Vanhassa testamentissa yksilön hengellisen elämän alku oli ympärileikkaus. Jumalan kansaan kuuluvan ihmisen päivittäiseen hengelliseen elämään puolestaan sisältyi uskontunnustus (”Kuule Israel …”), ja viikoittaiseen uskon harjoittamiseen sapatin viettäminen.
Heprean verbi shaabat tarkoittaa ’lakata työstä’ tai ’levätä’. Tästä on muodostettu substantiivi shabbaat ’lepopäivä, sapatti’. Joitakin kertoja käytetään myös sanaa shabbaatoon, joka on käännetty ’levon päivä’ tai ’lepopäivä’ (esim. 2. Moos. 16:23). Uuden testamentin kreikan kielessä sanat kirjoitetaan sábbaton, monikossa sábbata. Sapatinpäivä on kreikaksi heemeraa tuu sábbatuu. Hepr. 4:4 sapattia kutsutaan ”seitsemänneksi päiväksi”.
Sapatin asettaminen tapahtui suurimmalla mahdollisella auktoriteetilla, koska Jumala ilmoitti sen Siinailla Kymmenessä käskyssä: ”Muista pyhittää lepopäivä (sapatti)”. Käsky kokonaisuutena on myös ylivoimaisesti pisin käskyistä: ”Kuusi päivää tee työtä ja toimita kaikki askareesi; mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti; silloin älä mitään askareita toimita, älä sinä älköönkä sinun poikasi tai tyttäresi, sinun palvelijasi tai palvelijattaresi tai juhtasi, älköönkä muukalaisesi, joka sinun porteissasi on. Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan ja meren ja kaikki, mitä niissä on, mutta seitsemäntenä päivänä hän lepäsi; sentähden Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen” (2. Moos. 20:8-11). Sapattikäsky perustellaan siis luomiskertomuksella ja itse Jumalan lepäämisellä luomistyönsä jälkeen.
Sapatti ei alunperinkään ollut vain työstä pidättymistä ja lepäämistä vaan siihen kuului olennaisesti päivän pitäminen pyhänä eli Jumalalle kuuluvana. Päivän tarkoitus oli vahvistaa Jumalan ja Hänen kansansa välistä yhteyttä, ja uusintaa niiden välinen liittosopimus. Siksi sapatin viettämiseen liittyi alusta lähtien jumalanpalveluksia ja muuta kultillista toimintaa.
Sapatti oli myös syntiinlankeemusta seuranneen kirouksen kumoamista. Ihmisen piti ”otsasi hiessä … syömän leipäsi” (1. Moos. 3:19). Armossaan Jumala kuitenkin järjesti ihmiselle toistuvan levon, sapatin, tämän raatamisen keskelle. Sapatti ei siis ollut niinkään vaatimus vaan lahja ja etuoikeus. Koko kansan ja jopa eläinten piti päästä nauttimaan tätä Jumalan valmistamaa lepoa.
Sapatti annettiin maailman kansoista vain israelilaisille. Heille sapatti merkitsi myös Egyptin orjuuden muistelemista, mikä käy ilmi sapatin selityksestä jakeessa 5. Moos. 5:15: ”Ja muista, että itse olit orjana Egyptin maassa ja että Herra, sinun Jumalasi, vei sinut sieltä pois väkevällä kädellä ja ojennetulla käsivarrella. Sentähden Herra, sinun Jumalasi, käski sinun viettää lepopäivän”. Sapatti oli näin israelilaisten kansallinen muistopäivä. Sapatti oli heille kuin vapautus Egyptin raadannasta.
Baabelin pakkosiirtolaisuuden aika 500-luvulla eKr. korosti ympärileikkauksen ja sapatinvieton merkitystä. Sapatti oli synagogajumalanpalvelukselle ja lain tutkimiselle omistettu päivä, joka ylläpiti kansan identiteettiä. Sapatin painottaminen jatkui pakkosiirtolaisuudesta palaamisen jälkeen Juudassa.
Vanhan ja Uuden testamentin välisenä aikana alettiin laatia pikkutarkkoja sääntöjä sapatin viettämisestä. Talmudissa luetellaan kymmenittäin asioita, joita lakia kunnioittava juutalainen ei saanut tehdä sapattina. Näihin kuuluivat mm. tulen virittäminen, leipominen ja solmujen sitominen.
Uudesta testamentista näkyy, että sapatti oli tuolloin juutalaisille pyhäpäivä, jolloin kokoonnuttiin synagogaan lukemaan pyhiä kirjoituksia (esim. Luuk. 4:16-20). Jeesus joutui toistamiseen fariseusten kanssa väittelyihin sapatin noudattamisesta (esim. Mark. 2:23-28, Luuk. 13:10-17, 14:1-6, Joh. 5:1-18, 9:1-34). Jeesuksen mukaan sapatti ei ole itsessään päämäärä vaan sapatti on ”asetettu ihmistä varten” (Mark. 2:27). Kaikki todelliset tarpeet voidaan tyydyttää myös sapattina, ja sapattikäskyn yläpuolella on rakkauden kaksoiskäsky.
