”Mitä on ihmisen kiroaminen ja voiko jonkun kirota kuolemaan?
Suomen kielen sanat kiroaminen ja kiroileminen hämärtävät jonkin verran asiaa. Noilla sanoillahan tarkoitetaan meillä ”voimasanojen lausumista”, puhetta vahvistavia Paholaisen nimiä tms.
Alun perin kiroaminen merkitsi kuitenkin jonkun henkilön vahingoittamista tai sen yrittämistä lausumalla hänelle kirous, rangaistuksen uhkaus. Sen ei Raamatussa ajatella olevan vain toivomus vaan kiroussanoissa katsottiin olevan voima, joka vaikuttaa ihmiseen.
Kirouksen vastakohtahan on siunaus, jolla on päinvastainen vaikutus. Siunauskaan ei merkitse vain hyvän toivottamista, vaan Jumalan hyvyyksien jakamista tai välittämistä ihmiselle.
Raamatussa kirouksen ajatellaan olevan aiheellista, jos ihminen on syyllistynyt sellaiseen rikkomukseen, josta seuraa kirous. Tunnetaan myös ”aiheeton kirous” (San. 26:2). Jos ihminen ei ole syyllistynyt kirouksen ansaitsevaan syntiin, hänelle lausuttu kirous ”ei yllesi jää” eli se ei toteudu. Kirous ei siis vaikuta jos kirouksen kohde ei sitä ansaitse.
Raamatussa tunnetaan aiheellinen kirous, joka on Jumalan rangaistus rikkoneelle. Kirouksensa välittäjinä Jumala käytti mm. Nooaa (1. Moos. 9:25), Jaakobia (1. Moos. 49:7), Joosuaa (Joos. 6:26), Pietaria (Ap.t. 5:3, 9; 8:20), Paavali (Ap.t. 13:9-11) ja ennen muuta Jeesusta (Matt. 21:18-22). Tällaiset kiroukset eivät kumpua vihasta tai pahantahtoisuudesta vaan ne ovat Jumalan suunnitelmien toteuttamista ihmissanojen välityksellä.
Raamattu kieltää jyrkästi kristittyjä kiroamasta ketään (Jaak. 3:10). Kiroukseen on vastattava siunauksin ja esirukouksin, ei kiroamalla (Luuk. 6:28; Room. 12:14). Ankarasti varoitetaan kiroamasta omia vanhempiaan, joiden kautta Jumala on antanut meille elämän (2. Moos. 21:17; San. 20:30).
Raamatussa tunnetaan kirous, jonka vanhemmat lausuvat jälkeläisilleen, ja joka tulee vaikuttamaan hänen elämäänsä (1. Moos. 9:24). Tässä tapauksessa kirouksen syynä oli kuitenkin lapsen tekemä synti.
Toisen henkilön kiroamista on tapahtunut sekä pakanauskontojen että kristinuskon piirissä. Se on yritystä vahingoittaa ihmistä taikasanojen, lumouksen, sitomisen, pahan silmän tai jonkin vertauskuvallisen toiminnan (esim. voodoo) avulla. Tällaisia tapauksia on voitu todeta mm. Afrikassa, Etelä-Euroopassa ja Amerikassa.
Kiroamisessa on pohjimmiltaan kyse siitä, että pyydetään Saatanaa ja pimeyden voimia aiheuttamaan jollekin pahaa. Se on siis tavallaan vastakohta esirukoukselle, jossa Jumalaa pyydetään jonkun avuksi. Kiroamisen voidaan ajatella vaikuttavan siihen, että pahat henget koettavat tuottaa vahinkoa kirotulle ihmiselle.
Hyvin jyrkästi on kuitenkin torjuttava se ajatus, että kirous itsessään tuottaisi jollekin ihmiselle vahinkoa tai jopa kuoleman. Ei kiroajalla tai pahoilla henkivalloillakaan ole sellaiseen oikeutta. Kristus on jo voittanut Golgatan ristillä kaikki pahan voimat ja kaikki kiroavat mahdit. Hän pystyy tekemään tyhjäksi kaikki Pahan hyökkäykset.
Espanjalainen eksorkisti (pahojen henkien karkottaja) José Antonio Fortea sanoo omien kokemustensa perusteella, että kirousten langettajat ”pystyvät tekemään myyräntöitään vain rajoitetun ajan. He saavat jumalallisen rangaistuksensa pian. Harva asia loukkaa Jumalan oikeamielisyyttä enemmän kuin ihmisten saattaminen kirouksen alaiseksi. Noituuden harjoittajien aika käy vähiin, ja ennen kuin he huomaavatkaan, heidät kutsutaan taivaallisen tuomioistuimen eteen vastaamaan pahoista teoistaan” (Kysymyksiä eksorkistille 2016, 82).
Jumala voi myös estää kiroamisen ja jopa muuttaa sen siunaamiseksi, minkä osoittaa kertomus Bileamista (4. Moos. 22-24).
Jos epäilee joutuneensa kirotuksi tai muuten pahojen voimien hyökkäyksen kohteeksi, on syytä ensin rukoilla Kristusta vapauttamaan näistä voimista. On myös toisinaan tarpeen ottaa yhteys seurakuntaan ja pastoriin, ja pyytää asiassa esirukousta. Ääritapauksessa voi olla tarvetta pahojen henkien karkottamiseen.
Ks. myös eksorkismi kirkossa.