Rippi

25.10.2016 • Ydinkohdat / R

Ripillä tarkoitetaan luterilaisittain toimitusta, johon kuuluu kaksi erillistä osaa: synnintunnustus, jonka ripittäytyjä lausuu sekä synninpäästö, jonka ripin vastaanottaja lausuu. Toisin kuin katolisessa kirkossa, luterilaiset painottavat ripissä synninpäästöä. Martti Lutherin Isossa katekismuksessa rippiä kuvataan näin: ”Ripissä on kaksi kohtaa. Toisessa toimimme me itse: minä valitan syntiäni ja anon lohtua ja virvoitusta sielulleni. Toisessa toimii Jumala: hän julistaa minut ihmisen suuhun panemallaan sanalla vapaaksi synneistäni – ja juuri tämä ripin tärkein ja jaloin osa tekee koko ripin suloiseksi ja lohdulliseksi.”

Uskonpuhdistuksen myötä luterilaiset luopuivat ripin pitämisestä sakramenttina. Luopuminen tapahtui vähittäin. Vielä Augsburgin tunnustustuksessa (1530) rippi on osa sakramenttien luetteloa, samoin Ausburgin tunnustuksen puolustuksessa (1531) rippi mainitaan ”parannuksen sakramenttina” (Apologia XIII). Lopulta päädyttiin kahteen sakramenttiin, koska ripistä puuttui sakramenttiin määritelmällisesti kuuluva näkyvä merkki.
Tästä huolimatta ripille jäi luterilaisuudessa keskeinen asema. Augsburgin tunnustuksessa todetaan (CA XXV): ”Ihmisiä opetetaan antamaan synninpäästölle mitä suurin arvo, koska se on Jumalan oma sana ja se julistetaan Jumalan käskystä. Avainten valtaa pidetään suuressa kunniassa ja kansalle teroitetaan, että se tuo lohdutuksen pelästyneille omilletunnoille ja että Jumala vaatii uskomaan päästösanaan kuin omaan taivaasta kuuluvaan ääneensä ja että näin uskoen todella saadaan ja otetaan vastaan syntien anteeksiantamus.”

Ripin arvostus nousee luterilaisen raamattuperiaatteen mukaisesti rippiä koskevista Uuden testamentin kohdista. Jäljittäessämme synninpäästön valtuutusta Uudesta testamentista silmiin pistävät ensin Jeesukseen liittyvät evankeliumien maininnat. Julkisen toimintansa alussa Jeesus Nasaretilainen järisytti juutalaista uskontajua antamalla ihmisille syntejä anteeksi. Tämä oli ennenkuulumatonta, koska juutalaisen käsityksen mukaan syntien anteeksiantamisen valta kuului yksin Jumalalle (Matt. 9:1–8). Valittuaan kaksitoista opetuslasta Jeesus valtuutti heidät ja heidän myötään kristillisen kirkon antamaan syntejä anteeksi Jeesuksen nimessä (Matt. 16:19, 18:17–18).
Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus vielä vahvisti avainten vallan kuulumisen apostoleille. Lähettäessään apostolit julistamaan hän lausui: ”Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätety.” (Joh.20:22–23). Uuden testamentin opetuskirjeissa Paavali seuraa tätä linjaa. Hän sanottaa apostolisen viran tehtävän ja valtuutuksen: ”Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa” (2.Kor.5:20). Kehotuksen perusteisiin Paavali liittää hänelle uskotun ”sovituksen sanan” ja ”sovituksen viran” (2.Kor.5:18–19).

Suomen kieleen sana rippi tulee muinaisruotsista. Lainasana tarkoittaa alunperin (Herran) ehtoollista tai nuhtelua ja nuhdesaarnaa. Negatiivisesti värittynyt sanahistoria muistuttaa ripin paikasta luterilaisessa uskossa. Ripittäytyminen on kiinteä osa ehtoolliselle valmistautumista. Käytäntö pohjautuu Paavalin kehotukseen, jonka mukaan jokaisen ehtoolliselle tulevan on koeteltava itseään (1.Kor.11:27–28, 2.Kor.13:5). Paavalin kehotuksissa koetteleminen liittyy ehtoollisen olemukseen ja vastaanottajan uskoon.

Messun johdantona rippi on liturgisesti muotoutunutta itsensä koettelemista. Kristitty tunnustaa syntinsä Kristukselle ja saa synninpäästöön uskoen palata kasteessa saatuun armoon. Näin uskossa vahvistuttuaan hän voi turvallisin mielin käydä Herran pöytään vastaanottamaan Kristuksen todellisen ruumiin ja veren leivässä ja viinissä.
Vaikka yksityiseen rippituoliin asteleva kristitty liittyy mielikuvissamme katoliseen perinteeseen, ripillä on paikkansa myös luterilaisen kristityn pyhityselämässä. Aina ”lihan kuollettaminen” ei onnistu ilman ääneen lausuttua synnintunnustusta. Omatunto ei rauhoitu, eikä synti menetä otettaan, vaikka liitytään yhteiseen synnintunnustukseen ja uskotaan synninpäästö. Tällöin yksityiseen rippiin liittyvä ”henkilökohtaisuuden siunaus” voi olla suureksi avuksi. Synti saadaan tunnustaa syntinä nimeltä mainiten ja valoon tulemisen tuskaa tuntien, mutta myös synninpäästössä todellisesti vapaaksi päästen.

Myös sielunhoidossa ripillä on evankeliumin julistuksena luovuttamaton paikka. Tällöin kyse ei ole välttämättä pastorin virkaan kuuluvasta avaintenvallan hoitamisesta, vaan Lutherin termiä käyttäen ”veljien välisestä lohdutuksesta”. Kuninkaallisen papiston jäseninä kristityt ovat velvoitettuja lohduttamaan toisiaan. Luther jopa toteaa, ettei ole vahingoksi, vaikka ihminen puhuessaan asiansa veljelleen vähän nöyryyttäisikin itseään toisten edessä – ja kehottaa uskomaan veljen julistaman synninpäästön niin kuin se olisi Jumalan omaa puhetta.

Kts. lisää: Miksi tarvitsen rippiä?
Katekismusselityksen 5. luku: avaintenvalta ja rippi


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos