Raamattu käyttää sekä ilmausta ”puhua kielellä” (esim. 1. Kor. 14:2) että ”puhua kielillä” (esim. 1. Kor. 14:5). Vanhassa testamentissa tällainen ilmaus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että vieras kansa tulee ja puhuu sellaista kieltä, jota ei tunneta (esim. 5. Moos. 28:49). He puhuvat vierasta kieltä. Kun Paavali opettaa vieraalla kielellä tai kielillä puhumisesta, hän ajattelee, että tällainen puhuja voi yrittää vieraan kielen puheellaan opettaa muita (esim. 1. Kor. 14:6). Toisaalta hän voi myös yrittää näin johtaa seurakunnan rukousta (esim. 1. Kor. 14:14).
Ensimmäisen kerran Uudessa testamentissa mainitaan kielilläpuhuminen helluntaina, Pyhän Hengen laskeutuessa opetuslapsiin. Henki laskeutui kunkin ylle kielen muotoisena, ja opetuslapset saivat kukin (vieraan) kielen puhuttavakseen (Ap. t. 2:3–4). Tässä kielilläpuhuminen oli siis evankeliumin julistuksen palveluksessa. Opetuslapset julistivat itselleen kenties tuntemattomalla kielellä, mutta kuitenkin olemassaolevalla ja paikalla olevien ymmärtämällä kielellä. Ihme viestitti sitä, että evankeliumin oli tarkoitus levitä kaikkien kansojen ja kieliryhmien pariin (vrt. Ilm. 5:9). Todennäköisimmin juuri tällaista evankeliumin julistusta maan ääriin, uusilla kielillä tarkoitetaan myös Markuksen evankeliumin lopussa: Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä (Mark. 16:17).
Apostolien teoissa mainitaan myöhemminkin uusien kristittyjen puhuneen kielillä: Kun Pietari vielä näitä puhui, tuli Pyhä Henki kaikkien päälle, jotka puheen kuulivat. Ja kaikki ne uskovaiset, jotka olivat ympärileikatut ja olivat tulleet Pietarin mukana, hämmästyivät sitä, että Pyhän Hengen lahja vuodatettiin pakanoihinkin, sillä he kuulivat heidän puhuvan kielillä ja ylistävän Jumalaa. (Ap. t. 10:44–46). Millaista puhe kielillä tässä tilanteessa oli? Tapahtuma on niin samankaltainen helluntain tapahtumien kanssa, että luonnollisinta on ymmärtää kyseessä olevan jonkun tunnetun vieraan kielen puhuminen (samoin Ap. t. 19:6).
Mitä sitten olisi sanottava Paavalin opetuksesta Ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvuissa 12–14? Korintin kaupungissa latina oli hyvin yleisesti käytetty kieli. Kreikka taas oli tuon ajan yleiskieli, jota puhuttiin laajasti. Juutalaisille tuttu oli puolestaan aramea, ja hurskaimmille pyhä kieli heprea, jota rabbit saattoivat nimittää myös enkelien kieleksi (vrt. 1. Kor. 13:1). Näiden lisäksi suurkaupungissa oli varmasti muitakin kieliryhmiä. On siis luonnollista ajatella, että kun vieläpä seurakunta joutui usein kokoontumaan kodeissa, eivätkä kaikki kristityt mahtuneetkaan kerralla yhteen kotiin, niin kieli oli eräs seurakuntaa jakava tekijä. Etenkin juutalaistaustaisille heprea saattoi olla itsestään selvä rukouksen kieli. Mutta sitäpä ei moni pakanakristitty osannut. Paavalin neuvot mainitussa Korinttolaiskirjeen jaksossa voidaan ilman ongelmia lukea tästä näkökulmasta. Hän tahtoo vierasta kieltä puhuvien ja sillä rukoilevien käyttävän kaikkien ymmärtämää kieltä. Tai sitten heidän pitäisi osata kääntää (dihermeneuoo) se, mitä sanovat. Muun muassa muutoin hankalasti ymmärrettävä VT:n lainaus tuntuisi tukevan tällaista käsitystä: Laissa on kirjoitettuna: ”Vieraskielisten kautta ja muukalaisten huulilla minä olen puhuva tälle kansalle, eivätkä he sittenkään minua kuule, sanoo Herra” (1. Kor. 14:21). Lainaus on kohdasta Jes. 28:11, jossa ajatus on se, että Jumala rankaisee kansaansa lähettämällä valloittajakansan, joka puhuu vierasta kieltä. Paavalin mukaan siis tuntematon (mutta oikeasti puhuttu) kieli oli VT:ssa merkki uskottomille, että Jumala on tuominnut heidät. Seurakunnassa taas ei puhuta tällaista ”tuomion kieltä”, vaan ymmärrettävää evankeliumin sanomaa.
Yllä mainitulla tavalla myös pääsääntöisesti niin kirkkoisät kuin uskonpuhdistajatkin ymmärsivät Paavalin opetuksen. Tunnustuskirjammekin käsittelevät kieliä siinä yhteydessä, kun perustellaan, miksi latinan rinnalle on otettu käyttöön myös kansankieli: Miltei kaikki tavanomaiset jumalanpalvelustavat ovat käytössä, paitsi että muutamissa kohdissa latinalaisten laulujen ohella lauletaan saksalaisia, jotka on otettu mukaan kansan opettamiseksi. Jumalanpalvelustavat ovat näet tarpeellisia ennen kaikkea oppimattomien opettamiseksi. Paavalikin määrää käyttämään kieltä, jota seurakunta ymmärtää. (CA XXIV, 2–4).
Miten sitten olisi suhtauduttava siihen ilmiöön, että monet kristityt tänään puhuvat ja rukoilevat kielillä ilman, että sitä on tarkoitus kenenkään ymmärtää? Ensinnäkin on muistettava, että kyseessä on yleisesti uskonnoissa tunnettu ilmiö. Se ei siis ole mikään varma merkki todella hengellisestä toiminnasta. Toiseksi tällainen kielillä rukoileminen ei ole välttämätön osa kristillistä hartautta, eihän Raamattu kerro Jeesuksenkaan rukoilleen tällä tavoin. Kolmanneksi jos kristitty kokee tällaisen kielillärukoilemisen itselleen hengellisesti rakentavaksi ja messuun tuloaan sekä raamatunlukuaan ynnä rukouselämäänsä tukevaksi, on hänen lupa näin rukoilla yksityisesti (1. Kor. 14:4). Moni kielillä rukoileva kokee, että tällaisesta rukouksesta on apua, kun sanat loppuvat; se voi olla lyhyt hätähuuto toisen puolesta, oman hankalan olon purkamista tai mieleen tulevan asian puolesta huokaamista. Joissakin jumalanpalveluksen ulkopuolisissa tilanteissa kielillä rukoilemista voidaan käyttää myös pienemmässä ryhmässä, jos se kaikille sopii, pysyy kontrollissa, selitetään, arvioidaan ja puretaan kokemus.
