Kysymys: Jerusalemissa näytetään kahta Jeesuksen hautapaikkaa, nk. Puutarhahautaa Vanhan kaupungin pohjoispuolella ja Pyhän haudan kirkkoa Vanhassa kaupungissa. Kumpi näistä on Jeesuksen oikea hautapaikka, vai onko kumpikaan?
Englantilainen kenraali Charles Gordon vieraili Jerusalemissa vuonna 1883. Kaupungin pohjoispuolella hän näki kallion, jossa oli kaksi luolaa, jotka muistuttivat silmiä. Gordon päätteli että paikan täytyi olla Golgata, joka merkitsee ”pääkallo” (Luuk. 23:33). Kallion kyljestä, vähän matkan päästä hän löysi vanhan hautaluolan, jonka hän arveli olevan Jeesuksen hauta. Anglikaanit ostivat haudan ympäristön ja siitä tuli suosittu nähtävyys. Moni on kokenut tuolla Puutarhahaudalla olevansa Vapahtajan haudalla.
Myöhemmät tutkimukset ovat paljastaneet haudan olevan todellakin suunnilleen Jeesuksen ajalta. Se on myös rakenteeltaan sellainen kuin Vapahtajan haudan on täytynyt olla. Hautaluolan suuaukolla on ollut jopa pyöritettävä kivi. Silti tutkijat eivät pidä hautaa Jeesuksen hautana, koska siihen ei liity mitään vanhaa traditiota. Se kuitenkin paljastaa hyvin, millainen Vapahtajan haudan on täytynyt olla.
Pyhän haudan kirkko sijaitsee nykyisin Jerusalemin vanhan kaupungin muurien sisäpuolella. Siksi jotkut eivät 1800-luvulla pitäneet sitä mahdollisena Golgatan ja Jeesuksen haudan sijaintipaikkana. Nyttemmin ovat tutkijat kuitenkin todistaneet, että noin vuonna 30 jKr tuo paikka sijaitsi vielä Jerusalemin muurien ulkopuolella (Hepr. 13:12; Luuk. 23:48).
Nykyisen Pyhän haudan kirkon sisällä väitetään olevan sekä Golgata että Puutarhahauta. Raamatunkin mukaan ne olivat lähekkäin: ”Siellä, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli puutarha, ja puutarhassa oli uusi hauta” (Joh. 19:41). Niistä on kuitenkin jäljellä hyvin vähän; Golgatalla kappale haljennutta kalliota ja hautakappelin lattian alla kuoppa. Silti paikka voi hyvinkin olla aito.
Jerusalemissa oli näet alkuseurakunnasta lähtien jatkuvasti kristittyjä asukkaita ja myös piispa. He varmasti säilyttivät keskuudessaan tiedon siitä, missä Vapahtaja oli surmattu ja mihin Hänet oli haudattu. On arveltu, että he olisivat jo varhain kokoontuneet jumalanpalveluksiin Golgatalle ja haudalle.
Meliton Sardeslainen kirjoitti 160-luvun alussa, että Kristus kuoli ”keskellä Jerusalemia”, ”keskellä aukiota, keskellä kaupunkia ja keskellä päivää, kaikkien nähden” (De pascha §93-94). Hänen aikanaan Golgata oli noin vuonna 45 rakennetun Jerusalemin uuden muurin sisäpuolella, ”keskellä kaupunkia”.
Pakanallinen keisari Hadrianus (78-138) rakensi jo vuonna 135 jKr. Jeesuksen haudan paikalle tasanteen pystyttääkseen siihen Venus-jumalan temppelin (toisen tiedon mukaan se oli omistettu Fortuna-Tykhe -jumalalle, joka oli onnen ja sattuman jumala). Tarkoitus oli ilmeisesti tällä tavoin häväistä kristittyjen pyhä paikka.
Kirkkoisä Eusebios (265-339) kertoo, että alueelta löytyi yllättäen hauta, joka kaivettiin esiin. Se löytyi juuri sieltä, missä sen muistettiin sijainneen. Eusebios käyttää haudasta nimeä luola. Pian tuon tapahtuman jälkeen paikalla vieraili kristitty keisarin äiti Helena, jonka väitettiin löytäneen paikalta myös Jeesuksen ristin kappaleen. Näiden paikkojen ylle alettiin rakentaa vuonna 326 kirkkoa, josta tuli koko kristikunnan pyhin paikka. Se vihittiin käyttöön 13. syyskuuta 335.
Golgatalla tiedetään olleen kivilouhos jo ennen Jeesuksen kuolemaa. Lähellä tiedetään myös sijainneen useita hautoja. Siksi ei ole aivan varmaa, että Eusebioksen esiin kaivama hauta olisi juuri Jeesuksen hauta, mutta kaukana siitä se ei voi olla.
Keisarin äidin Helenan väitetään löytäneen eräästä Golgatan luolasta myös ”tosi ristin” eli Jeesuksen aidon ristinpuun. Tämän muistona on kirkon alla maanalainen kappeli. Tieto ristin löytämisestä on kuitenkin myöhäinen eikä liittyne itse haudan löytymiseen (Justin L. Kelley 2021, 40).
Pyhän haudan kirkon alkuperäisestä rakenteesta saa jonkinlaisen kuvan piispa Kyrillos Jerusalemilaisen (313-386) katekeeseista eli opetuspuheista, jotka on pidetty tuossa kirkossa. Hän viittaa: ”Tämä muita korkeampi pyhä Golgata, joka on tänä päivänäkin nähtävillä ja näyttää, että Kristuksen tähden kalliot silloin halkesivat. Lähellä oleva hauta, johon hänet pantiin ja jonka suulle vieritettiin kivi, joka on tänäkin päivänä haudan vierellä” (XIII:39).
Pyhiinvaeltaja Egeria kävi Pyhän haudan kirkossa 370-luvulla. Hän kertoo, että kirkossa oli Anastasis (ylösnousemus)-basilika sekä kolme kirkkotilaa: ristin luona, ristin edessä ja ristin takana. Näistä viimemainittua suurta kirkkosalia ei enää ole, koska kalifi Hakim hävitti sen vuonna 1009. Egeria mainitsee erikseen hautaluolan basilikassa. Basilikan ja ristin paikan välissä näyttää tuolloin olleen vielä avoin piha (”Triportico”). Myös ”ristin edessä” ollut tila oli Egerian mukaan avoimen taivaan alla. Myöhemmin piha katettiin ja näin sekä Golgata että puutarhahauta saatiin saman katon alle.
Arkeologit ovat tosin arvelleet, että Golgatana esiteltävä kallio ei ole voinut olla alkuperäinen ristiinnaulitsemisen paikka, koska se on siihen tarkoitukseen liian pieni ja hankalan muotoinen. Siinä on kuitenkin halkeama, joka sopisi Raamatun kertomuksiin maanjäristyksestä Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen aikoihin (Matt. 27:51; 28:2. Justin L. Kelley 2021, 39).
Viholliset ovat valitettavasti hävittäneet useaan kertaa Pyhän haudan kirkon. Persialaiset tuhosivat jopa Golgataksi oletettua kalliota ja muslimikalifi al-Hakim revitytti ylösnousemuskappelin lähes maan tasalle. Näissä iskuissa on voinut hävitä jotakin olennaista alkuperäisistä paikoista. Ristiretkeläisajan jälkeen (1160-luvulta lähtien) ei kirkko onneksi ole juurikaan muuttunut. Sitä vartioi nykyisin neljä kristillistä kirkkokuntaa, jotka eivät suostu minkäänlaisiin uudistuksiin. Ylösnousemuskappeli sentään saatiin remontoitua vuonna 2016, koska se oli romahdusvaarassa.
Oletetussa Jeesuksen haudassa on käyty vain hyvin harvoin. Tiettävästi siellä käytiin vuonna 1555. Sen jälkeen vuoden 1809 kunnostustöiden yhteydessä pääsi munkki Maximos Simaios käymään siellä ylösnousemuskappelin alla. Hän kertoi haudassa olevan kaksi osaa, eteläinen ja pohjoinen, joista pohjoisessa toisessa on jäljellä osia kivisestä hautalavetista. Tutkimusryhmä pääsi tutustumaan tähän hautaluolaan myös vuonna 2016. Silloin sieltä löytyi marmorilaatta, jonka kanteen oli kaiverrettu risti. Kalkkikivinen hautalavitsa oli koskemattomana laatan alla (Kristin Romey).
Varsinainen voitelupenkki, lavetin kansi on esillä Pyhän haudan kirkon keskiosassa, heti ulko-ovelta tultaessa. Sen kerrotaan kuitenkin olevan kopio alkuperäisestä tai peitetty marmorikivellä (Justin Kelley 2021, 42). Voitelupenkin päällä rukoilee jatkuvasti itkeviä pyhiinvaeltajia.
Kristinusko on sidoksissa aikaan ja paikkaan. Se ei ole pelkkää uskoa ja henkeä. Silti meille ei ole välttämätöntä tietää, missä Jeesus kuoli ja mihin Hänet haudattiin. Olennaista on, että Hän kuoli meidän puolestamme, haudattiin ja nousi ylös kolmantena päivänä. Nämä Jerusalemissa tapahtuneet asiat takaavat kaikille uskoville iankaikkisen autuuden.
Jeesuksen haudasta mm.: Eero Junkkaala & Mikko Louhivuori, Raamatun maa 1993, 301-303; Munkki Serafim, Kultainen Jerusalem 2009, 189-243; Kyrillos, Jerusalemin uskontunnustus 2013, 222; Egeria, Matka Pyhälle maalle 2021, 61, 63, 81.