Ratkaiseva muutos juutalaisuuteen on siinä, että Jeesus julisti olevansa ”sapatin Herra” (Mark. 2:28). Jeesus asetti näin itsensä sapatin yläpuolelle ja viime kädessä sapatin tilalle. Vanhassa liitossa ihmisiä kutsuttiin lepoon viettämään sapattia. Uudessa liitossa sen sijaan Jeesus kutsuu: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon” (Matt. 11:28). Kristus täyttää sapattikäskyn ja on itse sapatinlepo uskovalle.
Sapatti menetti näin asemansa Jumalan ja ihmisen välisen liiton tunnusmerkkinä ja vahvistajana. Sapatin pitäminen ei ollut enää pelastuskysymys, eivätkä sen käskyt sitoneet niitä, jotka ovat Kristuksessa saavuttaneet levon.
Helluntain jälkeen alkoivat kristityt viettää pyhäpäivää Kristuksen ylösnousemuksen päivänä, viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina (Ap. t. 20:7, 1. Kor. 16:1,2). Lähetystyössä kristityt kuitenkin edelleen osallistuivat sapatin jumalanpalveluksiin ja julistivat siellä sanomaa Kristuksesta (esim. Ap. t. 13:14, 16:13, 17:2). Pakanasyntyisten kristittyjen parissa ei sapatinvietto saanut missään vaiheessa sijaa, mutta juutalaiskristityistä monet jatkoivat edelleen sapatin pitämistä pyhäpäivänä. Tätä ei koettu ongelmallisena, ellei sapatin viettämistä pidetty pelastuskysymyksenä. Paavali sanoo, ettei kukaan saa tuomita toista ”minkään juhlan tai uudenkuun tai sapatin johdosta” (Kol. 2:16). Jotkut ”heikot veljet” pitävät silmällä erityisiä päiviä (Gal. 4:10-11). Nämä ”heikot” eivät kuitenkaan saisi vaatia ”vahvoja” luopumaan evankeliumin vapaudesta sapatin ja pyhäpäivien viettämisen suhteen. ”Kristus on lain loppu” (tai: ”täyttymys”, Room. 10:4) – myös sapattikäskyn.
Jeesus ei käske viettää sunnuntaita eikä sapatin rikkomisesta koskaan varoiteta Uudessa testamentissa. Sapattikäskyä ei myöskään erikseen toisteta missään Uuden testamentin tekstissä, vaikka muut yhdeksän käskyä toistetaan. Sapatti mahdollisuutena lepoon tai uudelleentulkittuna sunnuntaiksi säilyivät kuitenkin edelleen voimassa.
Toiselta vuosisadalta peräisin olevassa Barnabaan kirjeessä sanotaan: ”Sen vuoksi vietämmekin iloiten kahdeksatta päivää, jona Jeesus nousi kuolleista!” (15:9). Kirkkoisä Ignatios puolestaan kirjoittaa n. v. 100, että ”ne, jotka elivät vanhan järjestyksen mukaan, tulivat uuteen toivoon eivätkä enää pitäneet sapattia, vaan elivät ottaen vaarin Herran päivästä … jolloin meillekin elämä koitti hänen ja hänen kuolemansa kautta”. Justinos Marttyyri (100-165) kertoi kristittyjen kokoontuvan yhteen sunnuntaisin, ”koska Jeesus, meidän Vapahtajamme, nousi ylös tuona päivänä”.
Sunnuntai ei kuitenkaan ole sapattiin verrattavissa olevana päivä, vaikka sen lainomainen tulkinta on kirkon historiassa joskus päässytkin vallalle. Ensi sijassa sunnuntai on lepopäivä, jonka tarkoitus on antaa mahdollisuus ”Jumalan sanan oppimiseen. Tämän päivän varsinainen tehtävä olkoon siis saarnaaminen, joka hyödyttää nuorisoa ja tavallista kansaa. Lepoa ei kuitenkaan pidä käsittää niin ahtaasti, että sen vuoksi kiellettäisiin kaikki välttämätönkin tilapäinen työ. Jos siis kysytään, mitä sanat ’pyhitä lepopäivä’ merkitsevät, vastaa näin: ’Lepopäivän pyhittäminen tarkoittaa sen pitämistä pyhänä’. Mitä sitten on pyhänä pitäminen? Ei muuta kuin että puhutaan pyhiä asioita, tehdään pyhiä tekoja ja eletään pyhää elämää … tutkimalla ja harjoittamalla Jumalan sanaa” (Iso katekismus, kolmas käsky).
Sapatti on varjo ja kuva tulevasta sapatin levosta, joka uskossa toteutuu jo nyt Jeesuksessa Kristuksessa. Kerran se tulee näkyvänä uskovien osaksi perillä taivaassa. Heillä on toivo päästä kerran ”levon maahan” (Hepr. 4:10), mutta elämänsä aikana he katselevat sitä vain etäältä ja tervehtivät sitä iloiten (Hepr. 11:13). Sapatti oli siten lopullisen levon esikuva ja vertauskuva.
