Pyhitys on yksi niistä kysymyksistä, joista kristinkunnassa on toisistaan eroavia näkemyksiä. Epäselvyyttä on varsinkin ihmisen osuudesta pyhittymiseen ja pyhityksen merkityksestä pelastumiselle.
Heprean kielessä ei ole olemassa erillistä sanaa, joka tarkoittaisi pyhitystä. Asiasta puhuttaessa käytetään yleensä verbistä kadosh, ’olla pyhä, puhdas’ johdettuja sanoja. Nämä sanat kuvaavat ensisijassa kultillista pyhyyttä ja puhtautta. Pyhittämisellä erotettiin käyttöön jumalanpalveluksen esineet ja ihmiset. Pyhittämisen myötä näistä tuli Jumalalle kuuluvia. Pyhän merkitys sekä hepreassa että suomen kielessä on alkuaan ollut jonkin paikan, tavaran tai ihmisen erottaminen tavallisesta, arkisesta elämänpiiristä.
Pyhyyttä pidettiin Vanhassa testamentissa Jumalan ominaisuutena. Ihminen on pyhä vain siinä tapauksessa, että hän tulee osalliseksi Jumalan pyhyydestä. Kultillisen pyhyyden lisäksi pyhittymisen ajateltiin näkyvän myös ihmisen eettisessä vaelluksessa. Ihmisessä alkaa näkyä jotakin Jumalan ominaisuuksistaan.
Erityisesti profeettakirjoissa alkaa eettinen pyhyys sivuuttaa kultillisen pyhyyden vaatimusta: ”Mitä minä kostun teidän ainaisista uhreistanne, sanoo Herra … Peseytykää, puhdistautukaa, tehkää loppu pahoista töistänne, ne ovat aina silmissäni. Lakatkaa tekemästä pahaa. Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettuja, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa” (Jes. 1:11, 16-17). Varsinkin psalmissa 51 näkyy tämä siirtymä: ”Jos toisin sinulle teurasuhrin, se ei sinua miellytä, polttouhriakaan et huoli. Murtunut sydän on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala” (j. 18-19).
Uuden testamentin kreikassa käytetään pyhityksestä sanaa hagiasmos. Sen taustalla oleva verbi hagiadzoo merkitsee ’tehdä pyhäksi’, ’vihkiä pyhän piiriin’, ’suhtautua johonkin kuin pyhään’ tai ’pyhittyä’. Kysymys on itsellään maallisen ja epäpyhän vihkimisestä pyhäksi, Jumalalle kuuluvaksi.
Perustava pyhitys, Jumalan piiriin siirtäminen, tapahtuu kasteessa: ”Tällaisia (synnissä eläviä) jotkut teistä olivat ennen, mutta nyt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta” (1. Kor. 6:11). Tästä pyhittymisestä Raamattu käyttää nimityksiä vanhurskauttaminen tai uudestisyntyminen. Se on kertakaikkinen ja hetkellinen tapahtuma, jossa ei voida puhua eri asteista. Vanhurskaaksi ei kasveta vaan kastetaan.
Yleensä pyhittymisellä tarkoitetaan kuitenkin vanhurskauttamisen jälkeen tapahtuvaa muutosprosessia kastetun uskovan elämässä. Raamatun mukaan vain pyhät voivat pyhittyä (Ilm. 22:11), muiden tulisi kääntyä, tehdä parannus ja uskoa evankeliumi.
Sekä vanhurskauttamisen että pyhittymisen aikaansaaja on Jumala, Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä: ”Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi” (1. Kor. 1:30). ”Jumala on valinnut teidät ensimmäisinä pelastumaan, kun Henki pyhittää teidät ja te uskotte totuuteen” (2. Tess. 2:13). Pietarin mukaan kristityt ovat niitä, ”jotka Isä Jumala suunnitelmansa mukaisesti on Hengellään pyhittänyt elämään Jeesukselle Kristukselle kuuliaisina ja hänen verellään puhtaaksi vihmottuna” (1. Piet. 1:2).
Pyhittymisen tarkoitus on se, että kristitty tulisi enemmän Kristuksen kaltaiseksi (conformitas Christi, Room. 8:29), jotta Kristus saisi muodon heissä (Gal. 4:19). Tämä ei tarkoita Kristuksen jäljittelemistä (imitatio Christi) vaan uskon kautta toteutuvaa elämänyhteyttä Kristuksen kanssa: ”Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, vaeltakaa hänessä” (Kol. 2:10, sananmuk. käännös). Pyhittymiseen kuuluu kasvaminen ”Kristuksen armossa ja tuntemisessa” (2. Piet. 3:18).
Pyhittämisen myötä kristityllä on enemmän Kristuksen mieli; hän ei tavoittele omaa etuaan vaan toisten parasta. Hän suostuu palvelemaan lähimmäisiään ja olemaan kuuliainen Jumalalle kuolemaan asti (Fil. 2:4-8). Pyhittyminen merkitsee kasvamista sekä uskossa Kristukseen että rakkaudessa lähimmäisiä, jopa vihollisia kohtaan.
Pyhittyminen tarkoittaa myös luopumista synnistä ja vääristä elämäntavoista. Kristitty huomaa elämässään entistä pienemmätkin puutteet ja vääryydet, tunnustaa ne Jumalalle ja haluaa vapautua niistä. Kristinopin (1948) mukaan pyhitys on sitä, että ”kristitty tuntee joka päivä vaivaa synnistään, ja joka päivä hän parannuksessa ja uskossa kääntyy Kristuksen puoleen. Pyhän Hengen työ hänen sydämessään johtaa hänet yhä syvempään synnin ja armon tuntoon. Hän näkee, mitä hänen syntinsä on maksanut hänen Vapahtajalleen, mutta samalla hän iloitsee siitä, että Vapahtaja niin suuresti häntä rakastaa. Vapaaksi synnistä hän ei pääse ajallisen elämänsä aikana, vaan hän on jatkuvasti ’samalla kertaa vanhurskas ja syntinen’”.
Kristinopissa vedotaan Lutherin opetukseen: ”Ole varuillasi etsimästä sellaista pyhyyttä, ettet enää pidä itseäsi syntisenä. Sillä Kristus ei asu muissa kuin syntisissä”.
Kristityn tulee päivittäin antaa itsensä Jumalalle ja ruumiinsa jäsenet Hänelle vanhurskauden aseiksi. Synti ei saa enää hallita hänen elämäänsä, sillä hän ei ole lain vaan armon alla (Room. 6:13). Pyhittyminen on sitä, että uskova antaa koko elämänsä ”pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi” (Room. 12:1). Näin hän erottuu maailmasta ja pyhittyy Kristukselle.
Joissakin reformoidun kristittyjen suunnissa puutteellinen ymmärrys ihmisen perinpohjaisesta syntisyydestä johtaa liian optimistiseen käsitykseen kristityn mahdollisuuksista pyhittyä. Väitetään jopa vastoin Raamatun opetusta, että uskova voisi kokonaan vapautua synnistä.
Roomalaiskatolisessa kirkossa taas pyhittyminen asetetaan väärällä lailla ikuisen pelastumisen ehdoksi. Siksi kristitty voi joutua kiirastulessa puhdistettavaksi, jotta hän saavuttaisi kuoleman jälkeen täydellisen pyhyyden. Väitetään myös, että pyhien ihmisten ylimääräisiä ansioita voitaisiin siirtää esim. aneiden avulla puutteellisten ihmisten pelastuksen avuksi.
Ilman selkeää vanhurskauttamisen ja pyhityksen erottamista ja niiden peräkkäisen järjestyksen tajuamista tulee kristillisestä julistuksesta joko lakihenkistä ja lain hylkäävää. Kristittykin ihminen tarvitsee kyllä jatkuvaa kehotusta, pareneesia, jotta hän Jumalan sanan ja Hengen ohjaamana kasvaisi Kristuksen kaltaisuuteen. Pyhittymisestä ei kuitenkaan saa tehdä pelastumisen edellytystä. Kastettu uskova pelastuu Kristus-perustalla, vaikka olisi rakentanut sen varaan väärinkin (1. Kor. 3:11-16). Ihminen tulee vanhurskaaksi uskon kautta, ilman lain tekoja (Room. 3:28; Gal. 2:16).
Kts. myös: Vanhurskauttamisen ja pyhityksen välinen ero
Vanhurskauttamisen ja pyhityksen erottaminen ja yhdessä pitäminen