Ks. myös Torinon käärinliina
Pyhän Roomalaisen Keisarikunnan, johon kuuluivat Saksa ja laajoja alueita Euroopasta, valtiopäivät pidettiin vuonna 1521 Wormsissa. Martti Luther (1483-1546) sai kutsun saapua paikalle vastaamaan kirjoituksistaan.
Kolmisen vuotta aiemmin Luther oli naulannut 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen. Teesit olivat ristiriidassa roomalaiskatolisen opin kanssa, joka sitoi syntien anteeksisaamisen hyvitystöihin ja anekauppaan.
Luther jätti luostarielämän, saarnasi, luennoi ja julkaisi kirjoja, joissa tulivat selkeinä esille vanhurskauttamisoppi ja muut uskonpuhdistuksen opetukset.
Vuonna 1520 hän oli julkaissut neljä erityisen huomattavaa kirjaa: Saksan kansan kristilliselle aatelille, Kirkon Baabelin vankeudesta, Kristityn vapaudesta ja Hyvistä töistä.
Kirjoissaan hän vaati kirkolliskokousta ja aatelia puuttumaan kirkon ongelmiin. Sakramenttiteologia pitäisi saada kirkkaaksi, ehtoollista pitäisi nauttia molemmissa muodoissa ja tulisi nähdä myös maallikoiden työ arjen kutsumuksissa Jumalan palvelemisena. Kirjat levisivät keisarikunnassa laajalle, monella kielellä. Paavi uhkasi Lutheria kirkonkirouksella ja poltti tämän kirjoja Rooman torilla. Luther kuittasi polttamalla paavin uhkauskirjeen ja paavin kirjoja Wittenbergin torilla. Paavi julisti Lutherin kirkonkiroukseen eli pannaan vuonna 1521. Sen jälkeen Luther sai kutsun saapua vastaamaan kirjoittamastaan keisarin eteen valtiopäiville Wormsiin.
Tarkoituksena on, että Luther peruu kirjoituksensa keisarin, ruhtinaiden ja piispojen edessä. Hän lähtee 600 kilometrin matkalle maaliskuussa 1521 hevoskärryillä tiedostaen, että hänet voidaan Wormsissa polttaa kerettiläisenä roviolla. Mukaan lähtee yliopistoväkeä Wittenbergistä. Matkan varrella Luther saarnaa eri kaupungeissa ja kirkot ovat täynnä.
Wormsin katedraalin tornissa seisoo tähystäjä. Hän havaitsee Lutherin saattajineen olevan tulossa ja puhaltaa torveensa. Tuhannet uteliaat pakkautuvat vastaan, niin että ratsupoliisien on turvattava Lutherin pääsy hänen majapaikkaansa.
Lutherin julkinen kuuleminen tapahtuu kahtena peräkkäisenä päivänä. Kuulustelupöytäkirjan kirjoittaa Georg Spalatin (1484-1545), Saksin vaaliruhtinaan sihteeri ja neuvottelija, paikan päällä. Se julkaistaan heti pienenä vihkosena, jota myydään paljon.
Myöhemmin Spalatin kertoo Wormsin tapahtumista laajemmin kirjassaan Annales Reformationis. Myös Philipp Melanchthon kertoo niistä Lutherin elämäkerrassa.
Martti Lutherin puhe 18. huhtikuuta 1521 Wormsissa on yksi maailmanhistorian kuuluisimmista puheista.
Georg Spalatin: Tohtori Martti Lutherin julkinen kuulustelu Wormsin valtiopäivillä 17. ja 18. huhtikuuta vuonna 1521
Oppineet Pyhän Raamatun tuntijat ja muutkin ymmärtäväiset kristityt lienevät selvillä siitä, että todellinen jumalallinen, evankelinen oppi ja tämän opin tunteminen on tässä maassa kohdannut torjuntaa; sitä on joukolla vastustettu.
Vastustaminen on syntistä ja lihallista. Se kumpuaa inhimillisestä ylpeydestä. Siksi on huolehdittava, että tämä oppi leviää. Ehkäpä juuri se, mikä meidän mielestämme on vahingollista, onkin yksinomaan Jumalan tahto. Ehkäpä Jumalan tarkoituksena on, että totuudenmukainen tietämys kaikista asioista sekä usko säilyvät meillä maassamme.
Kuulustelussa ovat läsnä
Valtakunnanmarsalkka Ulrich von Pappenheim ja Keisarillisen Majesteetin valtakunnanairut Kaspar Sturm opastavat ja saattavat tohtori Martti Lutherin majatalostaan avoimeen saliin, jossa Keisarillinen Majesteetti ja vaaliruhtinaat jo istuvat.
Martti Lutherin asian käsittelyn ilmoitetaan alkavan. Hänellä on rinnallaan kuusi tohtoria Wittenbergin yliopistosta. Keisarin määräyksestä Lutheria vastapäätä seisoo Trierin piispan virkamies nimeltä Johannes Eck. Hän aloittaa puheensa näin:
Kuulustelija:
Roomalaisen Valtakunnan Keisarillinen Majesteetti, meidän armollisin herramme, sekä Pyhän Roomalaisen Valtakunnan valaistuneet korkea-arvoisimmat vaaliruhtinaat, ruhtinaat ja säädyt ovat lähettäneet Wittenbergiin teille, Martti Luther, kutsun saapua keisarillisella mandaatilla turvasaattueessa tänne Wormsiin näille meneillään oleville valtiopäiville.
Tarkoituksena on esittää teille vakava kysymys: Ovatko ne kirjoitukset ja kirjat, joissa on teidän tittelinne ja nimenne ja jotka ovat levinneet kaikkialle Pyhään Roomalaiseen Valtakuntaan, teidän kirjoittamianne ja vahvistatteko niiden sisällön?
Kyse on näistä kirjoista, jotka ovat tässä nähtävillä ja jotka nyt luetellaan, nimittäin
Mikäli tunnustatte kirjat omiksenne, Keisarillinen Majesteetti pyytää, että teidän tulisi tällä hetkellä julkisesti irtisanoutua niistä, kumota ja perua ne.
Hänen kysymyksensä teille on, tahdotteko tehdä niin vai ette. Syynä on se, että näihin kirjoihin sisältyy pahaa harhaoppia. Kun sellainen oppi välittyy näistä kirjoituksista yksinkertaiselle kansalle, se aiheuttaa valtakuntaan levottomuutta ja kapinamieltä.
Tätä halunnette ajatella ja sydämessänne tutkia.
Mikäli tulette toimimaan esitetyllä tavalla, myös Keisarillinen Majesteetti ja valtakunnan säädyt ovat omalta puoleltaan halukkaita suhtautumaan armollisesti kaikkeen, mitä olette opettanut ja saarnannut.
Tohtori Martti Lutherin vastaus:
Kaikkein valaistunein ja mahtavin keisari, valaistuneet vaaliruhtinaat, armollisimmat ja armolliset herrat.
Teidän Keisarillisen Majesteettinne ja vaaliruhtinaiden armollista kutsua noudattaen olen kuuliaisesti saapunut tänne.
Minulle esitettyyn kysymykseen lausun ensiksi seuraavaa: Tunnustan omikseni ne äsken luetellut, nimelläni ja tittelilläni ilmestyneet kirjat. Niissä on julkaistu Jumalan kansalle se oppi ja opetus, joihin tahdon pitäytyä ja niissä pysyä elämäni loppuun asti.
Toiseksi lausun hänen Keisarillisen Majesteettinsa minulle osoittamaan pyyntöön irtisanoutua, kumota ja perua.
Siihen vastaan: Tämä on totisesti suuri asia, ja tämä liittyy suuriin asioihin. Koska tässä on kyse tulevasta ikuisesta elämästä, asia on Hänen, joka on korkeampi. Vaikka monet ovat täällä vastaan, asia ja sen käsittely ovat Hänen.
Jotta en johtaisi harhaan poloista kristillistä kansaa enkä omaa itseäni, pyydän ja anon, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne myöntäisi minulle irtisanoutumisartiklan johdosta armollisesti sekä miettimisaikaa että uuden vastaamisajan.
Kuulustelija:
Rooman Keisarillinen Majesteetti, meidän kaikkein armollisin herramme, tahtoo keisarillisessa majesteetillisessa lempeydessään armollisesti sallia teidän, Martti, miettiä huomisiltaan kello neljään saakka, jolloin teidän tulee taas ilmaantua tänne.
Hän sanoo, että teidän tulisi arvioida, miettiä ja punnita, miten suurta vaaraa, vaivaa, eripuraisuutta, mellakointia, kapinointia ja verenvuodatusta teidän oppinne tuottaa maailmaan, sekä miettiä sitä, miten kirjojenne poistaminen voisi tuoda rauhaa ja saada tällaisen loppumaan.
Luther:
Tahdon miettiä asiaa.
Tohtori Martti Lutherin vastaus seuraavana päivänä, 18.4.1521:
Kaikkein valaistunein ja mahtavin keisari, valaistuneimmat ruhtinaat ynnä armollisimmat ja armolliset herrat.
Minulle eilen illalla myönnetyn miettimisajan päätyttyä tulen tänne kuuliaisena ja pyydän Jumalan laupeuden kautta Teidän Keisarillista Majesteettianne ja armoanne, että Te tahtoisitte (kuten toivon) armollisesti kuunnella näitä vanhurskauden ja totuuden asioita.
Jos tietämättömyyttäni en käytä Teidän Majesteetillenne ja armollenne kuuluvia arvonimiä tai jos käyttäydyn hovitapojen vastaisesti, pyydän, että tämä annetaan minulle armollisesti anteeksi, sillä minua ei ole kasvatettu ruhtinaitten hoveissa, vaan tulen munkkien nurkista, missä olen varttunut.
Itsestäni en voi sanoa muuta kuin että tähän mennessä kaikessa siinä, mitä olen yksinkertaisuudessani kirjoittanut ja opettanut, on tavoitteeni täällä maan päällä ollut ainoastaan Jumalan kunnia ja kristinuskoisten puhdas opetus.
Kaikkein armollisin keisari ja armollisimmat armolliset vaaliruhtinaat ja herrat.
Näistä kahdesta kysymysartiklasta, jotka Teidän Keisarillinen Majesteettinne ja Teidän armonne on antanut lukea minulle, nimittäin
olen antanut selvän ja totuudenmukaisen
vastauksen ensimmäiseen artiklaan,
ja vahvistan täten uudelleen ja lopullisesti, että puheena olevat kirjat, jotka on julkaistu nimelläni, ovat minun.
Toki on mahdollista, että minua kohtaan pahantahtoiset olisivat äärimmäisen ovelasti sujauttaneet kirjoihini joitakin muutoksia tai poistaneet niistä jotakin.
Siten en tunnusta omakseni mitään muuta kuin sen, mikä on pelkästään minun, ilman sen kummempia selityksiä.
Ja nyt, kun minun tulee antaa
vastaus toiseen artiklaan,
pyydän Teidän Keisarillista Majesteettianne ja armoanne, että hän tahtoisi kiinnittää tarkoin huomionsa siihen, että minun kirjani eivät ole keskenään samankaltaisia, sillä
eräissä kirjoissani
olen käsitellyt uskonasioita ja elämäntapoja aivan evankelisesti ja siististi. Jopa vastustajienikin täytyy tunnustaa, että nämä kirjat ovat sopivia eikä niistä koidu vahinkoa, vaan ne ovat kristityille hyödyllistä luettavaa.
Bulla, niin hirveä ja kauhea kuin onkin, ilmoittaa, etteivät eräät kirjani ole vahingollisia, vaikka se tosin vastoin luonnollista järjestystä tuomitsee nekin.
Jos minä nyt nousen julkisesti vastustamaan kyseisiä kirjoja, mitä se olisi muuta kuin että minä yksin, toisin kuin kaikki muut, tuomitsisin totuuden, jonka ystävät ja vihamiehet yhdessä tunnustavat, ja olisin siten yksinäni yhteistä ja yksimielistä tunnustusta vastaan?
Toiset kirjani
taas ovat sellaisia, joissa vastustetaan paaviutta ja paavilaista toimintatapaa. Näissä kirjoissani vastustetaan myös niitä, jotka pahimmalla opillaan ja pahimmalla esimerkillään ovat turmelleet ja tuhonneet kristillistä maailmaa tekemällä pahaa sekä sielulle että ruumiille.
Sellaista ei voida mitenkään salata, sillä asiat ovat kaikkien tiedossa. Ihmiskunta valittaen todistaa siitä, miten paavin laki ja ihmisoppi ovat kaikkein surkeimmin pakottaneet, rasittaneet, piinanneet ja vaivanneet kristinuskoisten omaatuntoa.
Myös omaisuutta ja tavaraa ovat uskoa vailla olevat tyrannit riistäneet julmasti aiemmin, tässä maineikkaassa Saksanmaassa.
Kirkon omissa dekreeteissäkin, kuten distinktio 9 ja 25 sekä 1. ja 2. question (valituksen) kohdassa on säädetty, että paavin lakia ja oppia on pidettävä harhaoppisena ja hylättävänä, kun se on evankeliumia tai pyhien isien käsitystä vastaan.
Jos vastustaisin näitä kirjojani julkisesti, se tarkoittaisi vain sitä, että pönkittäisin tällaista tyranniaa ja avaisin tällaiselle epäkristilliselle toiminnalle en vain ikkunoita vaan myös ovet.
Siten heidän olisi helpompaa riehua ja tehdä laajempaa vahinkoa kuin mihin he tähän mennessä ovat saaneet mahdollisuuden.
Todistus julkisesta kirjoitusteni perumisesta palvelisi heidän tavoitteitaan. Heidän röyhkeä ja kamala pahuutensa kurjaa poloista kansaa kohtaan yltyisi yhä julmemmaksi. Sorto voimistuisi, mikäli ennen kaikkea voitaisiin sanoa, että tämä kaikki tapahtuu Teidän Keisarillisen Majesteettinne ja koko Roomalaisen valtakunnan tuella.
– Rakas Jumalani! Mikä häpeällinen pahuuden ja tyrannian peittelijä silloin olisinkaan!
Kolmas laji kirjojani
ovat sellaisia, joita olen kirjoittanut yksittäisiä henkilöitä vastaan, kuten niitä vastaan, jotka ovat ryhtyneet pönkittämään roomalaista tyranniaa ja tukahduttamaan minun opettamaani Jumalan palvelemista.
Heitä vastaan tunnustan olleeni kiivaampi kuin kristitylle sopii – syystä, että en tee itsestäni pyhimystä enkä väittele omasta elämästäni vaan Kristuksen opista.
Näitäkään kirjoituksiani en voi perua, sillä siitä seuraisi, että julma ja raivoisa tyrannihallinto – minun suojissani, toimintani ja perääntymiseni nojalla – yltyisi koventamaan hallinnollisia toimiaan ja kohtelemaan Jumalan kansaa ilkeästi ja armottomasti, niin, vieläkin suuremmalla vimmalla kuin tähän mennessä.
Pyyntö
Mutta koska minä olen ihminen enkä Jumala, en halua, että pikku kirjojani käsitellään millään muulla tavalla kuin sillä samalla tavalla, jolla Herrani Jeesus salli omaa oppiaan käsiteltävän. Kun hän oli Hannaksen edessä oppinsa vuoksi tutkittavana, hän sai tämän palvelijalta lyönnin poskelleen. Silloin hän sanoi: – Jos olen puhunut pahasti, todista se pahaksi.
Näin siis Herra itse, joka tiedosti oman erehtymättömyytensä, ei kieltäytynyt kuulemasta todistusta oppiaan vastaan alhaisimmaltakaan palvelijalta.
Kuinka paljon enemmän minä, luotu parka, joka en pysty muuta kuin erehtymään, pyydän ja odotan, tahtoisiko joku antaa todistuksen oppiani vastaan!
Siksi minä pyydän Jumalan laupeuden kautta Teidän Keisarillista Majesteettianne ja armoanne, tai kaikkia muitakin, niin korkeimpia kuin alhaisimpiakin, todistamaan ja osoittamaan erehdykseni ja voittamaan minut Raamatun profeetallisten (VT) ja evankelisten (UT) kirjoitusten avulla.
Sitten tahdon mitä halukkaimmin olla valmis perumaan ja kumoamaan kaikki erehdykseni ja olla ensimmäisenä heittämässä kirjani tuleen.
Tällä kaikella haluan ilmaista, että olen riittävässä määrin pohtinut, punninnut ja arvioinut, millaista huolta, eripuraisuutta, levottomuutta ja kapinointia oppini vuoksi syntyy maailmassa – asia, josta minua eilen vakavasti ja painokkaasti muistutettiin.
Jumalan sanan vaikutukset
Todellakin on minulle kaikkein mieleisintä kuulla, että Jumalan sanan vuoksi tulee hajaannusta ja erimielisyyttä, sillä juuri sellaista Jumalan sana saa aikaan, sellainen on Jumalan sanan kulku, tila ja vaikutus, kuten Herra itse sanoo: – Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä vastaan jne. (Matt. 10:34 alk.)
Siksi meidän tulee ajatella, miten ihmeellinen ja pelottava Jumala on puheissaan, toimissaan ja hankkeissaan.
Jumalan sanan vastustaminen
Jos ryhdytään torjumaan jakautumista ja erimielisyyttä siten, että aletaan tuomita Jumalan sana, sellaisesta koituu julma pahuuden ja synnin tuhotulva.
Meidän tulee myös pitää huolta, ettei hurskain ja jaloin nuorukainen, keisari Kaarle (johon kohdistamme heti Jumalan jälkeen suuret toiveemme), joudu sekä alkamaan että jatkamaan hallitsemistaan keisarina onnettomasti.
Voisin kertoa monia esimerkkejä Pyhästä Raamatusta. Voisin kertoa faaraosta, Babylonian kuninkaasta ja Israelin kuninkaista ja osoittaa, miten he suurimmassa viisaudessaan laativat ja toteuttivat suunnitelmia saadakseen rauhan ja vakauden valtakuntiinsa.
Mutta Herra on se, joka vangitsee viekkaat heidän omaan viekkauteensa; ja hän on se, joka kukistaa vuoret äkkiarvaamatta (1. Kor. 3:19; Job 9:5). Siksi Jumalaa pitää pelätä.
En puhu näin siitä syystä, että suuret päämiehet olisivat oppini tai kehotusteni tarpeessa, vaan haluan tällä tavoin palvella kotimaatani Saksaa.
Täten annan itseni Teidän Keisarillisen Majesteettinne ja armonne haltuun kaikessa alamaisuudessa pyytäen, etteivät pahantahtoiset vastustajani saisi asettaa meitä toisiamme vastaan ja syöstä minua epäsuosioonne ja armostanne osattomaksi.
Puheen jälkeen valtakunnankuulustelija
Johannes Eck (sen näköisenä kuin haluaisi antaa selkäsaunan) sanoo, ettei Luther ole antanut miellyttävää vastausta ja ettei sovi keskustella mistään, mikä on kirkolliskokouksissa aikoja sitten tuomittu ja päätetty.
Siksi pyydetään nyt yksinkertaista ja selkeää vastausta kysymykseen, haluaako Luther perua kirjansa vai ei. Sillä jos hän ei esille tuoduista syistä kumoa ja peru kirjoituksiaan, Keisarillinen Majesteetti tulee oikeutetusti toimimaan hänen suhteensa samoin kuin Jan Husin ja muitten kanssa on tehty.
Lutherin vastaus:
Kun Teidän Keisarillinen Majesteettinne nyt pyytää suoraa vastausta, tahdon ilman sarvia ja hampaita antaa vastaukseni seuraavasti: Peruminen kävisi päinsä vain siinä tapauksessa, että minut voitettaisiin ainoastaan joko Raamatun todistuksilla tai selkeillä ja yksiselitteisillä perusteilla.
En usko paaviin enkä kirkolliskokouksiin, sillä päivänselvästi näkyy, että ne ovat monta kertaa erehtyneet ja puhuneet itseään vastaan.
Olen vakuuttunut omista kirjoituksistani, ja omatuntoni on Jumalan sanaan sidottu. Näin ollen en voi enkä tahdo korjailla tai perua yhtäkään kirjoittamaani sanaa – jo siksikin, että on työlästä ja turmiollista toimia omaatuntoaan vastaan.
Kuulustelija:
Martti, etkö peru yhtään mitään?
Mikäli et peru mitään, hyvä ja paha kirjoituksissasi jää limittäin yhteen, jolloin kaikki torjutaan. Mutta jos peruisit pahan, hyvä jäisi jäljelle.
Kirkolliskokousten aiempia tuomioita ei pidä kiistää koskaan. Sinä et pysty osoittamaan kirkolliskokousten erehtyneen.
Luther:
Kirkolliskokoukset voivat erehtyä ja ovat erehtyneet. Se on päivänselvästi osoitettavissa.
Jumala minua auttakoon. Aamen. Tässä seison.
Sen jälkeen
tohtori Martti Luther poistuu saksilaisten kanssa. Myös Keisarillinen Majesteetti, vaaliruhtinaat ja ruhtinaat nousevat paikoiltaan.
Toisena ja kolmantena päivänä
tämän jälkeen tohtori Martti Lutheria kuullaan edelleen ja hänen kanssaan keskustellaan suljetuin ovin. Neuvonpitoon osallistuu valaistuneimpia ja korkea-arvoisimpia ruhtinaita ja herroja, kuten vaaliruhtinas Joachim I, Brandenburgin maakreivi; vaaliruhtinas Richard, Trierin arkkipiispa; herttua Georg von Sachsen; Brandenburgin piispa ja Augsburgin piispa, ja lisäksi muita.
Neuvotteluissa Lutheria ei saada taivuteltua yhtään. Havaitaan, että hänet tunnetaan omiensa joukossa miehenä, joka on totuutta täynnään. Lopuksi Luther lähettää Keisarilliselle Majesteetille hyvästelykirjeen tämän majataloon.
Luther ja hänen tukijansa lähtevät Wormsista kotimatkalle kohti Wittenbergiä huhtikuun 26. päivänä.
Herran nimeen. Aamen.
Keisari Kaarle V, joka on iältään 21 vuotta, antaa kuulemisen jälkeen Wormsin ediktin, jolla Martti Luther julistetaan valtakunnankiroukseen. Hän on kuitenkin luvannut Lutherille turvallisen kotimatkan turvamiesten saattamana eikä pyörrä lupaustaan. Lutherin saattue lähtee Wormsista 26. huhtikuuta 1521.
Oletettavasti juuri Saksin vaaliruhtinaan sihteeri ja neuvottelija Georg Spalatin on tehnyt salaisia järjestelyjä, joista Luther on tietoinen. Luther lähettää turvamiehet kesken matkan yllättäen takaisin Wormsiin. Hän matkustaa hevoskärryissä augustinolaismunkin asussa, ja wittenbergiläiset teologit ratsastavat mukana. Tie kulkee synkän metsän halki. Ollaan Altensteinin linnan ja Glasbachin kappelin raunioiden lähistöllä. Yhtäkkiä metsästä ilmestyy aseistettuja miehiä, jotka kaappaavat Lutherin mukaansa. Hänet viedään piiloon Wartburgin linnaan, jossa augustinolaismunkin kaapu vaihtuu samanlaisiin vaatteisiin kuin muullakin linnan väellä on, ja häntä aletaan kutsua salanimellä Yrjö.
Wartburgin linnassa Martti Luther kirjoittaa lisää uskonpuhdistusta edistäviä kirjoituksia ja saarnoja. Uuden testamentin kääntäminen saksaksi alkaa, ja käännös julkaistaan vuonna 1522. Wittenbergiin Luther palaa noin vuoden kuluttua.
Suomennos: Sirkka Perälä, Juha-Lassi Tast.
Alku- ja loppusanat: Sirkka Perälä. (Toim. ed.)
Ks. lisää aiheesta täältä.
Kysymys: Voiko kristitty mennä mukaan mindfulnessiin?
Mindfulnessista käytetään nykyisin suomeksi nimityksiä tietoisuustaito tai hyväksyvä tietoinen läsnäolo. Se on menetelmä, jolla pyritään mielen tyynnyttämiseen, havainnoimaan uteliaasti ja hyväksyvästi kehon omia tuntemuksia ja kuuntelemaan omaa oloa.
Mindfulnessia tarjotaan mm. urheilijoille avuksi keskittymiseen, työntekijöille avuksi kiireeseen, stressiin ja uupumukseen, sairaille avuksi kipuihin ja ahdistukseen jne. Viime aikoina mindfulness-harjoituksia on toteutettu jopa kouluissa ja päiväkodeissa. Tarvetta kiireen taittamiseen, hiljaisuuteen ja ahdistuksen vähentämiseen ihmisillä varmasti on, mutta onko mindfulness siihen oikea vastaus?
On tärkeä tietää mindfulnessin tausta. Se perustuu buddhalaisen mietiskelyn ”jaloon kahdeksanosaiseen polkuun”, ja varsinkin sen seitsemänteen kohtaan, jossa buddhalainen munkki “pysyy keskittyneenä mielen kohteisiin mielen kohteissa — tietoisena ja valppaana — luopuen maailmaan liittyvästä himosta ja vastenmielisyydestä”. Tätä kutsutaan intialaisella sanalla vipassana eli ‘oivallus’ tai asanapanasmrti eli ‘tietoisuus hengityksestä’. Munkin pitää keskittyä tarkkailemaan hengitystään, ja näin hän pääsee tuohon tilaan.
Buddhalaisuuden mukaan kärsimyksen syynä on elämänjano. Siksi elämänjano pitää sammuttaa, jotta ihminen voi vapautua kärsimyksestä. Päämääränä on päästä irti omaisuudesta, maailmasta ja jälleensyntymisestä. Tien päässä on nirvana eli sammuminen tyhjyyteen. Jumalaa ei ole, mutta tämä sammuminen on lopullinen vapaus.
Tämä buddhalainen mietiskely rantautui 1970-luvulla Yhdysvaltoihin, jossa maallistunut juutalainen professori Jon Kabat-Zinn kehitti siitä länsimaisen muunnelman. Siinä mielen tyhjentyminen korvattiin mielen täyttymisellä. Silti tavoitteena säilyi vapauden ja rauhan saavuttaminen mietiskelyn avulla. Länsimaissa korostetaan myötätuntoa itseä kohtaan.
Mindfulnessissa ihminen itse koettaa tuottaa itselleen rauhaa ja tasapainoa. Vapautumisen ajatellaan seuraavan erilaisten menetelmien noudattamisesta.
Raamatun mukaan vain Jeesus voi antaa ihmiselle rauhan, joka kestää kaikissa tilanteissa: “Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailmaa antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon” (Joh. 14:27). Vapahtaja kutsuu ihmisiä: “Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä anna teille levon” (Matt. 11:28). Jeesuksen luona olisi jokaiselle kiireiselle, uupuneelle ja ahdistuneelle tarjolla lepopaikka. Se lepopaikka on kirkossa Hänen Sanassaan ja ehtoollisessa, ja jokaisella meillä se on omassa kammiossamme, kun luemme siellä Raamattua ja rukoilemme. – Jeesus vain en tunnu kelpaavan levoksi ihmisille.
Ihminen ei voi tuottaa itselleen pysyvää rauhaa mindfulnessilla eikä muillakaan tavoilla, koska jokainen ihminen on syntisen luontonsa orja. Meidän sydämemme ei suinkaan tuota rauhaa, vaan Jeesus sanoo, että “ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältää ja saastuttaa hänet” (Mark. 7:21-23). Mindfulness perustuu virheelliseen käsitykseen, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja hänen sydämensä tuottaa hyvää, kuten rauhaa ja lepoa. Raamattu ei näin opeta.
Raamatun mukaan vain syntien anteeksiantamus tuo ihmiselle todellisen rauhan. Tuo rauha on ensisijassa rauhaa Jumalan kanssa, mutta sen seurauksena on myös syvä sisäinen rauha. Kirkkoisä Augustinus sanoi: “Jumala, sinä olet luonut meidät yhteyteesi ja sydämemme on levoton meissä kunnes se löytää levon sinussa”. Tyhjyys ei tuo rauhaa, ei myöskään tietoinen läsnäolo. Kristus on meidän rauhamme.
Mindfulnessin suosion ymmärtää, sillä monet ihmiset ovat nykyisin hyvin kuormitettuja ja kaipaavat muutosta, mutta tähän tilanteeseen olisi syytä etsiä toisenlaisia lääkkeitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kristityn tarvitsisi jättää venyttely ja hengitysharjoitukset buddhalaisille. On myös muuten kuin mindfulnessin harjoituksin mahdollista opetella rauhoittumaan elämän stressin ja kiireen keskellä. Voidaan ajatella, että buddhalaiset ovat omissa harjoituksissaan tavoittaneet jotakin sellaista, joka luotuisuuden vuoksi on hyödyllistä, vaikka esimerkiksi heidän antamistaan uskonnollisista merkityksistä ja tavoista haluaisimmekin sanoutua irti. Hengitysharjoitukset voivat olla hyödyllisiä ja auttaa rauhoittumaan, mutta ei sinänsä ole mikään uskonnollinen kokemus.
