Kysymys: “Mietin Raamatun lausetta: ‘Muista Luojaasi nuoruudessasi ennen kuin joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: Nämä eivät minua miellytä…’ (Saarnaaja 12:1) Onko jo nuoruudesta asti Luojaansa muistaneilla helpompi vanhuus? Vai tarkoittaako kohta vain sitä, että vanhana ja vaivaisena on vaikeampi löytää apua Luojalta/Jeesukselta?”
Vastaus: Kiitos kysymyksestä! Jotta ymmärtäisimme, mitä Saarnaaja 12:1 merkitsee, kohta täytyy lukea asiayhteydessään, joka alkaa jakeesta 11:7 ja loppuu jakeeseen 12:8.
7 Suloinen on valo, ja silmille tekee hyvää nähdä aurinkoa.
8 Niin, jos ihminen elää vuosia paljonkin, iloitkoon hän niistä kaikista,
mutta muistakoon pimeitä päiviä, sillä niitä tulee paljon.
Kaikki, mikä tulee, on turhuutta [tai: “katoavaisuutta”].9 Iloitse, nuorukainen, nuoruudessasi,
ja sydämesi ilahuttakoon sinua nuoruusikäsi päivinä.
Vaella sydämesi teitä
ja silmiesi halun mukaan;
mutta tiedä: Jumala tuo sinut tuomiolle kaikesta tästä.10 Karkoita suru sydämestäsi
ja torju kärsimys ruumiistasi [kirjaimellisesti “lihastasi”],
sillä nuoruus ja aamurusko ovat turhuutta [tai: “katoavaisuutta”].
1 Ja muista Luojaasi nuoruudessasi,
ennen kuin pahat päivät tulevat
ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova:”Nämä eivät minua miellytä”;
2 ennen kuin pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet,
ja pilvet palajavat sateen jälkeenkin –3 jolloin huoneen vartijat vapisevat
ja voiman miehet käyvät koukkuisiksi
ja jauhajanaiset ovat joutilaina, kun ovat menneet vähiin,
ja akkunoista-kurkistelijat jäävät pimeään,4 ja kadulle vievät ovet sulkeutuvat
ja myllyn ääni heikkenee
ja noustaan linnun lauluun
ja kaikki laulun tyttäret hiljentyvät;5 myös peljätään mäkiä,
ja tiellä on kauhuja,
ja mantelipuu kukkii,
ja heinäsirkka kulkee kankeasti,
ja kapriisinnuppu on tehoton;
sillä ihminen menee iankaikkiseen majaansa,
ja valittajat kiertelevät kaduilla –6 ennenkuin hopealanka katkeaa
ja kultamalja särkyy
ja vesiastia rikkoutuu lähteellä
ja ammennuspyörä särkyneenä putoaa kaivoon.7 Ja tomu palajaa maahan, niinkuin on ollutkin,
ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin.8 Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja; kaikki on turhuutta
[tai: “Katoavaisuuksien katoavaisuus! sanoi saarnaaja. Kaikki on katoavaisuutta.”]! (Saarn. 11:7–12:8)
Saarnaajan kirja tarkastelee ihmiselämän katoavaisuutta, mikä tiivistyy katkelman loppujakeeseen 12:8, joka toistaa sanasta sanaan kirjan avausjakeen 1:2: “Katoavaisuuksien katoavaisuus! sanoi saarnaaja. Kaikki on katoavaisuutta.” Kirkkoraamatut 1933 ja -92 puhuvat “turhuudesta”, mutta heprean sanan hevel perusmerkitys on “kevyt henkäys”, jota sanan äänneasukin muistuttaa. Syntiinlankeemuksen jälkeen mikään maailmassa ei ole pysyvää, vaan kaikki on kirouksen ja katoavaisuuden alaista, kevyttä henkäystä, ohikiitävää. Muistuttamalla kaiken ajallisen katoavaisuudesta Saarnaajan kirja ohjaa meitä kahteen suuntaan: ensiksi kärsimään osamme maailmassa, näkemään vaivaa työssä, jonka tulos ei ole pysyvää, ja ottamaan katoavaisen elämämme vähäiset hengähdyshetket Jumalalta. “Ei ole ihmisellä muuta onnea kuin syödä ja juoda ja antaa sielunsa nauttia hyvää vaivannäkönsä ohessa; mutta minä tulin näkemään, että sekin tulee Jumalan kädestä.” (Saarn. 2:24) Toiseksi Saarnaajan opetus kaiken ohikiitävyydestä “auringon alla” ajaa etsimään turvaa taivaan Jumalasta, joka on ikuinen ja pysyvä. “Loppusana kaikesta, mitä on kuultu, on tämä: Pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä, sillä niin tulee jokaisen ihmisen tehdä. Sillä Jumala tuo kaikki teot tuomiolle, joka kohtaa kaikkea salassa olevaa, olkoon se hyvää tai pahaa.” (Saarn. 12:13–14)
Saarn. 11:7–12:8 katsoo tätä taustaa vasten nuoruutta ja vanhuutta. Saarn. 11:7–12:1 kehottaa ihmistä elämään täysin rinnoin ja nuorta iloitsemaan terveydestään ja voimastaan, mutta muistuttaa, että kaikki on katoavaista. Siksi nuoren tulee täyttä elämää eläessäänkin “muistaa Luojaansa” (12:1), joka “tuo hänet kaikesta tuomiolle” (11:9), jopa “siitä, mikä on salassa” (12:14). Täyden elämän etsiminen ei saisi johtaa unohtamaan Jumalaa, sillä nuoruus katoaa, vaihtuu vanhuteen ja päättyy aina lopulta kuolemaan, jonka jälkeen Jumala tuomitsee jokaisen tekojensa mukaan. Saarnaaja siirtyykin nuoruuden kuvauksesta kuvaamaan vanhuutta värikkäin allegorioin. Seuraan selityksessäni Karl Keilin ja Franz Delitzschin kommentaaria.
“Ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: ‘Nämä eivät minua miellytä’” (12:1)
Nuori kohtaa aikanaan vanhuuden vaivojen sävyttämät vuodet, ja siksi hän ei saa unohtaa Jumalaa, Tuomaria, nuorudessaankaan.
“Ennen kuin pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet, ja pilvet palajavat sateen jälkeenkin” (12:2)
“Aurinko ja päivänvalo” tarkoittavat elämän henkäystä (ruaḥ ḥajjiim tai nišmath ḥajjiim), jolla Jumala tekee ihmisestä elävän olennon (“sielun”, 1. Moos. 2:7). Raamattu vertaa nimittäin elämän henkäystä “Herran lamppuun” (Sananl. 20:27) ja “valoon, joka ihmisessä on” (Matt. 6:23). Kun Jumala ottaa elämän henkäyksen pois, ihminen kuolee (Saarn. 12:7; Ps. 104:29). “Kuu” tarkoittaa ihmisen sielua (nefeš), joka elää elämän henkäyksen vaikutuksesta ja elävöittää hänen ruumiinsa, ja “tähdet” todennäköisesti ihmisen viittä aistia. Nämä kaikki pimenevät ihmisen kuollessa. Pyhällä maalla sadekausi osuu koleaan talveen. Siksi pilvinen päivä on Raamatussa onnettomuuden päivää (Jooel 2:2; Sef. 1:15). Vitsausta kuvataan rankkasateeksi (Hes. 13:13, 38:22). “Pilvet palaavat sateen jälkeenkin” tarkoittaa siis, että kun koleassa vanhuudessa yksi vaiva – “sade” – väistyy, toinen kohta jo seuraa.
“Jolloin huoneen vartijat vapisevat ja voiman miehet käyvät koukkuisiksi ja jauhajanaiset ovat joutilaina, kun ovat menneet vähiin, ja akkunoista-kurkistelijat jäävät pimeään.” (12:3)
“Huone” tarkoittaa ruumista sielun ja elämän henkäyksen asuinsijana. “Huoneen vartijat” ovat kädet ja käsivarret, jotka ovat nuorella miehellä suojelleet ruumista vaaroilta mutta vanhuksella käyvät “vapiseviksi”. “Voiman miehet” ovat jalat, joissa miehen voiman ajateltiin asuvan (Ps. 147:10; Laul.l. 5:15). Ne käyvät vanhuksella “koukkuisiksi”. “Jauhajanaiset” ovat hampaat. Ne ovat “joutilaita”, koska käyvät vanhuksella “vähiin”. “Akkunoista kurkistelijat” ovat silmämunat silmäkuopissa, jotka “pimentyvät” näön heiketessä.
