Kysymys: Kysyn jumalallisesta passiivista. Erottaako Raamatun passiiveista, mikä on tavallinen ja mikä jumalallinen passiivi? Vai onko tulkintakysymys sanotaanko passiivia jumalalliseksi kun lukija niin haluaa tai tavalliseksi passiiviksi jos niin haluaa? Erottaako kreikan kielestä, kummasta on kyse?
Kiitos hyvästä kysymyksestä! Lähden vastauksessani melko kaukaa, jotta pääsemme selville perusteista.
Raamatun mukaan nimi paljastaa kantajansa olemuksen. Nimi ikään kuin kantaa mukanaan kantajaansa silloinkin, kun kantaja ei ole aistittavalla tavalla läsnä. Tähän liittyy Raamatun tapa, että ihmisille annetaan nimiä, jotka kuvaavat heidän olemustaan, esimerkiksi Eesau, “karvainen”, ja Jaakob, “kantapää/hän pettää” (1. Moos. 25:25–26). Koska nimi kertoo kantajastaan, Jumala antaa pelastushistorian taitekohdissa uuden nimen niille, jotka Hän pelastaa ja ottaa omikseen (Jes. 62:2, 65:15; Ilm. 2:17). Tästä ovat esimerkkeinä Abram, “korkea isä” -> Abraham, “kansojen pauhun isä” (1. Moos. 17:5), Sarai -> Saara “ruhtinatar” (1. Moos. 17:15), Jaakob “kantapää/pettäjä” -> Israel “Jumala taistelee” (1. Moos. 32:28) ja Simeon “kuultu” -> Keefas/Pietari “kallio” (Joh. 1:42). Herran tienraavaja (Luuk. 1:13) ja Herra itse (Matt. 1:21; Luuk. 1:31) saivat juuri sen nimen, jonka Herra oli määrännyt. Jumala kutsuu omansa nimeltä (Jes. 43:1; Joh. 10:3) mutta pyyhkii pois vihollistensa nimen taivaan alta (5. Moos. 9:14) ja elämän kirjasta (2. Moos. 32:33, vrt. Ilm. 20:15).
Kun Raamattu suhtautuu jo ihmisen nimeen näin vakavasti, kuinka paljon enemmän Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, joka sisältää kaiken sen, mitä Jumala on ja tekee! “Jumala, niin kuin Sinun nimesi, niin ulottuu Sinun ylistyksesi maan ääriin saakka.” (Ps. 48:11) Siksi ihminen ei voi osoittaa Jumalalle suurempaa kunnioitusta kuin että hän pelkää, rakastaa, huutaa avuksi ja ylistää Jumalan nimeä ja puhuu siitä lähimmäisilleen totta. Vastaavasti ihminen ei voi tehdä suurempaa syntiä kuin että hän suhtautuu Jumalan nimeen välinpitämättömästi tai kevytmielisesti, ei rukoile Häntä, puhuu Hänestä epätosia tai suorastaan pilkkaa Häntä. Toinen käsky kuuluu: “Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka Hänen nimensä turhaan lausuu.” (2. Moos. 20:7; 5. Moos. 5:11)
Juutalaiset olivat Vanhan testamentin viimeisten kirjoitusten aikoihin alkaneet tulkita tätä käskyä niin, että he kävivät varovaisiksi lausumaan ääneen Jumalan nimeä “Jahve”, “Hän, joka on/tulee/toimii”. Tämän nimen sijasta alettiin käyttää nimitystä “Adonaj”, “Minun Herrani”. Ei haluttu lausua Jumalan kaikkeinpyhintä nimeä kevytmielisesti eikä turhaan. Jo Mooses käyttää jumalanpilkkaustapausta koskevassa selostuksessa Jumalan nimen pyhyyttä korostaakseen Jumalasta muutaman kerran pelkästään nimitystä “haššem”, “Nimi” (3. Moos. 24:11, 16), ja Vanhan testamentin nuorimpiin kirjoihin kuuluvassa Esterin kirjassa Jumalan nimeä ei mainita lainkaan. Vanhan ja Uuden testamentin välisenä aikana kävi tavalliseksi käyttää sanojen “Jahve”, “Adonaj” tai “Elohim” eli “Jumala” sijaan kiertoilmaisuja. Esimerkiksi 100-luvulla eKr. kirjoitetussa ensimmäisessä Makkabilaiskirjassa “taivas” on usein Jumalan kiertoilmaisu (1. Makk. 3:19, 50, 60 ym.). Me tunnemme saman ilmiön Uudesta testamentista, jossa Jeesus puhuu Matteuksen evankeliumin mukaan “taivasten”, siis taivaissa asuvan eli Jumalan, “valtakunnasta”.
Tähän ajatusmaailmaan kuuluu myös jumalallinen passiivi. Passiivi on verbimuoto, jossa tekijää ei kerrota: “Talo rakennettiin.” Ei kerrota, kuka talon rakensi. Usein puhuja ja kuulijat kuitenkin saattavat tietää, kuka talon on tehnyt, mutta sitä ei ilmaista. Raamatuntutkijat puhuvat jumalallisesta passiivista (latinaksi passivum divinum) silloin, kun Raamatussa käytetään passiivia, jonka takaa löytyy Jumala. Jumalallista passiivia käytetään, koska pelätään toistella tai hokea Jumalan pyhää nimeä. Jeesuksen aikaan juutalaiset kuulijat kyllä yleensä tunnistivat, että Jeesus puhui Jumalasta, vaikka käytti passiivia. Kielellisesti jumalallinen passiivi ei eroa kreikaksi, arameaksi tai hepreaksi mitenkään tavallisesta passiivista. Asiayhteys kuitenkin paljastaa puhujan tai kirjoittajan tarkoittavan Jumalaa. Monet kohdat ovat aivan selviä, niin että Raamatun ilmaisuun tottunut raamatunlukija tunnistaa sen suomenkielisestäkin käännöstekstistä. Tässä muutamia esimerkkejä tutusta vuorisaarnasta:
“Te olette kuulleet sanotuksi vanhoille: ‘Älä tapa’ … Te olette kuulleet sanotuksi: ‘Älä tee huorin’ … On sanottu: ‘Joka hylkää vaimonsa, antakoon hänelle erokirjan.’” (Matt. 5:21, 27, 31) Jeesus tarkoittaa, että Herra on Mooseksen kautta sanonut näin.
“Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.” (Matt. 7:1–2) Jumala on tässä tietysti se, joka tuomitsee ja mittaa meille takaisin tuomiopäivänä.
“Anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen anova saa, ja etsivät löytää, ja kolkuttavalle avataan.” (Matt. 7:7–8) Jeesus puhuu rukouksen kuulemisesta eikä mistä tahansa inhimillisestä pyytelystä. Joka anoo epäjumalalta, etsii väärästä paikasta ja kolkuttaa väärässä osoitteessa, ei saa mitään. Mutta taivaan Jumala antaa anovalle, antaa etsivän löytää Hänet ja avaa kolkuttavalle.
Yllä olevat esimerkit ovat täysin selviä. Niissä on kyse jumalallisesta passivista. Sen lisäksi on olemassa kohtia, joista voi keskustella, onko kyseessä jumalallinen passiivi vai tavallinen passiivi. Joissain raamatunkohdissa tällainen keskustelu voi kylläkin olla hedelmätöntä. Esimerkiksi lauseessa: “joka uskoo ja kastetaan, pelastuu” (Mark. 16:16), on jossain määrin samantekevää, onko kreikan passiivin sootheesetai merkitys: “ihminen saa pelastuksen” vai “Jumala pelastaa ihmisen”. Asiayhteys sisältää joka tapauksessa ajatuksen, että Jumala pelastaa ihmisen uskon ja kasteen kautta.
Ahkera ja huolellinen raamatunlukija ja -tutkija voi harjaantua näkemään, milloin on kyse jumalallisesta passiivista, milloin tavallisesta passivista. Vaikka joihinkin kohtiin jää tulkinnanvaraa, tärkeintä on kuitenkin muistaa, että koko Raamattu on Jumalan pyhä Sana. Sen kautta Jumala tahtoo kirkastaa kurjalle syntiselle Kristusta, syntien sovittajaa ja jumalattoman vanhurskauttajaa. Kiitetty olkoon Herran, meidän Jumalamme nimi!
Ks. myös Raamattu
(Kuva LCMS)
Kahdeskymmenesseitsemäs osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Wilhelm Löhe ja rakkaus kirkkoon. Kuka hän oli ja miksi hänen työnsä oli merkityksellistä? Mitkä olivat hänen teologiansa painopistealueet? Mitä hän ajatteli kirkkokurista ja ehtoollisaktiivisuudesta? Mitä hän ajatteli ripistä ja virkateologiasta? Mistä on kyse Löhe vs. Walther kiistassa? Mitä ajatella pienpiireistä? Vieraana Juuso Mäkinen.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Ks. myös Löhe
Kysymys: Kuuntelin erästä luentoa nimeltään Uudestisyntyminen, joka oli erittäin valaiseva ja hyvä. Minua jäi kuitenkin askarruttamaan eräs kysymys. Kun koko ihminen uudestisyntyy, niin entä se meissä oleva vanha ihminen? Eikö se kuitenkin jää meihin olemaan? Eihän se vanha ihminen uudestisynny, vaan jää ennalleen? Vai onko tässä kyseessä paradoksi: koko ihminen uudestisyntyy, mutta toisaalta vanha ihminen (vanha Aadam) jää ennalleen? Miten tämä asia pitäisi ajatella?
Esittämäsi kysymys vie meidät suoraan kristinuskon ydinkysymyksiin. Et ole ensimmäinen, joka asiaa pohtii. Kysymyksestä nousee esille ainakin kaksi termiä, joita mielelläni määrittelen ennen varsinaista vastausta: uudestisyntyminen ja vanha Aadam/ihminen.
Uudestisyntyminen on tulemista jumalattomasta vanhurskaaksi. Jumalaton kääntyy ja uusi elämä syntyy. Uudestisyntymisen vaikuttaa Pyhä Henki veteen liittyneen Jumalan sanan kautta pyhässä kasteessa. Uudestisyntyminen on ainutkertainen tapahtuma ihmisen elämässä ja se on mahdollista Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi tulemisen, kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen tähden. Ehkäpä juuri nämä olivat niitä teemoja, mitä myös kuuntelemassasi luennossa käsiteltiin. (Ks. lisää täältä)
Entäpä sitten se vanha Aadam tai ihminen? Martti Luther kuvailee Ison Katekismuksen kaste -kohdassa asiaa näin: ”Mikä sitten on vanha ihminen? Se on itsekäs minämme, jonka olemme perineet Aadamilta. Se on täynnä vihaa, kiivautta, kateutta, siveettömyyttä, ahneutta, laiskuutta, ylpeyttä ja ennen kaikkea epäuskoa. Sen täyttävät kaikenlaiset paheet, eikä siinä ole luonnostaan mitään hyvää. Mutta kun olemme päässeet Kristuksen valtakuntaan, tuon kaiken pitää joka päivä vähentyä, niin että ajan mittaan tulemme yhä lempeämmiksi, kärsivällisimmiksi ja sovinnollisemmiksi sekä teemme ahneudesta, vihasta, kateudesta ja ylpeydestä yhä selvemmän pesäeron.” (IK, IV, 66-67) Vanha Aadam on piintyneenä uskovaan ja uudestisyntyneeseen koko elämän ajan. Vanha ihminen surmataan jo kasteessa, mutta sen surmaaminen jatkuu läpi elämän. Luther hivenen hupaisasti kuvaakin, että joka aamu pitäisi sanoa vanhalle luonnolle ”haluaisin muistuttaa, että olet kuollut”.
Vanha ihminen on siis tapettu kasteessa, mutta se riippuu uskovassa kiinni tässä ajassa. Tämä vanha luonto näkyy niinä itsekkäinä asioina, joita Luther edellä on luetellut. Siksi kerran kastetun ja taivaan kansalaiseksi otetun ihmisen on elintärkeää palata kasteen armoon päivittäin ja upottautua siihen. Näin vanha luonto ei pääse hallitsemaan. Vanha Aatami ei kestä uskoa ja katumusta. Eikä myöskään lakia.
Apostoli Paavali todistaa kirjeessään roomalaisille kamppailevansa saman asian kanssa, jota kysyt. Kirjeen luvuissa 7 ja 8 tulee kirkkaasti esille se, miten edes Herran apostoli ei ollut päässyt eroon vanhasta luonnosta, vaikka hän oli uudestisyntynyt. Hänkin oli keskeneräinen. Lopulta Paavali päätyy siihen, ettei hän itsessään voi muuta kuin kiittää Jumalaa: ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia. Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” (Room. 7:25-8:1)
Vanha Aadam ei siis uudestisynny ja tämän olemus ei häviä mihinkään uudestisyntymisessä Vasta tästä ajasta erkaantuessaan kristitty pääsee kokonaan eroon vanhasta luonnosta. Mutta uusi Aadam eli Kristus elää uskovassa iankaikkisesti uudestisyntymisestä lähtien. Vanha Aadam tahtoo tehdä jatkuvasti syntiä, eikä alistu Jumalan lain alle. Mutta uusi Aadam noudattaa mielellään Jumalan tahtoa. Luterilaisuudessa puhutaan ”samanaikaisuusmallista”, jossa uskova on samanaikaisesti sekä syntinen, että vanhurskas. Latinaksi sama kuuluu: ”simul iustus et peccator”.
Onko kyseessä siis paradoksi? Jos paradoksilla tarkoitetaan sitä, että asiaa ei voi selittää ihmisjärjellä, niin silloin tilannetta voisi kutsua paradoksiksi. Mutta parempi sana kuvaamaan samanaikaisuusmallia olisi mysteeri tai salaisuus. Tähän salaisuuteen sisältyy Jumalan suuri viisaus ja rakkaus omiaan kohtaan – ja Hän tahtoo avata sitä kristitylle armonvälineillään. Siksi juuri tuo sana ”simul” eli ”samanaikaisesti” on niin tärkeä. Ilmoitus siitä, että olet syntinen, estää ajautumasta omavanhurskauteen ja ohjaa etsimään apua Jeesukselta. Ja ilmoitus siitä, että olet vanhurskas, ohjaa uppotumaan jatkuvasti kasteen armoon ja muistamaan uudestisyntymistäsi ja Jumalan armoa.
Miten tämä asia pitäisi siis ajatella? Sanoisin, että asian voisi ajatella Jumalan viisautena meidän pelastukseksemme. Ajatuksen tasolla syntisyyden ja vanhurskauden samanaikaisuutta on mahdotonta käsittää. Mutta uskossa Pyhä Henki avaa tätä salaisuutta jatkuvasti.
(Kuva: LCMS)
Kysymys: Lueskelin SLEYn Erkki Koskenniemen artikkelia Mooseksen laista ja kristityistä. (Mooseksen laki ja kristityt). Jäin ihmettelemään, että ks. artikkelissa näytetään sanovan, että juutalaisten olisi edelleen (ei tietenkään saavuttaaksensa pelastuksen, mutta kuitenkin) noudatettava Mooseksen lakia. Lisäksi miesten hiusmuotia koskenut kysymys (oletettavasti partaa koskeva säädös) tuntui jäävän jonkinlaiseen välikategoriaan, että onko se voimassa (pakanakristityille) vai ei.
Voisiko näitä asioita kommentoida?
Vastaus:
Koskenniemen artikkelissa on oivallisella tavalla kuvattu sanan “laki” monia merkityksiä. Ellei tällaista erottelua tehdä, silloin mennään helposti harhaan. Tähän voisi vielä lisätä, että juutalaiset erottavat toisistaan “kirjallisen lain” ja “suullisen lain”, mutta pitävät näitä molempia luovuttamattomina. “Suullista lakia” on sitten myöhemmin koottu mm. Talmudiin.
Ihmettelet sitä, että Koskenniemi näyttää sanovan, että juutalaisten olisi edelleen noudatettava Mooseksen lakia. Ei pelastuakseen, mutta kuitenkin. Onko näin? Richard Lenski käsittelee tätä kysymystä selittäessään nk. Apostolien kokouksen (Ap. t. 15) päätöstä. Hänen mukaansa juutalaisen lain noudattaminen ei muuttunut kristinuskon myötä kielletyksi tai haitalliseksi – muuten kuin silloin, jos ihminen kuvitteli voivansa pelastua lain noudattamisen kautta. Lain (esim. kosher tai ympärileikkaus) mukaan eläminen ei enää ollut pakollista vaan ne muuttuivat kristinuskon myötä adiafora-kysymyksiksi, siis ehdonvallan asioiksi. Ne kuuluisivat tästä lähtien vapauden ja valinnan piiriin. Jos joku haluaa noudattaa niitä, hän voi niin tehdä, mutta niillä ei ole mitään merkitystä pelastuksen kannalta.
Juutalaisten ei kuitenkaan TARVITSE noudattaa lakia eikä siihen tule heitä kehottaa. Tullessaan kristityiksi juutalaiset ovat vapaita laista, koska Kristus on sen täyttänyt. Eikä juutalaisuudessa pysyville ole enää lain noudattamisesta mitään hyötyä, koska se ei heillekään ole enää pelastustie. Pelastusteitä on kerrallaan vain yksi: vanhan liiton aikana laki (sisältäen niin käskyt kuin säädetyt papilliset toimitukset yms.) ja uuden liiton aikana Kristus.
Kristitty voi valita sen, että hän silti noudattaa joitakin Mooseksen lain määräyksiä RAKKAUDEN tähden. Hän ei halua olla pahennukseksi juutalaiselle ystävälleen. Eikä hän halua omilla elämänvalinnoillaan olla esteenä sille, että juutalaiset voisivat kääntyä Kristuksen puoleen.
Apostolien kokouksessa kehotettiin kristittyjä pysymään erossa verestä ja lihasta, josta ei ole laskettu pois verta. Lenskin mukaan syynä tähän oli se, että juutalaisille nämä olivat olleet kauhistuksia. He kavahtivat tällaisten syömistä. Siksi pakanakristittyjä pyydettiin kunnioittamaan juutalaisten tunteita. Motiivina oli veljellinen rakkaus.
Apostolit eivät siis tehneet kompromissia lain noudattamista vaativien juutalaiskristittyjen kanssa. He eivät ottaneet kristinuskoon mukaan joitakin Mooseksen lain vaatimuksia, ikään kuin minimivaatimuksena. Ei, vaan syy näihin ohjeisiin oli kehotus lähimmäisen rakkauteen adiafora-asioissa. 1. Kor. 8. luku käsittelee näitä samoja asioita (R. C. H. Lenski, The Acts of the Aposteles 1944, 603-605, 612-616).
Juutalaisten ei siis tarvitse elää Mooseksen lain käskyjen mukaan – ei juutalaisuudessa eikä kristinuskosssa. Mutta he saavat niin tehdä. Kunhan eivät sotke siihen pelastumista. Käsittääkseni Koskenniemi sijoittaa miesten hiusmuodin selkeästi näiden adiaforakysymysten joukkoon. Siinäkin tulee olla mukana myös ajatus lähimmäisen rakastamisesta ja pahennuksen välttämisestä!
***
Kysymys: Lisäksi minua askarruttaa kysymys epäröimisestä. Raamatussa puhutaan siitä, että jos joku asia ei ole uskosta, niin se on syntiä. Toki kontekstina taisi olla erityisesti syöminen. Kuitenkin minusta tuntuu, että vähintään jollakin tasolla epäröin lähes kaikkea! Esim. voinko leikata partani, kun en ole varma koskeeko säädös kristittyjä vai ei? Miten tähän epäröinti asiaan tulisi suhtautua..?
Vastaus:
Tuo ajatus uskosta on Room. 14:23: “Mikä ei ole uskosta, on syntiä” (KR38), “Kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä” (UKR91).
Tässäkin kohdassa on pohjimmiltaan kysymys samasta lähimmäisen rakastamisesta. En saa olla pahennukseksi toisille omalla elämäntavallani, syömiselläni tms. Kenenkään ei ole pakko noudattaa Mooseksen lain säädöksiä ja juutalaisia tapoja. Usko Kristukseen vapauttaa siitä.
Ihmisten uskossa on kuitenkin eroja. Joku on uskossaan jo kasvanut niin pitkälle, että uskaltaa jättää koko pelastumisensa ja elämänsä täysin Kristuksen sovitustyön varaan. Toinen sen sijaan kamppailee vielä osittain lain alla ja koettaa päästä siitä eroon, Jumalan lasten vapauteen ja iloon. Paavali puhuu Room. 12:3 uskon määrästä. Joidenkin usko on heikko ja toisten vahva. Kukaan ei voi edetä yhtäkkiä vahvaan uskoon ja kehitys käy eri vaiheitten. Usko kasvaa, kun armo saa olla yhä enemmän elämän perustana.
Heikkouskoinen pitää vielä kiinni Mooseksen lain käskyistä, vahva on jo uskaltautunut niistä vapaaksi. Toiselta ei tässä asiassa saa vaatia liikaa – eikä itseltäänkään. Jumala antaa uskon kasvun ja vahvistaa armossa. Me emme voi itse kasvattaa omaa uskoamme vaan ainoastaan elää Jumalan sanan yhteydessä, joka antaa kasvun.
Kukin eläköön siksi sen uskon varassa, jonka Jumala on tähän mennessä saanut antaa. Tässä ei tarkoiteta, että pelastumisessa olisi eri asteita tai että ihminen kasvaisi vähän kerrassaan pelastukseen. Sillä pelastumiseen riittää “uskon kipinäinenkin”, niin kuin Luther opettaa.
Voisi varmaan myös sanoa, että kukin eläköön sen uskonymmärryksen varassa, jonka Pyhä Henki on antanut. Kuitenkin siinä nöyryydessä, että jatkossa Jumala saattaa lisätä uskonymmärrystäni monessa asiassa.
Parran saa leikata aivan vapaasti! Se on kristitylle adiafora-asia.
Ks. myös laki ja juutalaiset
Kahdeskymmenesviides osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Kuka oli Basileios Suuri? Miksi kasteita joskus lykättiin varhaisilla vuosisadoilla? Basileios Pyhän Hengen ja luomisen teologina. Basileios ja liturgia. Mitä luterilaisena ajatella luostarilaitoksesta? Ohjelmassa pohditaan myös kirkkoa ja hengellisen parantamisen teemaa. Vieraana Harri Huovinen.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Ks. myös Didymos Sokea: Pyhästä Hengestä
Kysymys: Tiedän, että Raamattu ei ymmärtääkseni opeta kumpi kirkkomuoto on Jumalan tahdon mukainen: valtiokirkko vai valtiosta vapaa kirkko. Franz Pieper opettaa kristillisessä dogmatiikassaan kuitenkin, että valtiosta vapaa kirkko on Jumalan tahtoma ja valtiokirkko on olemassa vain Jumalan sallimuksesta. Onko tämä opetus oikein vai onko se ”amerikkalaista hapatusta”?
Vastaus: Kristillinen seurakunta elää aina jonkinlaisessa suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ja siksi myös valtioon. Tässä suhteessa voidaan hahmotella ääripäät, mutta niiden väliin jää paljon eri vaihtoehtoja. Äärimmäinen valtiokirkollisuus, jossa poliittinen valta täysin kontrolloi kirkon sisäistä elämää, ei ole toteutunut kuin vain hetkellisesti diktatuurimaisissa olosuhteissa. Sille vastakkainen, täysin yhteiskunnasta erkaantuvaa linjaa edustavat vain lahkot. Muut kirkot elävät ja hakevat asemaansa näiden ääripäiden välissä.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei vuosien 1869 kirkkolain ja 1922 uskonnonvapauslain jälkeen ole enää sanan tiukimmassa merkityksessä ”valtiokirkko”. Silti kyseisen kirkon toiminta ja identiteetti on yhä voimakkaasti kytkeytynyt yhteiskunnalliseen elämään, joten sillä on vähintäänkin valtionkirkkomaisia piirteitä.
Pieperin opetus on oikein, kun ymmärretään mikä sen kärkenä on. Pieper ei torju valtiovaltaa sinänsä eikä edusta mitään sellaista käsitystä, jossa kristittyjen tulisi varta vasten eristäytyä ympäröivästä yhteiskunnasta. Pieperille keskeistä on se, että kirkkoa hallitaan yksinomaan Jumalan sanan perustalla eikä kirkko omassa toiminnassaan tukeudu valtion tarjoamiin pakkokeinoihin vaan luottaa evankeliumin voimaan sananjulistustyössään. Valtiokirkkojärjestelmässä nämä keskeiset periaatteet voivat joskus toteutuakin, ja voitaneen ajatella että tällainen järjestelmä on ”Jumalan sallimuksesta” syntynyt. Tällöin valtio voi toimia kirkon tukijana ja suojelijana, mutta ei kirkon hallitsijana. Samoinhan kirkkokin raamatunmukaisesti kehottaa ihmisiä kunnioittamaan esivaltaa, mutta ei silti pyri säätämään yhteiskunnallisia lakeja.
Valtion ja kirkon tiiviissä suhteessa on kuitenkin usein vaarana, että yhteiskunnalliset tavoitteet tuodaan sisälle kirkkoon ja jopa kirkon oppi ja toiminta koetetaan mukauttaa yhteiskunnan toiminnan mukaisiksi – näitä esimerkkejähän 1900-luvun kirkkohistoria Suomessakin on täynnään. Kirkko itse on joskus langennut kiusaukseen käyttää valtion tarjoamia pakkokeinoja evankeliumin edistämiseksi.
Protestanttisten valtiokirkkojen historiaa ei pidä kiroten halveksia, mutta on ymmärrettävä että kirkon ja valtion yhteen liittäminen ei ole millään tavoin Raamatun saati luterilaisen tunnustuksen vaatima asia. Käytännössä siitä on usein seurannut luopumusta kirkon opetuksessa ja evankeliumin vastaista pakottamista kirkon työssä. Kuten Franz Pieper opettaa, kirkolle keskeistä on sen vapaus toimia Jumalan sanan mukaisesti ja ohjata ihmisiä uskoon nimenomaan armonvälineitä käyttäen. Todellinen kristillinen kirkko selviää myös ilman valtion tukea.
2000-luvulle tultaessa on selvää, että suomalainen yhteiskunta on laajalti hylännyt monia Raamatun opetuksia Jumalan lain mukaista elämää koskien ja erityisesti evankeliumin totuutta koskien. Kristillisten seurakuntien ei tule kääntää selkäänsä yhteiskunnalle, mutta niiden tulee tehdä ratkaisunsa niin, että niiden vapautta uskoa, opettaa ja toimia uskonsa mukaisesti ei yhteiskunnan taholta rajoiteta. Suomessa onneksi on hyvin vahva laki uskonnonvapaudesta.
Ks. myös kirkko
(Kuva: LCMS)
Kysymys: ”Onko luterilaisen käsityksen mukaan olemassa syntejä, jotka saa anteeksi vain pastorille ripittäytymisen kautta (vrt. roomalaiskatolisuudessa kuolemansynnit), vai riittääkö kaikkien syntien anteeksisaamiseen oma yksityinen rukous Jumalalle, olivatpa nämä synnit miten vakavia tahansa?”
Kiitos hienosta kysymyksestä! Lähdemme liikkeelle kahdesta perusasiasta. Ensiksikin on hyvä muistaa Vähä Katekismuksen opetus siitä, että rippiin kuuluu kaksi osaa: synnintunnustus ja synninpäästö eli anteeksiantamus. Nämä ripin kaksi osaa voidaan nähdä selvästi esimerkiksi Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä: Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. (1 Joh. 1:9).
Toiseksi on hyvä muistaa myös jako kolmeen erilaiseen syntien tunnustamisen lajiin. 1. Omat määrätyt synnit ja koko syntiturmelus voidaan tunnustaa yksityisesti Jumalan edessä, kuten vaikkapa Isä meidän -rukous neuvoo tekemään. 2. Kun on rikkonut toista ihmistä vastaan, tulee häneltä pyytää anteeksi. Tähän Jeesus viittaa puhuessaan siitä, kuinka veli tekee syntiä sinua vastaan, mutta pyytää sitä anteeksi (Luuk. 17:4). 3. Jumala on antanut kirkolleen vallan antaa syntejä anteeksi tai pidättää synninpäästö. Tätä varten Kristus asetti kirkkoonsa apostolisen viran. Johannes kertoo evankeliumissaan, kuinka ylösnoussut Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen: Niin Jeesus sanoi heille jälleen: ”Rauha teille! Niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.” Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ”Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.” (Joh. 20:21–23).
Yllä kolmannessa kohdassa mainittua syntien anteeksiantamisen tai pidättämisen valtaa nimitetään avainten vallaksi. Avaimilla joko avataan tai lukitaan. Tämän vallan Taivaallinen Isä on antanut Pojalleen Jeesukselle (vrt. Matt. 9:6). Yllä siteeratussa Johanneksen evankeliumin kohdassa Jeesus puolestaan uskoo oman valtansa kirkolleen ja asettaa tässä kirkossaan apostolit avainten valtaa hoitamaan.
Kun tänä päivänä seurakunta kutsuu itselleen pastorin, joka julkisesti vihitään tai on jo vihitty apostoliseen virkaan, silloin seurakunta kutsuu tietyn miehen hoitamaan syntien päästämisen ja pidättämisen virkaa. Tietysti virkaan kuuluu muitakin tehtäviä. Muttei tule unohtaa myöskään, että näin seurakunta on kutsunut paimenen, jolle voi yksityisesti tunnustaa synnit, ja ottaa vastaan synninpäästön, kuin sen ottaisi vastaan Jumalalta itseltään.
Luterilaisuuden piirissä ei ole asetettu mitään varsinaista pakkoa yksityisripillä käymiseen. “Ripittäytymisestä olemme aina opettaneet, että sen tulee olla vapaaehtoista,” kirjoittaa Luther Isossa Katekismuksessa. Enemmän on painotettu yksityisripin lahjaluonnetta. Jumala ei halua meidän olevan epävarmoja siitä, onko juuri tämä synti anteeksiannettu. Kun saa kuulla “kohdennetun” anteeksiannon sanan, voi olla varma.
Vaikka uskonpuhdistuksen ajan seurakunnissa korostettiin ripin vapaaehtoisuutta, oli kuitenkin normaalikäytäntönä se, että ehtoolliselle aikovat menivät ripittäytymään (lauantaina) ennen sunnuntaiaamun messua. Näin ripin lahja oli aktiivisessa käytössä. Vähä Katekismus olettaakin, että ihmiset ripittäytyvät säännöllisesti, eivätkä vain, kun sydämellä on jotain erityisen painavia rikkomuksia. Katekismuksen lyhyessä rippikaavassa annetaan seuraavia esimerkkejä tunnustettavista synneistä: epärehellisyys, toisten vihastuttaminen, tehtävien laiminlyöminen, hävyttömyys, riitely, huonon esimerkin näyttäminen, sopimattomat puheet, ylihinnan pyytäminen, kiroilu.
Avaimilla voidaan avaamisen lisäksi myös lukita. Yllä siteerasin Johanneksen kirjeestä kohtaa, joka puhuu syntien anteeksiannosta. Samassa yhteydessä mainitaan myös tilanne, jossa ei tunnustetakaan syntejä: Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä… Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet (Jumalan) valhettelijaksi, ja hänen sanansa ei ole meissä. (1. Joh. 1:8, 10). Mikäli ihminen ei suostu tunnustamaan rikkomustaan, eikä kadu ja pyydä anteeksi, silloin ei voida käyttää päästöavainta. Katumattomalle ei julisteta anteeksiantoa. Sitomisavainta seurakunnan nimissä käyttää lopulta pastori. Pastori ei myöskään jaa ehtoollista katumattomalle, sillä ehtoollisen voi nauttia myös kelvottomasti, tuomiokseen (1. Kor. 11:27–29).
Jeesus opettaa, että katumattoman syntisen kanssa (jos tämä ei ole kuullut seurakunnan vetoomuksia) tulee toimia kuin pakanan tai publikaanin suhteen (Matt. 18:15–18). Tämän kanssa ei siis aterioida eli vietetä ehtoollista. Samoin Paavali kehottaa toimimaan rikkomuksissaan pysyvän tapauksessa, uuden liiton pääsiäisaterialla, eli ehtoollisella: Peratkaa pois vanha hapatus, että teistä tulisi uusi taikina, niinkuin te olettekin happamattomat; sillä onhan meidän pääsiäislampaamme, Kristus, teurastettu. Viettäkäämme siis juhlaa, ei vanhassa hapatuksessa eikä ilkeyden ja pahuuden hapatuksessa, vaan puhtauden ja totuuden happamattomuudessa… minä kirjoitin teille, että jos joku, jota kutsutaan veljeksi, on huorintekijä tai ahne tai epäjumalanpalvelija tai pilkkaaja tai juomari tai anastaja, te ette seurustelisi ettekä söisikään semmoisen kanssa. (1. Kor. 5:7–8, 11). Seurustelu (oikeammin: olla läheisessä yhteydessä jonkun kanssa) ja syöminen tarkoittavat tässä juuri yhteistä ehtoollisen viettoa.
Synteihin sitomisen tarkoituksena on se, että kristitty tulisi katumukseen. Taivaassa iloitaan syntisestä, joka kääntyy (Luuk. 15:7). Vaikka yleisesti voidaan sanoa, että jokainen kristitty voi julistaa toinen toiselleen anteeksiantamuksen evankeliumia, on synteihin sidotun kohdalla kuitenkin toimittava seurakunnassa hyvän järjestyksen mukaan. Tällöin katumukseen tulleen kristityn kuuluu ripittäytyä seurakunnan pastorille. Pastori antaa synninpäästön ja laskee mainitun uskovan jälleen ehtoollisyhteyteen.
Kysymyksessä viitataan vielä kuolemansynteihin. On paikalleen selventää sitä, että Roomalaiskatolisen kirkon opin mukaan on todella tiettyjä syntejä, joihin lankeamista ei voi saada anteeksi ilman papin edessä ripittäytymistä. Luterilaisuuden piirissä puhutaan kyllä kuolemansynneistä, mutta eri merkityksessä. Kuolemansynti on ennen kaikkea sitä, ettei uskota Jeesukseen ja anteeksiantamukseen: “Uskoa sana varsinaisessa merkityksessä on usko, joka suostuu lupaukseen, ja juuri tästä uskosta Raamattu puhuu. Ja koska usko ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen ja sovittaa meidät Jumalan kanssa, meidät luetaan tämän uskon kautta Kristuksen tähden vanhurskaiksi ennen kuin me rakastamme tai täytämme lakia, vaikkakin rakkaus on ehdoton seuraus. Eihän tämä usko ole toimetonta tietoa, eikä se voi pysyä kuolemansynnin rinnalla, vaan se on Pyhän Hengen vaikutusta, joka vapauttaa meidät kuolemasta sekä rohkaisee ja tekee eläviksi kauhistuksen valtaan joutuneet sydämet.” (Ap. IV, 113–116)
Kristityllä on tietysti se vaara, että hän ryhtyy tietoisesti elämään synnissä ilman katumusta. Tällöin on saatetaan joutua eroon uskosta. Luterilainen tunnustus näkee, että kuningas Daavid oli menettänyt uskon ja Pyhän Hengen tehdessään aviorikoksen ja määrätessään Urian surmaamisen (SO, III, 3: 43–45). Mutta kun Herra lähetti profeetta Naatanin, Daavid tuli katumukseen, tunnusti syntinsä ja sai anteeksiannon (2. Sam. 12:1–6, 7, 13).
Jokainen kristitty lankeaa jatkuvasti. Kaikki synnit ovat vakavia. Mutta kun eletään uskossa anteeksiantoon, ollaan pelastuksen piirissä. Tähän kristilliseen elämään saamme runsaan avun ja voiman evankeliumista. Yksityinen synninpäästö on erityinen evankeliumin muoto. Siinä ripittäytyjä saa kuulla synninpäästön, joka ei mene ohi. Siksi on suuri etuoikeus käyttää yksityisen ripin lahjaa säännöllisesti.
Ks. myös
Miksi tarvitsen rippiä?
Kysymys: Paavali puhuu 2. Tessalonikalaiskirjeen 2. luvussa Antikristuksen (KR 38: ”laittoman”, UKR 91: ”vääryyden ihmisen”) saapumisesta. Hänen mukaansa laittomuuden salaisuus on jo kirjeen kirjoittamisaikana vaikuttamassa. On kuitenkin joku tai jokin, joka vielä pidättää Antikristuksen tuloa: ”jahka vain tulee tieltä poistetuksi se, joka nyt vielä pidättää” (2:7). Mikä se Antikristuksen pidättäjä on?
Vastaus: Asian selvittämisen tekee erikoiseksi se, että Paavalin lukijat kyllä tiesivät, mikä se on. Paavalihan sanoo: ”Ettekö muista, että minä, kun vielä olin teidän tykönänne, sanoin tämän teille?” (2:5). Hän ei siis katso tarpeelliseksi toistaa sitä enää kirjeessään, vaikka myöhemmille lukijoille ei asia ole ollenkaan selvä.
Hämmennystä on herättänyt sekin, että Paavali käyttää tästä pidättäjästä kahta eri kreikan kielen muotoa. Hän puhuu sekä asiasta, joka pidättää (tó katékhon) että persoonasta, joka pidättää (ho katékhoon). Sanoista ei siis voi päätellä, onko kyseessä asia vai henkilö, joka estää Antikristuksen tulemisen. Vai estävätkö molemmat?
Raamatuntutkijat ovat miettineet päänsä puhki, mikä tai kuka tämä pidättäjä voisi olla. Otan muutamia esimerkkejä.
Koska Paavali puhuu laittomuuden tulemisesta, on arveltu, että yhteiskunnallinen laki ja järjestys pitäisivät Antikristuksen loitolla. Jotkut selittäjät arvelevat Paavalin tarkoittaneet Rooman valtakunnan hyvää järjestystä ja oikeuslaitosta, jotka pitivät yllä laillisuutta. Jos näin olisi, silloinhan Antikristuksen olisi pitänyt tulla, kun Rooman oikeuslaitos kukistui. Jotkut tosin laajentavat tuon laillisuuden nykyaikaan ja sanovat sen estävän Antikristuksen tulemista. Nykyaikana ei kuitenkaan esim. Saksan oikeusjärjestelmä kyennyt estämään Hitlerin valtaannousua ainakin näennäisen laillisin keinoin. Tuntuisi oudolta, että Paavali tarkoittaisi pidättäjällä yhteiskunnan lakia.
