Jumala ihmisen Luojana edellyttää tältä kuuliaisuutta. Jumala on ilmaissut ihmisille laissaan, miten hän tahtoo heidän elävän ja olevan kuuliaisia häntä kohtaan. Luterilainen tunnustus puhuu tässä yhteydessä ikuisesta, muuttumattomasta järjestyksestä, joka velvoittaa kaikkia ihmisiä kuuliaisuuteen Jumalaa kohtaan (FC SD 4,4, TK 1990, s. 500).
Syntiinlankeemuksen seurauksena me ihmiset olemme tulleet tottelemattomiksi Jumalaa kohtaan. Raamattu sanoo niinkin voimakkaasti, että ”lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan” (Room. 8:7). Tällainen on jokainen ihminen syntyjään syntiinlankeemuksen tähden. Ihminen on kapinassa Luojaansa vastaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki ihmiset eläisivät jonkunlaista rikolliselämää rikkoen ulkonaisestikin kaikki Jumalan käskyt. Jumalan lain ensimmäinen käyttö, eli lain yhteiskunnallinen käyttö, hillitsee voimakkaasti kaikkea pahaa. Mutta sydämeltään ihminen on ilman Pyhän Hengen uudeksi luovaa työtä kapinallinen ja tottelematon Jumalaa kohtaan.
Siksi tarvitaan Pyhän Hengen työ armonvälineiden, sanan ja sakramenttien kautta. Kasteessa ihminen uudestisyntyy Jumalan lapseksi (Tiit. 3:5) ja hän saa uskon lahjan. Pyhä Henki ylläpitää uskoa sanan ja sakramenttien kautta seurakunnan yhteydessä.
Tärkein asia on itse pelastus. Kuten luterilaisuus opettaa, me pelastumme yksin armosta, Kristuksen tähden, yksin uskon kautta. Mutta luterilainen tunnustus tähdentää samalla Raamatun perusteella sitä, että vanhurskauttavaa uskoa seuraa uusi kuuliaisuus, hyvät teot. Augsburgin tunnustuksen 6. artiklassa sanotaan: ”Samaten seurakuntamme opettavat, että tämän uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja että hyviä, Jumalan käskemiä tekoja pitää tehdä sen tähden että se on Jumalan tahto, ei siksi, että luottaisimme ansaitsevamme näiden tekojen avulla vanhurskauden Jumalan edessä.” Luterilaisissa tunnustuskirjoissa on paljon vastaavia kohtia, kuten seuraava: ”Vanhurskauttavaa uskoa seuraavat siis aina hyvät teot, niiden varmasti huomataan liittyvän siihen, yhtä varmasti kuin tämä usko on todellinen ja elävä. Usko ei milloinkaan ole yksin, vaan sen seurassa ovat alati rakkaus ja toivo” (Yksimielisyyden ohje). Luther sanoo Schmalkaldenin opinkohdissa: ”Tätä uskoa, uudistusta ja syntien anteeksiantoa seuraavat sitten hyvät teot.” Samoin: ”Mutta sitten me sanomme vielä, että usko ei ole oikea vaan väärä, jos sen seurauksena ei ole hyviä tekoja.”
Luterilaisten keskuudessa käytiin paljon keskustelua ja myös kiistelyä tämän vanhurskauttavaa uskoa seuraavan uuden kuuliaisuuden merkityksestä. Luterilaisten tunnustuskirjojen Yksimielisyyden ohjeessa on oma lukunsa tämän asian käsittelystä (FC 4). Yksimielisyyden ohjeessa puolustetaan sitä, että uskovista kristityistä puhuttaessa voidaan käyttää ilmausta ’välttämätön’. Augsburgin tunnustus käyttää vastaavasti ilmausta ”tämän uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä” (CA 6, sitaatti edellä). Sitä vastoin Yksimielisyyden ohjeessa torjutaan sanonnat: ”hyvät teot ovat välttämättömiä pelastukseen” sekä ”hyvät teot ovat pelastuksen kannalta vahingollisia”. Luterilaiset oppi-isät näkivät selkeästi, että kärjistetyillä ilmauksilla sekoitetaan vaarallisesti laki ja evankeliumi ja aiheutetaan pahennusta.
Kuuliaisuuteen liittyen sanottakoon vielä se, että Uusi testamentti opettaa kristittyjä olemaan kuuliaisia esivaltaa kohtaan. Apostoli Paavali sanoo: ”Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat” (Room. 13:1). Samoin Raamattu kehottaa kristittyjä rukoilemaan kaiken esivallan puolesta, että ”että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa” (1. Tim. 2:1–2). Tällä kuuliaisuudella on kuitenkin rajansa. Jos esivallan käsky on ristiriidassa Jumalan sanan kanssa, tulee kristityn olla kuuliainen Jumalan sanaa kohtaan. Kun juutalaisten esivalta kielsi apostoleja saarnaamasta evankeliumia, nämä kieltäytyivät tottelemasta sanoen: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Ap. t. 5:29).
