Kysymys: Roomalaiskatolisten ja ortodoksien mukaan Vanhaan testamenttiin kuuluvat myös nk. apokryfiset kirjat (esim. Makkabealaiskirjat, Viisauden kirja, Siirakin, Baarukin, Juuditin ja Toobitin kirjat). Onko Luther poistanut nämä kirjat Raamatusta, kun niitä ei enää ole protestanttisessa Raamatun kirjakokoelmassa (kaanonissa)?
Protestanttisen kirkkokuntien (luterilaisten, anglikaanien, reformoitujen ym.) Raamattu poikkeaa tosiaankin ortodoksien tai roomalaiskatolisten Raamatusta. Protestantit eivät pidä apokryfisia kirjoja osana Raamatun kaanonia (ohjeellisten kirjojen kokoelmaa). Lutherin mukaan ne ovat kyllä hyödyllisiä luettavaksi, mutta eivät samalla tavoin Jumalan Pyhän Hengen inspiroimia kuin varsinaiset Raamatun kirjat. Luterilaisen käsityksen mukaan mitään kristillisen opin kohtaa ei voi rakentaa apokryfikirjojen varaan, vaan opin tulee kaikin osin perustua Vanhan ja Uuden testamentin kaanonin kirjoihin.
Onko kyse siitä, että Luther poisti Raamatusta kirjoja, joita ei jostain syystä – esimerkiksi mielestään väärän opin vuoksi – halunnut mukaan pyhien kirjojen kokoelmaan?
Ei, vaan protestanttinen Vanhan testamentin kirjakokoelma on täsmälleen sama kuin heprealaisen Raamatun kirjakokoelma eli Tanak. Juutalaiset löivät lopullisesti lukkoon Raamatun kirjakokoelman rabbi Akiban (n. 50-132 jKr.) johdolla nk. Jamnian kokouksessa 90-luvulla jKr. Kuitenkin jo aikaisemmin oli vakiintunut käsitys siitä, mitkä kirjoitukset ovat pyhiä ja ansaitsevat tulla liitetyiksi juutalaiseen kaanoniin. Rabbien mukaan kaanon vakiintui jo Baabelin vankeuden jälkeen. Monien tutkijoiden mukaan kirjakokoelma vakiintui hasmonealaisaikana 140-40 eKr. Perusteena sille, ettei uusia kirjoituksia voi enää lisätä, käytettiin Jumalan käskyä 5. Moos. 4:2: ”Älkää lisätkö siihen, mitä minä teille määrään, älkääkä ottako siitä mitään pois, vaan noudattakaa Herran, teidän Jumalanne, käskyjä, jotka minä teille annan” (myös 12:32).
Heprealaiseen Raamattuun kuuluvat siis samat kirjat kuin nykyiseen luterilaiseen Vanhaan testamenttiin 1. Mooseksen kirjasta Malakian kirjaan. Juutalaisten kirjakokoelmassa nämä tosin ovat hieman eri järjestyksessä. Luterilaisina kristittyinä me siis pitäydymme tähän vanhimpaan Raamatun rajaamiseen.
Mistä sitten tulee ajatus laajemmasta Vanhan testamentin kirjakokoelmasta? Kun heprealaista Raamattua alettiin kääntää kreikan kielelle, mukaan otettiin myös joitakin myöhempiä juutalaisia kirjoituksia. Näin kreikankielisestä Raamatusta (Septuaginta) tuli laajempi kuin heprealaisesta.
Kirkkoisä Hieronymos (n. 347- n. 420) oli yksi harvoista kirkkoisistä, joka osasi hepreaa. Hän tutustui huolellisesti rabbien opetuksiin ja erotti sen perusteella tarkasti toisistaan juutalaiseen kaanoniin kuuluvat kirjat niistä, jotka esiintyivät kreikankielisessä Septuagintassa. Koska Hieronymos piti hepreankielistä alkutekstiä ensisijaisena, hän asetti heprealaisen kaanonin kirjat etusijalle verrattuna deuterokanonisiin eli apokryfisiin kirjoituksiin. Hieronymos käänsi vuoteen 405 mennessä Raamatun latinaksi (nk. Vulgata). Tämä käännös hyväksyttiin Trenton kirkolliskokouksessa (1546) roomalaiskatolisen kirkon viralliseksi käännökseksi. Myöhempi roomalaiskatolinen kirkko ei ole noudattanut Hieronymoksen tekemää selvää erottelua kanonisten ja deuterokanonisten kirjojen välillä.
Vuonna 1672 hyväksyttiin Jerusalemin kirkolliskokouksessa ortodoksisen kirkon kaanon. Siihen otettiin mukaan neljä Septuagintassa ollutta kirjaa; Toobit, Juudit, Viisauden kirja ja Siirak. Sen sijaan Baarukin kirja ja Makkabealaiskirjat jätettiin Raamatun kirjakokoelman ulkopuolelle.
Raamatun kirjojen valintaa ovat kautta aikojen ohjanneet tietyt kriteerit. Juutalaisille oli tärkeää, että kirjoitusten voitiin osoittaa olevan Jumalan sanaa, joka ohjaa ihmisiä Jumalan tahdon toteuttamiseen. Apokryfikirjallisuus on sen sijaan suurelta osin viisauskirjallisuutta, jossa jumalallinen auktoriteetti jää taka-alalle. Heprealaisesta Raamatusta pois jätetyt kirjoitukset ovat myös monesti mielikuvituksellisia, legendanomaisia kertomuksia, jotka on helppo osoittaa epähistoriallisiksi. Niihin sisältyy myös Raamatulle vierasta spekulointia mm. enkelien luokista ja erilaisista taivaista.
Uudessa testamentissa ohjasi kaanonin rajausta se, että kirjoitusten voitiin osoittaa olevan apostolista alkuperää. Myös heprealaisen Raamatun rajauksessa vaikutti se, että pyhillä kirjoituksilla voitiin katsoa olevan jokin selvä auktoriteetti: Mooses, Daavid tai joku oikeista profeetoista. Siksi apokryfikirjoja pyrittiin panemaan jonkin tunnetun Raamatun henkilön (Baaruk, Eenok tms.) nimiin, vaikka ne olivat syntyneet paljon näiden kuoleman jälkeen. Niiden epäperäisyys voitiin kuitenkin osoittaa mm. sisällön avulla. Hyvin tärkeä kriteeri Raamatun kirjojen valinnassa onkin ollut se, että niiden sisältö on vastannut sitä uskontajua, joka juutalaisessa tai kristillisessä yhteisössä on vallinnut. Tämä uskontaju taas on syntynyt pitkälti Sanan pohjalta.
Lähteenä on käytetty mm. Jaroslav Pelikanin kirjaa The Melody of Theology. A Philosophical Dictionary 1988, 28-31, Pelikanin kirjaa Whose Bible is it? A History of the Scriptures through the Ages 2005, 45-47 ja Lars Aejmelaeuksen kirjaa Kristinuskon synty 2000, 353-356.
Ks. Raamattu, kaanon ja apokryfikirjat
Kirkko, kirkot ja kirkkoisät. Varhaiskristillisen teologian vaikutus kirkoissa. Studia patristica fennica 8. Toim. Anni-Maria Laato. Suomen patristinen seura. 2017.
Suomen patristinen seura julkaisi vuoden 2017 vuosikirjanaan artikkelikokoelman Kirkko, kirkot ja kirkkoisät. Kirja on Studia patristica fennica julkaisusarjan 8. osa. Kirjassa viisi erilaista artikkelia, jotka tarkastelevat varhaiskristillisen teologian vaikutusta kirkoissa ja yksittäisissä teologeissa.
Ensimmäisessä artikkelissa kirjan toimittaja Anni-Maria Laato esittelee muutaman tyypillisen kirkkoisien käyttämän kuvan kirkosta. Laato aloittaa kuvien käsittelyn Raamatusta, mutta lopulta keskittyy siihen, miten ensimmäisten vuosisatojen teologit opettivat kristityille ja kristinuskosta kiinnostuneille mikä kirkko olemukseltaan on. Nämä kuvat nousivat isolta osin Raamatusta, mutta osittain kehittyivät myös poispäin Raamatun kuvakielestä.
Toisessa artikkelissa Siiri Toiviainen Rø arvioi kriittisesti Sarah Coakleyn historianteologis- konstruktiivisia näkemyksiä Gregorius Nyssalaisen teologiasta nykyajan vastakkainasetteluiden purkajana. Coakley käyttää historianteologista tulokulmaa Nyssalaisen teologiaan ja hyödyntää sitä sitten konstruktivisessa teologiassaan. Toiviainen Rø:n mukaan Coakleyn teologista projektia jäsentää ajatus halusta tai himosta inhimillisen ja jumalallisen elämän keskuskäsitteenä. Coakleyn historiallisesti orientoituneen systemaattisteologisen projektin tavoitteena on tuoda Nyssalaisen ajattelusta piirteitä ja uusia näkökulmia nykyajan teologisiin kipukohtiin, kuten pappien selibaattiin tai kirkon suhteeseen homoseksuaalien avioliittoon. Toiviainen Rø:n artikkelin tarkoitus on tarkastella Coakleyn projektia teologianhistorioitsijan ja Nyssalais-tutkijan näkökulmasta ja pohtia tarjoaako Nyssalaisen halun teologia ratkaisuja moderneihin ongelmiin siihen tapaan kuin Coakley esittää.
Kolmannessa artikkelissa Oskari Juurikkala kirjoittaa kirkkoisien tutkimuksen vaikutuksista Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen kirkko-oppiin. Ensiksi Juurikkala esittelee Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen kirkko-opin päälinjat, sitten luo laajempaa teologista taustaa ja esittelee roomalaiskatolista kirkko-oppia ennen 1900-lukua. Kolmanneksi Juurikkala kirjoittaa 1900-luvun alkupuolen roomalaiskatolisen kirkko-opin vallankumouksesta ja miten siitä päädyttiin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen kirkko-oppiin, joka erosi paljon sitä edeltävästä.
Neljännessä artikkelissa Damaskinos (Olkinuora) Ksenofontoslainen arvioi kriittisesti yhden 1900-luvun merkittävimmistä ortodoksisen kirkon teologeista John Romanideksen patristista teologiaa, nostaen esiin sen ongelmakohtia ja lopuksi vähän arvonantoakin sille antaen.
