Viikoittaisilla ja vuotuisilla juhlapäivillä oli hyvin keskeinen asema juutalaisessa uskonnossa. Ne olivat ympärileikkauksen ja Jerusalemin temppelin ohella uskon tukipilareita. Edelleenkin juutalaisuus on hyvin juhlakeskeinen uskonto, jossa erityisesti kotona vietettävät juhlat siirtävät eteenpäin uskon sisältöä.
Kristinuskon synnyn myötä alettiin juutalaisia juhlia katsella uudesta näkökulmasta. Uskon keskus siirtyi laista Kristukseen, odotuksesta täyttymykseen. Ensimmäiset kristityt oivalsivat, että ”laissa siis on vain varjo tulevasta, paremmasta todellisuudesta, ei sen varsinaista ilmentymää. Vaikka lain määräämät uhrit toistettaisiin vuodesta vuoteen, laki ei ikinä pysty tekemään pysyvästi täydellisiksi niitä, jotka astuvat Jumalan eteen” (Hepr. 10:1). Tulevan todellisuuden varsinainen ilmentymä oli heidän mukaansa Kristus, Hänen sovituskuolemansa ja ylösnousemisensa. Siksi myös juutalaisia juhlia alettiin tarkastella Kristuksen näkökulmasta.
Juutalaisen viikon tärkein päivä oli ilman muuta sapatti. Vuoden tärkeimmät juhlat olivat puolestaan pääsiäinen ja happamattoman leivän juhla, helluntai ja lehtimajanjuhla. Näiden lisäksi kuuluivat juutalaiseen juhlakalenteriin mm. suuri sovituspäivä (Jom Kippur), hanukka ja puurim. Käsittelemme näitä yhden kerrallaan.
Sapatin syntynä pidetään sitä, että Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä luomistyönsä jälkeen. Jumala siunasi viikon seitsemännen päivän ja pyhitti sen kaikkia aikoja varten (1. Moos. 2:2-3).
Sapatin keskeisyyttä alleviivaa sekin, että sen viettäminen on ainoa kymmeneen käskyyn kuuluva säädös juhlapäivistä: ”Muista pyhittää lepopäivä. Kuutena päivänä tee työtä ja hoida kaikkia tehtäviäsi, mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun jumalasi, sapatti. Silloin et saa tehdä mitään työtä, et sinä eikä sinun poikasi eikä tyttäresi, orjasi eikä orjattaresi, ei juhtasi eikä yksikään muukalainen, joka asuu kaupungissasi. Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan ja meren ja kaiken, mitä niissä on, mutta seitsemännen päivän hän lepäsi. Sen vuoksi Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen” (2. Moos. 20:8-11). Olisi julkeata tehdä enemmän työtä kuin Jumala!
Aikojen kuluessa juutalaiset ovat kehittäneet ja laajentaneet tätä käskyä ja soveltaneet sitä yksittäisiin tehtäviin. Näin he ovat koettaneet piirtää tämän käskyn ympärille kehän, jota kukaan ei saisi ylittää.
Jeesus korosti toisaalta käskyjen noudattamista, mutta oli toisaalta valmis myös rikkomaan niitä tarvittaessa. Näin tapahtui mm. silloin, kun opetuslapset alkoivat sapattina katkoa tähkäpäitä ja syödä niitä. Juutalaisten laintulkinnan mukaan tämä oli työn tekemistä ja siten sapatin rikkomista. Jeesus kuitenkin vetosi Daavidiin, joka meni miehineen temppeliin syömään uhrileivät, kun heidän oli nälkä. Sekin oli lain rikkomista. Näin Jeesuksen mukaan rakkaus ja lähimmäisen tarpeet menevät muodollisten käskyjen yli. Niin kuin Jumala määrää sapatista, niin ”Ihmisen Poika on sapatin herra” (Matt. 12:8). Kristus voi määrätä, kuinka sapattia tulee viettää.
Mutta Jeesus menee vielä pitemmälle. Juutalaisille sapatti oli levon ja Jumala-suhteen hoitamisen paikka ja sisältö. Sapatin pitäminen oli pysymistä uskossa ja kuuliaisuudessa. Jeesus sen sijaan asettaa itsensä sapatin paikalle oikeaksi levon lähteeksi. Hän sanoo: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” (Matt. 11:28). Näin Kristus osoittaa itse olevansa ihmisen perimmäinen sapatinlepo. Hänessä saa sapattikäsky täyttymyksensä ja toteutuu koko laajuudessaan.
Juutalaisen kalenterin käännekohta on ilman muuta pääsiäinen, Egyptin orjuudesta vapautumisen päivä. Siitä alkoi uusi vuosi. Pääsiäinen uusintaa ja palauttaa mieleen sen kansan historian perustapahtuman, jossa Jumala pelasta kansan sortajien käsistä ja päästi sen lähtemään kohti Luvattua maata. Pääsiäinen on näin kaiken pelastumisen esikuva, prototyyppi.
Jumala asetti pääsiäisaterian viettämisen pääsiäisen keskiöön. Kaikkien Jumalan kansaan kuuluvien velvollisuus oli viettää tätä ateriaa, jossa kaikki tulivat osallisiksi virheettömästä karitsasta. Sitä syötiin yhdessä happamattoman leivän ja yrttien kanssa. Kaikki piti syödä loppuun (2. Moos. 12:1-10).
Pääsiäisen viettämiseen kuului myös talon ovenpielten siveleminen karitsan verellä. Tämä oli merkki surmanenkelille, ettei hän tunkeutuisi taloon ja tappaisi sen esikoisia. Jumalan kansa asui karitsan veren suojassa.
Näistä säädöksistä on hyvin suora linja Uuden testamentin opetukseen siitä pelastustyöstä, jonka Kristus suoritti kansan puolesta. Hänkin oli karitsa, joka uhrattiin ja nautittiin kansan syntien puolesta. Jeesuksen veri on merkkinä kuoleman voittamisesta ja se on turva kuoleman valtoja vastaan. Verta siveltiin oven ylä- ja alapuolelle sekä sivuille niin, että näistä merkeistä muodostui ovelle risti.
Kaikkien Jumalan kansaan kuuluvien tulee säännöllisesti osallistua karitsan eli Kristuksen ruumiin syömiseen pyhällä ehtoollisella. Hän on myös se happamaton leipä, jonka me saamme nauttia syntien anteeksiantamiseksi. Katkerat yrtit muistuttavat Hänen katkerasta kärsimisestään ja kuolemastaan Golgatan ristillä. Kristitytkään eivät jätä ehtoollisesta mitään jäljelle vaan nauttivat sen loppuun asti.
Israelin kansa pääsi Egyptistä Punaisenmeren yli mannan voimalla kohti Luvattua maata. Samoin uusi Israel pääsee kasteen kautta ehtoollisen avulla kohti sitä Luvattua maata, joka kestää iankaikkisesti. Paavali vertaa nimenomaan kastetta Punaisenmeren ylitykseen, mannaa ehtoolliseen ja kansaa seurannutta kalliota Kristukseen (1. Kor. 10:1-4).
Näin Egyptistä vapautuminen oli esikuva siitä lopullisesta pelastuksesta, jonka Kristus ansaitsi uhraamalla ruumiinsa ja verensä ihmisten puolesta. Egyptissä kansa säästyi vain ajalliselta kuolemalta, mutta Kristus takaa omilleen ikuisen kuolemattomuuden. Kasteesta alkanut pelastus päättyy kerran elämän erämaan jälkeen maahan, joka virtaa maitoa ja hunajaa.
Juutalainen raamatunselittäjä Hayyim Schauss kirjoittaa: ”Pääsiäisen kehityksen huippu saavutettiin toisen temppelin viimeisen vuosisadan (30 eKr. – 70 jKr.) aikana, jolloin juutalaiset kärsivät roomalaisten ankarasta sorrosta. Tänä aikana leimahti messiastoivo. Juutalaisten mielissä liittyi tuleva vapautuminen juutalaisten historian ensimmäiseen pelastumiseen: vapautumiseen Egyptistä … Juutalaiset alkoivat uskoa, että Messias olisi toinen Mooses, joka vapauttaisi juutalaiset samana päivänä, pääsiäisen aattona”.
Kuten tiedämme, tuona aikana elänyt Jeesus todella vapautti kansansa synnin, kuoleman ja Perkeleen orjuudesta pääsiäisen aattona.
Helluntai eli viikkojuhla oli alun perin juutalainen sadonkorjuujuhla. Sitä vietettiin seitsemän viikkoa pääsiäisen jälkeen. Helluntai oli näin viideskymmenes päivä (pentekoste=50) pääsiäisestä.
Helluntaita vietettiin siksi, että silloin saatiin koota kevään ensisato. Sitä kutsuttiin myös uutisen päiväksi, koska sinä päivänä piti leipoa uudesta viljasta kaksi kakkua, heilutusuhri, joka tuotiin Herralle. Tämä liittyi käskyyn, että viljan, karjan ja perheen ensihedelmä ja esikoiset kuuluivat Herralle.
Tämäkin esikuva sai täyttymyksensä Kristuksesta. Hän on ”näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt” (Kol. 1:15). Jumala uhrasi tämän oman esikoisensa uhrina ihmisten puolesta. Samalla Hän teki tarpeettomiksi kaikki ihmisten uhrit ja esikoislahjat Jumalalle. Koko luomakunnan esikoinen riitti täydelliseksi uhriksi.
Ensimmäisenä kristillisenä helluntaina Jumala antoi Pyhän ”Hengen esikoislahjan” (Room. 8:23). Se oli takeena siitä, että aikanaan koko pelastus Kristuksessa tulee uskovan osaksi.
Helluntai oli juutalaisille myös lain antamisen muistojuhla. He muistelivat silloin sitä, miten Mooses sai Siinainvuorella kymmenen käskyä. Helluntaijuhlassa kansa uudisti liittonsa Jumalan kanssa ja vannoi pysyvänsä Hänen käskyissään.
Kristinuskossa lain paikan on ottanut Kristus, joka täytti kaiken lain: ”Kristus on näet lain täyttymys, ja niin tulee vanhurskaaksi jokainen, joka uskoo” (Room. 10:4). Tämä siirtymä laista Kristukseen näkyy vaikkapa siinä miten Paavali käyttää Room. 10:6-8 Vanhan testamentin jakeita 5. Moos. 30:11-14. Mooseksen kirjoissa puhutaan laista, jota ei tarvitse noutaa taivaasta vaan se on ihmisen suussa ja sydämessä. Paavali kuitenkin puhuu Kristuksesta, jota ei tarvitse lähteä hakemaan taivaasta vaan Hän on ”sinun suussasi ja sinun sydämessäsi”.
Juutalaisilla oli kaksi tapaa laskea vuoden alkaminen. Se oli joko joko kaksi viikkoa ennen pääsiäistä tai siitä puolen vuoden päästä. 3. Mooseksen kirjan mukaan uudenvuodenjuhlaa piti viettää seitsemännen kuun ensimmäisenä päivänä, joka ajoittuu syys-lokakuuhun. Silloin piti antaa merkki šofar-torvella ja kokoontua pyhään juhlaan. Silloin ei saanut tehdä työtä vaan se oli sapattiin rinnastettava päivä. Uudenvuodenpäivänä uhrattiin Herralle tuliuhri (3. Moos. 23:24-25).
Nykyisin uudenvuodenjuhlaa kutsutaan hepreaksi nimellä roš hašana eli vuoden pää. Koko uutta vuotta edeltävän elul-kuun ajan soitetaan šofar-torvea. Soiton tarkoitus on havahduttaa kuulijaa odottamaan lähenevää tuomiota. Uudenvuodenpäivästä alkaa kymmenen päivän mittainen katumusaika, joka päättyy suureen sovituspäivään, jom kippuriin.
Sakarjan kirjan mukaan pasuunan ääni edeltää messiaan ajan tulemista (Sak. 9:14). Pasuunan kuuluessa herätetään kuolleet haudoistaan ja elossa olevat muuttumat kuolemattomiksi (1. Kor. 15:51-52). Torven ääni kertoo myös tuomion ja lopullisen pelastuksen ajan koittamisesta (Ilm. 11:15-19).
Kristuksessa on alkanut uusi aikakausi ja uusi ajanlasku. Kristuksen ylösnousemus on uuden ajanjakson alkuhetki. Näin ollen pääsiäinen on kristillisen vuoden keskus.
Raamatun opetukset šofar-torvesta, pasuunasta, viittaavat viimeisen tuomion ja Kristuksen paluun lähestymiseen. Jeesuksen takaisin tulemista edeltävät tietyt merkit, joita symboloivat pasuunan puhallukset (Ilm. 8:6-9:21, 11:15-19). Näin juutalaisen uudenvuoden šofar on ennakkokuva siitä täyttymyksestä, joka koittaa Kristuksen palatessa maan päälle.
Juutalaiset viettivät lehtimajanjuhlaa sen muistoksi, että he asuivat erämaassa väliaikaisissa majoissa. Lehtimajanjuhla oli kuitenkin samalla myös syksyn sadonkorjuujuhla, jolloin iloittiin kesäkauden tuotosta. Juhlissa lomittuvat näin sekä kansan kärsimykset että ilot.
Jeesuksesta käytetään samaa sanaa kuin lehtimajasta, kreikaksi skenos. Johannes sanoo, että ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalleen antaa” (Joh. 1:14). Sananmukaisesti hän sanoo, että Kristus ”pystytti telttansa” tai ”asui teltassa” tai ”telttaili” kansansa keskellä. Jumalan kirkkaus otti näin väliaikaisen asuinpaikan lihan teltassa, ihmisen hahmossa. Jeesus jakoi näin ihmisen osan vaeltavana Jumalan lapsena.
Juutalaisilla lehtimajanjuhlaan viimeiseen, kahdeksanteen päivään liittyi erityinen vesirituaali. Silloin muisteltiin sitä kalliota, joka seurasi kansaa erämaassa. Ylipappi kulki temppelistä Siiloan altaalle ja toi sieltä maljassa vettä alttarille. Tämän uskottiin takaavan syyssateiden saapumisen.
Tuona lehtimajanjuhlan kahdeksantena päivänä Jeesus kuitenkin asettui ylipapin kulkueen tullessa tien varteen ja huusi kovalla äänellä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!” (Joh. 7:37). Näin Jeesus asettuu ihmisen perimmäisen janon sammuttajan asemaan, ohi temppelin rituaalin. Samoinhan Jeesus sanoi samarialaiselle naiselle voivansa antaa vettä, jonka juotua ei enää tulisi jano (Joh. 4:14). Koko Raamattu päättyy kehotukseen: ”Joka on janoissaan, tulkoon. Joka haluaa, saa lahjaksi elämän vettä” (Ilm. 22:17).
Hengellisesti tärkeimpiä juutalaisten vuosittaisista juhlista on syksyn suuri sovituspäivä, jom kippur. Silloin ylipapin piti mennä temppelin kaikkeinpyhimpään ja pirskottaa siellä syntiuhripukin (”syntipukin”) verta armoistuimelle ja sen eteen kansan syntien sovittamiseksi. Liitonarkun kansi oli tämä armoistuin (kreik. hilasterion), jossa sovitus tapahtui.
Toinen syntipukki piti sen sijaan päästää autiomaahan Asaselille. Pappien piti laittaa kätensä tuon pukin päälle ja tunnustaa siinä kansan synnit. Synnit pantiin sitten pukin kannettavaksi ja se ajettiin autiomaahan. Siellä pukki työnnettiin alas kalliolta ja se kuoli. Näin kansa vapautui sen vuoden synneistään.
Nämä esikuvat sovituksesta saivat täyttymyksensä Kristuksessa. Molemmat pukit kuvaavat Kristuksen tehtävää kansan syntien sovittajana. Hänet surmattiin ja uhrattiin kansan puolesta ja Hänen verensä vuoti kylkihaavasta, jotta synnit olisivat sovitetut.
Paavali käyttää juuri samaa sanaa, armoistuin, kun hän kuvaa Kristuksen sovitustyötä: ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä” (Room. 3:23-25). Kristus on se armoistuin, jossa ihmiset sovitetaan Jumalan kanssa. Kristuksen veri on se uhri, joka tuo kansalle tämän sovituksen (Hepr. 9:14). Kristus on myös ylipappi, joka pirskottaa veren (Hepr. 7:27, 9:12), ja Hän on se temppeli, jossa tuo uhri annetaan (Joh. 2:21).
Kristuksen uhrin kautta sai temppeli ja sen uhrijärjestelmä täyttymyksensä ja tuli tarpeettomaksi. Siksi ei uutta temppeliä enää tarvitse rakentaa Jerusalemiin vaan se on jo valmiina Kristuksen ruumiissa eli seurakunnassa (Ef. 1:22-23).
Kristus on myös se toinen syntipukki, joka ajettiin autiomaahan. Hän oli ”hyljeksitty”, ”ihmisten torjuma”, mutta hän ”kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet” (Jes. 53:3-5).
Jeesuskin vietiin kaupungin ulkopuolelle ja surmattiin siellä kansan syntien sovittamiseksi.
Juutalainen hanukka on kristillisen joulun aikoihin sattuva valon ja ilon juhla. Sitä vietetään sen muistoksi, että Jerusalemin temppeli voitiin ottaa uudelleen käyttöön makkabilaisaikana vuonna 165 eKr. Tällöin tapahtui ihme, kun pieni öljymäärä riitti valaisemaan temppeliä juhlan kaikkien kahdeksan päivän aikana.
Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, että ”oli talvi, ja Jerusalemissa vietettiin temppelin vihkimisen vuosijuhlaa”. Jeesus käveli silloin temppelin pylväskäytävässä, kun juutalaiset piirittivät Hänet ja tiukkasivat: ”Jos olet messias, sano se suoraan” (Joh. 10:23). Juutalainen messiasodotus leimahti usein liekkiin juuri juhlien aikana. Nytkin odotettiin sellaista ihmettä, että valloittajat karkotettaisiin niin kuin makkabilaisaikana, ja ihmeellinen valo valaisisi taas temppelin. Jeesus kuitenkin sanoi kyselijöille vain, että Hänen tekonsa todistavat Hänestä.
Toisaalla Johanneksen evankeliumissa Jeesus ilmaisee olevansa ihmeellinen valo: ”Minä olen maailman valo. Joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo” (Joh. 8:12). Evankeliuminsa johdannossa Johannes puolestaan sanoo: ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa” (Joh. 1:4-5).
Jeesuksen vertauksessa kymmenestä neitsyestä saattaa olla myös viittaus hanukkajuhlaan. Siinähän osa neitsyeistä oli varannut öljyä lamppuihinsa ja osa ei. Ne, jotka eivät olleet varanneet, eivät päässeet mukaan messiaan juhliin.
Uuden testamentin valossa on selvää, että Jeesus piti itseään temppelinä: ”Jeesus tarkoitti kuitenkin temppelillä omaa ruumistaan” (Joh. 2:21). Hän on myös se lampunjalka ja öljy, joka tuo todellisen valon ja elämän Jumalan kansalle.
Puurim on yksi juutalaisten riehakkaimmista juhlista. Sitä vietetään sen muistoksi, että kuningatar Ester ja hänen setänsä Mordokai onnistuivat estämään juutalaisten joukkomurhan. Persiaan kuninkaan hoviherra Haaman laati katalan suunnitelman, jonka tarkoituksena oli tuhota valtakunnan juutalaiset. Mordokai sai kuitenkin sitä vihiä ja sai kuningatar Esterin avulla estettyä hankkeen. Haaman joutui omaan hirsipuuhunsa.
Esterin kirjassa on kysymyksessä ikiaikainen taistelu Jumalan kansan ja sen vihollisten välillä. Mordokai oli kuningas Saulin jälkeläinen, kun taas Haaman oli viholliskansan, amalekilaisten, kuninkaan Agagin jälkeläinen. Taistelua käytiin siis sukupolvesta toiseen.
Nämä henkilöt ovat esikuvia taistelusta, joka koskee Jumalan kansan pelastumista. Mordokai on Kristus-hahmo, joka on vaarassa joutua hirsipuuhun. Myös Ester panee henkensä alttiiksi kansansa puolesta niin kuin Jeesus teki. Viime kädessä Jumala itse suojelee kansaansa ja vie sen viimein voittoon.
Puurim ei kuulu perinteisiin juutalaisiin juhliin vaan on vasta myöhempää perua. Sen viettämistä ei mainita Raamatussa.
Ks. myös juutalaiset, temppeli
KIRJALLISUUTTA
John Hagee, Juhli Herran kunniaksi. Jyväskylä 2000.
Hayyim Schauss, The Jewish Festivals. History & Observance. New York 1936.
(Kuva LCMS)
