu suosia lyhyempiä hiuksia. Hiusten pituushan on toki suhteellista. Säilyneissä patsaissa ja maalauksissa on kreikkalaisilla miehillä usein puolipitkät, juuri ja juuri olkapäille ulottuvat hiukset. Nykyisillä mittapuilla niitä ei kutsuttaisi lyhyiksi, vaikka Paavali varmaankin tarkoitti opetuksellaan tällaisia hiuksia. Tärkeintä oli, että mies ei pyri hiuksillaan ikään kuin naisen asemaan tai rooliin.
Paavalin opetuksen kärki on siinä, ettei naisten tule leikata hiuksiaan, sillä Jumala on antanut ne heille kaunistukseksi. Miesten tulee sen sijaan erottua naisista siten, etteivät anna hiuksensa kasvaa valtoimenaan. On luonnon järjestyksen mukaista että miehet ja naiset eroavat toisistaan myös hiustensa perusteella. Tämä ei meidän kulttuurissamme kuitenkaan estä sitä, etteikö naisella voisi olla lyhyet hiukset – kunhan hän ei sillä kiellä naiseuttaan, jollaiseksi Jumala on hänet luonut. Samoin ei voida automaattisesti ajatella, että mies pitkillä hiuksillaan kieltäisi mieheytensä.
Nasiirilupaukset eivät kuulu kristinuskoon eikä kukaan pääse lähemmäs Jumalaa pitkillä tai lyhyillä hiuksilla. Sen sijaan kristityn miehen ja naisen voi olla hyvä joskus pohtia, millä tavoin hän voi oikealla tavalla kunnioittaa Jumalan luomaa hyvää järjestystä myös hiuksillaan.
Kun haluat päästä kärpäseksi kattoon seuraamaan varhaiskristillistä jumalanpalvelusta ja erityisesti naisten roolia siinä, etsi käsiisi Apostoliset konstituutiot -niminen kirjoitus (engl. The Apostolic Constitutions, lyh. AC). Tuntematon laatija on koonnut tekstin 300 -luvun lopulla jKr. Antiokiassa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vaikutuspiirissä sitä harvoin tunnetaan edes nimeltä, mutta katolisissa ja ortodoksisissa kirkoissa teksti on yksi merkittävimpiä varhaiskristillisiä dokumentteja, johon keskusteluissa viitataan.
Apostoliset konstituutiot koostuu kahdeksasta kirjasta, joiden sivuilla laatija antaa ohjeita, miten seurakunnan elämä on järjestettävä. Hän esimerkiksi kuvaa yksityiskohtaisesti ihanteellisen jumalanpalveluksen rakenteen. Ohjeluonteensa vuoksi Apostoliset konstituutiot on perinteisesti määritelty kirkkojärjestykseksi. Joseph G. Mueller on kuitenkin hiljattain esittänyt, että dokumentti voidaan ymmärtää myös ensisijaisesti antiikin ajan ekklesiologiseksi eksegeesiksi, koska tekstissä tulkitaan Raamatun jakeita uudelleen senhetkisen seurakuntaelämän valossa. Otankin tässä artikkelissa esille sekä Uudesta että Vanhasta testamentista jakeita, joita Apostolisten konstituutioiden laatija näyttää tulkitsevan omaan kontekstiinsa soveltaen. Ohjeet eivät välttämättä kuvaa jo kirjoittamishetkellä käytössä ollutta toimintatapaa. Pikemminkin ne kertovat, millaisia käytäntöjä tekstin laatija toivoo seurakunnassa noudatettavan.
Väitöskirjassani olen selvittänyt, mitä tehtäviä naisdiakoneille kaiken kaikkiaan osoitetaan Apostolisissa konstituutioissa. Nyt keskityn vain jumalanpalvelusta koskeviin ohjeisiin ja tarkastelen naisdiakonien roolia niissä. Lopuksi kerron, mitä heitä kielletään tekemästä. Kiellot auttavat piirtämään raamit, jotka rajaavat naisen paikan varhaiskristillisessä jumalanpalveluksessa.
Apostolisten konstituutioiden laatija piirtää lukijalle sanoillaan kuvan kirkkorakennuksesta, johon seurakunta kokoontuu jumalanpalvelukseen (AC II, 57, 3; 57, 10). Hänen mukaansa rakennuksen täytyy olla kuin laiva: muodoltaan pitkä ja itään päin suuntautuva. Sen kaksi sakastia sijaitsevat rakennuksen itäpäädyssä. Piispan istuin on asetettu rakennuksen keskelle. Presbyteerit ovat lähimpänä piispaa istuimen molemmilla sivuilla, miesdiakonit sijoittuvat heidän vierelleen.
Apostolisten konstituutioiden ohjeistus sopii hyvin yhteen kuvassa olevan syyrialaisen kirkon pohjapiirustuksen kanssa. Piirustukseen on numeroin merkitty rakennuksen keskeisimmät osat.
Apostolisten konstituutioiden mukaan (AC II, 57, 4–12) kirkkorakennukseen ovat tervetulleita sekä miehet että naiset. Heille osoitetaan rakennuksesta omat, erilliset sisäänkäyntinsä. Miehiä ja naisia myös ohjeistetaan asettumaan erillisille paikoille rakennuksen sisällä sukupuolensa mukaan.
Naisdiakonit ovat ainoita naisia muun muassa piispan, miesdiakonien ja presbyteerien rinnalla, joille osoitetaan erityinen vastuu jumalanpalveluksen aikana. Heille osoitetaan oma sijoittumispaikka kirkkorakennuksessa. Naisdiakonien on seisottava naisten sisäänkäyntien luona. Miesten sisäänkäyntejä vartioivat puolestaan portinvartijoiksi kutsutut henkilöt.
Portinvartijat seisovat miesten sisäänkäyntien suulla valvoen heitä ja naisdiakonit naisten sisäänkäyntien luona, niin kuin stuertit, sillä telttamajassa tätä tapaa noudatettiin. (AC II, 57, 10)
Kirkkolaivaa vartioivat siis sananmukaisesti merimiehet. Alun perin kreikan kielen sana ”naustologos” (ναυστολόγος) tarkoitti laivan stuerttia, joka osoitti matkustajille heidän paikkansa ja ohjasi heitä. Kristityt ottivat sanan käyttöönsä ja alkoivat käyttää sitä vertauskuvallisesti, kuten myös Apostolisten konstituutioiden laatija tekee.
Naisdiakonien ovensuussa seisominen ei tarkoita passiivista norkoilua oven karmiin nojaten vaan aktiivista kirkon sisälle tulevien naisten valvomista. Oven vartioimisen ohjeistusta perustellaan Apostolisissa konstituutioissa telttamajan käytäntöön viitaten. Ovensuussa seisominen on myös Apostolisissa konstituutioissa naisdiakoneille osoitetuista lukuisista tehtävistä ainoa, joka suorasanaisesti mainitaan heidän ordinaatiorukouksessaan kirkkojärjestyksen kahdeksannessa kirjassa: ”joka valitsit naisia pyhien porttiesi vartijoiksi telttamajaan ja temppeliin” (AC VIII, 19–20).
Vanhan testamentin mukaan telttamajan oven suulla todella oli joitakin naisia. Heidät mainitaan 2. Mooseksen kirjassa:
Hän [Besalel] teki vielä pronssisen vesialtaan jalustoineen niiden naisten pronssipeileistä, jotka suorittivat palvelusta pyhäkköteltan ovella. (2. Moos. 38:8)
Kun seurakunta saapuu kirkkoon, ovensuussa seisovien naisdiakonien on järjestettävä sisään astuville naisille paikka, jos sitä ei muutoin löydy. Vastaavasti miesdiakoni järjestää paikan miehelle. Apostolisten konstituutioiden laatija kirjoittaa:
Mutta jos paikkaa ei löydy, miesdiakoni pyytää nuorempaa antamaan paikkansa keskustellen, ei kiivaasti. On oikein tehdä veljellisesti niin kuin tekisi itselleen. Mutta jos nuorempi kieltäytyy, kehota häntä voimakkaasti ja sijoita kaikkien taakse, niin että muut voivat vuorostaan antaa korkeampiarvoiselle paikkansa. Jos kerjäläinen, alhaissukuinen tai muukalainen tulee vanhemman tai nuoremman luo ja jos paikkaa ei ole saatavilla, miesdiakoni järjestää hänelle sellaisen kaikesta sydämestään – ei katsoen henkilöön, vaan palvellen häntä Jumalan mielen mukaan. Naisdiakoni tekee samoin hänen luokseen tulevalle köyhälle tai rikkaalle naiselle. (AC II, 58, 5–6)
Koska naisdiakonien on seisottava kirkkorakennuksen ovella, heidän on mahdollista tarvittaessa löytää sisään astuvalle naiselle paikka. Ohjeistus heijastelee pitkälti Jaakobin kirjeen toisen luvun alkua, jossa kuvataan yhteiseen kokoontumiseen saapuvien ihmisten kohtelua:
Veljeni, te, jotka uskotte meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan, älkää erotelko ihmisiä. Jos teidän kokoukseenne tulee mies, jolla on kultasormus sormessaan ja hieno puku yllään, sekä samalla kertaa köyhä nuhruisissa vaatteissaan, niin ettekö vain osoitakin huomiotanne tuolle hienosti pukeutuneelle ja sano hänelle: ”Istu tähän, tässä on hyvä paikka”? Köyhälle te sen sijaan sanotte: ”Seiso sinä tuossa”, tai: ”Istu tähän lattialle jalkojeni viereen.” Ettekö te silloin syyllisty erotteluun omassa keskuudessanne? Eikö teistä ole tullut tuomareita, jotka tuomitsevat väärin perustein? (Jaak. 2: 1–4)
Samoin kuin Jaakobin kirjeessä, Apostolisissa konstituutioissa diakoneille osoitetusta ohjeesta tulee vahvasti esille, ettei ihmisiä saa erotella heidän taustansa tai varallisuutensa perusteella. Tämä on tyypillistä, kun kyse on nimenomaan diakonien tehtävistä. Karitatiivisen diakoniakäsityksen mukaan diakonien tehtävä on auttaa apua tarvitsevia ihmisiä. Vähäosaisten ihmisten auttaminen onkin yksi diakoneille osoitettu tehtävä myös Apostolisissa konstituutioissa. On kuitenkin huomattava, että diakoneille kuuluu dokumentissa myös muita kuin ensisijaisesti karitatiivisiksi määriteltäviä palvelutehtäviä. Esimerkiksi käsittelemässämme jumalanpalveluksen alkua koskevassa ohjeistuksessa pääpaino ei ole varsinaisesti diakonien karitatiivisessa toiminnassa, vaan heidän vastuussaan liturgian yhteydessä.
Viittaamalla vanhan liiton telttamajaan Apostolisten konstituutioiden laatija perustelee naisdiakonien valvomistehtävän tarpeellisuuden ja osoittaa heidän tehtävänsä kulkevan jatkumossa raamatulliseen perinteeseen nähden. Telttamajalla on kirkkojärjestyksessä myös laajempi vertauskuvallinen merkitys: Laatijan mukaan se on kirkon esikuva (kr. ”typos”, τύπος). Tähän perustuen hän hahmottelee monia vastaavuuksia telttamajan ja oman seurakuntansa jumalanpalvelusten välille. Myös naisdiakonit saavat typologiassa oman vanhatestamentillisen vastinkappaleensa:
Sillä piispat ovat teidän ylipappinne, presbyteerit pappinne ja miesdiakonit, lukijat, laulajat, ovenvartijat, naisdiakonit, lesket, neitsyet ja orvot ovat teidän leeviläisenne. (AC II, 26, 3)
Typologiassa jokaiselle jumalanpalveluksessa tehtävää suorittavalle henkilölle osoitetaan esikuva vanhan liiton jumalanpalveluksesta. Laatija vertaa jumalanpalvelusta johtavaa piispaa ylipappiin ja piispaa avustavia presbyteerejä papistoon. Heillä, joita Vanhassa testamentissa kutsutaan leeviläisiksi, on useita vastaavia toimijoita kirkon jumalanpalveluksessa. Naisdiakonit kuuluvat tähän joukkoon.
Vanhassa testamentissa leeviläiset ovat patriarkka Leevin jälkeläisiä. Heidän tehtävänsä on kuvattu neljännessä Mooseksen kirjassa. Jumala asettaa suvun palvelemaan telttamajassa ja myöhemmin temppelissä. Heidän on muun muassa huolehdittava liitonarkun ja telttamajan kuljetuksesta sekä palveltava pappeina ylipappi Aaronia avustaen (4. Moos. 1: 50–53, 3:5–39; 5. Moos. 30:30). Apostolisten konstituutioiden laatijan esittämä yhteys leeviläisten ja naisdiakonien välillä perustuu näkemykseni mukaan varsinkin 4. Mooseksen kirjan lukuun 18. Siinä kuvataan leeviläisten roolia jumalanpalveluksessa:
Leeviläisten tulee auttaa sinua teltassa suoritettavissa toimissa. Pyhien esineiden ja alttarin lähelle he eivät kuitenkaan saa tulla, sillä jos he sen tekevät, he kuolevat ja te kuolette heidän kanssaan. Heidän tulee sinun alaisinasi avustaa pyhäkköteltassa suoritettavissa toimissa, mutta kukaan ulkopuolinen ei saa tulla teidän lähellenne, kun te hoidatte tehtäviänne pyhäkössä tai alttarin ääressä. Kun näin teette, minun vihani ei enää kohtaa israelilaisia. (4. Moos. 18:3–5)
Typologia osoittaa, että Apostolisten konstituutioiden laatija näkee vastaavuuden leeviläisten ja naisdiakonien tehtävien välillä. Laatijan mukaan naisdiakoneilla on tehtäviä seurakunnan jumalanpalveluksessa samoin kuin leeviläisillä oli telttamajassa. Laatija myös käyttää Vanhaa testamenttia oikeuttamaan kirkkojärjestyksessä esittämänsä naisdiakonin tehtävät. Typologian avulla hän perustelee, että ne ovat Jumalan tahdon mukaisia.
Apostolisten konstituutioiden typologia paljastaa, että leeviläisiä pidetään naisdiakonien vertauskuvana myös toisesta näkökulmasta tarkastellen. Typologiassa mainitaan lesket, neitsyet ja orvot, vaikka heillä ei ole erityistä roolia Apostolisten konstituutioiden jumalanpalveluksessa. Sen sijaan he ovat kirkkojärjestyksessä oikeutettuja elämään seurakunnalta saatujen avustusten turvin. Myös vanhan liiton leeviläiset saivat elantonsa kansalta kerätyistä kymmenyksistä (4. Moos. 18: 8–32). Ajattelenkin, että typologian perimmäinen merkitys ei ole kuvata yksityiskohtaisesti naisdiakonien tehtäviä seurakunnassa, vaan se on tulkittava kymmenysten näkökulmasta käsin: Leeviläisten esikuviensa tavoin myös naisdiakonit saavat elää seurakunnan avustusten varassa.
Apostolisissa konstituutioissa naisdiakoneille osoitettu naisten valvomistehtävä kirkkorakennuksen oven suulla jatkuu myös ehtoollisen aikana.
Alidiakonit seisovat miesten ja naisdiakonit naisten ovilla, jotta kukaan, vaikka hän olisi uskova, ei menisi ulos ja avaisi ovea anaforan aikana. (AC VIII, 11, 11)
Ennen kuin ehtoollisen asetussanat lausutaan, miesdiakoneja pyydetään kertomaan katekumeeneille ja riivaajien vaivaamille kristityille, että heidän täytyy mennä ulos. Ehtoollisuhrin valmistelemisen yhteydessä, anaforan aikana, naisdiakoneja ohjeistetaan vartioimaan oven suulla. Tämän jälkeen poistumiskehotus annetaan uudelleen, nyt vääräuskoisille ja jälleen katekumeeneille. Toisin kuin muissa jumalanpalvelusliturgian osissa, ehtoollisen aikana paikalla saavat siten olla vain kastetut kristityt. Tämä oli varhaiskristillisenä aikana yleinen käytäntö.
Naisdiakonien tehtävä on katsoa, että vain ehtoolliselle osallistumiskelpoiset naiset ovat paikalla, kun ehtoollista vietetään. Katekumeenit, riivatut tai vääräuskoiset eivät pääse ehtoolliselle. Naisdiakonien tehtävä onkin valvoa, että rajoitus toteutuu naisten keskuudessa.
Edellä käsittelemämme typologia naisdiakonien ja leeviläisten välillä jatkuu luvussa AC II, 26 ja nostaa esiin vielä yhden naisdiakonille osoitetun tehtävän. Nyt laatija vertaa piispaa Isään, joka on Sanan palvelija, johtaja, hallitsija sekä välittäjä Jumalan ja seurakunnan välillä jumalanpalveluksessa. Miesdiakoneja hän puolestaan vertaa Kristukseen, joka palvelee piispaa samoin kuin Kristus palvelee Isää. Tämän jälkeen Apostolisten konstituutioiden laatija vertaa naisdiakoneja Pyhään Henkeen:
Kunnioittakaa naisdiakonia Pyhän Hengen kuvana, ei sanoen ääneen tai tehden mitään ilman miesdiakonia, niin kuin Henki ei tee tai sano mitään itse, vaan antaen kunnian Kristukselle odottaa hänen tahtoaan. Ja niin kuin ei ole uskoa Kristukseen ilman Hengen opetusta, nainen ei saa lähestyä miesdiakonia tai piispaa ilman naisdiakonia— (AC II, 26, 6)
Typologia jatkuu vielä naisdiakonien mainitsemisen jälkeen. Laatija asettaa presbyteerit apostolien paikalle. Leskiä ja orpoja kuvataan polttouhrialttariksi, neitsyitä suitsutukseksi ja suitsutusalttariksi.
Tutkijat ovat pitäneet typologiaa hiearkkisena mallina, jonka avulla kirkkojärjestyksen laatija kuvaa piispan, miesdiakonin ja muiden jäsenten välisiä suhteita seurakunnassa ja asettaa heidät arvojärjestykseen. Tulkitsen typologian merkityksen kuitenkin kapea-alaisemmin. Mielestäni se ohjeistaa, kuinka seurakunnassa säilytetään järjestys jumalanpalveluksen aikana. Typologiaa olisi mielenkiintoista pohdiskella monista näkökulmista käsin, mutta nyt pysähdyn tarkastelemaan vain siitä esille nousevaa naisdiakonien tehtävää.
Jakeen AC II, 26, 6 lopussa kirkkojärjestyksen laatija kiteyttää ohjeen tilanteesta, jossa nainen on lähestymässä piispaa tai miesdiakonia. Ohjeen mukaan nainen ei saa tulla yksin, vaan naisdiakonin kanssa:
…nainen ei tule miesdiakonin tai piispan luokse ilman naisdiakonia. (AC II, 26, 6)
Joidenkin tutkijoiden mukaan tämä lyhyt maininta osoittaa, että naisdiakonien on oltava paikalla, kun naiset haluavat jutella miesdiakonin tai piispan kanssa. Ohje viittaisi siten esimerkiksi luottamukselliseen keskusteluun naisen ja piispan tai miesdiakonin välillä. Tällöin naisdiakonin on toimittava “esiliinan roolissa”. Mielestäni laatija ei kuitenkaan viittaa naisen ja miehen väliseen keskusteluun, vaan kyseinen jae on tulkittava jumalanpalveluskontekstista käsin. Laatijan tavoitteena on edeltävien jakeiden tavoin ohjeistaa, miten sopiva järjestys säilyy jumalanpalveluksen aikana. Jakeessa 6 hän ohjeistaa naisdiakonia myös olemaan täysin hiljaa. Naisten ääniä jumalanpalveluksessa pidettiin yleisesti ongelmallisina tuohon aikaan, joten Apostolisten konstituutioiden sisältämä ohje heijastelee syntyajan yleistä ajattelutapaa. Vastaavasti tarkastelun kohteena oleva naisdiakonin tehtävä ei voi tarkoittaa naisen ja piispan tai miesdiakonin välistä keskustelua.
Sitä vastoin tehtävä viittaa ehtoollisen vastaanottamiseen. Apostolisissa konstituutioissa piispa ja miesdiakoni ovat vastuussa leivän ja viinin jakamisesta (AC VIII, 13, 15). Ehtoolliselle alttarin ääreen tulevien järjestys on kerrottu yksityiskohtaisesti: Ensin tulevat miehet ryhmittäin tietyssä järjestyksessä, sitten naiset. Naisdiakoni saapuu nauttimaan ehtoollista naisista ensimmäisenä. Muut naiset seuraavat häntä (AC VIII, 13, 14). Typologian sisältämä tehtävä viittaa siten käytäntöön, joka on mainittu dokumentissa muuallakin. Nainen, joka tulee nauttimaan Herran ehtoollista, ei saa saapua alttarin ääreen – toisin sanoen piispan ja miesdiakonin luo – ilman naisdiakonia.
Olemme nyt sijoittaneet naisdiakonit omille paikoilleen kirkkorakennuksessa ja käsitelleet heidän tehtäviään jumalanpalveluksen alkaessa ja sen aikana. Saadaksemme kokonaisvaltaisemman käsityksen meidän on lopuksi tarkasteltava Apostolisissa konstituutioissa naisdiakoneille jumalanpalveluskontekstissa osoitettuja kieltoja. Mitä he siis eivät saa tehdä?
Naisdiakoni ei siunaa eikä tee mitään, mitä presbyteerit ja miesdiakonit, vaan vartioi ovia. (AC VIII, 28, 6)
Luvussa, josta yllä oleva jae on, piispaa ja presbyteeriä ohjeistetaan siunaamaan, mutta mies- ja naisdiakoneja kielletään tekemästä sitä. Kyseisessä luvussa siunaaminen mainitaan omana tekonaan, erillään muun muassa kätten päälle panemisesta, kastamisesta ja uhraamisesta. Tästä huolimatta siunaamista pidetään niihin rinnastettavana toimintana. Siunaamista tarkoittava verbi (kr. ”eulogeoo”, εὐλογέω) esiintyy Apostolisissa konstituutioissa usein. Sen käyttö kuitenkin rajoittuu selkeästi liturgiseen kontekstiin, jossa verbi viittaa erityisesti ehtoollisaineitten konsekrointiin. Naisdiakoneja ei siis kielletä siunaamasta yleisesti, vaan vain liturgisissa yhteyksissä.
Mitä puolestaan ovat yllä lainatussa jakeessa mainitut tehtävät, joita presbyteerit tai miesdiakonit tekevät, mutta naisdiakonit eivät? Apostolisten konstituutioiden laatija viittaa tehtäviin, joita muualla samassa luvussa osoitetaan miesdiakoneille tai presbyteereille. Siten naisdiakonit eivät saa konsekroida, panna käsiä päälle, erottaa ja jakaa uhreja. Näiden sijaan heidän on vartioitava ovia.
Toinen jumalanpalveluskontekstissa huomioitava kielto koskee seurakunnan kaikkia naisia, mukaan lukien naisdiakoneja.
