Kahdeskymmenesviides osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Kuka oli Basileios Suuri? Miksi kasteita joskus lykättiin varhaisilla vuosisadoilla? Basileios Pyhän Hengen ja luomisen teologina. Basileios ja liturgia. Mitä luterilaisena ajatella luostarilaitoksesta? Ohjelmassa pohditaan myös kirkkoa ja hengellisen parantamisen teemaa. Vieraana Harri Huovinen.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Ks. myös Didymos Sokea: Pyhästä Hengestä
Kysymys: Tiedän, että Raamattu ei ymmärtääkseni opeta kumpi kirkkomuoto on Jumalan tahdon mukainen: valtiokirkko vai valtiosta vapaa kirkko. Franz Pieper opettaa kristillisessä dogmatiikassaan kuitenkin, että valtiosta vapaa kirkko on Jumalan tahtoma ja valtiokirkko on olemassa vain Jumalan sallimuksesta. Onko tämä opetus oikein vai onko se ”amerikkalaista hapatusta”?
Vastaus: Kristillinen seurakunta elää aina jonkinlaisessa suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ja siksi myös valtioon. Tässä suhteessa voidaan hahmotella ääripäät, mutta niiden väliin jää paljon eri vaihtoehtoja. Äärimmäinen valtiokirkollisuus, jossa poliittinen valta täysin kontrolloi kirkon sisäistä elämää, ei ole toteutunut kuin vain hetkellisesti diktatuurimaisissa olosuhteissa. Sille vastakkainen, täysin yhteiskunnasta erkaantuvaa linjaa edustavat vain lahkot. Muut kirkot elävät ja hakevat asemaansa näiden ääripäiden välissä.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei vuosien 1869 kirkkolain ja 1922 uskonnonvapauslain jälkeen ole enää sanan tiukimmassa merkityksessä ”valtiokirkko”. Silti kyseisen kirkon toiminta ja identiteetti on yhä voimakkaasti kytkeytynyt yhteiskunnalliseen elämään, joten sillä on vähintäänkin valtionkirkkomaisia piirteitä.
Pieperin opetus on oikein, kun ymmärretään mikä sen kärkenä on. Pieper ei torju valtiovaltaa sinänsä eikä edusta mitään sellaista käsitystä, jossa kristittyjen tulisi varta vasten eristäytyä ympäröivästä yhteiskunnasta. Pieperille keskeistä on se, että kirkkoa hallitaan yksinomaan Jumalan sanan perustalla eikä kirkko omassa toiminnassaan tukeudu valtion tarjoamiin pakkokeinoihin vaan luottaa evankeliumin voimaan sananjulistustyössään. Valtiokirkkojärjestelmässä nämä keskeiset periaatteet voivat joskus toteutuakin, ja voitaneen ajatella että tällainen järjestelmä on ”Jumalan sallimuksesta” syntynyt. Tällöin valtio voi toimia kirkon tukijana ja suojelijana, mutta ei kirkon hallitsijana. Samoinhan kirkkokin raamatunmukaisesti kehottaa ihmisiä kunnioittamaan esivaltaa, mutta ei silti pyri säätämään yhteiskunnallisia lakeja.
Valtion ja kirkon tiiviissä suhteessa on kuitenkin usein vaarana, että yhteiskunnalliset tavoitteet tuodaan sisälle kirkkoon ja jopa kirkon oppi ja toiminta koetetaan mukauttaa yhteiskunnan toiminnan mukaisiksi – näitä esimerkkejähän 1900-luvun kirkkohistoria Suomessakin on täynnään. Kirkko itse on joskus langennut kiusaukseen käyttää valtion tarjoamia pakkokeinoja evankeliumin edistämiseksi.
Protestanttisten valtiokirkkojen historiaa ei pidä kiroten halveksia, mutta on ymmärrettävä että kirkon ja valtion yhteen liittäminen ei ole millään tavoin Raamatun saati luterilaisen tunnustuksen vaatima asia. Käytännössä siitä on usein seurannut luopumusta kirkon opetuksessa ja evankeliumin vastaista pakottamista kirkon työssä. Kuten Franz Pieper opettaa, kirkolle keskeistä on sen vapaus toimia Jumalan sanan mukaisesti ja ohjata ihmisiä uskoon nimenomaan armonvälineitä käyttäen. Todellinen kristillinen kirkko selviää myös ilman valtion tukea.
2000-luvulle tultaessa on selvää, että suomalainen yhteiskunta on laajalti hylännyt monia Raamatun opetuksia Jumalan lain mukaista elämää koskien ja erityisesti evankeliumin totuutta koskien. Kristillisten seurakuntien ei tule kääntää selkäänsä yhteiskunnalle, mutta niiden tulee tehdä ratkaisunsa niin, että niiden vapautta uskoa, opettaa ja toimia uskonsa mukaisesti ei yhteiskunnan taholta rajoiteta. Suomessa onneksi on hyvin vahva laki uskonnonvapaudesta.
Ks. myös kirkko
(Kuva: LCMS)
Kysymys: ”Onko luterilaisen käsityksen mukaan olemassa syntejä, jotka saa anteeksi vain pastorille ripittäytymisen kautta (vrt. roomalaiskatolisuudessa kuolemansynnit), vai riittääkö kaikkien syntien anteeksisaamiseen oma yksityinen rukous Jumalalle, olivatpa nämä synnit miten vakavia tahansa?”
Kiitos hienosta kysymyksestä! Lähdemme liikkeelle kahdesta perusasiasta. Ensiksikin on hyvä muistaa Vähä Katekismuksen opetus siitä, että rippiin kuuluu kaksi osaa: synnintunnustus ja synninpäästö eli anteeksiantamus. Nämä ripin kaksi osaa voidaan nähdä selvästi esimerkiksi Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä: Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. (1 Joh. 1:9).
Toiseksi on hyvä muistaa myös jako kolmeen erilaiseen syntien tunnustamisen lajiin. 1. Omat määrätyt synnit ja koko syntiturmelus voidaan tunnustaa yksityisesti Jumalan edessä, kuten vaikkapa Isä meidän -rukous neuvoo tekemään. 2. Kun on rikkonut toista ihmistä vastaan, tulee häneltä pyytää anteeksi. Tähän Jeesus viittaa puhuessaan siitä, kuinka veli tekee syntiä sinua vastaan, mutta pyytää sitä anteeksi (Luuk. 17:4). 3. Jumala on antanut kirkolleen vallan antaa syntejä anteeksi tai pidättää synninpäästö. Tätä varten Kristus asetti kirkkoonsa apostolisen viran. Johannes kertoo evankeliumissaan, kuinka ylösnoussut Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen: Niin Jeesus sanoi heille jälleen: ”Rauha teille! Niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.” Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ”Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.” (Joh. 20:21–23).
