Kysymys: Paavali kirjoittaa: ”… minä kannan Jeesuksen arvet ruumiissani” (Gal. 6:17). Mistähän arvista hän puhuu? Mahtaako liittyä 2. Kor. 11. lukuun, jossa Paavali puhuu kärsimyksistään ja 2. Kor. 12:7, jossa hän kertoo Saatanan enkelin rusikoivan häntä?
Vastaus: Paavali käyttää Gal. 6:17 kreikan sanaa stigma, joka tarkoittaa polttomerkkiä tai arpea. Sana tulee kreikan verbistä stidzoo, joka tarkoittaa pistämistä. Jotkut ovat arvelleet näiden stigmojen olleen samanlaisia, joita keskiajan pyhimysten väitetään saaneen. Esimerkiksi Fransiscus Assisilaisen kerrotaan saaneet käsiinsä Jeesuksen haavoja muistuttaneet merkit, jotka tihkuivat verta. Tätä kutsutaan stigmatisaatioksi. Paavalin kohdalla on kyllä yleensä oletettu, että kyseessä olivat arvet, jotka hän sai kohdattuaan väkivaltaa kristittynä. Mistä arvista tässä voisi olla kysymys?
Arpien on täytynyt syntyä tiettynä, rajattuna aikana. Koska ne ovat ”Jeesuksen arpia”, niiden on pitänyt syntyä sen jälkeen, kun Paavali kääntyi kristityksi Damaskon tiellä (n. 34 jKr.). Toisaalta hän ei puhu arvista, jotka ovat syntyneet vasta Galatalaiskirjeen kirjoittamisen jälkeen. Galatalaiskirje arvellaan kirjoitetuksi Efesoksessa 1. ja 2. Korinttilaiskirjeen välissä, noin vuosina 54 tai 55 jKr.
Missä arvet olisivat voineet syntyä? Kaikkein todennäköisimmältä vaikuttaa kivittäminen, jonka kohteeksi Paavali joutui ensimmäisellä lähetysmatkallaan (47-49 jKr.) Lystrassa. Siitä kerrotaan näin: ”Antiokiasta ja Ikonionista tuli kuitenkin juutalaisia, jotka taivuttivat kansan puolelleen. Paavalia kivitettiin, ja hänet raahattiin kaupungin ulkopuolelle, koska hänen luultiin kuolleen. Mutta kun opetuslapset kerääntyivät hänen ympärilleen, hän nousi maasta ja palasi kaupunkiin” (Ap. t. 14:19-20). Tämä väkivallanteko tapahtui kaiken lisäksi Lykaonin alueella Etelä-Galatiassa. Juuri samalle seudulle Paavali lähetti Galatalaiskirjeensä, jossa hän mainitsee ”Jeesuksen arvista”. Paavali mainitsee tämän kivittämisen myös vaivojen luettelossaan 2. Kor. 11:25.
Arpia Paavali saattoi saada myös Filippissä, missä viranomaiset ruoskittivat hänet ja Siilaksen toisella lähetysmatkalla (50-53 jKr.). Sananmukaisesti ”he iskivät monta iskua heihin” (Ap. t. 16:22). Lenskin mukaan tällaisessa ruoskimisessa ”iho rikkoontuu, veri vuotaa ulos ja tulehtuneet juomut peittävät koko selän”. Roomalaiseen ruoskaan saattoi olla kiinnitettynä nauloja ja metallin kappaleita, jotta vaurio olisi pahempaa. Ruoskiminen sopisi paremmin ”Jeesuksen arpien” alkuperäksi kuin kivittäminen, koska Vapahtajakin ruoskittiin.
Paavali kertoo saaneensa myös juutalaisilta viisi kertaa ”yhtä vaille 40” ruoskaniskua ja kolmesti hän oli saanut raippoja (2. Kor. 11.24-25). Näistä tapauksista ei kerrota muualla, mutta todennäköisesti ne sattuivat hänen lähetysmatkoillaan. Paavalin mukaan häntä ruoskittiin ”ylen määrin” (2. Kor. 11:23, myös 2. Kor. 6:5). Hän kertoo myös tulleensa pahoinpidellyksi (1. Kor. 4:11).
Paavali kertoo myös taistelleensa petoja vastaan Efesoksessa (1. Kor. 15:32). Yleensä ajatellaan, ettei tämä kuitenkaan tarkoita petoeläimiä areenalla vaan ilmaus on kuvaannollinen; vastustus ja mellakka (Ap. t. 19:23-40) tuntuivat ylivoimaisilta. Vastustajat käyttäytyivät petomaisesti.
Voisiko myös Paavalin puhe rusikoivasta Saatanan enkelistä olla myös arpien aiheuttaja. Tämä on toki mahdollista, mutta todennäköisesti kyseessä oli jokin sairaus, josta Paavali ei päässyt eroon. On ehdotettu esim. leinitautia, hermosärkyä, epilepsiaa, hysteriaa, depressiota, silmäsairautta, reumaa, puhevikaa, iskiasta ja kuumetautia. Tai sitten oli kyseessä jokin, joka kalvoi Paavalin mieltä niin kuin tikku kalvaa lihaa. Thurén pitää todennäköisimpänä ”piikkinä” sitä juutalaisten vastustajien joukkoa, joka kaikkialla hyökkäsi hänen julistustaan vastaan. Mikään edellä esitetyistä ei kuitenkaan aiheuttanut varsinaisia ruumiillisia arpia.
On siis pidettävä todennäköisimpänä arpien aiheuttajana kivittämistä ja/tai ruoskimisia. Paavali piti niitä ”Jeesuksen arpina”, jotka olivat samanlaisia kuin Vapahtajalle ja tulivat hänen osakseen siksi, että hän oli Kristuksessa.
Jeesushan sanoi: ”Ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin … Kaiken tämän ihmiset tekevät teille minun nimeni tähden, siksi etteivät tunne Häntä, joka on minut lähettänyt” (Joh. 15:21). Paavalin sanoin: ”Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani Hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta” (Kol. 1:24). Ja Pietarin sanoin: ”Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun Hänen kirkkautensa ilmestyy” (1. Piet. 4:13).
Ks. myös Ristin kantamisesta
Kirkot muutoksen tilassa – ideologisia konflikteja ja suuria kehityslinjoja. Iustitia 38. Toim. Santeri Marjokorpi. Suomen teologinen instituutti: Helsinki 2020.
Suomen teologinen instituutti (STI) julkaisi hiljattain mielenkiintoisen aikakauskirjan Iustitia -sarjassaan. Kirja koostuu yhdeksästä artikkelista, jotka analysoivat mennyttä, tämän hetkistä ja tulevaa maailmanmenoa. Kirjan toimittaja STI:n pääsihteeri Santeri Marjokorpi toteaa esipuheessaan kirjasta seuraavasti: ”Uusin Iustitia 38 tutkii kirkoissa, teologiassa ja yhteiskunnissa tapahtuvia muutoksia ja länsimaisiin kirkkoihin vaikuttavia trendejä”.
Kirjan artikkeleista kolme käsittelee muutosta länsimaisissa kirkoissa. Professori Kaarlo Arffman kysyy mitä kuuluu Saksan luterilaisuudelle tällä hetkellä ja kartoittaa syitä evankelisen kirkon kuihtumiseen. Ruotsalainen emerituskirkkoherra Anders Brogren tutustuttaa lukijan Ruotsin kirkon viimeisen parin sadan vuoden kehityskulkuun piispallisesta järjestelmästä poliittiseen järjestelmään. Professori Kati Tervo-Niemelä selvittää artikkelissaan sitä, ketkä ovat olleet Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa muutoksen tienraivaajina ja tukijoina, sekä ketkä ovat toimineet säilyttäjinä kirkon liberalisoitumisen keskellä.
Kirjan kolmessa seuraavassa artikkelissa liikutaan enemmän yhteiskunnan tasolla. Dosentti Timo Eskola analysoi artikkelissaan länsimaissa tapahtunutta aatehistoriallista muutosta yhtenäiskulttuurista jälkikristilliseen aikaan, liittyen etenkin seksuaaliseen vallankumoukseen. Professori Tapio Puolimatka jatkaa samalla linjalla keskittyen erityisesti sukupuoli-ideologiaan ja sen maailmakatsomuksellisiin taustaoletuksiin. Näiden välissä Marjokorpi luo katsauksen tämän hetken yhden myydyimmistä kirjailijoista Yoel Noah Hararin ajatteluun ihmiskunnan tulevaisuudesta ja erityisesti transhumanismista.
Kirjan kolme viimeistä artikkelia ovat enemmän omia itsenäisiä aiheitaan, vaikka niistä ensimmäinen Veritas forumin koordinaattorin Miikka Niirasen artikkeli kaupungistumisen haasteista kirkoille, voisikin nähdä olevan jotenkin yhteydessä lähetysteologi Jukka Kääriäisen artikkeliin Aasian lähetyksestä ja erityisesti kiinankielisestä lähetyksestä. Kirjan täydentää dosentti Markku Ruotsilan artikkeli Yhdysvaltain kulttuurisodista erityisesti Donald Trumpin aikakaudella.
Kirja antaa lukijalleen monenlaista pähkäiltävää. En itse esimerkiksi ollut perehtynyt juuri lainkaan transhumanismiin, josta Marjokorpi osaltaan kirjoittaa artikkelissaan, ja uutta pohdittavaa sain myös posthumanismista, josta Eskola kirjoittaa. Toisaalta, vaikka tiesin koko joukon asioita humanismista, jälkikristillisestä/postpostmodernista ajasta ja sukupuoli-ideologiasta, sain uusia ajatuksia ja oivalluksia Eskolan, Marjokorven ja Puolimatkan erittäin mielenkiintoisista artikkeleista. Historiasta kiinnostuneelle ja siitä oppia haluavalle ainakin Brogrenin, Ruotsilan ja Tervo-Niemelän artikkelit ovat kiintoisaa luettavaa. Kaikki nämä artikkelit pistävät, vaikkakin omalla tavallaan, pyörittelemään surullisena silmiään siitä, miten ihmisten keskuudessa on kaikki mahdollista ja miten ihminen voi olla sokea monelle asialle näiden tapahtuessa, vaikka jälkikäteen onkin kohtuullisen helppo todeta, miten kaikki on tapahtunut. Nostona tästä: Kenellekään ei liene tulleen yllätyksenä, mistä liikkeistä (esim. hiljaisuuden ystävät, taize, herännäisyys) Tervo-Niemelän mukaan ovat yleisimmin olleet Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa muutoksen tienraivaajat ja tukijat. Tutkimus myös osoittaa, että kirkon naisistuminen usein kiihdyttää liberalisoitumista ja naiset useammin ajavat sitä. Uutta tässä on vain se, että nyt tästä kehityskulusta on olemassa jo tutkimustakin.
Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti Eskolan, Marjokorven ja Puolimatkan artikkelit, jotka myös täydentävät toisiaan. Näistä artikkeleista voi oppia paljon siitä, miten syntinen ihminen voi vääntää kaiken kieroon. Yhtenä silmiin pistävänä asiana nostan esiin ajatuksen, joka nousee kaikista näistä kolmesta artikkelista: Jos Jumala tai usko Jumalaan/Luojaan menetetään, menetetään paljon. Oli sitten kyse humanismista, posthumanismista, transhumanismista tai ihan mistä tahansa ideologiasta. Silloin katoaa pohja kaikelta objektiiviselta mitä tulee etenkin moraaliin ja ihmisyyteen. Ei ole mitään keinoa määritellä totuutta ja valhetta, oikeaa ja väärää. Eskola kirjoittaa osuvasti: ”Aivan ensimmäinen lähtökohta koskee maailmankuvaa. Absoluutin [tai Jumalan] kieltävä filosofia ajautuu ongelmiin, joita se ei kykene ratkaisemaan. Se johtaa tiedon määritelmien romahtamiseen ja lopulta jopa posthumanismiin, ihmisyyden kieltämiseen. Luomistyö tarjoaa sen sijaan absoluutin, ja tämä on kristinuskon keskeisin viesti tälle ajalle – suoraan Raamatun alkulehdiltä.” (s. 119) Säväyttävää oli myös Suomen lääketieteen kenties johtavan asiantuntijan, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen, sekä Eskolan että Puolimatkan mukaan tarkoituksenhakuinen ihmismielten manipulointi kohti uusia sukupuoli-ideologisia arvoja kieltä muokkaamalla. Näinkö pitkällä jo Suomessakin ollaan? Maailmalla on ikävä kyllä tapahtunut jo monenlaista ja näistä kolmesta artikkelista saa maistiaisia tästäkin.
Kirjan suurin heikkous on se, että se ei juurikaan tarjoa ratkaisuja esittämiinsä ongelmiin. Sanon näin siitäkin huolimatta, että kirjan itseymmärrys on olla analyysiä ajankohtaisista trendeistä ja yhteiskunnallisista muutoksista. Joitakin ratkaisuehdotuksia tottakai löytyy, mutta ne ovat vähemmistössä, eikä suurin osa ehdotuksista tarjoa Jumalaan ja Jumalan sanaan turvautumisen tärkeyden korostamisen lisäksi paljoakaan. Haluan kiittää STI:tä jälleen hyvästä ja ehdottomasti lukemisen arvoisesta kirjasta. Jäin kuitenkin kaipaamaan askelmerkkejä eteenpäin ja konkretiaa tehdyistä johtopäätöksistä.
Jätän tämän kirja-arvion lukijoille yhden ajatuksen muhimaan: Kovin moni on viime vuosina puhunut, että kunpa olisi aidosti moniääninen kirkko, jossa kaikki saisivat tilaa olla omine näkemyksineen. En mene nyt siihen, miten ongelmallista tämä on teologisesti, vaan tyydyn lainaamaan Eskolaa, tämän esiteltyä kehityskulkua postmodernin moraaliohjelman taustalla: ”Tähän tapaan syntyi kirjava antimoderni moraaliohjelma, joka on kaukana moniarvoisuudesta, suvaitsevaisuudesta ja pehmeästä arvoliberalismista. Mainitut toimijat eivät nimittäin enää salli moniarvoista yhteiskuntaa. Heidän näkemystään voi kutsua arvoradikalismiksi. Toiminnan tavoitteena on kiistää kilpailevien näkemysten oikeutus, tehdä ne yhteiskunnallisesti paheksuttaviksi, marginalisoida ne ja lopulta – mikäli mahdollista – kriminalisoida ne.” (s. 95) Aidosti moniääninen kirkko, kaikessa outoudessaankaan, ei siis ole käytännössä mahdollinen. Samat toimijat, joista Eskola puhuu, eivät sitä tule sallimaan. Mitä yhteiskunta edellä, sitä kansankirkko perässä. Analyysi on, mutta riittääkö se?
Kysymys: Herran pelko on viisauden alku. Tätä lausetta, joka löytyy mm. Jobin kirjasta ja sananlaskuista, käytettiin kirkollisessa keskustelussa ennen paljon. Nykyisin puhutaan vain rakkaudesta ja armosta. Pelko sana saa nykykielessä mielestäni Jumalaan liitettynä vääränlaisia tuntemuksia. Pitäisikö Jumalan pelko avata tarkemmin nykyajan ihmisille?
Vastaus: Tärkeä kysymys ja aihe. Ihmisillä riittää erilaisia pelkoja. Ne voivat liittyä vaikkapa esiintymiseen, kipuun, häpeään ja kuolemaan. Jatkuvasti törmäämme erilaisiin fobioihin. Pelko voi suojata meitä, mutta saadessaan yliotteen se voi tulla myös kahleeksi. Jumalan pelko ei ole yksi pelonaihe muiden jatkoksi. Itse asiassa Jumala vaatii, että pelkäämme häntä yli kaiken. Jumala on pyhä majesteetti, kuluttava tuli syntiselle ihmiselle. Herran pelko on todella kantava teema Raamatussa. Se on lähtökohta: Herran pelko on viisauden alku, hyvä ymmärrys kaikille, jotka sitä noudattavat (Ps.111:10). Se on päätepiste ja yhteenveto: Loppusana kaikesta, mitä on kuultu, on tämä: Pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä, sillä niin tulee jokaisen ihmisen tehdä (Saarn. 12:13). Ei ole kyse vain siitä, että Vanhassa testamentissa käsketään pelkäämään Jumalaa vaan Jeesus itse opettaa näin: ”Älkääkä peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin (Matt. 10:28).
Mitä sitten Jumalan pelko tarkoittaa? Heprean sanalla pelätä yare’ on kahdenlainen merkitys. Yhtäältä se tarkoittaa pelontäyteistä kauhua. Pelkoa sanan pelkomerkityksessä. Toisaalta pelko merkitsee syvää kunnioitusta, johon liittyy arkuus. Katekismuksessa tämä sama asia ilmaistaan ensimmäisen käskyn selityksessä siten, että pelko ja rakkaus kuuluvat yhteen: ”Meidän tulee yli kaiken pelätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua yksin häneen.”
Me emme pelkää emmekä palvele Jumalaa orjan lailla rangaistuksen uhan alla. Tällainen pelko olisi kahlehtivaa ja johtaisi lopulta kapinaan. Me pelkäämme pyhää Jumalaa, koska me rakastamme ja kunnioitamme majesteetillista Isäämme. Me pelkäämme, koska Jumalan lapsina kunnioitamme Isäämme. Rakkauden olemukseenhan sisältyy mitä syvin toisen kunnioitus. Ei ole rakkautta ilman kunnioitusta. Tästä pyhästä pelosta Heprealaiskirje kirjoittaa: ”Olkaamme sen vuoksi kiitollisia, kiittäkäämme Jumalaa ja palvelkaamme häntä hänen tahtonsa mukaisesti, kunnioituksen ja pyhän pelon tuntein” (Hep.12:28).
Ihmeellisin asia on, että kun pelkäämme Jumalaa, meidän ei tarvitse pelätä ihmisiä, perkelettä eikä maailmaa. Pelätessämme Jumalaa, me kuulemme häneltä suurimman lohdutuksen: ”Älä pelkää, minä olen sinut lunastanut, minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun” (Jes.43:1).
Kahdeskymmeneskahdeksas osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Mitä ajatella Jordan Petersonista? Miksi Peterson nousi pinnalle? Miten hän katsoo maailmaa ja mitä siitä pitäisi ajatella? Peterson pragmaatikkona ja merkityksen etsijänä. Mikä on Petersonin suhde kristinuskoon? Peterson psykologisena Raamatun tulkitsijana. Vieraana Joni Ahonen.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
12 Elämänohjetta: Käsikirja kaaosta vastaan –Jordan B. Peterson
Täällä voi tutustua Petersonin haastatteluun, johon lisätty suomenkieliset tekstit.
Kysymys: Olen siinä ymmärryksessä, että Jumala kutsuessaan ihmistä ei pakota häntä mihinkään vaan kunnioittaa myös ihmisen vastausta ”ei”. Näin esimerkiksi jos Jumala kehottaa ihmistä tunnustamaan syntinsä tai seuraamaan Jeesusta. Samoin olen ajatellut, että jos Jumala kehottaa johonkin konkreettiseen tekoon kuten kertomaan lähimmäiselle Jeesuksesta, hän kunnioittaa silloinkin ihmisen vastausta ”ei”, jos ihminen siihen lopputulokseen tulee. Kuitenkin en keksi tälle ajattelutavalle raamatullista perustaa ja mieleeni tulee Mooses jonka ”ei” vastausta Jumala ei hyväksynyt, vaan lähetti Mooseksen kuitenkin viemään kansansa pois Egyptistä. Sama tapahtui profeetta Joonalle. Onko ajatukseni siis vastoin kristinoppia ja mitä Raamattu tästä oikeastaan sanoo?
Vastaus:
Teologiassa voidaan tehdä erotus Jumalan ”ilmoitetun tahdon” ja ”salatun tahdon” välille. Salattu tahto tarkoittaa sitä Jumalan kaikkivaltiuteen perustuvaa johdatusta ja maailman ohjaamista, jossa hän omalla päätöksellään johtaa kaiken tapahtumaan niin, että se palvelee hänen tahtoaan. Tätä kutsutaan ”salatuksi tahdoksi”, koska Raamattu ei tarkalleen paljasta mikä Jumalan tahto näissä asioissa on. Kristitty saa luottaa siihen, että Jumala on oikeudenmukainen ja hyvä, mutta hänen päätöksensä ei ole näissä asioissa meille ilmoitettu. ”Ilmoitettu tahto” tarkoittaa sitä, minkä Jumala palvelijoidensa profeettojen ja apostolien, ja ennen muuta Poikansa kautta paljastaa ihmiskunnalle. Tämä tahto välitetään meille selvästi Raamatussa. Tämä ilmoitettu tahto kutsuu katumukseen ja ohjaa uskomaan evankeliumin, se myös ohjaa ihmistä palvelemaan Jumalaa palvelemalla lähimmäistään.
Jumalan ”salattu tahto” on asia, jonka hän suvereenisti toteuttaa, riippumatta ihmisen suostumuksesta tai vastustuksesta. ”Ilmoitetun tahdon” asioissa Jumala kuitenkin kutsuu ihmistä palvelemaan hän tahtoaan. Jumala myös suostuu vastustettavaksi, jopa hylättäväksi ilmoitetun tahdon asioissa. Hän kutsuu parannukseen, mutta kaikki eivät tee parannusta. Hän kutsuu kuulemaan evankeliumia, ja kuitenkaan kaikki eivät kuule. Jumalan Pojan nöyryyden syvyys näkyy siinä, että hän sallii ihmisille hänen hylkäämisensä. Hän ei käytä majesteettista voimaansa pakottaakseen ihmisiä uskoon ja kuuliaisuuteen, vaan kutsuu sanan saarnan kautta. Tässä mielessä voidaan sanoa että Jumala ”kunnioittaa” ihmisen kielteistäkin vastausta, eli hän ei väkivalloin tee kenestäkään uskovaa.
Tällainen Jumalan syntistä ihmistä kohtaan osoittama ”kunnioittaminen” on enemmänkin kärsivällisyyttä kuin synnille jonkinlaisen itsemääräämisoikeuden myöntämistä. Jumala antaa aikaa ihmiselle katua ja tehdä parannus. Hänen ”kunnioituksena” ei kuitenkaan tarkoita, että Jumala antaisi syntiselle ihmiselle luvan ja oikeuden toimia miten tahtoo. Kun Herramme julisti: ”Katukaa ja tehkää parannus!” ei tämä ollut pelkkä neuvo, ehdotus tai toive, vaan näillä sanoilla on koko Jumalan arvovalta takanaan. Vaikka Jumala ei tässä ajassa pakotakaan ihmistä kuulemaan, Raamattu silti selvästi opettaa, että ihmisen tulee kuulla ja uskoa evankeliumi Jeesuksesta, koska ainoastaan sillä tavalla hän voi saada syntinsä anteeksi. Näin on myös kristittyjen hyvien tekojen laita. Jeesus ei suosittele opetuslapsilleen ristin kantamista, vaan sanoo suoraan: kuka tahtoo olla minun opetuslapseni, sen on otettava ristinsä ja kuljettava minun jäljissäni. Kristitty ei voi suhtautua Jumalan sanaan muuten kuin hänen oman Herransa käskynä, jota hänen tulee noudattaa.
Tällöin on kuitenkin käsitettävä mitä Jumala todella käskee meitä tekemään kussakin tilanteessa. Esimerkiksi evankeliumin levittämisestä Jeesus on antanut yleisen käskyn: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” Tätä käskyä kirkko ei voi hylätä – tai muuten se lakkaa olemasta kirkko. Yksittäinen kristitty ei kuitenkaan lähetyskäskyn tähden tule velvoitetuksi esim. todistamaan Jeesuksesta jokaiselle kadulla kohtaamalleen ihmiselle. Jumalan sana usein antaa yleisen tehtävän, mutta hän jättää ihmisen omalle ymmärrykselle ja tahdolle tilaa etsiä – rukoillen ja hänen apuaan pyytäen – tietä eteenpäin käskyn toteuttamisessa.
Kristityt välttämättä myös lankeavat ja epäonnistuvat Jumalan tahdon toteuttamisessa. Synti läpäisee myös koko elämämme kristittyinä ja Jumalan palvelijoina. Paavalin sanat ovat lohduttavat: ”Tällaisena kuin olen, minä kuitenkin palvelen Herraa.” Jos arkuuden, laiskuuden tai muun syyn tähden jättää kertomatta lähimmäiselle Jeesuksesta silloinkin kun tilaisuus siihen tarjoutuisi, saa kristitty tämän haluttomuutensa tunnistaa ja tunnustaa syntinä Jumalalle, ja luottaa siihen että Kristuksen armo peittää myös hänen palvelijoidensa heikkouden ja rakkaudettomuuden.
Millainen on hyvä ihminen? Tällaiseen kysymykseen olisi antiikin aikana varmastikin vastattu puhumalla hyveistä. Kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa hyveellä (kreik. aretee, lat. virtus) tarkoitettiin tavoiteltavaa ominaisuutta tai luonteenpiirrettä. Hyveelliseksi tulemisen nähtiin tapahtuvan määrätietoisen harjaantumisen kautta. Uudessa testamentissa sana hyve (KR38: avu) esiintyy muutaman kerran. Mutta itse asiasta puhutaan lukuisia kertoja, erityisesti kirjeiden hyveluetteloissa.
Antiikin aikana opiskelu oli pitkälti “työssä oppimista”. Käytännön ammatti opittiin katsomalla, miten mestari valmisti astian tai kengän, ja tekemällä sama perässä. Kalastusta opittiin muiden kalastajien matkassa, maanviljelyä farmarin kanssa aherrettaessa. Hiljalleen harjaannuttiin ammattilaisiksi. Tämä oppimisen malli on tietysti jatkunut läpi vuosisatojen. Näin on opittu kunkin ammatin erityistaidot, käytännölliset hyveet.
Samalla oppisopimus-idealla toimivat myös erilaiset akateemiset oppineet. Kuulun filosofin ympärille kerääntyi “työssä oppijoiden” joukko, joka harjaantui ajattelun taidoissa ja filosofisissa hyveissä. Oppilaat eivät vain teoretisoineet, vaan olivat kasvamassa opettajansa kaltaisiksi elämän taidon ammattilaisiksi. He olivat kehittämässä ymmärrystään ja moraalisia lihaksiaan. Niinpä filosofien koulut olivat oppimisyhteisöjä.
Myös juutalaisuuden keskuudessa edellä kuvattu oppimisen malli oli vallitseva. Paitsi käytännön ammateissa, myös rabbien opetuslapseuskouluissa kyse oli tekemällä oppimisesta. Opettaja oli oppimestari, jonka jäljissä harjaannuttiin Tooran mukaisessa elämässä. Yhteisen elämän synnyttämien keskustelujen, pohdintojen, uusien tilanteiden ja lukemattomien pienten oikeiden tekojen myötä oikeat toimintamallit painuivat “lihasmuistiin”. Hyveistä tuli osa oppilaan ominaisuuksia.
Paavali johdatti perustamiaan seurakuntia hyveelliseen kristilliseen elämään saman oppimisen mallin avulla: “veljet, kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu (kreik. aretee) ja jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa; mitä myös olette oppineet ja saaneet ja minulta kuulleet ja minussa nähneet, sitä tehkää” (Fil. 4:8–9). Filippin jumalanpalvelusseurakunnan piti kasvaa kristillisissä hyveissä. Tässä heidän mallinaan ja esikuvanaan oli Paavali, joka itse oli heidän keskuudessaan elänyt; opettanut sanoin ja omalla esimerkillään. Haarjantuminen vaati kuitenkin ajattelua, järkeilyä; ettei pelkästään tyydyttäisi toimimaan, kuten pakanat ympärillä elivät. Kristillinen usko kutsuu vetämään oikeat johtopäätökset myös kristillistä elämää ajatellen. Ilman mielen muutosta vaikutukset elämässä voivat olla heikot. On hartaasti katsottava sitä Kristusta, jota seurakunnassa julistetaan. Hänet saadaan ottaa vastaan anteeksiannoksi ja elämäksi. Mutta sitten on myös ajateltava läpi se, millaista elämää kristillinen identiteetti ohjaa arjessa elämään.
Paavalin kirjeissä on runsaasti kehotuksia uudistua mieleltä ja ajatella kristillisen uskon vaikutus arjen elämään (Room. 12:2, Ef. 4:23, Fil. 2:5). Samoin Paavali ja muutkin epistoloiden kirjoittajat antavat tavan takaa luetteloita kristillisistä hyveistä. Tuttuja ovat Hengen hedelmien luettelo (Gal. 5:22) ja rakkauden ylistys (1. Kor. 13:4–7). Näissä apostoli kuvaa ominaisuuksia, joissa kristittyjen tulisi harjaantua. Vastaavia listoja löytyy enemmänkin (esim. Kol. 3:12–14, 2. Piet. 1:5–7).
Antiikin aikana hyveitä nähtiin olevan useita, mutta keskeisimpänä esiin nosteettin neljä kardinaalihyvettä: ymmärtäväisyys, rohkeus, oikeamielisyys ja itsehillintä. Nämä neljä ovat olleet tärkeitä hyveitä myös kirkon eettisessä opetuksessa halki vuosisatojen. Sopivathan ne moniin Raamatun kohtiin: Jeesus kertoo vertauksen ymmärtäväisistä ja ymmärtämättömistä neitseistä (Matt. 25:1–13); Raamattu toistaa rohkaisevaa kehotusta “älä pelkää”; aivan keskeinen on kysymys, miten olla oikeamielinen eli vanhurskas; usein Raamattu puhuu itsensä hillitsemisestä ja raittiudesta, niin että kristitty kykenee arvioimaan, mikä on oikein ja sopivaa (1. Kor. 15:34, Jaak. 1:26, 3:2). Mainitun neljän päähyveen lisäksi kristillinen kirkko nosti esiin kolme teologista hyvettä: usko, toivo ja rakkaus (lat. caritas).
Luterilainen uskonpuhdistus otti kantaa kirkon opetukseen hyveistä. Erityisen painokkaasti tehtiin erottelu kahdenlaisen kelvollisuuden välillä: Jumalan edessä ihminen ei tule kelvolliseksi hyveitä harjoittamalla, vaan ainoastaan uskolla. Ja tässä usko ei ole luettava hyveeksi eli jonkinlaiseksi teoksi: “Usko ei vanhurskauta sillä perusteella, että se on erityisen hyvä teko tai ihana hyve, vaan siksi että se tarttuu pyhän evankeliumin lupaukseen ja siten ottaa omakseen Kristuksen ansion. Kristuksen ansio täytyy näet uskolla saada meidän omaksemme, jos kerran meidän on määrä sen varassa tulla vanhurskaiksi.” (FC, SD, 3, 13) Ihmisten edessä sen sijaan tuli toimia hyveellisesti ja kasvaa kristillisissä hyveissä: “Mutta Pyhä Henki, joka asuu uskoon tulleissa valituissa kuin ainakin omassa temppelissään, ei pysy heissä joutilaana, vaan taivuttaa Jumalan lapsia tottelemaan Jumalan käskyä. Siksi eivät uskovatkaan saa jäädä joutilaiksi, saati sitten vastustaa Jumalan Henkeä, vaan heidän tulee pyrkiä edistymään kaikissa kristillisissä hyveissä, joita ovat jumalisuus, vaatimattomuus, kohtuullisuus, kärsivällisyys ja veljellinen rakkaus.” (FC, SD, 11, 73)
Ks. myös hyvät teot
Kysymys: Kysyn jumalallisesta passiivista. Erottaako Raamatun passiiveista, mikä on tavallinen ja mikä jumalallinen passiivi? Vai onko tulkintakysymys sanotaanko passiivia jumalalliseksi kun lukija niin haluaa tai tavalliseksi passiiviksi jos niin haluaa? Erottaako kreikan kielestä, kummasta on kyse?
Kiitos hyvästä kysymyksestä! Lähden vastauksessani melko kaukaa, jotta pääsemme selville perusteista.
Raamatun mukaan nimi paljastaa kantajansa olemuksen. Nimi ikään kuin kantaa mukanaan kantajaansa silloinkin, kun kantaja ei ole aistittavalla tavalla läsnä. Tähän liittyy Raamatun tapa, että ihmisille annetaan nimiä, jotka kuvaavat heidän olemustaan, esimerkiksi Eesau, “karvainen”, ja Jaakob, “kantapää/hän pettää” (1. Moos. 25:25–26). Koska nimi kertoo kantajastaan, Jumala antaa pelastushistorian taitekohdissa uuden nimen niille, jotka Hän pelastaa ja ottaa omikseen (Jes. 62:2, 65:15; Ilm. 2:17). Tästä ovat esimerkkeinä Abram, “korkea isä” -> Abraham, “kansojen pauhun isä” (1. Moos. 17:5), Sarai -> Saara “ruhtinatar” (1. Moos. 17:15), Jaakob “kantapää/pettäjä” -> Israel “Jumala taistelee” (1. Moos. 32:28) ja Simeon “kuultu” -> Keefas/Pietari “kallio” (Joh. 1:42). Herran tienraavaja (Luuk. 1:13) ja Herra itse (Matt. 1:21; Luuk. 1:31) saivat juuri sen nimen, jonka Herra oli määrännyt. Jumala kutsuu omansa nimeltä (Jes. 43:1; Joh. 10:3) mutta pyyhkii pois vihollistensa nimen taivaan alta (5. Moos. 9:14) ja elämän kirjasta (2. Moos. 32:33, vrt. Ilm. 20:15).
Kun Raamattu suhtautuu jo ihmisen nimeen näin vakavasti, kuinka paljon enemmän Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, joka sisältää kaiken sen, mitä Jumala on ja tekee! “Jumala, niin kuin Sinun nimesi, niin ulottuu Sinun ylistyksesi maan ääriin saakka.” (Ps. 48:11) Siksi ihminen ei voi osoittaa Jumalalle suurempaa kunnioitusta kuin että hän pelkää, rakastaa, huutaa avuksi ja ylistää Jumalan nimeä ja puhuu siitä lähimmäisilleen totta. Vastaavasti ihminen ei voi tehdä suurempaa syntiä kuin että hän suhtautuu Jumalan nimeen välinpitämättömästi tai kevytmielisesti, ei rukoile Häntä, puhuu Hänestä epätosia tai suorastaan pilkkaa Häntä. Toinen käsky kuuluu: “Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka Hänen nimensä turhaan lausuu.” (2. Moos. 20:7; 5. Moos. 5:11)
Juutalaiset olivat Vanhan testamentin viimeisten kirjoitusten aikoihin alkaneet tulkita tätä käskyä niin, että he kävivät varovaisiksi lausumaan ääneen Jumalan nimeä “Jahve”, “Hän, joka on/tulee/toimii”. Tämän nimen sijasta alettiin käyttää nimitystä “Adonaj”, “Minun Herrani”. Ei haluttu lausua Jumalan kaikkeinpyhintä nimeä kevytmielisesti eikä turhaan. Jo Mooses käyttää jumalanpilkkaustapausta koskevassa selostuksessa Jumalan nimen pyhyyttä korostaakseen Jumalasta muutaman kerran pelkästään nimitystä “haššem”, “Nimi” (3. Moos. 24:11, 16), ja Vanhan testamentin nuorimpiin kirjoihin kuuluvassa Esterin kirjassa Jumalan nimeä ei mainita lainkaan. Vanhan ja Uuden testamentin välisenä aikana kävi tavalliseksi käyttää sanojen “Jahve”, “Adonaj” tai “Elohim” eli “Jumala” sijaan kiertoilmaisuja. Esimerkiksi 100-luvulla eKr. kirjoitetussa ensimmäisessä Makkabilaiskirjassa “taivas” on usein Jumalan kiertoilmaisu (1. Makk. 3:19, 50, 60 ym.). Me tunnemme saman ilmiön Uudesta testamentista, jossa Jeesus puhuu Matteuksen evankeliumin mukaan “taivasten”, siis taivaissa asuvan eli Jumalan, “valtakunnasta”.
Tähän ajatusmaailmaan kuuluu myös jumalallinen passiivi. Passiivi on verbimuoto, jossa tekijää ei kerrota: “Talo rakennettiin.” Ei kerrota, kuka talon rakensi. Usein puhuja ja kuulijat kuitenkin saattavat tietää, kuka talon on tehnyt, mutta sitä ei ilmaista. Raamatuntutkijat puhuvat jumalallisesta passiivista (latinaksi passivum divinum) silloin, kun Raamatussa käytetään passiivia, jonka takaa löytyy Jumala. Jumalallista passiivia käytetään, koska pelätään toistella tai hokea Jumalan pyhää nimeä. Jeesuksen aikaan juutalaiset kuulijat kyllä yleensä tunnistivat, että Jeesus puhui Jumalasta, vaikka käytti passiivia. Kielellisesti jumalallinen passiivi ei eroa kreikaksi, arameaksi tai hepreaksi mitenkään tavallisesta passiivista. Asiayhteys kuitenkin paljastaa puhujan tai kirjoittajan tarkoittavan Jumalaa. Monet kohdat ovat aivan selviä, niin että Raamatun ilmaisuun tottunut raamatunlukija tunnistaa sen suomenkielisestäkin käännöstekstistä. Tässä muutamia esimerkkejä tutusta vuorisaarnasta:
“Te olette kuulleet sanotuksi vanhoille: ‘Älä tapa’ … Te olette kuulleet sanotuksi: ‘Älä tee huorin’ … On sanottu: ‘Joka hylkää vaimonsa, antakoon hänelle erokirjan.’” (Matt. 5:21, 27, 31) Jeesus tarkoittaa, että Herra on Mooseksen kautta sanonut näin.
“Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.” (Matt. 7:1–2) Jumala on tässä tietysti se, joka tuomitsee ja mittaa meille takaisin tuomiopäivänä.
“Anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen anova saa, ja etsivät löytää, ja kolkuttavalle avataan.” (Matt. 7:7–8) Jeesus puhuu rukouksen kuulemisesta eikä mistä tahansa inhimillisestä pyytelystä. Joka anoo epäjumalalta, etsii väärästä paikasta ja kolkuttaa väärässä osoitteessa, ei saa mitään. Mutta taivaan Jumala antaa anovalle, antaa etsivän löytää Hänet ja avaa kolkuttavalle.
Yllä olevat esimerkit ovat täysin selviä. Niissä on kyse jumalallisesta passivista. Sen lisäksi on olemassa kohtia, joista voi keskustella, onko kyseessä jumalallinen passiivi vai tavallinen passiivi. Joissain raamatunkohdissa tällainen keskustelu voi kylläkin olla hedelmätöntä. Esimerkiksi lauseessa: “joka uskoo ja kastetaan, pelastuu” (Mark. 16:16), on jossain määrin samantekevää, onko kreikan passiivin sootheesetai merkitys: “ihminen saa pelastuksen” vai “Jumala pelastaa ihmisen”. Asiayhteys sisältää joka tapauksessa ajatuksen, että Jumala pelastaa ihmisen uskon ja kasteen kautta.
Ahkera ja huolellinen raamatunlukija ja -tutkija voi harjaantua näkemään, milloin on kyse jumalallisesta passiivista, milloin tavallisesta passivista. Vaikka joihinkin kohtiin jää tulkinnanvaraa, tärkeintä on kuitenkin muistaa, että koko Raamattu on Jumalan pyhä Sana. Sen kautta Jumala tahtoo kirkastaa kurjalle syntiselle Kristusta, syntien sovittajaa ja jumalattoman vanhurskauttajaa. Kiitetty olkoon Herran, meidän Jumalamme nimi!
Ks. myös Raamattu
(Kuva LCMS)
Kahdeskymmenesseitsemäs osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Wilhelm Löhe ja rakkaus kirkkoon. Kuka hän oli ja miksi hänen työnsä oli merkityksellistä? Mitkä olivat hänen teologiansa painopistealueet? Mitä hän ajatteli kirkkokurista ja ehtoollisaktiivisuudesta? Mitä hän ajatteli ripistä ja virkateologiasta? Mistä on kyse Löhe vs. Walther kiistassa? Mitä ajatella pienpiireistä? Vieraana Juuso Mäkinen.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Ks. myös Löhe
Kysymys: Kuuntelin erästä luentoa nimeltään Uudestisyntyminen, joka oli erittäin valaiseva ja hyvä. Minua jäi kuitenkin askarruttamaan eräs kysymys. Kun koko ihminen uudestisyntyy, niin entä se meissä oleva vanha ihminen? Eikö se kuitenkin jää meihin olemaan? Eihän se vanha ihminen uudestisynny, vaan jää ennalleen? Vai onko tässä kyseessä paradoksi: koko ihminen uudestisyntyy, mutta toisaalta vanha ihminen (vanha Aadam) jää ennalleen? Miten tämä asia pitäisi ajatella?
Esittämäsi kysymys vie meidät suoraan kristinuskon ydinkysymyksiin. Et ole ensimmäinen, joka asiaa pohtii. Kysymyksestä nousee esille ainakin kaksi termiä, joita mielelläni määrittelen ennen varsinaista vastausta: uudestisyntyminen ja vanha Aadam/ihminen.
Uudestisyntyminen on tulemista jumalattomasta vanhurskaaksi. Jumalaton kääntyy ja uusi elämä syntyy. Uudestisyntymisen vaikuttaa Pyhä Henki veteen liittyneen Jumalan sanan kautta pyhässä kasteessa. Uudestisyntyminen on ainutkertainen tapahtuma ihmisen elämässä ja se on mahdollista Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi tulemisen, kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen tähden. Ehkäpä juuri nämä olivat niitä teemoja, mitä myös kuuntelemassasi luennossa käsiteltiin. (Ks. lisää täältä)
Entäpä sitten se vanha Aadam tai ihminen? Martti Luther kuvailee Ison Katekismuksen kaste -kohdassa asiaa näin: ”Mikä sitten on vanha ihminen? Se on itsekäs minämme, jonka olemme perineet Aadamilta. Se on täynnä vihaa, kiivautta, kateutta, siveettömyyttä, ahneutta, laiskuutta, ylpeyttä ja ennen kaikkea epäuskoa. Sen täyttävät kaikenlaiset paheet, eikä siinä ole luonnostaan mitään hyvää. Mutta kun olemme päässeet Kristuksen valtakuntaan, tuon kaiken pitää joka päivä vähentyä, niin että ajan mittaan tulemme yhä lempeämmiksi, kärsivällisimmiksi ja sovinnollisemmiksi sekä teemme ahneudesta, vihasta, kateudesta ja ylpeydestä yhä selvemmän pesäeron.” (IK, IV, 66-67) Vanha Aadam on piintyneenä uskovaan ja uudestisyntyneeseen koko elämän ajan. Vanha ihminen surmataan jo kasteessa, mutta sen surmaaminen jatkuu läpi elämän. Luther hivenen hupaisasti kuvaakin, että joka aamu pitäisi sanoa vanhalle luonnolle ”haluaisin muistuttaa, että olet kuollut”.
Vanha ihminen on siis tapettu kasteessa, mutta se riippuu uskovassa kiinni tässä ajassa. Tämä vanha luonto näkyy niinä itsekkäinä asioina, joita Luther edellä on luetellut. Siksi kerran kastetun ja taivaan kansalaiseksi otetun ihmisen on elintärkeää palata kasteen armoon päivittäin ja upottautua siihen. Näin vanha luonto ei pääse hallitsemaan. Vanha Aatami ei kestä uskoa ja katumusta. Eikä myöskään lakia.
Apostoli Paavali todistaa kirjeessään roomalaisille kamppailevansa saman asian kanssa, jota kysyt. Kirjeen luvuissa 7 ja 8 tulee kirkkaasti esille se, miten edes Herran apostoli ei ollut päässyt eroon vanhasta luonnosta, vaikka hän oli uudestisyntynyt. Hänkin oli keskeneräinen. Lopulta Paavali päätyy siihen, ettei hän itsessään voi muuta kuin kiittää Jumalaa: ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia. Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” (Room. 7:25-8:1)
Vanha Aadam ei siis uudestisynny ja tämän olemus ei häviä mihinkään uudestisyntymisessä Vasta tästä ajasta erkaantuessaan kristitty pääsee kokonaan eroon vanhasta luonnosta. Mutta uusi Aadam eli Kristus elää uskovassa iankaikkisesti uudestisyntymisestä lähtien. Vanha Aadam tahtoo tehdä jatkuvasti syntiä, eikä alistu Jumalan lain alle. Mutta uusi Aadam noudattaa mielellään Jumalan tahtoa. Luterilaisuudessa puhutaan ”samanaikaisuusmallista”, jossa uskova on samanaikaisesti sekä syntinen, että vanhurskas. Latinaksi sama kuuluu: ”simul iustus et peccator”.
Onko kyseessä siis paradoksi? Jos paradoksilla tarkoitetaan sitä, että asiaa ei voi selittää ihmisjärjellä, niin silloin tilannetta voisi kutsua paradoksiksi. Mutta parempi sana kuvaamaan samanaikaisuusmallia olisi mysteeri tai salaisuus. Tähän salaisuuteen sisältyy Jumalan suuri viisaus ja rakkaus omiaan kohtaan – ja Hän tahtoo avata sitä kristitylle armonvälineillään. Siksi juuri tuo sana ”simul” eli ”samanaikaisesti” on niin tärkeä. Ilmoitus siitä, että olet syntinen, estää ajautumasta omavanhurskauteen ja ohjaa etsimään apua Jeesukselta. Ja ilmoitus siitä, että olet vanhurskas, ohjaa uppotumaan jatkuvasti kasteen armoon ja muistamaan uudestisyntymistäsi ja Jumalan armoa.
Miten tämä asia pitäisi siis ajatella? Sanoisin, että asian voisi ajatella Jumalan viisautena meidän pelastukseksemme. Ajatuksen tasolla syntisyyden ja vanhurskauden samanaikaisuutta on mahdotonta käsittää. Mutta uskossa Pyhä Henki avaa tätä salaisuutta jatkuvasti.
(Kuva: LCMS)
Kysymys: Lueskelin SLEYn Erkki Koskenniemen artikkelia Mooseksen laista ja kristityistä. (Mooseksen laki ja kristityt). Jäin ihmettelemään, että ks. artikkelissa näytetään sanovan, että juutalaisten olisi edelleen (ei tietenkään saavuttaaksensa pelastuksen, mutta kuitenkin) noudatettava Mooseksen lakia. Lisäksi miesten hiusmuotia koskenut kysymys (oletettavasti partaa koskeva säädös) tuntui jäävän jonkinlaiseen välikategoriaan, että onko se voimassa (pakanakristityille) vai ei.
Voisiko näitä asioita kommentoida?
Vastaus:
Koskenniemen artikkelissa on oivallisella tavalla kuvattu sanan “laki” monia merkityksiä. Ellei tällaista erottelua tehdä, silloin mennään helposti harhaan. Tähän voisi vielä lisätä, että juutalaiset erottavat toisistaan “kirjallisen lain” ja “suullisen lain”, mutta pitävät näitä molempia luovuttamattomina. “Suullista lakia” on sitten myöhemmin koottu mm. Talmudiin.
Ihmettelet sitä, että Koskenniemi näyttää sanovan, että juutalaisten olisi edelleen noudatettava Mooseksen lakia. Ei pelastuakseen, mutta kuitenkin. Onko näin? Richard Lenski käsittelee tätä kysymystä selittäessään nk. Apostolien kokouksen (Ap. t. 15) päätöstä. Hänen mukaansa juutalaisen lain noudattaminen ei muuttunut kristinuskon myötä kielletyksi tai haitalliseksi – muuten kuin silloin, jos ihminen kuvitteli voivansa pelastua lain noudattamisen kautta. Lain (esim. kosher tai ympärileikkaus) mukaan eläminen ei enää ollut pakollista vaan ne muuttuivat kristinuskon myötä adiafora-kysymyksiksi, siis ehdonvallan asioiksi. Ne kuuluisivat tästä lähtien vapauden ja valinnan piiriin. Jos joku haluaa noudattaa niitä, hän voi niin tehdä, mutta niillä ei ole mitään merkitystä pelastuksen kannalta.
Juutalaisten ei kuitenkaan TARVITSE noudattaa lakia eikä siihen tule heitä kehottaa. Tullessaan kristityiksi juutalaiset ovat vapaita laista, koska Kristus on sen täyttänyt. Eikä juutalaisuudessa pysyville ole enää lain noudattamisesta mitään hyötyä, koska se ei heillekään ole enää pelastustie. Pelastusteitä on kerrallaan vain yksi: vanhan liiton aikana laki (sisältäen niin käskyt kuin säädetyt papilliset toimitukset yms.) ja uuden liiton aikana Kristus.
Kristitty voi valita sen, että hän silti noudattaa joitakin Mooseksen lain määräyksiä RAKKAUDEN tähden. Hän ei halua olla pahennukseksi juutalaiselle ystävälleen. Eikä hän halua omilla elämänvalinnoillaan olla esteenä sille, että juutalaiset voisivat kääntyä Kristuksen puoleen.
Apostolien kokouksessa kehotettiin kristittyjä pysymään erossa verestä ja lihasta, josta ei ole laskettu pois verta. Lenskin mukaan syynä tähän oli se, että juutalaisille nämä olivat olleet kauhistuksia. He kavahtivat tällaisten syömistä. Siksi pakanakristittyjä pyydettiin kunnioittamaan juutalaisten tunteita. Motiivina oli veljellinen rakkaus.
Apostolit eivät siis tehneet kompromissia lain noudattamista vaativien juutalaiskristittyjen kanssa. He eivät ottaneet kristinuskoon mukaan joitakin Mooseksen lain vaatimuksia, ikään kuin minimivaatimuksena. Ei, vaan syy näihin ohjeisiin oli kehotus lähimmäisen rakkauteen adiafora-asioissa. 1. Kor. 8. luku käsittelee näitä samoja asioita (R. C. H. Lenski, The Acts of the Aposteles 1944, 603-605, 612-616).
Juutalaisten ei siis tarvitse elää Mooseksen lain käskyjen mukaan – ei juutalaisuudessa eikä kristinuskosssa. Mutta he saavat niin tehdä. Kunhan eivät sotke siihen pelastumista. Käsittääkseni Koskenniemi sijoittaa miesten hiusmuodin selkeästi näiden adiaforakysymysten joukkoon. Siinäkin tulee olla mukana myös ajatus lähimmäisen rakastamisesta ja pahennuksen välttämisestä!
***
Kysymys: Lisäksi minua askarruttaa kysymys epäröimisestä. Raamatussa puhutaan siitä, että jos joku asia ei ole uskosta, niin se on syntiä. Toki kontekstina taisi olla erityisesti syöminen. Kuitenkin minusta tuntuu, että vähintään jollakin tasolla epäröin lähes kaikkea! Esim. voinko leikata partani, kun en ole varma koskeeko säädös kristittyjä vai ei? Miten tähän epäröinti asiaan tulisi suhtautua..?
Vastaus:
Tuo ajatus uskosta on Room. 14:23: “Mikä ei ole uskosta, on syntiä” (KR38), “Kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä” (UKR91).
Tässäkin kohdassa on pohjimmiltaan kysymys samasta lähimmäisen rakastamisesta. En saa olla pahennukseksi toisille omalla elämäntavallani, syömiselläni tms. Kenenkään ei ole pakko noudattaa Mooseksen lain säädöksiä ja juutalaisia tapoja. Usko Kristukseen vapauttaa siitä.
Ihmisten uskossa on kuitenkin eroja. Joku on uskossaan jo kasvanut niin pitkälle, että uskaltaa jättää koko pelastumisensa ja elämänsä täysin Kristuksen sovitustyön varaan. Toinen sen sijaan kamppailee vielä osittain lain alla ja koettaa päästä siitä eroon, Jumalan lasten vapauteen ja iloon. Paavali puhuu Room. 12:3 uskon määrästä. Joidenkin usko on heikko ja toisten vahva. Kukaan ei voi edetä yhtäkkiä vahvaan uskoon ja kehitys käy eri vaiheitten. Usko kasvaa, kun armo saa olla yhä enemmän elämän perustana.
Heikkouskoinen pitää vielä kiinni Mooseksen lain käskyistä, vahva on jo uskaltautunut niistä vapaaksi. Toiselta ei tässä asiassa saa vaatia liikaa – eikä itseltäänkään. Jumala antaa uskon kasvun ja vahvistaa armossa. Me emme voi itse kasvattaa omaa uskoamme vaan ainoastaan elää Jumalan sanan yhteydessä, joka antaa kasvun.
Kukin eläköön siksi sen uskon varassa, jonka Jumala on tähän mennessä saanut antaa. Tässä ei tarkoiteta, että pelastumisessa olisi eri asteita tai että ihminen kasvaisi vähän kerrassaan pelastukseen. Sillä pelastumiseen riittää “uskon kipinäinenkin”, niin kuin Luther opettaa.
Voisi varmaan myös sanoa, että kukin eläköön sen uskonymmärryksen varassa, jonka Pyhä Henki on antanut. Kuitenkin siinä nöyryydessä, että jatkossa Jumala saattaa lisätä uskonymmärrystäni monessa asiassa.
Parran saa leikata aivan vapaasti! Se on kristitylle adiafora-asia.
Ks. myös laki ja juutalaiset