Uskonpuhdistuksen aikaan 1500-luvulla nousi esiin omaa uudistustaan ajaneita tahoja, jotka korostivat uskon olevan pelkästään henkistä suhdetta Jumalaan ja Jumalan näkymättömään sanaan. Näin ollen Jumala ei ollut Pyhän Hengen kautta läsnä maallisissa välineissä; kirjoitetussa ja saarnatussa sanassa, kasteessa sekä ehtoollisessa. Näitä yksinomaan Pyhän Hengen suoraa toimintaa opettaneita tahoja uskonpuhdistaja Martti Luther nimitti useissa kirjoituksissaan hurmahengiksi (saks. Scwärmgeist).
Luterilaisille uskonpuhdistajille oli ensiarvoisen tärkeää, että kirkon oppi, julkinen rukous eli jumalanpalvelus sekä muu kirkon elämä perustui Jumalan kirjoitettuun sanaan; pyhään Raamattuun. Pyhä Henki johti kirkkoa kaikkeen totuuteen (Joh. 16:13). Tämä Pyhän Hengen toiminta puolestaan tapahtui välineiden kautta — ei suoraan. Pyhän Hengen ”kulkuvälineet” olivat sana, kaste, rippi ja ehtoollinen. Tätä luterilaisen opin keskeistä lähtökohtaa eivät kuitenkaan kaikki kirkon uudistusta ajaneet tahot jakaneet. Jumalan Hengen toiminnan ajateltiin olevan yksinomaan sisäistä kokemusta. Niinpä Henki saattoi ilmaista oikean kristillisen uskonkäsityksen suoraan ihmisen sydämelle.
Uudestikastajaliikkeessä saatettiin opettaa, ettei tule luottaa Raamattuun, vaan tulee odottaa, että ”kointähti syttyy sydämissä” (2.Piet. 1:19). Sisäinen kokemus nousi Raamattua ja sakramentteja merkittävämmäksi. Tällaisen suoran ilmoituksen varassa Lutherin omassa ruhtinaskunnassa, Saksissa toiminut pappi Thomas Müntzer julisti kohta alkavaa tuhatvuotista valtakuntaa, joka saatettaisiin voimaan, kun talonpojat nousisivat kapinaan. Sveitsin uskonpuhdistajaksi kutsuttu Ulrich Zwingli haki luterilaisten kanssa yhteistä ymmärrystä kristillisestä opista. Keskustelut kuitenkin kilpistyivät käsitykseen ehtoollisesta. Luther piti kiinni siitä, että ehtoollisleipä oli Kristuksen ruumis ja -viini Kristuksen veri, kuten ehtoollisen asetussanat sanoivat (Matt. 26:26–28). Zwingliä tämä ei kuitenkaan vakuuttanut, sillä hänen mukaansa Pyhä Henki ei ollut sidottu Raamatun sanaan. Zwinglin mukaan Pyhä Henki oli ilmoittanut hänelle, että ehtoollisleipä ja -viini olivat ruumiin ja veren vertauskuvat. Tämän sydämeensä saaneen ilmoituksen valossa Zwingli myös luki asetussanat.
Luterilaisiin tunnustuskirjoihin otetussa, Lutherin kirjoittamassa Schmalkaldenin opinkohdissa opetetaankin selvästi, missä Jumalan Henki toimii: Suullista, ulkonaista sanaa koskevissa opinkohdissa on lujasti pidettävä kiinni siitä, että Jumala ei anna Henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä. Siten suojaudumme hurmahengiltä, jotka kerskuvat saaneensa Hengen ilman sanaa ja ennen sanaa ja jotka siksi mielensä mukaan arvostelevat, tulkitsevat ja venyttävät Raamattua ja suullista sanaa. (Schmal. III, kohta 8, 3).
Nämä luterilaisen uskon opetukset ovat tärkeitä tänäkin päivänä. Missä Pyhä Henki annetaan? Mihin kristitty menee, jotta Pyhä Henki voisi hänessä vaikuttaa? Miten kristitty voisi saattaa uskosta osattoman ihmisen Pyhän Hengen toiminnan vaikutuspiiriin? Eri kristilliset suuntaukset eivät suinkaan vastaa näihin kysymyksiin samalla tavalla. Jotkut neuvovat menemään jonkun erityisesti Pyhällä Hengellä täytetyn henkilön luokse. Toiset kehottavat rukoilemaan tosissaan, tekemään ratkaisun, antautumaan Jumalalle. Mikä on Raamatun vastaus? Luterilainen päätunnustus, Augsburgin tunnustus sanoo sen lyhyesti: Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. (CA, V).
Kirkon historiassa on noussut ja yhä nousee taitavia opettaja, joilla on vahvoja ja usein ihmeellisiä kokemuksia. Oma kokemus on heillä kirkkaana, ja usein ehkä huomaamattakin ajatellaan, että kun näin tapahtui minulle, täytyy niin tapahtua muillekin. Niinpä oma kokemus ei jääkään vain omaksi sinänsä tärkeäksi kokemukseksi, vaan muidenkin pitäisi saada juuri tuo sama kokemus. Unohtuu, että ihmiset ovat luonteiltaan, kokemisen tavoiltaan ja lahjoiltaan erilaisia. Unohtuu, että Paavali ei laske Pyhän Hengen toimintaa yhden kokemuksen, yhden ihmeen, yhden ratkaisun varaan. Sen sijaan Paavali opettaa Pyhästä Hengestä ja seurakunnan ykseydestä: yksi ruumis ja yksi Henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa. (Ef. 4:4-6). Tämä yhden Hengen toiminta on luterilaisessa jumalanpalveluksessa nostettu vahvasti esiin siten, että keskuksessa ovat sanan saarna ja ehtoollisen sakramentti. Myös kirkkotilan keskeiset osat: kastemalja, saarnatuoli ja alttari kertovat, missä Pyhä Henki kohtaa ihmisen.