“Ja kadulle vievät ovet sulkeutuvat ja myllyn ääni heikkenee ja noustaan linnun lauluun ja kaikki laulun tyttäret hiljentyvät.” (12:4)
“Kadulle vievät ovet” ovat alkutekstin mukaan “kadulle vievät kaksoisovet”, mikä tarkoittaa leukoja (Job. 41:5). Vanhuksen leuat “sulkeutuvat”, koska “myllyn ääni heikkenee” eli hampaiden harventuessa hän ei pysty enää pureskelemaan ruokaansa äänekkäästi vaan joutuu syömään sen imeskellen. “Hän nousee linnun lauluun” kuvaa sitä, että aistien ja kognitiivisten toimintojen heiketessä vanhus käy säikyksi. “Laulun tyttäret” tarkoittaa säveliä. “Kaikki laulun tyttäret hiljentyvät” tarkoittaa, että heikkenevä vanhus ei enää löydä nautintoa äänekkäästä musiikista, kuten vanha Barsillai sanoi: “Tahi kuuluisiko minusta enää miltään laulajain ja laulajattarien laulu?” (2. Sam. 19:35)
“Myös peljätään mäkiä, ja tiellä on kauhuja, ja mantelipuu kukkii, ja heinäsirkka kulkee kankeasti, ja kapriisinnuppu on tehoton; sillä ihminen menee iankaikkiseen majaansa, ja valittajat kiertelevät kaduilla.” (Saarn. 12:5)
“Myös pelätään mäkiä, ja tiellä on kauhuja” jatkaa edellisen jakeen kuvausta vanhuksen käymisestä pelokkaaksi. Tavallinen mäki käy ylivoimaiseksi esteeksi, eikä vanhus uskalla enää liikkua. “Mantelipuu kukkii” viittaa vanhuksen valkoisiksi käyviin hiuksiin, koska mantelipuun kukinnot ovat valkoiset. “Heinäsirkka kulkee kankeasti” kuvaa vanhuksen kankeaksi käyvää liikettä nivelten, erityisesti lantion jäykistyessä iän myötä. “Kapriisinnuppu on tehoton” viittaa vanhuksen heikkenevään ruokahaluun, koska kapriksen nuppua käytettiin herättämään ruokahalua. “Ihminen menee iankaikkiseen majaansa” tarkoittaa kuolemaa ja hautaamista, sillä “iankaikkinen maja” tarkoittaa tässä yhteydessä hautaa. “Valittajat kiertelevät kaduilla” kuvaa hautajaisiin palkattavaa ammattivalittajien joukkoa norkoilemassa kylällä odottaen vanhuksen kuolemaa, että he pääsisivät töihinsä.
“Ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy ja vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä särkyneenä putoaa kaivoon.” (Saarn. 12:6)
“Hopealanka” tarkoittaa selkärankaa ihmisen elämänlankana, joka kannattelee “kultamaljaa” eli päätä. “Hopeamaljan katkeaminen” ja “kultamaljan särkyminen” tarkoittaa selkärangan ja pään voimien pettämistä kuolemassa. “Vesiastian rikkoutuminen” ja “särkyneen ammennuspyörän putoaminen kaivoon” on kuvina otettu syvästä kaivosta, josta ammennettin vettä vinssillä nostettavalla astialla. Ammennuspyörän edestakainen liike kuvaa hengitystä, joka vanhuksella heikkenee, käy katkonaiseksi ja lopulta lakkaa. “Vesiastia rikkoutuu lähteelle ja ammennuspyörä särkyneenä putoaa kaivoon” tarkoittaa, että vanhuksen hengitys päättyy kuolonkorinaan.
“Ja tomu palajaa maahan, niinkuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin.” (Saarn. 12:7)
Ihminen, joka alussa luotiin maan tomusta (1. Moos. 2:7), kuolee ja tulee tomuksi jälleen (1. Moos. 3:19), kun Jumala vetää elämän hengen pois. “Katoavaisuuksien katoavaisuus! sanoi saarnaaja. Kaikki on katoavaisuutta.” (Saarn. 12:8)
Palaamme kysyjän kysymykseen: “‘Muista Luojaasi nuoruudessasi ennen kuin joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: Nämä eivät minua miellytä…’ (Saarnaaja 12:1) Onko jo nuoruudesta asti Luojaansa muistaneilla helpompi vanhuus? Vai vain sitä, että vanhana ja vaivaisena on vaikeampi löytää apua Luojalta/Jeesukselta?” Saarnaaja 12:1 ei tarkoita kumpaakaan. Jae sanoo, että koska nuorenkin täytyy kerran kuolla, hän ei saa nuoruuden voimassaankaan unohtaa Luojaansa. Vain se, joka pelkää Luojaa ja Tuomaria, kestää kerran tuomiolla (Saarn. 12:13–14). Saarnaajan saarnan kaiken katoavaisuudesta ja viimeisestä tuomiosta on määrä ajaa meitä panemaan toivomme syntien anteeksiantamiseen, ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään, jotka ovat alkaneet veljemme Jeesuksen Kristuksen, Luojan ja Tuomarin voitolla synnistä, kuolemasta ja katoavaisuudesta. “Hän on totinen Jumala ja iankaikkinen elämä.” (1. Joh. 5:20)
Lähteet
https://www.studylight.org/commentaries/eng/kdo/ecclesiastes-11.html
https://www.studylight.org/commentaries/eng/kdo/ecclesiastes-12.html
Pasi Turunen: Kolmiyhteinen Jumala. Kolminaisuusopista ymmärrettävästi. – Kuva ja Sana; Tallinna 2021. 187 s.
Leo Meller käy luterilaisessa messussa! Sellainen uutinen alkoi jokunen vuosi sitten levitä julkisuudessa. Kaiken lisäksi se osoittautui todeksi. Uutinen yllätti, koska Mellerin perustamansa Patmos-lähetysjärjestö oli aikaisemmin tunnettu aika lailla erilaisen kristillisyyden edustajana.
Samalla tavalla hämmästyin, kun luin jostakin, että Patmos-lähetysjärjestön nykyinen toiminnanjohtaja TM Pasi Turunen oli julkaissut kirjan kolminaisuusopista. Kolminaisuusoppi ei ole perinteellisesti kuulunut niihin kristillisiin uskonkohtiin, joita on pidetty esillä siinä kristillisyydessä, jota olin ajatellut Patmos-lähetysjärjestön edustavan.
Ehkä tämä kaikki on kuitenkin linjassa sen kanssa, että sain tämän kirjan lähtiäisiksi käytyäni itse esiintymässä Radio Patmoksen ohjelmassa! Käynti oli oikein mukava ja innostava. Pääsinpä myös tutustumaan tosielämässä erääseen saman radioaseman palveluksessa olevaan facebookkaveriini, joka on tunnustukseltaan ortodoksi. Ja lähettäähän Patmos myös Lähetyshiippakunnan ohjelmia.
Maailma ei ole mustavalkoinen, ja kristikunnan monimuotoisuus on joskus hyvälläkin tavalla hämmentävää. Kaikki ei aina ole sitä, miltä se päällepäin näyttää. Ja pitäähän meidän uskoa, että missä ikinä usko ja kilvoitus otetaan tosissaan, siellä lähestytään niitä samoja Jumalan sanan aarteita, joista me luterilaiset elämme ja joita me pidämme esillä.
Otin Turusen kirjan pelokkaan epäilevästi käsiini. Sitä oli minulle kehuttu, mutta kun kyseessä ei ollut tunnetun luterilaisen teologin esitys, olin varautunut ja kriittinen. Mitähän villejä ajatuksia kohtaisin?
Hämmästykseni ja iloni olikin suuri, kun totesin pelkoni aiheettomaksi. Se vaihtui äkkiä kiitollisuudeksi. Luin kompaktin kirjan parina iltapuhteena läpi ja yhä vain ihmettelin.
Tietämättä sen enempää kirjoittajan kirkollisesta taustasta kirjasta nimittäin voi ja pitää vastoin ennakko-olettamuksiani sanoa, että se on mitä suurimmassa määrin kirkollinen. Kirjassa ei ole hajuakaan lahkolaisesta hurmahenkisyydestä. Se argumentoi lujasti Raamatun ja Kirkon uskontunnustusten pohjalta ja kirkkoisiin viitaten.
Samalla kirja on erittäin helppolukuinen. ”Kolminaisuusoppi ymmärrettäväksi” kirjan alaotsikossa kuulostaa suorastaan uhmakkaalta, mutta kirja vastaa haasteeseen kiitettävällä tavalla.
Uskomme perusolettamusta Jumalan ”ykseydestä kolmeudessa” pidetään yleisesti salaisuutena, joka vain pitää uskoa, mutta jota ei voi ymmärtää. Eikä sitä varmasti pohjia myöten voikaan kääntää käsitteelliselle kielelle.
Ei myöskään Turunen sorru kirjansa yleistajuisuudesta huolimatta helppoon rationalisointiin eikä banaaleihin esimerkkeihin tätä mysteeriä selvittäessään. Silti hän uskaltaa löytää samantyyppisiä tapoja puhua Jumalan kolminaisuudesta kuin joihin itse olen päätynyt asiaa pohtiessani ja siitä vähän kirjoittaessanikin. Koin, että katselemme samasta näkökulmasta käsin ja pitkälti samoin tätä valtavaa uskon salaisuutta.
Kirjan erityisenä ansiona pidän niitä lukuisia kolminaisuusopin raamatullisia perusteita, joita Turunen vyöryttää esiin. On selvää, etteivät kaikki niistä kelpaisi esimerkiksi modernin eksegetiikan edustajille. Monen dogmaatikonkin mielestä ne voivat olla sellaista naiivia raamatullisuutta, joka ei vakuuta kriittistä tutkijaa.
Jos kuitenkin Raamattua luetaan, niin kuin Kirkko on sitä aina lukenut, löytyy Pyhistä Kirjoituksista todellakin alusta asti väkevä trinitaarinen vuo. Vanhassa testamentissa se osin virtaa vielä näkymättömissä tai ilmenee pieninä puroina hävitäkseen jälleen, mutta Uudessa testamentissa se on Kirkkolaivaa kohti kirkkauden valtamerta kuljettava leveä ja syvä joki.
Mutta ei niin hyvää, ettei myös muutamaa kysymystä. Suurin niistä on Turusen mainitsema ”ekonominen subordinationismi”. Hän tarkoittaa sillä ajatusta, jonka mukaan Pyhän Kolminaisuuden persoonien sisäisiä suhteita ei määrittäisi vain tietty funktionaalinen järjestys ja siihen liittyvä erilaisuus, kun Poika syntyy Isästä ja Henki lähtee Isästä ja Pojasta, vaan että siihen sisältyisi myös ennen Sanan lihaksi tulemista itse Jumalan olemuksen salaisuuteen liittyvä Pojan alamaisuus Isälle.
Athanasiuksen uskontunnustus, jonka pohjalla Turunenkin tietoisesti seisoo, puhuu vain Jumalihminen Kristuksen eli lihaksi tulleen Sanan alamaisuudesta Isälle ja Isän tahdolle:
Oikea oppi on tämä: Me uskomme ja tunnustamme, että meidän Herramme Jeesus Kristus on Jumalan Poika, yhtä lailla Jumala ja ihminen: ”Isän luonnosta ennen aikojen alkua syntyneenä hän on Jumala, äidin luonnosta ajassa syntyneenä hän on ihminen. Hän on täysi Jumala, ja täysi ihminen järjellisine sieluineen ja ihmisruumiineen. Jumaluudessaan hän on samanarvoinen kuin Isä, ihmisyydessään vähäarvoisempi kuin Isä…”
Niinpä hämmmennyin tämän minulle uuden termin edessä. Nolottikin. Enkö ammattiteologina ollut tällaista määrittelyä vielä mistään lukenut vai olinko vain jo senkin unohtanut niin kuin paljon muuta tärkeää? Niinkö huonosti olin perehtynyt kristinoppiin, kun tämä määrittely tuntui oudolta?
Hädissäni aloin etsiä termiä internetistä. Mutta ei: melkein aina, kun oli puhe ”subordinationismista”, esille nousi juuri edellä lainaamani Athanasiuksen uskontunnustuksen opinkohta ja siihen liittyvät kysymykset. Sama toistui, kun kaivoin esille hyllystäni dogmatiikan oppikirjoja. En löytänyt ”ekonomista subordinationismia”.
Myöskään minulle tutun ja rakkaan klassisen luterilaisen dogmaatikon, Johann Gerhardin, Jumalan kolminaisuutta ja Kristuksen kahta luontoa koskevia lokuksia selatessani sellainen ajatus ei noussut esille. Enemmänkin Gerhard näytti painottavan ikuisen Sanan Isän kanssa yhtäläistä kirkkautta ja kunniaa.
”Melkein” ei kuitenkaan ole ”ei koskaan”. Kun nimittäin kävin oikein syvällä internetin syövereissä, löysin kuin löysinkin ”ekonomisen subordinationismin”.
Löytöni perusteella minulle syntyi vaikutelma, että näin lausuttuna tämä modernissa teologisessa keskustelussa ilmeisesti tunnettu oppi, kuten nuoremmilta virkaveljiltäni opin, saattaa olla peräisin vasta viime vuosisadalta ja ns. evankelikaalisen teologian piiristä, vaikka Turunen kirjallisuuteen viitaten liittääkin sen Nikean uskontunnustuksen perintöön. En kuitenkaan uskalla puhua asiasta syvällä rintaäänellä, koska en itse ole perinjuurin perehtynyt kolminaisuusopin vivahteisiin enkä sen kehitykseen alkukirkon ajoista tähän päivään asti, ja modernia teologiaa tunnen luvattoman huonosti.
Sen kuitenkin opin internetistä, että tätä tulkintaa vastaan on evankelikaalisessa keskustelussa myös noustu sen tähden, että sillä perustellaan miehen asema vaimon päänä. Tähän Turunenkin viittaa samalla kuitenkin korostaen, että niin kuin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen välillä ei ole aste-eroa jumalallisessa arvossa ja kunniassa, niin ovat mies ja nainen yhtä arvokkaita ihmisinä, vaikka mies onkin vaimon pää. Kuitenkin Turunen näkee, että ei vain ihmiseksi tullut Poika alistunut Isänsä tahtoon, vaan että myös Pyhän Kolminaisuuden jumalallisten Persoonien väliset sisäiset suhteet ovat hierarkkiset eli niihin liittyy Pojan alamaisuus Isälle.
Toisenkin kysymysmerkin kirjaa lukiessani piirsin. Se liittyy Kristuksen ihmisyyden rooliin meidän luonamme ja meissä, kun kysytään, kuinka ihminen voi tulla osalliseksi Jumalan kolmannesta Persoonasta, Pyhästä Hengestä, ja ylipäätään Kolmiyhteisestä Jumalasta Hänen jumaluudessaan. Se liittyy myös kysymykseen armonvälineistä ja ikuisen ja käsittämättömän Jumalan sitoutumisesta niihin sillä tavalla, että aikaan ja paikkaan sidottu ihminen voi niiden kautta yhdistyä Häneen.
Tässä asiassa reformoitu ja luterilainen teologia kulkevat eri teitä. Me luterilaiset sanomme, että tämä pelastava yhdistyminen tapahtuu Kristuksen ihmisyyden kautta ja että Hän, Kirkon pää, on Jumalana ja ihmisenä läsnä meidän luonamme eikä ainoastaan tavoittamattomissa taivaan korkeuksissa. Henki ei kirkasta vain kirkkauteen noussutta, vaan lupauksensa mukaan armonvälineissä ja Kirkossaan luonamme viipyvää Kristusta. Pyhä Henki on läsnäolevan Jumalihminen Kristuksen Henki.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin suosittelen lämpimästi Pasi Turusen kirjaa, jonka kaltaista ei liene ennen suomeksi julkaistu. Yhdyn täysin hänen kirjansa luvun 10 otsikkoon: ”Iloitse ja riemuitse kolmiyhteisestä Jumalasta”.
Ks. myös Kolminaisuus
Kuudes osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Ohjelmassa pohditaan esimerkiksi paaviuden kehitystä ja rappiota. Kysytään miten varhaiskirkossa käsiteltiin paaviutta? Miten luterilaiset hahmottavat paaviutta ja onko paavi nykyään ’kivempi’? Ohjelmassa kootaan ja laajennetaan edellisissä osissa esiin tulleita teemoja paavin virkaan liittyen. Ohjelmassa vieraana Joni Ahonen.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Ks. myös paavi, Paavin valta ja johtoasema
Kuudeskymmenesensimmäinen osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Osa 2: Historian törkyjä. Syventymistä reformaatioon johtaneisiin syihin ja keskiajan kirkolliseen maisemaan. Paaviuden historiaa ja villejä seikkailuja. Mistä löytyy kirkko?
Kysymys: Mitä tarkoittavat ”parannuksen hedelmät”, joita Johannes Kastaja vaati fariseuksilta ja saddukeuksilta? Koskeeko tämä myös meitä? Mitä ne voisivat nykyisin olla?
Vastaus: Matteus kirjoittaa Johannes Kastajasta: ”Mutta nähdessään paljon fariseuksia ja saddukeuksia tulevan kasteelle hän sanoi heille: ’Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka on neuvonut teitä pakenemaan tulevaista vihaa? Tehkää sentähden parannuksen soveliaita hedelmiä älkääkä luulko saattavanne sanoa mielessänne: ’Onhan meillä isänä Aabraham’ (Matt. 3:7-9; myös Luuk. 3:7-8).
Johannes ei suostunut kastamaan juutalaisten johtajia (Luukas: kansaa), koska heillä ei ollut oikeaa synnintuntoa vaan he luottivat syntyperäänsä ja lain noudattamiseensa. Johannes osoitti, ettei heidän parannuksen tekemisensä ja katumisensa ollut aitoa, koska se ei tuottanut hyvää hedelmää.
Alkukielessä, kreikassa ”parannuksen hedelmät” ovat karpòn áxion tees metanoías eli ”parannuksen / mielenmuutoksen / katumuksen arvoisia / veroisia hedelmiä”. Outoa on, etteivät vanha ja uusi suomennos puhu mitään arvoisuudesta vaan uusi kääntää ”hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy”.
Myös Paavali käyttää samaa sanontaa, joka on käännetty ”parannuksen soveliaita tekoja” (1938) tai ”tekoja, joissa heidän parannuksensa näkyy” (1991, Ap. t. 26:20). Paavali käyttää samaa sanaa (aksios ”arvoinen”) kuin Johannes.
Tärkeintä on toki, että syntinen ihminen katuu syntejään, kääntyy ja tekee parannuksen eli tunnustaa syntinsä ja uskoo ne anteeksi. Tällä parannuksen tekemisellä on – tai tulisi olla – seurauksena. Jos parannuksen tekeminen ei vaikuta mihinkään, on syytä epäillä katumisen ja uskomisen aitoutta.
Parannuksen tekemistä pitäisi seurata parannuksen arvoiset tai veroiset hedelmät. Vaikka Johannes kehottaa ihmisiä tekemään hedelmiä, ovat nämä hyvät hedelmät pohjimmiltaan Jumalan työtä. Kun puu on puhdistettu, se alkaa luonnostaan kasvattaa hyviä hedelmiä. Jos hedelmää ei synny, on syytä epäillä, onko puukaan kunnossa. Pyhä Henki saa kaiken aikaan.
Parannus ei tässä itsessään ole ”hedelmä” vaan se on vasta edellytys sille, että hedelmää voisi syntyä. Mutta mitä sitten on tuo parannuksen arvoinen hedelmä?
Luukkaan evankeliumissa kertoo Johannes Kastaja, mitä tämä hedelmä voisi olla. Kansalle hän sanoi: ”Jolla on kaksi ihokasta, antakoon toisen sille, joka on ilman; ja jolla on ruokaa, tehköön samoin”. Publikaaneille: ”Älkää vaatiko enempää kuin mikä teille on säädetty”. Sotamiehille: ”Älkää kiskoko keneltäkään älkääkö kiristäkö, vaan tyytykää palkkaanne” (Luuk. 3:10:14).
R. C. H. Lenski selittää: ”’Hedelmä’ on merkkinä elimellisestä yhteydestä tekojen ja parannuksen välillä, niin kuin puu tuottaa luonnolliseen ominaisia hedelmiä. Adjektiivi aksios ’samanpainoinen’ edellyttää tekoja, joiden olemus ja luonne on riittävä osoittamaan sydämessä olevan todellisen parannuksen. Jälkimmäinen on näkymätön; siksi arvioimme parannuksen läsnäolon ensin mainituista, jotka ovat näkyviä. Emme tohdi arvioida sitä muuten.
Huomaamme usein pinnallisen parannuksen tekemisen. Se tuottaa erilaisia hedelmiä kuin ne, joita Kastaja vaatii, nimittäin ohimenevän pahoittelun, ehkä muutamia kyyneliä, hetkellisiä tunteita, joitakin huokailuja, anteeksipyynnön tai kaksi, toiveen olla erilainen, päätöksen muuttua omin voimin, lyhyen ulkoisen parantamisen ja sen tapaista.
Kastaja vaatii parannuksen tekemistä, joka on todellinen kääntymys, jonka Jumala itse toteuttaa Kastajan saarnan kautta, ja jonka helposti ja selvästi todistaa siitä seuraava elämä. Fariseukset eivät voi säilyä fariseuksina eivätkä saddukeukset saddukeuksina … Kastaja ei vaadi mitään erityistä tai liiallista näiltä yläluokan juutalaisilta. Hän vain pitää kiinni siitä, että hänen alkuperäiset vaatimuksensa otetaan vastaan vilpittömästi ja väistelemättä. Sen minkä hän sanoi näille miehille, oli tarkoitettu kaikkien paikalla olevien korville”.
Muutoksen oli siis tapahduttava juuri niissä asioissa, joissa ihminen aikaisemmin oli syyllistynyt näkyviin synteihin. Kansa ei saanut enää laiminlyödä tehtäväänsä pitää huolta vähäosaisista, publikaanit eivät enää saaneet vaatia liian korkeita tullimaksuja eikä sotilas saanut vaatia ihmisiltä rahaa.
Tullimies Sakkeus on hyvä esimerkki ”parannuksen arvoisen hedelmän” tekemisestä. Hän oli publikaanien esimies, joka oli ottanut liian suuria tullimaksuja ja rikastunut niillä. Kääntymisensä jälkeen hän lopetti tuon väärän toimintansa, mutta sen lisäksi lupasi antaa puolet omaisuudestaan köyhille, ja maksaa nelinkertaisesti takaisin sille, jolta oli kiskonut liikaa (Luuk. 19:8). Parannuksen hedelmä alkoi siis kasvaa juuri siellä missä ennen oli kasvanut mätiä synnin hedelmiä.
Missä kohdin voisi Sinun elämässäsi kasvaa parannuksen arvoinen hedelmä siellä, missä ennen oli ollut vain syntiä ja ”käärmeen myrkkyä”?
Ks. myös Hyvät teot
Kuudeskymmenes osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Kuka oli Polykarpos? Polykarpos ja apostoli Johannes. Polykarpoksen marttyyrio. Kirje filippiläisille. Rahanahneus ja muita elämänvaelluksen kysymyksiä. Gnostilaispolemiikkia. Vieraana Esa Yli-Vainio.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Ks. myös Polykarpoksen muistopäivä
Viideskymmenesyhdeksäs osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Miten kristityn tulisi elää? Erilaisia kilvoitteluperinteitä. Keljat ja kestovaipat. Yksinäisyyteen vetäytyminen vs. maailmaan osallistuminen. Itäisiä nostoja ja Iisak Niniveläisen visioita. Toimintakulttuuri syö strategian aamupalaksi. Vatsan höyryjä ja kutsumusteologiaa.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Ks. myös paastosta täältä: Adventtipaasto ja Paaston aika – mutta miksi?
Kysymys: Mitä tai ketä tarkoitetaan 1. Mooseksen kirjan 14. luvussa ja Heprealaiskirjeessä mainitulla Melkisedekillä? Oliko hän Jeesus vai joku muu?
Vastaus: Melkisedek on todella Vanhan testamentin mielenkiintoisimpia ja erikoisimpia hahmoja. Hänen asemaansa korostaa se, että Uuden testamentin Heprealaiskirjeessä hän on aivan keskeinen henkilö. Melkisedekistä puhutaan 1. Mooseksen kirjassa vain kolmessa jakeessa, mutta jo juutalaiset pohtivat hänen alkuperäänsä ja henkilöllisyyttään hyvin laajasti. Mutta kuka hän oikeastaan oli?
Mooseksen kirjassa kerrotaan, että Abra(ha)m löi taistelussa neljä kuningasta. Paluumatkalla ”Salemin kuningas Melkisedek toi sinne leipää ja viiniä. Hän oli Korkeimman Jumalan pappi, ja hän siunasi Abramia sanoen: ’Siunatkoon Abramia Korkein Jumala, taivaan ja maan luoja. Kiitetty olkoon Korkein Jumala, joka antoi sinun lyödä vastustajasi’. Abram antoi hänelle kymmenykset kaikesta saaliista” (1. Moos. 14:18-24).
Yllättäen myös Daavidin psalmissa (110:4) profetoidaan Messiaasta ja sanotaan: ”Sinä olet pappi ikuisesti, sinun pappeutesi on Melkisedekin pappeutta”. Tämän raamatunkohdan varaan rakensi Heprealaiskirjeen kirjoittaja ajatuksen Kristuksen pappeudesta.
Heprealaiskirjeessä korostetaan, ettei Melkisedekillä ollut ”isää, ei äitiä eikä sukuluetteloa, hänen elinpäivillään ei ollut alkua eikä loppua. Hänet on kuvattu Jumalan Pojan kaltaiseksi, ja hän pysyy pappina ainaisesti” (Hepr. 7:3). Tämä kohta varmaankin mietityttää kysymyksen esittäjää. Oliko Melkisedek taivaallinen hahmo, ellei peräti Kristus itse?
Juutalaisten pappien piti pystyä tarkkaan osoittamaan olevansa Leevin ja Aaronin jälkeläisiä. Heillä piti olla sukuluettelo omista vanhemmistaan ja esivanhemmistaan aina pappissuvun kantaisiin saakka. Muuten he eivät voineet toimia pappeina (Neh. 7:63-64). Heprealaiskirjeen kirjoittaja haluaa osoittaa, että Melkisedek oli vielä enemmän kuin nämä juutalaiset papit. Hänen ei tarvinnut esittää sukuluetteloaan, mutta oli silti ”Korkeimman Jumalan pappi”. Hän oli olemassa jo ennen kuin leeviläinen pappeus syntyi Siinailla.
Raamatunselittäjät ovat useimmiten sitä mieltä, että Melkisedek oli kyllä tavallinen ihminen. Raamatussa ei vain katsota tarpeelliseksi mainita hänen vanhempiaan, syntymäänsä tai kuolemaansa. Miksi? Koska niillä ei ollut mitään tekemistä hänen pappeutensa pätevyyden kanssa. Hän sai asemansa Jumalalta, ei syntyperänsä tai ihmisten arvostuksen perusteella.
Tällä Heprealaiskirjeen kirjoittaja haluaa korostaa Kristusta, jolla ei myöskään ollut osoittaa itselleen maallista isää tai papillisia sukujuuria. Hän ei kuulunut lainkaan Leevin pappissukuun vaan oli Juudan heimoa. Kristuksen elinpäivillä ei myöskään ollut alkua eikä loppua.
Raamatussa kyllä sanotaan, että ”hänet oli tehty Jumalan Pojan kaltaiseksi” (sanatarkka käännös, Hepr. 7:3). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän olisi ollut Jumalan Poika, Kristus. Hän oli vain asemaltaan ja toiminnaltaan monin tavoin Kristuksen kaltainen.
Heprealaiskirjeen kirjoittajan tarkoitus ei ole niinkään kuvata Melkisedekiä vaan Kristusta. Melkisedek on Kristuksen esikuva ja edeltäjä. Hänkin siunaa niin kuin Kristus, hänellekin annetaan kymmenykset niin kuin Jumalan Pojalle. Melkisedek on korkeampi kuin Abraham, niin kuin Kristuskin on kaikkien yläpuolella. Siksi Kristuksen pappeus on paljon korkeampaa ja täydellisempää kuin juutalaisten pappien ja ylipappien pappeus.
Melkisedek on Kristuksen esikuva myös siinä, että molemmat ovat pappiskuninkaita. Heissä yhdistyy sekä maallinen että hengellinen valta. Vaikka Melkisedek oli kuningas, hän silti papin lailla siunaa Abrahamin.
Kuinka Melkisedek sitten voi ”pysyä pappina ainaisesti” (Hepr. 7:3)? Hän ei pysynyt ihmisenä ainaisesti, mutta hänen pappeutensa säilyi ja saavutti täydellisyytensä Kristuksen pappeudessa. Heprealaiskirjeen kirjoittajahan toistaa moneen kertaan, että Kristuksen ”pappeus on ikuista, Melkisedekin pappeutta” (Hepr. 6:19).
Mutta kuka Melkisedek sitten pohjimmiltaan oli? Heprealaiskirje selittää, että Melkisedek oli ensinnäkin ”vanhurskauden kuningas” ja lisäksi Salemin kuningas eli ”rauhan kuningas” (Hepr. 7:2). Kirjoittaja antaa nimille Melkisedek ja Salem näin kolme eri merkitystä. Kristuskin on meille ”vanhurskauden ja rauhan kuningas”.
Melkisedek oli Salemin kuningas, joka kohtasi Abrahamin šavenlaaksossa eli Kuninkaanlaaksossa. Tämänniminen laakso mainitaan myös 2. Sam. 18:18 Jerusalemin lähellä. Ilmeisesti kyseessä on Kidroninlaakso Jerusalemin ja Öljymäen välissä. Tämä vahvistaisi käsityksen, että Salem tarkoittaisi samaa kuin Jerusalem. Melkisedek olisi siis ollut Jerusalemin tai sen edeltäjän kuningas. Juutalaisethan valtasivat kaupungin jebusilaisilta vasta noin 800 vuotta myöhemmin, kuningas Daavidin aikana. Juutalaisen historioitsija Josefuksen (37 – 100 jKr.) mukaan ”Jerusalemin ensimmäinen perustaja oli kanaanilaisten kuningas, jota hänen äidinkielellään kutsuttiin vanhurskauden kuninkaaksi”.
Toinen, varsin varteenotettava sijaintipaikka Salemille on Jordanjoen laakso. Sieltä tunnetaan näet myöhemmin paikkakunta nimellä Salim, jonka lähellä Johannes kastoi ihmisiä (Joh. 3:23). Kirkkoisä Hieronymos (347-420) oli tämän paikan kannalla selittäessään Melkisedekin taustaa. Jordanin Salem sopisi paremmin myös 1. Moos. 14. luvun kuvaukseen neljän kuninkaan sotaretkestä ja Abrahamin vastaiskusta. Taisteluja käytiin juuri Jordanin laaksossa, ja Abraham palasi varmasti juuri tämän joen rantaa myöten palauttamaan ryöstösaaliin Sodoman kuninkaalle.
Arvailut Melkisedekin persoonasta ovat olleet aika villejä. Noin vuonna 135 eKr esitti rabbi Ismael, että hän olisi sama henkilö kuin Nooan poika Seem. Yllättäen myös Luther hyväksyi tämän tulkinnan. Juutalainen filosofi Filon (25 eKr – 40 jKr.) väitti Melkisedekin olleen ”ihmissielun kuva”, ”jumalallinen järki”, joka toimi papillisesti. Kirkkoisä Origenes (n. 185-254) ajatteli Melkisedekin olleen enkeli. Toisten kirkkoisien mukaan hän olisi ollut arkkienkeli Mikael. Askeetti Hierakas (Hierax, 200-luvulla) arveli Melkisedekin olleen Pyhän Hengen ruumiillistuma. Jotkut taas pitivät häntä Jumalan sanan (logos) ruumiillistumana. Pappi Theodet korotti noin vuonna 200 Melkisedekin jopa suuremmaksi kuin Kristus. Tästä syntyi melkisedeekkien harhaoppinen lahko, joka kohdisti rukouksensa Melkisedekille.
Melkisedek ei kuulunut Jumalan kansaan, mutta hän oli silti ”Korkeimman Jumalan pappi”. Todennäköisesti Melkisedek kuului johonkin kanaanilaiseen heimoon, ehkä Jerusalemia hallinneisiin jebusilaisiin. Amerikkalainen raamatunselittäjä R. C. H. Lenski arvelee, että ”Nooan tosi uskonto oli säilynyt täysin Melkisedekissä”. Nooahan on kaikkien ihmisten kantaisä, mutta samalla elävän, oikean Jumalan palvelija.
”Korkein Jumala” ei tässä tarkoita sitä, että Melkisedek olisi ajatellut, että on olemassa muita, alempia Jumalia. Korkein tarkoittaa ainoaa, kaiken yläpuolella olevaa Jumalaa.
On mielenkiintoista, että Melkisedek toi Abrahamille juuri leipää ja viiniä (1. Moos. 14:18). Tälläkin tavoin hän oli esikuva Kristukselle, joka myös jakaa väsyneille taistelijoille leipää ja viiniä Pyhässä Ehtoollisessa.
John W. Kleinig. Wonderfully Made: a Protestant Theology of the Body. Lexham Press: Bellingham 2021
Nykyaikana keskustelu ruumiin ja siihen läheisesti liittyvän seksuaalisuuden kimpussa on kiihtynyt. Kaikenlainen epäselvyys ja häsmäisyys on vallannut alaa. Edes kristityt eivät aina tunnu tietävän mitä ajatella ruumiistaan ja mitä Jumala haluaisi heidän ajattelevan. Olen teologina ja pastorina etsinyt pitkään hyvää kirjaa ruumiin teologiasta selkeyttämään omaakin ajatteluani, puhumattakaan että voisin opettaa aiheesta selkeämmin muille. Lisää pontta tälle etsinnälle antoi kesällä Gene Veithin kirja Post Christian, joka asetti ruumiinteologian yhdeksi tämän ajan tärkeimmistä teologisen työkalupakin asioista. Suomeksi tällaista kirjaa en ole löytänyt, mutta tänä vuonna julkaistiin australialaisen teologian tohtorin ja pastorin John Kleinigin kirjoittamana erinomainen kirja aiheesta. Me kaikki olemme todella ”suurenmoisesti tehtyjä” Kaikkitietävän toimesta, kuten kirja nimi suomeksi kuuluu.
Kirjan alaotsikko on ”protestanttinen ruumiin teologia”. Tämän ei pidä säikäyttää luterilaistakaan lukijaa. Kirja on todella kirjoitettu luterilaisesta, ei yleisprotestanttisesta näkökulmasta. Aivan kuten Kleinig itse kirjoittaa: ”Tämä kirja on pastoraalis-teologinen mietiskely luterilaisesta näkökulmasta.” Toisaalta kirjan teologisen alaotsikon lisäksi myös Kleinigin oma ”pastoraalis-teologinen mietiskely” saattaa säikäyttää ”ei niin teologisesti suuntautuneet” lukijat pois. Tästäkään ei pidä huolestua. Englannin kieli kirjassa on helppoa ja sujuvaa ja aivan kuten yksi kirjan suosittelijoista prof. Thomas Winger kirjoittaa: ”John Kleinigin nerous on sitä, että hän ei koskaan sorru abstraktiin teologisointiin, vaan aivan kuten kristillinen liturgia, hän esittää meille Jumalan Sanan. Siispä ennemmin kuin ’tutkimus ruumiin teologiasta’, meillä on tässä ’teologinen ylistyslaulu’, joka ylistää ihmisruumista jumalallisena luomuksena ja Jumalan antamana ilonaiheena.” Kirja on siis toisaalta ainakin tälle teologille hyvin opettavainen, mutta toisaalta väitän, että on riittävän lähellä todellisuutta, että kristinuskon perusteet osaava – ei niin teologisesti virittynytkin lukija – pystyy sitä iloiten lukemaan.
Kirjan tarkoitus on Kleinigin sanoin käsitellä Jumalan sanan valossa ruumista teologisesti ja antropologisesti ja tuoda esiin joitakin ei niin tunnettuja näkemyksiä klassisesta luterilaisesta traditiosta meneillään olevaan ekumeeniseen keskusteluun. Kleinig kertoo kahden vakaumuksen motivoineen häntä tämän kirjan kirjoittamiseen: Ensiksi hän on vakuuttunut, että kristittyjä ja heidän opetuksiaan ruumiista ei kuulla eikä huomioida yleisessä – yleensä kriittisessä – keskustelussa, jolleivät kristityt onnistu maalaamaan kaunista ja houkuttelevaa kuvaa kristillisestä tavasta elää. Kristillisen käsityksen ruumiillisuudesta kauneus kun on usein kätkettynä ihmissilmiltä. Toiseksi Kleinig on vakuuttunut, että abstraktit perustelut ja järkeilyt, olivat ne sitten miten hyviä tahansa, eivät pysty välittämään kristillisen käsityksen ihmisruumista todellista kauneutta. Kriitikolle jää ikään kuin luu käteen, jollei häntä pystytä vakuuttamaan kristillisen elämän suurenmoisuudesta. Lopulta monessa asiassa vain Jumalan Hengen täyttämä Jumalan sana yksin voi valaista mielemme.
Kirja tarkastelee ihmisruumista Jumalan luomuksena, jotta me voisimme katsella ruumistamme kuten Jumala katselee, ja kohdella ruumistamme, niin kuin Jumala tahtoo: Suurenmoisen arvokkaana lahjana. Jumala on luonut ihmisruumiin heijastamaan omaa kunniaansa. Sen ruumiin hän myös pelastaa kuolemalta ja tekee pyhäksi. Ensimmäiset kirjan luvut käsittelevät ihmisruumista näistä näkökulmista: Olemme ruumiillisina ihmisinä suunnattoman arvokkaita, Jumala on luonut ruumiimme meitä varten, Jumala on sovittanut meidät ruumiillisesti ruumiissamme ja kuinka tällaisena luotuna ja lunastettuna elämme Kristuksessa, ilman tahraa ja ryppyä. Perustuksen luotuaan Kleinig käsittelee kirjan loppupuolella ihmisruumiin seksuaalista luonnetta eri näkökulmista näiden peruspilareiden luomisen, sovituksen, pyhityksen valossa, laajentaen muihinkin mahdollisiin sovelluksiin ja ottaen kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Hyvää kirjassa on myös se, että jokainen kolmesta ensimmäisestä perustaa luovasta luvusta päättyy pastoraaliseen osioon, jossa Kleinig ehdottaa, miten olisi parasta ottaa luvun opetus käytäntöön.
Kirja ei nähdäkseni ole ”vain” teologinen ylistyslaulu Jumalan luomasta ja lunastamasta ihmisruumiista Kolmiyhteisen Jumalan kunniaksi, vaan se on tietyllä tapaa myös kokonaisteologinen esitys. Siinä käsitellään ylistäen ja iloiten ruumiillisuuteen tulleen Jumalan työtä ja rakkautta ruumiillista ihmistä kohtaan alusta loppuun saakka. Jotain tästä kokonaisuudesta saavat kuvata otteet Kleinigin omasta lopetuksesta kirjassa: ”Siispä, miten meidän tulee katsoa ruumiitamme, jotka ovat niin suurenmoisella tavalla tehtyjä ja jopa suurenmoisemmalla tavalla uudelleen tehtyjä? Asiaa voisi käsitellä monella eri tavalla siinä valossa kuin Jumala näkee meidän ruumiimme. Kuitenkin, haluaisin saattaa ruumiin ylistyslauluni päätökseen kertomalla kuinka näen oman ruumiini.”
Minulle avain on tunnistaa, että minun ruumiini on aina jossakin paikassa sen maanpäällisessä vaelluksessa – ei missä tahansa tai jokapaikassa, vaan jossakin paikassa. Se voi olla vain yhdessä paikassa tiettyjen ihmisten ja asioiden kanssa kerrallaan […] Mutta se ei pysy, kuten puut juurineen, yhdessä paikassa. Päivä päivältä se liikkuu paikasta toiseen, vaikka nämä paikat eivät olekaan yhtä arvokkaita. Tärkein paikka joka vaiheessa elämääni on kotini. Sen mukaan orientoidun elämässäni […] Kokonaisuudessaan minulla on ollut kolme kotia. Kuitenkin jokainen näistä on sijainnut useassa maantietellisessä paikassa ja jopa suuremmassa määrässä taloja. Ne ovat paikkoja, jotka Jumala on asettanut minulle tähän elämään ruumiissani. Nämä kodit ovat lapsuuden kotini vanhempieni ja sisarusteni kanssa, kotini vaimoni ja lasteni kanssa, ja kotini Jeesuksen ja hänen taivaallisen Isänsä ja kaikkien muiden pyhien kanssa. Nämä kodit näyttävät mistä minun ruumiini on tullut, missä se on nyt, ja missä se tulee olemaan ikuisesti. […]
Minun ensimmäinen kotini oli ja on vanhempieni ja seitsemän sisarukseni kanssa. Se on ensimmäinen kotini, koska Jumala loi minut ruumiiseeni isäni ja äitini kautta. […] Vaikka olen elänyt heidän kanssaan kolmessa eri talossa, kolmessa eri paikassa, minulla on ollut vain yksi lapsuuden koti. Minun kotini oli aina siellä missä äitini eli isäni kanssa. […] Ensimmäisen kotini maantieteelliset uudelleen sijoittumiset eri paikkoihin ja sen fyysinen katoaminen [vanhemmat kuolleet] ovat antaneet minulle esimakua minun ikuisesta kodistani. […] Minun toinen kotini on koti vaimoni Clairen kanssa. Ja neljän lapsemme kanssa.
Minun kolmas kotini on yhdessä Jeesuksen ja hänen Isänsä kanssa. Tämä koti on taivaallinen koti taivaan Isän luona, joka kuuluu hänen pojalleen Jeesukselle (Luuk. 2:49); se on hänen kotinsa, jonka hän jakaa meidän kanssamme ja kaikkien pyhien kanssa (Joh. 14:1); se on paikka, missä Jeesus on kotona meidän kanssamme, jossa me olemme kotona hänen kanssaan (Joh. 14:23). Hänen kotinsa on kirkko, joka, kuten hän, sijaitsee sekä taivaassa että maan päällä. Hänen kotinsa tuli minun hengelliseksi kodikseni kun minut kastettiin ja on pysynyt hengellisenä kotinani siitä lähtien. Kirkossa elän elämääni ruumiillisesti yhdessä Jeesuksen kanssa. Kuten ne kaikki kodit, jotka ovat palvelleet minua eri paikoissa asuntoinani elämäni eri vaiheissa, olen ollut jäsenenä yhdeksässä eri seurakunnassa. Kuitenkin kaiken aikaa olen kuulunut ainoastaan yhteen kirkkoon; minulla on ollut vain yksi taivallinen koti maan päällä. Kasteestani lähtien maallisen ruumiini taivaallinen koti on ollut yksi pyhä katolinen ja apostolinen kirkko, joka sijaitsee Jumalan kaupungissa, taivaallisessa Jerusalemissa (Hepr. 12:22–24). Siinä on ollut minun todellinen kotini, vaikka olenkin elänyt monesa eri paikassa täällä maan päällä.”
Kirjassa olisi niin paljon itseäni sykähdyttävää nostettavaa, että en nosta muuta esiin paisuttaen samalla tätä kirja-arviota. Totean vain, että kirja on yksi parhaista kirjoista, jonka olen hetkeen lukenut. Tämän kaltaista holistista ruumiinteologiaa kaivattaisiin myös suomen kielelle.
Kirja-arvostelu: Missä on kirkko? – Petri Hiltunen, Kirkkolaiva tyynessä ja tyrskyssä, 2021.
Esi-isieni mailta kuului takavuosina iloisia terveisiä. Hengellisen elämän kuolinhorteen ensimmäisiä merkkejä oli jo Hämeen sydänmaillakin, mutta kauempaakin riennettiin Rengon ikivanhaan kirkkoon messuun. Kirkkoherra Petri Hiltunen oli tunnettu saarnaaja ja sielunhoitaja. Niinpä myös Paastonajan kirkkopäivät kokosivat Rengon kirkolle kirkkoherransa kutsumana kirkkokansaa ja papistoa runsaasti, jopa kolme piispaa (Olavi Rimpiläinen, Janis Vanags ja Aarre Kuukauppi). Naulasimme kirkon oveen teesit tilan antamiseksi tunnustuksellisille papeille ja seurakuntalaisille. Uskoimme vielä sinisilmäisesti, että piispakunta toimisi vakuuttelujensa ja kirkolliskokouksen antaman ponnen mukaisesti. Noiden päivien järjestämisessä tutustuin lähemmin isä Petriin perheineen, mistä olen ollut vuosien mittaan kiitollinen. Mutta enpä ole tiennyt ennen tätä kirjaa ja sen perässä olevaa biografiaa, että pastori, teologian tohtori ja filosofian maisteri Petri, joka täytti 29.10.2021 60 vuotta, on erikoistunut Krimin taisteluihin toisessa maailmansodassa, virolaisperäisiin paikannimistöihin Uudellamaalla, Porvoonjokilaakson asutuksen syntyyn jne. Ja mikä valtava määrä on teologista ja hengellistä tuotantoa, ajankohtaisaiheisiin liittyvää artikkelia ja kirjoitusta lehtiin jne. Enpä ollut tiennyt ennen myöskään kaikista niistä kamppailuista, joita Petri on joutunut käymään.
Kirja on koottu Petri Hiltusen esitelmistä, saarnoista, raamattutunneista ym. Huomaamme, etteivät monetkaan esitelmät ole pidetty sakraalitiloissa, vaan esim. Kouvolan tai Kotkan kirjastoissa. Olen myös ihaillut, että kirjoittaja ei ole tyytynyt esim. lähetyspiireissä tai syntymäpäivillä pieneen tervehdykseen, vaan laatinut ajankohtaisesta kysymyksestä perusteellisen selvityksen.
Yli 550 sivua käsittävän teoksen alkuun Hiltunen on kääntänyt saksasta Dietrich Bonhoefferin aikaamme hyvin sopivan saarnan. Se on pidetty kesäkuussa 1933, jolloin kirkkoa mukautettiin yhä enemmän natsihallintoon ja se oli menettämässä identiteettinsä Kristuksen kirkkona. Saarnan teemana on ”Missä on kirkko?”. Bonhoeffer saarnasi profeetallisesti, miten kirkko ei ole ”mielipiteiden ja näkemysten kirkko, vaan pikemminkin ilmoituksen kirkko. Se ei ole kirkko, joka keskustelee siitä ’mitä ihmiset sanovat’ vaan kirkko, jossa Pietarin tunnustus aina lausutaan ja puhutaan uudelleen”, s. 16. Pari vuotta sitten opetin netissä kirkko-oppia Matti Reinikan kuvaamana painottaen juuri Tunnutuksemme kirkko-opin keskeistä teemaa ”Missä”. Lindilässä kuvattu ohjelma sai paljon palautetta. Tämä ”missä” on myös Petri Hiltusen kokoomateoksen punainen lanka. Hän ei ole tehnyt dogmatiikan oppikirjaa kirkko-opista, mutta sanoo kaiken olennaisen Kirkosta. Siitä tunnustamme: ”Uskomme yhden, pyhän, yhteisen (katolisen) ja apostolisen kirkon.”
Hiltunen analysoi ensimmäisessä luvussa teemalla ”Kirkkolaivan runko” asiantuntevasti ja ymmärrettävästi oikean kirkon tuntomerkkejä. Hän ei tyydy vain viileään selvittelyyn, vaan ajankohtaistaa reippaasti koko ajan. Hiltunen vastaa myös hyvin kysymykseen, miksi lähdettiin perustamaan Luther-säätiötä ja sitten Lähetyshiippakuntaa (31-32). Hän joutui jättämään Valkealan kirkkoherran paikan Jumalan sanaan ja pappisvalaansa sidotun omantunnon tähden.
Tunnustuksemme selvittää oikeaa kirkkoa uskovien yhteisönä ja armonvälineiden yhteisönä. Seurakunnassa ja paikalliskirkossa tulee olla uskovia ja oikeita armonvälineitä ja niitä hoitava Jumalan sanan mukainen virka, muussa tapauksessa kysymyksessä ei ole kristillinen seurakunta tai kristillinen kirkkokunta. Molemmat puolet kuuluvat kirkon olemukseen, eivätkä ole jokin ihanne tai idea.
Toisen luvun otsikko on ”Kirkkolaivan purje”, jossa hän käsittelee laajasti Pyhän Hengen työtä. Karismaattisen liikkeen mukana on tullut luterilaisina pidettyihin seurakuntiinkin ahkeraa punakynän käyttöä. Painopiste on siirtynyt ylistykseen, pitkiin rukouksiin, armolahjoihin ja ymmärtämään ”elävä usko” sellaiseksi, että sivuutetaan ja jopa torjutaan selvät pyhän Raamatun opetukset milloin kasteesta, ehtoollisesta, paimenvirasta ja milloin Jumalan kymmenistä käskyistä. Seurakunta messun ympärillä ei enää olekaan keskeinen, vaan hengelliset ”kokoukset”, tapahtumat, aktiot ja missiot, joissa ”tapahtuu”. Hiltunen sanoo hyvin: ”Jos Lutherilta kysyy: kumpi on tärkeämpi, armolahjat vai armonvälineet, on vastaus selvä: armonvälineet. Armolahjat ovat muuttuvia ja ihmisen on joskus vaikea saada niistä selvää, mutta armonvälineet ovat Kristuksen asettamia Hänen paluuseensa saakka. Huomio on siis kiinnitettävä armonvälineissä läsnäolevaan Kristukseen eikä Pyhän Hengen antamiin armolahjoihin”, 104.
Luther pitää Jumalan vastustajan demonisena työnä hurmahenkisyyttä, joka alkoi jo silloin, kun ihmiset hylkäsivät Jumalan lausuman sanan. Niinpä hurmahenkisyyttä on kaikki opillinen harhautuminen kirkossa.
”Kirkkolaivan köli” on kolmannen luvun otsikko. Vaikka Petri Hiltunen on historioitsija ja kirkkohistorioitsija, hän on ihmeen syvällisesti perehtynyt juutalaisuuteen ja Vanhaan testamenttiin. Uuden testamentin lukijaa auttaa syvällinen opetus esikuvista. Luku sisältää pieniä, mutta kirkkaita helmiä. Esimerkiksi selvittäessään juutalaista proselyyttikastetta, Hiltunen toteaa, ettei kaste ollut Jeesuksen ajan ihmisille outo: ”Jumala tasoitti näin proselyyttikasteenkin avulla tietä kirkon tulevalle kastetoiminnalle -myös pienten lasten kastamiselle perhekuntansa kanssa”, 164.
Neljännessä luvussa Hiltunen palaa kirkko-opin tutkistelussa ainoalle kestävälle perustalle: ”Kirkkolaiva Uudessa testamentissa.” Tämän luvun parasta antia ovat saarna (2011)”Opetuslapset myrskyssä” ja varta vasten tähän kirjaan tehty alaluku ”Paavalin merimatka kirkon vertauskuvana”. Hiltunen pääsee tuosta lähetysmatkan tapahtumasta taitavasti nykyaikaan ’uskon analogialla’. Hän mm. kertoo miten kansankirkossa on vaadittu työntekijöitä mukautumaan Jumalan sanan vastaisiin päätöksiin tai karkotettu pois työstään. ”Tällöin ei vastuu ole enää työntekijällä vaan niillä, jotka ovat laskeneet hänet pois laivasta.” Paavalin merimatkahan päättyi haaksirikkoon, mutta kaikki laivalla olleet 276 pelastuivat. Hiltunen ajattelee tämän tapahtuman johdosta, ettei ”Kirkkokaan ole itsessään tärkeä, vaan se on ainoastaan Jumalan asettama väline”, 220. Kyllähän tämän termin”välineenä” voi tässä yhteydessä hyväksyä, mutta Ilmestyskirjankin lukija ilahtuu riemuitsevan kirkon (ecclesia triumphans) menoista. Ja miten ymmärrämme CA:n kirkkoartikkalan opetuksen ”ikuisesti pysyvästä kirkosta”(perpetuo mansura sit)? Kirkko -isolla K-kirjaimella- on Kristuksen ruumis. Niinpä siis Kristus ja Kirkko kuukuvat mitä läheisimmin yhteen.
Viidennessä ja kuudennessa luvussa on mitä mielenkiintoisempia artikkeleita ja sujuvasti kirjoitettua historian kertausta: ”Kirkkolaiva keskiajalla” ja ”Kirkkolaiva uskonpuhdistuksen aikaan”.
Kirkko ei ala Suomessakaan vasta uskonpuhdistuksesta, mutta Jumala antoi uskonpuhdistuksen tapahtua, koska kirkko oli pilattu ihmismielipiteillä ja suoranaisilla harhoilla eli hereesioilla. Väärät traditiot ja uskomukset piti saada pois, eli kirkko puhdistaa, Jumalan sanan vastaisista opeista sielujen autuuden tähden.
Ehkä on paljon sanottu: ”Uskonpuhdistuksen synty liittyy erottamattomasti Lutherin persoonaan.” Mutta totta on: ”Hän oli ’näin se huutavan ääni erämaassa’.” ”Luther ei halunut tuoda kirkkoon uutuuksia vaan opettaa sitä, mitä Kirkko ’aina ja kaikkialla on opettanut’. Tuo apostolinen opetus oli vain hämärtynyt keskiajan kirkon harhautumisen vuoksi”, 251.
Seitsemännessä luvussa on laaja kattaus: ”Kirkkolaiva nykyajassa.” Enpä ennen tiennyt, että ruotsalainen Uuden testamentin professori Hugo Odeberg oli suuntautunut natsi-ideologian kannattajaksi. Odebergistäkin näkyy, miten helposti lähdemme ajan tuuliin.
Enkä ole ennen osannut käsitellä sellaista teemaa kuin ’Alfred Hitchcock ja nykyajan kirkko’, 419-. Kuuluisan elokuvan aiheesta Hiltunen sai osuvan ajankuvan:” Voi miten paljon Suomen Siionissakin on nääntyneitä lampaita. Laitumet on kaluttu paljaiksi eikä kunnon ruokaa ole monin paikoin tarjolla. Vesikin on pilalla tai lopussa”, 422.
Viimeisessä pääluvussa Hiltunen johdattaa tyynessä ja tyrskyssä: ”Kirkkolaiva uusille ulapoille”. Tästäkin luvusta tulisi kirja-arvosteluun ottaa monia helmiä. Mutta lukija tarttukoon vaikka ensimmäiseksi mammuttikirjan tähän lukuun. Kirjoittaja selvittää vielä kerran tarkasti, ”minkä varassa kirkko seisoo nyt ja tulevaisuudessa”. Hiltunen palaa jälleen keskeiseen eli oikean kirkon tuntomerkkeihin. ”Kenenkään ei ole pakko syödä pilaantunutta ruokaa…Kirkkokunnat ovat muuttuneet harhaoppisiksi, mutta kansa on vain sitkeästi kulkenut mukana. Pahimmillaan tämä on johtanut uskosta luopumiseen ja pelastuksen menettämiseen”, 454-455.
Aivan upea päätös teokselle on nuoren Dietrich Bonhoefferin saarna vuodelta 1933 ”Miksi te noin pelkäätte?”. Hiltunen on kääntänyt tämänkin saarnan, joka pidettiin kansallissosialismin huuman tunkeuduttua kirkkoonkin: ”Vain usko, joka jättää taakseen kaiken väärän luottamuksen ja antaa sen murtua ja sortua, voi voittaa pelon. Tällaista on usko: se ei luota itseensä tai suotuisiin ilmoihin tai mukaviin olosuhteisiin, vaan uskoo vain ja ainoastaan Jumalaan, onpa sitten myrsky tai tyyni”, 519.
Päätän kirja-arvosteluni kirjoittajan kirjansa alussa olevaan kirkkoisä Hipplytoksen saarnan sanoihin: ”Maailma on meri, johon kirkko on pantu, niin kuin syvällä kulkevaksi laivaksi, jota ei tuhota, koska sillä on taitava kapteeni, Kristus.”
Ks. myös kirkon tuntomerkit
Kirjaa voi tiedustella Petri Hiltuselta osoitteesta petri.hiltunen(at)lhpk.fi
Kysymys: Kysymykseni liittyy huonoon itsetuntoon. Miten kristityn naisen tulisi ajatella itsensä ehostamisesta? Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvaksi ja sellaisenaan kauniiksi. Miten jos itsetunto ongelmissa painiva haluaa kauneusleikkauksia/silikonirinnat yms. Mitä ajatella meikkaamisesta ja itsensä ns. kauniiksi tekemisestä?
Vastaus: Hei, Kiitos kysymyksestäsi. Koitan vastata kattavasti asiaa sen eri puolilta lähestyen. Pyrin huomioimaan sekä inhimillisen että hengellisen puolen. On tärkeää erottaa regimentit (hengellisen regimentin alaan kuuluvat jumala-suhteeseen liittyvät hengelliset asiat ja maalliseen regimenttiin puolestaan maalliseen elämäämme liittyvät asiat), jotka molemmat ovat Jumalan luomia ja tärkeitä, mutta jotka on syytä erottaa toisistaan. Maallista ei pitäisi hengellistää, eikä hengellistä maallistaa. Kysymykset esim. itsetunnosta ja oman ruumiin huolehtimisesta kuuluvat lähtökohtaisesti maallisen regimentin alaan. Kysymys synnistä puolestaan kuuluu hengellisen regimentin alaan. Syntiä ovat ne asiat, jotka Raamattu selvästi synniksi ilmoittaa (joko niin, että ne mainitaan suoraan, tai niin, että ne voidaan selkeästi johtaa selvistä kohdista). Meidän tuleekin katsoa, sanooko Raamattu jonkin tietyn asian synniksi vai eikö? Jos ei sano, niin tällöin on kyse ns. ehdonvallan asiasta, jonka suhteen ihminen on vapaa toimimaan niin kuin itse hyväksi näkee Jumala, oma itse ja lähimmäinen huomioiden. Lähtökohtana voimme pitää, että asiat itsessään ovat Jumalan hyviä lahjoja. Näitä ovat sekä luomisen ”maalliset” lahjat (kuuluvat 1. uskonkappaleen alaan) että pelastuksen ja pyhityksen ”hengelliset” lahjat (kuuluvat 2. ja 3. uskonkappaleen alaan).
Nostat esiin itsetunnon. Tämä on hyvin tärkeä osa ihmistä. Se kehittyy normaalin kasvun ja kehityksen myötä hyvien kokemusten ja sisäistysten kautta. Itsetunnon heikkous on varsin tavallista. Se voi juontua esim. koetuista traumoista ja vaille jäämisistä. Aika usein se liittyy myös masennukseen yhtenä masennuksen oireena. Lähtökohtana voimme pitää, että itsetunnon heikkoudessa on kyse jostain, jonka olisi hyvä päästä eheytymään ja korjaantumaan. Tätä edesauttavat hyvät ja korjaavat kokemukset.
Joskus itsetunnon heikkous voi liittyä vahvasti johonkin ihmisen itsensä kokemaan puutteeseen omassa ruumiissaan. Nostatkin esiin kysymyksen kauneusleikkauksista ottaen erityisesti esiin rintaleikkaukset. Otan esiin tähän teemaan liittyen seuraavat näkökulmat:
1. Ihmisen tyytymättömyys johonkin osaan ruumistaan voi olla seurausta esim. a) siitä, että jotain ihan oikeasti ja objektiivisesti on normaalista tai keskiverrosta (siis mitä ihmisillä yleisesti on) poikkeavalla tavalla, b) masennuksesta, jonka keskellä hän näkee ja kokee oman ruumiinsa negatiivisemmin, kuin miten hän ei-masentuneena näkisi ja kokisi, c) epävakaasta persoonallisuudesta (ihmisen itsekokemus, tunteet ja mielipiteet heittelevät poikkeavan labiilisti puolelta toiselle), ja d) ns. dysmorfisen ruumiinkuvan häiriöstä (ihminen kokee objektiivisista tosiasioista riippumatta jopa harhaisesti, että joku hänen itsessään normaali ruumiinosansa on viallinen ja virheellinen).
2. Jos itsetunnon alhaisuudessa tiettyyn ruumiinosaan liittyen kyseessä on jokin vaihtoehto b-d, ei leikkaus lähtökohtaisesti ole ratkaisu perimmäiseen ongelmaan. Jos taas kyseessä on kohta a, voi leikkaus oikeasti tuoda apua ja helpotusta. Tällöin myös tuota ongelmaa seurannut masennus, häpeä ja alemmuuden tunne voivat helpottua.
3. Kysymys leikkauksesta olisi hyvä suhteuttaa kohtuullisuuden periaatteeseen. Jos naisella on itseään häiritsevä kokemus, että hänen rintansa ovat selkeästi keskivertoa pienemmät (joiden vuoksi hän on esim. kroonisen masentunut, ahdistunut ja sosiaalisesti estynyt) on mielestäni aivan ymmärrettävää, jos hän harkitsee rintaleikkauksella esim. kuppikokoa C. Mutta jos C-kupin omaava nainen haluaa itselleen ämpärin kokoiset silikonit, ei tämä ole aivan sama asia. Edellinen vaikuttaa kohtuullisesta, jälkimmäinen suhteettomalta.
4. On myös todettava, ettei ns. esteettinen kirurgia ole itsessään paha asia. Vaikka olemmekin Jumalan luomia, niin langenneessa maailmassa elämme monien vajavaisuuksien, raihnaisuuksien ja jopa sairauksien todellisuudessa. Myös lääketiede on Jumalan lahja. Leikataanhan ihmisiltä myös esim. synnynnäisiä epämuodostumia, traumojen seurauksena syntyneitä umpikieroja neniä ja sikiöajan kehityshäiriöiden aiheuttamia huuli-suulakihalkioita. Jokainen leikkausarvio pitäisi tehdä haitan asteen ja inhimillisen kärsimyksen näkökulmista miettien. Suomalaiset plastiikkakirurgit ovat ammatillisesti vastuullisia. Samaa ei aina voida sanoa ulkomailla tehdyistä leikkaustarpeen arvioista.
Jumalan luomat lahjat ovat itsessään hyviä ja kiitoksella vastaanotettavia, eivät hylättäviä (vrt. Jaak.1:17., 1. Tim.4:4). Luterilainen teologia ei ole kärkäs sitomaan ihmisten omiatuntoja ottamalla jyrkkiä kantoja esim. pukeutumiseen tai meikkaamiseen. Toki ihmisen on hyvä muistaa, ettei ulkoinen kauneus korvaa sisäistä kauneutta. Keskeinen osa tuota sisäistä kauneutta ovat nöyryys ja sävyisyys sekä hengellinen sydän. Ulkoisen ei tulisikaan syrjäyttää sisäistä (vrt. 1. Piet.3:3-4). Toisaalta myös ruumiimme on Jumalan luoma. Ja niinpä se onkin niin arvokas, että sitä on hyvä vaalia pitäen siitä huolta. Toki on hyvä muistaa, ettei ihmisarvomme perustu ulkoisiin ominaisuuksiimme, vaan luomisen ja lunastuksen todellisuuteen. Jokainen Jumalan luoma on arvokas omana itsenään riippumatta siitä, miltä hän tämän tai tuon paikkansa osalta näyttää. Ja hän on niin arvokas, että Jumala itse tuli Pojassaan lunastamaan hänet taivaan kotiin. Vapahtaja kantoi syntimme ja vapautti meidät myös lain orjuudesta (vrt. Gal.5:1). Meidän ei tulisikaan suostua ihmisten tekemiin omiatuntoja sitoviin säädöksiin (vrt. Kol.2:20-21). Vapaus antaa tilaa hengittää ja tehdä valintoja, vailla pakkoa ja rangaistuksen pelkoa mutta vastuullisesti toki.