Yllä kolmannessa kohdassa mainittua syntien anteeksiantamisen tai pidättämisen valtaa nimitetään avainten vallaksi. Avaimilla joko avataan tai lukitaan. Tämän vallan Taivaallinen Isä on antanut Pojalleen Jeesukselle (vrt. Matt. 9:6). Yllä siteeratussa Johanneksen evankeliumin kohdassa Jeesus puolestaan uskoo oman valtansa kirkolleen ja asettaa tässä kirkossaan apostolit avainten valtaa hoitamaan.
Kun tänä päivänä seurakunta kutsuu itselleen pastorin, joka julkisesti vihitään tai on jo vihitty apostoliseen virkaan, silloin seurakunta kutsuu tietyn miehen hoitamaan syntien päästämisen ja pidättämisen virkaa. Tietysti virkaan kuuluu muitakin tehtäviä. Muttei tule unohtaa myöskään, että näin seurakunta on kutsunut paimenen, jolle voi yksityisesti tunnustaa synnit, ja ottaa vastaan synninpäästön, kuin sen ottaisi vastaan Jumalalta itseltään.
Luterilaisuuden piirissä ei ole asetettu mitään varsinaista pakkoa yksityisripillä käymiseen. “Ripittäytymisestä olemme aina opettaneet, että sen tulee olla vapaaehtoista,” kirjoittaa Luther Isossa Katekismuksessa. Enemmän on painotettu yksityisripin lahjaluonnetta. Jumala ei halua meidän olevan epävarmoja siitä, onko juuri tämä synti anteeksiannettu. Kun saa kuulla “kohdennetun” anteeksiannon sanan, voi olla varma.
Vaikka uskonpuhdistuksen ajan seurakunnissa korostettiin ripin vapaaehtoisuutta, oli kuitenkin normaalikäytäntönä se, että ehtoolliselle aikovat menivät ripittäytymään (lauantaina) ennen sunnuntaiaamun messua. Näin ripin lahja oli aktiivisessa käytössä. Vähä Katekismus olettaakin, että ihmiset ripittäytyvät säännöllisesti, eivätkä vain, kun sydämellä on jotain erityisen painavia rikkomuksia. Katekismuksen lyhyessä rippikaavassa annetaan seuraavia esimerkkejä tunnustettavista synneistä: epärehellisyys, toisten vihastuttaminen, tehtävien laiminlyöminen, hävyttömyys, riitely, huonon esimerkin näyttäminen, sopimattomat puheet, ylihinnan pyytäminen, kiroilu.
Avaimilla voidaan avaamisen lisäksi myös lukita. Yllä siteerasin Johanneksen kirjeestä kohtaa, joka puhuu syntien anteeksiannosta. Samassa yhteydessä mainitaan myös tilanne, jossa ei tunnustetakaan syntejä: Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä… Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet (Jumalan) valhettelijaksi, ja hänen sanansa ei ole meissä. (1. Joh. 1:8, 10). Mikäli ihminen ei suostu tunnustamaan rikkomustaan, eikä kadu ja pyydä anteeksi, silloin ei voida käyttää päästöavainta. Katumattomalle ei julisteta anteeksiantoa. Sitomisavainta seurakunnan nimissä käyttää lopulta pastori. Pastori ei myöskään jaa ehtoollista katumattomalle, sillä ehtoollisen voi nauttia myös kelvottomasti, tuomiokseen (1. Kor. 11:27–29).
Jeesus opettaa, että katumattoman syntisen kanssa (jos tämä ei ole kuullut seurakunnan vetoomuksia) tulee toimia kuin pakanan tai publikaanin suhteen (Matt. 18:15–18). Tämän kanssa ei siis aterioida eli vietetä ehtoollista. Samoin Paavali kehottaa toimimaan rikkomuksissaan pysyvän tapauksessa, uuden liiton pääsiäisaterialla, eli ehtoollisella: Peratkaa pois vanha hapatus, että teistä tulisi uusi taikina, niinkuin te olettekin happamattomat; sillä onhan meidän pääsiäislampaamme, Kristus, teurastettu. Viettäkäämme siis juhlaa, ei vanhassa hapatuksessa eikä ilkeyden ja pahuuden hapatuksessa, vaan puhtauden ja totuuden happamattomuudessa… minä kirjoitin teille, että jos joku, jota kutsutaan veljeksi, on huorintekijä tai ahne tai epäjumalanpalvelija tai pilkkaaja tai juomari tai anastaja, te ette seurustelisi ettekä söisikään semmoisen kanssa. (1. Kor. 5:7–8, 11). Seurustelu (oikeammin: olla läheisessä yhteydessä jonkun kanssa) ja syöminen tarkoittavat tässä juuri yhteistä ehtoollisen viettoa.
Synteihin sitomisen tarkoituksena on se, että kristitty tulisi katumukseen. Taivaassa iloitaan syntisestä, joka kääntyy (Luuk. 15:7). Vaikka yleisesti voidaan sanoa, että jokainen kristitty voi julistaa toinen toiselleen anteeksiantamuksen evankeliumia, on synteihin sidotun kohdalla kuitenkin toimittava seurakunnassa hyvän järjestyksen mukaan. Tällöin katumukseen tulleen kristityn kuuluu ripittäytyä seurakunnan pastorille. Pastori antaa synninpäästön ja laskee mainitun uskovan jälleen ehtoollisyhteyteen.
Kysymyksessä viitataan vielä kuolemansynteihin. On paikalleen selventää sitä, että Roomalaiskatolisen kirkon opin mukaan on todella tiettyjä syntejä, joihin lankeamista ei voi saada anteeksi ilman papin edessä ripittäytymistä. Luterilaisuuden piirissä puhutaan kyllä kuolemansynneistä, mutta eri merkityksessä. Kuolemansynti on ennen kaikkea sitä, ettei uskota Jeesukseen ja anteeksiantamukseen: “Uskoa sana varsinaisessa merkityksessä on usko, joka suostuu lupaukseen, ja juuri tästä uskosta Raamattu puhuu. Ja koska usko ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen ja sovittaa meidät Jumalan kanssa, meidät luetaan tämän uskon kautta Kristuksen tähden vanhurskaiksi ennen kuin me rakastamme tai täytämme lakia, vaikkakin rakkaus on ehdoton seuraus. Eihän tämä usko ole toimetonta tietoa, eikä se voi pysyä kuolemansynnin rinnalla, vaan se on Pyhän Hengen vaikutusta, joka vapauttaa meidät kuolemasta sekä rohkaisee ja tekee eläviksi kauhistuksen valtaan joutuneet sydämet.” (Ap. IV, 113–116)
Kristityllä on tietysti se vaara, että hän ryhtyy tietoisesti elämään synnissä ilman katumusta. Tällöin on saatetaan joutua eroon uskosta. Luterilainen tunnustus näkee, että kuningas Daavid oli menettänyt uskon ja Pyhän Hengen tehdessään aviorikoksen ja määrätessään Urian surmaamisen (SO, III, 3: 43–45). Mutta kun Herra lähetti profeetta Naatanin, Daavid tuli katumukseen, tunnusti syntinsä ja sai anteeksiannon (2. Sam. 12:1–6, 7, 13).
