Kristillinen jumalanpalvelus on aina ollut täynnä ylistystä. Kun pyhä kolmiyhteinen Jumala on itse todellisesti läsnä kirkkonsa keskellä, ja jakaa lahjansa, vieläpä antaa itsensä, niin seurakunta ylistää Jumalaansa. Ylistyksestä voimme nostaa esiin eri puolia. Tiivistetysti ilmaisten ylistys on toisaalta julistusta, toisaalta kiittämistä. Raamattu käyttää ylistämisestä runsaasti erilaisia ilmauksia, kuten heprean haalal (ylistää, kehua), jaadaa (ylistää, tunnustaa) ja baarak (kiittää, siunata) sekä kreikan doksazoo (ylistää, kunnioittaa, kirkastaa), (eks)homologeoo (tunnustaa), aineoo (ylistää) ja proskyneoo (kumartaa, palvoa).

Lähtökohta kristilliselle ylistämiselle on se, että Jumala on jo toiminut. Herra on läsnä. Herra on antanut lahjansa. Tähän Jumalan toimintaan lahjojen vastaanottajat eli seurakunta vastaa kiitoksella, ylistyksellä ja palvonnalla. Vanhan testamentin suuri ylistyksen laulaja on kuningas Daavid. Hän perusti leeviläiskuoron, joka pyhäkön jumalanpalveluksen yhteydessä lauloi Jumalan kiitosta. Daavid myös kirjoitti suuren osan psalmien ylistyslauluista. Tässä yhteydessä näemme selvästi, että ylistyksen lähtökohta oli Jumalan armollinen läsnäolo pyhäkössä, liitonarkin yllä. Liitonarkki, kun oli Jumalan valtaistuin eli paikka, jossa taivas sekä maa kohtasivat. Niinpä Daavid asetti Herran arkin eteen leeviläisiä palvelemaan ja kunnioittamaan, kiittämään ja ylistämään Herraa, Israelin Jumalaa (1. Aik. 16:4).

Tämä psalmien laulaminen oli suuri julistustehtävä. Pyhäkön palveluksen yhteydessä juuri psalmien kautta kansaa opetettiin Jumalan suurista teoista. Niinpä monet psalmit julistavat laajasti sitä, mitä Jumala on tehnyt ja antanut. Tämä on arkikielestäkin tuttu merkitys sanalle ylistää. Kun käymme hyvässä ravintolassa, koemme kauniin kevätpäivän, tms., niin kerromme muille, miksi tuo asia oli niin hieno, ja oikein yksityiskohtaisesti kuvaamme kokemaamme. Psalmeissa kehutaan kokoontuneelle kansalle Jumalan hyvyyttä, kertomalla ja opettamalla, Herran luomistyötä ja pelastustekoja. Niinpä ylistystä ja julistusta voidaan useissa psalmeissa pitää samana asiana: Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä (Ps. 22:22). Hyvä esimerkki Jumalan tekojen julistamisesta ja uskon tunnustamisesta on niin sanottu suuri hallel eli psalmi 136. Siinä kuoro ja kansa laulavat liturgista vuorolaulua. Kuoro laulaa yhden säkeen Jumalan suurista luomis- ja pelastustöistä. Seurakunta puolestaan vastaa aina: sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti. Tässä yhteydessä voidaan todeta myös heprean ilmauksesta hallelujaa (esim. Ps. 135:3), että se tarkoittaa tarkalleen ottaen: ylistäkää Herraa. Se ei siis vielä itsessään ole ylistämistä. Se on ihmisille ja luomakunnan muillekin olioille osoitettu kehotus. Tässä sopii mainita siitäkin, että Raamatussa uskovat siunaavat usein Jumalaa. Suomeksi kuitenkin käännetään, ei siunata, vaan ylistää (esim. 5. Moos. 8:10). Jumalan siunaaminen oikeastaan tarkoittaakin sitä, että hänet tunnustetaan kaiken siunauksen lähteeksi.

Kun Israelin kansa oli Siinain vuoren juurella rakentanut pyhäkön Herran valtaistuimen paikaksi maan päällä ja seurakunnan jumalanpalveluksen paikaksi, oli tämä tehty Mooseksen näkemän taivaallisen mallin mukaan (2. Moos. 25:40). Taivaassa siis vietetään jumalanpalvelusta. Tähän jumalanpalvelukseen pyhäkön palveluksessa oltiin yhteydessä. Mutta vielä suuremmalla tavalla taivaallinen ylistys tuli maan päälle, kun Jumalan toinen persoona otti lihan ja syntyi ihmiseksi. Jouluevankeliumista luemme: Ja yhtäkkiä oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä, ja he ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” (Luuk. 2:13–14). Tätä samaa enkelien ylistystä kirkko on sittemmin jumalanpalveluksessaan laulanut. Niin teemme tänäkin päivänä kirkon liturgiassa. Jumala on astunut kansansa keskelle, ja niinpä seurakunta ylistää Herraa yhdessä enkelien ja taivaaseen päässeiden pyhien kanssa. Taivaan jumalanpalvelus on meidän keskellämme.

Vieläkin suurempaa on se, että Heprealaiskirjeen kirjoittaja opettaa lihaan tulleen Jeesuksen olevan tänäänkin seurakunnan jumalanpalveluksessa läsnä, ja johtavan kirkon ylistystä: Sentähden hän ei häpeä kutsua heitä veljiksi, kun hän sanoo: ”Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä” (Hepr. 2:11–12). Kirjeen kirjoittaja siteeraa yllä lainattua psalmin 22 kohtaa, ja soveltaa sanat Jeesukseen. Jeesus on se, joka julistaa Isän Jumalan nimen veljilleen, uskovilleen. Mutta toiseksi Jeesus on seurakunnan keskellä se, joka vie omansa Isän eteen ja johtaa heidän ylistystään. Kun Jeesus on sanassaan ja ehtoollisen sakramentissa läsnä jumalanpalveluksessa, hän myös Ylimmäisenä pappina vie seurakunnan uhraamaan kiitosta Isälle. Niinpä historiallinen messumme onkin pullollaan Raamatun ilmauksia, joissa kiitokset ja ylistykset osoitetaan Isälle, Jeesuksessa tai Jeesuksen kautta (vrt. Room. 16:27; 1. Piet. 4:11; Juud. 1:25, Ef. 3:21).

Historiallinen liturginen jumalanpalvelus, perinteiset virsiaarteet ja luterilainen virsilaulu ovat rakentuneet ajatukselle Jumalan pelastavasta läsnäolosta. Suuret kirkon ylistysvirret julistavat Herran mahtavia tekoja laulavalle seurakunnalle. Ne tunnustavat Jumalan luomis- ja pelastustekoja. Niissä kiitetään Herraa. Niiden teologia on siis rakennettu eri tavalla, kuin sellaisen “ylistyksen”, jossa oman ylistyskokemuksen kautta pyritään hengessä kohoamaan Jumalan luo korkeuksiin. Taivas on jo keskellämme ja niin me nautimme tästä hyvyydestä, kun kehumme sen suuruutta ja kiitämme tästä autuudesta.

Halleluja, Vapahtaja

kuoleman on voittanut.

Halleluja, nyt on toivo

maailmalle koittanut.

Kunniaansa Jeesus astui

omillensa luvaten:

Aina pysyn lähellänne,

teitä siunaan, rohkaisen.

Halleluja, juhlapöytä

syntisille valmis on.

Halleluja, siinä saavat

kaikki taivaan ravinnon.

Isän luona, Jeesus Kristus,

puolestamme rukoilet,

öin ja päivin ihmiskuntaa

armollasi varjelet. (Vk 339:2–3)