Uhri

3.7.2018 • Ydinkohdat / U

Uhri on yksi suurista koko Raamattua yhdistävistä teemoista. Kristinusko sanoma tiivistyy Jeesuksen Kristuksen ainutkertaiseen sovitusuhriin ristillä. Kaikki Vanhan testamentin uhrit viittasivat eteenpäin Kristukseen. Kristittyjen kiitosuhrit ovat uskon vastaus Kristuksen uhriin.

Uhrit voidaan jakaa sovitus- ja kiitosuhreihin (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XXIV, 19—21).  Vanhan testamentin sovitusuhrit olivat kultillisesti puhtaista eläimistä (nauta, vuohi, lammas, kyyhkynen) tuotuja veriuhreja. Uhraaja asetti kätensä uhrieläimen päälle, jolloin siitä tuli uhraajan sijainen ja edustaja (3. Moos. 1:4). Eläimen veri vuodatettiin alttarille tai eri osiin pyhäkköä. Eläimen elämänvoima eli sielu on veressä (3. Moos. 17:11). Kun eläin vuodatti verensä, se antoi elämänsä uhraajan puolesta ja kantoi synnin rangaistuksen, joka olisi kuulunut uhraajan osaksi. Näin sovitusuhrit toivat uhraajalle sovituksen eli rauhan, sovun ja yhteyden pyhän Jumalan kanssa.

Vanhan testamentin sovitusuhreja olivat:

  1. Polttouhri (hepr. ‘ola, “kohoava”). Siinä pappi poltti koko uhrieläimen (sonni, pässi, pukki tai kyyhkynen) vuotaa lukuunottamatta polttouhrialttarilla (3. Moos. 1:1—17, 6:8—13, 7:8). Se kuvasi koko elämän uhraamista Jumalan palvelemiseen (Room. 12:1). Polttouhri oli Vanhan testamentin uhreista yleisin ja muodosti uhrikultin selkärangan (4. Moos. 28—29).
  2. Syntiuhri (hepr. ḥaṭṭat, “synti” vrt. 2. Kor. 5:21). Siinä pappi siveli uhrieläimen (sonni, lammas, vuohi) verta pyhäkköön palauttaakseen uhraajan rikkoutuneen yhteyden Herraan ja poltti eläimen parhaat osat eli rasvan, munuaiset ja maksan takalohkon alttarilla. Jos uhraaja oli köyhä, hän saattoi tuoda syntiuhriksi kyyhkysen tai jauhoja (3. Moos. 4:1—5:13). Päämiehen tai tavallisen israelilaisen puolesta uhratun syntiuhrieläimen lihan söivät papit (3. Moos. 6:24—29). Jos syntiuhri uhrattiin papin tai koko seurakunnan rikkomuksen puolesta, pappi vei uhrin verta sisään ilmestysmajan pyhään väliverhon eteen ja pyhässä seisseelle suitsutusalttarille. Tällöin papit eivät saaneet syödä uhrin lihaa, vaan se poltettiin leirin ulkopuolella (3. Moos. 4:1—21, 6:30). Tämän esikuvan mukaisesti Jeesus kärsi pyhän kaupungin ulkopuolella, kun Hän kärsi kaikkien puolesta (Hepr. 13:11—12). Vuoden tärkein syntiuhri oli suuren uhrattava uhri. Ylipappi vei syntiuhrisonnin ja -pukin verta kaikkeinpyhimpään ja pirskotti niitä Herran liitonarkin kannelle (3. Moos. 16). Jeesus on mennyt ylipappinamme taivaan kaikkeinpyhimpään omaa verta mukanaan (Hepr. 9).
  3. Vikauhri tai hyvitysuhri (hepr. ašam, “velka”). Se oli syntiuhrin kaltainen sillä erolla, että velkauhrin tuojan piti ennen uhrin tuomistaan korvata vahinko, jonka hän synnillään oli pyhäkölle tai lähimmäiselleen tuottanut (vrt. Matt. 5:23—24). Uhraaja toi uhriksi pässin, jonka verta siveltiin polttouhrialttarin sarviin, jonka rasva, munuaiset ja maksan takalohko poltettiin alttarilla ja jonka lihan papit söivät (3. Moos. 5:14—6:7, 7:1—10).

Rajatapaus sovitus- ja kiitosuhrin välillä oli yhteysuhri (hepr. zebaḥ šelamim, “rauhan teuras”). Uhrin sovittava osa oli uhrieläimen (nauta, lammas tai vuohi) teurastaminen ja sen rasvan, munuaisten ja maksan takalohkon polttaminen alttarilla (3. Moos. 3:1—17). Kiitosuhreihin yhteysuhrin yhdisti uhriateria, sillä eläimen lihan söivät pappi ja seurakunta. Jos yhteysuhri tuotiin kiitokseksi Herran avusta, ateriaan kuului lisäksi kolmenlaisia happamattomia leipomuksia (3. Moos. 7:11—38). Ateriana, jossa seurakunta ja pappi tulivat osallisiksi uhratusta uhrista ja happamattomasta leivästä, yhteysuhri oli ehtoollisen ennakkokuva (1. Kor. 10:16—18).

Kiitosuhrit olivat verettömiä uhreja, joita Jumalan kansa toi kiitokseksi Herran armosta. Vanhan testamentin kiitosuhreja olivat

  1. Ruoka- ja juomauhrit (hepr. minḥa, “lahja” ja nesek, “vuodatus”). Ruokauhrit tuotiin jauhoista tai happamattomista leipomuksista. Pieni osa uhrista poltettiin alttarilla Herralle, ja loppu käytettiin pappien elättämiseen (3. Moos. 2:1—16, 6:14—18). Juomauhri oli viiniä, joka vuodatettiin polttouhrialttarin jalustalle (4. Moos. 28:7; Siir. 50:15). Jokaisen poltto- ja yhteysuhrin kanssa uhraajan piti tuoda säädetty ruoka- ja juomauhri (4. Moos. 15:1—16).
  2. Pappien toimittama joka-aamuinen ja -iltainen suitsutusuhri ilmestysmajan suitsutusalttarilla (2. Moos. 30:1—10; Luuk. 1:9).
  3. 12 näkyleipää (hepr. leḥem panim, “kasvojen leipä”), jotka lepäsivät sapatista seuraavaan pyhässä olevalla pöydällä ja jotka papit lopulta söivät (2. Moos. 25:30; 3. Moos. 24:5—9). Leivät olivat ehtoollisen ennakkokuva: pappien pyhäpäivänä Herran pöydältä syömä happamaton leipä.
  4. Uutislahjat eli vilja- ja hedelmäsadon ensimmäiset tuotteet (5. Moos. 26:1—11) sekä esikoiseläimet (4. Moos. 18:15—18) kiitokseksi jokapäiväisestä leivästä. Niillä elätettiin leeviläisiä temppelipalvelijoita perheineen (4. Moos. 18:12—13).
  5. Kymmenykset eli kymmenesosa sadosta leeviläisten, muukalaisten, orpojen ja leskien elättämiseksi (4. Moos. 18:21, 24; 5. Moos. 14:22—29).

Raamatun mukaan Jumala itse uhrasi historian ensimmäisen veriuhrin syntiinlankeemuksen jälkeen, kun Hän peitti Aadamin ja Eevan syntihäpeän eläimen nahasta tehdyllä puvulla (1. Moos. 3:21; vrt. Gal. 3:27). Ihmisistä ensimmäisen uhrin uhrasi Aabel, joka noudatti uskossa Jumalan antamaa esimerkkiä ja uhrasi “laumansa esikoisista, niiden rasvoista”. Siksi Aabelin uhri oli Herralle otollinen (1. Moos. 4:4; Hepr. 11:4).

Uusi testamentti opettaa, että Jeesuksen uhri ristillä oli maailman ainoa todellinen sovitusuhri, jonka varjokuvia Vanhan testamentin veriuhrit olivat (Hepr. 10:1, 4, 14). Jeesus oli vikauhri (Jes. 53:10), syntiuhri (2. Kor. 5:21) ja polttouhri (Ef. 5:2) koko ihmiskunnan ja kaikkien sen syntien puolesta.

Uuden testamentin uskovat ovat Jeesuksen kautta kiitosuhreja uhraava pappiskansa (1. Piet. 2:5). He vastaavat Kristuksen ainutkertaiseen sovitusuhriin jatkuvin kiitosuhrein. Uskovat uhraavat Jumalalle ruumiinsa (Room. 12:1), rukouksensa, tunnustuksensa ja ylistyksensä (Hepr. 13:15), omaisuutensa, jolla he tukevat Jumalan valtakunnan työtä ja tarvitsevia (Hepr. 13:16; Fil. 4:18), hyvät tekonsa (Hepr. 13:16), evankeliumin palvelemisen (Room. 15:16) ja Jumalan niin tahtoessa jopa henkensä marttyriudessa (2. Tim. 4:6, alkutekstin mukaan Paavali sanoo: “Minut uhrataan juomauhrina”).

Patriarkat uhrasivat joka paikkakunnalla, missä he vaelsivat. Mooses rakennutti Herran käskystä ilmestysmajan. Siitä alkaen israelilaiset saivat uhrata vain siellä (5. Moos. 12:14). Myöhemmin Salomon temppeli otti ilmestysmajan paikan oikeana uhripaikkana (2. Aik. 6—7). Jeesus antoi itsensä uhriksi ruumiinsa temppelissä (Joh. 2:21). Oikeita kiitosuhreja voi uhrata vain Kristuksen ruumiin temppelin, Kristuksen kirkon tosi jäsen (1. Piet. 2:5).

Ks. myös Kristus; Kymmenykset,Uhraaminen; Laki; Pelastushistoria; Pyhä; Sovitus; Temppeli; Vanhan testamentin kaksi pääuhrilajia: polttouhri ja yhteysuhri


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos