Kirkko-oikeus on kirkon ja seurakuntien omaa oikeutta ja oikeudenhoitoa. Sen olemusta, sisältöä ja merkitystä voidaan tarkastella ja tutkia tieteellisesti teologian ja oikeustieteen metodein.

Kirkko-oikeuden perusta on kirkon itseymmärryksen mukaan jumalallisessa säätämyksessä (ius divinum). Sen vuoksi kirkon omalla oikeudella on aivan erityinen ulottuvuutensa ja oikeutuksensa verrattuna inhimilliseen oikeuteen (ius humanum).

Kun Jeesus perusti kirkkonsa Kristus-tunnustukselle, niin hän antoi apostoleilleen Taivasten valtakunnan avaimet (Matt. 16:15-19, 18:17-20, Joh. 20:22-23). Tässä yhteydessä Jeesus lausui julki sen vallan, jonka hän apostoliselle kirkolleen antoi, nimittäin Jeesuksen nimessä syntien anteeksiantaminen ja ikuiseen elämään johdattaminen.

Taivasten valtakunnan avaimilla avataan tai suljetaan portti Taivaaseen. Avainten valta on siten evankeliumin saarnaamisen ja sakramenttien hoitamisen valtaa. Avainten vallasta johdetaan kirkollisen vallankäytön tarkoitus, oikeutus ja päämäärä, joka on sielujen pelastus.

Avainten valtaan sisältyy myös vastuu seurakunnalle uskotun vallan käyttämisestä. Luterilaisessa tunnustuksessa sitoudutaan tutkimaan ja arvioimaan kaikkea oppia kirkossa Jumalan pyhä sanan mukaan. Tätä kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan. Sen vuoksi ja koska Jeesus käski opettaa seuraajiansa pitämään kaikki se, minkä hän on käskenyt apostoliensa pitää (Matt. 28:20, Joh. 14:23, 15:10), Jumalan pyhä sana on myös kirkko-oikeuden korkein ohje ja laki. Uskonpuhdistuksessa tämä periaate tiivistettiin lausumaan ”Scriptura sacra ius nostrum divinum – Pyhä Raamattu on jumalallinen oikeutemme”.

Jumalan sana sekä antaa oikeutuksen että määrittää myös velvollisuuden luoden näin rajat kirkollisen vallankäytön ja kirkon oikeuden oikeellisuudelle (legitimiteetti). Siksi kirkko-oikeus on paitsi kirkollisen vallan palvelija, myös kirkollisen vallankäytön vartija. Kirkko-oikeuden tärkein tehtävä onkin kirkon järjestyksen avulla suojata evankeliumin julistaminen ja sakramenttien toimittaminen Kristuksen asetuksen mukaisesti sekä varjella evankeliumin välittäminen tuleville sukupolville.

Taivasten valtakunnan avainten antamisen myötä tulee ymmärrettäväksi ero muuttumattoman jumalallisen oikeuden ja muun kirkkoa koskevan yhteiskunnallisen oikeuden välille (ius in sacris – ius sirca sacra). Tuota rajaa pyhiin asioihin ei tämän maailman valtakuntien oikeus – julkinen valta – voi ylittää niin, että se sitoisi kirkkoa. Näin sen vuoksi, että kyse on kahdesta eri valtakunnasta ja valtapiiristä (Matt. 22:15, Mark. 12:17, Luuk. 20:25), joista kirkolla on ulottuvuutensa aina iankaikkiseen elämään saakka. Maallisen oikeuden piiriin tullaan luonnollisen syntymän kautta, mutta kirkon oikeuden piiriin liitytään uudestisyntymisen eli kasteen ja uskon kautta, sillä kirkko ei perustu vain luomiselle, vaan erityisesti Kristuksen lunastustyölle.

Syvimmillään käsitettynä kirkko-oikeudessa onkin kysymys Jumalan armosta ja sen toteutumisesta Jeesuksen perustaman kirkon ja hänen seurakunnalleen antamien armonvälineiden (Jumalan sana, kaste, ehtoollinen, rippi) kautta.

Lähteitä:

Kirkko-oikeuden tieteellinen hahmotus: Tieteen termipankki 17.10.2016: Oikeustiede:kirkko-oikeus. https://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:kirkko-oikeus, kirjoittanut Pekka Leino

Taivasten valtakunnan avaimet kirkollisen vallan delegointina: Martin Chemniz, Polykarpus Leyser ja Johann Gerhard: Evankeliumiharmonia, ”Avainten antaminen on vanhastaan ollut tietyn jollekulle uskotun ja siirretyn vallan symboli. Kenellä näet on avaimet, sillä on käytössään kaikki…. Ilmaisu `taivasten valtakunnan avaimet´ sisältää siis sellaisen virantoimituksen, vallan ja valtuuden, jonka nojalla toimitetaan kaikki se, mikä on tarpeellista Kristuksen valtakunnalle tai seurakunnan hallintaan.” (Harm. ev. c. 85 p. 1626, lainaus teoksesta C.F.W.Walther: Paikallisseurakunta, Jyväskylä 2003, s. 22).

Eri valta- ja oikeuspiireistä sekä armon oikeudesta: Simo Kiviranta: Kirkon oikeus ja uskovien oikeus, esitelmä 28.7.1991 rukoilevaisten kesäseuroilla Pyhärannassa, julkaistu Sanansaattajassa 1991 ja Länsi-Suomen herännäislehdessä 1992, Sisarenpoika 1/2013. https://www.paavalinsynodi.net/sp2013-1.pdf