Raamatussa ihmisen sielu ja ruumis muodostavat yhden kokonaisuuden. Tässä niiden välisessä yhteydessä molemmat osat ovat arvokkaita ihmisen olemuksen osina. Jeesuksen sovitustyön tähden sekä ruumis että sielu ovat osallisia iankaikkisuudesta.
Raamattu ei halveksi ruumista. Ruumis kuuluu Jumalan hyvään luomistyöhön. Se on kyllä osallinen syntiinlankeemuksen seurauksista ja synnin vaikutuksista, mutta se itsessään ei ole vähäpätöinen tai halveksittava. Alkujaan ruumis on ollut kaunis ja siitäkin Jumala on sanonut paratiisissa ”hyvä”. Synnin tähden ruumiimme ei ole Jumalan tahdon täydellinen ilmentymä. Lankeemuksen kautta tuli maailmaan myös ruumiillinen kuolema (Room. 5:12-17). Synnin myötä sairaus, heikkous, rappeutuminen ja paljon muuta on tullut kuluttamaan ruumistamme. Synnin vuoksi me itse, tai joku muu, ei ole tyytyväinen ruumiiseemme. Kuitenkin psalminkirjoittaja puhuu ruumiistamme ihmeellisenä työnä: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa” (Ps. 139:13-15).
Ruumis ei ole siis halpa eikä sitä tule halveksia. Jumala on kiinnostunut ruumiimmekin tarpeista. Ruumista kurittamalla tai ruumiillisuutta vähentämällä ei myöskään saavuteta suurempaa hengellisyyttä. Jeesus Kristus on tullut lihaksi (Joh. 1:14). Hänet tapettiin Golgatalla ja kolmantena päivänä Hänen ruumiinsa nousi haudasta kirkastettuna. Näin uhraamalla itsensä Jeesus avasi tien Jumalan luokse. ”Veljet, meillä on siis täysi oikeus astua sisälle kaikkeinpyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä ja näin avannut meille uuden, elämään vievän tien, joka kulkee väliverhon — hänen ruumiinsa — kautta” (Hepr. 10:19-20). Ylösnousseessa ja kirkastetussa ruumiissaan Jeesus nousi taivaaseen (Ap.t. 1) ja istuu Isän oikealla puolella.
Samalla Jeesus tulee lähelle omaa kansaansa. Raamattu opettaa seurakunnan olevan Kristuksen ruumis (esim: Ef.1:23, Kol.1:18). Kasteen ja uskon kautta Jeesus liittää ihmiset ruumiinsa yhteyteen seurakunnaksi. Jumalanpalveluksessa seurakunta kokoontuu Jeesuksen luokse ja tulee ruumiillisesti osalliseksi Hänestä syödessään ja juodessaan ehtoollispöydässä. ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä” (1. Kor.10:15-16). Pyhä ehtoollinen on se paikka jossa me pääsemme mahdollisimman lähelle Jeesusta.
Kuoleman hetkellä ruumis ja sielu irtaantuvat toisistaan. Kuolemassa ihmisen maallinen maja puretaan (2. Kor. 5:1; 2. Piet. 1:13, 14) ja Jumala vaatii hänen sielunsa takaisin (Luuk. 12:20). Tämän ajan päättyessä Jeesus nostaa ruumiimme haudasta ja sielu ja ruumis liittyvät yhteen käydäkseen viimeiselle tuomiolle. Silloin kristittyjen, eli Jeesuksen omien, ruumis muuttuu: ”Mutta me olemme taivaan kansalaisia, ja taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta. Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken.” (Fil. 3:20-21)
Oikeastaan aikojen lopussa vain tulee näkyväksi se, mikä on jo totta kasteen ja uskon kautta. Synnin vaikutukset ruumiissamme jäävät silloin hautaan ja jäljelle jää se uudesti syntynyt ihminen jonka Kristus on tehnyt. Jumalan luona iankaikkisuudessa ruumistamme ei vaivaa mikään.
Artikkeli suositukset: Sielu, seurakunta, ylösnousemus,