Ensimmäisistä seurakunnista kerrotaan: ”He pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä, leivän murtamisessa ja rukouksissa”(Ap.t. 2:42). Mutta Kristuksen ja hänen apostoliensa opissa säilyminen oli koko ajan uhattuna. Uuden testamentin kirjeissä kehotetaan jatkuvasti valppauteen: ”Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta” (1.Joh. 4:1). ”Minä kehotan teitä, veljet, pitämään silmällä niitä, jotka saavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta vastoin sitä oppia, jonka te olette saaneet. Vetäytykää pois heistä” (Room.16:17). Kristuksen kirkon päävihollinen Perkele yrittää aina rikkoa oikeat alttarit ja saarnastuolit. Hermann Sasse (1895–1976) kirjoitti, miten meidän pitäisi ottaa oppia Lutherista, joka laulaa virressään: ”Se vanha vainooja, kavala kauhea, on kiivas, kiukkuinen ja julma hirmuinen. Vain Herra hänet voittaa.” Ja syvällisessä esityksessään Sasse jatkaa: ”Emme kykene ymmärtämään kirkkohistoriaa, jos unohdamme Antikristuksen, joka tekee alituisesti töitään Jeesuksen Kristuksen kirkossa.”
Aidat kaatuvat, tienkulkijat repivät ja metsäkarjut jyrsivät Herran viinipuuta. Näin valitetaan Psalmissa 80 vanhan liiton Jumalan kirkon, Qahal Jahve, tilannetta ja rukoillaan Jumalaa sen saattamiseksi ennalleen.
Antikristus on kaikin tavoin yrittänyt rikkoa ja hävittää Kirkon ’Aabelista alkaen’ ja tämä hävitystyö tulee lopunaikoina vain kasvamaan (esim. 2. Tess. 2 ja 2. Tim. 3). Hänen päätarkoituksensahan on, ettei yksikään meistä pääsisi taivaaseen. Siksi Perkele on ensiksikin tositoimessa, ettei yhdessäkään seurakunnassa saati kokonaiskirkossa olisi puhdasta Jumalan sanaa eikä kuuluisi Jumalan armon evankeliumin saarnaa. Jos hän on saanut tämän pääpyhätön rikki, hänen on helppo tuhota muutkin oikean kirkon tuntomerkit: pyhän kasteen, alttarin sakramentin, side- ja päästöavaimen, kirkon apostolisen viran, rukouksen ja Jumalan kansan ristin. Hän käy kuin kiljuva jalopeura juuri näiden oikean kirkon tuntomerkkien kimppuun, sillä siten hän saa saaliikseen kokonaisia ryhmiä, suurempia joukkoja kerralla. Kirkon historia on tästä täynnä esimerkkejä, miten Antikristus toimii tehdäkseen vastakirkon, antieklesian tai kuten Luther puhui Kainin kirkon (Genesis-kommentaari). Valmistautuessamme nyt uskonpuhdistuksen juhlavuoteen meidän rukouksemme on sama, johon päättyy Psalmi 80: ”Herra, Jumala Sebaot, saata meidät entisellemme, valista kasvosi, niin me autetuiksi tulemme.”
Eri puolilla Suomeakin järjestetyt keskiaikamarkkinat ovat keränneet ennätysmäärin väkeä. Dekkarien ystävät liikkuvat nyt keskiajan suurten taideluomusten, huipputiedemiesten, linnojen, katedraalien ja luostareiden keskellä, jotka on maustettu rikoksilla. Mutta myös aito kiinnostus keskiaikaan näkyy uudessa akateemisessa tutkimuksessa. Johann Huizingan opus magnum Keskiajan syksy (suomeksi 1951) on saanut lisäkseen suomalaisiakin uusia tutkimustuloksia. Tuomas M. S. Lehtosen ja hänen työryhmänsä tutkimusten joukkoon on nyt ilmestynyt useitakin ja Turun yliopiston nuorten tutkijoiden teoksia (uusin Pohjoinen reformaatio, 2016). Tänään painotetaan, miten huomattavan paljon olikaan jo 1200-luvulla kristikunnassa eri puolilla Eurooppaa yksityisiä henkilöitä, sääntökuntia tai liikkeitä, jotka toivoivat kirkon uudistusta ja jopa taistelivat kirkon uudistuksen puolesta. Useat ajoivat joko opillista tai elämänvaellukseen liittyvää puhdistusta, mutta monista kehittyi pikemminkin tavoitteiltaan hetkellisiä protestiliikkeitä. Ns. papalistit olivat jo vuosisatoja korostaneet Rooman ylivertaista asemaa kirkon opin määrittämisessä. Kuitenkin oppi paavin erehtymättömyydestä ja auktoriteettiasemasta koko kristikunnassa oli jatkuva kiistelynaihe koko 1300-luvun. Mutta se ei saanut Roomaa muuttamaan kantaansa, ja paavinvalta pysyi olemalla hiljaa ja vastaamatta esitettyyn kritiikkiin tai erilaisin voimatoimin. Se pysyi konsiilin yläpuolella olevana instituutiona. Konsiliarismin pääpaikka oli Ranska ja Pariisin yliopisto, mutta kaikki yritykset saada paavin valtaa horjutetuksi oppia koskevissa asioissa epäonnistuivat. Kun joka puolelle Eurooppaa Upsalaa myöten perustettiin 1300- ja 1400-luvuilla yliopistoja, näiden ympärille syntyi myös monia uudistus- ja protestiliikkeitä. On huomattava, että vastoin oman aikamme teologisia tiedekuntia kaikkien yliopistojen teologisten tiedekuntien vakava lähtökohta oli tuolloin Pyhän Raamatun jumalallinen arvovalta. Uudistusliikkeistä tuonkin esiin Böömin hussilaiset siinä mielessä, että se irrottautui paavista Prahan papin Jan Hussin polttamisen jälkeen 1415 ja tunnusti paavin sijasta Prahan yliopiston ylimmäksi hengelliseksi opinvartijakseen. Tämä joukko antoi siis yliopiston tehtäväksi, mitkä opit oli hylättävä Raamatun vastaisina. Kun Erfurtin yliopiston emeritus rehtori Johannes von Wesel tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, koska hän tunnusti pyhän Raamatun ylimmäksi auktoriteetiksi, yliopisto asettui von Weselin puolelle eikä polttanut hänen kirjoituksiaan jne.
On tärkeä huomata myös se, että kristikunnassa alettiin nähdä uusien filosofis-teologisten tuulien myötä ’asia-auktoriteetti’ (termi mm. Kaarlo Arffmanilla väitöskirjassaan). Pyhissä uskon asioissa ei ole tärkeintä se, kuka jotakin sanoi, vaan se, mitä sanoi. Kun samanaikaisesti erityisesti paavien mutta myös monien piispojen ja pappien elämänvaellus oli surkeaa, paaviuden perustelut alkoivat luhistua. Olihan paavinistuimelle noussut korruptiosta ja julmuuksista tunnetun Borgia-suvun jäseniä, eikä mikään ihme, että eri puolilla kristikuntaa totuutta etsivät ihmiset esittivät hätähuutonsa. Eikä Lutherin ajan Medici-suvun paavi Leo X poikennut Borgia-suvun riettauksista.
Eislebenistä lähtöisin olevan masuunimestarin pojan Martti Lutherin (10.11.1483–18.2.1546) elämänvaiheet on Suomen kristikansa aiemmin voinut lukea virsikirjojensa ajantieto-osasta. Hyviä historiallisia yleisesityksiä on tänäänkin paljon (suomeksi mm. Bainton, Kittelsson, Manns, van Dülmen ja nyt Reijo Arkkilan kirjanen). Onnistuneesti Lutherin työtä uskonpuhdistajana kuvataan myös Matti Reinikan ja Miisa Nilssonin (Latikka) YLElle tekemässä elokuvassa Tunnustus. Kertaamme Lutherin elämänvaiheitten alkua vain lyhyesti.
Luettuaan ensiksi Erfurtin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa maisteriksi Martti Luther jatkoi opintojaan lakitieteellisessä tiedekunnassa. Mutta Luther jätti sen pian, sillä hän lähti ukkosmyrskyssä antamansa lupauksen vuoksi Erfurtin augustinolais-eremiittien luostariin. Emme mene tuon luostarielämän kuvauksiin ja mitä vaativimpaan teologian ja filosofian opiskeluun, mutta on tärkeää nostaa esiin, miten tuon sääntökunnan ylivikaari, ’evankeliumillinen’ Johann von Staupitz toimi Lutherille aitona sielunhoitajana. Sivuutamme myös oppikirjojen tarkat kuvaukset Lutherin Rooman matkasta 1510–1511, jolloin hän sai omin silmin nähdä Rooman papiston rappion. Siirryttyään Wittenbergiin lahjakas subpriori Luther, joka oli vihitty papiksi 3.4.1507 nousi von Staupitzin jälkeen 1512 Wittenbergin yliopiston Pyhän Raamatun professoriksi. Hän luennoi aluksi Psalmeista ja sitten Roomalaiskirjeestä. Hänen luennoissaan oli myös yleisesti kaikkialla esillä olevaa kritiikkiä paaviuden vääristymiä kohtaan, mutta hän ilmeisesti hyväksyi paavin aseman. Mm. Kaarlo Arffman on todennut, että paavin vallan perusteina käytetyt raamatunkohdat, etenkin Matt 16:18, askarruttivat kuitenkin häntä. Joka tapauksessa jo Erfurtin opiskeluaikanaan Luther oli oppinut opettajiltaan (Jadocus Trutvetter ja Bartholomäus Usingen), että teologin tuli uskoa varauksitta vain pyhään Raamattuun. Siksi Luther myös lähti vastustamaan aikansa monia piispoja, jotka hänen oman kielenkäyttönsä mukaan tosiasiassa toimivat Kristusta vastaan (WA 4, 138).
Luther halusi useillakin kirjoituksillaan ja kirjeillään herättää erityisesti pappeja ja piispoja koko vuoden 1517. Mutta vasta laatimansa 95 teesiä, jotka hän naulasi Wittenbergin linnankirkon oveen Filip Melanchthonin mukaan 31.10.1517, herättivät sekä kirkkokansan että kirkon johdon. Tällainen teesien naulaaminen oli normaali akateeminen menettely. Se ei ollut siis mitenkään poikkeuksellinen toimintamuoto. Nämä ns. aneteesinsä hän lähetti oheiskirjeineen esimiehilleen Brandenburgin piispalle ja Mainzin arkkipiispalle. Joudumme ihmetellen kysymään, miksi juuri Lutherista ja näistä Lutherin aneteeseistä lähti liikkeelle suuri uskonpuhdistuksen tapahtumasarja? Joulukuussa 1517 Nürnbergissä aneteesit painettiin saksaksi ja ne levisivät heti kaikkialle, vaikka Lutherin tarkoitus oli julkaista latinankieliset aneteesinsä vain tieteellisen väittelyn pohjaksi.
Luther aloittaa aneteesinsä: ”Rakkaudesta totuuteen…” Vaikka Luther lähestyi kirkollisia esimiehiään nöyrästi, hän itseasiassa syytti heitä huonosta viranhoidosta. Nämä olivat päästäneet anekauppias Johannes Tetzelin irvokkaaseen toimintaan. Aneiden ostajalle luvattiin täydellistä synninpäästöä: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.” On totta, että teesi 62 kuuluu.” Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi.” Mitä tämä merkitsee koko kirkon työlle, sen esittämiseen kului vielä aikaa. Vasta myöhemmin luemme Lutherin kirkkaat opetukset, esimerkiksi toisen uskonkappaleen selityksen Vähästä katekismuksesta, Galatalaiskirjeen laajemman selityksen jne. Latinaksi julkaistujen aneteesien pääpaino oli ilman muuta puhdistaa kirkko anekaupasta ja hyökätä sen kimppuun. Aneilla oli suuri taloudellinen merkitys mm. itse arkkipiispalle, joka oli lainannut Fuggerin pankilta paljon rahaa ostaakseen (!) arkkipiispan viran. Ja Rooman Pietarinkirkkoa varten tarvittiin myös koko ajan lisää rahaa.
Mutta olivathan monet muutkin arvostelleet jo kymmeniä ja jotkut jopa satoja vuosia sitten kirkon johdon korruptoitumista. Miksi vasta nyt ja juuri augustinolaismunkin, papin ja pienen Wittenbergin yliopiston professorin Martti Lutherin aneteeseistä lähtevä toiminta johti kaukaista Pohjolaa myöten muutokseen, jota nimitämme hyvällä suomenkielisellä nimellä uskonpuhdistukseksi?
Tähän kysymykseen emme saa loppujen lopuksi vastausta erinomaisista historiatieteen tai filosofian teorioista ja esityksistä. Voimme ymmärtää uskonpuhdistuksen alun ja tapahtumat vain Kirkosta käsin. Herramme itse puhdisti tuolloin puimatantereensa (Matt. 3:12). Tähän selitysmalliin liittyy Uuden testamentin viimeisen kirjan sanoma: ”Ja minä näin lentävän keskitaivaalla erään toisen enkelin, jolla oli iankaikkinen evankeliumi julistettavana maan päällä asuvaisille, kaikille kansanheimoille ja sukukunnille ja kielille ja kansoille”(Ilm. 14:6). Kirkko oli suosimalla harhaoppeja eli vääriä traditioita hukannut hiljalleen suurimman aarteensa, pyhän evankeliumin ja johtanut ihmiset ’teko-oppien’ tielle eli ihmisen luonnolliseen uskontoon. Mutta Jumala lähetti enkelinsä eli Martti Lutherin päästämään sielut Baabelin vankeudesta. Tämä ei johda meitä uskonpuhdistuksen sankarilliseen tulkintaan, jota esimerkiksi on paljon harjoittanut ns. Luther-renessanssin pääteologi Karl Holl iskusanansa kera: ”Takaisin Lutheriin!” Kristuksen kirkon historia ei ole jotakin suurmiesten tuotetta. Siksi Martti Luther torjui voimakkain sanoin jo itse termin ’luterilainen’. Myöhemmin puhuttiinkin esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen kannattajista. Mutta Lutherin toive ei toteutunut.
Ratkaisevaa on siis nähdä Hermann Sassen tavoin valtaisa uskonpuhdistustapahtuma siitä käsin, mitä Herramme Jeesus Kristus ja hänen pyhät apostolinsa opettavat Kirkosta ja miten se ilmentyy oikeassa ja puhtaassa tunnustuksessa. Sankaripalvonnan jyrkkä torjuminen ei kuitenkaan merkitse, ettemme voisi pysähtyä Lutheriin kristikunnan suurena opettajana.
Olemme monista eri syistä eläneet aikaa jo 1800-luvulta asti, jossa on opetettu, että ennen uskonpuhdistusta oikeata Kirkon elämää ei oikeastaan ollut tai ainakin se oli puhtaan ja vapaan evankeliumin vastaista aikaa. Tämän reformoidusta kristikunnasta peräisin olevan tuhoisan uusprotestanttisen käsityksen vuoksi himmeni käsitys Kristuksen kirkon jatkuvuudesta ja erityisesti oppijatkumosta. Valtavirta ajautui saksalaisen idealismin ja Immanuel Kantin filosofian esiymmärrykseen ja niin osa Lutherin ja reformaation perinnöstä leikattiin pois ’katolisena jäänteenä’. Jo takavuosina erityisesti kalvinilaisen eli reformoidun kirkon vaikutus merkitsi ’protestanttisuuden’ ymmärtämisen kaiken ’katolisuuden’ vastustamisena. Loppujen lopuksi tällaisen protestantismin mukaan 1500-luvulla ei tapahtunutkaan reformaatiota vaan revoluutio ja sen pitää jatkua. Kirkon tulee olla jatkuvassa muutoksessa myös oppinsa suhteen. Vuonna 1947 reformoitu Karl Barth nosti esiin uudestaan käsitteen ’ecclesia semper reformanda est’. Tämä slogan on ymmärretty yhä enemmän revolutionistisesti. Muutoksia kirkossa ajetaan välittämättä selvistä Kristuksen ja hänen pyhien apostoliensa määräyksistä. Tällaista ’kirkollista evoluutiota’ ei harjoita vain liberaaliteologia, vaan hurmahenkisyys, joka on yhtälailla valmis myös kumoamaan Jumalan hyvät luomisjärjestykset (CA XVI). Kolmiyhteinen Jumala, joka kohtaa ihmisen luomisjärjestyksissä, on sama, joka kohtaa hänet pelastushistoriassa.
Jatkuvan ’avointen ovien päivän’ seuraukset ovat olleet katastrofaalisia. Aikamme luterilaisuuden nimellä kulkevien kansan/valtionkirkkojen kirkolliskokousten pöydillä ei ole Pyhää Raamattua eikä Tunnustustamme, sillä niitä ei tarvita päätöksiä tehtailtaessa. Ns. katolisuutta vastustettaessa onkin ajauduttu selvien Pyhän Raamatun ilmoitustotuuksien torjumiseen ja jopa kriminalisoimiseen.
Viimeisin ilmiö tämän väärän opetuksen seurauksista on ollut se, että luterilaisia seurakuntalaisia, jotka ovat myös messukäytännöllään yhä opettaneet paimenen viran miehisyyttä moniin pyhän Raamatun kohtiin liittyen, on pidetty ’keskiaikaisina’, kehotettu muodostamaan oma kirkkokunta tai nimitetty ’paavinuskoisiksi’. Tuomiokapituliensa syyttäminä on niin pappeja kuin maallikoita saanut maallisissa oikeuksissa tuomioita. Maallisen median avulla synnytetty apostolisen ja katolisen opin vastainen virkateologia on ajanut kirkkomme ekumeeniseen umpikujaan ja sisäiseen umpisolmuun. Herman Sasse puhui institutionaalisesta valheesta, josta irtipääseminen on lähes toivotonta, koska sillä on Kirkkolain suoja. Institutionaaliset valheet poikivat uusia vääriä traditioita. Nyt kansankirkossa ajetaan ns. sukupuolineutraalin avioliiton kirkollista vihkimistä pohjoismaisten kansankirkkojen tavoin.
Uskonpuhdistus piti kiinni siitä, mikä oli alkuperäistä ja aitoa Kristuksen kirkon oppia ja elämää. Aito kirkko pitää huolen kaikilla opin, jumalanpalveluselämän ja kirkko-oikeuden tasoilla Kirjoituksiin perustuvasta kontinuiteetista. Jumalan sanan vastaisista traditioista pitää päästä irti, puhdistautua. Martti Luther korosti jatkuvasti, ettei hän tahtonut opettaa mitään uusia oppeja. Hänen kritiikkinsä kohdistui, kuten hän sanookin vuonna 1518 ”uusiin ja ennenkuulumattomiin oppeihin”. Ymmärrä nyt oikein, kun sanon: Oikea luterilainen kirkko on keskiajankin katolinen kirkko, josta on inhottavat harhaopit ja järkyttävät väärinkäytökset poistettu. Tätä tarkoitamme termillä uskonpuhdistus.
Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen korosti mm. hienossa dogmatiikan esityksessään Ajasta ylösnousemukseen: reformaatio on tarkasti määriteltynä reformistinen liike. Tämä oli myös käytännöllisen teologian professorin Martti Parvion teema. Ehkä syvällisin teologimme Simo Kiviranta tähdensi yhtenään, miten Luther kannattajineen tahtoi kirkon re-formoituvan, ”palaavan jakamattoman kristikunnan Totuuden juureen”. Reformaatio ajoi uudistumista, ei uudenaikaiseksi tekemistä, vaan vanhan uudistusta eli uudelleen uudeksi saattamista. Tämän käsityksen uskonpuhdistuksesta omaa tänään Suomessamme erityisesti Lähetyshiippakunta, sen papisto ja kirkkokansa.
Tämän esityksen tarkoituksena ei ole käydä läpi Lutherin aneteeseistä alkaneita suuria taisteluja. Mutta Luther toivoi pitkään mitä vaikeimmissakin tilanteissa, että kirkko voisi paavin johdolla uudistua. Aivan loppusuoralle saakka Luther yritti saada vapaata ja yleistä kirkolliskokousta kirkon puhdistumiseksi. Vaikka Augsburgin valtiopäivillä 1530 esitetty tunnustus olikin Filip Melanchthonin kirjoittama, sen henkinen isä oli valtakunnan kirouksen alainen Luther. Tämän tunnustuksemme (CA) loppuosassa sanotaan uskonpuhdistusliikkeelle tyypillinen korostus:
”Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua.”
Uskonpuhdistukselle oli siis täysin vierasta ajatus uusista opeista tai teologien jatkuvasti kehittyvistä mielipiteistä. Dogma on Kirkon apostolinen ja katolinen usko. Augsburgin tunnustuksen päätössanoista otan vielä toisen tärkeän korostuksen: ”Esille on tuotu vain se, mikä näytti välttämättömältä, jotta tulisi selväksi, ettei meikäläisten keskuudessa ole opissa eikä seremonioissa omaksuttu mitään Raamatun tai katolisen kirkon vastaista. On ilmiselvää, että me olemme mitä suurimmalla huolella pyrkineet estämään uusien epäkristillisten oppien leviämisen seurakunnissamme”.
Oikea usko oli Tunnustuksemme mukaan säilynyt aina osassa kirkkoa. Koko Kirkko ei ollut koskaan erehtynyt. Oppijatkumo oli olemassa. Mutta Jumalan sanan vastaiset opit oli ja on päättäväisesti hylättävä. Niistä on tehtävä parannus. Huomaamme, että reformaatio käyttää ahkerasti damnaatiota. Se nojaa tällöin Apostoli Paavalin sanaan: ”Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu” (Gal. 1:8). Olemme velvoitetut pitämään Tunnustuksestamme kiinni, ’ koska (quia)’ sen sisältö on saatu Jumalan sanasta ja koska se lujasti ja tukevasti nojautuu Jumalan Ilmoituksen sanaan’, (Yksimielisyyden ohje). Tämä ’koska’ edellyttää vakaata uskoa Pyhään Raamattuun ja sen selkeyteen.
Kun Luther naulasi 95 teesiään, hän ei ollut siis perustamassa ’uutta kirkkoa’. Hänen pyrkimyksensä oli koko ajan johdattaa aikansa kirkko yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon luovuttamattoman perintönsä tielle. Mutta niin ei tapahtunut kuin pienessä osaa kristikuntaa. Ja varsinkin Euroopassa tämä joukko vain vähenee. Siinä mielessä Martti Luther epäonnistui. Kainin ja Aabelin kirkko ovat aina toisiaan vastaan. Voittiko siis Kainin kirkko?
Inhimillisesti tarkastellen kyllä. Mutta tähän kysymykseen osaa vastata vain oikein Kirkon Herra. Silti tiedämme, että Kirkon historia ei ole Jumalan kansan kulkua voitosta voittoon. Kuitenkin tiedämme myös, että Kristus saa voittoja jopa silloinkin, kun hänen pyhänsä kärsivät tai jopa surmataan. ”Jos veis he henkemme, osamme, onnemme, ne heidän olkohon, vaan meidän iät on, Jumalan valtakunta.”
Kaikki mikä kristikunnassa rakennetaan tämän maailman lihallisen viisauden mukaan, tulee ennemmin tai myöhemmin luhistumaan. Luterikunnassa kansan/valtionkirkkojen demokraattisesti tekemät Jumalan ilmoitustotuuksien vastaiset traditiot tuntuvat jonkin aikaa kukoistavan, mutta jo lähihistoria osoittaa, miten tuloksena piankin on erämaan autius. Ja tyhjiö täyttyy. Erikoiset lahkot ja pakanauskonnot saavat yhä enemmän kannattajia. Uusimmat tilastot kertovat, miten myös Eurooppa islamistuu. Lutherin näkemys oli, että islam edustaa ’itäistä antikristusta’, joka tehokkaasti tulee taistelemaan Kristusta ja hänen kirkkoaan vastaan.
Seurakunnissamme tahdomme valmistautua juhlavuoteen Kolmiyhteistä Jumalaa kiittäen, ettemme ole jonkun äänestystuloksilla aikaansaadun, itse tehdyn uskonnon tai aikamme yleisuskonnollisuuden seuraajia, – vaan koko perinnöstä kiinni pitäessämme olemme aidon luterilaisen kirkollisuuden ja siten vanhan kirkon perillisiä. Aivan samaa uskoa tunnustivat apostolit ennen. Tätä uskoa ja oppia tunnustivat uskonpuhdistajamme, monet paimenemme, pyhäkoulun opettajamme. Monet meistä saavat kiittää kristillisen uskon opettamisesta omia vanhempiaan tai kummejaan! Ehkä keskellämme on niitä, jotka kiitollisena todistavat, miten Lähetyshiippakuntamme seurakunnassa armo kirkastui ja armonvälineiden yhteydessä on saanut kasvaa.
Katseemme on eteenpäin, jopa sinne saakka, josta käytämme ilmaisua ’viimeinen tuomio’. Ajattele, että me uskaltaudumme katsoa siihenkin hetkeen Jumalan sanaan perustuvan tunnustuksemme uskossa ja sanoa uskonpuhdistajiemme tavoin:
Siinä uskossa me tahdomme myös Jumalan armon avulla rohkein sydämin astua Jeesuksen Kristuksen tuomarinistuimen eteen siitä tiliä tekemään (Yksimielisyyden ohje).
Ks. myös reformaatio ja Augsburgin tunnustus. Lutherista ja uskonpuhdistuksesta voit lukea lisää täältä.
——————————–
Kirjoituksessani olen käyttänyt mm. seuraavia suomenkielisiä teoksia:
-Hermann Sasse, Olen luterilainen, 1992. Pidän tämän teoksen saamista suomen kielelle SLEY-kirjojen toimitusjohtaja-aikani merkittävimpänä työnä. Tätä teosta käytin jo 1991 Arkkihiippakunnan synodaalikokouksessa Porissa. Esitykseni otsikko julkaistussa kokouksen raportissa ’Systeemi on jo puhki’.
-Kaarlo Arffman, Yliopistot ja kirkon magisterium reformaation alkuvaiheessa, 1981. Mitä perusteellisin itsenäinen tutkimus.
-Simo Kivirannan monista kirjoituksista mainitsen tässä vain esipuheen James M. Kittelsonin Luther-biografiaan Uskon puolesta, 1996, jossa osoitetaan uskonpuhdistuksen oikea tavoite.
-Riitta& Seppo A. Teinonen Ajasta ylösnousemukseen, 1975.
-Anssi Simojoki, Paimenkirje, 1993.
-Hermann Sasse, ”Tämä on minun ruumiini”, Lutherin taistelu ehtoollisen reaalipreesensin puolesta, 2011.
-Tarkistin myös joitakin yksityiskohtia Leopold von Ranken monumentaalisesta teoksesta Deutsche Geschichte im Zeitalter der Reformation. Teoksestani puuttuu painovuosi.
-Aneteesit suomennettuna ovat Lutherin valituissa teoksissa I, siv 451-460, 2. painos 1983.
– Hans J. Hillebrandtin Brennpunkte der Reformation, 1967 teoksessa on tärkeimmät kirjeet saksaksi aneteesien reaktioista.
2. Puhuessani tyhjiön täyttymisestä viittaan Naantalin seurakuntanuoreni TT Juha Ahvion hätkähdyttävään pamflettiin Avoimet rajat ja maahanmuutto, 2. p. 2016.