Termin tarkka nimi on successio apostolica, joka suomennettuna on apostolinen seuraanto. Kristikunnassa sillä tarkoitetaan kahta asiaa. Kun pyhät apostolit oli johdatettu kaikkeen totuuteen (Joh 16:13), kristillinen oppi oli valmis. Siksi Kirkon ei tule muuttaa oppiaan, vaan olla uskollinen Kristuksen itsensä antamassa apostolien uskossa ja opissa. Varhaisessa kirkossa jouduttiin heti vastaamaan Jeesuksen kysymykseen: ”Kenen te sanotte minun olevan?” Niinpä esimerkiksi ensimmäiset kirkolliskokoukset laatiessaan selvitykset Kristuksen olemuksesta eli kristologiasta eivät luoneet mitään uutuuksia, vaan uudessa tilanteessa tunnustivat uudelleen kristikunnan uskon ja opin Pyhän Raamatun perusteella (ns. katoliset eli ekumeeniset uskontunnustukset). Tämän uskon ja opin varmuutta korostaa Athanasioksen uskontunnustus päätösosassaan: ”Tämä on katolinen usko. Joka ei sitä uskollisesti ja lujasti usko, hän ei voi pelastua.”
Samoin Luterilaisissa Tunnustuskirjoissa painotetaan, ettemme opeta mitään uutuuksia. Toisin sanoen reformaatio piti kiinni siitä, mikä oli alkuperäistä ja aitoa ja painotti sen uskomista ja sen mukaista jumalanpalveluselämää. Siksi Luterilaiset Tunnustuskirjat painottavat yksimielisyyttä evankeliumin opista ja sakramenttien hoitamisesta. Kirkolliskokoukset tai piispainkokoukset eivät voi ja saa muuttaa apostolista uskoa ja oppia.
Tähän liittyykin toinen elementti apostolisesta seuraannosta. Kristus valtuutti apostolit toiminaan puolestaan ja sijastaan: ”Joka kuulee teitä, se kuulee minua” (Luuk 10:16). Nämä taas asettivat seurakuntien johtoon papit eli pastorit (latinaa tarkoittaen paimenta, kreik. presbyteros, ruotsiksi präst, engl. priest). Papinvirka on siis apostoleilta periytyvä apostolinen virka, josta on tarkat ohjeet Uudessa Testamentissa aina viran miehisyyttä myöten (”Herran käsky”). Tämä näkyy heti Apostolien teoissa: ”Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa” (Apt. 20:28). Pappien papiksi asetettiin piispa (kreikaksi episkopos, valvoja), joita oli usein yksi kaupunkia kohti. Tämä on pappi, jonka tehtävänä on vihkiä uusia pappeja ja valvoa, että seurakunnat pysyvät apostolisessa opissa. Kristikunnassa alkoi kuitenkin myöhemmin väärä kehitys, jolloin piispoille tuli yhä enemmän maallista valtaa ja piispoista tuli maallisia ruhtinaita linnoineen ja jopa sotajoukkoineen. Tätä vastaan taisteli mm. uskonpuhdistusliike. Piispojen työn tulisi ensisijaisesti kohdistua pappien sielunhoitoon ja opin valvontaan ja näin seurakuntien hengellisen elämän rakentamiseen.