Jokainen kristitty lankeaa jatkuvasti. Kaikki synnit ovat vakavia. Mutta kun eletään uskossa anteeksiantoon, ollaan pelastuksen piirissä. Tähän kristilliseen elämään saamme runsaan avun ja voiman evankeliumista. Yksityinen synninpäästö on erityinen evankeliumin muoto. Siinä ripittäytyjä saa kuulla synninpäästön, joka ei mene ohi. Siksi on suuri etuoikeus käyttää yksityisen ripin lahjaa säännöllisesti.
Ks. myös
Miksi tarvitsen rippiä?
Kysymys: Paavali puhuu 2. Tessalonikalaiskirjeen 2. luvussa Antikristuksen (KR 38: ”laittoman”, UKR 91: ”vääryyden ihmisen”) saapumisesta. Hänen mukaansa laittomuuden salaisuus on jo kirjeen kirjoittamisaikana vaikuttamassa. On kuitenkin joku tai jokin, joka vielä pidättää Antikristuksen tuloa: ”jahka vain tulee tieltä poistetuksi se, joka nyt vielä pidättää” (2:7). Mikä se Antikristuksen pidättäjä on?
Vastaus: Asian selvittämisen tekee erikoiseksi se, että Paavalin lukijat kyllä tiesivät, mikä se on. Paavalihan sanoo: ”Ettekö muista, että minä, kun vielä olin teidän tykönänne, sanoin tämän teille?” (2:5). Hän ei siis katso tarpeelliseksi toistaa sitä enää kirjeessään, vaikka myöhemmille lukijoille ei asia ole ollenkaan selvä.
Hämmennystä on herättänyt sekin, että Paavali käyttää tästä pidättäjästä kahta eri kreikan kielen muotoa. Hän puhuu sekä asiasta, joka pidättää (tó katékhon) että persoonasta, joka pidättää (ho katékhoon). Sanoista ei siis voi päätellä, onko kyseessä asia vai henkilö, joka estää Antikristuksen tulemisen. Vai estävätkö molemmat?
Raamatuntutkijat ovat miettineet päänsä puhki, mikä tai kuka tämä pidättäjä voisi olla. Otan muutamia esimerkkejä.
Koska Paavali puhuu laittomuuden tulemisesta, on arveltu, että yhteiskunnallinen laki ja järjestys pitäisivät Antikristuksen loitolla. Jotkut selittäjät arvelevat Paavalin tarkoittaneet Rooman valtakunnan hyvää järjestystä ja oikeuslaitosta, jotka pitivät yllä laillisuutta. Jos näin olisi, silloinhan Antikristuksen olisi pitänyt tulla, kun Rooman oikeuslaitos kukistui. Jotkut tosin laajentavat tuon laillisuuden nykyaikaan ja sanovat sen estävän Antikristuksen tulemista. Nykyaikana ei kuitenkaan esim. Saksan oikeusjärjestelmä kyennyt estämään Hitlerin valtaannousua ainakin näennäisen laillisin keinoin. Tuntuisi oudolta, että Paavali tarkoittaisi pidättäjällä yhteiskunnan lakia.
Amerikkalaiset raamatunselittäjät (mm. Hal Lindsey) ovat mieltyneet tulkintaan, että tämä pidättäjä olisi Pyhä Henki. Lindseyn mukaan Pyhä Henki poistuu maailmasta samalla hetkellä, kun seurakunta temmataan taivaaseen. Tämän jälkeen alkaa hänen mukaansa ahdistuksen aika, jota Antikristus hallitsee. Tämä käsitys kaatuu siihen, ettei Raamattu opeta salaista ylöstempaamista. Olisi myös mahdoton ajatus, että Pyhä Henki poistuisi maailmasta ennen Kristuksen näkyvää paluuta. Silloinhan ei kukaan voisi enää pelastua Antikristuksen aikana. Kaiken lisäksi Raamattu selvästi opettaa uskovien olevan maailmassa myös Antikristuksen hallintokaudella (esim. Ilm. 13:7-10).
Itse kirjoitin (Kuin salaman leimahdus, 2007), että ”kysymys ’pidättäjästä’ puolestaan ratkeaa Tessalonikalaiskirjeen huolellisella lukemisella. Se, mikä pidättää Antikristuksen ilmaantumista, käy ilmi jakeesta 2:3: ’Älkää antako kenenkään johtaa itseänne harhaan. Ennen tuota (Kristuksen paluun) päivää näet tapahtuu uskosta luopuminen ja ilmaantuu itse laittomuus ihmishahmossa, kadotuksen lapsi’. Jumalan sanan tietoinen hylkääminen johtaa luopumiseen Jumalasta, Kristuksesta ja kristillisestä uskosta. Tämä maallistumiskehitys saavuttaa jossain kohdin rajan, jonka jälkeen persoonallisen, lihaksi tulleen Pahan on mahdollista saada valta maailmassa ja jopa ihmisten sydämessä (’Koko maailma ihmetteli petoa ja lähti seuraamaan sitä’, Ilm. 13:3)”.
Yhteenvetona totesin, että ”pidättäjänä on siis yksinkertaisesti Jumalan sana, sanan puhdas saarna ja sen uskolla vastaanottaminen. Kun niistä luovutaan, ovat portit sepposen selällään vaikka minkälaisille pedoille ja harhaopeille” (2007, 86).
Antikristuksen pidättäminen liittyy varmaankin siihen Saatanan kahlehtimiseen, josta puhutaan Ilmestyskirjan 20. luvun jakeissa 1-3. Kristuksen sovitustyö ja sen julistaminen rajoittavat Saatanan toimintamahdollisuuksia. Se on voitettu vihollinen, mutta koettaa yhä kuitenkin eksyttää jopa valittuja. Aikojen lopulla Saatana päästetään kuitenkin villitsemään kansoja. Tässä on kysymyksessä Antikristuksen valtaannousu ja Pahan voimien viimeinen yritys kukistaa Kristus ja Hänen Kirkkonsa.
Käyttämällä Jumalan sanaa ja Kristuksen nimeä voi seurakunta vastustaa pahan vaikutusta. Kerran tulee kuitenkin aika, jolloin ”hoippuvat merestä mereen, pohjoisesta itään; he samoavat etsien Herran sanaa, mutta eivät löydä” (Aamos 8:12). Tuolloin saa Antikristus vallan lyhyeksi ajaksi.
Ks. myös lopun ajat, antikristus
(Kuva LCMS)
Kahdeskymmenesensimmäinen osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Keitäs Kyrilloksia sitä olikaan? Millaisessa tilanteessa hän toimi piispana? Mitä voimme oppia varhaisen kirkon kasteteologiasta ja mitä kastettaville opetettiin kristillisestä elämästä? Miten ihmisestä tulee kristitty? Mitä Kyrillos ajatteli sanan ja kasteen suhteesta? Mitä ovat mystagogiset kirjoitukset? Mitä tuttuja jumalanpalveluksen liturgisia lauluja häneltä löytyy? Mikä on Lutherin katekismuksen yhteys Kyrillokseen? Ohjelmassa vieraana Harri Huovinen.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Ks. myös: Muistopäivä Kyrillos Jerusalemilainen
Kysymys: Kaveri meinas tarjota mulle ehtoollisen, mutta tarjolla olis ruisleipää, jossa on margariinia, metvurstia ja oltermanni-juustoa. Ehtoollisjuomaksi on mummon marjamehua. Kysymys olisi, että onko jumalanpilkkaa nauttia ehtoollinen tällaisella koostumuksella sen sijaan, että syödään öylätti ja kunnon punaviiniä? Toivon asiantuntevan ja perustellun vastauksen. Rakkain terveisin Nimim. Uskosta osallinen kulkija
Vastaus: Hyvä Uskosta osallinen kulkija, ystäväsi toiminnan taustalla on ehkä muutama olettamus, joita pitää pohtia. Hän saattaa ajatella, että ehtoollinen on luonteeltaan ”ilta-ateria” jonka tulisi muistuttaa mahdollisimman paljon tavanomaista ruokailuhetkeä. Hän saattaa myös olla siinä uskossa, että ehtoollisaineiden pitäisi olla enemmänkin tavanomaisia ruokatarvikkeita kuin erityisiä, vain tätä tarkoitusta varten tehtyjä aineita. Ehkä hän myös ajattelee, että ehtoollista tulisi nauttia kunkin omassa kodissa perheenjäsenten ja ystävien kanssa aivan koska ja miten sopivalta tuntuu.
Ystävälläsi saattaa olla romantisoitu käsitys siitä, millaista ehtoollisen vietto muinoin oli. Hän on erehtynyt kirkon historian ja myöskin Raamatun ohjeistuksen suhteen.
Ensinnäkin koskien ehtoollista tavanomaisena ateriana. Apostoli Paavali antaa 1. Korinttolaiskirjeen 11. luvussa paljonkin ohjeita ehtoollisen viettoa varten. Yksi näistä ohjeista on varoitus: ne, jotka syövät Herran ruumiin ja juovat hänen verensä ”erottamatta Herran ruumista ja verta muusta” syövät ja juovat itselleen tuomion. Tämä ”erottaminen” tarkoittaa sitä, että tehdään sekä ajatuksissa että käytännön toiminnassa selvä ero ehtoollisenvieton ja yleisesti aterioimisen välille. Korintin seurakunnassa Paavali nimenomaan paheksui niitä, jotka suhtautuivat Herran ateriaan kuin mihin tahansa juhlapöytään.
On muistettava, että Jeesus ei asettanut ehtoollista minkä tahansa iltapalan yhteydessä, vaan kyse oli juutalaiseen pääsiäisenviettoon liittyvästä ateriasta. Nämä ateriat olivat hyvin erityisiä ja niissä syödyt ruoat ja niiden viettotapa oli juutalaisuudessa hyvin tarkkaan säädelty. Kyse ei ollut vain tavanomaisesta ateriasta.
Varhaisilla kristityillä kyllä esiintyi ns. rakkauden aterioita, mutta nämä olivat ehtoollisesta erillinen, lähinnä meidän nyyttikestejämme muistuttava tilaisuus jossa seurakuntalaiset jakoivat ruokansa.
Toisekseen koskien ehtoollisella käytettäviä aineita. Herra asetti ehtoollisen vietettäväksi leipää ja viiniä käyttäen. Hän ei antanut lupaustaan koko heidän viettämäänsä ateriaa koskien, vaan kohdisti asetuksensa vain aivan tiettyyn osaan: leipään ja viiniin.
Ehtoollisleivän tulee olla leipää. Näsäviisaat voivat aina kysellä mikä on leivän teologinen määritelmä, mutta lopulta jokainen ymmärtää mitä leipä merkitsee. Raamattu ei suoraan määrää tuleeko leivän olla vehnästä leivottua vai käyvätkö muutkin viljat, tai saako sitä nostattaa hiivalla tai hapattamalla. Tässä asiassa kirkolla on vapaus. Läntisessä kristikunnassa on käytetty kohottamatonta, ohutta vehnäleipää, ja sen käyttäminen on kaikkein paras vaihtoehto. Se on myös ulkonaiselta olemukseltaan hyvin lähellä jo Jeesuksen aikana käytettyä matzo-leipää, eli ohutta, rapeaa vehnäleipästä jota syötiin juuri happamattoman leivän juhlassa.
Ehtoollisella juodaan viiniä. Sekä Matteus, Markus että Luukas kertovat Jeesuksen viitanneen maljaan ”viinipuun antina”. Kyse ei ole siis marjoista tai hedelmistä, vaan viiniköynnöksestä kerätystä juomasta. Raittiusaatteen myötä 1800-luvulla syntyi ajatus siitä, että kirkoissa pitäisi tarjota rypälemehua viinin sijasta. Tästä tuli tietyissä kiihkomielisissä piireissä niin suosittu ajatus, että koetettiin selittää että jopa Jeesuksenkin käyttämä viini oli oikeasti vain mehua, ja että juutalaiset eivät muutenkaan käyttäneet viiniä. Tämä ei kuitenkaan liene mahdollista. Keväällä vietetyn pääsiäisjuhlan aikaan ei ollut tuoreita rypäleitä joista olisi voitu kerätä mehua, ja ennen pastörointi-tekniikoita ei mehua olisi mitenkään voitu säilöä. Juutalaiset toki Vanhan testamentin opetuksen mukaisesti tiesivät juoppouden olevan paha asia, mutta se ei tarkoittanut etteivät he olisi käyttäneet mielellään alkoholipitoista viiniä. Muuten olisikin aika vaikea ymmärtää hovimestarin sanat Kaanaan häissä (Joh. 2) hyvästä viinistä joka olisi pitänyt tarjota ennen vieraiden juopumista, tai pilkkaajien väite helluntaina siitä, että apostolit kielillä puhuessaan olisivat olleet humalassa. Rabbien kielenkäytössä ”viinipuun anti” merkitsee nimenomaan käyttämällä alkoholipitoiseksi tehtyä viiniä, ja erityisesti suuressa pääsiäisjuhlassa pidettiin huoli siitä, että tarjolla oli hyvää viiniä. Kristityt välttävät juoppoutta, mutta arvostavat Jumalan lahjaa viinissä.