Maailman suuret ongelmat ja levottomuus kääntävät myös helposti ihmisen kohti omaan sisimpäänsä. Maailma on paha, mutta entä jos minun sisältäni löytyisi rauha. Moni haluaisi sulkea silmänsä ja sulkeat pelot ja vaikeudet ulkopuolelleen. Kristitty ei pakene ongelmia oman sisäiseen rauhaansa, vaan hän kohtaa ongelmat Kristuksen kanssa. Mindfulness voi myös olla yksi itsekkyyden ja itsekeskeisyyden muoto, jossa lähimmäisen tarpeet jätetään sivuun. Keskitytään vain omiin tunteisiin ja tarpeisiin. “Mindfulness of myself can easily replace thoughtfulness (huomaavaisuus) toward others” (Julia Becker).
Ks. myös Voiko kristitty joogata?
Lainaus: Julia Becker, Has Mindfulness Supplanted Thoughtfulness. Christianity Today 20.4.2015.
Kysymys: Voiko kristitty tehdä elvytyskieltoa? Onko esim. syöpähoidoista kieltäytyminen sallittua vai onko kieltäytyminen verrattavissa jopa itsemurhaan?
Vastaus:
Kysymys koskee elvyttämättä jättämispäätöstä eli DNR-päätöstä. Nykyisin käytetään myös toista käsitettä, AND-päätös. Englanninkieliset termit kertovat, mistä on kysymys: ”Do Not Resuscitate”, ´älä elvytä´ ja ”Allow Natural Death”, ´salli luonnollinen kuolema´. Päätöksen tehnyttä potilasta ei elvytetä, kun hengitys tai sydämen toiminta lakkaa. Potilaslain mukaan ihmisellä on oikeus kieltäytyä hoidosta. Häntä ei saa hoitaa vastoin hänen omaa tahtoaan.
Esimerkiksi parantumatonta syöpää sairastava voi kieltäytyä lääketieteellisesti hyödyttömistä hoidoista, kun sairautta ei voida enää hoitaa. Tällöin ajatuksena on väistämättömän luonnollisen kuoleman salliminen. Hoito muuttuu saattohoidoksi. Tällaisissa tilanteissa elvyttämättä jättämispäätös ei ole verrattavissa itsemurhaan. Joku voi haluta tehdä elvyttämättä jättämispäätöksen, koska pelkää, että joutuisi elämään lopun elämänsä vakavasti vammaisena, tai ettei olisi lähimmäisilleen taakaksi. Ihmisellä on maallisen lain mukaan oikeus kieltäytyä hoidosta tässäkin tapauksessa, mutta tästä syystä kenenkään ei pidä tehdä elvytyskieltoa, ei varsinkaan kristityn.
Ihmisen ei pidä pyrkiä lyhentämään elämäänsä millään tavoin. Kenenkään ei pidä torjua hoitoa, jolla voidaan pelastaa hänen henkensä, vaikka hänen terveytensä ei palaisikaan täysin ennalleen. Jumala on antanut yksinkertaisen käskynsä: ”Älä tapa!” Jumala kieltää kaikenlaiset ihmisen vahingoittamiseen ja hengen riistämiseen tähtäävät toimet, kuten murhan, abortin ja eutanasian. Ihmisen ei pidä edistää kuolemaa myöskään välillisin keinoin, välinpitämättömyydellä tai laiminlyönneillä.
Vähä-katekismuksesta luemme viidennen käskyn selityksen: ”Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa niin, ettemme vahingoita lähimmäisemme ruumista tai tuota hänelle muuta kärsimystä, vaan autamme ja tuemme häntä kaikissa elämän tarpeissa.” Jumala on antanut meille elämän lahjan. Sen arvoa ei mitata hyödyllisyydellä tai millään muullakaan ihmisen asettamalla mittarilla. Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, toisin kuin eläimet. On tilanteita, joissa eläin täytyy lopettaa, ihmistä ei saa koskaan ”lopettaa”. Jokainen siinnyt ja syntynyt ihminen on olemassa Jumalan tahdosta. Jumala on tarkoittanut meidät elämään hänen yhteydessään ja rakkaudessaan nyt ja iankaikkisesti. Kuolevankin ihmisen elämällä on tarkoitus, josta ei päätä ihminen, vaan Jumala.
Ihmisen elämällä on kahtalainen tarkoitus. Elämämme tarkoituksena on ottaa vastaan Jumalan rakkautta ja hyvyyttä ja jakaa sitä lähimmäisillemme. Tähän tarkoitukseen ei kuulu surmaaminen tai surmatuksi tuleminen, vaan rakastaminen ja hoitaminen/rakastetuksi ja hoidetuksi tuleminen loppuun saakka. Elämän alussa ja lopussa ihminen on kaikkein heikoimmillaan ja haavoittuvimmillaan. Juuri silloin ihminen tarvitsee erityisen paljon rakkaudellista huolenpitoa. Kokemus osoittaa, että juuri noissa hetkissä elämän pyhyys ja merkityksellisyys koetaan kaikkein kirkkaimmin. Elämän antaja tietää varmasti oikean hetken, koska hän kutsuu ihmisen pois tästä maallisesta elämästä. Sen tähden kuolemaa tekevän täysivaltaisen kristityn ihmisen – joka on kastettu ja joka turvaa Jumalan Poikaan, Jeesukseen Kristukseen, syntiensä sovittajana – ei tarvitse takertua myöskään lääketieteellisesti katsottuna turhiin hoitoihin. Hän saa uskoa lähtöhetkensä Jumalan käsiin.
On terveellistä muistaa oma kuolevaisuuttaan, elää elämänsä ja hoitaa asiansa Jumalan ja ihmisten kanssa niin, että voi kohdata kuolemansa ja lähtöhetkensä Jumalaan luottaen. Jokaisen kristityn on tärkeää olla tietoinen hengellisestä hoitotahdosta – nimittäin Jumalan hyvästä tahdosta itseään kohtaan. Kristitty valmistautuu lähtöhetkeensä koko maallisen elämänsä ajan elämällä kristillisessä uskossa: Jumalan sanan kuulossa, rukouksessa ja seurakunnan ehtoollisyhteydessä. Jokaisella kristityllä tulee olla oma pastori, joka tuntee seurakuntalaisensa, ja jonka seurakuntalainen tuntee. Pastorin tehtävänä on kulkea seurakuntalaistensa elämän vaiheissa heidän rinnallaan ja palvella heitä Jumalan sanalla, rukouksella ja rippiä ja ehtoollista toimittamalla ja erityisesti heidän maallisen elämänsä viimeisissä vaiheissa.
Lukemista:
Räsänen, Päivi
2017 Eutanasia. Ryttylä: Kustannus Oy Uusi Tie.
Eyer, Richard C.
2007 Pyhä Jumala – pyhä elämä. Suomen Luther-säätiö.
Ladattavissa Suomen Luther-säätiön sivuilta Pdf-tiedostona täältä.
(Voit myös tiedustella painettua kirjasta kansliasta tai seurakunnasta!)
Kysymys: Paavali kirjoittaa: ”… minä kannan Jeesuksen arvet ruumiissani” (Gal. 6:17). Mistähän arvista hän puhuu? Mahtaako liittyä 2. Kor. 11. lukuun, jossa Paavali puhuu kärsimyksistään ja 2. Kor. 12:7, jossa hän kertoo Saatanan enkelin rusikoivan häntä?
Vastaus: Paavali käyttää Gal. 6:17 kreikan sanaa stigma, joka tarkoittaa polttomerkkiä tai arpea. Sana tulee kreikan verbistä stidzoo, joka tarkoittaa pistämistä. Jotkut ovat arvelleet näiden stigmojen olleen samanlaisia, joita keskiajan pyhimysten väitetään saaneen. Esimerkiksi Fransiscus Assisilaisen kerrotaan saaneet käsiinsä Jeesuksen haavoja muistuttaneet merkit, jotka tihkuivat verta. Tätä kutsutaan stigmatisaatioksi. Paavalin kohdalla on kyllä yleensä oletettu, että kyseessä olivat arvet, jotka hän sai kohdattuaan väkivaltaa kristittynä. Mistä arvista tässä voisi olla kysymys?
Arpien on täytynyt syntyä tiettynä, rajattuna aikana. Koska ne ovat ”Jeesuksen arpia”, niiden on pitänyt syntyä sen jälkeen, kun Paavali kääntyi kristityksi Damaskon tiellä (n. 34 jKr.). Toisaalta hän ei puhu arvista, jotka ovat syntyneet vasta Galatalaiskirjeen kirjoittamisen jälkeen. Galatalaiskirje arvellaan kirjoitetuksi Efesoksessa 1. ja 2. Korinttilaiskirjeen välissä, noin vuosina 54 tai 55 jKr.
Missä arvet olisivat voineet syntyä? Kaikkein todennäköisimmältä vaikuttaa kivittäminen, jonka kohteeksi Paavali joutui ensimmäisellä lähetysmatkallaan (47-49 jKr.) Lystrassa. Siitä kerrotaan näin: ”Antiokiasta ja Ikonionista tuli kuitenkin juutalaisia, jotka taivuttivat kansan puolelleen. Paavalia kivitettiin, ja hänet raahattiin kaupungin ulkopuolelle, koska hänen luultiin kuolleen. Mutta kun opetuslapset kerääntyivät hänen ympärilleen, hän nousi maasta ja palasi kaupunkiin” (Ap. t. 14:19-20). Tämä väkivallanteko tapahtui kaiken lisäksi Lykaonin alueella Etelä-Galatiassa. Juuri samalle seudulle Paavali lähetti Galatalaiskirjeensä, jossa hän mainitsee ”Jeesuksen arvista”. Paavali mainitsee tämän kivittämisen myös vaivojen luettelossaan 2. Kor. 11:25.
Arpia Paavali saattoi saada myös Filippissä, missä viranomaiset ruoskittivat hänet ja Siilaksen toisella lähetysmatkalla (50-53 jKr.). Sananmukaisesti ”he iskivät monta iskua heihin” (Ap. t. 16:22). Lenskin mukaan tällaisessa ruoskimisessa ”iho rikkoontuu, veri vuotaa ulos ja tulehtuneet juomut peittävät koko selän”. Roomalaiseen ruoskaan saattoi olla kiinnitettynä nauloja ja metallin kappaleita, jotta vaurio olisi pahempaa. Ruoskiminen sopisi paremmin ”Jeesuksen arpien” alkuperäksi kuin kivittäminen, koska Vapahtajakin ruoskittiin.
Paavali kertoo saaneensa myös juutalaisilta viisi kertaa ”yhtä vaille 40” ruoskaniskua ja kolmesti hän oli saanut raippoja (2. Kor. 11.24-25). Näistä tapauksista ei kerrota muualla, mutta todennäköisesti ne sattuivat hänen lähetysmatkoillaan. Paavalin mukaan häntä ruoskittiin ”ylen määrin” (2. Kor. 11:23, myös 2. Kor. 6:5). Hän kertoo myös tulleensa pahoinpidellyksi (1. Kor. 4:11).
Paavali kertoo myös taistelleensa petoja vastaan Efesoksessa (1. Kor. 15:32). Yleensä ajatellaan, ettei tämä kuitenkaan tarkoita petoeläimiä areenalla vaan ilmaus on kuvaannollinen; vastustus ja mellakka (Ap. t. 19:23-40) tuntuivat ylivoimaisilta. Vastustajat käyttäytyivät petomaisesti.
Voisiko myös Paavalin puhe rusikoivasta Saatanan enkelistä olla myös arpien aiheuttaja. Tämä on toki mahdollista, mutta todennäköisesti kyseessä oli jokin sairaus, josta Paavali ei päässyt eroon. On ehdotettu esim. leinitautia, hermosärkyä, epilepsiaa, hysteriaa, depressiota, silmäsairautta, reumaa, puhevikaa, iskiasta ja kuumetautia. Tai sitten oli kyseessä jokin, joka kalvoi Paavalin mieltä niin kuin tikku kalvaa lihaa. Thurén pitää todennäköisimpänä ”piikkinä” sitä juutalaisten vastustajien joukkoa, joka kaikkialla hyökkäsi hänen julistustaan vastaan. Mikään edellä esitetyistä ei kuitenkaan aiheuttanut varsinaisia ruumiillisia arpia.
On siis pidettävä todennäköisimpänä arpien aiheuttajana kivittämistä ja/tai ruoskimisia. Paavali piti niitä ”Jeesuksen arpina”, jotka olivat samanlaisia kuin Vapahtajalle ja tulivat hänen osakseen siksi, että hän oli Kristuksessa.
Jeesushan sanoi: ”Ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin … Kaiken tämän ihmiset tekevät teille minun nimeni tähden, siksi etteivät tunne Häntä, joka on minut lähettänyt” (Joh. 15:21). Paavalin sanoin: ”Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani Hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta” (Kol. 1:24). Ja Pietarin sanoin: ”Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun Hänen kirkkautensa ilmestyy” (1. Piet. 4:13).
Ks. myös Ristin kantamisesta
Kirkot muutoksen tilassa – ideologisia konflikteja ja suuria kehityslinjoja. Iustitia 38. Toim. Santeri Marjokorpi. Suomen teologinen instituutti: Helsinki 2020.
Suomen teologinen instituutti (STI) julkaisi hiljattain mielenkiintoisen aikakauskirjan Iustitia -sarjassaan. Kirja koostuu yhdeksästä artikkelista, jotka analysoivat mennyttä, tämän hetkistä ja tulevaa maailmanmenoa. Kirjan toimittaja STI:n pääsihteeri Santeri Marjokorpi toteaa esipuheessaan kirjasta seuraavasti: ”Uusin Iustitia 38 tutkii kirkoissa, teologiassa ja yhteiskunnissa tapahtuvia muutoksia ja länsimaisiin kirkkoihin vaikuttavia trendejä”.
Kirjan artikkeleista kolme käsittelee muutosta länsimaisissa kirkoissa. Professori Kaarlo Arffman kysyy mitä kuuluu Saksan luterilaisuudelle tällä hetkellä ja kartoittaa syitä evankelisen kirkon kuihtumiseen. Ruotsalainen emerituskirkkoherra Anders Brogren tutustuttaa lukijan Ruotsin kirkon viimeisen parin sadan vuoden kehityskulkuun piispallisesta järjestelmästä poliittiseen järjestelmään. Professori Kati Tervo-Niemelä selvittää artikkelissaan sitä, ketkä ovat olleet Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa muutoksen tienraivaajina ja tukijoina, sekä ketkä ovat toimineet säilyttäjinä kirkon liberalisoitumisen keskellä.
Kirjan kolmessa seuraavassa artikkelissa liikutaan enemmän yhteiskunnan tasolla. Dosentti Timo Eskola analysoi artikkelissaan länsimaissa tapahtunutta aatehistoriallista muutosta yhtenäiskulttuurista jälkikristilliseen aikaan, liittyen etenkin seksuaaliseen vallankumoukseen. Professori Tapio Puolimatka jatkaa samalla linjalla keskittyen erityisesti sukupuoli-ideologiaan ja sen maailmakatsomuksellisiin taustaoletuksiin. Näiden välissä Marjokorpi luo katsauksen tämän hetken yhden myydyimmistä kirjailijoista Yoel Noah Hararin ajatteluun ihmiskunnan tulevaisuudesta ja erityisesti transhumanismista.
Kirjan kolme viimeistä artikkelia ovat enemmän omia itsenäisiä aiheitaan, vaikka niistä ensimmäinen Veritas forumin koordinaattorin Miikka Niirasen artikkeli kaupungistumisen haasteista kirkoille, voisikin nähdä olevan jotenkin yhteydessä lähetysteologi Jukka Kääriäisen artikkeliin Aasian lähetyksestä ja erityisesti kiinankielisestä lähetyksestä. Kirjan täydentää dosentti Markku Ruotsilan artikkeli Yhdysvaltain kulttuurisodista erityisesti Donald Trumpin aikakaudella.
Kirja antaa lukijalleen monenlaista pähkäiltävää. En itse esimerkiksi ollut perehtynyt juuri lainkaan transhumanismiin, josta Marjokorpi osaltaan kirjoittaa artikkelissaan, ja uutta pohdittavaa sain myös posthumanismista, josta Eskola kirjoittaa. Toisaalta, vaikka tiesin koko joukon asioita humanismista, jälkikristillisestä/postpostmodernista ajasta ja sukupuoli-ideologiasta, sain uusia ajatuksia ja oivalluksia Eskolan, Marjokorven ja Puolimatkan erittäin mielenkiintoisista artikkeleista. Historiasta kiinnostuneelle ja siitä oppia haluavalle ainakin Brogrenin, Ruotsilan ja Tervo-Niemelän artikkelit ovat kiintoisaa luettavaa. Kaikki nämä artikkelit pistävät, vaikkakin omalla tavallaan, pyörittelemään surullisena silmiään siitä, miten ihmisten keskuudessa on kaikki mahdollista ja miten ihminen voi olla sokea monelle asialle näiden tapahtuessa, vaikka jälkikäteen onkin kohtuullisen helppo todeta, miten kaikki on tapahtunut. Nostona tästä: Kenellekään ei liene tulleen yllätyksenä, mistä liikkeistä (esim. hiljaisuuden ystävät, taize, herännäisyys) Tervo-Niemelän mukaan ovat yleisimmin olleet Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa muutoksen tienraivaajat ja tukijat. Tutkimus myös osoittaa, että kirkon naisistuminen usein kiihdyttää liberalisoitumista ja naiset useammin ajavat sitä. Uutta tässä on vain se, että nyt tästä kehityskulusta on olemassa jo tutkimustakin.
Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti Eskolan, Marjokorven ja Puolimatkan artikkelit, jotka myös täydentävät toisiaan. Näistä artikkeleista voi oppia paljon siitä, miten syntinen ihminen voi vääntää kaiken kieroon. Yhtenä silmiin pistävänä asiana nostan esiin ajatuksen, joka nousee kaikista näistä kolmesta artikkelista: Jos Jumala tai usko Jumalaan/Luojaan menetetään, menetetään paljon. Oli sitten kyse humanismista, posthumanismista, transhumanismista tai ihan mistä tahansa ideologiasta. Silloin katoaa pohja kaikelta objektiiviselta mitä tulee etenkin moraaliin ja ihmisyyteen. Ei ole mitään keinoa määritellä totuutta ja valhetta, oikeaa ja väärää. Eskola kirjoittaa osuvasti: ”Aivan ensimmäinen lähtökohta koskee maailmankuvaa. Absoluutin [tai Jumalan] kieltävä filosofia ajautuu ongelmiin, joita se ei kykene ratkaisemaan. Se johtaa tiedon määritelmien romahtamiseen ja lopulta jopa posthumanismiin, ihmisyyden kieltämiseen. Luomistyö tarjoaa sen sijaan absoluutin, ja tämä on kristinuskon keskeisin viesti tälle ajalle – suoraan Raamatun alkulehdiltä.” (s. 119) Säväyttävää oli myös Suomen lääketieteen kenties johtavan asiantuntijan, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen, sekä Eskolan että Puolimatkan mukaan tarkoituksenhakuinen ihmismielten manipulointi kohti uusia sukupuoli-ideologisia arvoja kieltä muokkaamalla. Näinkö pitkällä jo Suomessakin ollaan? Maailmalla on ikävä kyllä tapahtunut jo monenlaista ja näistä kolmesta artikkelista saa maistiaisia tästäkin.
Kirjan suurin heikkous on se, että se ei juurikaan tarjoa ratkaisuja esittämiinsä ongelmiin. Sanon näin siitäkin huolimatta, että kirjan itseymmärrys on olla analyysiä ajankohtaisista trendeistä ja yhteiskunnallisista muutoksista. Joitakin ratkaisuehdotuksia tottakai löytyy, mutta ne ovat vähemmistössä, eikä suurin osa ehdotuksista tarjoa Jumalaan ja Jumalan sanaan turvautumisen tärkeyden korostamisen lisäksi paljoakaan. Haluan kiittää STI:tä jälleen hyvästä ja ehdottomasti lukemisen arvoisesta kirjasta. Jäin kuitenkin kaipaamaan askelmerkkejä eteenpäin ja konkretiaa tehdyistä johtopäätöksistä.
Jätän tämän kirja-arvion lukijoille yhden ajatuksen muhimaan: Kovin moni on viime vuosina puhunut, että kunpa olisi aidosti moniääninen kirkko, jossa kaikki saisivat tilaa olla omine näkemyksineen. En mene nyt siihen, miten ongelmallista tämä on teologisesti, vaan tyydyn lainaamaan Eskolaa, tämän esiteltyä kehityskulkua postmodernin moraaliohjelman taustalla: ”Tähän tapaan syntyi kirjava antimoderni moraaliohjelma, joka on kaukana moniarvoisuudesta, suvaitsevaisuudesta ja pehmeästä arvoliberalismista. Mainitut toimijat eivät nimittäin enää salli moniarvoista yhteiskuntaa. Heidän näkemystään voi kutsua arvoradikalismiksi. Toiminnan tavoitteena on kiistää kilpailevien näkemysten oikeutus, tehdä ne yhteiskunnallisesti paheksuttaviksi, marginalisoida ne ja lopulta – mikäli mahdollista – kriminalisoida ne.” (s. 95) Aidosti moniääninen kirkko, kaikessa outoudessaankaan, ei siis ole käytännössä mahdollinen. Samat toimijat, joista Eskola puhuu, eivät sitä tule sallimaan. Mitä yhteiskunta edellä, sitä kansankirkko perässä. Analyysi on, mutta riittääkö se?
Kysymys: Herran pelko on viisauden alku. Tätä lausetta, joka löytyy mm. Jobin kirjasta ja sananlaskuista, käytettiin kirkollisessa keskustelussa ennen paljon. Nykyisin puhutaan vain rakkaudesta ja armosta. Pelko sana saa nykykielessä mielestäni Jumalaan liitettynä vääränlaisia tuntemuksia. Pitäisikö Jumalan pelko avata tarkemmin nykyajan ihmisille?
Vastaus: Tärkeä kysymys ja aihe. Ihmisillä riittää erilaisia pelkoja. Ne voivat liittyä vaikkapa esiintymiseen, kipuun, häpeään ja kuolemaan. Jatkuvasti törmäämme erilaisiin fobioihin. Pelko voi suojata meitä, mutta saadessaan yliotteen se voi tulla myös kahleeksi. Jumalan pelko ei ole yksi pelonaihe muiden jatkoksi. Itse asiassa Jumala vaatii, että pelkäämme häntä yli kaiken. Jumala on pyhä majesteetti, kuluttava tuli syntiselle ihmiselle. Herran pelko on todella kantava teema Raamatussa. Se on lähtökohta: Herran pelko on viisauden alku, hyvä ymmärrys kaikille, jotka sitä noudattavat (Ps.111:10). Se on päätepiste ja yhteenveto: Loppusana kaikesta, mitä on kuultu, on tämä: Pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä, sillä niin tulee jokaisen ihmisen tehdä (Saarn. 12:13). Ei ole kyse vain siitä, että Vanhassa testamentissa käsketään pelkäämään Jumalaa vaan Jeesus itse opettaa näin: ”Älkääkä peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin (Matt. 10:28).
Mitä sitten Jumalan pelko tarkoittaa? Heprean sanalla pelätä yare’ on kahdenlainen merkitys. Yhtäältä se tarkoittaa pelontäyteistä kauhua. Pelkoa sanan pelkomerkityksessä. Toisaalta pelko merkitsee syvää kunnioitusta, johon liittyy arkuus. Katekismuksessa tämä sama asia ilmaistaan ensimmäisen käskyn selityksessä siten, että pelko ja rakkaus kuuluvat yhteen: ”Meidän tulee yli kaiken pelätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua yksin häneen.”
Me emme pelkää emmekä palvele Jumalaa orjan lailla rangaistuksen uhan alla. Tällainen pelko olisi kahlehtivaa ja johtaisi lopulta kapinaan. Me pelkäämme pyhää Jumalaa, koska me rakastamme ja kunnioitamme majesteetillista Isäämme. Me pelkäämme, koska Jumalan lapsina kunnioitamme Isäämme. Rakkauden olemukseenhan sisältyy mitä syvin toisen kunnioitus. Ei ole rakkautta ilman kunnioitusta. Tästä pyhästä pelosta Heprealaiskirje kirjoittaa: ”Olkaamme sen vuoksi kiitollisia, kiittäkäämme Jumalaa ja palvelkaamme häntä hänen tahtonsa mukaisesti, kunnioituksen ja pyhän pelon tuntein” (Hep.12:28).
Ihmeellisin asia on, että kun pelkäämme Jumalaa, meidän ei tarvitse pelätä ihmisiä, perkelettä eikä maailmaa. Pelätessämme Jumalaa, me kuulemme häneltä suurimman lohdutuksen: ”Älä pelkää, minä olen sinut lunastanut, minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun” (Jes.43:1).
Kahdeskymmeneskahdeksas osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Mitä ajatella Jordan Petersonista? Miksi Peterson nousi pinnalle? Miten hän katsoo maailmaa ja mitä siitä pitäisi ajatella? Peterson pragmaatikkona ja merkityksen etsijänä. Mikä on Petersonin suhde kristinuskoon? Peterson psykologisena Raamatun tulkitsijana. Vieraana Joni Ahonen.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
12 Elämänohjetta: Käsikirja kaaosta vastaan –Jordan B. Peterson
Täällä voi tutustua Petersonin haastatteluun, johon lisätty suomenkieliset tekstit.
Kysymys: Olen siinä ymmärryksessä, että Jumala kutsuessaan ihmistä ei pakota häntä mihinkään vaan kunnioittaa myös ihmisen vastausta ”ei”. Näin esimerkiksi jos Jumala kehottaa ihmistä tunnustamaan syntinsä tai seuraamaan Jeesusta. Samoin olen ajatellut, että jos Jumala kehottaa johonkin konkreettiseen tekoon kuten kertomaan lähimmäiselle Jeesuksesta, hän kunnioittaa silloinkin ihmisen vastausta ”ei”, jos ihminen siihen lopputulokseen tulee. Kuitenkin en keksi tälle ajattelutavalle raamatullista perustaa ja mieleeni tulee Mooses jonka ”ei” vastausta Jumala ei hyväksynyt, vaan lähetti Mooseksen kuitenkin viemään kansansa pois Egyptistä. Sama tapahtui profeetta Joonalle. Onko ajatukseni siis vastoin kristinoppia ja mitä Raamattu tästä oikeastaan sanoo?
Vastaus:
Teologiassa voidaan tehdä erotus Jumalan ”ilmoitetun tahdon” ja ”salatun tahdon” välille. Salattu tahto tarkoittaa sitä Jumalan kaikkivaltiuteen perustuvaa johdatusta ja maailman ohjaamista, jossa hän omalla päätöksellään johtaa kaiken tapahtumaan niin, että se palvelee hänen tahtoaan. Tätä kutsutaan ”salatuksi tahdoksi”, koska Raamattu ei tarkalleen paljasta mikä Jumalan tahto näissä asioissa on. Kristitty saa luottaa siihen, että Jumala on oikeudenmukainen ja hyvä, mutta hänen päätöksensä ei ole näissä asioissa meille ilmoitettu. ”Ilmoitettu tahto” tarkoittaa sitä, minkä Jumala palvelijoidensa profeettojen ja apostolien, ja ennen muuta Poikansa kautta paljastaa ihmiskunnalle. Tämä tahto välitetään meille selvästi Raamatussa. Tämä ilmoitettu tahto kutsuu katumukseen ja ohjaa uskomaan evankeliumin, se myös ohjaa ihmistä palvelemaan Jumalaa palvelemalla lähimmäistään.
Jumalan ”salattu tahto” on asia, jonka hän suvereenisti toteuttaa, riippumatta ihmisen suostumuksesta tai vastustuksesta. ”Ilmoitetun tahdon” asioissa Jumala kuitenkin kutsuu ihmistä palvelemaan hän tahtoaan. Jumala myös suostuu vastustettavaksi, jopa hylättäväksi ilmoitetun tahdon asioissa. Hän kutsuu parannukseen, mutta kaikki eivät tee parannusta. Hän kutsuu kuulemaan evankeliumia, ja kuitenkaan kaikki eivät kuule. Jumalan Pojan nöyryyden syvyys näkyy siinä, että hän sallii ihmisille hänen hylkäämisensä. Hän ei käytä majesteettista voimaansa pakottaakseen ihmisiä uskoon ja kuuliaisuuteen, vaan kutsuu sanan saarnan kautta. Tässä mielessä voidaan sanoa että Jumala ”kunnioittaa” ihmisen kielteistäkin vastausta, eli hän ei väkivalloin tee kenestäkään uskovaa.
Tällainen Jumalan syntistä ihmistä kohtaan osoittama ”kunnioittaminen” on enemmänkin kärsivällisyyttä kuin synnille jonkinlaisen itsemääräämisoikeuden myöntämistä. Jumala antaa aikaa ihmiselle katua ja tehdä parannus. Hänen ”kunnioituksena” ei kuitenkaan tarkoita, että Jumala antaisi syntiselle ihmiselle luvan ja oikeuden toimia miten tahtoo. Kun Herramme julisti: ”Katukaa ja tehkää parannus!” ei tämä ollut pelkkä neuvo, ehdotus tai toive, vaan näillä sanoilla on koko Jumalan arvovalta takanaan. Vaikka Jumala ei tässä ajassa pakotakaan ihmistä kuulemaan, Raamattu silti selvästi opettaa, että ihmisen tulee kuulla ja uskoa evankeliumi Jeesuksesta, koska ainoastaan sillä tavalla hän voi saada syntinsä anteeksi. Näin on myös kristittyjen hyvien tekojen laita. Jeesus ei suosittele opetuslapsilleen ristin kantamista, vaan sanoo suoraan: kuka tahtoo olla minun opetuslapseni, sen on otettava ristinsä ja kuljettava minun jäljissäni. Kristitty ei voi suhtautua Jumalan sanaan muuten kuin hänen oman Herransa käskynä, jota hänen tulee noudattaa.
Tällöin on kuitenkin käsitettävä mitä Jumala todella käskee meitä tekemään kussakin tilanteessa. Esimerkiksi evankeliumin levittämisestä Jeesus on antanut yleisen käskyn: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” Tätä käskyä kirkko ei voi hylätä – tai muuten se lakkaa olemasta kirkko. Yksittäinen kristitty ei kuitenkaan lähetyskäskyn tähden tule velvoitetuksi esim. todistamaan Jeesuksesta jokaiselle kadulla kohtaamalleen ihmiselle. Jumalan sana usein antaa yleisen tehtävän, mutta hän jättää ihmisen omalle ymmärrykselle ja tahdolle tilaa etsiä – rukoillen ja hänen apuaan pyytäen – tietä eteenpäin käskyn toteuttamisessa.
Kristityt välttämättä myös lankeavat ja epäonnistuvat Jumalan tahdon toteuttamisessa. Synti läpäisee myös koko elämämme kristittyinä ja Jumalan palvelijoina. Paavalin sanat ovat lohduttavat: ”Tällaisena kuin olen, minä kuitenkin palvelen Herraa.” Jos arkuuden, laiskuuden tai muun syyn tähden jättää kertomatta lähimmäiselle Jeesuksesta silloinkin kun tilaisuus siihen tarjoutuisi, saa kristitty tämän haluttomuutensa tunnistaa ja tunnustaa syntinä Jumalalle, ja luottaa siihen että Kristuksen armo peittää myös hänen palvelijoidensa heikkouden ja rakkaudettomuuden.
Millainen on hyvä ihminen? Tällaiseen kysymykseen olisi antiikin aikana varmastikin vastattu puhumalla hyveistä. Kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa hyveellä (kreik. aretee, lat. virtus) tarkoitettiin tavoiteltavaa ominaisuutta tai luonteenpiirrettä. Hyveelliseksi tulemisen nähtiin tapahtuvan määrätietoisen harjaantumisen kautta. Uudessa testamentissa sana hyve (KR38: avu) esiintyy muutaman kerran. Mutta itse asiasta puhutaan lukuisia kertoja, erityisesti kirjeiden hyveluetteloissa.
Antiikin aikana opiskelu oli pitkälti “työssä oppimista”. Käytännön ammatti opittiin katsomalla, miten mestari valmisti astian tai kengän, ja tekemällä sama perässä. Kalastusta opittiin muiden kalastajien matkassa, maanviljelyä farmarin kanssa aherrettaessa. Hiljalleen harjaannuttiin ammattilaisiksi. Tämä oppimisen malli on tietysti jatkunut läpi vuosisatojen. Näin on opittu kunkin ammatin erityistaidot, käytännölliset hyveet.
Samalla oppisopimus-idealla toimivat myös erilaiset akateemiset oppineet. Kuulun filosofin ympärille kerääntyi “työssä oppijoiden” joukko, joka harjaantui ajattelun taidoissa ja filosofisissa hyveissä. Oppilaat eivät vain teoretisoineet, vaan olivat kasvamassa opettajansa kaltaisiksi elämän taidon ammattilaisiksi. He olivat kehittämässä ymmärrystään ja moraalisia lihaksiaan. Niinpä filosofien koulut olivat oppimisyhteisöjä.
Myös juutalaisuuden keskuudessa edellä kuvattu oppimisen malli oli vallitseva. Paitsi käytännön ammateissa, myös rabbien opetuslapseuskouluissa kyse oli tekemällä oppimisesta. Opettaja oli oppimestari, jonka jäljissä harjaannuttiin Tooran mukaisessa elämässä. Yhteisen elämän synnyttämien keskustelujen, pohdintojen, uusien tilanteiden ja lukemattomien pienten oikeiden tekojen myötä oikeat toimintamallit painuivat “lihasmuistiin”. Hyveistä tuli osa oppilaan ominaisuuksia.
Paavali johdatti perustamiaan seurakuntia hyveelliseen kristilliseen elämään saman oppimisen mallin avulla: “veljet, kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu (kreik. aretee) ja jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa; mitä myös olette oppineet ja saaneet ja minulta kuulleet ja minussa nähneet, sitä tehkää” (Fil. 4:8–9). Filippin jumalanpalvelusseurakunnan piti kasvaa kristillisissä hyveissä. Tässä heidän mallinaan ja esikuvanaan oli Paavali, joka itse oli heidän keskuudessaan elänyt; opettanut sanoin ja omalla esimerkillään. Haarjantuminen vaati kuitenkin ajattelua, järkeilyä; ettei pelkästään tyydyttäisi toimimaan, kuten pakanat ympärillä elivät. Kristillinen usko kutsuu vetämään oikeat johtopäätökset myös kristillistä elämää ajatellen. Ilman mielen muutosta vaikutukset elämässä voivat olla heikot. On hartaasti katsottava sitä Kristusta, jota seurakunnassa julistetaan. Hänet saadaan ottaa vastaan anteeksiannoksi ja elämäksi. Mutta sitten on myös ajateltava läpi se, millaista elämää kristillinen identiteetti ohjaa arjessa elämään.
Paavalin kirjeissä on runsaasti kehotuksia uudistua mieleltä ja ajatella kristillisen uskon vaikutus arjen elämään (Room. 12:2, Ef. 4:23, Fil. 2:5). Samoin Paavali ja muutkin epistoloiden kirjoittajat antavat tavan takaa luetteloita kristillisistä hyveistä. Tuttuja ovat Hengen hedelmien luettelo (Gal. 5:22) ja rakkauden ylistys (1. Kor. 13:4–7). Näissä apostoli kuvaa ominaisuuksia, joissa kristittyjen tulisi harjaantua. Vastaavia listoja löytyy enemmänkin (esim. Kol. 3:12–14, 2. Piet. 1:5–7).
Antiikin aikana hyveitä nähtiin olevan useita, mutta keskeisimpänä esiin nosteettin neljä kardinaalihyvettä: ymmärtäväisyys, rohkeus, oikeamielisyys ja itsehillintä. Nämä neljä ovat olleet tärkeitä hyveitä myös kirkon eettisessä opetuksessa halki vuosisatojen. Sopivathan ne moniin Raamatun kohtiin: Jeesus kertoo vertauksen ymmärtäväisistä ja ymmärtämättömistä neitseistä (Matt. 25:1–13); Raamattu toistaa rohkaisevaa kehotusta “älä pelkää”; aivan keskeinen on kysymys, miten olla oikeamielinen eli vanhurskas; usein Raamattu puhuu itsensä hillitsemisestä ja raittiudesta, niin että kristitty kykenee arvioimaan, mikä on oikein ja sopivaa (1. Kor. 15:34, Jaak. 1:26, 3:2). Mainitun neljän päähyveen lisäksi kristillinen kirkko nosti esiin kolme teologista hyvettä: usko, toivo ja rakkaus (lat. caritas).
Luterilainen uskonpuhdistus otti kantaa kirkon opetukseen hyveistä. Erityisen painokkaasti tehtiin erottelu kahdenlaisen kelvollisuuden välillä: Jumalan edessä ihminen ei tule kelvolliseksi hyveitä harjoittamalla, vaan ainoastaan uskolla. Ja tässä usko ei ole luettava hyveeksi eli jonkinlaiseksi teoksi: “Usko ei vanhurskauta sillä perusteella, että se on erityisen hyvä teko tai ihana hyve, vaan siksi että se tarttuu pyhän evankeliumin lupaukseen ja siten ottaa omakseen Kristuksen ansion. Kristuksen ansio täytyy näet uskolla saada meidän omaksemme, jos kerran meidän on määrä sen varassa tulla vanhurskaiksi.” (FC, SD, 3, 13) Ihmisten edessä sen sijaan tuli toimia hyveellisesti ja kasvaa kristillisissä hyveissä: “Mutta Pyhä Henki, joka asuu uskoon tulleissa valituissa kuin ainakin omassa temppelissään, ei pysy heissä joutilaana, vaan taivuttaa Jumalan lapsia tottelemaan Jumalan käskyä. Siksi eivät uskovatkaan saa jäädä joutilaiksi, saati sitten vastustaa Jumalan Henkeä, vaan heidän tulee pyrkiä edistymään kaikissa kristillisissä hyveissä, joita ovat jumalisuus, vaatimattomuus, kohtuullisuus, kärsivällisyys ja veljellinen rakkaus.” (FC, SD, 11, 73)
Ks. myös hyvät teot