Kysymys: Ilmestyskirjassa kerrotaan, että Johannes näki taivaassa valtaistuimen, ja jonkun, joka istui valtaistuimella, sekä sen ”ympärillä kaksikymmentäneljä valtaistuinta, ja niillä istui kaksikymmentäneljä vanhinta, joilla oli yllään valkeat vaatteet ja päässään kultaseppele” (Ilm. 4:4). Keitä ovat nämä vanhimmat?
Vastaus: Raamatunselittäjien tulkinnat eroavat tässä asiassa. Suurin osa (9) tutkimistani 13:sta Ilmestyskirjan selittäjästä on sitä mieltä, että nämä 24 on vanhan liiton kantaisät eli patriarkat sekä uuden liiton apostolit. Selittäjistä pari kallistuu kuitenkin sille kannalle, että nämä 24 olisivat enkeleitä. Thurén mainitsee vaihtoehtona myös se, että he olisivat Vanhan testamentin profeettoja. Jotkut vilauttavat myös mahdollisuutta, että 24 olisi vertauskuvallinen luku, joka kuvaisi kaikkia perille päässeitä pyhiä. Selitysteosten ulkopuolelta voisi mukaan ottaa myös arvelun, että nämä olisivat ne ”apostolit ja profeetat”, joiden varaan kristillinen kirkkokin rakentuu. Arvioimme näitä selityksiä.
Luvun 24 arvellaan tulevan siitä, että ilmestysmajassa ja sittemmin Jerusalemin temppelissä palveli vuorollaan leeviläisten 24 pappisosastoa (1. Aik. 24:3-19). Johannes Kastajan isä Sakaria kuului yhteen tällaiseen osastoon (Luuk. 1:5-25). Koska taivaassakin vietetään jumalanpalvelusta, on luonnollista, että sielläkin on pappisosastoja. Taivaan temppeli on maallisen temppelin esikuva.
24 vanhimman kerrotaan nimenomaan heittäytyneen maahan Jumalan valtaistuimen eteen ja osoittaneen Hänelle kunnioitustaan. He lausuvat: ”Herra, meidän Jumalamme! Sinä olet arvollinen saamaan ylistyksen, kunnian ja vallan, sillä sinä olet luonut kaiken. Kaikki, mikä on olemassa, on sinun tahdostasi luotu” (Ilm. 4:10-11; samoin 11:16-18). Tämä on osa taivaallista jumalanpalvelusta, jota vanhimmat toimittavat (Lenski tosin on sitä mieltä, ettei tällä ole mitään tekemistä leeviläisten pappisosastojen kanssa).
Vanhimpia (kreik. presbyteros) kutsutaan samalla nimellä kuin maanpäällisen seurakunnan johtajia (esim. 1. Tim. 5:15; Tit. 1:5). He ovat siis Jumalan sanan julistajia, jotka ovat johdattaneet ihmisiä Kristuksen tuntemiseen ja pelastukseen. Apostoleja kutsutaan Uudessa testamentissa usein vanhimmiksi. Vanhan liiton pyhätkin näkivät ja edeltä Kristuksen ja iloitsivat Hänestä.
Vanhan liiton Israel polveutui Jaakobin 12 pojasta (Ruuben, Simeon, Leevi, Juuda, Daan, Naftali, Gaad, Asser, Isaskar, Sebulon, Joosef ja Benjamin) ja heistä syntyneistä heimoista. Nämä olivat vanhan liiton Jumalan kansa, joten on luonnollista, että heidän edustajansa ovat perillä taivaassa.
Uuden liiton Jumalan kansa on puolestaan apostolien ja heidän julistamansa sanoman perustalla. Näitä apostoleja olivat Pietari, Andreas, Jaakob, Johannes, Filippus, Bartolomeus, Tuomas, Jaakob Alfeuksenpoika, Juudas (Lebbeus, Taddeus), Simon Kananeus, Matteus (Leevi), Juudas Iskariot, ja hänen tilalleen valittu Mattias. Jeesus itse lupasi, että ”kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa” (Matt. 19:28).
Jos näyn saanut Johannes oli itse apostoli ja siten istuu taivaan valtaistuimella, onko ristiriitaista, että hän näkisi itsensä siellä? Näyssä eletään ajattomassa, iankaikkisessa todellisuudessa, joten tässä tuskin on mitään ristiriitaa.
Yhdessä patriarkat ja apostolit edustavat koko Jumalan Israelia, Hänen pyhää kansaansa kautta aikojen. Tätä tulkintaa tukee sekin, että Johannes näkee taivaallisen kaupungin porteissa Israelin 12 heimon nimet ja sen muurin peruskivissä 12 apostolin nimet (Ilm. 21:12-14). Kerrotaan myös, että perille päässeet laulavat Mooseksen (vanhan liiton) ja Karitsan (uuden liiton) virttä (Ilm. 15:2-4). Taivaaseen pääsee Ilmestyskirjan vertauskuvallisen luvun mukaan 144.000 sinetillä merkittyä (12 x 12 x 1000) mikä viittaa samaan kuin 12 eli Israeliin ja Kirkkoon (Lenski).
(2) Toisen selityksen mukaan 24 tarkoittaisivat enkeleitä. Tätä perustellaan sillä, että Ilmestyskirjan 4. luvussa puhutaan muutenkin paljon taivaan enkeleistä. Raamattuperusteena on Jes. 24:23: ”Herra Sebaot on kuningas Siionin vuorella ja hänen vanhintensa edessä loistaa kirkkaus”. Näiden vanhinten arvellaan tarkoittavan enkeleitä. Aimo T. Nikolaisen mukaan luku 24 saattaa tulla siitä, että sumerilaisilla oli 24 tähtikuviota, jotka edustivat eri jumalia. Johannekselle 24 enkeliä edustaisi tämän mukaan koko luomakuntaa, maailmankaikkeutta. Valkeat vaatteet sopivat joidenkin selittäjien mukaan kuvaamaan hyvin enkeleitä (esim. Joh. 20:12). Nikolaisen mukaan valtaistuimella olevat eivät siis olisi ollenkaan pappeja eivätkä kuninkaita (hallitsijoita, tuomareita).
Enkeli-tulkintaa vastaan on esitetty, ettei enkeleitä Uudessa testamentissa kutsuta vanhimmiksi; toisin kuin apostoleja. Vanhimmat ovat selvästi myös toimittamassa taivaallista jumalanpalvelusta veljiensä – ihmisten – puolesta (Ilm. 11:18). Ilmestyskirjassa erotetaan selvästi toisistaan enkelit, olennot ja vanhimmat: ”Valtaistuimen, olentojen ja vanhinten ympärillä näin suuren joukon enkeleitä” (Ilm. 5:11).
(3) Thurénin mukaan nämä 24 olisivat Vanhan testamentin profeettoja, koska juutalaisten mukaan tärkeimpiä profeettoja oli juuri 24. Thurén pitää mahdollisena, että nämä 24 olisivat myös enkeleitä, mutta eivät apostoleja. Perusteluna tälle on se, että ”neuvosto on täysilukuinen jo teurastetun Karitsan ilmestyessä taivaaseen” (ts. ennen kuin apostolit ovat kuolleet).
Tätä tulkintaa vastaan voisi sanoa, että Jeesuksen oma sana apostolien saamista valtaistuimista (Matt. 19.28) on vaikea kumota pelkän juutalaisen käsityksen varassa. Ilmestyskirjan näyssä menettää aika (ennen – jälkeen) merkityksensä, koska on kysymys iankaikkisuudesta.
(4) Neljännen tulkinnan mukaan nuo 24 olisivat vertauskuva kaikista perille päässeistä pyhistä. Lukuun 24 sisältyisi ajatus, että taivaassa ovat sekä vanhan liiton pyhät että uuden liiton uskovat.
Näin laaja selitys häivyttää kokonaan kantaisien ja kansan sekä paimenten ja lampaiden välisen eron. Siinä ei oteta huomioon myöskään vanhinten esirukousta taistelevan seurakunnan puolesta (Ilm. 11:16-18).
(5) Viidentenä mahdollisuutena voisi ajatella, että 24 vanhinta olisivat ne ”apostolit ja profeetat”, joiden varaan rakentuu Jumalan rakennus (Ef. 2:20). Paavalin opetuksessa ongelmana on kuitenkin se, mitä profeetat tässä tarkoittaa. Tarkoittaako Paavali nimittäin tässä vanhan vai uuden liiton aikaisia profeettoja, seurakunnan henkivoimaisia julistajia: ”nyt Henki on ilmoittanut sen Kristuksen pyhille apostoleille ja profeetoille” (Ef. 3:5). Jos Paavali tarkoittaisi uutta liittoa, niin tämän pohjalta pitäisi siis ajatella, etteivät vanhan liiton profeetat olekaan valtaistuimilla, eikä siten vanhan liiton edustajat ollenkaan.
Paavali kuvaa Efesolaiskirjeessä Kristuksen kirkkoa, ei taivaan valtakuntaa. Siksi tätä raamatunkohtaa ei voi soveltaa Johanneksen näkyyn. Teoriassa voisi toki ajatella, että Vanhan testamentin profeetat ennustivat Kristuksesta ja apostolit julistivat Häntä. Näin molemmat pystyttivät Jumalan Israelin. Vanhan liiton profeetat eivät kuitenkaan olleet ”vanhimpia”, joista Jumalan kansa polveutuu maallisesti (kantaisät) tai hengellisesti (apostolit).
Voimme siis olla tulkitsijoiden enemmistön kanssa samaa mieltä siitä, että Johannes näki taivaassa sekä vanhan liiton kantaisät, Jaakobin pojat, että uuden liiton apostolit, ne 12 opetuslasta. Hän ei kuitenkaan nimeä heitä vaan antaa heidän olla yhtenäisenä joukkona edustamassa sekä vanhan että uuden liiton hallitsijoita ja hengellisiä pappeja. Luku 24 kuvaa täydellisyyttä ja kokonaisuutta. Nämä kumartavat sekä juutalaisten että pakanoiden edustajina yhdessä maahan saakka Kirkkauden Isän edessä.
Kysymys: Kuinka pitäisi suhtautua nk. uushenkisyyteen, joka on kovasti nousussa? Pitäisikö se kokonaan torjua vai onko siinä jotain hyvää? Joutuuko ihminen sen kautta tekemisiin pahojen henkivaltojen kanssa?
Vastaus: Uushenkisyys tarkoittaa suunnilleen samaa kuin New Age, uuden aikakauden liike. Uushenkisyys-nimikkeen alle kuuluvat tunnetuimpina mm. jooga, mindfulness, meditaatio ja tarot-kortit. Lisäksi siihen kuuluu kirjava joukko erilaisia terapioita ja menetelmiä, joita mainostetaan henkisinä harjoituksina, kuten enkelihoidot, kristalliterapiat, aromaterapiat jne. Myös perinteisemmän salatieteen harjoittajat kuten meediot, noidat, tietäjät, gurut, šamaanit jne. voidaan laskea uushenkisyyteen kuuluviksi. Uushenkisyydessä yhdistyvät näin pakanalliset muinaisuskonnot ja itämaiset hengelliset liikkeet. Lyhyesti sanottuna uushenkisyys tarkoittaa ”yksilön kokemuksia ja harjoitteita, joiden kautta yliluonnollinen tulee elämään” (Kimmo Ketola).
Uushenkisyys on hyvin pirstaleinen kenttä erilaisia uskomuksia ja menetelmiä. Ajatuksena usein onkin, että yksilö voi itse valita siitä itselleen mieluisat ja sopivat ainekset. Näin ihmiselle syntyy vaikutelma, että hän on vapaa ja pystyy itse valitsemaan sen, mihin uskoo ja mitä toteuttaa. Tällainen valinnanvapaus vetoaa kuluttamiseen tottuneeseen länsimaalaiseen ihmiseen.
Uushenkisyyden räjähdysmäisen suosion taustalla on selvästi myös länsimaiden maallistuminen. Kaikki valtakirkot ovat menettäneet jäseniään ja vaikutustaan ihmisten elämään. Tämä on johtanut valtavaan hengelliseen ja henkiseen puutostilaan miljoonien ihmisten elämässä. Tiede ja viihde eivät riitä elämän sisällöksi ja siksi sielu huutaa ravintoa. Tähän tarpeeseen monet etsivät ratkaisua uushenkisistä liikkeistä, jotka koetaan vapaampina ja vähemmän muodollisina ja opillisina kuin kristilliset kirkot.
Uushenkisten liikkeiden suosiota selittää myös länsimaisen elämäntavan kiireellisyys ja stressaavuus. Moni uupuu työn ja kodin paineiden keskellä. Tulevaisuus ei myöskään lupaa helpotusta vaan paineet tuntuvat kasvavan entisestään. Moni pakenee uupumista ja uhkakuvia joogan näennäiseen rauhaan ja leppoisuuteen. Pelottavan tulevaisuuden edessä moni koettaa etsiä rauhaa menneisyyden pakanallisesta uskonnollisuudesta, jossa korostuu tasapainoinen suhde luontoon, puihin ja metsänhenkiin.
Uushenkisyys on selvästi nimenomaan keski-ikäisten naisten suosiossa. Heistä peräti lähes puolet luonnehtii itseään ”henkisiksi” eikä ”uskonnollisiksi”. Nyttemmin myös nuoremmat naiset näyttävät yhä enemmän liittyvän tähän joukkoon. Uushenkisyys lomittuu monella tavoin feministiseen ideologiaan, koska molemmissa korostuvat tasa-arvoisuus ja patriarkaalisen uskonnollisuuden vastustaminen. Naisia tuo uushenkisyyteen myös sen tunnevaltaisuus ja kokemuksellisuus. Esim. enkeliuskovista vähintään 90 % on tutkimusten mukaan naisia. Uushenkisyys tulee myös lähelle monia psykologian virtauksia esim. korostaessaan itsetuntemuksen lisäämistä ja itsetunnon vahvistamista.
Kristinuskon kannalta katsottuna on hyvää se, että ihmiset vihdoin alkavat kääntyä pois materialismista ja vääränlaisesta tiedeuskosta, ja etsivät hengellisiä totuuksia. Tämä voi johtaa jonkun kohdalla myös kristillisen sanoman kirkastumiseen.
Kristitty ei myöskään saa halveksia luotuisuuteen kuuluvia tarpeitaan. Jokaisella ihmisellä on levon, rauhan, vapauden, tasapainon, liikunnan ja yhteisöllisyyden tarpeita. Uushenkisyys vastaa jossain määrin näihin ihmisen luontaisiin tarpeisiin, vaikka ne toki voitaisiin tyydyttää muullakin tavoin kuin esim. mindfulnessissa.
Uushenkisyyden suurin vaara on siinä, että huomaamatta opettaa ihmiselle vieraan, itämaisen maailmankuvan. Moni ei saata edes tunnistaa sitä, että omaksuu täysin ei-kristillisen ajattelutavan aineksia. Näitä ovat mm.
1. Ihminen voi itse valita pelastustiensä sisällön. Ei ole mitään yhtä totuutta vaan ainoastaan yksilön subjektiivinen totuus. Raamatun mukaan ”ei kukaan muu voi pelastaa kuin Hän (Jeesus Kristus). Mitään muuta nimeä joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla” (Ap. t. 4:12).
2. Opilla ei ole mitään väliä, kunhan homma toimii (pragmatismi). Raamattu ei ole vastaus ihmisen ongelmiin vaan vaikkapa jonkun joogagurun opastus. Raamatun mukaan uskonoppi on ”pyhille kertakaikkisesti annettu” (Juuda 3).
3. Tunne ja kokemus ohjaavat valintoja, eivät järki tai kirjoitettu Sana. Raamatun mukaan ”Jumalan sana on elävä ja väkevä … Se viiltää halki sielun ja hengen … se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme” (Hepr. 4:12).
4. Jokaisessa ihmisessä asuu jumala. Siksi ihmisen pitää etsiä jumalaa, totuutta ja valoa omasta sisimmästään. Raamatun mukaan ”juuri sydämestähän lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset” (Matt. 15:19). Vasta uskon kautta asuu Kristus ihmisen sydämessä.
5. Ihminen on osa luontoa, joka on jumalallinen (panteismi). Raamatun mukaan Jumala on luonut maailman, mutta jumaluus ei asu kaikkialla luomakunnassa eikä kaikissa ihmisissä. Ihminen on langennut ja luomakuntakin on turmeluksen alainen, se ”yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa” (Room. 8:22).
6. Ihminen saavuttaa elämän päämäärän (vapautumisen, valaistumisen, pelastuksen) noudattamalla tiettyjä menetelmiä ja harjoituksia. Raamatun mukaan kaikki ihmiset ovat ”rikkomustensa tähden kuolleet” (Ef. 2:5) eivätkä voi minkään tekojensa avulla tehdä itsestään eläviä. Vain Kristus voi herättää hengellisesti kuolleen ja pelastaa hänet uskon kautta: ”Ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja” (Room. 3:28).
7. Kuolleisiin ihmisiin ja henkivaltoihin saa olla yhteydessä. Ne ovat hyviä voimia ja voivat auttaa ja ohjata ihmistä. Raamatun mukaan ”älkää kääntykö vainajahenkien puoleen, älkääkä kysykö neuvoa tietäjiltä, ettette saastuttaisi itseänne” (3. Moos. 31:31). ”Jumalaltaanhan kansan on neuvonsa pyydettävä. Miksi sen pitäisi kysyä kuolleilta neuvoa elävien asiassa?” (Jes. 8:19).
8. Kuolemaa ei ole vaan ihminen jatkaa elämäänsä jälleensyntymisten kautta. Raamatun mukaan ”jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja joutua tuomiolle” (Hepr. 9:27).
9. Synti ei ole ihmisen suurin ongelma vaan tietämättömyys ja valaistumisen puute. Ei ole myöskään mitään persoonallista Pahaa, Saatanaa, joka houkuttelisi syntiin. Raamatun mukaan ”yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä” (Room. 5:12). Synnin voittaa vain Kristuksen ristintyö ja anteeksiantamus uskon kautta.
10. Tavoitteena ei ole taivas vaan yksilön tasapaino, rauha ja mielihyvä. Lopullinen rauha saavutetaan sammumalla tai tyhjentymällä itsestä tai yhdistymällä jumaluuteen tai maailmanhenkeen. Raamatun mukaan ”Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 6:23), ”uskon päämäärä” on ”sielujen pelastus” (1. Piet. 1:9) ja ”levon maa” (Hepr. 4:10), ”taivaallinen isänmaa” (Hepr. 11:16).
Kimmo Ketolan haastattelu: Kirkko ja kaupunki, Uushenkisyys vetoaa yksilöllisyyden aikana 30.9.2015.
Ks. myös Voiko kristitty joogata?
Neljäskymmenesyhdeksäs osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Miten ymmärtää luterilainen ortodoksia? Mikä on oikea kuva ja mikä irvikuva? Ortodoksia ja valtionkirkko. Ortodoksia ja pietismi. Luther ja luterilainen ortodoksia. Pilattiinko Luther? Luterilainen ortodoksia ja pyhien jatkumo. Mitä otetaan ortodoksiasta tälle päivälle mukaan ja mitä varotaan? Voiko nykyään olla luterilaisen ortodoksian edustajia? Vieraana Martti Vaahtoranta.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Kysymys:
Olen vakuuttunut siitä, että Lähetyshiippakunnassa opetetaan luterilaista uskoa – ja siten kristinuskoa – puhtaimmillaan. Vaikka tämä ei enää toteudu kansankirkossa kokonaisuutena, on selvää, että sieltäkin löytyy yhä edelleen seurakuntia ja yhteisöjä, joissa näin tapahtuu – ja kotiseurakuntani on kaikeksi onneksi paikka, jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Tämä tuottaa minulle seuraavanlaisen dilemman: jäädäkö kotiseurakuntaan kansankirkossa vai liittyäkö Lähetyshiippakuntaan? En näe kansankirkolla tulevaisuutta pitkällä tähtäimellä, mutta minun on kotiseurakunnassani toistaiseksi hyvä olla, ja toisinaan hoidan siellä vastuutehtäviäkin. Mikä olisi oikea ja vastuullinen ratkaisu? Millaisia näkökohtia minun tulee pohdinnoissani huomioida? Kannattaako uppoavaan kirkkolaivaan jäädä, jos on hytissä, jossa valo vielä palaa, ja pelastusveneeseen pääsee milloin vain?
Vastaus:
On suuri kiitosaihe, että maassamme vielä pidetään evankeliumia esillä monissa eri paikoissa. Samalla juuri näiden paikkojen moneus aiheuttaa esittämäsi ongelman. Kysymyksesi on siis aiheellinen! Toisaalta se vaikuttaa laajemmalta ja monisyisemmältä, kuin mihin tällaisessa yksittäisessä tekstissä voidaan vastata. Mielestäni asiasta olisikin parasta keskustella kasvotusten luotettavan pastorin kanssa. Heti kättelyssä totean myös, että koska en itse ole elänyt Suomen ev. lut. kirkon jumalanpalvelusyhteydessä yli puoleentoista vuosikymmeneen, en osaa – eikä edes liene minun tehtäväni – arvioida miten pahasti ”uppoamassa” tuo ”laiva” on. Nostan tässä kuitenkin esiin yhden mahdollisen lähestymistavan, joka liittyy tärkeään huomioosi tulevaisuudesta pitkällä tähtäimellä. Asiaa voitaisiin tarkastella kahdesta näkökulmasta.
1) Henkilökohtaisen evankeliumin vastaanottamisen näkökulma. Tähän liittyen kysymys kuuluu: mistä lyhyellä tähtäimellä – tänään ja tällä viikolla – saan puhdasta Jumalan sanan ravintoa hengellisen elämäni ylläpitämiseksi? Tätä kysymystä toivoisi itse asiassa kaikkien kristittyjen pohtivan jatkuvasti! Näin me voisimme alkaa päästä hengellisestä laiskuudestamme sekä sitoutua seurakunnan säännölliseen toimintaan.
2) Seurakunnan rakentamisen näkökulma. Tähän liittyen kysymys kuuluu: kannattaako yrittää rakentaa sellaista, minkä uskoo olevan rikki ja korjaamattomissa? Jos mitään ei ole enää tehtävissä (?), miksi yrittää tehdä mitään? Tämä kysymys lienee merkittävä erityisesti Sinun kohdallasi, joka kannat vastuuta seurakunnan rakentamisesta. Tietenkin myös vähemmän vastuuta ottavat, ”vain” jumalanpalveluksessa käyvät seurakuntalaiset ovat mukana seurakunnan elämässä ja siten myös sen rakentamisessa.
Mielestäni jo oma kysymyksesi viittaa oikeaan vastaukseen: Uppoavaan laivaan jääminen on riskialtista hommaa, vaikka pelastusvene olisi lähelläkin. Asian jatkokäsittelyssä olisi toki syytä pohtia myös sitä mahdollisuutta, ettei tarvitsisi turvautua ainoastaan pieneen pelastusveneeseen, vaan Kristuksen Laivaan, joka ei uppoa koskaan. Tämän lyhyen ja alustavan evästyksen myötä suosittelen lämpimästi, että otat yhteyttä paikalliseen pastoriin ja pyydät saada keskustella tästä asiasta niin monta kertaa, että se selviää! Siunausta prosessiisi toivottaen!
Luterilainen.netin toimitus
(Kuva: LCMS)
Neljäskymmenesseitsemäs osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Cyprianus ja Isä meidän -rukouksen selitys. Yhteisön näkökulma ja ruumiin teologia. Mitä pyydämme rukouksessa? Yhteys Lutherin katekismukseen. Vieraana Aki Lahti.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Voiko kuolemaan valmistautua? Oululaisen hartauskirjailija Vesa Savolaisen mukaan voi. Luther-kirjat julkaisi tänä kesänä Savolaisen kirjoittaman kirjan Elämisen ja kuolemisen taito. Se koostuu 31 napakasta hartaustekstistä, jotka sopivat sekä ääneen että hiljaa luettaviksi.
Leipätyönsä parissa, vanhusten hoivakodissa, Savolainen kohtaa kuolemaa ja kuolemaan valmistautuvia ihmisiä päivittäin. Hän onkin kirjoittanut teoksensa ensisijaisesti ikäihmisiä ajatellen. Tekstit pyrkivät tuomaan lohtua elinpäivien vähentyessä, poistamaan kuolemanpelkoa ja ohjaamaan hyvään, kristilliseen kuolemaan. Kirjailijalla on toisaalta ollut mielessään myös ikääntyvien aikuistuneet, keski-ikäiset lapset. Tekstit valmistavat heitä vanhenemiseen ja kuoleman kohtaamiseen. Niiden avulla on helpompi ymmärtää kuolemaa lähestyviä vanhempia.
Kuolemaa käsittelevä hartauskirja tulee tarpeeseen. Viime vuosikymmeninä kuoleminen on siirtynyt etupäässä palvelukoteihin, terveyskeskuksiin ja sairaaloihin, eivätkä ihmiset enää juuri valmistaudu siihen. Läheisten kanssa kuolemasta keskusteleminen on usein vaikeaa ja sen puheeksi ottaminen voi tuntua epäkohteliaalta. Myös kristityn on tarpeellista aika ajoin muistuttaa itseään, ettei kuolemaan valmistautuminen ole vain vanhojen ihmisten juttu. Ehkä viisaimmat meistä ovat heränneet pohtimaan tätä koronauutisten äärellä.
Pidän teoksen selkeän luterilaisesta otteesta: Ikuisen elämän toivo rakentuu Jumalan Sanan ja Jeesuksen Kristuksen pelastustyön varmalle pohjalle. Elämänmakuisia tekstejä ryydittävät runsaasti viljellyt Raamatun ”vanhan käännöksen” (vuodelta 1938) lainaukset. Jumalan Sana on teoksessa todellakin pääroolissa, rohkeasti ja konstailematta.
Kirjan esipuheessa Savolainen kertoo Martti Lutherin opettaneen, että kristityn kuolema on hyvä, kun hän pystyy toivottamaan sen tervetulleeksi ja kuolemaan mielellään. Herra meitä tässä auttakoon! Savolaisen kirja tarjoaa hyvän apuvälineen. Sen sivuilla kuolemaan valmistaudutaan Jumalaan luottaen ja iankaikkisen elämän toivosta rikkaina — takuuvarmaa lahjakirja-ainesta vaikkapa omalle vanhemmalle tai isovanhemmalle.
Elämisen ja kuolemisen taito on saatavilla Luther-divarista.
Kysymys: Kysymykseni liittyy tuhatvuotiseen valtakuntaan. Luin tältä sivustolta artikkelin aiheesta ja heräsi kysymys siitä.
Jos nyt siis elämme tuhatvuotisen valtakunnan aikaa, niin miten Ilmestyskirjan 20 luvun kohta ”..enää ei käärme saa johtaa kansoja harhaan ennen kuin tuhat vuotta on tullut täyteen” sopii tähän? Se, että elämme tuhatvuotisen valtakunnan aikaa ja saatana on nyt sidottu, eikä siis saa johtaa kansoja harhaan. Maailman kansoja kun katsoo, niin minusta näyttää, että harhaanjohtamista tapahtuu aika tavallakin eri kansoissa tällä hetkellä.
Toinen kysymys liittyy samaan tekstiin mutta eri aiheeseen. Tekstissä mainitaan apokryfikirjojen olevan samaa aikaa Johanneksen ilmestyksen kanssa. Olen tähän asti ollut siinä luulossa, että apokryfikirjat ajoitetaan testamenttien väliseen aikaan ja Ilmestyskirja ajoittuisi myöhemmäksi. Mutta tämä on ilmeisesti väärä luulo?
Vastaus:
Amillennialistisen näkemyksen (että Kristuksen tuhatvuotinen hallinta toteutuu jo tässä ajassa) heikkoutena on esitetty juuri tämä kysyjän mainitsema seikka. Maailma todella näyttää olevan pahan/Pahan vallassa. Eikä ole epäilystäkään siitä, etteivätkö synti, kuolema ja Saatana tekisi edelleen työtään tässä maailmassa.
Kun Kristus sovitti ihmiskunnan synnit Golgatan ristillä ja osoitti pääsiäisaamuna voittaneensa myös synnin seurauksen eli kuoleman, jotain muuttui peruuttamattomasti maailmassa. Synti ei enää johdakaan automaattisesti kuolemaan. Perkele ei saakaan enää iloita ihmisten lankeamisesta ja joutumisesta kadotukseen. Ihmisille ja ihmiskunnalle on avattu tie vapauteen ja pelastukseen.
Jo Jeesuksen maanpäällisen elämän ajasta kerrotaan, että Hän ”kulki sitten joka puolella Galileaa. Hän opetti seudun synagogissa, julisti ilosanomaa Jumalan valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat” (Matt. 4:23). Messiaan aika ja Jumalan valtakunta olivat totisesti saapuneet. Tuo valtakunta on juuri se ”tuhatvuotinen valtakunta” (vaikka tätä ilmausta ei Raamatusta löydy).
Kristus myös rakensi maan päälle Kirkkonsa, oman Ruumiinsa, jota ”eivät tuonelan portit voita” (Matt. 16:18). Vaikka Saatana edelleen pysyy vihollisena, sen valta ei ulotu tähän valtakuntaan, joka on Kristuksen ja armon valtakunta.
Samalla linjalla ovat myös Uuden testamentin kirjeet. Paavali kirjoittaa, että Jumala ”riisui aseista vallat ja voimat ja saattoi ne kaikki häpeään, kun Hän teki Kristuksesta niiden voittajan” (Kol. 2:15). Samoin Heprealaiskirjeen mukaan Kristus ”tuli ihmiseksi, heidän kaltaisekseen. Siten Hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta, ja päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina” (Hepr. 2:14-15). Kristuksessa on siis Saatana jo kukistettu ja vangittu.
Samanlainen valta on annettu myös apostoleille ja heidän seuraajilleen: ”Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa” (Matt. 18:18). Tämä nk. avaintenvalta on suurinta mahdollista valtaa, koska se murtaa synnin ja siten myös kuoleman ja Saatanan vallan.
Andreas Kesarealainen kirjoitti 500-luvulla: ”Saatanan sidottuna olemisen osoittaa se, että epäjumalien palvonta on hävinnyt, alttarien saastuttaminen loppunut ja Jumalan tahto on levinnyt kaikkialle maailmaan” (Ilmestyskirjan kommentaari 20.1-3).
Jukka Thurénin mukaan ”apostoleilla ja alkukirkolla oli kyky vapauttaa ihmisiä demoneista, joten Saatanan valtaa oli jälleen rajoitettu. Saatanan kahlehtiminen ei näemmä väistämättä tuota täydellistä vapautta sodista ja harhaopeista, ei sairauksista eikä synneistäkään, mutta se suo kumminkin Kristukselle ja Hänen omilleen tilaisuuden toteuttaa Lähettäjän tahtoa” (Johanneksen ilmestys 2009, 214).
Riddlebarger toteaa, että Saatanan sitominen merkitsee sitä, että se ”menettää valtaa, joka sillä oli ennen Vapahtajan elämää, kuolemaa, hautaamista, ylösnousemusta ja taivaaseenastumista. Se ei tarkoita sitä, että kaikki Saatanan toimet lakkaisivat tuhannen vuoden ajaksi niin kuin monet amillennialismin vastustajat virheellisesti otaksuvat. Saatanan sitominen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, ettei Saatana voi johtaa harhaan kansoja ennen kuin se vapautetaan tuhatvuotiskauden lopulla” (A Case for Amillennialism 2006, 210).
Yleensä ajatellaan, että tuhat vuotta on symbolinen luku, joka kuvaa vuosien täyttä määrää. Joskus tuo Jumalan asettama määräaika menee umpeen Hänen hyvän suunnitelmansa mukaan. Jumala sallii aikojen lopulla vielä viimeisen seulonnan ja koettelemuksen, jotta Hänen uskolliset palvelijansa erottuvat niistä, jotka eivät ole valmiita seuraamaan uskossa Vapahtajaa. Onko tuo Saatanan vapaaksi päästäminen jo tapahtunut (vrt. Auschwitz ym.), sitä emme tiedä. Joka tapauksessa antikristillinen vaikutus on selvästi lisääntynyt maailmassa.
Hendriksen käyttää Saatanan sidottuna olemisesta mielenkiintoista kuvaa. Hän sanoo, että petoeläinkin voi olla sidottuna ketjulla, mutta se ei estä sitä tekemästä suurta vahinkoa kaikille niille, jotka joutuvat sen ulottuville. Voi jopa ajatella, että haavoittunut eläin on vaarallisempi ja vihaisempi kuin vapaana oleva. Se riehuu epätoivoissaan minkä pystyy (More than Conquerors 2015, 190).
Lenskin mukaan Saatana ei pysty itse toimimaan tuon tuhannen vuoden aikana vaan se toimii apureittensa välityksellä. Näitä ovat Ilmestyskirjan mukaan Peto (Antikristus), toinen Peto (väärä profeetta) ja Portto. Lenski viittaa toiseen Petoon, joka puhuu ”kuin Lohikäärme” (Saatana), olematta kuitenkaan Saatana (Ilm. 13:11). Saatana itse on vielä sidottu (The Interpretation of St. John’s Revelation 1942, 566).
Saatanan sidottuna oleminen on siis Kristuksen ja Hänen sovitustyönsä aiheuttamaan vallan rajaamista, jota Kirkko palvelijoittensa kautta toteuttaa Jumalan sanan julistamisen ja sakramenttien avulla. Kun julistus vesittyy ja Jumalan sanan ääni vaikenee, Saatanalle avautuu jälleen tilaisuus kasvattaa valtaansa. Tästä voimme hyvin nähdä merkkejä ympärillämme.
*************
Juutalainen apokryfinen kirjallisuus ajoittuu eri tutkijoiden mukaan ajanjaksolle 300 eKr – 150 jKr. Hyvin monet teokset ovat saaneet lopullisen muotoilunsa vasta samoihin aikoihin kuin Ilmestyskirja, jotkut myöhemminkin. Joissakin juutalaisissa apokalypseissä on myös nähtävissä kristillisiä vaikutteita ja kristillisten teologien lisäyksiä. Joskus juutalaista ja kristillistä ainesta on vaikea erottaa näistä.
Ks. myös Nuorin kuolee 100-vuotiaana
Neljäskymmeneskuudes osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Miksi olla luterilainen? Mikä luterilaisuudessa on olennaisinta? Mitä vastata kysyjälle?
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Ks. myös:
Nicky & Sila Lee: Isän ja Äidin käsikirja. Suom. Merja Pitkänen. Päivä Osakeyhtiö: Porvoo 2011.
Nicky ja Sila Lee kirjoittivat vuonna 2009 Isän ja äidin käsikirjan, jonka vuonna 2011 Päivä kustansi ja Merja Pitkänen käänsi suomeksi. Tartuin kirjaan tuttavan suosituksesta ”kevyempänä kesälukemisena”. Isyys ja äitiys on tehtävä, johon joudumme käytännössä valmistautumattomina. Kun tuomme vastasyntyneen vauvamme kotiin sairaalasta, monille meistä alkaa valjeta: tämä on äärimmäisen tärkeä tehtävä, eikä meillä ole paljoakaan aavistusta siitä, mitä meidän pitäisi tehdä. Nicky ja Sila kirjoittavat kirjan johdannossa: ”Vanhemmuudessa on paljon samaa kuin koskenlaskussa. Pyyhkiydymme virran vietäväksi – joskus hallitsemattomasti – vailla mitään mahdollisuutta pysähtyä tai astua pois kyydistä. Joskus meitä eteenpäin sinkoavat voimat tuntuvat ylivoimaisilta, ja odotamme kaatuvamme millä hetkellä hetkellä hyvänsä… Joskus nautimme matkasta kaikki yhdessä. On myös hitaan edistymisen vaiheita, jolloin maisemat eivät vaihdu, ennen kuin vauhti jälleen nopeutuu… Meidän on kuitenkin itse tehtävä päätökset – pidämme itse perää, olemme vastuussa perheen ohjaamisesta joen jokaisen osuuden läpi. Joskus kuljetamme luottavaisia matkustajia, toisinaan kapinoivaa miehistöä.” Tällaiseen koskenlaskuun Nickyn ja Silan kirja tarjoaa paljon neuvoja ja käytännön esimerkkejä lasten kasvatuksen arkeen. Kirjan arvoa voisi luonnehtia myös yhden kirjan suosittelijan Canterburyn arkkipiispa Rowan Williamsin sanoin: ”Kun tunnustamme yhä selkeämmin, miten välttämätöntä on tarjota helposti omaksuttavaa ja rehellistä ohjausta vanhemmuuteen yhteiskunnassa, joka on niin sekasortoinen kuin omamme on ja jossa lasten hyvinvointi on huolenaiheena, Nickyn ja Silan kirja on todellinen lahja.”
Kirja jakaanutuu viiteen osaan. Ensimmäisessä osassa kysytään, miten perheet toimivat. 1. luvussa motivoidaan lukijaa ja johdatellaan aiheeseen otsikolla ”Miksi pethe on olemassa?”. Toisessa luvussa käydään läpi terveen perhe-elämän rakennusaineet. Kirjoittajat nostavat esiin lasten kanssa olemisen, leikkimisen sallimisen ja siihen rohkaisemisen ja hyvien tapojen ja rutiinien luomisen. 3. luvussa pohditaan yhteisen perheajan merkitystä, 4. luvussa poraudutaan sisarussuhteiden kiemuroihin.
Kirjan toisessa osassa isona aiheena on lasten tarpeiden täyttäminen. Kirjoittajat esittelvät viisi tapaa osoittaa rakkauttaan (sanat, kahdenkeskinen aika, kosketus, lahjat ja teot ) ja näistä tavoista muodostuu toisen osan luvut.
Kirjan kolmannessa osassa aiheena on luoteenkasvatus rajoja asettamalla. Yhdeksännessä luvussa kyse on kurinpidon perustasta. Sitten seuraavissa luvuissa esitellään eri ikäisille lapsille sopivia rajoja. Ensin 0-5 vuotiaat, sitten 6-10 vuotiaat, 11-13 vuotiaat ja viimeisenä nuoret.
Kirjan neljännessä osassa nevotaan miten autetaan lapsia tekemään hyviä valintoja erilaisissa asioissa. 14. luvussa käsitellään lasten ja vanhempien vihaa, 15. luvussa keskitytään stressiin, masennukseen ja syömishäiriöihin, 16. luvussa on aiheena seksi ja seksuaalisuus, 17. luvussa alkoholi ja muut päihteet, 18. luvussa raha, tv ja internet.
Kirjan viidennessä ja viimeisessä osassa aiheena on uskomme perusteiden ja omien arvojemme siirtäminen eteenpäin. 19. luvussa käsitellään perheen identiteettiä. 20. luvussa ollaan isojen kysymysten äärellä, 21. luvussa kysytään miten voisi rakentua lapsen hengellinen elämä.
Kirjan kantavana ajatuksena on lapsen ehdoton rakastaminen sellaisena kuin hän on. Tällä tavalla luodaan lapselle terveen itsetunnon perusta, jotta hän tuntisi itsensä rakastetuksi, luottaisi itseensä ja muihin, mutta osaisi myös laittaa terveet rajat suhteessa omiin ja toisten mielihaluihin. Ehdottoman rakkauden kirjoittajat katsovat myös suojelevan kaikennäköisiltä sudenkuopilta ja nykypäivän yhteiskunnan ja kulttuurin omituisuuksilta. Terveen itsetunnon omaava lapsi/nuori pystyy siis paremmin vastustamaan esimerkiksi kiusaamista ja kristillisten arvojen kyseenalaistamista. Kyse ehdottomassa rakkaudessa ei ole kuitenkaan tässä kirjassa siitä, että kaikki pitäisi hyväksyä. Vaikka et hyväksyisi jotain mitä lapsesi tekee, lasta voi ja pitää silti rakastaa. Rakkautta on myös vääristä valinnoista varoittaminen ja rajojen asettaminen.
Makuasioista ei hirveästi kannata kiistellä, joten en ala kritikoimaan niitä. Perusotteeltaan kirja on hyvä alallaan. Pastorina kuitenkin joudun puuttumaan siihen, että kirjan ajatus seurakunnan tai jopa kirkkokunnan vaihtamisesta lasten tarpeiden perässä ei ole terve. Kirjoittajien kriteeri näyttää olevan, että seurakunta, jossa lapset viihtyy on hyvä, muulla ei niin väliä. He kirjoittavat: ”Emme ole aina pysyneet samassa kristillisessä kirkkokunnassa, ja vaikka jumalanpalvelusten tyyli oli meille vieras yhdessä seurakunnassa, jossa kävimme, se sopi meille perheenä, sillä lapset kokivat olevansa kotonaan.” Oikeat kriteerit seurakunnan valintaan ovat missä seurakunnassa evankeliumi puhtaasti saarnataan ja sakramentit oikein toimitetaan. Jos tällaisessa seurakunnassa ei esimerkiksi ole lapsille mitään, niin voit miettiä ja rukoilla voisitko sinä olla sitä mahdollistamassa? Ensimmäinen reaktio ei-pakollisten asioiden ollessa huonosti ei pidä olla että ’vaihdanpas seurakuntaa’, vaan mitä minä voisin tehdä asian hyväksi.
Toisaalta kirjoittajien neuvoissa perheen hengellistä elämää kohtaan on myös paljon hyvää. He esimerkiksi kertovat sanoneensa lapsilleen ”näin meidän perheessämme tehdään [käydään siis kirkossa] ja että aivan niin kuin meidän maassamme kaikki lapset käyvät koulua saadakseen opetusta, halusivatpa tai eivät, meidän perheessämme me vanhemmat vaadimme, että lapset käyvät kirkossa, jotta heidän hengellinen ymmärryksensä kehittyisi.” Kirjoittajat myös aivan oikein toteavat että ”[u]sko on helpommin tarttuvaa kuin opetettavissa. Lapsiin vaikuttaa eniten se, mitä he näkevät. Meidän vanhempien keskinäinen suhde miehenä ja vaimona sekä suhteemme kehen tahansa toiseen aikuiseen puhuu lapsille valtavan paljon uskomme aitoudesta. Jos me, jotka väitämme olevamme kristittyjä, olemme epäystävällisiä ja epäkunnoittavia toisiamme kohtaan, kristillisellä uskolla ei ole lastemme silmissä paljon merkitystä, vaikka rukoilisimme usein, lausuisimme ruokarukouksen, lukisimme Raamattua ja veisimme lapset kirkkoon.”
Kirjassa ei sinällään ole mitään hirveän uutta, vaan vanhoja hyviä ajatuksia esitetään tuoreesti, helppolukuisesti ja huumorilla. Kirjan perusajatukset ovat lasten kasvatusta ja perhe-elämää käsittelevään kirjallisuuteen perehtyneille varmasti tuttuja. Kuitenkin juuri kirjan helppolukuisuus ja elämän läheisyys yhdistettynä vankkaan tietoon tekee siitä suositeltavan. Varmaankaan kukaan ei ole kaikkien kirjassa esitettyjen ajatusten kanssa samaa mieltä ja kirjoittajatkin tunnustavat, että kaikki ei sovi kaikille. Siksi kirjoittajatkin kehottavat valikoimaan sen, mikä itse kunkin perheelle sopii. Kirjan päälinjat ovat kuitenkin tutustumisen ja pohtimisen arvoisia. Ainakin tälle isälle tarttui mukaan yhtä jos toistakin käyttökelpoista.
Kysymys: Heprealaiskirjeessä sanotaan, että Jeesus “oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden” (Hepr. 5:8). Kuinka Jumalan kuuliainen Poika Jeesus voi oppia kuuliaisuuden? Mitä me itse voimme tästä kohdasta oppia?
Vastaus: Kysyjän tarkoittama jae kuuluu asiayhteydessään:
Ja lihansa päivinä hän [Jeesus] väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden. Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä mitä hän kärsi, kuuliaisuuden, ja kun oli täydelliseksi tullut, tuli hän iankaikkisen autuuden aikaansaajaksi kaikille, jotka ovat hänelle kuuliaiset. (Hepr. 5:7–9)
Monessa lukijassa on herättänyt hämmennystä, että Jeesus “on oppinut kuuliaisuuden” ja “tullut täydelliseksi”. Väittääkö Heprealaiskirjeen kirjoittaja, että Jeesus olisi ollut tottelematon ennen kuin oppi kuuliaisuuden tai epätäydellinen ennen kuin Hän tuli täydelliseksi? Tällaiset johtopäätökset olisivat ristiriidassa kristillisen uskon kanssa, jonka mukaan Jeesus Jumalan Poika on samaa olemusta kuin Isä, iässä, kunniassa ja täydellisyydessä täysin samanlainen kuin Isä sillä ainoalla erotuksella, että Poika syntyy Isästä iankaikkisuudessa.
Meidän ei tule eikä onneksi tarvitsekaan vetää Hepr. 5:7–9:stä johtopäätöksiä, jotka olisivat ristiriidassa kristillisen uskon kanssa. Mainittu kohta kuvaa Jeesusta Hänen inhimillisen luontonsa puolesta eli ihmisenä. Vain inhimillisen luontonsa puolesta Jeesus kävi läpi kehitystä, oppi uusia asioita ja tuli täydelliseksi. Jumalallisen luontonsa puolesta Hänen ei tarvinnut oppia koskaan mitään, koska Jumalana Hän on aina tiennyt ja osannut kaiken ja ollut ikuisesti täydellinen.
Apostoli sanoo, että ihmiseksi tullut Jumalan Poika “oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden”. Sanaa “oppia” käytetään monessa merkityksessä. Sillä voidaan tarkoittaa tilannetta, jossa joku oppii jotain sellaista, mitä hän ei ennen lainkaan tiennyt tai osannut. Mutta sanalla “oppia” voidaan tarkoittaa myös sitä, että joku oppii kokemuksen ja harjoittelun kautta syvällisesti sisäistämään jonkin asian, josta hänellä on aiemmin ollut muilta opittu pinnallinen tieto, tai hallitsemaan perinpohjin taidon, jossa hän oli aiemmin haparoiva aloittelija.
Annan esimerkin. Kun Matti Meikäläinen tulee kristityksi, hän oppii, että Jumala rakastaa häntä ja on antanut Poikansa hänen puolestaan. Hän saa uuden tiedon, jota hänellä ei ennen ollut. Matti oppii, että Jumala rakastaa häntä. Kristittynä Matti alkaa kilvoitella elääkseen pyhästi niin kuin Jumala tahtoo. Matti joutuu vuosien mittaan lankeemuksissa huomaamaan, että synti riippuu hänessä vielä kiinni. Hän alkaa epäillä ja pelätä, että Jumala ei enää rakasta häntä, koska hän on niin kehno kristitty. Hän saa kuitenkin yhä uudestaan kuulla Raamatusta, ripissä, saarnassa ja ehtoollisella, että Jumala edelleen rakastaa häntä Poikansa tähden eikä lue hänelle hänen syntejään. Vuosien jälkeen Matti toteaa rippi-isälleen: “Ehkä minä alan pikkuhiljaa oppia sen, että Jumala rakastaa minua.” Hän alkaa kokemuksen kautta tajuta, mitä hänen aluksi oppimansa tieto tarkoittaa käytännössä.
Samankaltaisella tavalla Jeesus Kristus on Jumalan Poikana ollut Isälle kuuliainen aina, iankaikkisuudesta asti. Kun Hän kuitenkin astui meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden alas taivaasta, luopui jumalallisesta kirkkaudestaan, syntyi tallin surkeaan seimeen, oli vainottu ja lopulta kärsi kaikkien vihaamana surkean ristinkuoleman, Hän oppi eli tuli perinpohjaisen omakohtaisen kokemuksen kautta tuntemaan, mitä kuuliaisuus Jumalalle on. Kukaan ei voi enää sanoa Jumalalle, että helppohan Sinun on huudella taivaan saleista meille maan matosille, että suostukaa Minun tahtooni, Sinun kun ei ole koskaan tarvinnut kärsiä elämän hirvittäviä tuskia. Väärin! Jumala todellakin tietää omasta verisestä kokemuksestaan, mitä tarkoittaa pysyä Jumalalle kuuliaisena sietämättömissä kärsimyksissä. Poika oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden.
Raamattu vetää tästä sen johtopäätöksen, että koska Poika on oppinut kärsimyksestään kuuliaisuuden, meidänkin tulee ja mekin voimme Hänen seurassaan oppia olemaan Jumalalle kuuliaisia, vaikka joudumme kärsimään Jumalan kurituksen alla eli Saatanan, maailman ja lihan aiheuttamissa kiusauksissa ja elämän vastoinkäymisissä. “Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne… ‘Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa.’” (Hepr. 12:3, 5–6) Jos Jumala on kurittanut ainoaa Poikaansakin rakkaudesta Häntä ja rakkaudesta meitä kohtaan, niin tottahan Hän rakastaa myös meitä, kun Hän kasvattaa meitä taivasta varten kärsimyksillä ja koettelemuksilla!
Jeesuksen “täydelliseksi tuleminen”, josta apostoli puhuu, liittyy Hänen virkaansa olla maailman Vapahtaja. Jumalana ja synnittömänä ihmisenä Jeesus on omasta puolestaan ollut täydellinen koko ajan. Mutta Hän ei voisi pelastaa ihmisiä synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, jos Hän ei olisi tullut ihmiseksi, kärsinyt, kuollut, noussut kuolleista, astunut ylös taivaisiin ja kerran palaisi kirkkaudessa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Jeesus astui taivaisiin, kun Hän oli suorittanut loppuun sovitustyön. Nyt Hän taivaallisena Ylipappina ja Puolustajana rukoilee Isää kaikkien puolesta, jotka Hänen kauttaan etsivät pelastusta. Taivaaseen astuminen merkitsee, että Jeesus tuli virkansa suhteen täydelliseksi, niin että Hän voi nyt täydellisesti pelastaa kaikki, jotka ovat Hänelle kuuliaisia (Hepr. 2:10, 5:9, 7:28, 10:14). Siihen epätäydellinen laki ei pystynyt eikä pysty (Hepr. 7:11, 19, 9:9, 10:1).
Apostoli on saanut käsitteen “täydelliseksi tuleminen” Mooseksen laista, jota hän käsittelee kirjeessään seikkaperäisesti. Kun Aaron ja hänen poikansa vihittiin papeiksi, Mooses kirjaimellisesti “täytti heidän kätensä” (hepreaksi millee et jaadaam) eli teki heidän kätensä sovitusuhrin ja pyhityksen kautta kelvollisiksi kantamaan uhreja Jumalalle (2. Moos. 28:41, 29:9, 29, 33, 35; 3. Moos. 8:33, 16:32, 21:10; 4. Moos. 3:3). Vanhan testamentin kreikankielinen käännös Septuaginta kääntää lähes kaikissa näistä kohdista (2. Moos. 29:9, 29, 33, 35; 3. Moos. 8:33, 16:32; 4. Moos. 3:3), että Mooses “teki heidän kätensä täydellisiksi” (kreikaksi teleiooseis taas kheiras) tai että ylipappi “on tehty täydelliseksi” (3. Moos. 21:10). Aaronin ja hänen poikiensa pappisvihkimys on hepreaksi “heidän täyttämisensä päivä”, kreikaksi “heidän täydelliseksi tekemisensä päivä” (3. Moos. 8:33). Aaronin pappisvihkimyksessä uhrattu pässi on hepreaksi “täyttämisten pässi” (2. Moos. 29:22, 26, 27, 31, 34; 3. Moos. 8:22, 28), kreikaksi “täydellisyyden pässi” (2. Moos. 29:26, 27, 31, 34; 3. Moos. 8:22, 28, 29) tai pelkästään “täydellisyys” (2. Moos. 29:22). Kun apostoli kirjoittaa Heprealaiskirjeessä, että Jeesus on kärsimysten kautta “tullut täydelliseksi”, hän kertoi lain tunteville juutalaisille lukijoilleen yhdellä sanalla, että Jeesus on uhrillaan, ylösnousemuksellaan ja taivaaseen astumisellaan astunut ylipapin virkaan. Hänen täydellinen uhrinsa on Hänen oma lihansa ja verensä, ei katoavien eläinten veri ja ruhot, ja Hänen palveluspaikkansa on täydellinen taivaan pyhäkkö, ei maanpäällinen. Siksi myös Hänen tuomansa pelastus on täydellinen.
Ks. myös Kristus
(Kuva LCMS)