Kolmanneksi on kysymys ehtoollisen viettämisestä kotona, seurakunnan kokoontumisesta erillään. Jo mainitussa 1. Kor. 11:ssa Paavali puhuu ehtoollisen viettämisestä ”kokoontumisena” jossa seurakunta tulee yhteen. He tulevat hengellisesti ”yhdeksi ruumiiksi” koska he kaikki syövät samaa leipää ja juovat samasta maljasta. Joissain tilanteissa (sairauden, vankeuden tms. tähden) ehtoollinen voidaan jakaa myös yksityisesti, mutta tämä on sallittua vain kun yhteiseen kokoontumiseen osallistuminen ei onnistu.
Apostolien teoissa toki kerrotaan, että varhaiset kristityt kokoontuivat kodeissaan murtamaan leipää. Näin toimittiin, koska seurakunnilla ei ollut kirkkorakennuksia joissa oltaisiin voitu kokoontua. Yleensä vauraammat seurakuntalaiset avasivat oman kotinsa suuret huoneet isomman joukon jumalanpalvelukselle. Tänäänkin kodissa kokoontuminen ehtoollisen viettoon on sallittua – kunhan kyse on seurakunnan yhteisestä kokoontumisesta, ei kristityn perheen yksityisestä toiminnasta.
Ehtoollisen jakaa seurakunnan kutsuma paimen, pastori. Pastorit tekevät työtään ”Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoina” (1. Kor. 4:1) jotka Herran tahdon mukaisesti ”antavat heille [Jumalan palvelijoille] ajallaan heidän ruokaosansa.” (Luuk. 12:42) Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat toteavat: ”Kukaan ei saa julkisesti opettaa eikä jakaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsua.” (Augsburgin tunnustus XIV) Asianmukainen kutsu tarkoittaa seurakunnan palvelijaksi eli papiksi kutsumista.
Onko jumalanpilkkaa toimia toisin kuin Jeesuksen asetus ohjaa toimimaan? Toki näin tehdään yleensä enemmänkin tietämättömyydestä ja yli-innokkuudesta kuin mistään muusta syystä. Joskus syynä voi myös olla halu välttää seurakunnan yhteistä kokoontumista, pastorinviran halveksuminen tai oman hengellisen ylpeyden palveleminen. Ei ole vähäinen asia ottaa omiin käsiin sellaista pyhää asiaa, jonka toimittamista Jumala ei ole antanut tehtäväksi. Kuningas Saulin ensimmäinen lankeemus koitti kun hän otti asiakseen toimittaa Herralle uhrin, johon vain Samuel-profeetalla oli lupa.
Kysymyksessä kuvatun kaltainen toimitus ei ollut oikea ehtoollinen, eikä sellaiseen liity niitä lupauksia, jotka Kristuksen ruumiin ja veren sakramenttiin on talletettu. Jos tällaiseen virheeseen on langennut, saa sen Jumalalle tunnustaa ja Kristuksen armon tähden anteeksi uskoa. On ehdottomasti suositeltavaa käyttää ripin lahjaa omantunnon rauhan tähden, muuten tällaiset asiat voivat jäädä raskaiksi taakoiksi. Jokainen rikkonut saa oikean opetuksen ja syntien tunnustamisen kautta käydä Kristuksen palveltavaksi oikealla ehtoollisella, joka on meille ”syntien anteeksiantamus, elämä ja autuus.”
Ks. myös Voiko ehtoollista nauttia kotona?
(Kuva: LCMS)
Kysymys: Eletäänkö iankaikkista elämää maan päällä vai jossain muualla? Sellaiset raamatunkohdat kuten Joh. 14:1-4 tuntuisivat vihjaavan, että sitä ei ollenkaan elettäisi maan päällä.
Vastaus:
Ensi alkuun tulisi mieleen vastata esimerkiksi: ”Tietysti iankaikkista elämää eletään muualla kuin maan päällä; sitähän eletään taivaassa!” – On kuitenkin yksi sana tähän vastauksen perään, joka voi muuttaa kaiken. Se sana on ”mutta”…
Käsittellään ensin mainittu raamatunkohta, Joh. 14:1–4 ja sen jälkeen vastataan itse kysymykseen. Raamatunkohta kokonaisuudessaan on seuraava:
”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen. Ja mihin minä menen—tien sinne te tiedätte.”
Teksti on Jeesuksen pitkästä opetuksesta, jonka Hän piti apostoleilleen aterioidessaan viimeistä kertaa heidän kanssaan ennen kärsimistään ja kuolemaansa. Tässä kohden Herra lohduttaa apostolejaan, koska heille on alkanut selviämään se, että Herralle tapahtuu kohta jotain kauheaa.
”Isäni kodissa on monta asuinsijaa.” Kyse on pysyvästä paikasta. Samaa sanaa Jeesus käyttää Joh. 14:23, jossa Hän sanoo ”jäämme hänen tykönsä asumaan”; kirjaimellisesti ”teemme asuinsijan hänen luoksensa”. Joh. 14:2 loppuosa on hankala sen tähden ettei Jeesus itse asiassa ole aiemmin sanonut opetuslapsilleen menevänsä valmistaamaan heille paikkaa. Onko kyse jostain Jeesuksen aiemmista sanoista, joita Johannes ei ole meille tallettanut, emme tiedä. Herran viesti on kuitenkin selvä: Ei ole aihetta sydämen levottomuuteen. Uskokaa Jumalaan ja minuun. Poismenoni on teille ja kaikille uskoville hyödyksi.
Jeesus jatkaa rohkaisuaan ja sanoo noutavansa omansa sinne, minne on menossa. Hän tulee takaisin sieltä minne on menossa. Hän haluaa, että Hänen omansa ovat siellä missä Hän on eli Isän luona. ”tulen takaisin ja otan teidät luokseni” ovat voimakas ja varma lupaus sekä rohkaisu. Samantapaisesti Jeesus on puhunut jo 12:26, 32. Joh. 12:26 perusteella voi todeta, että Jeesuksen paikka on ennen Hänen ylösnousemustaan ja taivaaseenastumistaan ristillä. Vain ristin Herran kanssa oleminen ja Häneen uskominen on takeena siitä, että kerran ollaan ”siellä missä Jeesus on.”
Kun olemme tarkkoja, niin huomaamme ettei Jeesus mainitse mitään ”taivaasta”. Mutta olemme tottuneet puhumaan, että ”kristitty pääsee kuoltuaan taivaaseen.” Tämä ei ole väärin ilmaistu. Kuitenkin Uusi testamentti antaa rikkaamaan kuvan ikuisesta elämästä kuin ”taivas”. Johanneksen ilmestyksestä voimme lukea: ”Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan; sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet, eikä merta enää ole.” (Ilm. 21:1) Tämä jae, ja koko muu Raamattu, puhuu selvää kieltä siitä ettei nykyinen maailmankaikkeus ole ikuinen, koska se on synnin tähden turmeltunut (esim. Jes. 65:17; 66:22). Myös Ilm. 20:11 perusteella voimme todeta, että nykyinen maailmankaikkeus (tai ”maailmankaikkeudet”) katoaa eikä sitä enää ole. Maapallomme, kuumme, aurinkomme, aurinkokuntamme, linnunratamme, kaikki aurinkokunnat ja maailmankaikkeudet katoavat; kaikki! Tämä tapahtuu Kristuksen paluuseen ja viimeiseen tuomioon liittyen.
Mitä tämä merkitsee? Sitä, että puhuessamme ”taivaaseen pääsemisestä”, mikä sinänsä on ihan oikein, puhumme itseasiassa uuteen luomakuntaan pääsemisestä. Tähän uuteen luomakuntaan Kristus vie kaikki omansa eli ne, jotka ovat täällä maan päällä syntyneet Jumalan lapsiksi ja uuden luomakunnan kansalaisiksi. Tämä on tärkeää: Jumalan luodessa uudet taivaat ja maan, sinne ei ole mahdollista päästä mitään syntiä eikä synnin alkusyytä (perkele). Kun kristityt nousevat haudoistaan Herran palatessa, ovat he Hänen kaltaisiaan. Ei ole enää syntiä, ei kuolemaa, ei katoavaisuutta.
Uudet taivaat ja uusi maa on konkreettinen eli ruumiillinen paikka. Se on aistein havaittavissa, mutta me emme ollenkaan osaa käsittää tätä. Meidän ymmärryksemme ja havaintokykymme on tästä maailmasta ja kuuluu tähän maailmankaikkeuteen. Jumalan tehdessä uuden luomakunnan, Hän todellisesti tekee kaiken uudeksi. Vasta silloin ymmärrämme, koska olemme uudeksi tehtyjä.
Vielä teksti 2. Pietarin kirjeestä selventää meille edellä sanottua: ”Mutta Herran päivä on tuleva niinkuin varas, ja silloin taivaat katoavat pauhinalla, ja alkuaineet kuumuudesta hajoavat, ja maa ja kaikki, mitä siihen on tehty, palavat. Kun siis nämä kaikki näin hajoavat, millaisia tuleekaan teidän olla pyhässä vaelluksessa ja jumalisuudessa, teidän, jotka odotatte ja joudutatte Jumalan päivän tulemista, jonka voimasta taivaat hehkuen hajoavat ja alkuaineet kuumuudesta sulavat! Mutta hänen lupauksensa mukaan me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus asuu.” (2. Piet. 3)
Ja varsinaisena vastauksena kysymykseen: Iankaikkista elämää ei eletä nykyisessä , turmeltuneessa luomakunnassa, vaan uudessa. Kutsumme sitä yleensä ”taivaaksi”, mutta voisimme puhua yhtä hyvin ”paikasta Jumalan luona”, ”elämästä uudessa luomakunnassa” jne. Iankaikkinen elämä kuitenkin alkaa ihmisen kohdalla tässä luomakunnassa, täältä maan päältä. Se alkaa, kun ihminen kasteessa syntyy uudesti, uuden luomakunnan kansalaiseksi. Tämä autuas osa säilyy ikuisesti uskossa Kristukseen Jeesukseen, jonka kautta Isä toteuttaa pelastustyönsä loppuun saakka.
”Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus. Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää, hän on saava palkan; mutta jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikään kuin tulen läpi” (1. Kor. 3:11-15). Mitä ovat nämä erilaiset rakennusmateriaalit? Kuvaavatko uskovan elämää?
Ensin täytyy selvittää, mikä on se rakennus, josta Paavali tässä puhuu. Se selviää edellä olevista jakeista: ”Te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus … olen taitavan rakentavan tavoin pannut perustuksen, ja toinen sille rakentaa, mutta katsokoon kukin, kuinka hän sille rakentaa” (1. Kor. 3:9-10). Rakennus on siis seurakunta, ei vain joku yksittäinen uskova. Paavali on evankeliumia julistamalla ja Jumalan sanaa opettamalla laskenut seurakunnalle kestävän perustuksen. Se on Jeesus Kristus, jonka varassa koko seurakunta ja seurakuntalaisten pelastus lepää. Seurakunta on täysin sen varassa, mitä Kristus on tehnyt sovittamalla synnit ja voittamalla kuoleman.
Rakentamisessa on siis kysymys seurakunnan rakentamisesta sen jälkeen, kun sille on ensin luotu perusta evankeliumin sanalla. Paavali käyttää harvinaista verbiä epoikodomeoo, joka tarkoittaa ”jonkin päälle rakentamista”. Sana esiintyy Efesolaiskirjeessä, jossa on aivan samanlainen kuva seurakunnasta: ”te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus” (Ef. 2:19-20). Kristuksen varaan rakentaminen on siis samalla apostolien ja profeettojen eli Jumalan sanan varaan rakentamista. Sana on Kristus. Sana on perusta.
Myös Juudan kirjeessä käytetään tuota harvinaista sanaa epoikodomeoo: ”Mutta te, rakkaani, rakentakaa itseänne pyhimmän uskonne perustukselle rukoilkaa Pyhässä Hengessä ja pysyttäkää niin itsenne Jumalan rakkaudessa…” (Juud. 20). Tässä ei näkökulma enää ole sama kuin Paavalilla, vaan Juuda puhuu yksittäisen uskovan elämästä. Perusta on tässäkin kuitenkin sama; meidän pyhin uskomme. Tässä ei tarkoiteta uskolla sydämen uskoa vaan uskon sisältöä eli uskonoppia, oppia Kristuksesta ja Hänen sovitustyöstään. Se Sana on seurakunnan ja uskovan perusta.
Kysymys siitä, mitä kulta, hopea, jalokivet, puu, heinät ja oljet tarkoittavat, avautuu tästä näkökulmasta. Tuskin näitä materiaaleja on tarkoitettu kuvaamaan jotakin tiettyä asiaa, jolla seurakuntaa rakennetaan. Ennemminkin ne kuvaavat sitä, että rakennusmateriaaleja voi olla hyvin monenlaisia.
Jotakin voimme kyllä sanoa Raamatun pohjalta noista materiaaleista. Aivan varmaa on, että puhdas Jumala sana on kultaa, parasta mahdollista rakennusainetta. Jos rakennamme Raamatun varaan, emme rakenna turhaan. Psalmissa 119:127: ”Sen tähden minä rakastan sinun käskyjäsi enemmän kuin kultaa, enemmän kuin puhtainta kultaa”. Myös hopeaa verrataan Raamatussa Jumalan sanaan: ”Herran sanat ovat selkeitä sanoja, hopeata, joka kirkkaana valuu sulattimesta maahan, seitsenkertaisesti puhdistettua” (Ps. 12:7). Sama koskee varmaan myös jalokiviä. Niitähän Raamattu on täynnä.
Paavali käyttää muutaman kerran lyhyempää sanaa, oikodomeoo, kun hän puhuu rakentamisesta. Nämäkin kohdat selventävät noita rakennusmateriaaleja. Paavali sanoo, että ”kielillä puhuva rakentaa itseään, mutta profetoiva rakentaa seurakuntaa” (1. Kor. 14:4). Tässä profetoiminen ei tarkoita ennustamista vaan Jumalan Pyhän Hengen aikaansaamaa julistusta seurakunnalle. Oikea Jumalan sanan julistaminen on parhaita rakennusmateriaaleja.
Korinttilaiskirjeessä Paavali sanoo myös, että ”tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa” (1. Kor. 8:1). Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, ettei meidän olisi tarve tietää uskon ja elämän asioista. Paavali puhuu tässä epäjumalille uhratun ruuan syömisestä. Hän pelkää sitä, että jotkut ovat mielestään niin tietäviä, että halveksivat heikkoja veljiä, niitä, joiden omatunto on herkempi. Rakkaus rakentaa seurakuntaa sillä tavoin, ettei se halua olla pahennukseksi eikä aiheuttaa muille mielipahaa ja hankalia tilanteita. Ja Paavalihan sanoo, että ”rakkaus ei koskaan häviä” (1. Kor. 13:8). Eli seurakunnan rakentaminen rakkaudella on varmasti oikeasta materiaalista rakentamista.
Puu on varmaan hyvä rakennusmateriaali, mutta se ei kestä tulta; heinistä ja oljista puhumattakaan. Seurakuntaakin voidaan rakentaa vääristä aineksista; hyvältä tuntuvista ja helposti saatavista, mutta silti virheellisistä. Voidaan sekoittaa evankeliumiin väärällä lailla lakia, voidaan psykologisoida tai filosofoida julistusta, voidaan rakentaa maallisten yritysten ja järjestöjen periaatteilla, voidaan rakentaessa kuunnella enemmän ihmisiä kuin Jumalaa jne. Pahimmillaan voidaan seurakuntaa yrittää rakentaa jopa väärillä uskonnoilla tai riivaajien opeilla (1. Tim. 4:1). Mikään tällainen ei tietenkään kestä viimeisenä päivänä, jolloin ”paljastuu maa ja kaikki, mitä ihminen on maan päällä saanut aikaan”. Silloin ”alkuaineet kuumuudesta hajoavat” (2. Piet. 3:10 UKR).
Ks. myös kiirastuli
(Kuva LCMS)
Usko on hyvin yleinen käsite ja siitä on liikkeellä monenlaisia käsityksiä. Varmaankin kaikilla ihmisillä, kristityistä puhumattakaan, on jonkinlainen käsitys uskosta. Kristinuskossa sillä on tietty erityinen merkitys. Usko ei ole sama asia kuin ”uskomus”, eli uskonnollinen kansanperinteen osanen, eikä se ole pelkkä ihmisen oma asenne, joka kävisi aina ja kaikkialla todisteita vastaan. Usko ei siis ole epävarmaa, puutteellista tietoa tai jotain mikä korvaa tiedon. Eikä se ole pohjimmiltaan myöskään tunnetta tai tahdon ratkaisua. Usko ei toisaalta ole vain omakohtaista vastausta kristilliseen julistukseen, vailla historiallista sisältöä. Usko on ihmisen vastaus Jumalan ilmoitukseen ja kuten ilmoitus, on uskokin yliluonnollinen: kumpikin saa alkunsa Jumalan armosta.
Vanhassa testamentissa usko liittyy Jumalan kansansa kanssa tekemään liittoon, jolle Hän on uskollinen ja jonka merkityksen kansa kokee historian vaiheissa. Usko on vastaus näihin historiallisiin tekoihin, se on luottamusta ja turvautumista liiton Herraan ja samalla kuuliaisuutta Hänelle. Usko on ensi sijassa koko Israelin, mutta myös yksilön. Siihen kuuluvat turvautuminen, kuuliaisuus, toivominen, odottaminen, kestävyys, uskollisuus, pelko, katuminen ja varmuus. Kristillinen usko liittyy tähän vanhan liiton uskoon. Esimerkiksi Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus alkaa ”Me uskomme yhteen Jumalaan”, jolla se liittyy Israelin kansan perususkontunnustukseen ”Kuule, Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi” (5. Moos. 6:4).
Uudessa testamentissa usko on todellisuus, johon kuuluu monia näkökohtia: Usko on myönteinen vastaus evankeliumiin. Se on uskoa Kristukseen, josta Jumalan sana todistaa. Usko syntyy Jumalan sanan kuulemisesta (Room. 10). Usko on luottamussuhde Jumalaan. Se on uskoa Kristukseen, joka on uskon keskus ja kohde ja jonka kautta uskotaan Jumalaan. Se ei kuitenkaan ole ihmisen oma toimi, vaan Jumalan lahja (Ef. 2; Joh. 6:44, 65). Se ei kuinkaan ole vain lahjoitus, vaan myös tila, jossa uskova on ja joka on elämän yhteyttä Kristukseen. Usko ei ole vain usko, jolla uskotaan, vaan siihen kuuluu myös uskon sisältö eli oppi. Usko on luonteeltaan tulevaisuuteen katsovaa ja siihen liittyy toivo (Gal. 5:5). Uskoon liittyy myös erottamattomasti kuuliaisuus Jumalan tahdolle. Siitä seuraavat hyvät teot. Kuuliaisuus on kuitenkin uskon seuraus, ei edellytys: ”Edelleen ne [seurakunnat] opettavat, että tällaisen uskon tulee synnyttää hyviä hedelmiä ja että sen tulee tehdä Jumalan käskemiä hyviä tekoja Jumalan tahdon vuoksi, ei sen vuoksi, että uskoisimme niiden avulla ansaitsevamme vanhurskauttamisen Jumalan edessä.” (CA VI)
Vanhurskauttava eli pelastava on Pyhän Hengen aikaansaama luottamus Kristuksen hankkimaan syntien anteeksiantamukseen. Vanhurskauttava usko on aina henkilökohtainen usko, jonka kohteena on ulkopuolellamme oleva evankeliumi Kristuksesta, joka lupaa meille Kristuksen sovitustyön tähden syntien anteeksiantamuksen. Usko on luonteeltaan sydämen luottamusta evankeliumissa tarjottuun armoon (Joh. 3:16, 18, 36). Toisin sanoen ihminen on silloin uskossa, kun hän ei ainoastaan ole sitä mieltä, että syntien anteeksiantamus on olemassa toisia ihmisiä varten, vaan uskoo, että Jumala on Kristuksen tähden armollinen juuri hänelle itselleen (Gal. 2:20; Job 19:25; 1. Tim. 2:6; Joh. 1:29; 3:16). Usko on syntien anteeksiantamuksen omistamisen väline.
Luterilainen ortodoksia teki jaottelun kolmiasteiseen Jumala-uskoon: 1. notitia (usko tietona Jumalan olemassaolosta), 2. assensus (myöntymys siihen mitä Jumala sanoo), 3. fiducia (luottamus, varsinainen usko Jumalaan).
(Kuva LCMS)
Ovatko Raamatussa mainitut Goog ja Maagog ihmisiä vai maita? Voiko saada selville, mihin henkilöihin tai valtioihin ne viittaavat?
Goog ja Maagog mainitaan Raamatussa kolmessa yhteydessä: Nooan poikien sukuluettelossa (1. Moos. 10:2), Hesekielin profetiassa tulevasta sodasta (Hes. 38-39) ja Ilmestyskirjan kuvauksessa viimeisestä taistelusta (Ilm. 20:8).
Nooan sukuluettelossa mainitaan Jaafetin poikina Maagog, Tuubal ja Mesek, jotka mainitaan myös Hesekielin profetiassa. Sukuluettelossa nämä olivat tietenkin henkilöitä, mutta heistä polveutuvia kansoja kutsuttiin heidän nimillään. Jaafetin jälkeläisten valtaosa on myöhempiä indoeurooppalaisia kansoja Välimeren pohjoispuolella.
Goog-nimen alkuperä on epäselvä. Joidenkin mukaan se viittaisi Lyydian maakuntaa 600-luvulla hallinneeseen kuningas Gygesiin. Maagogin nimi tulisi assyriankielisestä nimestä Mat-Gugu, joka tarkoittaisi Gygesin maata. Kirkkoisistä Augustinus samasti Googin goottilaisiin ja Hieronymos skyytteihin. Molemmat kansat asuivat suunnilleen nykyisen Ukrainan alueella.
Hesekielin näyssä esiintyvät Googin ja Maagogin lisäksi myös Mesekin, Tuubalin, Persian, Etiopian, Puutin, Goomerin sekä Beet-Toogarman kansat. Mesek ja Tuubal lienevät olleen kaukasialaisia vuoristokansoja (Muski ja Tabal), Puut on nykyisen Libyan seuduilla, Goomer tullee nyk. Turkin Kappadokian maakunnan arameankielisestä nimestä Gamir ja Toogarma saattaa olla Assyrian Tilgarimmu, linnoitus nyk. Turkin eteläosissa.
Nämä kansat hyökkäävät Hesekielin profetian mukaan Googin johdolla ”sodan jäljiltä rakennettuun maahan”, jolla tarkoitetaan Israelin maata. Googin sanotaan tulevan kotimaastaan ”pohjoisen periltä” (Hes. 38:8, 15). Kansat käyvät kuitenkin taistelemaan toisiaan vastaan. Hyökkäävät tuhoutuvat miekan, ruton, rankkasateiden, raekuurojen, tulen ja tulikiven seurauksena. Jumala sanoo: ”Minä sinkoan tulen Maagogin maahan ja sytytän tuleen meren rannoilla asuvien kansojen maat” (Hes. 39:6). Hyökkäävät kansat asuivat Mustanmeren, Välimeren itäosan ja Punaisenmeren rantavaltioissa.
Myöhäisjuutalaisuudessa (300 eKr. – 100 jKr.) Googia ja Maagogia pidettiin maina. Ne saatettiin sijoittaa Etiopian virtojen varsille Afrikkaan (Sibyllan oraakkeli).
Rabbiinisessa juutalaisuudessa (90 jKr. – ) Googia ja Maagogia on pidetty saman kansan kahtena eri nimenä. Tämä maa tulisi hyökkäämään viimeisessä sodassa Israelia vastaan. Josefus (30-100 jKr.) samasti Googin sotaisiin skyytteihin, jotka asuivat Mustanmeren pohjoispuolella.
Ilmestyskirjassa kuvaus viimeisestä sodasta on tiivis: Saatana lähtee ”liikkeelle, kiertää maan neljää kolkkaa ja johtaa kansat harhaan. Se eksyttää Googin ja Maagogin ja kokoaa kansat sotaan, ja joukkoja on kuin meren rannalla hiekkaa. Ne nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin. Mutta taivaasta iskee tuli, ja se tuhoaa ne kaikki” (Ilm. 20:8-9).
Kyseessä on sama sota, josta puhutaan Ilm. 16:12-14 ja 17:12-14. Niissä sodan johtajana on Peto eli Antikristus. Hänen työtoverinsa väärä profeetta saattaisi olla mainittu Maagog, jos kyseessä ovat henkilöt. Näin ei kuitenkaan välttämättä tarvitse ajatella. Saatanan ja maallisten vallanpitäjien johdolla yrittävät harhaanjohdetut kansat vielä viimeisen kerran tuhota Jumalan kansan. Jumala kuitenkin puuttuu ajoissa asioihin ja tuhoaa vihollisensa. Kyseessä on ennen kaikkea hengellinen taistelu, ei välttämättä sotilaallinen.
1970-luvun kylmän sodan aikana amerikkalaiset raamatunselittäjät samastivat Googin mielellään Neuvostoliittoon. Joidenkin mukaan Mesek tarkoittaisi Moskovaa ja Tuubal Tobolskia. Nehän ovat Israelista pohjoiseen ja olivat tuohon aikaan ateistisen hallinnon alaisia.
Kirkkoisä Augustinus kuitenkin sanoo viisaasti, että ”kansoja, joita Johannes kutsuu Googiksi ja Maagogiksi, ei tule ajatella tietyiksi barbaareiksi, jotka asuvat jossakin maan osassa”. Sen sijaan voimme olla Pieperin kanssa yhtä mieltä siitä, että ne tarkoittavat ”kaikkia niitä voimia, jotka koko maailmassa taistelevat sitä kristillistä uskoa vastaan, että ihmiseksi tullut Jumalan Poika on sijaishyvityksensä kautta sovittanut ihmiset Jumalan kanssa ja että ihmiset pelastuvat helvetistä taivaaseen vain uskon kautta tapahtuneeseen sovitukseen”.
Kerran kaikki nämä Kristusta ja Hänen kirkkoaan vastustavat voimat tulevat saamaan tuomionsa.
Lähteet: Augustinus, Jumalan valtio 20.11; Sverre Bøe, Gog and Magog: Ezekiel 38-39 as Pre-Text for Revelation 19, 17-21 and 20,7-10 (2001, 142, 153); Pieper, Dogmatiikka (1961, 624); Fred Skolnik, Fred & Michael Berenbaum, Michael, Encyclopaedia Judaica 7 (2007) sekä Iso Raamatun tietosanakirja.