Sakramentit

6.10.2016 • Ydinkohdat / S

Sakramentti tarkoittaa asiaa tai toimitusta, joka välittää ihmiselle Jumalan armon. (Kts. armonvälineet) Sakramentin käsitettä ja sanaa ei löydy Raamatusta, mutta itse asia on Jumalan sanan keskeisimpiä aiheita. Jo Vanhassa testamentissa nähdään asioita, joilla oli sakramentaalinen luonne. Varsinkin ympärileikkauksen, syntiuhrien ja pyhien aterioiden ajateltiin tuovan Jumalan armon ihmisen elämään. Paavali näki kristillisen kasteen ja ehtoollisen esikuvina esimerkiksi pilvipatsaan, Punaisen meren ylityksen, mannaihmeen ja Israelin kansaa juottaneen kallion: ”Veljet, haluan teidän tietävän, että isämme vaelsivat kaikki pilven johdattamina ja kulkivat meren poikki. Kaikki he saivat pilvessä ja meressä kasteen Mooseksen seuraajiksi. Kaikki he söivät samaa hengellistä juomaa. He joivat siitä hengellisestä kalliosta, joka kulki heidän mukanaan: Tämä kallio oli Kristus” (1. Kor. 1-4). Tästä raamatunkohdasta näkyy myös kristillisten sakramenttien sisältö, joka on Kristus itse.

Jeesuksen elämässä sakramentti näkyy sekä hänen toimintansa alussa että sen lopussa. Hän aloitti julkisen toimintansa Jordanin kasteessa ja juuri ennen kuolemaansa nautti ehtoollisen opetuslastensa kanssa. Sakramentit näkyvät myös Kristuksen sovitustyön hetkellä: Hänen kyljestään vuoti sekä verta että vettä, joilla Hän sovitti maailman synnin (Joh. 19:34). Sama veri on tarjolla Pyhässä Ehtoollisessa ja Pyhässä Kasteessa. Lutherin mukaan ”kirkkoisät ovat sanoneet, että kaikki sakramentit ovat virranneet Kristuksen verestä” (WA 46, 176).

Sakramenttiin tarvitaan Kristuksen nimenomainen käsky sen toimittamisesta. Kasteen kohdalla se on kaste- ja lähetyskäsky: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa …”. Ehtoollisen kohdalla se on asetussanoissa: ”Tehkää tämä minun muistokseni … Niin usein kuin te siitä juotte, tehkää se minun muistokseni” (1. Kor. 11:24-25). Tällä perusteella luterilainen kirkko ei pidä sakramentteina niitä toimituksia, joista ei ole Vapahtajan nimenomaista määräystä, ja joihin ei liity erityistä armon lupausta (konfirmaatio, avioliittoon vihkiminen, pappisvihkimys, viimeinen voitelu). Ripistä erillisenä sakramenttina on keskusteltu luterilaisuuden piirissä, mutta sen katsotaan olevan osa evankeliumin julistamista.

Kirkkoisä Augustinus (354-430) vakiinnutti sakramenttiopin, jonka mukaan sakramentit ovat näkymättömän, jumalallisen todellisuuden näkyviä merkkejä (signum): ”Sana liittyy elementtiin ja niin syntyy sakramentti, eli eräänlainen näkyvä sana (verbum visibile)”. Hänen mukaansa pyhien merkkien (signa sacra) ja niiden ilmentämien asioiden välillä vallitsee samankaltaisuus: vesi pesuna puhdistaa ruumiin ja samoin kaste puhdistaa hengellisesti. Sakramentti koostuu hänen mukaansa Jumalan tai Kristuksen sanasta ja siihen liittyvästä aineesta eli elementistä. Uskonpuhdistuksessa myös tätä periaatetta käytettiin arvioitaessa todellisia sakramentteja, sillä vain kasteeseen, ehtoolliseen ja voiteluun voi katsoa sisältyvän tietyn aineen. Viimemainittu kuitenkin jätettiin sakramenttien ulkopuolelle puuttuvan Kristuksen käskyn vuoksi.

Augustinuksen mukaan sakramentin varsinainen ”asia” (latinaksi res) on armo ja pelastus. Sakramentti ei ole vain Kristuksen pelastustekojen muistelemista, vaan ”muisteleminen” on sellaista, jossa Vapahtajan työ tulee todeksi ja se otetaan vastaan. Sakramentin vaikutus ei perustu ihmisen uskoon tai tekoihin vaan siinä vaikuttavaan Kristukseen ja Pyhään Henkeen. Usko ei kuitenkaan ole merkityksetön vaan juuri se ottaa vastaan Jumalan lahjan sakramentissa.
Luther nousi sitä vastaan, ettei uskolla nähty myöhäiskeskiajalla olevan mitään merkitystä sakramentin kannalta. Ajateltiin, että se vaikuttaa ”tehtynä tekona” (ex opere operato) – ilmankin uskoa. Erityisesti kansanhurskaudessa tämä tulkittiin jonkinlaisena pelastusautomaattina. Luterilaiset tunnustuskirjat vastustavat tällaista näkemystä.

Augsburgin tunnustuksen mukaan julistettu sana ja jaetut sakramentit ovat armonvälineitä, joiden avulla Pyhä Henki luo uskon ja kokoaa ja ylläpitää kirkon. Armonvälineet siis yhtäältä synnyttävät uskoa, mutta toisaalta edellyttävät sitä. Armon lupaus on hyödytön, ellei sitä oteta uskolla vastaan. Lutherin mukaan ”ei sakramentti, vaan usko sakramenttiin vanhurskauttaa” (WA 1, 286). Sakramentin hyöty on siinä, että ihminen saa sen kautta synnit anteeksi ja pääsee Kristuksen yhteyteen. Lutherin mukaan ”Jumala itse luovuttaa sille kunniansa ja panee siihen valtavan voimansa” (WA 30 I, 214). Luterilaisuus torjuu sakramenttien vertauskuvallisen tulkinnan ja näkee ne Jumalan armon vahvoina työkaluina.

Sakramentit ovat päteviä, vaikka ne toimittaisi epäuskoinen pappi. Kukaan ei kuitenkaan saa hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsua. Sakramentit perustuvat Kristuksen käskyyn, ja papit toimittavat ne ”Kristuksen puolesta ja hänen sijassaan” (CA 28 ja 47).
Tunnustuskirjojen mukaan sana on annettu, jotta se herättäisi uskon, ja sakramentti on asetettu, ”että sen ulkonainen muoto (forma) silmän kohdatessaan saa sydämen uskomaan. Juuri näiden välineiden, sanan ja sakramentin, avulla Pyhä Henki tekee työtään” (Apologia 69, 70).

Sanaa ja sakramentteja ei saa asettaa toisiaan vastaan tai toistensa vaihtoehdoiksi. Ne yhdessä toteuttavat Jumalan pelastussuunnitelman maailmassa. Armonvälineet eivät siksi ei ole vain aineetonta sanaa eivätkä sanatonta ainetta. Niiden kautta Kristus herättää uskon ja ylläpitää sitä, luo seurakunnan ja ruokkii sitä. Sekä sana että sakramentit lahjoittavat Jumalan jakamattoman pelastuksen lahjan, Kristuksen.

Luterilaisen opin mukaan sakramentteja on kaksi, kaste ja ehtoollinen, mutta Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa niiden rinnalla mainitaan myös parannuksen sakramentti eli rippi ja pappeus. Myöhempi luterilaiseen on pitäytynyt kahteen ensin mainittuun sakramentteina. Sakramenttien määrällä ei tunnustuksen mukaan ole kuitenkaan merkitystä vaan niiden sisällöllä (Apologia 13).

Luterilaisen teologian mukaan on tärkeää, että sakramentit hoidetaan oikein. Evankeliumin puhdas julistus ja Kristuksen evankeliumin mukainen sakramenttien hoitaminen ovat jopa oikean kirkon tuntomerkkejä. Lutherin mukaan ”Jumalan kansa eli pyhä kristikansa” tunnetaan kasteen ja alttarin sakramentista, kun ne oikein opetetaan, pidetään, uskotaan ja nautitaan Kristuksen säädöksen mukaan (Kirkolliskokouksista ja kirkosta 1539).

Kts. lisää sakramenteista.

KIRJALLISUUTTA
Günther Gassmann & Scott Hendrix, Johdatus luterilaiseen tunnustukseen. Pieksämäki 2005.
Martti Luther, En minä kuole vaan elän. Pieksämäki 1967.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos