Tuonela tarkoittaa kuolleiden paikkaa tai olotilaa kuoleman ja Kristuksen paluun välillä. Se ei siis ole sama asia kuin helvetti eli kadotus. Suomen kielen sana ”tuoni” merkitsee kuolemaa, kuolleiden asuinpaikkaa eli manalaa. Vanhassa testamentissa tuonelasta käytetään 65 kertaa heprean sanaa she’ol, jonka arvellaan alun perin tarkoittaneen syvää paikkaa, koloa tai kuoppaa. Uudessa testamentissa vastaava sana on kreikan kielen haades. Se oli manalan hallitsijan Haadeen asuinpaikka kreikkalaisessa mytologiassa. Raamatun kielessä sillä on kuitenkin sama merkitys kuin Vanhan testamentin heprealaisella sanalla.
Vanhassa testamentissa tuonela kuvataan petona, jolla on ammottava kita, joka vaatii jatkuvasti uutta saalista. Se nielee lakkaamatta uusia ihmisiä eri kansoista, yhteiskuntaryhmistä ja ikäluokista (Sananl. 27:20, 30:15-16; Jes. 5:14). Tuonela on kaikkien maallisen elämän jättäneiden kokoontumispaikka (Job 30:23; Ps. 89:49). Sinne joutuvat sekä vanhurskaat (1. Moos. 42:38; Jes. 38:10) että väärät (4. Moos. 16:30; Ps. 9:18). Tuonela kohtaavat pakanakansat ja jumalattomat toisensa (Hes. 32:18-19).
Vanhan testamentin mukaan tuonela ja hauta ovat kaksi eri asiaa. Ruumis maatuu haudassa, mutta sielu menee tuonelaan. Ruumiin ei koskaan sanota olevan tuonelassa eikä sielun haudassa. Ne ovat erkaantuneet toisistaan kuoleman hetkellä.
Tuonelan ajateltiin olevan syvällä alhaalla (Ps. 49:15; Jes. 14:11, 15). Se on ylhäällä olevan taivaan vastakohta (Ps. 139:8). Nämä ilmaisut on kuitenkin ymmärrettävä hengellisiksi, ei maantieteellisiksi.
Tuonela on Vanhan testamentin mukaan unohduksen asunto (Job 14:13). Sen asukkaat viettävät riuduttavaa, voimatonta varjoelämää (Ps. 49:15). Ihmiset elävät tuonelassa kuitenkin tietoisuuden tilassa (Jes. 14:9-11). Siellä ei kuitenkaan ole ”tekoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei viisautta” (Saarn. 9:10). Siellä ei myöskään ylistetä Jumalaa (Ps. 6:6). Kuolleisiin voi kuitenkin jopa saada yhteyden, mutta tällaisen yhteyden ottaminen kielletään Raamatussa jyrkästi (5. Moos. 18:11; 1. Sam. 28:9; Jes. 8:19). Noita onnistui manaamaan kuolleen profeetta Samuelin hengen esiin ja ilmestymään kuningas Saulille, mutta tätä pidettiin suurena syntinä (1. Sam. 28:3-19).
Kuoleman jälkeistä tilaa kuvataan Vanhassa testamentissa myös ”pimeyden ja kuoleman varjon maaksi” ja ”sekasorron maaksi” (Job 10:21-22) sekä ”hiljaisuuden maaksi” (Ps. 94:17, 115:17). Kuolleiden olotilaa verrataan uneen (Job 14:12; Jes. 26:19; Jer. 51:39). Elämässään vääryyttä kokeneelle tuonela on lepopaikka (Job 3:17-19). Kuolleille ei kerrota, että Jumala armahtaa ja on uskollinen (Ps. 88:12).
Muutamista raamatunkohdista on päätelty, että tuonelassa olisi eriasteisia olotiloja. Jes. 14:15, 19 puhutaan tuonelan pohjimmaisesta kuilusta ja manalan kuilun pohjakivistä. Hes. 32:23 kerrotaan puolestaan tuonelan etäisimmästä onkalosta. Tuonela on syntisten rangaistuspaikka (4. Moos. 16:33).
Vanhassa testamentissa välähtää kuitenkin jo aavistus tuonelan vallan voittamisesta ja vanhurskaiden pelastumisesta sieltä: ”Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan” (Ps. 16:10). ”Mutta Jumala lunastaa minut, hän tempaa minut tuonelan otteesta” (Ps. 49:16). ”Mutta sinun kuolleesi heräävät eloon, heidän ruumiinsa nousevat ylös. Tomuun vajonneet, herätkää ja riemuitkaa. Sinun kimaltava aamukasteesi virvoittaa maan, ja niin maa palauttaa kuolleet elämään” (Jes. 26:19). Vanhan testamentin nuorimmassa kirjassa, Danielin kirjassa, tämä toivo tulee selkeänä esiin: ”Monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elämään ja toiset ikuiseen kauhuun” (Dan. 12:2). (Kts: Ylösnousemus).
Myöhäisjuutalaisissa apokryfikirjoissa esiintyy käsitys, että tuonelassa on eri osastot vanhurskaille ja jumalattomille. Hurskaille on varattu osasto, jota kutsutaan paratiisiksi tai Eedenin puutarhaksi. Siellä saavat kaikki Abrahamin todelliset lapset elää hänen helmassaan. Tämä osasto on erotettu jyrkästi jumalattomien kurjasta olinpaikasta.
Uuden testamentin opetus kuolleiden välitilasta (kuoleman ja Kristuksen paluun välillä) rakentuu Vanhan testamentin ja myöhäisjuutalaisuuden pohjalle. Jeesuksen mukaan tuonelassa on ”syvä, ylipääsemätön kuilu”, jota kukaan ei voi ylittää. Jumalattomat joutuvat vaivan paikkaan, jonka liekeissä on kauhea olla. Sinne joutuvat ne, jotka eivät kuuntele Jumalan sanan julistusta eivätkä usko siihen. Vanhurskaat taas pääsevät Abrahamin helmaan, jossa he saavat lohdun vaivoihinsa (Luuk. 16:19-31). Hyvä ja huono osa tulevat ihmiselle siten jo heti kuoleman jälkeen eikä vasta viimeisellä tuomiolla.
Uudessa testamentissa esiintyy sana tuonela (kreik. haades) vain kymmenen kertaa. Kolmesti puhutaan tuonelasta syntisten rangaistuspaikkana (Matt. 11:23; Luuk. 10:15, 16:23), ja viidesti puhutaan tuonelasta tuhovoimana, jonka Kristus ja Hänen kirkkonsa kukistavat (Matt. 16:18; Ilm. 1:18, 6:8, 20:13, 14). Kahdesti lainataan psalmien mainintaa tuonelasta, johon Jumala ei hylkää vanhurskaan sielua (Ap.t. 2:27, 31). On siten arveluttavaa puhua tuonelasta vanhurskaiden olinpaikkana enää Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen. Ristin ryövärillekin Jeesus sanoi, että tämä saa olla Hänen kanssaan paratiisissa. Kristus meni kuitenkin työnsä täytettyään taivaaseen. Myös Paavali uskoo kuolemansa jälkeen menevänsä Kristuksen luo, siis taivaaseen, ei tuonelaan (Fil. 1:23).
Pietari kertoo, että Kristus astui ristinkuolemansa jälkeen tuonelaan julistamaan ”vankeudessa oleville hengille” voittoaan kuolemasta. Hän mukaansa ”niillekin, jotka ovat kuolleet, on julistettu evankeliumi, että he eläisivät hengessä, niin kuin Jumala elää, vaikka ruumiissaan ovat saaneet saman tuomion kuin kaikki ihmiset” (1. Piet. 4:6). Tämän raamatunkohdan pohjalta ei voine luoda yleistä oppia evankeliumin julistamisesta kuolleille, koska puhe näyttää olevan niistä, jotka ”muinoin eivät totelleet Jumalaa, kun hän Nooan päivinä kärsivällisesti odotti sen ajan, kun arkkia rakennettiin” (1. Piet. 3:19-20)
Tuonela tyhjennetään asukkaistaan, kun Kristus herättää tullessaan kaikki kuolleet. Viimeisen tuomion jälkeen kuolema ja tuonelakin heitetään Saatanan kanssa tuliseen järveen (Ilm. 20:13-14).