Amerikkalaiset raamatunselittäjät (mm. Hal Lindsey) ovat mieltyneet tulkintaan, että tämä pidättäjä olisi Pyhä Henki. Lindseyn mukaan Pyhä Henki poistuu maailmasta samalla hetkellä, kun seurakunta temmataan taivaaseen. Tämän jälkeen alkaa hänen mukaansa ahdistuksen aika, jota Antikristus hallitsee. Tämä käsitys kaatuu siihen, ettei Raamattu opeta salaista ylöstempaamista. Olisi myös mahdoton ajatus, että Pyhä Henki poistuisi maailmasta ennen Kristuksen näkyvää paluuta. Silloinhan ei kukaan voisi enää pelastua Antikristuksen aikana. Kaiken lisäksi Raamattu selvästi opettaa uskovien olevan maailmassa myös Antikristuksen hallintokaudella (esim. Ilm. 13:7-10).
Itse kirjoitin (Kuin salaman leimahdus, 2007), että ”kysymys ’pidättäjästä’ puolestaan ratkeaa Tessalonikalaiskirjeen huolellisella lukemisella. Se, mikä pidättää Antikristuksen ilmaantumista, käy ilmi jakeesta 2:3: ’Älkää antako kenenkään johtaa itseänne harhaan. Ennen tuota (Kristuksen paluun) päivää näet tapahtuu uskosta luopuminen ja ilmaantuu itse laittomuus ihmishahmossa, kadotuksen lapsi’. Jumalan sanan tietoinen hylkääminen johtaa luopumiseen Jumalasta, Kristuksesta ja kristillisestä uskosta. Tämä maallistumiskehitys saavuttaa jossain kohdin rajan, jonka jälkeen persoonallisen, lihaksi tulleen Pahan on mahdollista saada valta maailmassa ja jopa ihmisten sydämessä (’Koko maailma ihmetteli petoa ja lähti seuraamaan sitä’, Ilm. 13:3)”.
Yhteenvetona totesin, että ”pidättäjänä on siis yksinkertaisesti Jumalan sana, sanan puhdas saarna ja sen uskolla vastaanottaminen. Kun niistä luovutaan, ovat portit sepposen selällään vaikka minkälaisille pedoille ja harhaopeille” (2007, 86).
Antikristuksen pidättäminen liittyy varmaankin siihen Saatanan kahlehtimiseen, josta puhutaan Ilmestyskirjan 20. luvun jakeissa 1-3. Kristuksen sovitustyö ja sen julistaminen rajoittavat Saatanan toimintamahdollisuuksia. Se on voitettu vihollinen, mutta koettaa yhä kuitenkin eksyttää jopa valittuja. Aikojen lopulla Saatana päästetään kuitenkin villitsemään kansoja. Tässä on kysymyksessä Antikristuksen valtaannousu ja Pahan voimien viimeinen yritys kukistaa Kristus ja Hänen Kirkkonsa.
Käyttämällä Jumalan sanaa ja Kristuksen nimeä voi seurakunta vastustaa pahan vaikutusta. Kerran tulee kuitenkin aika, jolloin ”hoippuvat merestä mereen, pohjoisesta itään; he samoavat etsien Herran sanaa, mutta eivät löydä” (Aamos 8:12). Tuolloin saa Antikristus vallan lyhyeksi ajaksi.
Ks. myös lopun ajat, antikristus
(Kuva LCMS)
Kahdeskymmenesensimmäinen osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Keitäs Kyrilloksia sitä olikaan? Millaisessa tilanteessa hän toimi piispana? Mitä voimme oppia varhaisen kirkon kasteteologiasta ja mitä kastettaville opetettiin kristillisestä elämästä? Miten ihmisestä tulee kristitty? Mitä Kyrillos ajatteli sanan ja kasteen suhteesta? Mitä ovat mystagogiset kirjoitukset? Mitä tuttuja jumalanpalveluksen liturgisia lauluja häneltä löytyy? Mikä on Lutherin katekismuksen yhteys Kyrillokseen? Ohjelmassa vieraana Harri Huovinen.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Ks. myös: Muistopäivä Kyrillos Jerusalemilainen
Kysymys: Kaveri meinas tarjota mulle ehtoollisen, mutta tarjolla olis ruisleipää, jossa on margariinia, metvurstia ja oltermanni-juustoa. Ehtoollisjuomaksi on mummon marjamehua. Kysymys olisi, että onko jumalanpilkkaa nauttia ehtoollinen tällaisella koostumuksella sen sijaan, että syödään öylätti ja kunnon punaviiniä? Toivon asiantuntevan ja perustellun vastauksen. Rakkain terveisin Nimim. Uskosta osallinen kulkija
Vastaus: Hyvä Uskosta osallinen kulkija, ystäväsi toiminnan taustalla on ehkä muutama olettamus, joita pitää pohtia. Hän saattaa ajatella, että ehtoollinen on luonteeltaan ”ilta-ateria” jonka tulisi muistuttaa mahdollisimman paljon tavanomaista ruokailuhetkeä. Hän saattaa myös olla siinä uskossa, että ehtoollisaineiden pitäisi olla enemmänkin tavanomaisia ruokatarvikkeita kuin erityisiä, vain tätä tarkoitusta varten tehtyjä aineita. Ehkä hän myös ajattelee, että ehtoollista tulisi nauttia kunkin omassa kodissa perheenjäsenten ja ystävien kanssa aivan koska ja miten sopivalta tuntuu.
Ystävälläsi saattaa olla romantisoitu käsitys siitä, millaista ehtoollisen vietto muinoin oli. Hän on erehtynyt kirkon historian ja myöskin Raamatun ohjeistuksen suhteen.
Ensinnäkin koskien ehtoollista tavanomaisena ateriana. Apostoli Paavali antaa 1. Korinttolaiskirjeen 11. luvussa paljonkin ohjeita ehtoollisen viettoa varten. Yksi näistä ohjeista on varoitus: ne, jotka syövät Herran ruumiin ja juovat hänen verensä ”erottamatta Herran ruumista ja verta muusta” syövät ja juovat itselleen tuomion. Tämä ”erottaminen” tarkoittaa sitä, että tehdään sekä ajatuksissa että käytännön toiminnassa selvä ero ehtoollisenvieton ja yleisesti aterioimisen välille. Korintin seurakunnassa Paavali nimenomaan paheksui niitä, jotka suhtautuivat Herran ateriaan kuin mihin tahansa juhlapöytään.
On muistettava, että Jeesus ei asettanut ehtoollista minkä tahansa iltapalan yhteydessä, vaan kyse oli juutalaiseen pääsiäisenviettoon liittyvästä ateriasta. Nämä ateriat olivat hyvin erityisiä ja niissä syödyt ruoat ja niiden viettotapa oli juutalaisuudessa hyvin tarkkaan säädelty. Kyse ei ollut vain tavanomaisesta ateriasta.
Varhaisilla kristityillä kyllä esiintyi ns. rakkauden aterioita, mutta nämä olivat ehtoollisesta erillinen, lähinnä meidän nyyttikestejämme muistuttava tilaisuus jossa seurakuntalaiset jakoivat ruokansa.
Toisekseen koskien ehtoollisella käytettäviä aineita. Herra asetti ehtoollisen vietettäväksi leipää ja viiniä käyttäen. Hän ei antanut lupaustaan koko heidän viettämäänsä ateriaa koskien, vaan kohdisti asetuksensa vain aivan tiettyyn osaan: leipään ja viiniin.
Ehtoollisleivän tulee olla leipää. Näsäviisaat voivat aina kysellä mikä on leivän teologinen määritelmä, mutta lopulta jokainen ymmärtää mitä leipä merkitsee. Raamattu ei suoraan määrää tuleeko leivän olla vehnästä leivottua vai käyvätkö muutkin viljat, tai saako sitä nostattaa hiivalla tai hapattamalla. Tässä asiassa kirkolla on vapaus. Läntisessä kristikunnassa on käytetty kohottamatonta, ohutta vehnäleipää, ja sen käyttäminen on kaikkein paras vaihtoehto. Se on myös ulkonaiselta olemukseltaan hyvin lähellä jo Jeesuksen aikana käytettyä matzo-leipää, eli ohutta, rapeaa vehnäleipästä jota syötiin juuri happamattoman leivän juhlassa.
Ehtoollisella juodaan viiniä. Sekä Matteus, Markus että Luukas kertovat Jeesuksen viitanneen maljaan ”viinipuun antina”. Kyse ei ole siis marjoista tai hedelmistä, vaan viiniköynnöksestä kerätystä juomasta. Raittiusaatteen myötä 1800-luvulla syntyi ajatus siitä, että kirkoissa pitäisi tarjota rypälemehua viinin sijasta. Tästä tuli tietyissä kiihkomielisissä piireissä niin suosittu ajatus, että koetettiin selittää että jopa Jeesuksenkin käyttämä viini oli oikeasti vain mehua, ja että juutalaiset eivät muutenkaan käyttäneet viiniä. Tämä ei kuitenkaan liene mahdollista. Keväällä vietetyn pääsiäisjuhlan aikaan ei ollut tuoreita rypäleitä joista olisi voitu kerätä mehua, ja ennen pastörointi-tekniikoita ei mehua olisi mitenkään voitu säilöä. Juutalaiset toki Vanhan testamentin opetuksen mukaisesti tiesivät juoppouden olevan paha asia, mutta se ei tarkoittanut etteivät he olisi käyttäneet mielellään alkoholipitoista viiniä. Muuten olisikin aika vaikea ymmärtää hovimestarin sanat Kaanaan häissä (Joh. 2) hyvästä viinistä joka olisi pitänyt tarjota ennen vieraiden juopumista, tai pilkkaajien väite helluntaina siitä, että apostolit kielillä puhuessaan olisivat olleet humalassa. Rabbien kielenkäytössä ”viinipuun anti” merkitsee nimenomaan käyttämällä alkoholipitoiseksi tehtyä viiniä, ja erityisesti suuressa pääsiäisjuhlassa pidettiin huoli siitä, että tarjolla oli hyvää viiniä. Kristityt välttävät juoppoutta, mutta arvostavat Jumalan lahjaa viinissä.
Kolmanneksi on kysymys ehtoollisen viettämisestä kotona, seurakunnan kokoontumisesta erillään. Jo mainitussa 1. Kor. 11:ssa Paavali puhuu ehtoollisen viettämisestä ”kokoontumisena” jossa seurakunta tulee yhteen. He tulevat hengellisesti ”yhdeksi ruumiiksi” koska he kaikki syövät samaa leipää ja juovat samasta maljasta. Joissain tilanteissa (sairauden, vankeuden tms. tähden) ehtoollinen voidaan jakaa myös yksityisesti, mutta tämä on sallittua vain kun yhteiseen kokoontumiseen osallistuminen ei onnistu.
Apostolien teoissa toki kerrotaan, että varhaiset kristityt kokoontuivat kodeissaan murtamaan leipää. Näin toimittiin, koska seurakunnilla ei ollut kirkkorakennuksia joissa oltaisiin voitu kokoontua. Yleensä vauraammat seurakuntalaiset avasivat oman kotinsa suuret huoneet isomman joukon jumalanpalvelukselle. Tänäänkin kodissa kokoontuminen ehtoollisen viettoon on sallittua – kunhan kyse on seurakunnan yhteisestä kokoontumisesta, ei kristityn perheen yksityisestä toiminnasta.
Ehtoollisen jakaa seurakunnan kutsuma paimen, pastori. Pastorit tekevät työtään ”Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoina” (1. Kor. 4:1) jotka Herran tahdon mukaisesti ”antavat heille [Jumalan palvelijoille] ajallaan heidän ruokaosansa.” (Luuk. 12:42) Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat toteavat: ”Kukaan ei saa julkisesti opettaa eikä jakaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsua.” (Augsburgin tunnustus XIV) Asianmukainen kutsu tarkoittaa seurakunnan palvelijaksi eli papiksi kutsumista.
Onko jumalanpilkkaa toimia toisin kuin Jeesuksen asetus ohjaa toimimaan? Toki näin tehdään yleensä enemmänkin tietämättömyydestä ja yli-innokkuudesta kuin mistään muusta syystä. Joskus syynä voi myös olla halu välttää seurakunnan yhteistä kokoontumista, pastorinviran halveksuminen tai oman hengellisen ylpeyden palveleminen. Ei ole vähäinen asia ottaa omiin käsiin sellaista pyhää asiaa, jonka toimittamista Jumala ei ole antanut tehtäväksi. Kuningas Saulin ensimmäinen lankeemus koitti kun hän otti asiakseen toimittaa Herralle uhrin, johon vain Samuel-profeetalla oli lupa.
Kysymyksessä kuvatun kaltainen toimitus ei ollut oikea ehtoollinen, eikä sellaiseen liity niitä lupauksia, jotka Kristuksen ruumiin ja veren sakramenttiin on talletettu. Jos tällaiseen virheeseen on langennut, saa sen Jumalalle tunnustaa ja Kristuksen armon tähden anteeksi uskoa. On ehdottomasti suositeltavaa käyttää ripin lahjaa omantunnon rauhan tähden, muuten tällaiset asiat voivat jäädä raskaiksi taakoiksi. Jokainen rikkonut saa oikean opetuksen ja syntien tunnustamisen kautta käydä Kristuksen palveltavaksi oikealla ehtoollisella, joka on meille ”syntien anteeksiantamus, elämä ja autuus.”
Ks. myös Voiko ehtoollista nauttia kotona?
(Kuva: LCMS)