Konfirmaatio on kasteopetukseen liittyvä toimitus. Konfirmaatio (lat. confirmare) tarkoittaa vahvistamista. Sana on Suomessa vakiintunut tarkoittamaan rippikoulun päätteeksi tapahtuvaa toimitusta, jossa konfirmoitavat tunnustavat uskonsa, heidät siunataan ja heidän puolestaan rukoillaan. Konfirmoidut ovat saaneet seurakunnan täysivaltaiset oikeudet ja voineet osallistua itsenäisesti ehtoolliselle.
Mitä konfirmaatiossa vahvistetaan? Mikä on Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen valossa oikea käsitys konfirmaatiosta? Varhainen kirkko ei tuntenut konfirmaatiota lainkaan. Raamatun mukaan kasteessa tapahtuu Kristuksen päällepukeminen (Gal 3:27) ja Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen liittäminen (Room 6:3-11) Pyhän Hengen lahjan saaminen ja syntien anteeksisaaminen (Apt 2:38). Kaste on täydellinen uudestisyntymisen pesu ja se pelastaa (Tiit 3:4-5 ja 1. Piet 3:20-21). Raamatun ja varhaiskirkon opetus on selkeä. Kasteessa saadaan kaikki pelastukseen tarvittava, koska siinä saadaan Kristus. Siksi siihen ei voi lisätä mitään eikä sitä tarvitse myöhemmin vahvistaa.
Varhaisen kirkon kastetoimituksessa oli kolme osaa. Kaste, öljyllä voitelu ja siunaaminen. Öljyllä voitelua kutsuttiin konsignaatioksi (lat. consignatio) eli sinetiksi. Se kuvasi Pyhän Hengen sinettiä, joka kasteessa saatiin (2.Kor 1:21-22, Ef 1:13-14, Ef 4:30). Vähitellen öljyllä voitelu muuttui erilliseksi toimitukseksi, joka seurasi kastetta. 400-luvulla konsignaatiosta alettiin käyttää nimitystä konfirmaatio ja sen ajallinen yhteys kasteeseen kasvoi, koska vain piispat saivat sen toimittaa. Itsenäiseksi sakramentiksi se muotoutui 800-luvun tienoilla, mutta vasta 1439 sen asema sakramenttina vahvistettiin Firenzen kirkolliskokouksessa. Tällöin konfirmaation merkitystä kuvailtiin muun muassa seuraavasti: sitä pidettiin kasteen täydennyksenä. Se lisää armoa ja antaa Pyhän Hengen täyteyden hengelliseksi voimaksi. Kasteen täydennyksen lisäksi sitä pidettiin myös eräänlaisena maallikko-ordinaationa. Siinä annettiin Pyhä Henki kristitylle voimaksi, Kristuksen nimen tunnustamiseen ja taisteluun Kristuksen sotilaana.
Uskonpuhdistus kohdistui myös konfirmaatioon. Luterilaiset hylkäsivät konfirmaation sakramenttina. Kaste ei tarvinnut vahvistusta, koska pelastus oli jo annettu siinä. Kastetta tuli kuitenkin seurata opetus, jotta kastettu ymmärtäisi minkä lahjan hän oli kasteessa saanut. Opetus toimi kasteen vahvistajana. Opetuksen tarkoituksena oli auttaa ymmärtämään kasteessa annettu pelastuksen lahja ja valmistaa seurakunnan jäseniä ehtoolliselle.
Ehtoolliselle pääsy edellytti opetuksen tulosten tutkimista. Näin haluttiin varmistaa, että ehtoolliselle tulija oli ymmärtänyt kristillisen uskon keskeisimmät kohdat ja saattoi näin ottaa vastaan ehtoollisen lahjan.
Lopulta kehitys johti ensiehtoolliselle valmistautuvien ehtoollistutkintoon, jonka avulla saatiin ehtoollisoikeus. Tämä kertakaikkisen, jatkuvan ehtoollisoikeuden saaminen on merkittävin esikuva nykyiselle luterilaiselle konfirmaatio-opetukselle eli rippikoululle ja konfirmaatiolle.
Lutherin vaikutus tähän asiaan oli se, että katolisesta konfirmaatiosta kasteen täydentämisenä oli päästy konfirmaation ja ehtoollisen yhteyteen. Luther toteaakin asiasta: ”Sen tähden riittää hyvin, että pidämme konfirmaatiota ainoastaan kirkollisena tapana tai sakramentillisena juhlamenona sekä saman arvoisena kuin muitakin ulkonaisia tapoja, kuten vihkivettä ja muita saman tapaisia. Sillä jos kaikki muu, minkä Jumala on luonut, voidaan pyhittää Jumalan sanalla ja rukouksella (1. Tim. 4:5), niin miksi ei vielä paljoa suuremmalla syyllä ihmisiä pyhitettäisi niillä? Mutta koska tähän ei kuulu mitään jumalallista lupausta, ei sitä voida sanoa sakramentiksi. Sillä se ei tee ketään autuaaksi. Mutta sakramentit pelastavat ne, jotka uskovat jumalallisen lupauksen.”
Augsburgin tunnustuksessa on kuvattu uskonpuhdistuksessa tapahtunut muutos: Konfirmaatio ja viimeinen voitelu ovat vain isien käyttöön ottamia toimituksia eikä kirkkokaan niitä vaadi pelastuksen kannalta välttämättöminä, koska ne eivät perustu Jumalan käskyyn. Siksi on hyvin hyödyllistä erottaa nämä toimitukset edellä mainituista, jotka perustuvat Jumalan nimenomaiseen käskyyn ja joihin liittyy selvä armon lupaus.(APOL XII)
Uskonpuhdistuksen rippikouluopetus oli aluksi ensiehtoolliselle valmistautuvien opetusta. Kun lapsen katsottiin olevan riittävällä ymmärryksen tasolla, saattoivat vanhemmat tai kummit ehdottaa pastorille rippikoulun aloittamista. Sisältönä oli Vähä katekismus. Pastori kokosi useampia ensiehtoolliselle kypsiä nuoria yhteen. Heitä opetettiin usein muutamia viikkoja ennen pääsiäistä. Joskus opetus jäi muutamaan päivään piinaviikolla. Opetusjakson jälkeen pastori tutki nuoret kotonaan, tai seurakunnan läsnä ollessa. Pappilassa olivat kummit ja vanhemmat nuoren mukana. Alussa Rippikouluun pääsevien ikä oli 8-vuotta, mutta vuoden 1686 kirkkolaissa ikä määritettiin 13-14 vuodeksi. Uskon ydin sisältyi katekismukseen ja etenkin sen pääkappaleisiin, jotka piti hallita hyvin. Pelkkä ulkoa osaaminen ei vielä riittänyt. Tavoite oli saavutettu vasta sitten, kun uskonoppi alkoi elää eli se muuttui rukoukseksi, jumalanpalvelukseksi ja kristilliseksi siveydeksi.
Valistuksen aika ja pietismi alkaen 1700-luvulta muuttivat käsityksen konfirmaatiosta radikaalisti. Pietismin korostus ihmisen selvästä ja näkyvästä kääntymyksestä toi uutta tuulta konfirmaation purjeisiin. Konfirmaatio valjastettiinkin kääntymyksen osoittamisen kiinteäksi muodoksi. Rippikouluopetus tähtäsi nuoren pietistiseen kääntymiseen. Juhlallinen konfirmaatio toimi sitten tämän kääntymyksen virallisena ja julkisena toteamisena. Konfirmaatioon luotiin voimakkaasti tahtoon ja tunteeseen vetoavat puitteet. Pietismin ansiota oli se, että konfirmaatiota alettiin nimittää kasteen liiton uudistukseksi. Konfirmaatiossa nuori uudisti kasteen liiton, jonka hän elämällään oli rikkonut.
Valistus muokkasi konfirmaatiota omaan suuntaansa. Sille kelpasivat konfirmaation ulkoiset puitteet, mutta se loi tulkinnallaan konfirmaatiolle uutta sisältöä. Valistuksen käsitys kirkosta oli täysin uudenlainen: kirkko on ihmisten keskinäisestä sopimuksesta syntynyt yhteisö, johon liitytään, kuin mihin tahansa yhdistykseen. Kasteesta tuli myöskin juhlallinen vihkimys tai riitti kirkko-yhteisöön liittymiseksi. Konfirmaatiossa uudistettiin nyt juhlallisesti tämä kasteen vihkimys. Konfirmaation keskeisin merkitys oli se, että siinä nuoresta tuli kirkon täysivaltainen jäsen oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Valistus oli muuttanut konfirmaation täysi-ikäisyysriitiksi.
1800-luvulla Suomessa herätysliikepapit vaativat konfirmaation palauttamista ennalleen. Vuonna 1886 kirkko sai laadittua ensimmäisen kaavan konfirmaatiolle. Tämä oli ensimmäinen virallinen kaava. Rippikuulustelu oli uskonpuhdistuksen ja puhdasoppisuuden perintöä ja konfirmaation tunnustukset ja lupaukset olivat muotoutuneet pietismin ja valistuksen hengessä. Rippikoulua kuvattiin ehtoolliselle valmistamisen ja päästämisen kaavaksi. 1900-luvulla laadittiin Suomessa ensimmäiset rippikoulusuunnitelmat. Niissä näkyy selvästi luterilaisen, pietistisen ja valistusajan ajattelun sekä modernin yksilöllisyyden kamppailu.
Raamatun, Luterilaisen tunnustuksen ja kirkon historian valossa voidaan todeta, että konfirmaatio ei voi vahvistaa kastetta. Kasteessa on saatu jo kaikki tarpeellinen pelastukseen. Luther tiivistää asian selkeästi: ”Sen tähden riittää hyvin, että pidämme konfirmaatiota ainoastaan kirkollisena tapana tai sakramentillisena juhlamenona sekä saman arvoisena kuin muitakin ulkonaisia tapoja… Sillä jos kaikki muu, minkä Jumala on luonut, voidaan pyhittää Jumalan sanalla ja rukouksella (1. Tim. 4:5), niin miksi ei vielä paljoa suuremmalla syyllä ihmisiä pyhitettäisi niillä?” Jos haluamme pitää konfirmaatiota vahvistamisena, niin silloin ainoa vahvistus tapahtuu kasteopetuksen kautta. Kysymyksessä on siis hyvä tapa ja perinne, jonka avulla korostetaan kasteopetuksen tärkeyttä. Jumalan sanalla ja rukouksella pyhittäminen on erityisesti nuorille ihmisille tarpeen.
Kts. lisää:
Kansanaho, Erkki: Konfirmaatio, Liturgishistoriallinen tutkimus konfirmaatioaktista.
Laasonen, Pentti: Suomen kirkon historia 2 : vuodet 1593-1808. Porvoo: Werner
Luther, Martti: Kirkon Baabelin vankeudesta. Valitut teokset 2,393-486.
Seppälä, Jarkko: Rippikoulun ja konfirmaation kehitys. Rippikoulutyön käsikirja.