Emme velvoita naisia opettamaan kirkossa, vaan ainoastaan uhraamaan rukouksia ja kuuntelemaan opettajia. (AC III, 6, 1)
Jakeessa Apostolisten konstituutioiden laatija kieltää naisia opettamasta. Kieltoa perustellaan samassa yhteydessä moniin Raamatun kohtiin vedoten. Tulkintani mukaan jae viittaa ensimmäiseen kirjeeseen Korinttilaisille:
Naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua, vaan heidän on oltava kuuliaisia, niin kuin lakikin sanoo. (1. Kor. 14: 34)
Apostolisten konstituutioiden laatija näyttää toistaneen Korinttilaiskirjeen käskyn, mutta on hienosäätänyt sitä. Toisin kuin Paavali, hän ei kirjoita ”puhumisesta” vaan ”opettamisesta”. Lisäksi hän on poistanut vaatimuksen kuuliaisuudesta ja korvannut sen rukoilemisella ja opettajien kuuntelemisella. Samassa luvussa laatija perustelee opetuskieltoa viitaten Uuteen testamenttiin laajemminkin. Hän luettelee naisia, joita Jeesus olisi voinut lähettää opettamaan, mikäli se olisi ollut välttämätöntä, mutta ei tehnyt niin. Lisäksi laatija viittaa 1. Korinttilaiskirjeen lukuun 11, jossa todetaan, että mies on naisen pää ja jokaisen miehen pää on Kristus. Jos nainen opettaisi miestä, hän asettuisi miehen pääksi.
Perusteluun sisältyy yleisemminkin varhaiskristillisissä teksteissä kannatettu käsitys opettamisen ja hallitsemisen välisestä läheisestä yhteydestä. Niissä ajatellaan, että opettajan suhde oppilaisiin on ylemmän suhde alempaan. Nainen ei siis voi opettaa, toisin sanoen hallita miestä vahingoittamatta luontaista järjestystä. Käsitys perustuu 1. Mooseksen kirjan alkuun, jossa mies asetetaan hallitsemaan naista.
Opettamiskielto koskee Apostolisissa konstituutioissa opettamista liturgisissa yhteyksissä. Sen sijaan muunlainen opettaminen jää vaille tarkempaa kieltoa tai kehotusta. Kirkkojärjestyksessä ei ole mainintaa, joka paljastaisi, saavatko naiset opettaa toisia naisia muualla kuin jumalanpalveluksessa vai koskeeko kielto sekä naisten että miesten opettamista kaikkialla.
Siunaamis- ja opettamiskiellon kautta varmistuu, ettei Apostolisissa konstituutioissa naisdiakoneilla ajatella olevan sellaisia tehtäviä liturgian yhteydessä, jotka tapahtuisivat alttarilla. Kiellot myös osoittavat, että naisdiakonien roolia jumalanpalveluksen aikana halutaan rajata. Muiden toimittaessa liturgian heidän tehtävänsä on vartioida sisäänkäyntien suulla. Kielloista huolimatta naisdiakonien rooli jumalanpalveluksessa on merkittävä. Seurakuntansa ainoina naisina heidän vastuullaan on, että kirkkosaliin kokoontuneiden naisten jumalanpalvelus soljuu eteenpäin hyvässä järjestyksessä.
Ks. myös messu, liturgia ja diakoni.
Teksti julkaistu alunperin Perusta-lehdessä (1/2019).
Kirjallisuutta
Apostoliset konstituutiot
AC Les Constitutions Apostoliques. Livres I – VIII. Introduction, texte critique, traduction et notes par Marcel Metzger. Sources Chrétiennes 320, 329, 336.
Collins, John N.
1990 Diakonia. Re-interpreting the Ancient Sources. New York: Oxford University Press.
Elert, Werner
2013 Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa. Transl. by Hannu Lehtonen. Vaasa: Luther Kirjat Oy.
Gryson, Roger
1976 The Ministry of Women in the Early Church. Collegeville: The Liturgical Press.
Hällström, Gunnar af, Laato, Anni Maria & Pihkala, Juha
2005 Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. Helsinki: Kirjapaja.
Madigan, Kevin & Osiek, Carolyn (ed. & transl.)
2005 Ordained Women in the Early Church. A Documentary History. Baltimore: The Johns Hopkins University Press.
Martimort, Aimé Georges
1986 Deaconesses. An Historical Study. Transl. by K. D. Whitehead. San Francisco: Ignatius Press.
Mueller, Joseph G.
2007 The Ancient Church Order Literature: Genre or Tradition? – Journal of Early Christian Studies. Vol. 15. 337–380.
Olson, Jeannine E.
2005 Deacons and Deaconesses Through the Centuries. Rev. Ed. Saint Louis: Concordia Publishing House.
Pylvänäinen, Pauliina
2017 Vartioi ja tee tilaa. Antoiko Apostoliset Konstituutiot naisdiakoneille liturgisen roolin? – Studia Patristica Fennica 6. 39–53.
2017 Agents in Liturgy, Charity and Communication. The Tasks of Female Deacons in the Apostolic Constitutions. Toistaiseksi julkaisematon väitöskirja. Joensuu.
Steimer, Bruno
1992 Vertex Traditionis. Die Gattung der altchristlichen Kirchenordnungen. Berlin: Walter de Gruyter.
Weinrich, William
2012 “It Is Not Given to Women to Teach”. A Lex in Search of a Ratio. – Women Pastors? The Ordination of Women in Biblical Lutheran Perspective. A Collection of Essays. Third Edition. Ed. By Harrison & Pless. Saint Louis: Concordia Publishing House. 461–495.
Gene Edward Veith Jr. and A. Trevor Sutton: Authentic Christianity. How Lutheran Theology Speaks to a Postmodern World. Concordia Publishing, 2017.
’Tunnustuksellinen luterilaisuus ja nykyajan ihminen sopivat yhteen.’ ’Luterilaisuus on se mitä nykyajan hengelliset ihmiset tarvitsevat.’ Tällaiset väittämät tuntuvat ehkä ensinäkemältä naurettavilta. Naurettavilta, koska postmodernit ihmiset ovat relativisteja, jotka uskovat, että totuus on jokaisen henkilökohtainen asia tai kulttuurillinen konstruktio. He ovat subjektivisteja, oman todellisuutensa luojia. Luterilaiset taas ovat objektivisteja, joille totuus on riippumaton heistä itsestään. Postmodernit ihmiset haluavat itse tehdä omat valintansa ja luterilaiset taas sanovat, että emme voi omalla järjellämme valita uskoa Jumalaan. Miten tällainen vastakkaisuus voisi kulkea samaan suuntaan? Eikö karismaattinen ratkaisukristillisyys tarjoaisi sitä mitä postmodernistit haluavat?
Eläkkeellä oleva akateemikko ja postmodernin kulttuurin vaikutuksessa kasvanut nuori luterilainen pastori ovat kirjoittaneet kirjan, jossa he tarjoavat toisenlaisen vaihtoehdon löytää ”autenttinen kristinusko.” Kirjoittajat tulevat kahden hyvin erilaisen tien kautta samaan pisteeseen – kirjoittamaan kirjaa luterilaisesta tavasta elää kristittynä nykyajassa. Veith kulkenut pitkän tien: liberaalista protestantismista, 1960-luvun synkretismin ja evankelikalismin kautta luterilaisuuteen. Hänen tutkimuksensa postmodernismista, aatehistoriasta, kirjallisuudesta sekä kulttuurin ja kristinuskon suhteista antavat hänelle äänen, jota kannattaa kuunnella. Sutton sen sijaan on kulkenut ihan erilaisen tien: Hänet on kastettu luterilaiseen seurakuntaan, hän on käynyt luterilaiset koulut alusta loppuun ja on saanut toimia seurakuntatyössä viimeiset 5 vuotta luterilaisessa seurakunnassa. Hän on saanut kasvaa hiljalleen luterilaiseen kristillisyyteen. Hänelle tuttuja ovat kysymykset kuten: Oletko luterilainen vain koska olet kasvatettu luterilaiseksi? Eikö muut kristilliset traditiot voisi tarjota parempaa, kuin luterilaisuus tai mitä sellaista luterilaisuus tarjoaa, mitä muut kristilliset traditiot eivät tarjoa? Mitä kristinuskolla on muka tarjottavana postmodernille ihmiselle? Yhdessä Veithillä ja Suttonilla on varsin ainutlaatuinen yhdistelmä elämänkokemusta, josta ammentaa tähän kirjaan. Heidän mielestään luterilainen kristillisyys on luotettava opas läpi hämmentävien nykyelämän sokkeloiden. Kirjan teesi onkin, että luterilainen kristillisyys on erityisesti varustettu puhumaan postmodernille todellisuudelle. Luterilainen teologia, spirituaaliteetti ja käytännön elämä voivat puhua tämän hetkiselle kulttuurille ja tavoittaa 2000-luvun maallistuneet ihmiset.
Veith ja Sutton esittävät, että paras tapa selvitä nykyajan postmodernissa kulttuurissa ja saada aikaa uusi reformaatio on palauttaa ”autenttinen kristillisyys”. Kristinuskon jatkuva elintärkeä merkitys voidaan tehdä ilmiselväksi luterilaisuuden oivallusten kautta: Jumalan läheisyys, Jeesuksen ristintyön tuoma vanhurskauttava rauha, Jumalan kätkeytyneisyys arjessa ja läsnäolo sakramenteissa ja jumalallinen tarkoitus Jumalan asettamissa kutsumuksissa. Näiden oivallusten kautta jäsentyvät myös kirjan pääluvut, joiden sanoman varaan rakentuu luterilaisuuden vastaus nykyajan asettamiin haasteisiin. Näiden jo noin 500 vuotta sitten tehtyjen luterilaisuuden löytöjen avulla voidaan palauttaa ”autenttinen kristillisyys”. Samalla kun Veith ja Sutton esittävät vakuuttavalla tavalla, miten mikäkin luterilaisuuden yksityiskohta lopulta sopii postmodernistille ihmiselle, tulevat he esittäneeksi luterilaisen teologian helmiä selkeällä ja valaisevalla tavalla. Seuraavassa lyhyet lukujen esittelyt:
Prologi: Erilainen tapa olla postmoderni, jossa esitetään historian esimerkkien kautta modernismin ja postmodernismin ongelmia ja tarjotaan 1700-luvun luterilaisen ajattelijan Johann Georg Hamannin vaihtoehdot postmodernismille: ”postsekulaari” ja nihilismi. Hamannin ajatus siitä, miksi nihilismi, voidaan tiivistää sitaattiin: ”Tämän päivän järjestelmä, joka tarjoaa ennakko-olettamuksillesi todisteet, tulee olemaan huomenna satua”, tästä seuraa se, että mikään ei ole pysyvää ja se johtaa nihilismiin. Toinen vaihtoehto on postsekulaari kristinusko, jolle ihmiseksi tullut Jumalan Sana on kaiken ihmisistä riippumaton mitta.
1. Johdanto: Megakirkko vai metakirkko? Kirjoittajat esittävät, että kaikkien megakirkkouteen pyrkivien seurakuntien joukossa luterilaiset seurakunnat ovat ”metakirkko”. Megakirkkous toimii vain tiettyyn rajaan asti, jonka jälkeen tulee ongelmia. Metakirkkous on vastaus postmodenismin haasteeseen. Kaiken teologian on perustuttava Raamattuun, eikä ihmisjärkeen. Metakirkko on yhtä aikaa sanan kirkko ja sakramentaalinen kirkko, eikä vain jompaa kumpaa. Se on ”kirkkojen kirkko”.
2. Jumalan uudelleen löytäminen. Luvussa esitellään virheellisiä tapoja ymmärtää Jumala tai etsiä Jumalaa, ja osoitetaan oikea tapa ymmärtää Jumalaa.
3. Lopeta itsesi oikeuttaminen. Tässä luvussa käydään läpi tarvettamme oikeuttaa tekemisemme ja ajatuksemme, ja osoitetaan, että arvomme ja oikeutuksemme perustuu Jeesuksen ansaitsemaan vanhurskauttamiseen uskon kautta. Meillä on itsestämme riippumaton arvo.
4. Jumala ristillä. Luvussa käydään rajankäyntiä kunnian teologian ja ristinteologian ja niiden eri sovellutuksien välillä. Ristinteologia on täysin vierasta postmodernille ihmiselle, mutta se on enemmän kuin tarpeellista nykyaikana.
5. Reaalipreesenssi. Luvussa käydään läpi reaalipreesensin kieltämisestä seuraavia ongelmia, ja osoitetaan, kuinka tarpeellinen nykyajan ihmiselle on ruumiillisuus ja sakramentaalisuus, ja sitä kautta kaiken luodun arvostaminen. ”Hengellinen koostuu siitä, mikä on maallista”, ”me löydämme Jumalan siitä, minkä me tiedämme”. Jumala on aidosti läsnä sakramenteissa, eikä poissa, ”tuolla jossakin”.
6. Elämäsi tarkoitus. Luvussa esitetään, että nykyajan postmodernin ihminen elämä on itsekeskeistä ja oman nautinnon hakuista, mutta loputa kovin tyhjää ja tarkoituksetonta. Tarkoitus elämälle löytyy Jumalan antamista kutsumuksista. Kutsumukset ovat tavallisia meidän tekemiä töitä, joiden kautta Jumala työskentelee hyväksemme. Kutsumuksia on monenlaisia ja samalla ihmisellä on monia eri kutsumuksia eri elämän tasoilla, ja niihin Jumala varustaa meitä lahjoillaan. Ihmisen kutsumus on palvella lahjoillaan Jumalaa, eli lähimmäistään. Kaikki kutsumukset ovat samanarvoisia Jumalan edessä.
7. Kirkko ja maailma. Luvussa esitetään, että luterilainen kahden kuningaskunnasta (regimentin) oppi on paras tapa jäsentää erilaisia kutsumuksia, teologiaa ja maailmaa yleensäkin. Erilaisten väärinymmärrysten kautta päädytään oikeaan kahden kuningaskunnan opin ymmärtämiseen: Jumala on kummankin kuningaskunnan Herra (niin kuin jokaisella kuningaskunnalla on kuningas) ja kristityt kuuluvat kumpaakin valtakuntaan. Jumala on omalla tavallaan kätkeytynyt meiltä kumpaakin valtakuntaan. Oppi kahdesta kuningaskunnasta näyttää, miten kristittyjen tulee elää ”maailmassa” ilman että ovat ”maailmasta”.
8. Pyhitys ja kristillinen elämä. Nykypäivän ihmisille kaikki täytyisi tapahtua nopeasti, silmänräpäyksessä. Jos vaikkapa internetsivu ei lataudu parissa sekunnissa, mietitimme jo, onko jotain pielessä ja muutumme kärsimättömiksi. Elämästämme on tullut kovin hektistä. Vanhurskauttaminen on ”silmänräpäyksessä” tapahtuva asia, kun saamme uskon lahjan. Pyhitys on hidas projekti, joka ei tapahdu edes yhdessä yössä, vaikka tavoite onkin Kristuksen kaltaisuus. Eikä se etene voitosta voittoon, vaan siinä on ylä- ja alamäkiä ja välillä otetaan jopa takapakkia. Valmiiksi pyhitysprojekti tuleekin vasta perillä taivaan kodissa. Tällainen ”projekti” ei sovi nykyajan ihmisille ja hektisyydelle. Se on kuitenkin välttämätön ja se seuraa uskosta Kristukseen. Luterilainen oppi kutsumuksesta on ratkaisu pyhityselämän ymmärtämiseen ja elämiseen. Jumalan erilaiset kutsumukset kasvattavat meitä kohti jumalallista täydellisyyttä.
9. Lopputulos. Luvussa esitetään, että kristillinen sanoma voi hautautua maailman ”taustahälyyn”, jota on monenlaista. Veith ja Sutton kirjoittavat: ”Kirkot kamppailevat tänä päivänä kuuluakseen ja tullakseen kuulluksi tässä taustahälyssä. Kirkoissa on tänä päivänä epävarmuutta ja sekaannusta siitä, mikä on oikeastaan melua ja mikä oikeaa sanomaa. […] Oikea merkkiääni, evankeliumi Jeesuksesta, on hautautumassa” kaiken maailman meluun. Ratkaisuksi tarjotaan ”autenttisen kristillisyyden” uudelleen löytämistä, josta koko kirja on puhunut. Se ei tarkoita kulttuurimme kakofoniaan liittymistä, eikä uuden sanoman kehittämistä, vaan se vaatii lisääntyvää selvyyttä ja voimaa oikeaan merkkiääneen, jotta se voitaisiin kuulla taustahälyn yli. Tarvitaan selkeä ja totuudellinen sanoma ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta, joka tuli sovittamaan meidän syntimme, ja joka haluaa yhä olla ihmisenä ja Jumalana läsnä keskellämme.
Kirja kantava ajatus on kristillisen elämän kokonaisuus: Kristillinen elämä on sakramentaalista, sanan ja sakramenttien ääreltä lähtevää ja sinne taas palaavaa. Seurakunnassa, sanan ja sakramenttien ääressä on syntien anteeksiantamus, jota me tarvitsemme eläessämme Jumalan antamissa kutsumuksissa. Kristillinen elämä toimii parhaiten luterilaisen kutsumusajattelun puitteissa. Jumalan kutsumukset antavat elämälle merkityksen. Sakramentaalinen ja kutsumuksellinen kristillinen elämä on lääke postmodernin ihmisen ongelmiin ja elämän tyhjyyteen. Tällainen elämä onnistuu parhaiten perinteisen liturgisen jumalanpalveluksen ja sen muovaaman kulttuurin kautta. Veith ja Sutton kirjoittavat:
Jos kävelet sisään perinteiseen luterilaiseen kirkkoon, jätät ”tämänaikaisen” (contemporary) maailman taaksesi. […] Ja kun jumalanpalvelus alkaa, tunne toisen maailman olemassaolosta voimistuu. […] [luterilaista jumalanpalvelusta] kutsutaan jumalanpalvelukseksi, ei siksi että me palvelemme Jumalaa, vaan koska Jumala palvelee meitä. Jumalan palvelus on katolinen jumalanpalvelus, mutta […] raamatun valossa ongelmalliset osat on jätetty pois. Jumalanpalvelus on messu, supistettuna [osoittamaan] yksin Kristukseen. […] Luterilainen jumalanpalvelus on ajaton. Sen rakenne voidaan ajoittaa varhaiseen kirkkoon, mutta toisaalta virret on kirjoitettu keskiajalla, 1600-luvulla, 1700-luvulla, 1800-luvulla, 1900-luvulla ja nykyaikana. Musiikki tyypillisessä jumalanpalveluksessa osoittaa jatkuvaa vuorovaikutusta kirkon ja eri aikakausien välillä. On tärkeää, että ei lauleta vain oman aikamme virsiä, vaan enemmin kaikkien aikakausien musiikki tuo laulettaessa yhteen kaikki aikakaudet. […] Onko se [jumalanpalvelus] siistiä? Aluksi se voi vaikuttaa siltä, onhan jumalanpalvelus niin kovin erilaista verrattuna epämuodolliseen helppouteen, mihin olemme tottuneet. Mutta se tulee pian selväksi, että meidän ymmärryksemme ajasta ja muodista – mikä on siistiä ja mikä on poissa muodista, mikä on tämän hetkistä ja mikä on vanhanaikaista, mikä on viimeisin muotivillitys tai uskomusjärjestelmä – tämä kaikki ei merkitse mitään, kun seisot Kristuksen todellisen läsnäolon edessä. Meidän moderni kulttuurimme on menettänyt tajunsa pyhyydestä. […] Monet kirkot tänä päivänä kuluttaa paljon voimia tehdäkseen jumalanpalveluksistaan sellaisia, että niitä ei pysty erottamaan ”tavallisesta elämästä”. Pop musiikki, uudet pastoraaliset tavat ja konserttimainen tunnelma onnistuvat tekemään jumalanpalveluksista ”profaaneja”. Luterilainen jumalanpalvelus sen sijaan luo kunnioitusta, mysteerin ja pyhyyden kauneutta. (s. 226, 228, 229; käännös AL)
Koko liturginen jumalanpalvelus käydään lyhyesti läpi ja päädytään lopuksi lähettämiseen: ”ja lähettäminen, joka lähettää meidät takaisin meidän kutsumuksiimme siunauksen kera.” Luterilainen jumalanpalveluselämä tukee parhaiten kristillistä elämää. Veithin ja Suttonin näkemys on, että tällainen ”toisen maailman” jumalanpalvelus olisi paras vaihtoehto postmodernille kulttuurissa elävälle ihmiselle ja seurakunnalle.
Ajaton, kristillinen jumalanpalvelus ja -kulttuuri on Veithin ja Suttonin tavoite. Mieleeni tulee Arthur Justin (kirjassa Heaven on Earth, s. 273; käännös AL) ajatukset kristillisestä jumalanpalveluksesta ja -kulttuurista:
Tämä maailma antaa meille erilaisen näkökulman, koska se on ihan oma kulttuurinsa: Se on sekoitus varhais-juutalaisuutta, kolmannen vuosisadan afrikkalaisuutta, 1500-luvun saksalaisuutta, 1800-luvun amerikkalaisuutta, ja 1900-luvun luterilaisuutta sellaisissa paikoissa kuin Yhdysvallat, Afrikka, Venäjä, Etelä Amerikka, ja muissa paikoissa ympäri maailman. Se läpäisee kaikki kulttuurit ja ei kuitenkaan edusta mitään yksittäistä kulttuuria, koska se on aivan oma kulttuurinsa. […] Aivan alusta asti, erityisesti varhaisimpien kristittyjen keskuudessa, kristillinen jumalanpalvelus kutsui kansaa mukaan sen omaan kulttuuriin, niin kuin se muodosti kokonaisen elämäntavan, ja tämä elämä oli elämää Kristuksessa. […] Tähän kristilliseen kulttuuriin me astumme, kun istumme kirkon penkkiin jumalanpalveluksen alkaessa tunnustaaksemme syntimme, laulaaksemme virsiä, kuullaksemme Jeesuksen sanoja ja syödäksemme Hänen pyhän ateriansa. Me astumme erilaiseen maailmaan – astumme pyhälle maalle – sillä tässä maailmassa Kristuksen läsnäolo täyttää kaiken. Tällä maailmalla on sen oma kieli ja rytmi, sen oma musiikki ja omat äänet, sen omat hajut ja maut. Tämä maailma on erilainen ja erillään maailmasta, jossa asut tai työskentelet, erillään päivän uutisista tai lempi ostoskeskuksestasi. Tämä on se maailma, minkälaisena Jumala sen tarkoitti olevan, maailma, jota on muuttanut Jeesuksen Kristuksen, maailman Luojan, läsnäolo. […] Kristuksen sanan hallinta alusta loppuun tekee meidän jumalanpalveluksestamme erilaisen verrattuna kaikkiin muihin ”kulttuureihin”.
Veithin ja Suttonin mukaan luterilainen teologia ”ennemmin kuin jahtaa uusinta uutta, se vakaasti julistaa selvää ja johdonmukaista viestiä, lakia ja evankeliumia, Sanaa ja sakramentteja ja Jumalan kaunista kätkeytyneisyyttä ihan tavallisessa elämässä.”
Suosittelen lämpimästi kirjaa kaikille, jotka haluavat tietää, miten luterilainen teologia puhuu postmodernille maailmalle. Suosittelen myös kaikille tätä kirjaa, jotka haluavat löytää tavan elää postmodernin kulttuurin paineessa. Rob Dreher kirjassaan The Benedict Option maalaa tulevaisuudesta (ja nykyhetkestäkin) aika synkän kuvan. Ottamatta kantaa siihen, onko Dreher oikeassa maalailuissaan, tunnustuksellisilla luterilaisilla on oma ”benediktiininen vaihtoehto”, kun vain nostamme oman rikkaan traditiomme helmet niille kuuluvaan arvoon.
Kysymys: Olen yrittänyt miettiä näitä raamatun kohtia: Joh. 6:37-45, 1 Kor. 12:3, Room. 3:11 ja 1 Kor. 1:18. Tarkoitetaanko näissä jakeissa sitä, että ihmisellä ei ole luonnostaan mitään halua olla Jumalan kanssa missään tekemisissä? Olenko ymmärtänyt oikein, että vasta kun Jumala alkaa vetämään ihmistä puoleensa niin häntä alkaa kiinnostaa Jeesus ja pelastus hänen kauttaan?
Oikeastaan tässä on kaksi erillistä kysymystä, jotka liittyvät kuitenkin toisiinsa. Lisäksi vastauksessa joudumme käsittelemään neljää raamatunkohtaa, joihin tulee jokaiseen antaa oma selityksensä. Vaikka voisimme vastata ensimmäiseen kysymykseen yksinkertaisesti: ”Kyllä”, niin vastaus ei ehkä olisi kuitenkaan riittävä. Ainakaan se ei olisi perusteltu. Toiseenkaan kysymykseen ei voi vastata tässä yhteydessä vain ”kyllä”, vaikka sekin olisi ihan oikein Raamatun valossa.
Näin ollen: Käsittelen ensin jokaisen mainitun raamatunkohdan erikseen ja niihin liittyvän kysymyksen. Sitten vastaan toiseen kysymykseen.
Tämä katkelma seuraa Jeesuksen ns. leipäihmettä Johanneksen evankeliumissa. Ihmiset vaativat Jeesukselta lisää tunnustekoja, että uskoisivat Häneen. Jeesus, tekemällä ihmeenomaisesti tuhansille ihmisille ruokaa, osoitti olevansa itse Elämän Leipä. Juutalaisille varsinainen hengellinen leipä on Toora, Mooseksen laki. Näin Jeesus ottaa opetuksessaan oikeastaan Tooran paikan. Hän itse on hengellinen leipä. Tässä on jälleen yksi Jeesuksen ”Minä olen”, egoo eimi -lausumista. Hän siis puhuu itsestään Jumalan nimellä, JHWH. Jeesus asettaa itsensä leiväksi yli kaiken muun; Hän on se Jumalan taivaasta tuleva leipä, joka antaa koko maailmalle elämän. Hän ei ole laki, ei edes uusi laki, ei idea, ajatus, ohje, uskonto, elämäntapa, vaan persoona, Jumalan Poika. Häneen kuuluu uskoa, ja joka Häneen uskoo ei koskaan tarvitse mitään muuta hengellistä eli taivaallista ruokaa eikä juomaa. Hän täyttää koko maailman tarpeen, kun puhutaan Jumalan tuntemisesta, uskosta. Tämä ”ei koskaan” vertautuu ihmisten pyyntöön saada ”aina”. Jeesus antaa enemmän, ikuisesti antaessaan itsensä. Ja juuri tässä Jeesus asettaa itsensä uudeksi mannaksi; Jumalan kansan ruuaksi erämaavaelluksen aikana. Hän on se leipä, joka pitää hengissä ja ravitsee luvattuun maahan saakka.
Tätä leipää Isä kutsuu ihmiset syömään. Vain Jumalan vetämänä (Joh. 6:44) ihminen voi uskoa Jeesuksen sellaisena kuin Hän on. Isä tahtoo, että kaikki ihmiset uskoisivat Hänen Poikaansa (Joh. 6:38–40).
Tämä kohta puhuu oikeastaan eri asiasta kuin edellä, sillä kyseessä on apostoli Paavalin opetus Jumalan seurakunnalle antamista armolahjoista. Voimme kuitenkin nähdä tässäkin sen Raamatun yhtenäisen opetuksen, ettei ilman Jumalan Pyhää Henkeä kukaan ihminen voi olla kristitty, eli tunnustaa Jeesusta Herrakseen.
Tässä kohdassa apostoli lainaa Psalmia 14 (myös Ps. 53). Psalmin kirjoittaja tekee selväksi, ettei kukaan ihminen luonnostaan edes etsi Jumalaa. Paavali käyttää tätä opetuksessaan vanhurskaudesta. Sillä hän osoittaa, ettei kukaan ihminen ole itsessään vanhurskas, eli synnitön, pyhä, Jumalalle kelpaava jne, vaan täysin turmeltunut ja vailla Jumalan tuntemista.
Tämä kohta puhuu varsinaisesti siitä, millä tavalla tai minkä kautta Jumala pelastaa ihmisen; hullun ristin saarnan kautta. Samalla tämä teksti osoittaa, kuinka kaukana ihmisen oma uskonnollisuus on Jumalan tahtomasta ja lahjoittamasta uskosta. Häpeällinen teloituspuu on Jumalan itseilmoituksen varsinainen paikka. Ristiinnaulitussaan Pojassaan Isä haluaa osoittaa, kertoa ja lahjoittaa pelastuksen.
Näiden(kin) jakeiden kautta huomaamme, että Kolmiyhteinen Jumala tekee työtä ihmisen pelastamiseksi. Ihminen ei voi itse pelastaa itseään eikä voi edes kaivata pelastusta, ellei Jumala osoita ihmiselle sanansa kautta hänen syntisyyttään. Vasta tällöin voi edes kaivata anteeksiantamusta ja pelastusta synnin rangaistuksesta, ikuisesta kuolemasta. Jumala tahtoo pelastaa kaikki, mutta kaikki eivät tahdo tulla pelastetuiksi. Ihminen kyllä haluaa olla Jumalan kanssa tekemisissä, mutta ehkä pitäisi kirjoittaa pienellä ”jumala”. Haluamme tuntea jumalan, joka on meidän keksimämme tai meille kelpaava jumala. Siksi maailma on pullollaan uskontoja. Näin pimeä on meidän jokaisen luonnollinen ja langennut uskonnollisuutemme; emme osaa edes etsiä ainoaa oikeaa Jumalaa!
Mitä tulee toiseen kysymykseen, johon voi vastata lyhyesti ”kyllä”, niin olet ymmärtänyt aivan oikein. Jumala vetää ihmistä puoleensa, ihminen ei itse etsi Jumalaa. Kun ihminen alkaa niin sanotusti etsiä Jumalaa, kaivata Hänen puoleensa tms., niin Jumalan Pyhä Henki on jo tehnyt työtään. Jumala voi toimia ja toimiikin eri tavalla eri ihmisten kohdalla, mutta kaikkia Hän puhuttelee kirjoitetussa sanassaan, Raamatussa. Raamatun keskus on taas Jumalan Poika, Kristus Jeesus ja Hänen pelastustyönsä. Ilman Jumalan sanaa ihminen ei voi oppia tuntemaan Jumalaa sellaisena kuin Hän tahtoo itsensä meille ilmoittaa. Ja Raamattu osoittaa nimen omaan ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen. Kyse on evankeliumista, jota Pyhä Henki välineenä käyttäen antaa kaiken siunauksen Kristuksessa ja synnyttää uskon.
Ks. myös evankeliumi ja Evankeliumi – Mitä se on?
Kysymys: Miksi messuissa ei ole juurikaan tilaa sellaiselle, mistä puhutaan 1. Korinttolaiskirjeen luvuissa 12-14. Tiedän, että messuissa on monella tapaa eri armolahjat käytössä, mutta sillä ei silti minusta voi ohittaa sitä tosiasiaa, että esim. 14:26-33 mukaan srk:n kokoontumissa on tavallista, että siellä voi profetoida ja puhua kielillä, tietenkin hyvässä ja oikeassa järjestyksessä. Mekane Yesus-kirkossa on Uuden tien mukaan käytössä tällainen osio, jossa (pastorin hyväksynnän kautta) voi seurakuntalaiset käyttää tällaisia armolahjoja messussa. Voisiko tällainen olla mahdollista suomalaisissa messuissa?
Kiitos hyvästä ja tärkeästä kysymyksestä, jota moni muukin epäilemättä on pohtinut. Jotta vastaukseni varsinaiseen kysymykseen asettuisi oikeaan yhteyteen, joudun kuvaamaan hiukan laajemmin sitä, mitä Uudessa testamentissa puhutaan kristillisestä jumalanpalveluksesta. Vastauksessani on kolme osaa: A) Millainen kristillinen jumalanpalvelus Uuden testamentin mukaan on. B) Mitä Paavali puhuu jumalanpalveluksesta 1. Korinttolaiskirjeen luvuissa 10–14. C) Miten meidän tulisi tänä päivänä arvioida ja soveltaa 1. Kor. 14:26–33 kuvattuja asioita. Varsinainen vastaus siis löytyy vasta tekstini lopusta.
Luterilainen jumalanpalvelus noudattaa kirkon historiallista liturgista perinnettä. Juuret tälle jumalanpalvelusjärjestykselle löytyvät jo Vanhasta testamentista. Vanhan testamentin jumalanpalvelus puolestaan sai täyttymyksensä Jeesuksen työssä. Jeesus ei hävittänyt vanhaa, vaan täydellisti sen. Niinpä messun juuret ulottuvat aina vanhan liiton puolelle. Ja kuitenkin Kristus teki uuden liiton sekä antoi kirkolleen uuden liiton jumalanpalveluksen. Messun ytimessä on juuri tämä uusi liitto eli uusi testamentti; toisin sanoen: Jeesuksen asettama ehtoollisateria. Siitä Herra nimittäin itse sanoo, että se on uusi liitto/testamentti (käytetty kreikan sana tarkoittaa molempia). Toinen messun keskeinen osa on saarna: Jumalan sanan lukeminen, selittäminen ja julistaminen.
Kun evankelista Luukas päättää evankeliuminsa, hän kertoo kuinka Jeesus taivaaseen astuessaan siunasi omansa. Tämä papillinen siunaus oli evankeliumin alussa jäänyt Johannes Kastajan isältä, pappi Sakariaalta lausumatta. Hän oli tullut temppelissä mykäksi, eikä voinut päättää temppelipalvelusta siihen kuuluvalla Herran siunauksella. Nyt kuitenkin Jeesus on hankkinut omalla verellään todellisen siunauksen. Suurena Ylipappina hän sen myös omilleen antaa. Juuri ennen tätä siunausta Luukas on kertonut, mitkä ovat uuden liiton jumalanpalveluksen olennaiset osat.
Millä tavalla Jeesus tulee taivaaseenastumisensa jälkeen olemaan seurakuntansa keskellä? Millä tavalla hän, suuri ylipappi, siunaa kansansa? Vastaus on kuvauksessa Emmauksen tien kulkijoista. Jeesus tulee heidän seuraansa ja selittää kirjoituksista, mitä messiaasta oli sanottu. Tämän jälkeen hän ottaa talossa vieraana isännän roolin ja murtaa leivän. Silloin kulkijoiden silmät avautuvat, mutta Jeesus onkin jo poissa. Kertomuksen viesti on se, että tästedes Jeesus ei ole silminnähten läsnä. Hän on sen sijaan läsnä saarnassa ja ehtoollisessa.
Tämän mukaisesti myös Luukkaan toisessa teoksessa heti Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen osoitetaan, mistä osista tämän Pyhän Hengen synnyttämän kirkon jumalanpalvelus koostuu: Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin, ja niin heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolmetuhatta sielua. Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa. (Ap. t. 2:41–42). Apostolinen saarna, keskinäinen koinonia eli yhteys samaan uskoon ja tunnustukseen, ehtoollisen vietto ja rukoukset; nämä ovat historiallisesti kristillisen jumalanpalveluksen olennaiset osat.
Yllä sanotun perusteella jo huomaamme, että liturginen jumalanpalveluksemme on syvästi raamatullinen. Se on täynnä Raamattua; niin rakenteen kuin tekstienkin osalta. Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä Paavali niin ikään nostaa esiin mainitut jumalanpalveluksen keskeiset osat. Hän opettaa luvun kymmenen alusta lähtien seurakunnan jumalanpalvelusta Israelin jumalanpalveluksen täyttymyksenä. Seurakuntakin on kastettu, ei tosin Moosekseen, vaan Jeesukseen. Seurakunta vaeltaa Jumalan omana, Herran ruokkiessa heitä ruumiillaan ja verellään.
Paavali joutuu tässä ja seuraavissa luvuissa oikaisemaan Korintin (koti)seurakuntien sekavaa jumalanpalvelusta. Hän puuttuu moniin sotkuihin, joita pakanallinen tausta toi mukanaan. Esiin nousi kysymyksiä ehtoollisen vääristymisestä, aviovaimojen luopumisesta avioliiton merkeistä (pään peittäminen) osallistuessaan seurakunnan yhteiseen rukoukseen sekä pakanallisten kulttien palvontatavoista (1. Kor. 12:2–).
Johtavana periaatteena Paavalilla on näitä asioita selvitellessään ensiksi Jeesuksen jumalanpalveluksen asetus ja toisekseen järjestyksen ja rakkauden periaatteet. Järjestys opettaa, että seurakunnan tulee yhdessä vastata hyvästä messun järjestyksestä, niin että kaikki seurakuntaruumiin jäsenet voivat jumalanpalvelukseen osallistua. Rakkaus opettaa, että suurin ei ole se, joka saa olla esillä. Suurinta on palvella ja ottaa huomioon toisen hyvä.
Näin tullaan kysyjän esille nostamaan jaksoon 1. Kor. 14:26–33. Sen aluksi Paavali viittaa juuri seurakunnan epäjärjestykseen jumalanpalveluksessa: Kuinka siis on, veljet? Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; (1. Kor. 14:26). Apostoli jatkaa tässä seurakunnan sekasortoisen jumalanpalveluksen selvittelyä. Hän kuvaa kuulemaansa tilannetta: Kun tullaan yhteen, jokainen yrittää päästä ääneen ja esille. Kirkosta tulee taistelutanner, jossa yksi yrittää aloittaa virttä, toisella olisi opetus, joku tahtoo kertoa ilmestyksestään, joku taas alkaa puhua kielillä.
Korintin seurakunnan kokoontumiseen liittyen teen kaksi huomautusta, jotka on hyvä ottaa huomioon: Ensiksi on pidettävä mielessä se, ettei tuohon aikaan ollut messun käsiohjelmia. Kulttuurissa, jossa ei ole kirjoitettua järjestystä, toimitaan eri tavalla kuin siellä, missä sellainen on. Kun tähän vielä lisätään se, että kun juutalaisille synagogan liturgia oli istutettu lapsesta asti selkärankaan, niin pakanat taas olivat oppineet jonkin aivan toisen jumalanpalvelustavan epäjumalantemppeleissään. Seurakunta oli kovin nuori. Kun tällaisessa tilanteessa pyrittiin laulamaan virttä, miten se saattoi onnistua? Piti antaa jonkun opettaa se. Muut olivat hiljaa ja malttoivat mielensä. Sama koskee jokaista jumalanpalveluksen asiaa ja kohtaa. Seurakunnan piti “hengittää yhdessä”.
Toinen huomautus liittyy tässä mainitun kokoontumisen luonteeseen. Ilmeisesti Korintissa oli useita pieniä kodeissa kokoontuvia seurakuntia. Harvemmin nämä eri seurakunnat tulivat kaikki yhdessä kokoon. Tässä Paavali kuitenkin näyttäisi puhuvan sellaisesta tilanteesta: Jos nyt koko seurakunta kokoontuisi yhteen… (1. Kor. 14:23). Tässä tulee vielä se lisähankaluus, että jos eri (koti)kirkoissa on totuttu toimimaan jollakin tavalla, niin miten sitten olisi yhteisessä kokoontumisessa toimittava? Kuka eri seurakuntien opettajista ja profeetoista johtaa tilannetta? Kuinka eri kieliäkin puhuvat ihmiset ymmärtävät, mitä sanotaan? Kenellä on oikeus opettaa?
Teen pienen yhteenvedon: Jeesus on asettanut messun keskeiset osat: apostolisen saarnan ja ehtoollisen vieton. Tämä tapahtuu rukouksen kanssa, niin että koko messu on oikeastaan rukousta; laulettua tai lausuttua, usein jo psalmeista tuttua pastorin ja seurakunnan vuoroin tapahtuvaa “keskustelua”. Kielillä voi rukoilla äänettömästi, kuka niin tahtoo. Jos saa profeetallisen ilmestyksen, sen voi kertoa messun jälkeen rohkaisuksi ja lohduksi ihmisille, joita se koskee. Eihän ole tarkoitus päästä esille, vaan välittää viesti.
Mutta voisiko sitten messun rakenteeseen sisällyttää osion, jossa olisi mahdollista profetoida tai puhua kielillä, kunhan on tulkitsija? Kuten yllä on esitetty, nämä eivät ole messun olennaisia elementtejä. Niiden ei siis ole välttämättä oltava mukana (paitsi, että vaikkapa saarna on usein myös profeetallinen tilanne). Suomessa näiden ei-välttämättömien elementtien mukaan ottaminen messuun, olisi nähdäkseni vastoin Paavalin ilmaisemia järjestyksen ja rakkauden periaatteita. Joku kokisi tällaisen lisäyksen hyvänä, mutta moni tuntisi olonsa epämiellyttäväksi. Siksi ei ole hyvä tuoda mainittuja asioita messun sisään. Eikä tietysti Paavalin ohjekaan niin määrää. Se, mihin Paavali ohjaa voi toteutua messun ympärillä ja muissa seurakunnan kokoontumisissa. Profeetallinen rohkaisu on paikallaan suoraan ihmiselle sanottuna ja jos haluaa koetella asian, voi sen ensin mainita pastorille. Kielillä taas sopii rukoilla yksin tai pienessä ryhmässä, jos se muille sopii ja se selitetään.
Näin ei olla kenellekään uskovalle loukkaukseksi, eikä myöskään sammuteta Henkeä. Paavali kehottaa Efesolaisikirjeessä täyttymään Hengellä. Hän jatkaa luettelemalla kolme asiaa, miten Henki toimii: täyttykää Hengellä, puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle, kiittäen aina Jumalaa ja Isää kaikesta meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Ja olkaa toinen toisellenne alamaiset Kristuksen pelossa. (Ef. 5:18-21). Saakoon Henki meidänkin seurakunnissamme kuulua a. laulussamme, b. kiitoksessamme Isälle (Pojan kautta Hengessä) sekä c. alamaisuudessamme hyvälle järjestykselle.
Ks. myös armolahjat
Kysymys: Jos usko syntyy kuulemisesta ja kuulemisen synnyttää Kristuksen sana, kuinka evankeliumia voisi levittää ateisteille ystäville ilman, että nämä tuntisivat tulevansa käännetyiksi tai että saarnaan heille? Toivoisin voivani kertoa ystävilleni Jeesuksesta, mutta se usein aiheuttaa vain eripuraa ja kinastelua.
Vastaus: Kiitos kysymyksestäsi. Luulen, että tätä asiaa pohtivat lähes kaikki kristityt. Siksi olen erityisen kiitollinen, että kysyt asiaa.
Ensimmäiseksi haluan sanoa sinulle, että Raamatun opetuksen perusteella kristityn ei ole pakko kertoa Jeesuksesta ollakseen kunnon kristitty. Jeesuksesta kertomista ja kelvollisuutta Jumalan edessä ei saa sotkea keskenään. Me emme kerro Jeesuksesta ansaitaksemme sillä mitään. Sen sijaan me puhumme kalliista vapahtajastamme ja hänen hyvyydestään, koska hän on meitä niin paljon rakastanut. Monta kertaa pakosta vapautuminen saa meidät kertomaan Jeesuksesta luonnollisemmin. Etkö sinä kerro ystävillesi muistakin hienoista asioista innokkaasti? Jeesuksesta kertomisen tehtävä on annettu koko seurakunnalle kaste ja lähetyskäskyssä. (Matt 28:18-20) Jeesus kehottaa meitä rukoilemaan, että Jumala herättäisi ihmisiä kertomaan Jeesuksesta: Ja hän sanoi heille: ”Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.”(Luuk 10:2)
Kertoessasi Jeesuksesta ystävillesi, se aiheuttaa eripuraa ja kinastelua. Luulen, että tämä johtuu joskus vinoutumasta, joka meidän ajattelussamme on. Me kristityt lankeamme ajattelemaan, että kristinusko ja Jumalamme olisi vain yksi ideologia muiden joukossa. Asiaa voisi verrata siihen, että on pilvinen päivä ja aurinkoa ei sillä hetkellä näy. Ateisti väittää, ettei aurinkoa ole ja lisäksi on suuri määrä muita teorioita, joilla koetaan selittää kasvien kasvua ja lämpöä maan päällä. Kristitty tietää itsestään selvänä totuutena, että aurinko on pilvien takana. Tietenkin tämä voi lisätä kärsimättömyyttä, mutta ainakin se voi auttaa meitä itseämme rauhoittumaan. Ei ateistin usko tee Jumalaa eikä vertauksemme aurinkoa olemattomaksi.
Monesti ajattelemme, että evankeliointi on sitä, että me perustelemme ja puolustelemme uskoamme. Tästä seuraa helposti väittelyä ja kinastelua. Suosittelen, että yritämme unohtaa tämän tavan. Uskon puolustamisessa, apologiassa, ei ole mitään vikaa ja se on hieno asia joillekin kristityille. Kaikkien kristittyjen ei tarvitse pystyä perustelemaan uskoaan hienoin argumentein. Raamattu kutsuu meitä sen sijaan vain uskomaan lujemmin ja sitten kysyttäessä kertomaan toivomme perustuksesta, Kristuksesta. Juuri tästä asiasta apostoli Pietari kirjoittaa meille:
”Vaan vaikka saisittekin kärsiä vanhurskauden tähden, olette kuitenkin autuaita. ”Mutta älkää antako heidän pelkonsa peljättää itseänne, älkääkä hämmästykö”, vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämissänne ja olkaa aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka teiltä kysyy sen toivon perustusta, joka teissä on, kuitenkin sävyisyydellä ja pelolla, pitäen hyvän omantunnon, että ne, jotka parjaavat teidän hyvää vaellustanne Kristuksessa, joutuisivat häpeään siinä, mistä he teitä panettelevat.” (1.Piet 3:14-16)
Kinastelun, taivuttamisen ja käännyttämisen sijaan me kaikki kristityt voisimme harjoitella uudenlaista asennetta. Esimerkiksi ateistille voi sanoa, että Raamattu on olemassa riippumatta hänen ateismistaan ja myöskin riippumatta kristityn uskosta. On siis kaksi ihmistä uskomuksineen ja ajattelumalleineen. Sitten on Raamattu, joka ilmoittaa suvereenisti eli riippumattomasti Jumalan tahdon. Nämä ovat jokaisen ihmisen omasta uskosta ja ideologioista riippumattomat tosiasiat.
Tätä asiaa voi kuvata myös sanalla paradigma. Tämä sivistyssana tarkoittaa yleisesti hyväksyttyä, oikeana pidettyä, ja auktoriteetin asemassa olevaa teoriaa tai viitekehystä. Klassinen kristillinen paradigma antaa Raamatun sanan ilmoituksen määrittää koko viitekehyksen. Ateistilla on oma paradigmansa, joka saa hyväksyntänsä ja määritelmänsä tietyiltä länsimaisilta filosofeilta. Ateistin paradigmaan kuuluu lähtökohtaisena uskomuksena, että Jumalaa ei ole. Monesti kristityt yrittävät mennä esimerkiksi ateistin paradigmaan ja todistaa kristinuskon oikeaksi siinä. Uskallan sanoa, että tehtävä on mahdoton ja siitä seuraa vain kinastelua ja riitelyä ja lopulta paha mieli.
Ihmisten näkökulmasta näitä paradigmoja, eli viitekehyksiä on yhtä paljon kuin ihmisiä on. Yksilöllisyyttä korostavassa maailmassa ihmiset haluavat myös yksilöllisen totuuden. Tämän vuoksi ensimmäinen askel Jeesuksesta kertomisessa voisi olla kysymys toiselle, mihin sinä uskot? Mikä on sinun paradigmasi? Minkä teorian ja ajattelutavan varaan sinä laitat elämäsi? Sitten voit harjoitella ihan vilpitöntä asian ihmettelyä – Tällä tavalla yksi ihmisyksilö on rakentanut uskonsa.
Sitten voit todennäköisesti helpommin kertoa oman paradigmasi sisällön rehellisesti. Ja toivottavasti se sisältää ainakin ajatuksen omasta syntisyydestäsi ja Jumalan lupaamasta anteeksiantamuksesta.
Yksi verraton asia on kertoa, että Raamatun mukaan Kristus syntyi Marian kohtuun, elääkseen meidän puolesta Isän edessä koko ihmisen elämän. Kun Jeesus sanoo: Minä olen tie, totuus ja elämä, niin hän on jokaisen ihmisen puolesta, hengellinen tie, hän on kaikkien filosofioiden ja ismien suhteen totuus ja hänessä on täydellinen ja elävä yhteys Jumalaan. Raamatun Jumala ei ole vain oppi muiden joukossa, vaan Jumala väittää tehneensä kaiken ihmisten puolesta. Ja tietenkin on syytä aina muistuttaa, että Raamatun mukaan Kristus myös kärsi ja nousi kuolleista, että meillä olisi iankaikkinen elämä.
Saamme myös rukoilla ystäviemme puolesta, että Pyhä Henki avaisi heidän korvat kuulemaan ja silmät näkemään!
”Mutta te olette ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja”, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa.” (1.Piet 2:9)
Edellisenä vuonna koin sinänsä yksinkertaisen oivalluksen. Arjessani on paljon hetkiä, jolloin kourilla kirjaan tarttuminen on mahdotonta, mutta äänikirjan voisi laittaa päälle. Tämän oivalluksen siivittämänä olenkin toisinaan hektisen arjen keskellä onnistunut kuin huomaamatta kuuntelemaan/lukemaan enemmän kirjoja.
Taisi olla jonkinlainen isänpäivää edeltävä tarjous äänikirjapalvelussa, kun hetken mielijohteesta hankin joskus muistilistalleni laittamani mielenkiintoisen kirjan. Kyseessä oli Joonas Konstigin kirja ”Vuosi herrasmiehenä”. Kirjan sisällöstä ei ollut juurikaan käsitystä, mutta alaotsikko vaikutti mielenkiintoiselta: ”Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä”.
Ajattelin alkuun, että kirja pitäisi sisällään lähinnä pukeutumisetikettiä ja muita etiketin nyansseja. Kyllähän se niitäkin sisälsi, mutta tässä suhteessa kirja osoittautui myös syvällisemmäksi teokseksi. Konstig pohdiskelee ja filosofoi usein mielenkiintoisesti myös etiketin ”piilo-opetussuunnitelmaa” ja mitä se ytimellään tavoittelee. Välillä käytiin hupailemassa esimerkiksi miekkailun ja ratsastuksen parissa, mutta yritettiin tavoitella ulkonaisten asioiden syvempää merkitystä. Isona teemana nousi esiin oman luonteen kehittäminen.
Kirjan ajatuksena on opetella ”miehisiä hyveitä”. Kirja käsittelee sitä, kuinka klassiseen herrasmies ihanteeseen on kuulunut monenlaisia erilaisia asioita. Toisaalta käytökseen ja ulkonaiseen pukeutumiseen liittyviä. Toisaalta itsensä jatkuvaan kehittämiseen ja oman luonteensa jalostamiseen liittyviä seikkoja. Herrasmiehenä oleminen ei saisi olla haarniska, joka vain puetaan hetkeksi, vaan sen tulisi heijastaa ihmistä. Miten usein kuitenkin onkaan niin, että ne meille kaikkein läheisimmät ihmiset, puoliso ja lapset, näkevät meistä sen huonoimman version, kun haarniska tippuu.
Siistin pukeutumisen lisäksi herrasmiehen ulkonaiseen olemukseen kuuluu kaikin puolin hyvä käytös. Aion tosin syödä tämän kirjankin jälkeen herneet, vaikken saisi niitä vangittua haarukan koveralle puolelle, enkä aio hankkia mäyränkarvoista tehtyä partavaahdon sudinta. Mutta ehkä päällimmäiseksi ajatukseksi jäi, että tasoaan voi aina nostaa. Osa klassisista tavoista aiheuttaisi nykyään myös enemmän epämukavuutta ja herättäisi huomiota. Se olisi helposti itsetarkoituksellista ja muuttuisi teennäiseksi liveroolipelaamiseksi, mitä ei tavoitella.
Konstig pyörittelee erilaisia herrasmieheyteen liittyviä piirteitä ja sen yhteyttä ritariaikaan. Mielenkiintoista on, että taustalta löytyy yhteys ritariaikaan ja ritariromantiikkaan. Ritarit taas eivät olleet mitään hempeitä runopoikia, vaan usein ammattisotilaita ja ammattitappajia. Kuitenkin tähän yhdistyi hyveiden vaaliminen ja myös esimerkiksi runouden harrastaminen. Runoilevat ritarit eivät olekaan vain naistenromaanien väritystä! Konstig maalaa historian esimerkeistä kuinka ritariaatteessa on elänyt ajatus ritarista, jossa eräänlainen sivistys ja kaunoisieluisuus yhdistyy tappajan vaistoon. Herrasmiehen tulee olla ”suavier in modo, fortier in re”; tavoiltaan pehmeä, suoritukseltaan voimakas.
Herrasmies toimii siten, että muilla olisi mahdollisimman mukavaa. Huono ja vulgaari käytös paljastaisi vain alhaisen mielen, tai matalan kasvatuksen ja matalan seuran. Tulisi kyetä olemaan samaan aikaan hyvä ja miellyttävä seuramies sekä tulemaan lähimmäistään vastaan, kuitenkin periaatteensa säilyttäen.
Kirjailija hahmottelee, että herrasmieheyteen toisaalta kuuluu esimerkillinen käytös: siihen liittyy niin ovien avaamista ja kohteliaisuutta ja tapojen tuntemista. Erityisen tärkeää on se, miten hyvin hän kohtelee naisia. Herrasmiehellä tulisi olla paljon erilaisia tietoja ja taitoja. Näiden myötä hänestä voi kasvaa kypsä aikuinen, jonka sanomisilla on painoarvoa, gravitasia. Tavoitteena on kypsyys – sellainen henkilö on puheissaan viisas, teoissaan järkevä.
Vanha englantilainen herrasmieskoulu piti sisällään monien tietojen ja kulttuurin opiskelua, joiden tuli yhdistyä jalostuneeseen luonteeseen. Älyllä on oma tehtävänsä, mutta se ei riitä vielä mihinkään. Tarvitaan luonnetta ja uskoa. Arvoina nousivat esiin vastuullisuus, hyväntekeväisyys, järjestelmällisyys toimissa, usko, velvollisuus, säädyllisyys, siveellisyys ja kohtuullisuus.
Toisaalta herrasmieheyteen kuuluu siis itsensä sivistäminen. Toisaalta oli mielenkiintoista havaita, kuinka kristillinen maailmankatsomus nousi tasaisesti teoksessa taustalla esiin. Kuten eräs käsitelty ajattelija totesi, että herrasmiehen hyveisiin kuuluu lähtökohtana kristillinen maailmankatsomus ja sen perustalle rakentuvat hyvät tavat ja luonne. Vasta niiden jälkeen tulee tietojen ja taitojen kehittäminen. Luonnetta kehitettiin englantilaisen herrasmieskoulun opetussuunnitelmassa myös esimerkiksi rugbykentällä.
Konstig toteaa, ettei miehen malleja ole nykyisin tarjolla kovin moninaisesti. ”On sukupuoleton pehmomies, jossa on enemmän abstraktia ihmistä kuin miestä. Ja sen vastakohtana ja vastalauseena on tarjolla äijä – joka taas usein muistuttaa enemmän teinipoikaa kuin miestä. Nämä on mahdollista yhdistääkin. Äijän parta, äijän jutut poikien kesken; julkisuudessa, töissä ja vaimon edessä taas pehmeä neutri. Ajoittain tuntuu kuin klassisen herrasmiehen ihanteessa olisi yhden sisällä enemmän liikkumavaraa kuin niissä miesten rooleissa, joita meille nykyään tarjotaan. Herrasmiehiä on monenlaisia hierarkkisesta Mannerheimista sydämelliseen professoriin. Yhteistä kaikille on se, että he ovat valinneet vaikeamman tien.”
Vaikeammalla tiellä Konstig viittaa jälleen luonteen kehittämiseen ja ”luonnon yli” nousemiseen. Luonnon tielle pystyy kuka vain. Se on helpoin mahdollinen. Loppuelämä sipsejä sohvalla. Se on tyytymistä siihen mitä on, leveä ja pehmeä tie laakson pohjalle, jossa puhutaan omista haluista ja mieliteoista. Siellä on hauskaa, jos joku on päihteissä tai eläimellinen. Korostetaan rahvaanomaisuutta. Nauretaan kuolleille, joita pidetään itseä tyhmempinä, sitä tyhmempinä mitä kunniakkaammin ovat eläneet ja ivataan niitä, jotka yrittävät kulkea toista tietä.
Toinen tie on kamppailua luonnon voittamiseksi ja tämä hyveen tie on kapea, jyrkkä ylämäki. Se johtaa korkealle. Se on entropian ja painovoiman voittamista, fyysistä kamppailua samoin kuin moraalista kamppailua ja sosiaalista kehitystä paremmaksi ihmiseksi. Samalla se myös tarjoaa kamppailua, kun kaikki muut tarjoavat helppoa elämää ja se tarjoaa velvollisuuksia, kun kaikki muut tarjoavat vain vapautta.
”Jos nämä tarjoukset eivät kuulosta hyvältä, se saattaa johtua siitä, että olet 2000-luvun ihminen. Me kaipaamme nykyaikana kipeämmin kuin koskaan jotakin, mihin kiinnittyä. Me kaipaamme siis velvollisuuksia. Luulemme, minun tavoin, tulevamme onnellisiksi, jos saamme kaiken mitä haluamme. Mutta vapaus ei tee meitä onnelliseksi, koska täysi vapaus tarkoittaa, ettei meitä tarvita mihinkään. Velvollisuudet tarkoittavat, että meitä tarvitaan. Että meidän olemassaolollamme on merkitystä. Että meillä on jotakin mihin kiinnittyä.”
(Vuosi herrasmiehenä, WSOY 2017)
Kysymys: Onko pelastettujen kirkkaudessa eroja? Onko taivaaseen päässeitten kruunut eri kirkkaustasoisia (Ilm. 4:4)? Saako joku kirkkaamman ja miksi?
Aluksi on todettava, että Raamattu puhuu paitsi maallisen vaelluksensa päättäneiden, taivaassa olevien ihmisten kruunuista myös kirkkaudesta. Kruunuihin viittaavat ainakin seuraavat jakeet:
Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte. Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa; he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman. (1. Kor. 9:24–25)
Tästedes on minulle talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestymistään rakastavat. (2. Tim. 4:8)
Minä tulen pian; pidä, mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi sinun kruunuasi. (Ilm. 3:11)
Ja valtaistuimen ympärillä oli kaksikymmentä neljä valtaistuinta, ja niillä valtaistuimilla istui kaksikymmentä neljä vanhinta, puettuina valkeihin vaatteisiin, ja heillä oli päässänsä kultaiset kruunut. (Ilm. 4:4; ks. myös 4:24)
Taivaassa saatavasta kirkkaudesta apostoli Paavali puolestaan kirjoittaa: mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut. (Room. 8:30c)
Mutta onko siis kristittyjen kruunuissa siis eri kirkkausasteita? Kysymystä voitaisiin ehkä laajentaa pohtimalla, saavatko kristityt itse taivaassa jonkin tietyn asteisen kirkkauden, ja jos näin on, miten tuo kirkkaus määräytyy. Tällaisen kysymyksen taustalla saattaa olla ajatus, jonka mukaan jokin kristityn ajallisen elämän aikana tapahtuneesta – esimerkiksi hänen hurskas vaelluksensa tms. – vaikuttaisi siihen, miten hänet palkitaan tulevassa elämässä taivaassa.
Kaikki taivaassa olevat ovat yhtä lailla pelastuneita, samalla tavoin osallisia iankaikkisesta elämästä Jumalan yhteydessä. Tämä pelastus ja pääsy taivaaseen on mahdollinen ainoastaan Kristuksen tähden, Hänen täydellisen kuulaisuutensa ja sovitustyönsä tähden. Pelastus on lahja, jonka ihminen saa vastaanottaa yksin armosta, uskon kautta. Tästä Augsburgin tunnustuksen artikla IV lausuu:
Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4). (Room. 3:21 ss; Room. 4:5)
Tämä vanhurskauttava usko tuottaa kristityn elämässä välttämättä myös hyviä hedelmiä, toisin sanoen Jumalan mielen mukaisia tekoja. Tästä asiasta tunnustuksen artikla VI opettaa näin:
Samaten seurakuntamme opettavat, että tämän uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja että hyviä, Jumalan käskemiä tekoja pitää tehdä sen tähden että se on Jumalan tahto, ei siksi, että luottaisimme ansaitsevamme näiden tekojen avulla vanhurskauden Jumalan edessä. Sillä syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus otetaan vastaan uskolla, niin kuin Kristuksen sanakin vakuuttaa: Kun olette tehneet (Luuk. 17:10) tämän kaiken, sanokaa: ”Me olemme ansiottomia palvelijoita.”
Toisin sanoen, kristittyjen tekemät Jumalan mielen mukaiset hyvät teot eivät ole heidän pelastuksensa edellytys. Hyvät teot ovat seurausta siitä, että ihminen on jo saanut tulla Kristuksen pelastamaksi. Kukaan ei siis pääse taivaaseen tai lopulta ole siellä hyvien tekojensa tähden, vaan yksin Kristuksen tähden.
Samalla pyhän Raamatun yksiselitteinen opetus on se, että Jumala palkitsee uskovat heidän hyvistä teoistaan maailmassa. Matteuksen evankeliumin kuudennessa luvussa Jeesus opettaa:
Kavahtakaa, ettette harjoita vanhurskauttanne ihmisten nähden, että he teitä katselisivat; muutoin ette saa palkkaa Isältänne, joka on taivaissa. Sentähden, kun annat almuja, älä soitata torvea edelläsi, niinkuin ulkokullatut tekevät synagoogissa ja kaduilla saadakseen ylistystä ihmisiltä. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa. Vaan kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee, että almusi olisi salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle. (Matt. 6:1–4)
Edelleen apostoli Paavali kirjoittaa asiasta näin: Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan. (1. Kor. 3:7–8)
Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää, on hän saava palkan; (1. Kor. 3:12–14)
Sillä siitä, että julistan evankeliumia, ei minulla ole kerskaamista; minun täytyy se tehdä. Voi minua, ellen evankeliumia julista! Sillä jos vapaasta tahdostani sitä teen, niin minulla on palkka; mutta jos en tee sitä vapaasta tahdostani, niin on huoneenhaltijan toimi kuitenkin minulle uskottu. (1. Kor. 9:16–17)
Vielä apostoli Johannes kehottaa seurakuntaa: Ottakaa vaari itsestänne, ettette menetä sitä, minkä me olemme työllämme aikaansaaneet, vaan että saatte täyden palkan. (2. Joh. 8)
Ilmestyskirjassa sama apostoli kirjoittaa, että taivaassa 24 vanhinta rukoilevat kumartaen Jumalan edessä ja sanovat:
Ja pakanakansat ovat vihastuneet, mutta sinun vihasi on tullut, ja tullut on aika tuomita kuolleet ja maksaa palkka sinun palvelijoillesi profeetoille ja pyhille ja niille, jotka sinun nimeäsi pelkäävät, pienille ja suurille, ja turmella ne, jotka maan turmelevat. (Ilm. 11:18)
Edelleen ajatus uskovien hyvien tekojen ja taivaassa saatavan kirkkauden välisestä yhteydestä liittynee puolestaan Danielin kirjan 12 luvun sanoihin: Ja taidolliset loistavat, niinkuin taivaanvahvuus loistaa, ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niinkuin tähdet, aina ja iankaikkisesti. (Dan. 12:3)
Myös luterilainen tunnustus opettaa tästä asiasta, jopa enemmän kuin ehkä joskus tullaan ajatelleeksi. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa Melanchthon kirjoittaa seuraavasti:
Tällä kohden lisäämme myös muutaman sanan palkinnoista ja ansioista. Me opetamme, että uskovien hyvistä teoista on luvattu palkintoja. Me opetamme, että hyviä tekoja seuraa ansio, ei kuitenkaan syntien anteeksiantamus, armo eikä vanhurskautus, jotka me saavutamme ainoastaan uskolla, vaan muita ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja tässä elämässä ja sen jälkeen, koskapa Paavali sanoo: (1 Kor. 3:8) ”Jokainen on saava oman palkkansa oman työnsä mukaan.” On siis ole erilaisia palkintoja erilaisista vaivannäöistä. Syntien anteeksiantamus sen sijaan on kaikille samanlainen ja yhtäläinen, samoin kuin Kristus on yksi, ja se tarjotaan lahjaksi kaikille, jotka uskovat, että synnit annetaan heille anteeksi Kristuksen tähden. Syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus saadaan siis yksinomaan uskon kautta, ei minkään tekojen tähden. Tämähän koetaan todeksi omantunnon kauhuissa: Jumalan vihaa vastaan ei voida asettaa mitään meidän tekojamme, niin kuin Paavali selvästi sanoo: (Room. 5:1s.) ”Koska me olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon” jne. Mutta koska usko tekee meidät Jumalan lapsiksi, se tekee meidät myös Kristuksen kanssaperillisiksi. Koska me emme siis omilla teoillamme ansaitse vanhurskautusta, joka tekee meidät Jumalan lapsiksi ja Kristuksen kanssaperillisiksi, me emme myöskään ansaitse iankaikkista elämää omilla teoillamme. Sen saavuttaa usko, koska usko vanhurskauttaa meidät ja koska sillä näin on leppynyt Jumala. Iankaikkinen elämä kuuluukin vanhurskautetuille tämän sanan mukaisesti: (Room. 8:30) ”Ne, jotka hän on vanhurskauttanut, hän on myös kirkastanut.” Neuvoessaan meitä Jumalan käskyn mukaisesti kunnioittamaan vanhempia Paavali mainitsee tuohon käskyyn liittyvästä palkinnosta. Ei hän näin tehdessään kuitenkaan sitä tarkoita, että vanhempia kohtaan osoittamamme kuuliaisuus vanhurskauttaisi meidät Jumalan edessä. Mutta kun kuuliaisuus toteutuu vanhurskautetuissa, se ansaitsee muita suuria palkintoja. Yhtä kaikki Jumala panee pyhänsä koetukselle monin tavoin ja viivyttää usein vanhurskaiden tekojen palkitsemista, jotta pyhät oppisivat olemaan luottamatta omaan vanhurskauteensa ja ennemmin tavoittelemaan Jumalan tahdon toteuttamista kuin palkintoja. Tästä ovat osoituksena Job, Kristus ja muut pyhät. Tätä opettavat meille myös monet psalmit, jotka lohduttavat meitä jumalattomien menestyksen varalta, kuten Ps. 36: (Ps. 37:1) ”Älä vihastu.” Ja Kristus sanoo: (Matt. 5:10) ”Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta.”
vaikka vanhurskautus ja iankaikkinen elämä kuuluvat uskon piiriin, hyvät teot silti ansaitsevat muita, ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja, joita on eriasteisia, niin kuin sana sanoo: (1 Kor. 3:8) ”Kukin on saava oman palkkansa oman työnsä mukaan.” Evankeliumin mukainen vanhurskaus, joka kuuluu armonlupauksen piiriin, ottaa lahjaksi vastaan vanhurskautuksen ja eläväksi tekemisen. Lain täyttämys sen sijaan, joka seuraa uskoa, kuuluu lain piiriin, eikä siinä tarjota eikä makseta palkkaa lahjaksi, vaan meidän tekojemme mukaan. Mutta ne, jotka tämän palkan ansaitsevat, ovat vanhurskautettuja jo ennen kuin täyttävät lakia. Heidät on siis jo sitä ennen siirretty Jumalan Pojan valtakuntaan, niin kuin (Kol. 1:13) Paavali sanoo, ja heistä on tullut Kristuksen kanssaperillisiä. (Room. 8:17)
Vaikka nyt siis lakia täyttämällä ansaitaan palkka, niin kuin palkka varsinaisesti kuuluukin lain piiriin, meidän tulee kuitenkin pitää mielessä evankeliumi, joka suo meille vanhurskautuksen lahjaksi Kristuksen tähden. Emme me myöskään täytä lakia, emmekä sitä voikaan täyttää ennen kuin olemme Jumalan kanssa sovitettuja, vanhurskautettuja ja uudestisyntyneitä. Ei liioin tuo laintäyttämys kelpaisi Jumalalle, jollei hän hyväksyisi meitä uskon tähden. Mutta kun Jumala uskon tähden hyväksyy ihmiset, on alulle pantu laintäyttämyskin hänelle mieluinen ja sen osaksi tulee palkka sekä tässä elämässä että sen jälkeen.
Nämä hyvät hedelmät perustuvat Jumalan käskyyn ja niitä on tehtävä Jumalan kunniaksi ja hänen käskynsä tähden. Niihin liittyy myös palkintoja.
Edelleen Yksimielisyyden ohje opettaa: Jumalahan tahtoo ja käskee nimenomaan, että uskovien on tehtävä hyviä tekoja. Pyhä Henki saa niitä uskovissa aikaan. Kristuksen tähden Jumala hyväksyy ne ja lupaa ne runsaasti palkita sekä tässä että tulevassa elämässä.
Tunnustuksen puolustus ikään kuin summaa asian seuraavasti:
Pietari (1 Piet. 1:10) sanoo: ”Te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen.” Myöntäväthän vastustajatkin, että vanhurskautetut ovat Jumalan lapsia ja Kristuksen kanssaperillisiä. Myöhemmin sitten teot, jotka ovat Jumalalle uskon tähden mieluisia, ansaitsevat muita, ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja. Pyhien kirkkaudessa on näet oleva eri asteita.
Raamattu ei puhu kovin yksityiskohtaisesti siitä, minkälaisia kristittyjen saamien kirkkauden asteet ovat tai mitä ne heidän taivaallisen elämänsä kannalta merkitsevät. Myöskään tunnustuskirjat eivät pyri määrittelemään tätä asiaa tarkemmin. Joka tapauksessa yksi asia on varma: Taivaassa ei tietenkään enää ole syntiä, ovathan siellä olevat ihmiset nimenomaan niitä, joiden synnit on Kristuksessa sovitettu ja anteeksi annettu. Koska taivaassa ei siis enää ole syntiä, ei siellä täten myöskään ole minkäänlaista kateutta tai vertailua erilaisten ”kirkkauden asteiden” välillä. Kaikki ovat yhtä lailla pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä, ja siten myös päässeet maailman suuresta ahdistuksesta taivaaseen. Siellä he ovat yhdessä Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat Häntä iankaikkisesti Hänen läsnäolossaan (Ilm. 7:14–15).
– Harri Huovinen