Viidennessä artikkelissa Robert Ojala esittelee sitä miten Philip Melanchthon käytti varhaisen kirkon teologiaa. Ojala aloittaa Melanchthonin taustasta, jatkaen Loci Communes teoksen käsittelyn kautta Augsburgin tunnustukseen ja -puolustukseen, esitellen matkalla myös Melanchthonin päämetodeja hänen käsitellessään patristista aineistoa.
Kirkko-opista kiinnostuneelle teologille Laaton artikkelia kirkkoisien kirkosta käyttämistä kuvista voisi luonnehtia ’peruskauraksi’. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että artikkeli olisi ollut huono. Sen sijaan toinen, Toivainen Rø:n kirjoittama artikkeli olikin jo paljon mielenkiintoisempi. Ei niinkään oman teologisen rakentumisen mielessä, vaan siitä, kuinka hyvin erilaisista lähtökohdista teologian pelikentälle ponnistava teologi perustelee asiaansa ja käyttää aineistoansa. Toiviainen niittaa akateemiseen asiallisuuteen puettuna aika huolellisesti Coakleyn teologisen projektin, joka edustaa vahvasti liberaaliteologiaa ja on ajamassa esimerkiksi homoseksuaaliselle käyttäytymiselle perusteltua asemaa anglikaanisessa kirkkoyhteisössä. Mielenkiintoista on se, miten vahvasti Coakley lopulta asettuu liberaaliteologian periaatteiden alle, vaikka juuri tällaisiakin vastakkainasetteluja Coakley haluaisi olla purkamassa.
Juurikkalan erittäin mielenkiintoisen artikkelin luin tunnustuksellisena luterilaisena iloisesti myhäillen, koska Juurikkala näyttää epäsuoraan osoittavan, että roomalaiskatolinen kirkko-oppi ennen Vatikaanin toista kirkolliskokousta ei ollut edes aikaisemman katolisen teologian mukaista, kuten esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen teologian mukaista. Roomalaiskatolinen kirkko näyttää siirtyneen hyvin lähelle tunnustuksellista luterilaisuutta 500 vuotta luterilaisuutta jäljessä. Juurikkalan mukaan roomalaiskatolinen kirkko erkani Akvinolaisen kirkko-opista jo 1300-luvulla ja pysyi uusilla raiteillaan aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Juurikkalan mukaan myöhempi roomalaiskatolisen kirkon kirkko-opillinen kolmijako, joka lisäsi uskon ja sakramenttien rinnalle kirkon paimenet eli hierarkisen yhteyden, on peräisin vasta Roberto Bellarminolta (1600-luvun alkupuoli) ja hänen kirkko-opistaan, jossa ”korostuu polemiikki protestantismia vastaan.” (s.58)
Erittäin mielenkiintoista luettavaa olivat myös roomalaiskatolisen kirkon kolme ”taistelukontekstia” (kirkon suhde maallisiin voimiin ja valtoihin, konsiliaristinen suuntaus, joka pyrki alistamaan paavin yleiselle kirkolliskokoukselle ja pneumatomonismi eli ilmiö, joka Juurikkalan mukaan ylikorosti Pyhän Hengen roolia kirkon elämässä), jotka Juurikkalan mukaan ovat muovanneet roomalaiskatolisen kirkon kirkko-oppia. Juurikkalan mukaan protestanttisuuden Pyhän Hengen roolin ylikorostaminen ja kirkon näkyvän muodon arvosteleminen johti siihen, että roomalaiskatoinen kirkko-oppi oli allerginen tällaisille painotuksille Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen saakka. Luterilaisena teologina mietin, mitä Juurikkala on niputtanut protestantti -käsitteen alle. Luterilaisena en ihan koe, että epäsuora kritiikki osuisi maaliinsa, vaikka uskonpuhdistajat kirkkotaistelunsa pyörteissä poleemisissa lausunnoissaan jotain liian jyrkästi olisivatkin sanoneetkin. Toinen asia jota jäin miettimään on, mitä roomalaiskatolinen kirkko-oppi oikeasti nykyään edustaa? Miten se tulisi ymmärtää? Mikäli se on yhtä vaikeaselkoista kuin vanhurskauttamisoppi, niin pelkään luterilaisten silmälasieni hämäävän minua ja roomalaiskatolisen kirkko-opin olevan edelleen aika kaukana luterilaisesta, vaikka Juurikkalan artikkelista muuta voisikin antaa itsensä ymmärtää.
Olkinuoran artikkeli on osoitus siitä, että arvostettuakaan teologia ei saa mennä naiivisti lukemaan tai kuuntelemaan omaksuen kaiken, vaan arvioivalla silmällä ja korvalla. Olkinuoran kritiikki on osuvaa ja omat havaintoni vahvistavat etenkin Romanideksen Augustinusta koskevan kannan ongelmallisuuden. Augustinuksesta on moneksi, mutta ei hän ole syntipukki koko läntisen tradition harhoille, edes itäisen tradition näkökulmasta. Tulee kuitenkin muistaa, kuten Olkinuora lopuksi toteaa, Romanideksen teologiassa on hyvääkin josta voi myös oppia. Toisaalta Romanideksen ajattelu antaa myös teologille ja etenkin pastorille terveen varoituksen. Aina pitäisi voida perustella oma kantansa, eikä vain heittää epämääräisiä näkemyksiä totuutena ilman perusteluja, eikä ajautua siihen, että omat tarkoitusperät pyhittävät keinot, joilla niihin pyritään. Maininnan arvoista näin luterilaisen teologin näkökulmasta on myös Olkinuoran ”tunnustus”, että ortodoksisen ”kirkon käytännön elämässä kirkkoisien opetuksia pidetään sitovina, erityisesti pyhien synodien julkaisemien kanonien kautta, ja esimerkiksi Raamattua tulkitaan pääasiassa patristisen hermeneutiikan valossa.” (s. 73) Luterilainen kysyy: mikä ihme on tämä patristinen hermeneutiikka? Mikä on sitova consensus patrum?
Ojalan artikkelia Melanchthonin kirkkoisien käytöstä vaivaa näkökulmastani sama kuin Laaton artikkelia: hyvää peruskauraa, mutta ei sen enempää. Sellaiselle luterilaiselle, joka on vienyt ”yksin Raamattu” -periaatteen äärimmäisyyksiin, artikkelilla on paljon sanottavaa. Näin eivät tehneet uskonpuhdistajat. Suurinta antia itselleni artikkelissa oli Ojalan esittelemät Melanchthonin ”tulkinta-avaimet” kirkkoisien tulkintaan: primun et verum (ensimmäinen ja todellinen), inde usque ab initio (siitä alinomaa alusta alkaen), non gignimus novas res (emme tuota uusia asioita). Uskonpuhdistus oli paluuta siihen ensimmäiseen ja todelliseen uskoon, josta keskiaika oli poikennut. Uskonpuhdistajilla ei ollut pyrkimyksenä luoda uusia oppeja, vaan palata siihen vanhaan mikä oli ollut alusta saakka.
Kokonaisuutena tämä patristisen seuran vuosikirja oli antoisaa luettavaa. On hienoa että Suomessa on tällainen julkaisija, joka tekee hienoa työtä julkaistessaan sekä kirkkoisien kirjoituksia että tutkimusta kirkkoisistä Suomessa. Suosittelen kirjan artikkeleita kaikille kirkko-opista ja patristiikasta kiinnostuneille.
Ks. myös kirkkoisät ja Luterilaiset ja roomalaiskatoliset
Usko ja elämä – podcastin jaksoissa keskustellaan kristillistä seurakuntaa koskettavista aiheista. Toimittajana toimii Eero Pihlava.
Perusta-lehti on kuusi kertaa vuodessa julkaistava teologinen aikakausilehti. Santeri Marjokorpi aloitti lehden päätoimittajana 1.1.2019. Lehden edellinen päätoimittaja oli Timo Junkkaala.
Millainen on uuden päätoimittajan Perusta-lehti? Ohjelmassa keskustellaan myös Marjokorven ensimmäisestä pääkirjoituksesta.
Miikka Niiranen on toimittaja, tutkija ja Veritas Forum Finlandin koordinaattori. Hän on kirjoittanut ja puhunut eri yhteyksissä kristillisestä seurakunnasta jälkikristillisessä yhteiskunnassa. Mitä haasteita ja mahdollisuuksia aikamme tuo kristillisille seurakunnille?
Mari Nieminen kirjoitti poikansa kuoleman jälkeen kirjan ”Loputon lokakuu”. Ohjelmassa keskustellaan äidin surusta, lapsen kuolemasta ja uskosta ylösnousemukseen.
Ohjelmassa keskustellaan mm. kysymyksistä: ovatko pappisdiakonit pastoreita vai diakoneita? Miksi vihkimys inkerissä?
Harva pääsee suunnittelemaan ja järjestemään kirkon ensimmäisiä kesäjuhlia. Keskustelemme Miikan kanssa Lähetyshiippakunnan kesäjuhlista.
Harri Huovinen julkaisi kirjan rukouksesta, jossa hän vastaa mm. kysymyksiin: Millainen rukous on Jumalalle mieleistä? Mitä on lakkaamatta rukoileminen?
Toimittaja käsittelee seuraavassa ohjelmassa Suomalaisen herätyksen ja pietismin historiaa. Päälähteenä ohjelmassa on käytetty Teemu Kakkurin kirjaa ”Suomalainen herätys”.
Jaksossa tutustutaan lyhyesti mm. Lars Leevi Laestadiukseen ja julkista keskustelua herättäneeseen seurakuntaoppiin. Musiikista vastaa Raamattuopiston musalinjan musiikkiryhmä (www.sro.fi).
Jaksossa tutustutaan mm. kolportööreihin, F.G. Hedbergiin ja Sleyn historiaan. Siionin kanteleen lauluja laulaa musiikkiryhmä Raamattuopiston musalinjalta (www.sro.fi).
Herätysliikkeitä käsittelevän sarjan viimeisessä jaksossa tutustutaan viidesläisten liikkeiden historiaan, Urho Muromaan ja viisikielisen lauluihin. Musiikista vastaa Raamattuopiston musalinjalta (www.sro.fi) musiikkiryhmä.
Millä tavalla seurakunnan yhteisöllisyys toteutuu poikkeusaikana? Marika Salo on yhteisövalmentaja (www.kaikuluotainvalmennus.fi) ja kehittää työssään mm. seurakuntien yhteisöjä. Esko Murto on Tampereen Pyhän Johanneksen luterilaisen seurakunnan (LHPK) pastori. Ennen nykyistä tehtäväänsä hän toimi pappisseminaarin opettajana Kanadassa.
Neljä Eenokin kirjaa, 2018 Pyhän Maan Kristityt RY
Eenok on Raamatun salaperäisimpiä henkilöitä. Raamatussa Eenok esiintyy lyhyesti vain muutamassa katkelmassa. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan: ”…kun Hanok oli vaeltanut Jumalan yhteydessä, ei häntä enää ollut, sillä Jumala oli ottanut hänet pois.” Uuden testamentin puolella Heprealaiskirje listaa hänet uskon esikuvien joukkoon. Juudan kirje lainaa 1. Eenokin kirjaa:
” Heistäkin Eenok, Aadamista seitsemäs, on ennustanut, sanoen: ’Katso, Herra tulee tuhannen tuhansine pyhinensä tuomitsemaan kaikkia ja rankaisemaan kaikkia jumalattomia kaikista heidän jumalattomista teoistansa, joita he jumalattomuudessaan ovat tehneet, ja kaikesta julkeasta, mitä nuo jumalattomat syntiset ovat häntä vastaan puhuneet.’” Juud. 14-15
Neljä Eenokin kirjaa -julkaisuun on kerätty neljä eri Eenokiin liittyvää kirjaa. Ne kertovat henkilöstä itsestään ja myös muista sellaisista asioista, joista Raamattu kertoo niukasti. Jos sinua on koskaan kiinnostanut lukea ajasta ennen vedenpaisumusta, siitä mitä olivat Raamatussa mainitut jättiläiset tai taivasten koostumuksesta ja enkeleiden tehtävistä siellä, Eenokin kirjat ovat varmasti mielenkiintoista luettavaa.
Kirjojen ajoittaminen on vaikeaa. Nämä neljä teosta sijoittunevat laajalle ajanjaksolle n. 300 eKr. – 600 jKr. Vanhin Eenokin kirjoista tehty tekstilöytö on Qumranista, josta on löytynyt tekstejä ensimmäisestä ja toisesta Eenokin kirjasta.
Suomenkielinen laitos on käännetty englanninkielisestä versiosta. Eenokin kirjojen varhaisimmat säilyneet kopiot ovat jo itsessään käännöksiä, joten tekstin tarkkuuteen täytyy suhtautua varauksella. Esimerkiksi 2. Eenokin on käännetty slaavinkielisestä veriosta englanniksi. Se puolestaan on käännetty suomeksi. Päätös englannista kääntämiseen on silti ymmärrettävä, koska hyvän käännöksen tekeminen kaikista näistä teksteistä edellyttäisi asiantuntemusta monesta harvinaisesta kielestä, muun muassa seemiläisestä Ge’ez kielestä, jota on puhuttu Etiopian alueella.
Eenokin kirjat eivät ole osa Raamattua. Yksikään niistä ei myöskään kuulu ns. deuterokanonisiin kirjoihin (ks. kaanon), joihin sisältyvät esimerkiksi Makkabealaiskirjat ja Viisauden kirja. Ainoa poikkeus on Etiopian ortodoksinen kirkko, joka sisällyttää 1. Eenokin kirjan kaanoniinsa. Etiopiasta löytyy myös eräs juutalaisryhmittymä, joka käyttää kirjaa.
Tavallisesti kun mainitaan Eenokin kirja, tarkoitetaan nimenomaan 1. Eenokin kirjaa. Kirja on koottu ennen Uutta testamenttia ja tähän kirjaan sisällytetyistä se on kaikista pisin. Teos ei ole yhtenäinen, vaan monen kirjoituksen kokoelma. Sen vuoksi kirjan eri osat saattavat olla hyvinkin erilaisia ja eri ajoilta peräisin.
Eenokin kirjaan sisältyy vartioiden kirja, vertausten kirja, astronomian kirja, näkyjen kirja ja Eenokin kirje. Näissä kerrotaan vartijoista (enkeleistä), laskeutuvat maahan opettaen ihmisiä ja saaden jälkikasvua näiden kanssa johtajanaan itse Belzebul. Edelleen Eenokin kirjaan on kirjoitettu Eenokin opetuksesta Metusalahille, hänen näyistään taivaassa ja tuonelassa, taivaan kappaleiden liikeistä, katkelmia Nooan kirjasta jne. Eenokin kirjassa toistuu jumalinen hahmo, Ihmisen Poika, joka on samankaltainen kuin Danielin kirjassa.
”Ja minä kysyin enkeliltä, joka kulki kanssani ja näytti minulle kaikki salatut asiat, tästä Ihmisen Pojasta, kuka Hän oli, ja mistä Hän on, ja miksi Hän kulkee Kaiken Alun kanssa? Ja Hän vastasi ja sanoi minulle: Tämä on Ihmisen Poika, jolla on vanhurskaus, jonka kanssa vanhurskaus vaeltaa, ja joka paljastaa kaikki aarteet siitä mikä on salattu, sillä Herra on valinnut Hänet …”
Suurin osa toista Eenokin kirjaa on kuvausta taivaasta, jota ylös otetulle Eenokille esitellään. Näiden taivaallisten näkyjen perusteella hän kirjoittaa yhteensä 366 kirjaa. Taivaallisen matkansa jälkeen Eenok palaa opettamaan maan päälle ja jättää jälkeensä kirjat ennen kuin hän otetaan taivaaseen.
Kolmannessa Eenokin kirjassa näkijä ei ole Eenok, vaan Rabbi nimeltä Ishmael. Kuten Eenok, Rabbikin otetaan taivaaseen, jossa hän tapaa Eenokin. Tästä on tullut enkelin kaltainen olento ja itseasiassa Eenok on korotettu enkeleitäkin ylemmäksi. Hän on nyt ”Metatron Shekinaan ruhtinas”. Kirjassa kerrotaan muun muassa, että Jumala siunasi Eenokia 1 365 000:lla siunauksella, kiinnitti häneen 365 silmää ja pani 72 siipeä kasvamaan hänen selkäänsä.
Kirjassa Metatron kertoo Ishmaelille taivaasta ja eri enkelien arvojärjestyksestä ja tehtävistä. Esimerkiksi enkeli Galgalliel on vastuussa auringon kierrosta. Oma suosikkini oli selitys serafeista, joiden tehtävä oli polttaa saatanan syytöskirjelmiä.
”Miksi niitä kutsutaan serafeiksi? Koska he polttavat saatanan tauluja. Joka päivä saatana istuu Sammaelin, Rooman ruhtinaan, ja Dubbielin, Persian ruhtinaan kanssa, ja he kirjoittavat tauluihin Israelin syntejä ja antavat ne serafeille, että he veisivät ne Jumalan eteen, että hän tuhoaisi Israelin maan päältä. Mutta serafit tietävät Jumalan salaisuudet, ettei hän halua Israelin kansan tuhoutuvan. Mitä ne serafit sitten tekevät? Joka päivä he ottavat ne taulut saatanan kädestä ja polttavat ne siinä liekehtivässä tulessa, joka on sitä korkeaa ja korotettua valtaistuinta vastapäätä, niin etteivät ne taulut pääse Jumalan eteen, kun hän istuu tuomioistuimellaan ja tuomitsee koko maailmaa totuudessa.”
Päällimmäisenä kirjasta välittyy pikkutarkka järjestys ja hierarkia. Jumalan taivaassa kaiken on oltava kohdallaan ja kaikella on oma tehtävänsä.
Neljäs Eenokin kirja on kaikista lyhyin. Siinä on seitsemän lukua, joiden painopiste on tuleva tuomio ja Messiaan, Ihmisen Pojan tulemus. Kirjaa lukiessa ei voi olla epäilemättä kristillistä vaikutusta. Tämänkin kirjan ajoitus on kuitenkin hankalaa.
Katkelma aivan kirjan lopusta:
”Tämä on meidän toivomme ja meille annettu lupaus, sillä maailma on täynnä pimeyttä ja pahuutta, mutta se Ihmisen Poika on tuleva näyttämään elämän tien ja sovituksen voiman … Minä, Eenok, olen sen nähnyt ja minä tiedän, että se on totta, ja minä riemuitsen siitä lupauksesta, että silloin minä saan olla minun Pelastajani kanssa. Aamen”
Eenokin kirjat ovat hämmentävää, mutta myös mielenkiintoista luettavaa. Kirjoja voi pitää hyödyllisenä taustaluettavana, jotka parhaimmillaan voivat auttaa ymmärtämään paremmin Raamattua, apokalyptista kirjallisuutta ja sitä kulttuuriympäristöä, jossa Uusi testamentti on syntynyt. Esimerkiksi Jeesuksen puhuessa itsestään Ihmisen Poikana, jotkut ovat hyvinkin saattaneet yhdistää hänet Eenokin kirjojen kuvaukseen jumalallisesta hahmosta.
Jos kirjojen sekalaista sisältöä pitäisi jotenkin tiivistää, voisi sanoa Eenokin kirjojen opettavan, että Jumala on järjestyksen Jumala ja kaikkivaltias. Ennemmin tai myöhemmin tuomio kohtaa maailmaa ja sen asukkaita. Siksi ihmisten on tehtävä parannus ja etsittävä pelastusta Jumalasta.
Viides osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Jatkoa edelliseen osaan. Miten luterilaiset näkevät tradition? Mitä Jan Hus lausahti roviolla? Miten voisi tiivistää luterilaisten ja radikaalireformaattoreiden eron? Mikä on tradition positiivinen anti?
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Kysymys: Tuleeko juuri ennen Jeesuksen paluuta ennennäkemätön ahdistus maailmaan, kuten jotkut kristityt uskovat? Vai onko se päivä kuin mikä tahansa päivä tässä maailmassa? Mitä tarkalleen ottaen sanotaan Ilm.7:14 kohdassa? ”Ja hän sanoi minulle: ”Nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. (Ilmestyskirja 7:14)”
Vastaus:
Aiheeseen liittyen voimme varmaankin yleisesti todeta, että valtaosa kristityistä uskoo suuren ahdistuksen tulevan. Tämä tapahtuisi nimen omaan juuri ennen Herramme toista eli viimeistä tulemista maan päälle. Tai ainakin Herramme paluuseen liittyy jonkinlaisen ”ahdistus”.
On paikallaan lähteä liikkeelle sanasta ”ahdistus”. Sen voi Uuden testamentin kreikasta kääntää suomeksi myös ”ahdinko” tai ”painostus”. Johanneksen ilmestyksessä sana esiintyy yhteensä viisi kertaa, joista kolme on kirjeissä Smyrnan ja Tyatiran seurakunnille (Ilm. 2:9–10, 22). Tuo ”ahdistus” on koskettanut noiden seurakuntien kristittyjä heidän elinaikanaan. Ensimmäinen maininta ”ahdistuksesta” on Ilm. 1:9, jossa Johannes kirjoittaa: ”Minä, Johannes, teidän veljenne, joka teidän kanssanne olen osallinen ahdistukseen ja valtakuntaan ja kärsivällisyyteen Jeesuksessa…”
Voimme tiivistäen todeta, että ”ahdistus” liittyy aina jollakin tavalla kristityn elämään. Kyse ei ole henkisestä, mielen (psyykkisestä) ahdistuksesta, vaan painostuksesta eli ahdingosta Kristukseen uskomisen ja Hänen seuraamisensa tähden. Johanneshan jatkaa Ilm. 1:9: ”minä olin Jumalan sanan ja Jeesuksen todistuksen tähden saaressa, jonka nimi on Patmos.” Voisimme käyttää myös sanaa ”vaino”, vaikka se on tarkasti ottaen eri asia kuin ”ahdistus”. (Sen sijaan Ilm. 2:22 ”ahdistus” kertoo kuitenkin Jumalan rangaistuksesta niille Tyatiran kristityille, jotka lankeavat epäuskoon ja epäjumalanpalvelukseen, eivätkä tee parannusta.)
Tämä ahdistus on länsimaiselle kristitylle, erityisesti liberaalien valtio-/kansankirkkojen helmoissa eläville tai eläneille kristityille usein hyvin kaukainen asia. Eihän esimerkiksi Suomessa joudu minkäänlaiseen ahdistukseen, jos on tällaisessa kirkossa aktiivisestikin mukana. Merkkejä tällaisesta ahdistuksesta on kuitenkin esiintynyt sellaisten kristittyjen kohdalla, jotka eivät anna periksi Jumalan sanasta ja sen tunnustamisesta. Tällaisia kristittyjä ahdistetaan ja painostetaan luopumaan Jumalan sanan opettamisesta sellaisena kuin se on kirjoitettu. Viittaan tässä mm. kansanedustaja Päivi Räsäsen ja dekaani Juhana Pohjolan tapauksiin, mutta muitakin voisi mainita. Itse ajattelen tällaisen ahdistuksen lisääntyvän ja kasvavan koko ajan Herramme paluun lähestyessä. Kaikki tai ainakin lähes kaikki kristityt saavat siitä osansa tavalla tai toisella. Nostihan uskonpuhdistaja Raamatusta yhdeksi ja viimeiseksi todellisen kirkon tuntomerkiksi ”pyhän ristin” eli vainon Kristuksen seuraamisen tähden.
Ja minä sanoin hänelle: “Herrani, sinä tiedät sen”. Ja hän sanoi minulle: “Nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.
Varsinaisesti kysymyksen kohteena oleva jae ei poikkea edellä esitetystä. Ahdinko on siinä samaa kuin on jo edellä sanottu. Siksi osa seuraavasta on myös kertausta edelliseen.
Mainitussa jakeessa sanotaan, että tämä joukko, joka ”tulee siitä suuresta ahdistuksesta” koostuu ”kaikista kansoista ja kielistä” jne. Voimme yksinkertaisesti todeta, että suuri ahdistuksen aika on alkanut Kristuksen noustua taivaaseen ja lähetettyä Isän luota Pyhän Henkensä. Me elämme tässä suuressa ahdistuksen ajassa jo nyt. Toki ahdistus pahenee ja syvenee, mitä kauemmin tämä armon aika kuluu. Meillä länsimaissa tämä ”suuri ahdistus” on usein hämärtynyt kaiken väljähtyneen kristillisyyden keskellä. Jos mietimme kristittyjen vainoja islamilaisessa maailmassa tai Intian hindujen keskellä, puhumattakaan Kiinasta, Pohjois-Koreasta jne., voimme todellakin puhua ”suuresta ahdistuksesta”.
”Pesseet vaatteensa Karitsan veressä” – Tässä kyse sellaisista vaatteista, jotka perille päässeillä pyhillä ja enkeleillä on taivaassa. Ilm. 22:14 ”Autuaat ne, jotka pesevät vaatteensa, että heillä olisi valta syödä elämän puusta ja he pääsisivät porteista sisälle kaupunkiin!” Kun tiedämme, että Kristus todella ”kylpi” omassa veressään kärsiessään ruoskan alla ja ristillä, niin tähän yhdistetään tässä Kristuksen veressä peseytyminen. Luonnollisesti tässä viitataan kasteessa tapahtuneeseen peseytymiseen.
Johanneksen ilmestyksessä ”vaatteiden peseminen Karitsan veressä” tarkoittaa yleensä kastetta, mutta sillä saatetaan viitata myös ehtoolliseen. Kasteessa on pesty puhtaaksi Karitsan verellä, puettu valkoisiin vaatteisiin ja tultu Karitsan seuraajaksi. Vaatteet säilyvät puhtaana, kun eletään uskossa Kristukseen ja nautitaan Hänen ruumiinsa ja verensä, Karitsan veri syntien anteeksiantamiseksi säännöllisesti. Näin pelastutaan suuresta ahdistuksesta. Tämä kaikki on uskossa vastaanotettavissa. Uskomme näin Jumalan sanan perusteella, vastoin kaikkia kokemuksiammekin, keskellä suurta ahdistusta.
Ks. pastori Mikkosen opetussarja Ilmestyskirjasta täältä ja lopun ajat.
Maailmankaikkeus ei ole putkahtanut olemaan sattumalta. Ei se ole myöskään ollut olemassa ikuisesti. Jokin vähäisempi jumaluus ei ole sitä valmistanut. Ei se liioin ole syntynyt erilaisten jumalallisten olioiden toiminnan sivutuotteena. Kaikki nämä maailman synnyn selitykset, joita eri aikoina on esitetty, tulevat hylätyksi Raamatun kuvauksessa kosmoksen luomisesta. Jumala loi maailman tyhjästä, mistä hepreaksi käytetään sanaa bārā ja kreikaksi ktizō. Myös muita sanoja voidaan käyttää kuvattaessa tätä luomistyötä; kuten: tekeminen, muovaaminen, rakentaminen, syntyminen.
Ensimmäisen Mooseksen kirjan alun luomiskertomus ilmaisee, että kaikkeuden loi kolmiyhteinen Jumala. Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä. (1. Moos. 1:1–2). Raamatun kahdessa ensimmäisessä jakeessa huomaamme mainituksi (Isän) Jumalan ja Jumalan Hengen. Mutta mainitaan siinä myös Poika ja vieläpä aivan ensimmäisessä sanassa. Heprean reshit tarkoittaa muun muassa alkua, päätä ja esikoista. Kun siihen lisätään heprean etuliite be, voitaisiin kääntää myös näin: “Esikoisessa / Esikoisen voimalla / Esikoisen välityksellä loi Jumala taivaan ja maan.” Tällä tavoin Paavali ymmärtääkin Raamatun ensimmäisen jakeen. Jeesuksesta puhuen hän kirjoittaa: Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen (Kol. 1:16).
Luomiskertomus on tiivis teologinen kuvaus. Luomisen väline on sana. Jumala puhuu olemattomat olevaksi. Mutta hänen sanansa myös erottaa asiat toisistaan ja antaa niille nimen. Näin Jumala on puhunut ja luonut kauniin järjestyksen luomakuntaan. Lopuksi maailma todetaan hyväksi: Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää. (1. Moos. 1:31). Fyysinen maailma, jonka Jumala näin loi, oli erittäin hyvä ja kaunis. Alussa ei ollut mitään väärää eikä pahaa. Vasta lankeemus toi kirouksen ja turmeluksen maailmaan. Silti lankeemuskaan ei tuhonnut Jumalan hyvää työtä tyystin. Tänäänkin näemme maailmassa paljon Jumalan tekemää hyvyyttä ja ihanuutta, jota tosin ihmisen synti sitten särkee. Tässä yhteydessä kuuluukin huomata myös se, ettei Jumala jätä maailmaansa synnin valtaan. Hän loi kaiken, eikä hän salli synnin, kuoleman ja paholaisen riistää häneltä omaa tekoaan. Kristus tuli maailmaan, että hän aloittaisi ristintyöllään ja ylösnousemuksellaan uuden elämän, joka ajan lopun ylösnousemuksen päivänä tekee luomakunnan uudeksi.
Jumala loi myös ihmisen ja antoi hänelle erityisen aseman kaikkeudessa. Ihminen on Jumalan kuvaksi luotu, toisin kuin muut oliot maailmassa (1. Moos. 1:27). Ihminen heijastaa Jumalan kirkkautta luomakuntaan. Ihmisen tulee hallita koko maailmaa Jumalan hyvyydellä. Ihminen on hyvä kuningas, joka vallitsee Jumalan sijaishallitsijana. Erityistä on niin ikään se, että kun monissa maailman uskonnoissa saatetaan tehdä jyrkkiä arvoeroja ihmisten välille, luomiskertomus ei tiedä tällaisesta mitään. Kaikki ihmiset, miehet ja naiset, ovat yhtä lailla Jumalan kuvia. Ihmisen tehtäväksi siis annetaan levittää Jumalan hyvää hallintaa kaikkeen maailmaan. On jatkettava Jumalan työtä Jumalan siunauksen avulla. Tähän siunaukseen kuuluu myös se, että mies ja nainen menevät naimisiin ja saavat jälkeläisiä.
Luomiskertomus huipentuu seitsemänteen päivään, lauantaihin: Ja Jumala päätti seitsemäntenä päivänä työnsä, jonka hän oli tehnyt, ja lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikesta työstänsä, jonka hän oli tehnyt. Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstänsä, jonka hän oli tehnyt. (1. Moos. 2:2–3). Lepo ei tarkoita niinkään sitä, että Jumala väsyi ja tarvitsi unta. Tarkoitus on sanoa, että kun Jumala oli luonut järjestyksen ja rakenteen, hän saattoi asettua rauhaan. Lisäksi Jumala pyhitti eli asetti muista erilleen seitsemännen päivän. Tämä pyhittäminen ja erottaminen on jumalanpalveluksen kieltä. Se tarkoittaa, että seitsemäs päivä oli pyhä jumalanpalveluksen päivä. Tähän luominen huipentuu. Ajatus ei kuitenkaan ole, että Jumala lepää ja ihminen palvelee (kuten pakanauskonnoissa), vaan että ihminen lepää yhdessä Jumalan kanssa. Ihminen tulee osalliseksi Jumalan pyhyydestä ja levosta. Muinaisina aikoina, vain kuninkaalliset lepäsivät. Muilla työ jatkui. Niinpä luomiskertomus tekee kaikista ihmisistä kuninkaallisia, jotka viettävät jumalanpalveluksen lepoa joka viikko.
Luterilaisessa opetuksessa korostetaan Jumalan hyvää luomistyötä ja sitä, että kun kristitty tekee työtä omassa kutsumuksessaan, hän palvelee näin Jumalaa ja toimii yhdessä Jumalan kanssa; luoden sekä ylläpitäen maailmaa. Luther kirjoittaa Vähässä Katekismuksessa: Minä uskon, että Jumala on luonut minut ja koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä. Hän antaa myös vaatteet ja kengät, ruoan ja juoman, kodin ja konnun, vaimon ja lapset, pellon, karjan ja kaiken omaisuuden… Kaiken tämän hän tekee yksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestänsä ja laupeudestansa… Tästä kaikesta minun tulee häntä kiittää ja ylistää, palvella häntä ja olla hänelle kuuliainen.
Ks. myös syntiinlankeemus
Tämä on toinen luento kahden luennon sarjasta, jonka aiheena on Kulkutaudit Raamatussa. Tässä toisessa luennossa puhumme asiasta Uuden testamentin pohjalta. Ensimmäisen luennon voit kuunnella täältä.
Puhuimme ensimmäisessä luennossa siitä, miten koronaviruspandemia panee kysymään: mikä on tämän epidemian yhteys Raamattuun ja kristilliseen uskoon? Julkisuudessa puhutaan yleensä vain asian biologisesta, lääketieteellisestä, sosiaalisesta ja taloudellisesta puolesta. Ikään kuin tähän epidemiaan ei liittyisi mitään hengellisiä kysymyksiä. Tämä osoittaa sitä hengellistä ja henkistä köyhtymistä, joka on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Ei enää osata nähdä ja kuulla Jumalan puhetta ja etsiä Hänen tahtoaan ja suunnitelmaansa.
Vaara vaanii kuitenkin myös toisella laidalla. Kristityt voivat olla liiankin innokkaita tulkitsemaan Raamattua ”omaan korvasyyhyynsä”. Epidemiasta voidaan saada oivallinen keino edistää omaa äärimmäistä näkemystä. Synnin ja sairauden välillä ei aina ole yksiselitteistä syy-seuraus -suhdetta. Eikä tämän kaltaisista vitsauksista aina pysty suoraan näkemään, ”mikä hetki on yöstä”. Profetiat eivät tosiaankaan ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä, niin kuin Pietari varoittaa (2. Piet. 1:20). Tarvitaan Pyhän Hengen johdatusta, hengellistä harkintaa ja Jumalan sanan tuntemusta, että ajan merkit voi ymmärtää oikein.
Uuden testamentin kohdallakin meidän on syytä kysyä: Mitä Sinä Jumala haluat puhua tämän epidemian avulla? Mistä haluat meitä varoittaa? Mihin meitä kehotat ja rohkaiset?
Lähdemme tutkimaan nyt Uuden testamentin opetusta kulkutaudeista.
Uudessa testamentissa kulkutaudit liitetään varsinkin lopun aikoihin. Tämä on oikeastaan suoraa jatkoa Vanhan testamentin profeettojen julistukselle, jossa miekka, rutto ja nälkä nähdään Jumalan tulevana rangaistuksena tottelemattomalle kansalle. Israelin kansan historiassa nämä vitsaukset olivat myös toteutuneet useaan kertaan, varsinkin silloin, kun babylonialaiset hyökkäsivät maahan, tuhosivat Jerusalemin ja veivät kansan pakkosiirtolaisuuteen. Uuden testamentin opetuksella tulevista vitsauksista oli siis kokemuspohjainen perusta jo menneisyydessä. Lopun aikoina tulisi tuhon määrä kuitenkin olemaan paljon suurempi.
Ennen kärsimistään ja kuolemaansa puhui Jeesus Öljymäellä maailmanaikojen täyttymyksestä ja omasta paluustaan. Tämä puhe on tallennettu meille hieman eri muodossa Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeihin. Jeesuksen puheen lähtökohtana oli opetuslasten kysymys: ”Milloin tämä sitten tapahtuu? Mikä on sinun tulemuksesi ja maailman lopun merkki?” (Matt. 24:3).
Jeesus alkoi sitten kertoa opetuslapsilleen, mitkä merkit edeltäisivät hänen paluutaan. Luettelo merkeistä on varsin yhtenäinen eri evankeliumeissa. Jeesus kertoo synnytystuskien alkuun kuuluvan seuraavat asiat: (1) eksytykset, (2) sodat, (3) maanjäristyksiä ja (4) nälänhätää monin paikoin. Nämä neljä mainitaan kaikissa kolmessa evankeliumissa. Luukas on lisäksi tallentanut kaksi Jeesuksen paluun merkkiä, joita muut eivät mainitse, nimittäin ruton (kreik. loimos) ja merkit taivaalla: ”ja tulee suuri maanjäristyksiä, tulee ruttoa ja nälänhätää monin paikoin, ja taivaalla on oleva peljättäviä näkyjä ja suuria merkkejä” (Luuk. 21:11).
Tämä on sopusoinnussa sen kanssa mitä Vanhan testamentin profeetat ja Ilmestyskirja opettavat: miekka, rutto ja nälkä. Kreikan kielessä tässä on sanaleikki: limoi kai loimoi, nälkä ja rutto.
Niin kuin Vanhan testamentin kohdalla käsiteltiin, rutoksi kutsuttiin Raamatun aikana monenlaisia kulkutauteja, ei pelkästään varsinaista ruttotautia. Rutto oli heille vakava tarttuva tauti, joka aiheutti runsaasti kuolemia.
Esimerkiksi vuonna 430 eKr kuoli Ateenassa sairauteen noin neljännes asukkaista. Sairaus nimettiin rutoksi, mutta nykytutkijoiden mukaan se on saattanut olla isorokko, tuhkarokko, jokin virusperäinen verenvuoto- tai kuumetauti, myrkytysoireyhtymä tai jopa ebola. Ehdotettuja syitä on noin 30. Rutto oli siis vaarallisen kulkutaudin yleisnimitys.
Voimme Jeesuksen opetuksen pohjalta sanoa, että ensimmäisiä Kristuksen takaisin tulemisen merkkejä ovat kulkutaudit. Ne kuuluvat synnytystuskien alkuun. Niitä seuraavat sitten mm. kristittyjen vainot, uskosta luopuminen, väärät profeetat ja rakkauden kylmeneminen. Mutta samanaikaisesti myös evankeliumin ilosanoma tullaan viemään kaikille kansoille. Lähetystyö saatetaan loppuun.
On mielenkiintoista, että tästäkin puhuttiin jo Vanhassa testamentissa. Mooseshan sanoi faaraon edessä, että vitsausten yksi syy oli se, että Jumalan ”nimeä julistettaisiin kaikkialla maailmassa” (2. Moos. 9:13-16). Myös Israelia myöhemmin kohdanneiden vitsausten kohdalla profeetta Hesekiel sanoo tavoitteeksi, että ”he kertoisivat inhottavista teoistaan kansoille, joiden keskeen he joutuvat. Näin tulee julki, että minä olen Herra” (Hes. 12:16).
Vitsaukset sekä varoittavat ihmiskuntaa että vetävät heitä Jumalan sanan julistamisen kautta Jumalan luokse. Valtakunnan evankeliumi tekee näin kosketetuista Jumalan lapsia ja taivaan perillisiä.
Ilmestyskirjan 2. luvussa on kirje Tyatiran seurakunnalle. Kristus moittii seurakuntaa siitä, että se suvaitsee keskuudessa naista, joka sanoo itseään profeetaksi ja johtaa opetuksellaan monet Kristuksen palvelijat harhaan, harjoittamaan siveettömyyttä ja syömään epäjumalille uhrattua lihaa. Kirjeessä naista nimitetään Vanhan testamentin esikuvan mukaan Iisebeliksi (Ilm. 2:18-20).
Iisebel oli Israelin kuninkaan Aahabin vaimo, joka houkutteli monet israelilaiset palvomaan Baalia, harjoittamaan noituutta ja haureellisia menoja (1. Kun. 18:31; 2. Kun. 9:22)
Kristus oli antanut tälle Tyatiran harhaopettajalle aikaa kääntyä, mutta hän ei halunnut luopua haureudesta, siveettömästä elämänmenostaan (Ilm. 2:21).
Siksi Jumala rankaisee harhaopettajaa ja hänen seuraajiaan: ”Voi häntä! Minä suistan hänet sairasvuoteeseen ja kaikki hänen rakastajansa ankaraan ahdinkoon, elleivät he luovu hänen tavoistaan. Hänen lapsensa minä surmaan rutolla” (Ilm. 2:22-23 UKR).
Vanhan raamatunkäännöksen mukaan käännetään suoraan: ”hänen lapsensa minä tappamalla tapan”. Tämä olisi sanatarkka käännös kreikan sanoista apokteno en thanatoi. Vanhassa testamentissa on tällä ilmauksella käännetty kuitenkin heprean kielen ilmaus badäbär jemutu eli kuolevat ruttoon (Hes. 33:27). Epäilemättä myös Ilmestyskirjassa viitataan tähän Vanhan testamentin profeettojen varoitukseen ruttoon kuolemisesta. Sairasvuoteestahan Kristus siinä nimenomaan puhuu.
Kulkutauti oli siis tässä rangaistus harhaopettajalle ja harhaanjohtajalle. Seurakunnan julistajalle, joka oli itse asettanut itsensä siihen asemaan, vaikkei Kristus ollut häntä kutsunut sananjulistajaksi ja paimeneksi.
Mutta kulkutauti oli rangaistus myös niille, jotka kuuntelivat tätä harhaopettajaa ja seurasivat häntä.
Tämä oli varoitus muille, sekä Tyatirassa että kaikkialla muissa seurakunnissa. Tuon vitsauksen kautta ihmisten piti tajuta, kuka Kristus on. Hän tutkii sydämet ja ajatukset ja antaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan (Ilm. 2:23). Kristus edellyttää siis seuraajiltaan, etteivät he ajatuksissaankaan eksy väärien opettajien seuraamiseen vaan määrätietoisesti torjuvat ne, joita Kristus itse ei ole lähettänyt, ja jotka eivät julista puhdasta Jumalan sanaa, lakia ja evankeliumia.
Rauhoittavasti Kristus kuitenkin sanoo meillekin: ”En minä pane teidän päällenne muuta kuormaa; pitäkää vain, mitä teillä on, siihen asti kun minä tulen” (Ilm. 2:24). Eli riittää, että me säilytämme elämässämme ja keskuudessamme sen Jumalan sanan, jonka olemme saaneet puhtaan julistuksen kautta. Se ei ole kohtuuton taakka vaan sovelias ies. Se on Kristuksen risti, jota me kannamme, mutta myös risti, joka kantaa meitä.
Ilmestyskirjan 6. luvusta alkavat näyt erilaisista vitsauksista, jotka tulevat kohtaamaa maailmaa. Nuo vitsaukset ovat Kristuksen sinetin takana; toisin sanoen niiden alkaminen riippuu täysin Kristuksen tahdosta. ”Niille annettiin valta”. Vallan antajana oli Jumala itse. Siksi meidän ei tarvitse epäillä, että niillä on jokin hyvä ja tärkeä tarkoitus meidän ihmisten kannalta.
Sinettinäyssä liikkeelle lähtee neljä eriväristä hevosta. Ne symboloivat sotaa, nälkää, kuolemaa ja tuonelaa. Hevosen selässä ratsastaville annettiin valta neljäsosaan maailmaa. Ne saivat tappaa miekalla, nälällä ja rutolla ja jättää loput villipetojen kynsiin (Ilm. 6:1-8). Huomaamme, että tässä mainitaan jälleen kerran Vanhan testamentin profeettojen esittämät kolme vitsausta: miekka, rutto ja nälkä.
Ei ole aivan selvää, tarkoittaako näky sitä, että neljäsosa ihmiskuntaa kohtaa nämä vitsaukset vai peräti, että neljäsosa kuolee niihin.
Ilmestyskirjan rutto-näystä sanoo Keijo Rainerma: ”Etsimättä tulee mieleen oman aikamme epidemian tavoin leviävät sairaudet, joilla on aivan erityinen yhteys moraaliin kuten AIDS. Kuolema siis vallitsee” (Tulevaisuus tiedossa 2005, 61). Pekka Eskelinen puolestaan sanoo, että ”rutto on kokonainen rypäs vaarallisia tartuntatauteja. Myös sairaus on ihmisen pysäyttäjä, joka voi johtaa ihmisen evankeliumin vastaanottamiseen. Oman kuolevaisuuden kohtaaminen herättää monet” (Aika loppuu 2002, 72). Siegbert W. Becker sanoo, että ”paljon ajallista kuolemaa pelottavampi on iankaikkinen kuolema, joka uhkaa niitä, jotka kuolevat ilman uskoa Karitsaan, niitä, jotka ovat hylänneet evankeliumin lupaukset” (Kaukainen voittolaulu 1999, 123).
Vitsausten syynä ovat ihmiskunnat synnit, joiden vuoksi valitus nousee taivaaseen saakka. Vitsausten tarkoitus on, että ihmiset kauhistuisivat ja taipuisivat kunnioittamaan taivaan Jumalaa, niin kuin Ilm. 11:13 kerrotaan joidenkin ihmisten onneksi tekevän.
Mutta keitä lopun ajan vitsaukset koskevat? Koskevatko ne vain jumalankieltäjiä? Ilmestyskirjan 16. luvussa näin näyttää olevan asian laita. Siinä kerrotaan, että ”ensimmäinen enkeli lähti ja tyhjensi maljansa maan päälle. Silloin tuli pahoja märkiviä haavoja (vanha käännös ”pahoja ja ilkeitä paiseita”) niihin ihmisiin, joilla oli pedon merkki ja jotka kumarsivat sen kuvaa” (Ilm. 16:2).
Ilmestyskirjassa käytetään paiseista tai haavoista samaa sanaa kuin Jobin kirjan kreikankielisessä käännöksessä, helkos. Sen mukaan Jobilla oli päästä jalkoihin saakka märkiviä paiseita (Job 2:7). Myös Egyptin vitsauksiin kuuluivat juuri paiseet (2. Moos. 9:8-12).
Jukka Thurén arvelee, että märkivät haavat saattaisivat johtua pedon merkistä, jonka jotkut ihmiset ottavat oikeaan käteensä tai otsaansa. Merkki voi tulehtua ja alkaa syövyttää lihaa (Johanneksen ilmestys 2009, 180). Tämä on kuitenkin vain arvailua.
Myös Ilmestyskirjan 7. luvussa kerrotaan, että maan hävittäminen alkaa vasta, kun enkelit ovat painaneet sinetin Jumalan palvelijoiden otsaan. Uskovia ei koske se heinäsirkkojen aiheuttama vitsaus, josta kerrotaan Ilmestyskirjan 9. luvussa.
Samoin Ilmestyskirjan 18. luvussa ilmoitetut vitsaukset, rutto, murhe ja nälkä, näyttävät koskevan vain Babylonia, langenneen maailman keskusta.
Toisaalta kuitenkin uskovat ihmiset tulevat olemaan osallisia lopun ajan viimeisistä vaiheista ja osittain myös sen vitsauksista. He ovat mukana suuressa ahdingossa (Ilm. 7:14), he todistavat sen keskellä (Ilm. 11:3-7), Jumala antaa heille suojan Saatanaa vastaan (Ilm. 12:14-17), mutta ulkonaisesti joutuvat myös kristityt Antikristuksen voittamiksi (Ilm. 13:7). Vielä lopun ajan viimeisessäkin taistelussa Karitsa on uskollistensa kanssa maan päällä (Ilm. 17:14).
Kaikki ajatukset salaisesta ylöstempaamisesta tai uskovien säästymisestä lopun ajan ahdistuksilta ovat tuulesta temmattuja. Seurakunta ja uskovat ovat maan päällä siihen saakka, kun Kristus tulee takaisin voimassaan ja kunniassaan.
Kristitytkin ihmiset ovat ruumiinsa puolesta osallisia ihmiskunnan lankeemuksesta. Siksi he eivät ole myöskään vapaita sairaudesta eivätkä muistakaan inhimillisistä vaivoista ja vastoinkäymisistä.
Ilmestyskirjassa kehotetaan: ”Nyt kysytään pyhiltä kestävyyttä ja uskoa” … ”niiltä, jotka noudattavat Jumalan käskyjä ja uskovat Jeesukseen (Ilm. 13:10; 14:12). Koska kristityt ihmiset ovat mukana maailman loppuvaiheessa, he tarvitsevat uskoa ja kestävyyttä. Mitä ne ovat?
Usko on uskoa siihen, että Kristus on sovittanut kaikki meidän syntimme ja voittanut meidän kuolemamme. Tämä usko on pelastavaa uskoa, sillä Raamattu opettaa: ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva” (Room. 10:9).
Kestävyys on ennen muuta kestämistä tässä uskossa. Vaikka harhaopettajat vesittävät tätä sanomaa ja vaikka ateistit pilkkaavat meidän uskoamme, me pidämme lapsenomaisesti kiinni yksinkertaisesta evankeliumista, sillä vain siinä on elämä ja autuus.
Yllättävän vähän on ollut liikkeellä arveluita siitä, voitaisiinko Raamatusta löytää puhetta koronaviruksesta. Niin, voitaisiinko?
Koronahan (corona, äännetään koroona) on latinaa ja tarkoittaa kruunua. Virukselle nimi on tullut siitä, että se muistuttaa haarakkeineen päässä olevaa kruunua. Kruunustahan Raamatussa tunnetusti puhutaan monessakin kohdin.
Kreikaksi kruunu on stefanos. Joissakin raamatunkohdissa se on uudessa käännöksessä käännetty seppeleeksi. Pohjimmiltaan kruunu ja seppele ovat sama esine, ne vain valmistetaan eri materiaalista.
Ilmestyskirjan latinankielisessä tekstissä, Vulgatassa, corona esiintyy useita kertoja. Sekä Kristuksella että Antikristuksella kerrotaan olleen päässään corona eli kruunu tai seppele. Molemmilla jopa useita coronoita.
Vitsauksiin tämä corona-sana liittyy kaksi kertaa. Ilmestyskirjan 6. luvussa puhutaan valkoisesta hevosesta ja sen ratsastajasta. Kerrotaan, että ”hänelle annettiin seppele, seppelöitynä voittajana hän lähti uusia voittoja kohti” (Ilm. 6:2). Latinaksi ”et data est ei corona”, ”hänelle annettiin seppele / kruunu”. Ratsastajan henkilöllisyys on ollut runsaan keskustelun kohteena. Jotkut pitävät häntä Kristuksena, jotkut taas vitsausten toteuttajana. Koska Ilmestyskirjan 6. luku puhuu vitsauksista, lienee jälkimmäinen tulkinta todennäköisempi. Ei ole myöskään selvää, minkälaisia voittoja tuo ratsastaja lähti saavuttamaan, evankeliumin vai tuhovallan voittoja.
Emme voi siis väittää, että corona tässä liittyisi mitenkään coronavirukseen. Tuon latinankielen sanan käyttäminen tämän vitsauksen yhteydessä johtaa ajatukset kuitenkin väistämättä Ilmestyskirjaan ja näihin profetioihin. Ehkä se juuri onkin Jumalan tarkoitus.
Toinen Ilmestyskirjan kohta, jossa corona liitetään vitsauksiin, on luvussa 9. Siinä kerrotaan heinäsirkoista, joita nousi syvyydestä. Ne saivat pyrstöllään aiheuttaa ihmisille kärsimystä viiden kuukauden ajan. Näistä erikoisista heinäsirkoista kerrotaan, että ”niillä oli päässään kullalta kimaltavat seppeleet, niiden kasvot olivat kuin ihmisen kasvot” (Ilm. 9:7). Latinaksi: ”et super capita earum tamquam coronae similes auro”. Tässäkin esiintyy tuo corona-sana monikkomuodossa coronae, seppeleet.
Monet yksityiskohdat heinäsirkkavitsauksessa eivät kuitenkaan sovi tähän koronapandemiaan. Ei viruksen kerrota tulleen syvyydestä, ei kuilusta ole noussut savua peittämään aurinkoa, eivät ihmiset nyt etsi kuolemaa, mutta eivät saavuta sitä eivätkä monet heinäsirkkojen piirteet sovi koronavirukseen.
Silti on taas hyvä suunnata katseensa Jumalan sanaan ja tutkia ajan merkkejä. Ja tehdä se mihin kaikki nämä vitsaukset tähtäävät: tehdä parannus ja huutaa avuksi Jumalan nimeä.
Paavali opettaa: ”Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoamattoman seppeleen (siis latinaksi coronan), me saavuttaaksemme katoamattoman” (1. Kor. 9:25). Meidän kohdallamme itsekuri tarkoittaa sitä, että me elämme jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa, niin kuin katekismus meitä opettaa.
Ilmestyskirjassa sanotaan: ”Minä tulen pian. Pidä kiinni siitä, mitä sinulla on, ettei kukaan vie voitonseppelettäsi” tai ”kruunuasi” (Ilm. 3:11).
Kun me tiedämme saavuttavamme tämän katoamattoman koronan, seppeleen, meidän ei tarvitse pelätä näitä katoavia koronoita, ei mitään sairautta eikä edes kuolemaa. Me saamme ilolla odottaa, että se kruunu painetaan meidän päähämme, ja me saamme aina kuulua Jumalan kuninkaalliseen papistoon.
Sinä päivänä ei enää ole ”murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut” (Ilm. 21:4).
Tule Herra Jeesus! Tule pian!
Ks. Myös Ylösnousemus vai ylöstempaaminen?, lopun ajat
Kristikunta on vanhastaan ymmärtänyt että rukouksen ja uskonopin välillä on yhteys. Vanhan kirkon aikana tämä tiivistettiin latinankielisellä motolla lex orandi (est) lex credendi – rukouksen laki on uskon laki. Lause tarkoittaa sitä, että seurakunnan tai yksilön usko määrittää sitä, millä tavoin hän rukoilee – mutta myös toisinpäin: se, miten joku rukoilee, vähintäänkin ajan kanssa myös vaikuttaa siihen, miten hän uskoo. Rukous sekä antaa ilmaisun uskolle, että vahvistaa uskossa. Moni voisi kyseenalaistaa sen, että olisi yleensä mitään leimallisesti ”luterilaista” rukoilemisen tapaa – eikö rukous nyt ainakin ole asia, jossa tunnustuskuntaerot häviävät? Jos kuitenkin pysähdymme miettimään sitä, kuinka uskonsisältö ja uskon ilmaisumuodot (rukous) ovat yhteen liittyneinä, kysymys tulee mielekkääksi. Mitä on luterilainen rukous?
Vähä katekismuksessa Isä meidän –rukousta selittävä osio on sijoitettu vasta uskontunnustuksen jälkeen. Tämä rakenteellinen valinta ei ole mielivaltainen, vaan osoittaa mikä on uskon ja rukouksen suhde. Ihmisen tulee tietää, kuka on Jumala, ennen kuin häntä voi rukoilla. Eikä vain tietää, vaan Jumalaan täytyy olla oikea suhde. Vasta kun olemme uskontunnustuksesta oppineet, mitä Kristus on puolestamme tehnyt, voimme aloittaa rukouksen sanoilla ”Isä meidän…” Ilman evankeliumia Jeesuksesta tällainen rukous olisi mahdoton. Uskontunnustuksen sijoittaminen ennen rukousta asettaa ihmisen ja Jumalan oikeaan suhteeseen. Ensin Jumala toimii ja puhuu ja vasta sen jälkeen ihminen voi rukoilla.
Luterilaiset ovat aina pitäneet kiinni siitä, että Pyhä Henki toimii uskoa synnyttäen nimenomaan, ja suorastaan vain sanan ja sakramenttien kautta. ”Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä.” (SA VIII)
Tällöin rukouksen asema uskonelämässä voi kuitenkin tulla ongelmalliseksi. Näiden sanojen äärellä tehdään huomio, että rukous ja rukoileminen ei ole sakramentti, mutta ei se vaikuttaisi olevan tiukasti ottaen ”sanaakaan” – ihminenhän siinä rukoilee. Tällöin saavutaan sellaisiin kysymyksiin kuin: ”Onko rukous armonväline?” tai ”Toimiiko Pyhä Henki rukouksen kautta?” Selkeä kyllä-ei –vastaus tuntuu riittämättömältä. Jos vastataan ”ei”, jää epäselväksi mihin sitä rukousta oikeastaan sitten tarvitaan. Jos vastataan ”kyllä”, tuntuu luterilainen armonvälinekäsitys murtuneen. Silloin rukous, joka mielletään ihmissielusta itsenäisesti kumpuavaksi puheeksi Jumalalle, saa armonvälineen luonteen, joka ei mitenkään voi kuulua millekään ihmisestä itsestään lähtöisin olevalle.
Luther ja Tunnustuskirjat eivät kuitenkaan problematisoi rukousta tällä tavalla. Syy on selvä: luterilainen rukous ei ole ihmisestä ikään kuin itsenäisesti nousevaa puhetta, meidän omaa hengellistä toimintaamme. Todellinen rukous voi kummuta sydämestä vain jos ennen sitä sydämelle on saarnattu evankeliumia. Rukous on siten tavallaan sanan saarnan ”kaiku”. Ensin on sana, ja siihen vastaukseksi syntyy ihmisen rukous.
Sanakeskeisyys asettaa rukoukselle myös tietynlaisen kehikon. Ei mikä tahansa puhe, jonka ihminen suuntaa mielessään tai puheessaan henkiolennoille, ole laskettavissa kristilliseksi rukoukseksi. Rukous on rukousta sanan varsinaisessa mielessä vain, jos se on Jumalan sanan ohjaamaa ja se tarrautuu Jumalan lupauksiin. Rukous, jossa rukoillaan jotain sellaista, joka on Jumalan sanan vastaista, ei ole siten todellista rukousta, vaan enemmänkin jumalanpilkkaa.
Rukouksen teologian lähtöpisteenä on siis oltava Jumalan sana, joka luo kehikon rukoukselle. Sana ei missään nimessä kuitenkaan jää pelkäksi rajoittimeksi, se myös kutsuu ja ajaa kristityn rukoukseen. Iso katekismuksen Isä Meidän –rukousta käsittelevässä osiossa Luther lausuu rukouksesta:
Jumalan käsky velvoittaa meidät rukoilemaan. . . . Ei ole minun tahtoni varassa, ryhdynkö siihen vai luovunko siitä, vaan minun pitää ja minun on pakko rukoilla.
Näin Luther lähestyy rukousta myös velvollisuusnäkökulmasta. Tämä on ymmärrettävä ja toimiva näkökulma silloin, kun lihallinen mielemme pyrkii keksimään syitä joiden varjolla jättää rukoileminen sikseen. Tällaisia syitä voi olla esimerkiksi filosofinen viisastelu siitä, että Jumala kuitenkin kuulee kaikki rukoukset, ja niitä ei siksi tarvitse rukoilla, tai sitten halpaan armoon nojaava kristityn vapauden väärinkäyttäminen, jossa ajatellaan että evankeliumin alla elävälle on merkityksetöntä se, rukoileeko vai ei.
Lain vaatimuksen yläpuolelle nousee luterilaisessa rukouksen teologiassa aina promissio, lupaus. Rukous muuttuu mielekkääksi kun siihen liittyy Jumalan sanan lupaus: Mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. (Joh. 14:13) ja Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos te anotte jotakin Isältä, on hän sen teille antava minun nimessäni. Tähän asti te ette ole anoneet mitään minun nimessäni; anokaa, niin te saatte, että teidän ilonne olisi täydellinen. (Joh. 16:23)
Nämä lupauksen sanat ovat sellaisia, jotka Lutherille olivat koko rukouksen evankelisen ymmärtämisen ydin. Jos Jumala ei antaisi tällaista lupausta, rukous olisi tuuleen huutamista. Vaan kun rukous nousee siitä, että Jumala on ensin itse antanut käskyn rukoilla ja myös lupauksen rukousten kuulemisesta, silloin rukous on todella kristillinen rukous joka saa aikaan paljon. Lupauksen käsite on Lutherin uskonnäkemyksessä kriittisen tärkeä. Jumala ei luvatessaan vain sano miten asiat ovat, kyse ei siis ole vain informaation välittämisestä; luvatessaan Jumala sitoo itsensä omaan lupaukseensa. Lupauksesta tulee sitoumus, jota Jumala ei pysty pettämään, hänen kunniansa on pelissä.
Lupaukseen tarrautuminen tulee Lutherilla esiin erityisesti hengellisen ahdistuksen (Anfechtung) alla oltaessa. Luther puhuu useaankin otteeseen rukouksesta tilanteena, jossa hän Jaakobin tavoin taistelee Jumalan kanssa. Jumalan ja rukoilijan välillä vallitsee tällöin aggressiivinen, kiihkeä jännite. Jumala näyttäytyy ahdistuneen ihmisen ajatuksissa sellaisena, joka ei kuulisi rukouksia tai ei niitä ainakaan toteuttaisi. Tässä hengellisessä ahdistuksessa rukoilija pelastautuu riippumalla Jumalan lupaussanoissa, käyttäen niitä kuin aseena Jumalaa itseään vastaan. Koska Jumala on jotakin luvannut, hän ei saa sitä pettää! Jaakobin tavoin hän sanoo: ”en päästä sinua, ennen kuin siunaat minut!” Tällainen rukous on Jumalalle itselleenkin mieluinen.
Rukous on yhtäältä asia, jota vastaan Perkele jatkuvasti hyökkää, koittaen tavalla tai toisella saada ihmisen rukouselämän sammutettua – toisaalta taas se on väline ja ase, jolla Saatanaa vastustetaan ja hänen hyökkäyksensä torjutaan.
Luther ymmärsi vaarat, jotka liittyvät siihen että puhutaan ”arvollisesta” rukouksesta. Usein, kun ihmisen kaikkein eniten tarvitsisi rukoilla, hän myös kaikkein vähiten tuntee siihen kykyä ja halua. Kiusauksissa, vihassa, tai huonon omantunnon ahdistaessa ihmiset lakkaavat rukoilemasta, koska he olettavat ettei tilanne ole sopiva rukoilemiseen. Luther totesi: ”Jos jotakuta kehottaa tällöin rukoilemaan, mieli välittömästi pistää vastaan, väittäen että sellainen olisi epäpuhdasta – niin kuin mukamas näiden saastaisten ajatusten lomassa ei olisi tilaa rukoukselle.”
Tällainen olettamus on peräisin paholaiselta, ja sen tarkoituksena on vain vaientaa rukous – sillä rukousta Saatana pelkää. Ainoa puolustuskeino tätä hyökkäystä vastaan on siihen tarrautuminen, että Kristus on tullut syntisiä varten. Syntimme ei siis ole mikään syy lakata rukoilemasta, vaan päinvastoin! Todellinen rukouksen hetki ei ole hengellisen ilon ja sydämen puhtauden keskellä, vaan kiusauksissa ja synnissä.
Lutherin kirjoituksissa rukous näyttäytyy todella kaikkivoipaisena välineenä. ”Turkki, paavi, keisari ja Helvetin portit” voitetaan vahvalla rukouksella. Jopa sellaiset rukoukset, jotka vain toistetaan ”sydämen yksinkertaisuudessa” – eli rukoukset vailla sen suurempaa älyllistä tai tunteellista latausta – ovat kuitenkin tehokkaita. Ne ajavat paholaisen pois, niin kuin Daavid joka harppua soittamalla ajoi pois Saulia vaivanneen pahan hengen. Sanasta nousevan rukouksen mahtia Luther kuvaa sanoen
Meidän tulee tietää, että rukous on ainoa suojakilpemme. Sillä kun Perkele käy kimppuumme kaikkine voimineen ja joukkoineen, olemme vastustajiksi aivan liian heikkoja. Helposti ne pystyvät polkemaan meidät jalkoihinsa. Tämä meidän on otettava huomioon, ja siksi meidän on tartuttava niihin aseisiin, jotka kristityllä pitää olla, jotta hän kestäisi Perkeleen hyökkäykset. Mikä sinun mielestäsi on tähän mennessä saanut aikaan niin suuria, että vihollistemme juonet, hankkeet, murhat ja kapinat on torjuttu ja tukahdutettu – kaikki tuo, minkä avulla Perkele on ajatellut kukistaa meidät ja evankeliumin? Ei sitä ole saanut aikaan mikään muu kuin rukousten rautamuuri, jonka muutamat rinnallamme seisseet hurskaat ihmiset ovat pystyttäneet.
Ks. lisää artikkeleita aiheesta täältä.
Miksi Jumala on niin salattu? Miksi hän on niin piilossa aisteiltamme, ymmärrykseltämme ja ainakin minun kohdallani jopa uskon kautta ymmärtämiseltä? Suren monesti, että en ole kunnon kristitty, koska ”en tunne enkä edes näe Jumalaa missään”. Vai yritänkö mahdotonta?
_____________________________________________________________
Et antanutkaan helppoa kysymystä!
Monet syvälliset kristityt ovat pohtineet eri elämänsä vaiheissa aivan samaa. Eikä tähän ole helppo tunnustavan kristitynkään vastata! Tällainen mietiskelijä oli mm. Anselm Canterburylainen (+1109), joka huokaili rukoillen: ”Jos kerran olet kaikkialla, miksi en näe sinua läsnä olevana?”
Emme voi edes Jumalan olemassaoloa todistaa aukottomin perustein. Ehkä parhaiten niin on tehnyt juuri hurskas ja viisas Anselm Canterburylainen. Jos Jumala voitaisiin todistaa, niin Jumala olisi ikään kuin otettu haltuun ja hän lakkaisi olemasta Jumala. Siksi puhummekin salatusta Jumalasta. Kuitenkin kaikki Jumalan tuntemus – siis sekin että tunnustamme hänen olevan olemassa – perustuu jonkinlaiseen hänen itsensä ilmoitukseen. Apostoli Paavalikin toteaa, että tarkkailemalla Jumalan töitä luomakunnassa saadaan Jumalaa koskevaa tietoa. Mutta samalla hän kyllä toteaa, miten tämänkin tiedon monet voivat torjua tai vääristää (Room. 1.). Tällaisesta torjumisesta kertoo erään ateistisen kosmonautin ilmoitus, ettei hän ollut nähnyt mitään Jumalaa satelliitistaan suuressa avaruudessa. Siihen vastasi kristitty aivokirurgi sanoen leikanneensa satoja aivoja, mutta ei ollut törmännyt yhteenkään ajatukseen!
Monen kokemuksena on aavistus Jumalan läsnäolosta ja samalla kertaa ymmärrys, että hän on salattu. Asia tulee esiin myös raamatunkertomuksissa. Jaakob kertoo: ”Jumala on totisesti tässä paikassa enkä minä sitä tiennyt.”
Kuulun niihin, jotka tahtovat opastaa kaikkia luonnontarkkailijoiksi. Itse olen saanut isältäni lintutuntemuksen. Pienestä saakka meidän tulisi nähdä luonnon ihmeellisyydet, biodiversiteetti kaikessa rikkaudessaan. Samoin tulisi nähdä myös se, miten se voidaan ihmisen turmeltuneisuuden takia tuhota. Ilman Luojan olemassaoloa ja toimintaa en voi ymmärtää esim. saman kottaraisen lentoa Pohjois-Afrikasta samaan pönttöön joka kevät. – En mene nyt mitenkään tässä panteismiin, teismiin tai deismiin, jotka pohdinnoissamme usein johtavat harhateille. Meidän on pysyttävä pääkysymyksessä, jonka Martti Luther ilmaisi Isossa katkismuksessaan: Mitä tarkoittaa, että jollakulla on Jumala tai mikä on Jumala?
Oppi-isä selvittääkin, että ”Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä.” Nyt Luther osoittaa, että oikeastaan kaikilla on jokin Jumala-usko. Toiset luottavat rahaan ja tavaraan (maailman yleisin epäjumala), viisauteensa, valtaansa, sukulaissuhteisiinsa jne. Tällainen ”jumala” voi olla tosi mahtava ja toimelias! Ihmisellä on siis aina jokin Jumala, ”mihin hänen sydämensä täysin luottaa”. Mutta joudumme kysymään tällöin: mikä on oikeaa Jumala-uskoa, sellaista, joka kestää viimeisellä tuomiollakin?
Tällöin kristittyinä painopiste siirtyy ratkaisevasti Jumalan erityiseen ilmoitukseen, Jumalan luonnollisen tuntemisen yläpuolelle. Pyhästä Kolminaisuudesta meillä ei ole mitään tietoa ilman pyhää Raamattua. Kristinusko perustuu siis Raamatussa kerrottuihin tosiasioihin Jumalasta (ilmoitushistoria) ja koko erityisen ilmoituksen avaa Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona Jeesus Kristus, hänen Vapahtajan työnsä. Hänen tuntemiseensa tähtää kaikessa oikean kirkon työ.
Kristillinen usko ei ole siis aikamme uususkonnolisuuden tavoin pelkkää uskoa tai luottamusta ’johonkin’. Ihmisen henkilökohtainen usko (fides qua) ja uskon annettu sisältö (fides quae) kulkevat yhdessä, eikä niitä saa väärällä tavalla erottaa toisistaan. Tietäminen on uskon perustekijöitä. Sunnuntaista toiseen messussa opetetaan ja julistetaan Raamatun Kristusta. Hän on itse luvannut olla läsnä, nimittäin siellä, missä on oikeat alttarit ja saarnatuolit.
Mutta totta on, että kysymyksen esittäjän tavoin haluaisimme voimakkaita todisteita, esimerkiksi voimavaikutuksia, liikutuksia, ihmeitä ja kokemuksia, että Jumala on ja toimii. Joskus hän niitä antaa. Ja kristitty kokee ajoittain voimakastakin iloa ja omantunnon rauhaa sydämessään. Pyhä apostoli Paavali sanookin: ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia.” Tätä nimitämme ’sisälliseksi todistukseksi’. Pyhän Hengen sisällinen todistus kuuluu tavallisen kristityn elämään, ja sen säilymiseen vaikuttaa ilman muuta armonvälineiden säännöllinen käyttäminen. Mutta armoituksen peruste sisällinen todistus ei ole. Sen varaan emme laske taivaaseen pääsyä. Se on myös jotakin jonka koemme eri tavoin. Onkin tärkeää huomata, että aina tämä Hengen todistus ei ole tuntein koettavissa ja siksi vanhat kristityt ovat painottaneet sitä, että silloinkin on vain pysyttävä Jumalan sanan horjumattomissa armolupauksissa.
Ks. myös Onko Jumala olemassa? & Kätkeytynyt Jumala