Lähimmäinen

27.10.2016 • Ydinkohdat / L

Kun jäljitämme termille ”lähimmäinen” (kr. πλησίον) selitystä Raamatusta, päädymme Uuden testamentin tunnetuimpien kohtien äärelle. Vuorisaarnassa vilahtaa ajanlaskun taitteen aikalaistulkinta lähimmäisen käsitteestä. ”Te olette kuulleet sanotuksi: ‘Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat.” (Matt. 5:43–44)
Kohdasta on pääteltävissä, ettei juutalaisille Vanhassa testamentissa säädettyä laupeutta muukalaisia kohtaan noudatettu käytännössä (Ks. esim. 5.Ms.24:17–22). Sen sijaan tulkinta lähimmäisestä seuraili kansallis-uskonnollista rajalinjaa.

Kertomukseen laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25–37) liittyy juutalaisen oppineen kysymys: ”Kuka on minun lähimmäiseni?” Kysymys heijasteli aikansa oppineiden keskustelua. Ketkä sisällytettiin lähimmäisen käsitteeseen ja ketkä jätettiin ulkopuolelle? Laupiaan samarilaisen hahmo oli radikaali vastaus paitsi lähimmäisen käsitettä määrittävälle lainopettajalle, myös kertomusta lukevalle luterilaiselle kristitylle.
Ensinnäkin kertomus avaa uuden lähestymistavan lähimmäiseen. Tätä ei enää etsitä rakkauden kohteen, vaan rakkauden osoittajan mukaan. Ajankuvaa välittää se, ettei alkuperäinen kysyjä tunnusta kertomuksessa osoitettua lähimmäistä. Juutalaisena hän ei mainitse halveksittuun veljeskansaan kuuluvaa samarialaista lähimmäisenään, vaan käyttää kiertoilmaisua vastatessaan Jeesukselle (Luuk. 10:37).

Toiseksi kertomus tarjoaa esimerkin luterilaisesta tavasta tulkita Raamattua. Kristus-keskeiseen hermeneutiikkaan (raamatuntulkintaan) kuuluu se, että kurjien ja hylättyjen luokse saapuva tosi lähimmäien tulkitaan tuntomerkkiensä perusteella ”koko Raamatun kuninkaaksi” (Luther). Samarialainen on kuin Jeesus, joka tuli itse hyljeksittynä, hylättyjen luo, puhdisti heidän haavansa ja maksoi heidän hoidostaan koituneet kulut.

Toisinaan lähimmäisyydestä puhutaan kuin se olisi Uuden testamentin ydinsanoma. Tällöin unohtuu se, ettei Uusi testamentti opeta ihmisten välisiin suhteisiin rajautuvaa ”kultaista sääntöä”, vaikka vuorisaarnaa tällä tavalla lainataankin. ”Sentähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille; sillä tämä on laki ja profeetat” (Matt. 6:12).
Todellisuudessa rakkauden kaksoiskäskystä (Matt. 22:34–40) tuttu kaksoisnäköala – jumalasuhteen ja lähimmäisenrakkauden yhteenkuuluminen – on myös vuorisaarnassa selviö (ks. Matt. 6:10–12!). Luterilaisen tulkinnan mukaan rakkauden kaksoiskäsky ilmaisee sen, ettei ihminen voi rakastaa lähimmäistään Uuden testamentin edellyttämällä tavalla, jos hänen jumalasuhteensa ei ole kunnossa.
Luterilaisissa Tunnustuskirjoissa lähimmäisestä puhutaan lähes poikkeuksetta hyvien tekojen eli rakkauden näkökulmasta. Peruskysymyksiä on kaksi. Luterilaiseen ihmiskäsitykseen liittyy kysymys, kykeneekö ihminen ilman uskoa rakastamaan Jumalan vaatimalla tavalla. Tunnustuskirjat vastaavat kieltävästi. Toinen rajankäynti liittyy vanhurskauttamisoppiin. Edellyttääkö vanhurskauttaminen – eli ihmisen pelastuminen – Kristukseen turvautuvan uskon lisäksi hyviä tekoja eli rakkautta? Jälleen Tunnustuskirjat vastaavat ei.
Lähimmäistä ei aseteta luterilaiselle keinoksi päästä Jumalan yhteyteen, vaan kohteeksi, johon Jumalalta Kristuksessa saatu armo ja rakkaus kohdistetaan. Lähimmäisessä kristitty kohtaa aina sen Kristuksen, joka rakasti häntä antamalla itsensä uhriksi ihmiskunnan puolesta. Siksi luterilainen kohdistaa Jumalan rakkauden (eli armon) synnyttämän vastarakkautensa kokonaan lähimmäiseen.

Rakkauden kaksoiskäsky ja siten kysymys lähimmäisestä konkretisoituu myös luterilaisessa messussa. Johdanto-osan ydin on liturgisesti toimitettu rippi. Johdantosanojen (ent. rippisaarnan) dynamiikkaan kuuluu se, että lähimmäisenrakkautta tutkien selvitetään jumalasuhteen tilaa. Se, mitä lähimmäiselle on jätetty tekemättä ja se, missä lähimmäistä vastaan on rikottu, on rakkauden kaksoiskäskyn mukaisesti sidoksissa siihen, mikä on tilamme Jumalan edessä.
Synnintunnustusta seuraavassa synninpäästössä (absoluutio) kristitty saa palata Kristuksen julistaman synninpäästön turvin kasteensa armoon ja astua uskossa turvallisin mielin pyhän Jumalan eteen, aina ehtoollispöytään asti.
Messun päättyessä kristitty lähetään jälleen arjen kutsumuksiin. Liturgin ehtoollisenvieton päättyessä lausuma ”lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa ilolla”, konkretisoituu arjessa siten, että kristittyinä rakastamme ja palvelemme lähimmäisiämme.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos