Ihminen luotiin elämään Luojansa yhteydessä ikuisesti. Koska Jumala on elämän lähde, merkitsisi yhteys Häneen elämän jatkumista loputtomasti. Tämän tilanteen muutti Saatanan houkutuksesta tapahtunut Jumalan käskyn rikkominen Eedenin puutarhassa. Tottelemattomuus merkitsi yhteyden katkeamista Jumalaan ja sen luonnollinen seuraus oli, että ihminen menetti kuolemattomuutensa. Jumala sanoi: ”Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma” (1. Moos. 2:17). Kuolema ei kuitenkaan merkitse olemassaolon lakkaamista vaan eroa Jumalasta ja pelastuksesta. Kuolemalla on eri vaiheita tai tasoja, joiden kautta toteutuu uskosta osattomien kohdalla sen päämäärä, iankaikkinen kuolema.
Ensimmäisten ihmisten kohdalla tapahtui syntiinlankeemuksessa hengellinen kuolema (1. Moos. 2:16-17, 3:3), joka merkitse yhteyden katkeamista Jumalaan. Sen seurauksena ihmiset piiloutuivat Jumalalta, sillä he tiesivät Jumalan vihaavan syntiä ja rankaisevan syntisiä.
Ensimmäisten ihmisten lankeemuksen seurauksena koko ihmiskunta on joutunut eroon Jumalasta ja siten hengellisen kuoleman tilaan. Kaikki ihmiset syntyvät tähän tilaan ja ovat siis luonnostaan hengellisesti kuolleita. Tätä tilaa kutsutaan myös perisynnin alaisuudeksi. Daavid kirjoittaa psalmissaan: ”Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun” (Ps. 51:7).
Jumalasta vieraantuneen ihmisen elämää hallitsee kuolema ja kuolemanpelko (Room. 5:12, 17; Hepr. 2:15). Langenneen ihmisen pyrkimykset saavat aikaan kuolemaa ja ne sotivat Jumalan tahtoa vastaan (Room. 8:6-7). Tässä tilassa oleva ihminen on myös ilman toivoa ja rauhaa (Ef. 2:12, 17). Hän on pimeydessä, sokeana ja tietämättömänä (Matt. 4:16; Luuk. 1:79; Room. 1:21; Ef. 4:18; 1. Kor. 2:14). Langenneen ihmisen tekoja sanotaan kuoleman teoiksi (Hepr. 9:4) ja hänen uskoaan kuolleeksi uskoksi (Jaak. 2:17). Hän on erossa Elämän Antajasta ja matkalla kadotukseen. Hän on kuin rungosta katkennut oksa, jossa voi olla vielä elämän merkkejä, mutta joka pian kuivuu ja kuolee kokonaan.
Hengellisesti kuolleen ihmiset Jumala herättää kuolleista liittämällä hänet kasteessa Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room. 6:3-5). Kastettu ihminen elää ylösnousemuselämää Kristuksen kanssa uskon kautta. Jos ihminen lankeaa syntiin, paatuu ja torjuu saamansa pelastuksen, hän on vaarassa joutua jälleen hengellisen kuoleman tilaan. Siitä hänet voi jälleen nostaa evankeliumin sana ja synninpäästön julistaminen.
Syntiinlankeemus koskee ihmisen koko olemusta, ruumista, sielua ja henkeä. Siten lankeemuksen kautta tuli maailmaan myös ruumiillinen kuolema (Room. 5:12-17). Kaikki Aadamin jälkeläiset kuolevat kerran (1. Kor. 15:22). Mikään liha ja veri – siis ihminen ajallisessa ruumiissaan – ei voi periä Jumalan valtakuntaa ja saada osakseen katoamattomuutta (1. Kor. 15:50). Langenneisuudesta osallinen ruumis pitää haudata, jotta kerran voisi nousta kirkastettu ruumis (1. Kor. 15:42-44).
Raamatun opetuksen mukaan ruumiillinen kuolema ei merkitse häviämistä tai olemassaolon päättymistä vaan ruumiin ja sielun eroamista toisistaan. Kuolemassa ihmisen maallinen maja puretaan (2. Kor. 5:1; 2. Piet. 1:13, 14) ja Jumala vaatii hänen sielunsa takaisin (Luuk. 12:20). Vanhurskaiden sielut ovat turvassa Jumalan luona ja Kristuksen yhteydessä (Fil. 1:23; Ilm. 20:3), kun taas jumalattomien sielut ovat tuonelan tuskissa (Luuk. 16:23).
Raamatun mukaan Jumalan on määrännyt ihmisen kuoleman hetken eikä sitä voi ylittää (Job 14:5). Joissakin tapauksissa Jumala kuitenkin kuulee ihmisen rukoukset ja pidentää hänen elinaikaansa (2. Kun. 20:1-7). Kaikkien ihmisten – myös uskovien – osana on kuitenkin kerran kuolla ruumiillinen kuolema, koska ihmisen keho on turmeltunut syntiinlankeemuksen seurauksena (Hepr. 9:27). Kuolema on viimeinen vihollinen (1. Kor. 15:26), joka kuitenkin kerran itsekin heitetään tuonelan kanssa tuliseen järveen (Ilm. 20:14).
Kuolemaa verrataan myös uneen (Matt. 27:52; Joh. 11:11, 13; 1. Kor. 15:20; 1. Tess. 4:13, 14). Tämä ei kuitenkaan tarkoita tietoisuuden lakkaamista. Lutherin mukaan ”Raamattu sitä hyvin usein kutsuu uneksi, levoksi, nukkumiseksi …, jossa sielu eroaa ja erotetaan synnistä ja ruumis turmeltuneisuudesta ja yhdistetään armossa ja kunniassa elävään Jumalaan” (WA 56, 322). ”Kuolema lopettaa tämän elämän koko tuskien tragedian” (WA 6, 122). ”Jos siis kuolen, olen saanut voiton, sillä pääsen sitä pikemmin perille elämään” (WA 20: 574-575). Luther kuvaa tässä uskossa kuolleen hyvää osaa kuoleman jälkeen.
Iankaikkinen kuolema on viimeinen vaihe Jumalasta erossa olevan ihmisen kuolemisen prosessissa. Elämänsä aikana hengellisessä kuoleman tilassa olleena hänet nostetaan ruumiillisen kuoleman tilasta viimeiselle tuomiolle, josta hänet ohjataan iankaikkiseen kuolemaan. Tämä viimeinen vaihe on peruuttamaton ja ikuinen. Sekään ei merkitse häviämistä tai tyhjiin raukeamista vaan olemassaolon jatkumista Jumalasta erossa.
Ero Jumalasta leimasi hänen ajallista elämäänsä ja ruumiin kuolemaa. Iankaikkisuudessa ero Elämän Antajasta ja Ylläpitäjästä on niin täydellistä, ettei kadotukseen joutuva saa kokea lainkaan Jumalan armoa tai huolenpitoa. Iankaikkinen kuolema koskee koko ihmisen olemusta, ruumista, sielua ja henkeä niin kuin iankaikkinen autuus taivaassa.
Iankaikkisesta kuolemasta voi pelastaa vain Jeesus Kristus, joka kuoli kaikkien ihmisten edestä (Room. 5:6; 2. Kor. 5:21; 1. Joh. 2:2). Iankaikkisen kuoleman todellisuuden tarkoitus on herätellä ihmisiä hengellisestä kuolemasta ja saada heidät turvautumaan Kristuksen sovitustyöhön. Usko ei kuitenkaan synny tuomion sanasta vaan yksin evankeliumista. Kristus poistaa myös kuolemanpelon (Hepr. 2:15). Jeesus sanoo: ”Joka uskoo minuun, saa elää vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole” (Joh. 11:25-26).
