Suomen kielen sana ”traditio” on johdettu latinan verbistä ”traderere” tai ”tradere”, joka merkitsee välittämistä, eteenpäin antamista ja säilytettäväksi antamista. Kristillisessä viitekehyksessä se sisältö, joka annetaan eteenpäin sukupolvelta toiselle, on evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta.
Suomenkieliset raamatunkäännökset eivät käytä sanaa ’traditio’, mutta itse asia, tietyn sisällön eteenpäin antaminen ja säilyttäminen, on niille tuttu. Paavali opettaa (2 Tess.2:15) seurakuntaa pitämään kiinni saamistaan opetuksista. Kreikan sana ’paradosis’ tarkoittaa varsinaisesti juuri traditiota. Se on jokin sellainen asia, joka luovutetaan eteenpäin tietynlaisena.
Raamatusta voidaan päätellä, että traditio voi olla oikeaa tai väärää, Jumalan sanan mukaista tai vastaista. Oikea traditio on yhtä kuin uskon sisältö: Jumalan ilmoitus ihmiskunnalle ja evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta sen keskuksena. Tätä voidaan kutsua traditioksi suurella T:llä. Tämän jumalallisen Tradition Kristus itse puhui opetuslapsille. He säilyttivät sen Pyhän Hengen kaitselmuksen alaisena ja tallettivat Raamattuun. Näin myös Paavali kertoo saaneensa Herralta (ei välttämättä suoraan, vaan mahdollisesti välikäden kautta) kuvauksen siitä, kuinka tämä kiirastorstaina asetti ehtoollisen, ja antaneensa sen tiedoksi Korintin seurakunnalle (1. Kor. 11:23). Raamatun kautta tämä Traditio on annettu eteenpäin myös jälkipolville.
Vaikka oikean tradition tunnistamisessa ratkaisevaa onkin sen raamatunmukaisuus, kristillinen kirkko on alusta asti kiinnittänyt huomiota myös siihen, keneltä traditio tulee. Näin esim. Paavali kehottaa Timoteusta: ”Mutta pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut, ja koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa” (2. Tim. 3:13-15). Se, että Timoteus tietää opettajiensa (2. Tim. 1:5 mukaan äitinsä ja isoäitinsä, ehkä myös Paavalin) olevan luotettavia kristittyjä, ei ole perusta mutta kylläkin vahvistus hänen uskolleen.
Väärä traditio taas on ihmisten keksimää uskonnollisuutta, jolle ei löydy tukea Raamatusta ja joka on jopa Jumalan sanan vastaista. Raamatussa tällaista traditiota kutsutaan mm. ’isien perinnäissäännöiksi’. Evankeliumeissa tulee esiin esimerkiksi kiista käsien pesemisestä, jota Mooseksen laki ei vaatinut juutalaisilta, mutta josta oli tullut heille oikean uskon ehto. Tässä yhteydessä Jeesus toteaa, että fariseukset ja lainopettajat monella tavalla perinnäissäännöillään tekeevät tyhjäksi Jumalan sanan. Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä’” (Matt. 15:1 ̶ 9).
Ihmiskäskyjen noudattaminen voi saada ihmisen näyttämään ulkoisesti hurskaalta, mutta todellisuudessa se vie kauemmas Kristuksesta ja pelastuksesta. ”Katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopilla ja tyhjällä petoksella, pitäytyen ihmisten perinnäissääntöihin ja maailman alkeisvoimiin eikä Kristukseen” (Kol. 2:8), Paavali varoittaa.
Luterilaisiin Tunnustuskirjoihin kuuluva Yksimielisyyden ohje painottaa, että ”…Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava” (artikla 1). Tämä luterilaisuuden yksin Raamattu (sola scriptura) -periaate ei tarkoita, että kristillisen kirkon vuosituhantinen traditio ja isien opetus tulisi hylätä, vaan että ne tulee arvioida Raamatusta käsin. Se, mikä on sopusoinnussa Raamatun kanssa, on oikeaa ja hyvää traditiota, joka tulee ottaa vastaan ilolla ja kunnioituksella. Se taas, mikä on ristiriidassa Raamatun kanssa, on valheellista traditiota, jota ei voi hyväksyä, vaikka se tulisi arvovaltaisen opettajan suusta.
Kun Tunnustuskirjat puhuvat traditiosta, ne eivät tarkoita niinkään yllä kuvailtua jumalallista Traditiota, vaan yksittäisiä traditioita eli tapoja ja käytänteitä. Augsburgin tunnustuksen mukaan ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset” (artikla 7). Tällaiset inhimilliset traditiot ovat hyödyllisiä, jos ne tukevat oikeaa uskoa: ”Kirkollisista tavoista seurakuntamme opettavat, että sellaiset tavat tulee säilyttää, joita voidaan noudattaa ilman syntiä ja jotka edistävät rauhaa ja hyvää järjestystä kirkossa. Sellaisia ovat vakiintuneet pyhäpäivät, juhlat jne.” (artikla 15).
Luterilaisuus on aina pitänyt erityisesti vanhan kirkon kirkkoisiä, ensimmäistä 7 kirkolliskokousta (v. 325 ̶ 787) sekä Raamatun keskeisen sisällön kokoavia uskontunnustuksia (Apostolinen uskontunnustus sekä Nikean ja Athanasioksen uskontunnustukset) suuressa arvossa. Ne kertovat, miten Raamattua on alusta asti tulkittu kristillisessä kirkossa ja ohjaavat siten raamatunlukijaa Jumalan ilmoituksen oikeaan ymmärtämiseen.
Edellä on puhuttu hyödyllisistä traditioista. Useammin Tunnustuskirjat viittaavat ’traditioilla’ kuitenkin perinteisiin, jotka ovat Jumalan sanan vastaisia. Keskiajan katolisessa kirkossa tällaisia traditioita olivat esimerkiksi kellonkaste, alttarikivenkaste kummeineen ja kumminlahjoineen sekä erilaisten esineiden vihkiminen (Schmalkaldenin opinkohdat III, artikla XV). Erityisesti luostarilaitokseen liittyneitä asioita pidettiin ongelmallisena. Vahingollisena perinnäissääntönä pidettiin sellaista ajattelua, että erilaiset lupaukset käyvisivät vanhurskaudesta Jumalan edessä ja ansaitsisivat syntien anteeksiannon ja jos asetetaan ihmisperäiset perinnäissäännöt Jumalan vaatimien ja säätämien kutsumustehtävien edelle.
Kun ihmisten säätämät traditiot ovat oikealla paikallaan, ei Jumalan sanan yläpuolella tai rinnalla vaan sen alapuolella, ne ovat hyviä ja hyödyllisiä. Ne eivät kuitenkaan ole välttämättömiä pelastuksen saavuttamiseksi, Jumalan sovittamiseksi, armon ansaitsemiseksi tai syntien hyvittämiseksi (Augsburgin tunnustus, artikla 15). Siihen riittää yksin usko Jeesukseen Kristukseen.
