Kysymys: Voiko kristitty ottaa tatuoinnin, ja jos voi niin millaisia aiheita niissä voi olla?
Vastaus: Tatuoiminen tunnetaan jo kivikaudella. Eurooppaan se tuli lähinnä löytöretkien myötä 1500-luvulta lähtien. 1920-luvulta lähtien tatuointi kuitenkin väheni niin, että sitä harrastivat lähinnä merimiehet ja rikolliset. Vasta 1990-luvulla alkoi tatuoiminen yleistyä Suomessa (näin Wikipedia).
Kristinuskon piirissä on tatuointeihin suhtauduttu yleensä kielteisesti. Syynä on ollut Vanhassa testamentissa lausuttu kielto tatuoida ihoa. Siellä tatuoiminen liitetään epäjumalanpalvelukseen:
“Älkää harjoittako ennustamista tai noituutta … Älkää vainajaa surressanne viillelkö itseänne älkääkä tatuoiko mitään merkkiä ihoonne. Minä ole Herra … Älkää kääntykö vainajahenkien puoleen älkääkä kysykö neuvoa tietäjiltä, ettette saastuttaisi itseänne. Minä olen Herra, teidän Jumalanne” (1. Moos. 19:26, 28, 31). Vanhassa raamatunkäännöksessä käytetään tatuoimisesta ilmausta “koristaa itsensä ihopiirroksilla”. Käytetty heprean sana ketovät tarkoittaa yksiselitteisesti juuri tatuointia, ja se tulee kirjoitusta merkitsevästä sanasta ketaav.
Nämä ovat Jumalan sanoja Moosekselle, jonka tuli julistaa ne kansalle (1. Moos. 19:1). Kyseessä ei siis ollut vain inhimillinen määräys vaan jumalallinen säädös. Sen tarkoitus oli suojella Jumalan kansaa epäjumalilta ja pahoilta henkivalloilta. Kansan piti palvoa uskollisesti Jumalaa.
Tatuoiminen oli pakanauskontoihin kuuluva tapa. Niissä ihmiset merkitsivät itsensä tietyillä kuvioilla jonkin jumaluuden tai hengen omaksi. Tatuointikuviot saattoivat liittyä myös jumalien palvontaan.
Toisaalta tatuointeja tehtiin myös orjille ja sotilaille, jotta voitaisiin tietää kenelle tai mihin osastoon he kuuluvat. Tatuointi vastasi siis eläinten korvamerkkejä. Myös kansallissosialistit tatuoivat sekä SS-miehet että keskitysleirien vangit, jotta voisivat kontrolloida heitä paremmin.
Raamatun mukaan ihmisen ruumis on Jumalan luoma ja Kristuksen lunastama. Hän on myös Pyhän Hengen temppeli. Paavalin mukaan me emme itse omista itseämme, sillä Jumala on ostanut meidät täydestä hinnasta. Siksi meidän tulisi tuottaa ruumiillamme kunniaa Jumalalle, ei itsellemme eikä varsinkaan epäjumalille (1. Kor. 6:19-20).
Ilmestyskirjassa kerrotaan Pedosta, joka määrää kaikki ihmiset ottamaan oikeaan käteensä tai otsaansa merkin. Kenenkään ei ole lupa ostaa eikä myydä mitään, ellei hänellä ole tätä merkkiä, joka on pedon nimi ja sen nimen luku (666, Ilm. 13:16-18). Tämä ihossa oleva merkki on siis äärimmäisen kontrolloinnin väline.
Pedon merkin vastakohtana on se merkki, jonka Jumala merkitsee omien palvelijoittensa otsaan (Ilm. 7:3). Tuo Jumalan merkki tai sinetti suojelee Hänen omiaan vitsauksilta (Ilm. 9:4). Merkkiin on kirjoitettu Karitsan (Kristuksen) ja Hänen Isänsä nimi. Tämä merkki liitetään yleensä ristinmerkkiin, joka piirretään kastettavan henkilön kasvoihin ja rintaan.
Jumala siis “tatuoi” omansa näkymättömällä, mutta vaikuttavalla merkillään. Edellä mainituista syistä on kristillisessä kirkossa usein suhtauduttu kielteisesti tatuoimiseen. Kuitenkin varsinainen kielto kuuluu vanhan liiton aikaan ja vaikuttaisi liittyvän juuri suhteeseen ympäröiviin pakanakansoihin. Sellaisenaan käskyä ei ole annettu uuden liiton kansalle, mutta vanhan liiton negatiivisesta yhteydestäkin johtuen on syytä käyttää suurta harkintaa mahdollisen tatuoinnin suhteen.
Jo useita vuosia olen ajatellut kirjoittaa omista rukouksistani, mutta en ole keksinyt kunnon otsikkoa. En väitä keksineeni sitä nytkään. Minkälainen rukoilija olen? ”Avuton”? – se kuulostaa liian nöyrältä; ”heikko” – vielä nöyremmältä. Olisi hyvä olla nöyrä, mutta kun ajattelen itseäni rukoilijana, ja varsinkin jos tahdon kertoa omista rukouksistani muille, tulee minulle todellakin ensimmäisenä ja viimeisenä mieleen sana ”hölmö” tai ehkä paremmin ”onneton”. Jälkimmäisen sanan kaksimerkityksellisyys kuitenkin tekee sen käymättömäksi.
Entä sitten ”maailman hölmöin”? En tietenkään ole mitannut kenenkään toisen rukouselämää, saati sitten koko maailman, mutta sanon tämän siinä mielessä kuin Paavali kutsui itseään ”syntisistä suurimmaksi”. Eipä Paavalikaan asiaa ollut mitannut ja tutkinut, vaan ollessaan Pyhän Jumalan kasvojen edessä, hän ei voinut kuvitella, että kukaan olisi suurempi syntinen kuin hän itse oli. Samoin en minäkään voi kuvitella ketään ”hölmömpää” rukoilijaa. Koko maailma osaa rukoilla ”paremmin” kuin minä!
Otsikkoni on tietenkin vähän leikillinen, mutta samalla haudanvakava. Ennen kaikkea toivon voivani rohkaista edes jotakuta toista rukoilemaan. Jumala on osoittautunut käsittämättömän uskolliseksi rukousten kuulijaksi, vaikka rukoilijana on ollut tällainen hölmö kuin minä.
Harva on saanut niin paljon opetusta rukouksesta kuin se uskovien joukko, johon nuorena kuuluin. Meitä opetettiin rukoilemaan pitkään ja hartaasti. Me pidimme rukouskokouksia ja rukousöitä. Asiat piti saada rukoilluiksi ”läpi”. Meidän piti olla niitä, jotka väkevin rukouksin ”liikuttelevat Jumalan kättä, joka liikuttaa koko maailmaa”. Oli tarkoitus tulla ”suuriksi rukoilijoiksi”, jotka tuntevat, tietävät Jumalan tahdon ja osaavat siksi suurella varmuudella ja suuressa uskossa rukoilla asioitten ja ihmisten puolesta, kunnes kaikki tapahtuu, kuten pitää. Jos oli vastoinkäymisiä, piti rukoilla, että ne väistyvät. Meidän rukouksistamme riippui myös herätyksen tuleminen tai tulematta jääminen. Evankeliumin leviäminen kaikkeen maailmaan oli meidän rukoustemme varassa.
Entä, kun emme saaneetkaan vastauksia odottamallamme tavalla? Kyllä jossakin uskontietoisuutemme sopukassa oli sekin ajatus, ettei Jumala aina vastaa tahtomallamme tavalla, mutta varsinaisesti katsoimme syyn olevan omissa rukouksissamme: joko emme olleet rukoilleet kyllin kauan, kyllin hartaasti, kyllin suurella uskolla tai sitten elämässämme oli syntiä, joka piti panna pois. Pidimme rukousvastauksia kylläkin Jumalan lahjoina, mutta jotenkinhan niiden piti päästä tulemaan. Esteenä saattoi olla vain oma laadullisesti tai määrällisesti riittämätön rukouksemme ja salaa sydämessä asuva epäusko. Rukoustemme piti olla ”puhtaita”, että ne voisivat tulla kuulluiksi. Puhtaus merkitsi vaikutteiden ja ajatusten puhtautta. Rukoilimme tosin ”Jeesuksen nimessä”, mutta jos vaikutteemme olivat väärät ja ajatuksemme epäpuhtaat, eivät rukouksemme todellisuudessa kantaneet Jeesuksen nimeä mukanaan.
Lisäksi oli aina epävarmaa, olimmeko rukoilleet Jumalan tahdon mukaisesti. Siispä piti päästä selville Jumalan tahdosta. ”Herra, näytä meille tahtosi!” oli hartaimpia rukouksiamme. Luin erikielisiä kirjoja siitä, miten pääsee selville Jumalan tahdosta. Aina piti olla varma Jumalan tahdosta, ja kaipa siitä olisi päässyt varmuuteen, jos olisi ollut tarpeeksi uskoa ja hartautta uskonelämässään. Yleensä näytti siltä, että aika monet pääsivätkin perille siitä, mikä kulloinkin on Jumalan tahto. Helppohan oli sitten rukoilla määrätietoisesti. Mutta entä jos ei sittenkään tullut vastausta?
Kaiken oppimani perusteellahan minun olisi pitänyt olla aika taitava. Ensiksi, kaikkialla saatiin rukousvastauksia paitsi siellä, missä minä olin. Toiseksi, taistelin rukousvastauksien esteenä olevaa syntiä vastaan koskaan pääsemättä syntiluetteloitten ensimmäistä ja toista syntiä pidemmälle (meillä oli luettelo sadasta uskovan yleisimmästä synnistä). Kolmanneksi, en koskaan päässyt selville Jumalan tahdosta. Neljänneksi, koska vain tarpeeksi luottavainen usko saa rukousvastauksia, oli selvää, että omat epäilysten ja epäuskon maustamat rukoukseni eivät voineet ulottua Jumalan valtaistuimelle asti. Sanalla sanoen rukoilin ilmeisesti väärin ja turhaan. Viidenneksi, en koskaan ole jaksanut olla sydämestäni mukana pitkissä rukouskokouksissa, kaikkein vähiten rukousöissä. En nimittäin ikinä päässyt juoneen mukaan, vaikka saatoin olla itse olla noita tilaisuuksia järjestämässä.
Varsinaisesti ”hölmöksi rukoilijaksi” teki minut kuitenkin jokin muu, kuin vain puutteeni. Olin hölmö siksi, että kuitenkin rukoilin. Tämä tila on jatkunut elämässäni nyt jo alkaneeseen vanhuuteeni saakka. Tällä tiellä Jumala on osoittautunut äärimmäisen pitkämieliseksi, armolliseksi, uskolliseksi ja väkeväksi. Hän on opettanut minua pitkin matkaa, mutta ”hölmöydestäni” en ole päässyt. Siitä ovat pitäneet huolen kaksi väsymätöntä seuralaista, joista en ole päässyt hetkeksikään eroon:
Ensimmäinen on itse kiusaaja, siis se käärme, joka on levittänyt myrkkyään ja valeitaan alusta saakka. Niin, saatanaksi ja perkeleeksikin sitä sanotaan. En tiedä ikinä rukoilleeni niin, että tämä seuralainen, ”uskollinen kumppani” ei olisi tullut rukoilemaan kanssani. Kun joskus huolet erityisesti painavat, menen polvilleni rukoilemaan. Silloin viereeni polvistuu tämä kumppani ja sanoo voimakkaalla äänellään (se ”ääni” kuuluu eri tavoin eri tilanteissa): ”Turhaan rukoilet!” Sitten, tapauksesta riippuen hän antaa eri syitä, miksi rukoukseni ovat turhia. Tässä yleisimpiä: – Et kuitenkaan rukoile puhtaasti. – Et usko itsekään, että Jumala kuulee. – Mistä tiedät, onko rukouksesi Jumalan tahdon mukainen? – Jumala kyllä kuulee rukouksia, mutta ei sinun. – Jumala on kyllä joskus auttanut, mutta ei nyt. – Päässäsi on satoja muitakin ajatuksia, on hävytöntä rukoilla tuolla mielellä. Nuorempana kuulin häneltä usein tämänkin väitteen: – Onkohan koko Jumalaa edes olemassa?
Toinen seuralainen on Vanha Aatami, siis minä itse. Se minä, joka tulee hukuttaa kasteveteen päivittäin, kuten Luther sanoo. Vanha Aatami kuulee niin herkästi kiusaajaa, että en usein tiedä, kumpi näistä kumppaneista on milloinkin enemmän kimpussani. Vanha Aatami on toisaalta laiska ja hidas polvistumaan ja kuuro Jumalan lupauksille, mutta kuulee kaikki kiusaajan kuiskutukset helposti. Erityisen vastaanottava se on tälle kuiskaukselle: – Sinä rukoilet nyt! Mutta entäs, jos Jumala ei vastaakaan? Se vähentää taas uskoasi, ja joudut muittenkin silmissä lapsellisine uskoinesi noloon asemaan.
Näiden seuralaisten alituisia, jokakertaisia nalkutuksia vastaan kutsun kaksi ystävää, jotka ovat olleet minulle mitä suurimmaksi avuksi: Epätoivoinen isä ja Pietari. Kun kiusaaja näyttää minulle, etten usko, niin kuin pitäisi, kutsun Markuksen 9. luvusta epätoivoisen isän rukoilemaan kanssani, joka olen ollut useasti itsekin epätoivoinen isä. Kysyn häneltä: ”Miten rukoilitkaan?” Hän vastaa: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” ”No, saitko avun? Auttoiko Jeesus?” ”Auttoi, poikani parani.” ”Mihin sinä vetosit?” ”Jeesukseen, ei ollut mitään muuta!”.
Kun taas kuiskaukset (ne ovat kyllä joskus ihan huutamalla esitettyjä) osoittavat, ettei enää kannata rukoilla, huudan Pietarin paikalle. ”Mitä sinä sanoit Jeesukselle, kun kaikki tuntui olevan lopussa? Hänhän jopa kysyi, tahdotko lähteä pois.” Pietari vastaa silloin ”Kyllä minustakin tiemme näytti silloin umpikujalta, mutta kun en osannut edes ajatella mitään muuta ratkaisua, vastasin Jeesukselle ’Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat’.”
Joskus haen muitakin ystäviä paikalle: Hiskian Jesajan 37. luvusta, kun hän täysin epätoivoisessa tilassa vie vihollisen uhka- ja pilkkakirjeen Jumalan eteen temppeliin. Mitään ei ollut tehtävissä. Mutta Jumala antoi pelastuksen.
Jo vuosikymmeniä sitten sain oppia vaimoni suun kautta senkin, että Jeesus ei opettanut meitä rukoilemaan: ”Jumala näytä meille tahtosi!”, vaan ”Tapahtukoon sinun tahtosi”. Mitä väliä sillä on, tiedänkö minä Jumalan tahdon. Tärkeätä on vain, että se tapahtuu. En enää myöskään aprikoi rukousteni vaikuttimien puhtautta, vaan huudan hädässäni Herraa. Minulla ei ole kuitenkaan Jumalalle muuta tuotavaa, kuin saastaisuuteni ja hätäni. Siihen rohkaisevat minua Daavid: ”Hädässäsi huuda minua avuksesi…” ja Paavali, joka kutsuu kristittyjä niiksi, jotka huutavat avukseen meidän Herramme nimeä. Lisäksi otan aseekseni ensimmäisen käskyn, joka kieltää pitämästä muita jumalia. Vain Herralta tulee odottaa kaikki hyvä lahjana, sillä Jumalaa ei voi lahjoa. Olen oppinut joskus kiittämäänkin. Se on aina paikallaan.
Joka kerta minun on helpompi uskoa, että Jumala vastaa kaikille muille ennen kuin minulle. Tietenkin on paljon rukouksia, joihin ei tunnu tulevan vastausta. Nekin, joihin on tullut, tuntuvat yksinkertaisilta vain jälkeenpäin katsottuna. Kun on hädässä ja paineessa, rukous joutuu aina olemaan pelkkää avunhuutoa ilman mitään muuta toivoa vastauksesta, kuin Jumalan lupaus. Juuri tämän olen saanutkin oppia rukoilemisesta. Siinä on kaksi pääasiaa: Ensimmäinen on meidän hätämme ja avuttomuutemme. Ole Hallesby sanookin niitä rukouksen parhaaksi edellytykseksi. Toinen on Jumalan lupaus, kehotus ja käsky kääntyä kaikessa hädässämme Hänen puoleensa. Jumala on kaiken hyvän, koko elämän lähde. Meidät on tarkoitettu ottamaan vastaan ja iloitsemaan Jumalan hyvyydestä, ja silloin kun emme sitä juuri näe, panemaan toivomme Jumalaan kuitenkin.
Siispä ystävät: rukoilkaa! Tuokaa asianne Jumalalle tiettäväksi. Häntä ei tarvitse taivutella eikä puhua yli. Jos näin hölmö rukoilija kuin minä ei ole joutunut rukoilemaan turhaan, et joudu sinäkään. Rukoile sukulaistesi puolesta: mainitse heidät nimeltä ja tarpeen mukaan heidän hätänsäkin nimeltä: ”Veljeni on sairaana, Herra!” ”Tyttäreni on väärillä teillä!” ; rukoile itsesi puolesta: ”Meillä ei ole asuntoa!” ”En saa velkojani maksetuiksi.” ”Pelkään kuolemaa!”; rukoile Jumalan valtakunnan asioiden puolesta: ”Paikkakuntamme pojilla ei ole poikatyöntekijää!” ”Auta seurakuntamme pappeja!” ”Lähetyskentällä tarvitaan Sinun armoasi!” ”Turkissa ei ole kuultu evankeliumia!” Anna kiusaajan kuiskutella, se ei tule sitä lopettamaan. Rukoile niistä kuiskutuksista huolimatta. Sinä et ole arvollinen rukoilemaan, rukousvastaukset tulevat vain armosta. Sen armon on Jeesus Kristus meille tuonut!
Samalla, kun rohkaisen rukoilemaan, tahdon kiittää niistä monista ystävistä ja esirukoilijoista, joiden rukoukset ovat kannattaneet meitäkin jo vuosikymmenien ajan.
Kts. myös: Rukous, Isä meidän –rukouksen rikkaus, Isä meidän -rukous.
Sana mammona tulee aramean kielestä (maamoonaa), josta se on lainattu hepreaan (mamoon), kreikkaan (mamoonas) ja muihin kieliin. Aramean kielessä sana tarkoittaa yleisesti ”omaisuutta”, ilman kielteistä tai myönteistä sävyä. Sanaa ei tunneta Vanhassa testamentissa, mutta kylläkin testamenttienvälisen ajan Qumranissa.
Mammona on tullut yleiseen tietoisuuteen Jeesuksen opetuksen välityksellä:
”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään ja varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi … Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Matt. 6:19-21, 24).
Jeesuksen opetuksen kärki kohdistuu siihen, mihin ihminen panee turvansa ja toivonsa. Jos ihminen luottaa rahan ja omaisuuden suomaan turvaan, hän joutuu pettymään. Jumalaan luottava ei sen sijaan pety vaan perii iankaikkiset rikkaudet. Jeesus puhuu mammonasta sillä tavoin, että se voidaan ymmärtää myös Jumalan vihollisena, jopa persoonallisena voimana.
Keskiajan teologiassa Mammona usein henkilöitiin demoniksi, joka houkuttelee ihmisiä rikkauteen ja ylpeyteen.
Luukkaan evankeliumissa mammona liittyy hieman toiseen yhteyteen:
”Ja minä sanon teille: tehkää itsellenne ystäviä väärällä mammonalla, että he, kun se loppuu, ottaisivat teidät iäisiin majoihin … Jos siis ette ole olleet uskolliset väärässä mammonassa, kuka teille uskoo sitä, mikä oikeata on? … Ei kukaan palvelija voi palvella kahta herraa, sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Luuk. 16:9, 11, 13).
Tässä Jeesuksen opetuksessa hyökätään väärää rahan ja omaisuuden käyttämistä vastaan. Vilpillisyydellä on lyhyet jäljet. Sillä voi kyllä ehkä parantaa asemaansa tässä elämässä, mutta ikuiseen majaan ei sen avulla päästä. Jeesus ei tässä puhu vain mammonasta vaan nimenomaan väärästä mammonasta. Opetus tuntuu antavan enemmän tilaa rahan rehelliseen käyttämiseen kuin Matteuksen evankeliumiin talletettu kertomus.
Lutherin ensimmäisen käskyn selitys Isossa katekismuksessa valaisee mammonan merkitystä:
”Sinulla ei saa olla muita jumalia … Mitä tämä merkitsee? … Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämensä pohjasta luottaa ja uskoo. Näinhän olen usein sanonut: pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan ja epäjumalan” (IK I.1-2).
”Moni ajattelee, että hänellä on Jumala ja kaikkea tarpeeksi, kun hänellä on rahaa ja omaisuutta. Hän luottaa siihen ja rehentelee sillä niin itsevarmana, ettei piittaa kenestäkään yhtään mitään. Huomaa: jumala hänellä onkin, nimeltään Mammona, toisin sanoen raha ja omaisuus. Siihen hän luottaa koko sydämestään, sehän onkin maailman yleisin epäjumala … Todella vähän on niitä, jotka mammonaa omistamattakin ovat hyvällä mielin eivätkä sure ja valita. Tämmöinen on ihmisluonto hautaan asti” (IK I.5-9).
Myös Paavali hyökkää rahan tavoittelemista vastaan: ”Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri. Rahaa havitellessaan monet ovat eksyneet pois uskosta ja tuottaneet itselleen monenlaista kärsimystä” (1. Tim. 6:10).
Paavali toteaa myös, että lopun aikoina ”ihmiset rakastavat vain itseään ja rahaa, he ovat rehenteleviä ja pöyhkeitä, he herjaavat ja ovat vanhemmilleen tottelemattomia. He ovat kiittämättömiä, jumalattomia, rakkaudettomia, leppymättömiä, panettelevia, väkivaltaisia ja raakoja, kaiken hyvän vihollisia, petollisia, häikäilemättömiä ja järjettömiä. He rakastavat enemmän nautintoja kuin Jumalaa, he ovat ulkonaisesti hurskaita, mutta kieltävät uskon voiman. Karta sellaisia!” (2. Tim. 3:1-5). Itserakkauden ja rahan rakastamisen seuraukset ovat järkyttäviä, koska ne katkaisevat yhteyden Jumalaan ja lähimmäisiin.
Heprealaiskirjeen kirjoittaja antaa ohjeen: ”Älkää juosko rahan perässä vaan tyytykää siihen, mitä teillä on. Jumala on itse sanonut: Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää” (Hepr. 13:5). Jumalassa on paljon vahvempi turva ja tulevaisuus kuin mammonassa.
Mammonalla tarkoitetaan siis rikkautta ja omaisuutta silloin, kun ihminen pitää sen tavoittelemista elämänsä päämääränä ja sivuuttaa näin elävän Jumalan. Silloin rahasta tulee hänelle epäjumala, Mammona, johon hän turvautuu. Se ei kuitenkaan anna kenellekään ikuista turvaa.
Ks. myös kymmenykset
Kysymys: Puolisollani on hyvin erilainen näkemys lasten kasvatuksesta kuin minulla. Hänen mielestään myös fyysinen kuritus on hyväksyttävää jos lapsi on tehnyt ”riittävän pahasti” väärin. Itse en hyväksy fyysistä kuritusta lainkaan, mutta asiasta en oikein pysty puolisoni kanssa keskustelemaan. Itse olen lapsena saanut kokea niin fyysistä kuin henkistäkin väkivaltaa vanhempieni taholta ja samankaltaisen tilanteen kohtaaminen omassa perheessäni on raastavaa. Mitä muuta voin tehdä kuin rukoilla?
Hei,
Kuritusväkivalta on ollut Suomessa lain mukaan rangaistava pahoinpitelyrikos vuodesta 1984. Laki kieltää yhtä lailla piiskaamisen kuin luunapit tai tukistamiset. Samoin henkisen väkivallan kuten uhkailun tai vähättelyn. Suomen lain mukaan lasta ei saa kurittaa fyysisesti eikä henkisesti edes silloin, jos hän on tehnyt ”riittävän pahasti väärin”.
Kristitylle ”yhteiskunnan lailliset järjestykset ovat Jumalan hyvää luomistekoa ja jumalallista järjestystä, ja niitä kristitty voi turvallisesti käyttää hyväkseen”. (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XVI) ”Evankeliumi ei myöskään säädä uusia yhteiskuntajärjestystä koskevia lakeja vaan opettaa meitä olemaan kuuliaisia voimassa oleville järjestyksille, olivatpa ne pakanoiden tai keiden hyvänsä säätämiä”. Raamatun opetuksen mukaisesti kristitty on siis kuuliainen sille esivallalle, jonka alaisuudessa hän elää (Room. 13:1-7). Kristityn tulee noudattaa vallitsevia lakeja ja maksaa veronsa. Myös sellaisia lakeja, jotka omasta mielestä ovat kehnoja tai turhanpäiväisiä. Ainoastaan tilanteessa, jossa yhteiskunta vaatii kristittyä toimimaan selvästi Jumalan käskyjen vastaisesti eli tekemään syntiä, silloin kristityn tulee enemmän ”totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Apt. 5:29).
Joskus olen kuullut kristittyjen parissa sanottavan, että Raamattu suorastaan käskisi vanhempia käyttämään fyysistä väkivaltaa lasten kasvatukseen. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Raamatussa ei ole selvää käskyä lasten fyysiseen kurittamiseen. (Toki siellä kuvataan fyysistä kuritusta osana kasvatusta, joka sen ajan maailmassa oli tyypillistä, mutta tämä on eri asia!) Suomen lainsäädäntö, joka kieltää kuritusväkivallan, ei ole tässä kohden Raamatun kanssa ristiriidassa.
Tarkastelen seuraavaksi joitakin raamatunkohtia, jotka puhuvat lasten fyysisestä kurittamisesta. Niistä tutuin lienee Sananlaskujen jae: ”joka vitsaa säästää, se vihaa lastansa; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa” (Snl. 13:24). Sisällöltään vastaavia kohtia on Sananlaskuissa monia muitakin (Snl. 15:5, 19:18, 22:15). Mitä näistä raamatunjakeista sitten tulisi ajatella? Onko niissä annettu selvä käsky vanhemmille lasten fyysiseen kurittamiseen?
Sananlaskut kuuluvat Raamatun runollisiin kirjoihin. Niihin on koottu Israelin kansanviisautta, ytimekkäästi tiivistetyssä muodossa. Monet niistä ovat erittäin oivaltavia, ajankohtaisia ja herätteleviä, mutta aivan kirjaimellisesti niitä ei pidä ymmärtää eikä sitovina käskyinä. Otan muutaman esimerkin. Sananlaskuissa on annettu ohje: ”syö hunajaa poikani, sillä se on hyvää, ja mesi on makeaa suussasi” (Snl. 24:13). Raamattuunsa sitoutunut kristitty voi kuitenkin aivan hyvällä mielellä olla syömättä hunajaa, jos ei siitä satu pitämään. Edelleen Sananlaskuissa on ohje: ”mene laiska muurahaisen tykö, katso sen menoja ja viisastu” (Snl. 6:6). On kuitenkin aivan oikein Jumalan edessä, jos laiskuuteensa havahtunut ihminen meneekin töihin; esimerkiksi siivoamaan tai pesemään pyykkejään, sen sijaan, että etsisi muurahaisia silmiensä nähtäville. Samalla tavoin kristityn isän tai äidin ei pidä käyttää vitsaa tottelemattoman lapsen kurittamiseen kasvattaakseen lastansa Jumalan tahdon mukaan. Sen sijaan hänen tulee nuhdella lastaan ja tarvittaessa hän voi määrätä arestia, pidättää viikkorahoja tai rangaista lastansa muulla tavoin, rikkomatta kuitenkaan lakia.
Toinen katkelma, jota joskus saatetaan käyttää fyysisen väkivallan puolustamiseen osana lasten kasvatusta, löytyy hebrealaiskirjeestä: ”Ette vielä ole verille asti tehneet vastarintaa, taistellessanne syntiä vastaan ja te olette unhoittaneet kehotuksen, joka puhuu teille niin kuin lapsille: ´Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä, jota herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii, jokaista lasta, jonka ottaa huomaansa.” Kurituksenne te kärsitte; Jumala kohtelee teitä niin kuin lapsia. Sillä, mikä on se lapsi, jota isä ei kurita?” (Hebr. 12:4-7).
Kyseinen raamatunkohta ei kuitenkaan ole ohje siitä, miten lapsia tulisi kasvattaa, vaan se puhuu kristityn kilvoittelusta ja pyhityksestä. Taivuttaessaan ihmistä alistumaan sanansa alle, Jumala käyttää työvälineenään myös vastoinkäymisiä, ahdistuksia ja sairautta. Tätä Jumalan hengellistä kuritusta kutsutaan joskus myös hänen ”vieraaksi työkseen” tai ”vasemman käden työkseen”. Tietenkin tämä raamatullinen puhetapa nousee elävästä elämästä. Kielikuva, jota kirjoittaja Jumalasta käyttää, on varmasti ollut kirjeen lukijoille tuttu. Minusta on selvä asia, että Raamatun kirjoittamisen aikaan lapsia on ruoskittu kasvatusmielessä.
Yhtä lailla selvää on, että lapsia tulee kasvattaa myös tämän päivän Suomessa. Neljäs käsky velvoittaa lapsia kunnioittamaan vanhempiaan ja tottelemaan heitä. Ison katekismuksen mukaan: ”heidän on myös pidettävä kieli kurissa: ei saa tiuskia, ei huutaa päin silmiä eikä kinastella, vaan on annettava heidän (vanhempien) olla oikeassa ja pysyttävä vaiti, vaikka he menisivätkin liian pitkälle.” Tähän vanhempien kunnioittamiseen, vanhempien on opetettava lapsensa. He eivät opi itsestään pitämään tätä (eivätkä mitään Jumalan käskyä) pyhänä elämässään vaan he tarvitsevat vanhempiensa neuvoja, ohjausta sekä myös kieltoja ja rangaistuksia tehdessään väärin. Katekismus kehottaakin vanhempia: ”Jokaisen on siksi tiedettävä, että hän on Jumalan armon menettämisen uhalla velvollinen kasvattamaan lapsensa ennen kaikkea Jumalan pelkoon ja Jumalan tuntemiseen.”
Sellainen vapaa kasvatus, jossa lapsille ei aseteta mitään kieltoja tai rajoja, ei ole Raamatun mukaista. Jumala on antanut pyhät käskynsä kaikille ihmisille ja rankaisee ihmiskuntaa niiden polkemisesta. Kristittyjen vanhempien tulee kasvattaa lapsiaan Jumalan käskyjen kunnioittamiseen, asettaa rajoja ja tarvittaessa rangaista tottelemattomuudesta. Oleellista on kuitenkin nähdä, että kasvatuksen rajat määrittelee ympäröivä yhteiskunta kunakin aikana. Raamatussa ei ole annettu jumalallisia ohjeita tästä asiasta mutta Suomen laissa on! Katekismuksen sanoin neljännestä käskystä ”olisi ehkä saarnattava myös vanhemmille ja heidän virkaansa toimittaville, miten heidän on käyttäydyttävä niitä kohtaan, jotka on annettu heidän hallittavikseen… Hän (Jumala) ei näet halua pitää tässä virassa ja hallintatehtävässä roistoja eikä tyranneja, eikä hän sitä varten anna heille kunniaa eli valtaa ja oikeutta hallita, että he sallisivat palvoa itseään, vaan että he muistaisivat olevansa velvolliset tottelemaan Jumalaa. Ennen kaikkea tämä kuitenkin tapahtuu siksi, että he hoitaisivat virkaansa mielellään ja uskollisesti, ei pelkästään raviten lapsiaan, palvelusväkeään ja alaisiaan ja huolehtien heidän ruumiillisesta hyvinvoinnistaan, vaan ennen kaikkea kasvattaen heitä ylistämään ja kunnioittamaan Jumalaa.”
Käsitykseni mukaan fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan vanhempia johtaa useimmiten kokemus siitä, ettei itsellä ole parempia välineitä. Siihen ajauduttiin, kun lapset eivät muuten totelleet. Myös oma väsymys, stressi tai vaikea tilanne työpaikalla voivat heijastua vanhemmista lapsille aggressiivisena ja uhkaavana käytöksenä. Arvelen, että olisi hyvä, jos rauhallisessa tilanteessa voisit kysyä puolisoltasi, miksi hän ajattelee fyysisen väkivallan soveltuvan osaksi lastenkasvatusta? Ehkä hänelläkin (niin kuin monella vanhemmalla) on taustalla kokemus siitä, etteivät lapset muuten ota hänen sanojansa vakavasti. Myös oma aiempi elämänhistoria usein (tiedostamatta) heijastelee toimintamalleissamme. Satutettu satuttaa ja lyöty lyö.
Ehkä voisitte keskustella myös siitä, mitä muita keinoja on asettaa kasvaville lapsille rajoja ja rangaista heitä, kun he toimivat väärin. Ilmaise puolisollesi, että annat kaiken tukesi yhdessä sovittujen rajojen pitämiseen myös rangaistusten osalta. Voit myös kertoa, että kunnioitat hänen pyrkimystään kasvattaa lapsianne tuntemaan eron oikean ja väärän välillä. Olet valmis hyllyttämään tarvittaessa lelun kaapin päälle, siirtämään karkkipäivää, ottamaan puhelimen tai autonavaimet yöksi parkkiin, vaikka se harmittaakin lastasi. Kun puolisosi toimii yhteisten sääntöjenne mukaan, et milloinkaan arvostele hänen toimintaansa. Varsinkaan lasten kuullen! Samalla sinun kuitenkin täytyy kertoa hänelle, ettet hyväksy väkivaltaa kotonasi.
Isän uhkailu ja pelottelu eivät kasvata yhtäkään lasta luottamaan turvallisesti Jumalaan kaikessa hädässä. Luullakseni hyvän esikuvan lasten kristilliseen kasvattamiseen antaa Jumala sanoessaan itsestään: ”Laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa. Ei hän aina riitele ja pidä vihaa iankaikkisesti… Niin kuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä” (Ps. 103:8-9, 13). Toinen konkreettinen neuvo löytyy Efesolaiskirjeen sanoista: ”Isät, älkää kiihoittako lapsianne vihaan, vaan kasvattakaa heitä Herran kurissa ja nuhteessa” (Ef. 5:4).
Herra Jeesus Kristus antakoon apunsa ja armonsa teille, että pääsisitte eteenpäin vaikeassa tilanteessanne.
Ks. myös kasvatus.
Kysymys: Kysymykseni koskee uudestikastamista. Tämä kuvailemani tilanne on kipeä monen kristityn sydämessä, mutta vaikka asiaa olen kysellyt tai netistä etsinyt vastauksia, en ole vastausta löytänyt.
Olen alunperin luterilainen ja lapsena kastettu. Nuorena lähdin kuitenkin vapaisiin suuntiin harharetkille ja niinä aikoina kävin uudestaan kasteella, lähinnä yhteisön painostuksesta ja muutaman irrallisen raamatunpaikan perusteella. Aikuisiällä väsyin uskonnon suorittamiseen ja palasin luterilaisuuteen. Mieltäni vaivaa kuitenkin se, että pidin halpana Jumalan kasteen armoa ja kävin omin teoin suorittamassa uuden kasteen. Kysymys on siis: Onko uudestikasteella käyminen synti? Tuleeko minun tunnustaa tämä uudestikastamiseni syntinä? Palaanko synninpäästön jälkeen Jumalan silmissä alkuperäiseen kasteeseeni?
Vastaus:
Hyvä Marjo,
Kysymyksesi on hyvä, sillä moni uudestaan kasteella käynyt kyselee samaa.
On tärkeätä ensin ymmärtää Jumalan sanasta, että kaste on aina Jumalan teko ihmisen hyväksi, eikä ihmisen kuuliaisuuden teko Jumalalle. Kaste ei ole ansio, vaan lahja. Tämä ymmärrys on ratkaiseva puhuttaessa lapsikasteen ja yleensä kasteen pätevyydestä. Raamattu ei missään sano, että kaste on ihmisen tunnustusteko, vaikka monissa kirkkokunnissa niin opetetaankin. (Viittaan tässä kirjoitukseeni näillä sivuilla: ’Miksi lapsikastetta pidetään ongelmana’).
Uudesti kastettavaksi meneminen on kyllä ehdottomasti Jumalan tahdon vastaista, siis syntiä. Mutta en tahtoisi sanoa sitä niinkään kasteelle menevän synniksi – on se kyllä sitäkin – vaan meidän, koko kristikunnan synniksi. Se on väärien opettajien synti ja se on niiden kirkkojen synti, jotka kyllä tuntevat Raamatun opetuksen, mutta eivät ole pitäneet huolta siitä, että kristityt saavat tätä opetusta. Jeesus sanoo, että opetuslapsiksi tehdään kahta työkalua käyttäen: kastetta ja opetusta. Jos jompikumpi laiminlyödään, toimitaan Jumalan käskyn vastaisesti.
Moni on juuri vajaan kasteopetuksen tähden joutunut epävarmaksi oman kasteensa pätevyydestä ja siksi ajautunut uudelle kasteelle – usein todellakin sosiaalisesta paineesta. Jumalan työn ja lahjavanhurskauden epäileminen ja oman työnsä tuominen (uusi kaste) sen sijalle tai lisäksi, on epäuskon syntiä. Jumala antaa mielellään tämänkin synnin anteeksi, kuten Hän antaa anteeksi kaikki synnit sille, joka turvautuu Jeesuksen sovitustyöhön.
Jumalan silmissä ensimmäinen kaste, siis varsinainen kaste, jossa Hän otti ihmisen omakseen ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, on ollut koko ajan pätevä. Sen kasteen yhteyteen Hän kutsuu kaikkia, jotka ovat tavalla tai toisella rikkoneet kasteen liiton ja pitäneet lapsikastetta joko maailmallisista tai muka hurskaista syistä halpana.
Kasteen sisältö ja lahja on juuri se, että se pesee meidät lunta valkeammaksi, jopa epäuskon ja itsevanhurskauden synneistä.
Pietari vastasi: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – keitä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.”
Katso lisää artikkeleita kasteesta täältä.
”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte; vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras.” (Jaak. 5:16). Onko niin, että rukouksemme voivat paljon vain, jos ne ovat riittävän hartaita? Miten opin rukoilemaan hartaasti? Mistä tiedän, onko rukoukseni ollut riittävän harras?
Vuoden 1938 raamatunkäännös on yleisesti ottaen oikein hyvä, mutta tässä kohtaa sen käännösratkaisun voi valitettavasti ymmärtää väärin. ”Kun se on harras”- lauseen kuulee helposti sanovan: ”vain silloin, kun se on harras”. Silloin katse kääntyy siihen, onko rukoukseni riittävän harras.
Jos Raamatussa tulee vastaan vaikea kohta, voi joskus olla avuksi katsoa muita käännöksiä. Vanha Biblia kääntää kohdan näin: ”Vanhurskaan rukous voi paljo, koska se totinen on”. Vuoden 1992 käännös puolestaan kuuluu: ”Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan”.
Kreikankielisessä alkutekstissä ei puhuta rukoilijan mielentilasta lainkaan. Kohdassa käytetään verbiä ”energeuoo”, josta tulee myös meidän sanamme ”energia”. Se tarkoittaa ”olla toiminnassa”, ”olla vaikuttava”, ”saada aikaan”. Sana on passiivissa, mikä tarkoittaa, että Jumala on se toimiva, aikaansaava voima rukouksessa eikä ihminen.
Toisin sanoen kohta puhuu siitä, että vanhurskaan ihmisen rukous on erittäin voimallinen vaikuttavuudessa ja aikaansaamisessa – ei rukoilijan oman syventymisen tähden, vaan koska Jumala itse aikaansaa ja vaikuttaa omiensa rukousta ja kuulee ne (vrt. Room. 8:26).
En tiedä onko koko Raamatussa ketään ihmistä, joka kuvataan niin keskittyneesti ja palavasti rukoukseen uppoutuneena kuin Baalin profeetat Karmel-vuorella (1. Kuningasten kirja 18). He olivat jopa hurmoksissa monta tuntia, transsitilassa, rukoukseen keskittyneinä pyytäen tulta taivaasta. Mutta siltikään he eivät saaneet mitään vastausta pyyntöihinsä. Heidän rukouksensa heidän hartaudestaan ja keskittymisestään huolimatta ei ollut vaikuttava eikä saanut mitään aikaan.
Rukouksen voima ei siis riipu sinun keskittymisesi voimakkuudesta. Ei rukous ole kuin radiotaajuus, johon sinun pitää itse itsesi kaikella keskittymisellä virittää, jotta onnistuisit sulkemaan kaiken muun pois mielestäsi ja pääset taajuudelle, jota Jumala kuuntelee. Jos olisi tällainen taajuus, Baalin profeetat jos jotkut olisivat sille päässeet. Profeetta Elia tuolla vuorella ei ollut transsissa, eikä hurmoksessa. Hän puhui rauhallisesti rukoillen lyhyen rukouksen ja Herra kuuli. Tuli lankesi taivaasta.
Elian rukous oli vaikuttava, koska se oli Jumalan lapsen rukous Isälle. Se oli Isän vaikuttama rukous hänen omassa palvelijassaan. Rukouksen kohde oli oikea, eli ainoa elävä kolmiyhteinen Jumala ja rukoilija itse oli vanhurskas, eli Jumalan oma.
Sinun ei tule siis keskittyä siihen, että onko rukouksesi riittävän harras, vaan luottaa ainoastaan Jumalan lupaukseen siitä, että silloinkin kun oma keskittymiseni herpaantuu ja mieli ei tunnu kovin hartaalta, vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan.
Ks. lisää artikkeleita rukouksesta täältä.
Kysymys:
1 Joh. 5: 7-8. Miksi joissakin suomalaisissa käännöksissä on jätetty kääntämättä osia jaksosta 7 ja 8? Jakeesta 7: sillä on kolme, jotka kantavat todistusta Taivaassa, Isä, Sana ja Pyhä Henki. Joissakin käännöksissä sanat Taivaassa, Isä, Sana ja Pyhä Henki on jätetty kääntämättä.
Samoin jakeesta 8 puuttuu toisinaan osa: ja on kolme, jotka kantavat todistusta maan päällä, Henki, vesi ja veri ja nämä kolme todistavat yhtäpitävästi. Toisinaan on jätetty sanat ’maan päällä’ kääntämättä.
Vastaus:
Kiitos hyvästä kysymyksestä! Täytyy sanoa, että nyt mennään erittäin tarkkaan ja hieman vaikeankin raamatunselityksen osa-alueelle. Ensinnäkin: suomenkielisessä käännöksessä (KR38 ja KR92) ei ole varsinaisesti jätetty kääntämättä kysymyksessä mainittuja sanoja. Sen sijaan esimerkiksi Bibliassa (v. 1776) kyseiset sanat löytyvät. Samoin esim. STLK:n käännöksessä vuodelta 2017. Mistä on kyse?
Raamatun kirjoista on valtava määrä erilaisia käsikirjoituksia. Kääntäjien tulee valita näistä käsikirjoituksista, joskus niiden erittäin lyhyistä osista, luotettavimmat. Kyseessä oleva 1. Joh. 5:7–8 on myös tällainen. Sekä Biblian että STLK 2017 käännöksen kääntäjät ovat päätyneet pitempään käännösvaihtoehtoon. Sen sijaan KR38 ja KR92 kääntäjät ovat valinneet lyhyemmän; molemmille käännösvaihtoehdoille ovat hyvät perustelunsa. Kyseisessä raamatunkohdassa on täytynyt tehdä valinta mm. käsikirjoitusten iän perusteella. Itse asiassa olisi mahdollista, tiettyjen 1. Joh. käsikirjoitusten perusteella, kääntää vieläkin eri tavalla! Mm. 1. Joh. 5:6 loppu ”Ja Henki on todistaja, sillä Henki on totuus” kuuluisi ilmeisesti jakeen 7 alkuun. On hyvä muistaa, ettei Raamatussa ole ollut alunperin mitään luku- tai jaejakoja; numerot on lisätty myöhemmin.
Nyt puheena oleva 1. Joh. kohta käännetään pääsääntöisesti siten, kuin se on esim. KR38 käännöksessä. Näin mm. englanninkieliset English Standard Version (jota voi pitää hyvin luotettavana käännöksenä), New International Version (joka ei ole kovin suositeltava; tosin helppolukuinen) ja American Standard Version (joka on erittäin hyvä, luotettava ja suositeltava käännös). Myös esimerkiksi Svenska Folkbibeln (v. 1998) kääntää kuten edellmämainitut käännökset.
Jos itse kääntäisin 1. Joh. 5:6–8, niin kääntäisin suunnilleen näin (unohdetaan ne jaenumerot tässä yhteydessä): ”Tämä on, joka on tullut veden ja veren kautta, Jeesus Kristus; ei vain vedessä, vaan vedessä ja veressä. Ja Henki on todistajana, sillä Henki on totuus. Sillä nämä kolme ovat todistajina; Henki ja vesi ja veri, sillä nämä kolme ovat yksi.” – Alaviitteeseen lisäisin (kuten Uuras Saarnivaara käännöksessään tekee) maininnan mahdollisesta käännösvaihtoehdosta sekä lyhyesti perustelut.
Siunatun tarkkoja lukuhetkiä Pyhän Raamatun äärellä!
(Täältä näet kaikki Kysy pastorilta -palstan raamattukysymykset)
Kysymys: Raamattu kehottaa vaimoa suostumaan aviomiehen tahtoon (Esim. Ef. 5:22). Minusta kuitenkin tuntuu vaikealta jättää päätösvaltaa miehelleni perheen yhteisissä asioissa, esim. talouteen ja työhön liittyen. Pelkään, että puolisoni saattaisi tehdä ajattelemattomia ratkaisuja. Vain itselleni merkityksettömissä asioissa kykenen jättäytymään päätöksenteon ulkopuolelle. Tiedän, että luottamuspulani hänen taitoihinsa ja harkintakykyynsä turhauttaa meitä molempia. Hän kokee, ettei hänellä ole mandaattia toimia perheen päänä, enkä minäkään pidä roolistani olla aina viimekädessä vastuussa suuristakin päätöksenteoista.
Voinko viitatun Raamatun sanan perusteella luottaa siihen, että jos annan hänelle ohjat kaikkeen, Jumala antaa viisautta hänelle tehdä vastuullisia päätöksiä ja huolehtia perheestämme, vaikka itse toisin pelkään? Kyseessä on normaali kristittyjen avioliitto, jossa perusasiat ovat kunnossa.
Vastaus:
Kysyt oikeita, kutsumuksessaan kilvoittelevan kristityn kysymyksiä! Miehen ja vaimon keskinäinen suhde, erilaiset roolit ja tehtävänjako ovat herkkä ja yksityinen asia. Niitä ei voi yhteiskunnan laeilla säätää eikä ulkopuolelta annetuilla määräyksillä pakottaa. Kristilliseen avioliittoon kuuluva lahja ja kutsumus on kuitenkin siinä, että molemmat puolisot etsivät, pyytävät ja vastaanottavat sitä Jumalan siunausta, jonka Hän on avioliitolle luvannut. Kristitty aviovaimo tai aviomies ponnistelee vapaaehtoisesti, että osaisi oikein suhtautua puolisoonsa ja yhä paremmin rakastaa ja palvella toista Jumalan sanan neuvoja noudattaen.
Jo luomisessa Jumala asetti avioliittoon tietyn järjestyksen. Mies on perheen päänä ensisijaisessa vastuussa puolisonsa ja perheensä hyvinvoinnista. Silloin kun mies kantaa tämän vastuunsa rakastaen vaimoaan ”niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä”, vaimon on hyvä ja turvallista elää hänen rinnallaan, kunnioittaa häntä aviopuolisonaan ja ilolla alistua hänen tahtoonsa, niinkuin apostoli Paavali Efesolaiskirjeessä opettaa. (Ks. https://www.luterilainen.net/alamaisuus/)
Jo paratiisissa Jumala totesi, ettei miehen ole hyvä olla yksin. Tämä koskee myös päätöksentekoa. Perheen päänä oleminen ja päätöksistä vastuun kantaminen ei tarkoita sitä, että miehen pitäisi tehdä yhteisiä asioita koskevat ratkaisut yksin. Vaimo on tasavertainen kumppani, jonka apua mies kovasti tarvitsee. Eikä vaimon tehtävä ole suinkaan jäädä passiiviseksi ja ylikäveltäväksi kynnysmatoksi, mikä käy ilmi vaikkapa hyvän vaimon ylistyksestä Sananlaskujen kirjassa (San. 31:10-31)
Kuten jo totesimme, Raamattu asettaa kristillisen avioliiton esikuvaksi Kristuksen ja seurakunnan suhteen. Kristuksen, joka on täydellinen rakkaudessaan ja uhraa itsensä seurakunnan puolesta. Ja seurakunnan, joka Kristuksen verellään puhdistamana on vailla virhettä ja syntiä, kaikessa kuuliainen taivaalliselle sulhaselleen. Jokaisen avioliiton haasteena ja jatkuvana kilvoituksen paikkana on kuitenkin ihmisen, sekä miehen että vaimon, langenneisuus ja rikkinäisyys.
Aadamista alkaen erityisesti miehen lankeemukseen kuuluu oman vastuunsa pakoilu. Poissaoleva tai passivoitunut mies jättää vaimonsa yksin pulaan kiusausten keskelle. Miehen sitten aktivoituessa toimimaan, hän usein rientää tekemään sitä, mikä ensimmäisenä omaan mieleen juolahtaa, kysymättä lainkaan, minkälaista apua vaimo tarvitsisi. Kuinka usein mies yrittääkään tarjota vaimolle käytännöllistä ratkaisua ongelmaan, kun riittäisi se, että vain kuuntelisi, miltä vaimosta tuntuu ja mitä hänellä on sydämellään. Tai sitten mies ryntää tekemään täsmälleen juuri niinkuin vaimo ehdottaa, unohtaen Aadamin tavoin olevansa vastuussa Jumalan edessä ja velvollinen päättämään tarvittaessa myös vastoin vaimonsa ehdotusta. Kunpa Aadam olisikin ollut paikalla sanomassa: ”Ei, emme syö tuota kiellettyä hedelmää.”
Eevan lankeemukseen puolestaan kuului miehensä auktoriteetin kieltäminen ja hänen ohitseen toimiminen. Puolisonsa kanssa neuvottelematta tai lupaa kysymättä hän tarttui sen puun hedelmään, josta syömisen Jumala oli erityisesti Aadamilta kieltänyt, ja jonka kiellon Eevakin oli todennäköisesti juuri mieheltään oppinut. Ei Eeva pyytänyt miestään käärmeen karkottajaksi julistamaan, mitä Jumala on sanonut, vaan kelpuutti käärmeen valheen itselleen ja kohtalokkaan päätöksen tehtyään tarjosi saman lankeemuksen miehelleenkin. Kuinka usein vaimo menetteleekään juuri samoin, tahtoen päättää itse tai yksin, kuinka on parasta toimia, osaamatta tai uskaltamatta luottaa siihen, että kutsumustaan täyttävä aviomies on todella Jumalan antama valtava apu ja turva.
Viisas vaimo opettelee esittämään huolensa, toiveensa ja ehdotuksensa sellaisenaan puolisolleen, ilman ennakkoon tehtyä päätöstä tai vaatimusta siitä, miten tämän tulisi vastata. Hän osoittaa sekä sanoillaan että käytöksellään arvostavansa ja kunnioittavansa puolisoaan perheen päänä ja tahtovansa etsiytyä miehensä turvalliseen huolenpitoon. Samoinhan seurakuntaa opetetaan tuomaan rukouksensa Kristukselle, luottaen siihen, että hän vastaa varmasti hyvällä tavalla ja oikealla ajalla. Vaikka Jeesus tietää jo ennalta kaikki tarpeemme, hän opettaa meitä silti kertomaan ne hänelle. Vaimon on tarpeen muistaa, että toisin kuin Jeesus, aviomies ei välttämättä tiedä, muista tai edes vielä ymmärrä, mitä puoliso tarvitsee. Jos tarvitsemme kestävyyttä rukouksessa, tarvitsemme sitä myös samoista asioista puolisolle uudelleen ja uudelleen puhumisessa.
Viisas aviomies muistaa, että Jumalan antama vaimo on hänen paras ja lähin apunsa ja tukensa myös aviomiehen kutsumuksen hoitamisessa. Siksi hän kertoo aikeistaan ja suunnitelmistaan avoimesti vaimolleen kysyen tämän mielipidettä ja näkökulmaa sekä välttäen aiheuttamasta epäluottamusta synnyttäviä yllätyksiä. Hän haluaa tarkoin perehtyä vaimonsa ajatuksiin ja toiveisiin, rohkaisee tätä tekemään ehdotuksia, punnitsee sekä omia että puolisonsa perusteluja, pyrkien kohti sellaista ratkaisua, joka on ensiksikin oikein ja hyväksyttävä Jumalan sanan valossa ja toiseksi yhteiseksi hyväksi ja hyväksyttävä koko perheelle, vieläpä hyödyksi ja siunaukseksi muillekin ihmisille. Kristusta muistaen hän on valmis tinkimään omista toiveistaan ja mukavuudestaan sekä uhrautumaan ja näkemään vaivaa rakkaidensa puolesta. Siellä missä näin tapahtuu, vaimo saa kokea, että hän ei ole suinkaan joutunut vastoin tahtoaan jättäytymään pois päätöksenteosta, vaan että hänet ja hänen mielipiteensä on täysimääräisesti huomioitu ja että päätös on lopulta hyvä ja yhteinen, riippumatta siitä, vastasiko se hänen omaa alkuperäistä ajatustaan.
Miehen vastuu korostuu erityisesti silloin, jos yhteinen päätös myöhemmin osoittautuukin huonoksi tai vääräksi. Silloin hänen ei pidä syyttää vaimoaan, vaikka kyseessä olisikin ollut vaimon ehdotus. Vastuu on miehen ja hänen kuuluu kantaa seuraukset, niinkuin Kristus otti kannettavakseen toisten synnit. Sen tehdessään hän varmastikin tarvitsee ja myös saa vaimonsa tuen ja kunnioituksen. Vaimonsa tukea ja kunnioitusta mies tarvitsee myös erityisesti silloin, kun hänen omat ratkaisunsa osoittautuvat kehnoiksi. Oppiessaan luottamaan siihen, että vaimo ei nolaa häntä tai ryhdy nalkuttamaan virheistä, vaikka siihen olisi aihettakin, mies uskaltaa yhä paremmin hoitaa perheen pään kutsumustaan. Vastaavasti oppiessaan luottamaan, että aviomies ei toimi ennalta arvaamattomasti tai vastoin yhdessä sovittua, vaimo rohkaistuu omassa kutsumuksessaan yhä paremmin osoittamaan kunnioitustaan puolisoaan kohtaan.
Jokaisessa avioliitossa on tarpeen tunnistaa ja tunnustaa myös se, että puolisoilla on erilaisia lahjoja ja vahvuuksia, kuten myös niitä osa-alueita, joissa riittää kehitettävää. On hyvä sopia keskinäisestä tehtävänjaosta siten, että molempien vahvuudet tulevat yhteiseksi hyödyksi ja kumpikin voi tukea toistaan siinä, missä tämä tarvitsee apua. Elämäntilanteen muuttuessa myös tehtävän- ja vastuunjakoa voi olla tarpeen päivittää.
Käytännön elämä osoittaa sen, että jokainen aviomies ja -vaimo epäonnistuu kutsumuksensa hoitamisessa, vieläpä usein ja toistuvasti. Tarvitsemme päivittäistä anteeksipyytämistä ja anteeksiantamista sekä jälleen kilvoituksen jatkamista. Onneksi saamme tunnustaa myös aviomiehinä ja -vaimoina tekemämme synnit ja laiminlyönnit Jeesukselle uskoen, että hänen sovintoverensä on pyyhkinyt ne kaikki pois. Hänen armonsa peittää syntien paljouden. Hänen rakkautensa riittää korjaamaan sekä sinun että aviopuolisosi kaikki virheet. Ja Hänen johdatuksessaan saat turvallisesti opetella elämään todeksi sitä kallista kutsumusta, jonka Jumala on sinulle antanut.
(Linkistä löydät muita avioliittoon liittyviä artikkeleita: Avioliitosta)
Kysymys: “Tähän en löytänyt sielu-artikkelista vastausta: Koska Jeesus oli tosi ihminen ja tosi Jumala, niin missä määrin ja minkä muotoisena/kaltaisena Jeesuksella oli sielu ja veikö Hän sen mukanaan taivaaseen vai onko Hän ja Hänen olemuksensa siellä etupäässä henkiperäistä ainesta?”
Ennen kuin voin vastata kysymykseen tarkemmin, meidän on huomattava, että Pyhä Raamattu käyttää sanaa “sielu” useammassa eri merkityksessä. Tämän kysyjä jo tietääkin, koska on lukenut Ydinkohtien sielu-artikkelin. Koska sanoja “sielu” ja “sielullinen” käytetään Jumalan Sanassa eri merkityksissä, meidän täytyy tarkentaa kysymystä “Oliko Jeesuksella sielu?” kahteen alakysymykseen:
Oliko Jeesuksella “sielu” eli sellainen luotu elämä, joka yhdessä ruumiin kanssa muodostaa kokonaisen ihmisen? – Tähän vastaus kuuluu: kyllä, Jeesuksella oli ja on sielu.
Apostoli Paavali asettaa ensimmäisen Korinttilaiskirjeensä luvussa 15 jakeissa 42–49 vastakkain “sielullisen” ja “hengellisen ihmisen”. Oliko Jeesus Paavalin tarkoittamassa mielessä “sielullinen”? – Tähän vastaus kuuluu: ei, Jeesus ei ollut eikä ole sielullinen.
Useimmiten, kun ihmiset puhuvat “sielusta”, he tarkoittavat sillä ihmisen ikuista henkeä, jonka Jumala on ihmiselle luonut. Elävällä ihmisellä on sielu ja ruumis (Matt. 10:28). Kun ihminen kuolee, hänen sielunsa eroaa hänen ruumiistaan (1. Kun. 17:17–24). Ruumis maatuu ja sielu odottaa ylösnousemuksen päivää. Kun Jeesus tulee takaisin, Hän herättää kaikkien kuolleiden ruumiit (Joh. 5:28–29). Ylösnousemuksessa ihmisen sielu ja ruumis yhtyvät jälleen (katso esikuvallista tapahtumaa 1. Kun. 17:21–22). Oliko ja onko Jeesuksellakin tällainen inhimillinen Jumalan luoma sielu eli henki? Kyllä. Kysyjä on oikeilla jäljillä miettiessään, että vastaus liittyy jotenkin siihen, että Jeesus oli ja on tosi Jumala ja tosi ihminen. Tosi ihmisyyteen kuuluu paitsi ruumis myös sielu. Niinpä on selvää, että koska Jeesus on tosi ihminen, Hänellä oli ja on myös sielu.
Jeesus itse puhuu Raamatussa usein inhimillisestä sielustaan tai hengestään. Esim. “Nyt minun sieluni (psyykhee) on järkytetty” (Joh. 12:27). “Minun sieluni (psyykhee) on syvästi murheellinen, kuolemaan asti” (Matt. 26:38; Mark. 14:34). “Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni (pneuma)” (Luuk. 23:46).
300-luvulla kirkossa käytiin kovaa taistelua areiolaisuutta vastaan. Areiolaisuus oli harhaoppi, joka opetti, että Jeesus ei ole varsinaisesti iankaikkinen Jumala vaan luoduista ensimmäinen, jonka kautta Jumala on luonut maailman. Areiolaisuutta vastustavasta puolueesta nousi esiin syyrialainen piispa Apollinaris (k. 382), joka koetti kyllä puolustaa Kristuksen tosi jumaluutta areiolaisia vastaan mutta päätyi opettamaan, että Kristuksella ei ollut lainkaan inhimillistä sielua. Jumalallinen Logos eli Sana, siis Kristuksen jumalallinen luonto, oli hänen mukaansa ottanut Kristuksen ihmisyydessä sielun paikan. Kristuksessa oli vain jumalallinen luonto ja ihmisruumis, mutta ei sielua. Apollinaris yritti tällä tavalla pitää kiinni siitä, että kun Kristus toimii, Jumala toimii, mutta päätyi itse asiassa kaventamaan Kristuksen todellista ihmisyyttä.
Apollinariksen entiset liittolaiset kääntyivät syystäkin häntä vastaan. “Kolme suurta kappadokialaista” eli oikeauskoiset piispat Basileios Suuri (k. 379), Gregorios Nyssalainen (k. 394) ja Gregorios Nazianzilainen (k. 389) nousivat vastustamaan Apollinarista. He pitivät tärkeänä ajatusta, että omaksuessaan ihmisluonnon Jeesus omaksui myös inhimillisen mielen (nous), joka ymmärrettiin osaksi sielua. Gregorios Nazianzilainen kirjoitti Apollinarista vastaan:
Se, joka on pannut toivonsa ihmiseen, jolla ei ole sielua, on totisesti itse sieluton eikä mitenkään ansaitse tulla pelastetuksi! Sillä sitä, mitä ei ole omaksuttu, ei ole myöskään parannettu. Mutta mikä on yhdistetty Jumalaan, myös pelastuu. Jos Aadam on langennut vain puoliksi, ihmisyys on omaksuttukin vain puoliksi ja pelastuu vain puoliksi. Jos taas kaikki on langennutta, kaikki on myös yhdistetty Häneen, joka on syntynyt, ja kaikki myös pelastuu kokonaan. Älkööt he kateellisilla noituuksillaan riistäkö meiltä täydellistä pelastustamme älköötkä pukeko Vapahtajaa pelkästään luihin, jänteisiin ja ihmisyyden irvikuvaan! (Kirje 101)
Toisin sanoen jos Jeesus olisi omaksunut vain ruumiin muttei sielua, meidän ruumiimme ehkä pelastuisi Hänen kauttaan mutta sielumme olisi kadotettu. Mutta nytpä Aadam on langennut kokonaan ruumiineen ja sieluineen, Jumalan Poika on omaksunut ihmisyyden ruumiineen ja sieluineen ja niinpä uskova myös pelastuu Jumalan Pojan kautta ruumiineen ja sieluineen.
Apollinariksen harha on syy siihen, että vanhakirkollisessa Athanasioksen tunnustuksessa tunnustetaan Kristuksesta: “Hän on täysi Jumala, ja täysi ihminen järjellisine sieluineen ja ihmisruumiineen.” Athanasioksen uskontunnustus on osa luterilaista tunnustusta ja näin ollen sitova opin ja uskon sääntö luterilaisessa kirkossa.
Vielä nytkin istuessaan Jumalan oikealla puolella Jeesuksella on siis täysi inhimillinen sielu.
Kuulen kysyjän kysymyksen “Oliko Jeesuksella sielu?” taustalla Paavalin ensimmäisen Korinttilaiskirjeen lukuun 15 liittyvän epäselvyyden. Kun kysyjä kysyy “Onko Jeesus ja Hänen olemuksensa taivaassa etupäässä henkiperäistä ainesta?”, kysymys paljastaa, että kysyjälle luvun 15 käsitteet “sielullinen” ja “hengellinen” eivät ole aivan selviä. Aikamme ihmisen onkin vaikea ymmärtää käsitteet “sielullinen” ja “hengellinen” oikein. Me näet helposti ajattelemme, että “sielullinen” ja “hengellinen” ovat jollain tavalla esimerkiksi “aineellisen” tai “lihallisen” vastakohtia. Näin ei kuitenkaan ole.
Käsitteet “sielullinen” ja “hengellinen” eivät lainkaan kuvaa ihmisen olemusta tai “rakennetta” vaan ihmisen suhdetta Jumalaan. Ensimmäinen ihminen Aadam luotiin “eläväksi sieluksi” (1. Moos. 2:7; 1. Kor. 15:45). Toisin sanoen Jumala teki ensimmäisestä ihmisestä elävän olennon, joka sai elämänsä Häneltä. Kun Aadam lankesi syntiin, hänen “sielullinen” eli luotu elämänsä vieraantui täysin Jumalasta, joka on henki. Siitä lähtien ihminen on luonnostaan ollut Jumalan vihollinen. Paavalilla “sielullinen” tarkoittaa siis samaa kuin “luonnollinen” (näin muuten Paavalin alkukielessä käyttämä sana “sielullinen” onkin suomalaisissa Kirkkoraamatuissa käännetty saman ensimmäisen Korinttilaiskirjeen jakeessa 2:14). Adjektiivi “sielullinen” kuvaa ihmistä sellaisena kuin hän syntiinlankeemuksen jälkeen luonnostaan on: ihmisellä ei ole Pyhää Henkeä ja hän on ilman Jumalaa ja ilman toivoa maailmassa. Sielullisen eli luonnollisen ihmisen elämä on syntiinlankeemuksen jälkeen katoavaisuuden alaista eikä sellaisenaan voi periä Jumalan valtakuntaa (1. Kor. 15:50–54).
Sielullisen eli syntiinlangenneen ihmisen vastapari on Jeesus Kristus, joka on “hengellinen ihminen”, “viimeinen Aadam”, “toinen ihminen”, “taivaallinen ihminen”, “eläväksitekevä henki” (1. Kor. 15:45–49). Paavali ei näillä sanoilla tarkoita, että Jeesuksella ei taivaassa olisi ruumista tai sielua! “Hengellisen” vastakohta ei ole “aineellinen” vaan “syntiinlangennut”! Jeesuksen koko ihmisyys on aina ollut “henkeä” siitä hetkestä alkaen kun Hän sikisi Pyhästä Hengestä neitsyt Marian kohdussa, koska Jeesuksessa ihmisyys on synnitöntä, täynnä Pyhää Henkeä ja yhdistynyt Jumalan Pojan persoonaan. Sanalla “henki” Paavali siis kuvaa ensimmäisen Korinttilaiskirjeen luvussa 15 oikeaa suhdetta Jumalaan.
Vaikka Jumalan Poika on “taivaasta” ja “taivaallinen ihminen”, hän ei ole tuonut ihmisyyttään taivaasta vaan on omaksunut sen maan päällä neitsyt Marian kohdussa. Jeesus on lihoineen luineen päivineen “hengellinen ihminen”, koska hän on jatkuvasti oikeassa suhteessa Jumalaan, joka on henki. Hän on “hengellinen”, koska Hän on täynnä Pyhää Henkeä. Hän on “toinen ihminen” ja “viimeinen Aadam”, koska Aadamin tavoin Hänkin on saanut alkunsa ilman miehen myötävaikutusta Jumalan välittömän luomisteon vaikutuksesta. Hän on “viimeinen Aadam”, koska Hän on uuden synnistä vapaan ihmiskunnan kantaisä. Hän synnyttää uskovat ylhäältä tekemällä heidät osallisiksi Hänestä itsestään, joka on syntynyt ylhäältä. Hän on lihassaan ja veressään “eläväksitekevä henki”, koska Hänen jumaluutensa (joka on henkeä) asuu Hänen ihmisyydessään ja tekee siitä ihmisten elämän: “Minä olen se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta. Jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikkisesti. Ja se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta.” (Joh. 6:51)
Jeesuksella on siis ihmiseksi tulemisestaan asti ollut sielu, mutta Hän ei ole koskaan ollut sielullinen eli syntiinlangenneen ihmisyyden määrittelemä. Jeesus on lihoineen, verineen, luineen ja sieluineen päivineen hengellinen eli Pyhällä Hengellä voideltu ihminen ja ihmiseksi tullut Jumala.
Sillä me emme myöskään erota ihmistä jumaluudesta, vaan me julistamme oppia yhdestä ja samasta, joka aiemmin ei ollut ihminen vaan Jumala ja ainoa Poika, kaikkea aikaa vanhempi, joka ei ollut sekoittunut ruumiiseen tai mihinkään ruumiilliseen mutta joka lopulta tuli myös ihmiseksi omaksuessaan ihmisyyden meidän pelastuksemme tähden. Hän on kärsinyt lihassaan, vailla kärsimystä jumaluudessaan, rajallinen ruumiiltaan, rajaton hengeltään, samalla maanpäällinen ja taivaallinen, näkyvä ja tajuttava, käsitettävä ja käsittämätön, jotta tuon kokonaisen ihmisen kautta, joka samalla on myös Jumala, koko synnin alaisuuteen langennut ihminen luotaisiin uudeksi. (Gregorios Nazianzilainen, Kirje 101)
Ks. myös sielu.
”Sinä olet jees, minä olen jees ja Jumalakin on ihan jees!” Tätä on armon halpana pitäminen. Vastaavaan hokemaan liitetään vielä pyhän kristillisen uskomme tärkeimpiä sanoja, nimittäin ARMO. Kun keskustelu taivaaseen pääsemisestä pääsee käyntiin, täydennetään omaa mielipidettä opitulla tavalla hurskaasti: ”Emmehän me voi itse ansaita mitään armoa. …Mehän olemme vain ihmisiä… Ja kyllä Jumala tietää tämän.” Eräs pappi opetti omaa armonoppiaan, että ”Jumalan tehtäväkin on armahtaminen”.
Saksassa 1930- luvulla tutki suuressa ahdistuksessa pastori Dietrich Bonhoeffer (s.1906 , Breslau – k. 1945, Flossenbürgin keskitysleiri) kirkkonsa ja kansansa elämää. Hän oli sivistyssuvusta, hyvän koulutuksen saanut teologi, mutta alkujaan lähinnä kulttuurikristitty. Jumalan sanaan yhä enemmän ankkuroituneena hänestä kasvoi tunnustustaistelija.
Luopumus oli pitkällä ja suorastaan antikristilliset aatteet ja voimat valloittivat myös kirkkoa. Miksi tämä luopumus? Miksi kirkkomme rappiotila? Miksi seurakuntien ja kristittyjen sopeutuminen maailmaan? Miksi outo hiljaisuus, suorastaan ”pahaenteinen äänettömyys”? Sitä hän kuvaa mm. Virsikirjan virressä 600, jonka tarkempi suomennos on Luterilaisissa virsissä 873. Natsijohtajat antikristillisen ideologiansa kanssa olivat saaneet papitkin lumoihinsa. Bonhoeffer näki syyn siinä, että ARMOSTA OLI TULLUT HALPAA ARMOA. Hän kirjoitti kirjan Kutsu kuuliaisuuteen (1937). Tämä teos on ollut pitkään eri puolilla maailmaa ja eri kirkkokunnissa arvostettu, mutta joka kuitenkin suomennettiin vasta 1965. Se teki minuun suuren vaikutuksen. Bonhoeffer sanoo: ”Halpa armo on kirkkomme verivihollinen. Käymme tänä päivänä taistelua kalliista armosta…. ” Ja Bonhoeffer jatkaa: ”Halpa armo merkitsee synnin eikä syntisen vanhurskauttamista… Halpa armo on meidän omaa armoamme itseämme kohtaan.” Toisin sanoen, me annamme itsellemme synnit anteeksi ja vakuuttelemme, että olemme Jumalan armon osallisuudessa. Tämä on pahinta itsepetosta.
Tiedämme, että Saksassa levisivät antikristilliset aatteet vauhdilla ja kirkkokin koki järkyttävän miehityksen, usein laillisin keinoin. Bonhoeffer näki, että kirkko on itse syypää rappioonsa ja mukautumiseensa. Saksan luterikunta oli hiljalleen irrottautunut pyhän Raamatun ja sitä oikein selittävän Tunnustuksen armonopista ja sopeutunut yhteiskunnan vallitsevaan ideologiaan. Sillä tuli olemaan hirvittävä hintansa, ei vain Saksan vaan koko Euroopan tuhon rauniot. ”Halvan armon oppi on ollut evankeliselle kirkollemme hyvin armoton.”
Itsekeksityllä armolla ei ole mitään tekemistä autuaaksitekevän eli taivaaseen johtavan armon kanssa, josta esim. apostoli kirjoittaa tunnetut sanansa Efesolaiskirjeessä (2: 8-9): ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, se on Jumalan lahja, ette tekojenne kautta, ettei kukaan kerskaisi.” Tästä Kristuksen armon kalleudesta on mitä puhuttelevimmat sanat katekismuksen toisen uskonkappaleen selityksessä, missä tunnustetaan millä Kristus on meidät lunastanut: ”Ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellä”.
Apt 15:11:ssa on ikään kuin motto maailman ensimmäiselle kirkolliskokoukselle: ”Me uskomme Herran Jeesuksen armon kautta pelastuvamme.” Armon pelastusoppi on kaikkialla pyhässä Raamatussa.
Näemme ja luemme matkakuvauksia, joissa kerrotaan, mitä on vanha primitiivinen pakanuus. Kauheuksistaan huolimatta puhtaasti uskonnolliselta kannalta se on kuitenkin totuudellisempaa kuin moderni pakanuus eli uuspakanuus. Primitiivisessä pakanuudessa yritetään löytää sovintoa Jumalan kanssa, tosissaan, kaikin tavoin, karmeinkin keinoin. Modernissa pakanuudessa on sen sijaan häivytetty puhe synnistä ja suunnattomasta syntivelasta. Kun sydäntä alkaa syyllisyys painaa, löytyy lohduttajia kauniine sanoineen, jotka kehottavat unohtamaan menneet tavalla tai toisella eli rauhoittamaan omantunnon ”turhilta ajatuksilta”.
Myöhäisantiikkia tutkineet historioitsijat ovat osoittaneet, että tuon ajan pakanamaailma tunsi enemmän katumusta esim. haureudesta ja siveellisistä hairahduksista ja polttavampana sovituksen kaipuun kuin moderni protestantismi.
Kun aikamme ihminen kulkee Bonhoefferin sanoin ”halvan armon opissa!”, hänen sydämessään ei Jumalan laki ole vielä herännyt eli saanut tehdä paljastavaa ja tuomitsevaa työtään. On tärkeää nähdä, että Vähä katekismuskin alkaa kymmenellä käskyllä selityksineen. Se ei ala esim. pienoisevankeliumilla tai ihanalla toisen uskonkappaleen selityksellä. Messu ei ala kiitosrukouksilla ja ylistyslauluilla vaan synnintunnustuksella.
Jumala ei ole syntiselle velvollinen antamaan armoaan edes hänen hyvyytensä tai kansalaiskuntonsa perusteella, kuten jotkut ajattelevat. Halpa eli väärä armo on liian monelle jokin itsestäänselvyys, jota tarjoaa ikään kuin hyvinvointiyhteiskunnan lakisääteinen koneisto, uskontohuolto. Siinä voi olla vielä ”vähän kristustakin”, mutta kysymyksessä on Herramme omien sanojen mukaan ”väärä Kristus” (Matt. 24:24). Tämän ideologian mukaan oman uskonnollisen rakennelman päälle etsitään hyvää ja kaunista kuin kirsikoita kakun koristeeksi. Mutta tämä halpa armo ei anna sitä rauhaa, joka käy yli kaiken ymmärryksen. Sille Pyhä Henki ei sano painavaa aamentaan. Kallista armoa on aina ja vain Jeesuksen Kristuksen veren armo, joka hänen iankaikkisen ja ainutkertaisen uhrinsa voimasta annetaan ja julistetaan oikeilta alttareilta ja saarnatuoleista uskolla omistettavaksi. Vanhat kristityt ovat opastaneet: Minkä Jumalan sanan valo paljastaa, sen Jeesuksen veri puhdistaa.
Ks. myös Bonhoeffer – pastori, marttyyri, näkijä, vakooja.