Kysymys: Eletäänkö iankaikkista elämää maan päällä vai jossain muualla? Sellaiset raamatunkohdat kuten Joh. 14:1-4 tuntuisivat vihjaavan, että sitä ei ollenkaan elettäisi maan päällä.
Vastaus:
Ensi alkuun tulisi mieleen vastata esimerkiksi: ”Tietysti iankaikkista elämää eletään muualla kuin maan päällä; sitähän eletään taivaassa!” – On kuitenkin yksi sana tähän vastauksen perään, joka voi muuttaa kaiken. Se sana on ”mutta”…
Käsittellään ensin mainittu raamatunkohta, Joh. 14:1–4 ja sen jälkeen vastataan itse kysymykseen. Raamatunkohta kokonaisuudessaan on seuraava:
”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen. Ja mihin minä menen—tien sinne te tiedätte.”
Teksti on Jeesuksen pitkästä opetuksesta, jonka Hän piti apostoleilleen aterioidessaan viimeistä kertaa heidän kanssaan ennen kärsimistään ja kuolemaansa. Tässä kohden Herra lohduttaa apostolejaan, koska heille on alkanut selviämään se, että Herralle tapahtuu kohta jotain kauheaa.
”Isäni kodissa on monta asuinsijaa.” Kyse on pysyvästä paikasta. Samaa sanaa Jeesus käyttää Joh. 14:23, jossa Hän sanoo ”jäämme hänen tykönsä asumaan”; kirjaimellisesti ”teemme asuinsijan hänen luoksensa”. Joh. 14:2 loppuosa on hankala sen tähden ettei Jeesus itse asiassa ole aiemmin sanonut opetuslapsilleen menevänsä valmistaamaan heille paikkaa. Onko kyse jostain Jeesuksen aiemmista sanoista, joita Johannes ei ole meille tallettanut, emme tiedä. Herran viesti on kuitenkin selvä: Ei ole aihetta sydämen levottomuuteen. Uskokaa Jumalaan ja minuun. Poismenoni on teille ja kaikille uskoville hyödyksi.
Jeesus jatkaa rohkaisuaan ja sanoo noutavansa omansa sinne, minne on menossa. Hän tulee takaisin sieltä minne on menossa. Hän haluaa, että Hänen omansa ovat siellä missä Hän on eli Isän luona. ”tulen takaisin ja otan teidät luokseni” ovat voimakas ja varma lupaus sekä rohkaisu. Samantapaisesti Jeesus on puhunut jo 12:26, 32. Joh. 12:26 perusteella voi todeta, että Jeesuksen paikka on ennen Hänen ylösnousemustaan ja taivaaseenastumistaan ristillä. Vain ristin Herran kanssa oleminen ja Häneen uskominen on takeena siitä, että kerran ollaan ”siellä missä Jeesus on.”
Kun olemme tarkkoja, niin huomaamme ettei Jeesus mainitse mitään ”taivaasta”. Mutta olemme tottuneet puhumaan, että ”kristitty pääsee kuoltuaan taivaaseen.” Tämä ei ole väärin ilmaistu. Kuitenkin Uusi testamentti antaa rikkaamaan kuvan ikuisesta elämästä kuin ”taivas”. Johanneksen ilmestyksestä voimme lukea: ”Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan; sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet, eikä merta enää ole.” (Ilm. 21:1) Tämä jae, ja koko muu Raamattu, puhuu selvää kieltä siitä ettei nykyinen maailmankaikkeus ole ikuinen, koska se on synnin tähden turmeltunut (esim. Jes. 65:17; 66:22). Myös Ilm. 20:11 perusteella voimme todeta, että nykyinen maailmankaikkeus (tai ”maailmankaikkeudet”) katoaa eikä sitä enää ole. Maapallomme, kuumme, aurinkomme, aurinkokuntamme, linnunratamme, kaikki aurinkokunnat ja maailmankaikkeudet katoavat; kaikki! Tämä tapahtuu Kristuksen paluuseen ja viimeiseen tuomioon liittyen.
Mitä tämä merkitsee? Sitä, että puhuessamme ”taivaaseen pääsemisestä”, mikä sinänsä on ihan oikein, puhumme itseasiassa uuteen luomakuntaan pääsemisestä. Tähän uuteen luomakuntaan Kristus vie kaikki omansa eli ne, jotka ovat täällä maan päällä syntyneet Jumalan lapsiksi ja uuden luomakunnan kansalaisiksi. Tämä on tärkeää: Jumalan luodessa uudet taivaat ja maan, sinne ei ole mahdollista päästä mitään syntiä eikä synnin alkusyytä (perkele). Kun kristityt nousevat haudoistaan Herran palatessa, ovat he Hänen kaltaisiaan. Ei ole enää syntiä, ei kuolemaa, ei katoavaisuutta.
Uudet taivaat ja uusi maa on konkreettinen eli ruumiillinen paikka. Se on aistein havaittavissa, mutta me emme ollenkaan osaa käsittää tätä. Meidän ymmärryksemme ja havaintokykymme on tästä maailmasta ja kuuluu tähän maailmankaikkeuteen. Jumalan tehdessä uuden luomakunnan, Hän todellisesti tekee kaiken uudeksi. Vasta silloin ymmärrämme, koska olemme uudeksi tehtyjä.
Vielä teksti 2. Pietarin kirjeestä selventää meille edellä sanottua: ”Mutta Herran päivä on tuleva niinkuin varas, ja silloin taivaat katoavat pauhinalla, ja alkuaineet kuumuudesta hajoavat, ja maa ja kaikki, mitä siihen on tehty, palavat. Kun siis nämä kaikki näin hajoavat, millaisia tuleekaan teidän olla pyhässä vaelluksessa ja jumalisuudessa, teidän, jotka odotatte ja joudutatte Jumalan päivän tulemista, jonka voimasta taivaat hehkuen hajoavat ja alkuaineet kuumuudesta sulavat! Mutta hänen lupauksensa mukaan me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus asuu.” (2. Piet. 3)
Ja varsinaisena vastauksena kysymykseen: Iankaikkista elämää ei eletä nykyisessä , turmeltuneessa luomakunnassa, vaan uudessa. Kutsumme sitä yleensä ”taivaaksi”, mutta voisimme puhua yhtä hyvin ”paikasta Jumalan luona”, ”elämästä uudessa luomakunnassa” jne. Iankaikkinen elämä kuitenkin alkaa ihmisen kohdalla tässä luomakunnassa, täältä maan päältä. Se alkaa, kun ihminen kasteessa syntyy uudesti, uuden luomakunnan kansalaiseksi. Tämä autuas osa säilyy ikuisesti uskossa Kristukseen Jeesukseen, jonka kautta Isä toteuttaa pelastustyönsä loppuun saakka.
”Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus. Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää, hän on saava palkan; mutta jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikään kuin tulen läpi” (1. Kor. 3:11-15). Mitä ovat nämä erilaiset rakennusmateriaalit? Kuvaavatko uskovan elämää?
Ensin täytyy selvittää, mikä on se rakennus, josta Paavali tässä puhuu. Se selviää edellä olevista jakeista: ”Te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus … olen taitavan rakentavan tavoin pannut perustuksen, ja toinen sille rakentaa, mutta katsokoon kukin, kuinka hän sille rakentaa” (1. Kor. 3:9-10). Rakennus on siis seurakunta, ei vain joku yksittäinen uskova. Paavali on evankeliumia julistamalla ja Jumalan sanaa opettamalla laskenut seurakunnalle kestävän perustuksen. Se on Jeesus Kristus, jonka varassa koko seurakunta ja seurakuntalaisten pelastus lepää. Seurakunta on täysin sen varassa, mitä Kristus on tehnyt sovittamalla synnit ja voittamalla kuoleman.
Rakentamisessa on siis kysymys seurakunnan rakentamisesta sen jälkeen, kun sille on ensin luotu perusta evankeliumin sanalla. Paavali käyttää harvinaista verbiä epoikodomeoo, joka tarkoittaa ”jonkin päälle rakentamista”. Sana esiintyy Efesolaiskirjeessä, jossa on aivan samanlainen kuva seurakunnasta: ”te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus” (Ef. 2:19-20). Kristuksen varaan rakentaminen on siis samalla apostolien ja profeettojen eli Jumalan sanan varaan rakentamista. Sana on Kristus. Sana on perusta.
Myös Juudan kirjeessä käytetään tuota harvinaista sanaa epoikodomeoo: ”Mutta te, rakkaani, rakentakaa itseänne pyhimmän uskonne perustukselle rukoilkaa Pyhässä Hengessä ja pysyttäkää niin itsenne Jumalan rakkaudessa…” (Juud. 20). Tässä ei näkökulma enää ole sama kuin Paavalilla, vaan Juuda puhuu yksittäisen uskovan elämästä. Perusta on tässäkin kuitenkin sama; meidän pyhin uskomme. Tässä ei tarkoiteta uskolla sydämen uskoa vaan uskon sisältöä eli uskonoppia, oppia Kristuksesta ja Hänen sovitustyöstään. Se Sana on seurakunnan ja uskovan perusta.
Kysymys siitä, mitä kulta, hopea, jalokivet, puu, heinät ja oljet tarkoittavat, avautuu tästä näkökulmasta. Tuskin näitä materiaaleja on tarkoitettu kuvaamaan jotakin tiettyä asiaa, jolla seurakuntaa rakennetaan. Ennemminkin ne kuvaavat sitä, että rakennusmateriaaleja voi olla hyvin monenlaisia.
Jotakin voimme kyllä sanoa Raamatun pohjalta noista materiaaleista. Aivan varmaa on, että puhdas Jumala sana on kultaa, parasta mahdollista rakennusainetta. Jos rakennamme Raamatun varaan, emme rakenna turhaan. Psalmissa 119:127: ”Sen tähden minä rakastan sinun käskyjäsi enemmän kuin kultaa, enemmän kuin puhtainta kultaa”. Myös hopeaa verrataan Raamatussa Jumalan sanaan: ”Herran sanat ovat selkeitä sanoja, hopeata, joka kirkkaana valuu sulattimesta maahan, seitsenkertaisesti puhdistettua” (Ps. 12:7). Sama koskee varmaan myös jalokiviä. Niitähän Raamattu on täynnä.
Paavali käyttää muutaman kerran lyhyempää sanaa, oikodomeoo, kun hän puhuu rakentamisesta. Nämäkin kohdat selventävät noita rakennusmateriaaleja. Paavali sanoo, että ”kielillä puhuva rakentaa itseään, mutta profetoiva rakentaa seurakuntaa” (1. Kor. 14:4). Tässä profetoiminen ei tarkoita ennustamista vaan Jumalan Pyhän Hengen aikaansaamaa julistusta seurakunnalle. Oikea Jumalan sanan julistaminen on parhaita rakennusmateriaaleja.
Korinttilaiskirjeessä Paavali sanoo myös, että ”tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa” (1. Kor. 8:1). Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, ettei meidän olisi tarve tietää uskon ja elämän asioista. Paavali puhuu tässä epäjumalille uhratun ruuan syömisestä. Hän pelkää sitä, että jotkut ovat mielestään niin tietäviä, että halveksivat heikkoja veljiä, niitä, joiden omatunto on herkempi. Rakkaus rakentaa seurakuntaa sillä tavoin, ettei se halua olla pahennukseksi eikä aiheuttaa muille mielipahaa ja hankalia tilanteita. Ja Paavalihan sanoo, että ”rakkaus ei koskaan häviä” (1. Kor. 13:8). Eli seurakunnan rakentaminen rakkaudella on varmasti oikeasta materiaalista rakentamista.
Puu on varmaan hyvä rakennusmateriaali, mutta se ei kestä tulta; heinistä ja oljista puhumattakaan. Seurakuntaakin voidaan rakentaa vääristä aineksista; hyvältä tuntuvista ja helposti saatavista, mutta silti virheellisistä. Voidaan sekoittaa evankeliumiin väärällä lailla lakia, voidaan psykologisoida tai filosofoida julistusta, voidaan rakentaa maallisten yritysten ja järjestöjen periaatteilla, voidaan rakentaessa kuunnella enemmän ihmisiä kuin Jumalaa jne. Pahimmillaan voidaan seurakuntaa yrittää rakentaa jopa väärillä uskonnoilla tai riivaajien opeilla (1. Tim. 4:1). Mikään tällainen ei tietenkään kestä viimeisenä päivänä, jolloin ”paljastuu maa ja kaikki, mitä ihminen on maan päällä saanut aikaan”. Silloin ”alkuaineet kuumuudesta hajoavat” (2. Piet. 3:10 UKR).
Ks. myös kiirastuli
(Kuva LCMS)
Usko on hyvin yleinen käsite ja siitä on liikkeellä monenlaisia käsityksiä. Varmaankin kaikilla ihmisillä, kristityistä puhumattakaan, on jonkinlainen käsitys uskosta. Kristinuskossa sillä on tietty erityinen merkitys. Usko ei ole sama asia kuin ”uskomus”, eli uskonnollinen kansanperinteen osanen, eikä se ole pelkkä ihmisen oma asenne, joka kävisi aina ja kaikkialla todisteita vastaan. Usko ei siis ole epävarmaa, puutteellista tietoa tai jotain mikä korvaa tiedon. Eikä se ole pohjimmiltaan myöskään tunnetta tai tahdon ratkaisua. Usko ei toisaalta ole vain omakohtaista vastausta kristilliseen julistukseen, vailla historiallista sisältöä. Usko on ihmisen vastaus Jumalan ilmoitukseen ja kuten ilmoitus, on uskokin yliluonnollinen: kumpikin saa alkunsa Jumalan armosta.
Vanhassa testamentissa usko liittyy Jumalan kansansa kanssa tekemään liittoon, jolle Hän on uskollinen ja jonka merkityksen kansa kokee historian vaiheissa. Usko on vastaus näihin historiallisiin tekoihin, se on luottamusta ja turvautumista liiton Herraan ja samalla kuuliaisuutta Hänelle. Usko on ensi sijassa koko Israelin, mutta myös yksilön. Siihen kuuluvat turvautuminen, kuuliaisuus, toivominen, odottaminen, kestävyys, uskollisuus, pelko, katuminen ja varmuus. Kristillinen usko liittyy tähän vanhan liiton uskoon. Esimerkiksi Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus alkaa ”Me uskomme yhteen Jumalaan”, jolla se liittyy Israelin kansan perususkontunnustukseen ”Kuule, Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi” (5. Moos. 6:4).
Uudessa testamentissa usko on todellisuus, johon kuuluu monia näkökohtia: Usko on myönteinen vastaus evankeliumiin. Se on uskoa Kristukseen, josta Jumalan sana todistaa. Usko syntyy Jumalan sanan kuulemisesta (Room. 10). Usko on luottamussuhde Jumalaan. Se on uskoa Kristukseen, joka on uskon keskus ja kohde ja jonka kautta uskotaan Jumalaan. Se ei kuitenkaan ole ihmisen oma toimi, vaan Jumalan lahja (Ef. 2; Joh. 6:44, 65). Se ei kuinkaan ole vain lahjoitus, vaan myös tila, jossa uskova on ja joka on elämän yhteyttä Kristukseen. Usko ei ole vain usko, jolla uskotaan, vaan siihen kuuluu myös uskon sisältö eli oppi. Usko on luonteeltaan tulevaisuuteen katsovaa ja siihen liittyy toivo (Gal. 5:5). Uskoon liittyy myös erottamattomasti kuuliaisuus Jumalan tahdolle. Siitä seuraavat hyvät teot. Kuuliaisuus on kuitenkin uskon seuraus, ei edellytys: ”Edelleen ne [seurakunnat] opettavat, että tällaisen uskon tulee synnyttää hyviä hedelmiä ja että sen tulee tehdä Jumalan käskemiä hyviä tekoja Jumalan tahdon vuoksi, ei sen vuoksi, että uskoisimme niiden avulla ansaitsevamme vanhurskauttamisen Jumalan edessä.” (CA VI)
Vanhurskauttava eli pelastava on Pyhän Hengen aikaansaama luottamus Kristuksen hankkimaan syntien anteeksiantamukseen. Vanhurskauttava usko on aina henkilökohtainen usko, jonka kohteena on ulkopuolellamme oleva evankeliumi Kristuksesta, joka lupaa meille Kristuksen sovitustyön tähden syntien anteeksiantamuksen. Usko on luonteeltaan sydämen luottamusta evankeliumissa tarjottuun armoon (Joh. 3:16, 18, 36). Toisin sanoen ihminen on silloin uskossa, kun hän ei ainoastaan ole sitä mieltä, että syntien anteeksiantamus on olemassa toisia ihmisiä varten, vaan uskoo, että Jumala on Kristuksen tähden armollinen juuri hänelle itselleen (Gal. 2:20; Job 19:25; 1. Tim. 2:6; Joh. 1:29; 3:16). Usko on syntien anteeksiantamuksen omistamisen väline.
Luterilainen ortodoksia teki jaottelun kolmiasteiseen Jumala-uskoon: 1. notitia (usko tietona Jumalan olemassaolosta), 2. assensus (myöntymys siihen mitä Jumala sanoo), 3. fiducia (luottamus, varsinainen usko Jumalaan).
(Kuva LCMS)
Ovatko Raamatussa mainitut Goog ja Maagog ihmisiä vai maita? Voiko saada selville, mihin henkilöihin tai valtioihin ne viittaavat?
Goog ja Maagog mainitaan Raamatussa kolmessa yhteydessä: Nooan poikien sukuluettelossa (1. Moos. 10:2), Hesekielin profetiassa tulevasta sodasta (Hes. 38-39) ja Ilmestyskirjan kuvauksessa viimeisestä taistelusta (Ilm. 20:8).
Nooan sukuluettelossa mainitaan Jaafetin poikina Maagog, Tuubal ja Mesek, jotka mainitaan myös Hesekielin profetiassa. Sukuluettelossa nämä olivat tietenkin henkilöitä, mutta heistä polveutuvia kansoja kutsuttiin heidän nimillään. Jaafetin jälkeläisten valtaosa on myöhempiä indoeurooppalaisia kansoja Välimeren pohjoispuolella.
Goog-nimen alkuperä on epäselvä. Joidenkin mukaan se viittaisi Lyydian maakuntaa 600-luvulla hallinneeseen kuningas Gygesiin. Maagogin nimi tulisi assyriankielisestä nimestä Mat-Gugu, joka tarkoittaisi Gygesin maata. Kirkkoisistä Augustinus samasti Googin goottilaisiin ja Hieronymos skyytteihin. Molemmat kansat asuivat suunnilleen nykyisen Ukrainan alueella.
Hesekielin näyssä esiintyvät Googin ja Maagogin lisäksi myös Mesekin, Tuubalin, Persian, Etiopian, Puutin, Goomerin sekä Beet-Toogarman kansat. Mesek ja Tuubal lienevät olleen kaukasialaisia vuoristokansoja (Muski ja Tabal), Puut on nykyisen Libyan seuduilla, Goomer tullee nyk. Turkin Kappadokian maakunnan arameankielisestä nimestä Gamir ja Toogarma saattaa olla Assyrian Tilgarimmu, linnoitus nyk. Turkin eteläosissa.
Nämä kansat hyökkäävät Hesekielin profetian mukaan Googin johdolla ”sodan jäljiltä rakennettuun maahan”, jolla tarkoitetaan Israelin maata. Googin sanotaan tulevan kotimaastaan ”pohjoisen periltä” (Hes. 38:8, 15). Kansat käyvät kuitenkin taistelemaan toisiaan vastaan. Hyökkäävät tuhoutuvat miekan, ruton, rankkasateiden, raekuurojen, tulen ja tulikiven seurauksena. Jumala sanoo: ”Minä sinkoan tulen Maagogin maahan ja sytytän tuleen meren rannoilla asuvien kansojen maat” (Hes. 39:6). Hyökkäävät kansat asuivat Mustanmeren, Välimeren itäosan ja Punaisenmeren rantavaltioissa.
Myöhäisjuutalaisuudessa (300 eKr. – 100 jKr.) Googia ja Maagogia pidettiin maina. Ne saatettiin sijoittaa Etiopian virtojen varsille Afrikkaan (Sibyllan oraakkeli).
Rabbiinisessa juutalaisuudessa (90 jKr. – ) Googia ja Maagogia on pidetty saman kansan kahtena eri nimenä. Tämä maa tulisi hyökkäämään viimeisessä sodassa Israelia vastaan. Josefus (30-100 jKr.) samasti Googin sotaisiin skyytteihin, jotka asuivat Mustanmeren pohjoispuolella.
Ilmestyskirjassa kuvaus viimeisestä sodasta on tiivis: Saatana lähtee ”liikkeelle, kiertää maan neljää kolkkaa ja johtaa kansat harhaan. Se eksyttää Googin ja Maagogin ja kokoaa kansat sotaan, ja joukkoja on kuin meren rannalla hiekkaa. Ne nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin. Mutta taivaasta iskee tuli, ja se tuhoaa ne kaikki” (Ilm. 20:8-9).
Kyseessä on sama sota, josta puhutaan Ilm. 16:12-14 ja 17:12-14. Niissä sodan johtajana on Peto eli Antikristus. Hänen työtoverinsa väärä profeetta saattaisi olla mainittu Maagog, jos kyseessä ovat henkilöt. Näin ei kuitenkaan välttämättä tarvitse ajatella. Saatanan ja maallisten vallanpitäjien johdolla yrittävät harhaanjohdetut kansat vielä viimeisen kerran tuhota Jumalan kansan. Jumala kuitenkin puuttuu ajoissa asioihin ja tuhoaa vihollisensa. Kyseessä on ennen kaikkea hengellinen taistelu, ei välttämättä sotilaallinen.
1970-luvun kylmän sodan aikana amerikkalaiset raamatunselittäjät samastivat Googin mielellään Neuvostoliittoon. Joidenkin mukaan Mesek tarkoittaisi Moskovaa ja Tuubal Tobolskia. Nehän ovat Israelista pohjoiseen ja olivat tuohon aikaan ateistisen hallinnon alaisia.
Kirkkoisä Augustinus kuitenkin sanoo viisaasti, että ”kansoja, joita Johannes kutsuu Googiksi ja Maagogiksi, ei tule ajatella tietyiksi barbaareiksi, jotka asuvat jossakin maan osassa”. Sen sijaan voimme olla Pieperin kanssa yhtä mieltä siitä, että ne tarkoittavat ”kaikkia niitä voimia, jotka koko maailmassa taistelevat sitä kristillistä uskoa vastaan, että ihmiseksi tullut Jumalan Poika on sijaishyvityksensä kautta sovittanut ihmiset Jumalan kanssa ja että ihmiset pelastuvat helvetistä taivaaseen vain uskon kautta tapahtuneeseen sovitukseen”.
Kerran kaikki nämä Kristusta ja Hänen kirkkoaan vastustavat voimat tulevat saamaan tuomionsa.
Lähteet: Augustinus, Jumalan valtio 20.11; Sverre Bøe, Gog and Magog: Ezekiel 38-39 as Pre-Text for Revelation 19, 17-21 and 20,7-10 (2001, 142, 153); Pieper, Dogmatiikka (1961, 624); Fred Skolnik, Fred & Michael Berenbaum, Michael, Encyclopaedia Judaica 7 (2007) sekä Iso Raamatun tietosanakirja.
Viidestoista osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Ohjelmassa pohditaan kuka oli kirkkoisä Ambrosius ja miksi luterilaiset viittaavat häneen niin usein? Mitä Ambrosius opetti syntien anteeksiantamisesta ja millaisen esimerkin hän jätti pastoreille? Ohjelmassa vieraana Esa Yli-Vainio.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Ks. myös kirkkoisät
Kysymys: Miksi juuri käärme laitettiin tangon päähän, eikä mikään muu eläinkunnasta? (4. Moos. 21:8, Joh. 3:14)
Vastaus:
Tarkkanäköinen kysymys ja vastaus siihen edellyttää läpileikkausta halki Raamatun. Sillä käärme ilmaantuu Raamatun lehdille heti sen kolmannessa luvussa (1. Moos. 3:1) ja on mukana vielä Ilmestyskirjan 20. luvussa. (Ilm. 20:2) Käärme (tai lohikäärme) viittaa usein Raamatussa Jumalan viholliseen eli Saatanan, joka houkutti Aadamin ja Eevan syömään kielletystä puusta. Paratiisista lähdön jälkeen se on houkuttanut yhä uudelleen lukemattomia ihmisiä rikkomaan Jumalan tahtoa vastaan elämässään.
Oikeastaan voisi sanoa, että hengellisessä mielessä koko ihmissuku sairastaa käärmeen puremaa. Käärme ei tosin konkreettisesti purrut esivanhempiamme, mutta se johdatti heidän sydämensä epäilemään Jumalan hyvyyttä. Eeva ja Aadam sen sijaan purivat hampaansa kiellettyyn hedelmään ja nielivät itseensä koko synnin petoksen. Lankeemuksen seurauksista ihmissuvulle Paavali kirjoittaa: ”yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin on kuolema tullut kaikkien ihmisten osaksi, sillä kaikki ovat syntiä tehneet.” (Room. 5:12) Esivanhempiemme lankeemuksen seurauksena koko ihmissuku tuli osalliseksi käärmeen petoksesta: kaikki ihmiset tulivat osalliseksi synnistä ja kuolemasta.
Erämaavaelluksen kuvaus käärmeenpuremiin sairastuneesta kansasta on pienoiskoossa kuva koko ihmiskunnan tilasta paratiisista karkottamisen jälkeen. Uudessa testamentissa Jeesus lausuu toistuvasti rajut syytöksen sanansa ”te kyykäärmeitten sikiöt”. (Matt. 3:7, 12:34, 23:33) Sanat Jeesus osoitti fariseuksille – jotka luulivat olevansa hurskaita – osoittaakseen, että hekin olivat siinneet langenneesta sukukunnasta.
Miksi Jumala sitten antoi Moosekselle erikoisen ohjeen nostaa vaskikäärmeen tangon päähän, lääkkeeksi sairastuneille? (4. Moos. 21:8) Voisi kai sanoa, että Mooses nosti Jumalan käärmeen tai pelastuksen käärmeen kaikkea pahan valtaa vastaan. Tämä ei itseasiassa ollut ensimmäinen kerta, kun näin tapahtui. Eräänlainen esinäytös koettiin aiemmin faaraon hovissa: ”Niin Mooses ja Aaron menivät faaraon tykö ja tekivät, niin kuin Herra oli käskenyt. Aaron heitti sauvansa faaraon ja hänen palvelijainsa eteen, ja se muuttui käärmeeksi. Ja faaraokin kutsui maansa viisaat ja velhot; ja nämä Egyptin tietäjät tekivät samoin taoillansa: he heittivät kukin sauvansa maahan ja ne muuttuivat käärmeiksi. Mutta Aaronin sauva nieli heidän sauvansa.” (2.Moos. 7:10-12) Jumala osoitti voimansa siinä, kun Aaronin käärme nieli itseensä Egyptin velhojen käärmeet. Samalla tavalla tankoon nostettu vaskikäärme asetettiin kaikkia leiriin tulleita käärmeitä vastaan. Vaskikäärmeessä oli läsnä parantava lääke kaikille käärmeen puremaan sairastuneille: ”jokainen purtu, joka siihen katsoo, jää eloon.” (4. Moos. 21:8)
Entä miksi Jeesus vertaa itseään käärmeeseen Johanneksen evankeliumissa? (Joh. 3:14)
Eikö Kristus ole Jumalan Karitsa, puhdas ja viaton? Raamattu kuvaa Messiaan tehtävää myös tällaisin sanoin: ”Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, ota emme minkään pitäneet… Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana…” (Jes. 53:2-3, 4)
Ristillä Kristuksesta tuli Jumalan lyömä ja rankaisema, meidän tähtemme. Tästä Paavali opettaa: ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi” (2.Kor.5:21) Sekä näin: ”hän tuli kiroukseksi meidän edestämme” (Gal. 3:13) Puhtaan, synnittömän ja vanhurskaan Jeesuksen, Jumala meidän tähtemme teki synniksi ja kiroukseksi. Itsessään puhdas ja viaton, tehtiin käärmeeksi, käärmeen puremaa sairastavien edestä. Jumala laittoi koko ihmiskunnan kaikki synnit tuon yhden viattoman päälle tuomitakseen hänessä koko maailman synnin.
Kuten Aaronin käärme nieli itseensä kaikki toiset käärmeet, samoin meidän puolestamme synniksi tehty Kristus on voittanut kuolemallaan Perkeleen vallan. Apostoli Paavali kirjoittaa Kristuksen työstä Korinttolaisille: ”kuolema on nielty ja voitto saatu!” (1.Kor. 15:55) Kristus-käärme on niellyt itseensä kaikki turmiovallat, synnin, Perkeleen ja kuoleman mahdin. Ja niin maailma on sovitettu ja meillä rauha Isän edessä, Jeesuksen ristin tähden.
Vaskikäärmeen katsomisessa oli kyse uskosta. Ei vaskikäärme itsessään (tietenkään) voinut ketään parantaa. Mutta tuohon käärmeeseen Jumala oli liittänyt Moosekselle antamansa lupauksen: ”joka siihen katsoo, jää eloon.” (4. Moos. 21:8) Jumala teki vaskikäärmeen armonvälineeksi liittämällä siihen lupauksen sanansa. Jeesus-käärmeeseen katsomalla mekin pelastumme synnin sairaudesta. Jeesus-käärme on ristillä asetettu meille suojaksi ja kilveksi kaikkea pahan valtaa vastaan. Uskon kautta Kristukseen Jumala antaa meille synnit anteeksi.
Ks. myös syntiinlankeemus ja sovitus.
(Kuva LCMS)
Kysymys: Montako enkeliä oli haudalla? Johanneksen evankeliumi sanoo, että Maria Magdaleena meni yksin haudalle ja näki kaksi enkeliä. Pian hänelle ilmestyi Jeesus. Toisaalla taas kirjoitetaan, että naisia oli enemmän ja oli yksi pelottava enkeli, jota haudan vartijatkin säikähtivät. Miten asia tulisi ymmärtää?
Kiitos mielenkiintoisesta kysymyksestä. Ennen kuin vastaan itse kysymykseen, lähden liikkeelle kahdesta muusta asiasta liittyen kysymykseen. Ensimmäiseksi kirjoitan silminnäkijätodistuksista yleensä ja erityisesti evankeliumikirjoissa, ja toiseksi kirjoitan evidentialismin vaaroista.
Jos kokoontuisimme yhteen vaikkapa kaveriporukalla muistelemaan 20 vuotta sitten tälle joukolle tapahtunutta merkittävää asiaa, muistaisi yksi porukasta yhden yksityiskohdan, toinen toisen ja kolmas kolmannen. Yksi pitäisi yhtä yksityiskohtaa tärkeänä ja toinen toista. Arvostelemme eri asioita eri tavalla. Mikä yhdelle on tärkeä yksityiskohta ei välttämättä olekaan toiselle niin tärkeä. Tämä ei kuitenkaan vähennä yhdenkään silminnäkijän todistuksen arvoa. Kun kootaan eri silminnäkijöiden todistukset yhteen, saadaan kokonaisempi kuva tapahtuneesta. Rikostutkimuksessa poliisi pitää silminnäkijöiden tai epäiltyjen lausuntoja epäluotettavina, jos he kertovat yksityiskohdissaan täysin samanlaisen kertomuksen. Kertomuksen runko luonnollisesti tulee olla sama ja se seikka, että yksityiskohdat täydentävät toisiaan lisää kertomuksen luotettavuutta.
Evankeliumikirjat, neljän eri evankelistan kirjoittamana, perustuvat silminnäkijätodistukseen. Sekä evankelistojen itsensä että muiden silminnäkijöiden, joiden havaintoja evankelistat ovat sitten tallentaneet evankeliumikirjoihinsa. Moderni tutkimus on luonut kriteerejä sille, milloin silminnäkijätodistus on luotettavaa tai ainakin luotettavampaa. Tällaisia kriteerejä ovat esimerkiksi lyhyt aikaväli tapahtuneeseen, muiden silminnäkijöiden vertaisarviointi, todistuksen eroavaisuus ja toisiaan täydentävyys. Lisäksi merkittävät ja traagiset tapahtumat jäävät paremmin mieleen kuin ei-merkittävät ja ei-traagiset.
Evankeliumikirjojen silminnäkijätodistus täyttää useimmat tällaisista luotettavuuskriteereistä. Evankeliumikirjat on kirjoitettu varsin nopeasti tapahtumien jälkeen, muitakin silminnäkijöitä oli vielä niitä kirjoitettaessa elossa, evankelistojen kertomukset täydentävät toisiaan yksityiskohdissa ja tapahtumat joita kuvataan olivat evankelistoille sekä merkittäviä että traagisia. Nykytieteen valossa meillä on siis hyvät syyt uskoa evankeliumien silminnäkijätodistukseen. Kristillinen kirkko saa luottaa siihen, että Pyhä Henki puhuu evankelistojen kautta.
Lisää evankeliumeista silminnäkijätodistuksena voi lukea esimerkiksi Richard Bauckhamin kirjasta Jesus and the Eyewitnesses: The Gospels as Eyewitness Testimony.
Evidentialismilla karkeasti määriteltynä tarkoitan sitä, että kaikki uskonnolliset väitteet tulisi voida todistaa, tai uskonto ei pidä paikkaansa. Sovellettuna Raamattuun ajatus menisi siten, että jos Raamatusta löytyy joku seikka joka vaikuttaisi ristiriitaiselta, niin Raamattu ei ole luotettava. Jumalan sanana Raamattu on erehtymätön, mutta vain niissä rajoissa ja niillä ehdoilla, jotka Jumala on halunnut sanalleen asettaa. Me emme voi vaatia Raamatulta kaikkea sitä, mitä meidän modernit ajatuksemme ja kysymyksemme vaativat. Eikä Jumalan sanan luotettavuus ole kiinni siitä, onko jokainen yksityiskohta meidän ihmisjärjellämme ymmärrettävissä ja todistettavissa.
Meidän ei tarvitse todistaa jokaista Raamatun väitettä oikeaksi tai todistaa jokaista vastaväitettä vääräksi, jotta Raamattu olisi luotettava. Eikä meidän pidä mennä epätoivossamme keksimään mitä mielikuvituksellisimpia selityksiä käsitystemme tueksi. Viisasta on spekuloida mahdollisimman vähän ja keskittyä siihen mitä voimme Raamatun pohjalta tietää. Meidän asenteemme pitäisikin olla se, että epäilemme omaa ymmärrystämme ennen kuin Jumalan sanan luotettavuutta. Raamatusta on mukava pohtia erikoisiakin asioita. Tärkeätä on vain muistaa oma asemamme Luojamme edessä. Näillä eväillä lähdemme tutkimaan itse kysymystämme enkelien lukumäärästä ylösnousemuskertomuksissa.
En väitä tietäväni oikeata vastausta kysymykseen enkelten lukumäärästä ylösnousemuskertomuksissa, koska Raamattu ei sitä meille ilmoita. Esitän seuraavaksi yhden luontevalta tuntuvan vaihtoehdon, turhaa spekulaatiota välttäen. Tärkein sanomani on se, että meillä ei ole mitään syytä nähdä ristiriitaa tässä kohdassa. Jos ristiriidan tässä näkee, se tulee jostakin Raamatun ulkopuolelta.
Kaikki neljä evankelistaa Matteus, Markus, Luukas ja Johannes aloittavat ylösnousemuskertomuksen samalla tavoin. Sapatti oli päättynyt ja varhain viikon ensimmäisen päivän aamuna naiset menivät haudalle. Saamme tietää eri evankelistojen kertomana, että Maria Magdaleena, Maria Jaakobin äiti, Salome ja muut naiset heidän kanssansa menivät haudalle. Jopa Johannes, joka muuten keskittyy Maria Magdaleenaan, antaa ymmärtää naisia olleen useampi. Markus ja Luukas tarkentavat heillä olleen myös hyvän hajuisia yrttejä mukanaan. Seuraavaksi ainoastaan Matteus kertoo, että ”tapahtui suuri maanjäristys, sillä Herran enkeli astui alas taivaasta, tuli ja vieritti kiven pois ja istui sille. Hän oli näöltään niinkuin salama, ja hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi. Ja häntä peljästyen vartijat vapisivat ja kävivät ikäänkuin kuolleiksi.” Tämän jälkeen Markus, Luukas ja Johannes kertovat naisten haudalle tulosta. Yksikään heistä ei kerro enkelistä kiven päällä istumassa, mutta kaikki kertovat siitä, että naiset huomasivat kiven otetuksi pois haudan suulta. Markus on tallentanut myös naisten pohdiskelut siitä, kuka vierittäisi kiven pois haudan suulta heidän puolestaan. Tämän jälkeen sekä Markus että Luukas kertovat naisten menneen hautaan sisälle, ja kohdanneen enkelin/enkeleitä. Ja enkelin/enkelien puhuneen naisille. Matteus hyppää suoraan enkelin puheeseen, ja Johannes siirtyy suoraan haudalta poistumiseen. Ei kuitenkaan ole mitään syytä siihen, etteikö myös Matteus (ja Johanneskin) voisi olettaa naisten menneen hautaan, ja etteikö Matteuksenkin mukaan enkeli olisi voinut olla jo haudassa naisten sinne sisään mennessä. Enkeli olisi vain todennäköisesti siirtynyt kiven päältä hautaan, mahdollisesti vähän ennen naisten tuloa. Tämä olisi looginen selitys.
Tässä kohtaa herää kysymys liittyen enkeleihin. Matteus ja Markus kertovat vain yhdestä enkelistä ja Luukas kahdesta. Luukkaan kertomusta tukee Johanneksen myöhempään ajankohtaan sijoittuva kuvaus, jossa Maria Magdaleena kohtaa haudassa kaksi enkeliä. Tässä ei kuitenkaan tarvitse nähdä ongelmaa. Järkeen käyvä selitys sille, miksi Matteus ja Markus kertovat vain yhdestä enkelistä on se, että he kohdistavat huomionsa vain puhuvaan enkelin, kun taas Luukas keskittyy enkelien viestiin, jota molemmat olivat tuomassa, vaikka todennäköisesti vain toinen enkeleistä puhuikin. Ei ole luontevaa, ajatella että enkelit olisivat puhuneet yhteen ääneen. Samankaltainen ilmiö on niissä tapauksissa, joissa Pietari puhuu koko opetuslapsijoukon puolesta, vaikka kaikilta kysytään (ks. esim. Matt. 16:13–16). Sen sijaan Matteuksen kuvauksessa kiven vierityksestä ja sen päälle istumisesta ei välttämättä tarvitse olla kahta enkeliä, toinen on voinut tulla vasta hautaan sisälle. Haudassa enkelit olivat todennäköisesti ensin näkymättömiä, koska Luukas kertoo naisista, että ”he menivät sisään, mutta eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista.” Tämä sopisi siihen, mitä tiedämme enkelien ja muun taivaallisen sotaväen toimista muualla Raamatussa. Luukas keskittyy kertomuksessaan ylösnousemukseen: Jumala halusi todennäköisesti ensin antaa naisten nähdä, että Jeesuksen ruumis oli poissa, ja vasta sitten nähdä enkelit ja kuulla enkelien sanoman Jeesuksen kuolleista ylösnousemuksesta. Markus, Matteuksesta puhumattakaan, siirtyy suoraan enkelien puheeseen. Matteus, Markus ja Luukas täydentävät toisiaan puheen osalta. Emmehän mekään, jos kerromme kaverimme kanssa jostakin tapahtumasta, kuten edellä kirjoitin, kerro täsmälleen samoja yksityiskohtia. Samoin on myös esimerkiksi sen kanssa seisoivatko enkelit vai istuivatko. Enkelit siis saattoivat ensin istua ja sitten seistä, tai toisinpäin, ja jompi kumpi tapa olla on sitten jäänyt evankelistojen mieleen naisten kertomuksista, jonka sitten ovat evankeliumikirjaansa tallentaneet.
Johanneksen kertomus kahdesta enkelistä sen sijaan tapahtuu vasta kun naiset ovat poistuneet haudalta kertaalleen ja Pietari ja Johannes ovat jo käyneet haudalla. Sen jälkeen Maria Magdaleena vielä palaa haudalle ja kohtaa kaksi enkeliä, mistä Johannes kirjoittaa: ”Mutta Maria seisoi haudan edessä ulkopuolella ja itki. Kun hän näin itki, kurkisti hän hautaan ja näki kaksi enkeliä valkeissa vaatteissa istuvan, toisen pääpuolessa ja toisen jalkapuolessa, siinä, missä Jeesuksen ruumis oli maannut.” Tällä mahdollisesti Johannes on halunnut lisätä muiden evankelistojen kertomukseen sen näköalan, että Jeesuksen hautasija edusti liitonarkin kantta enkeleineen kummassakin päässä. Siten kaikki evankelistat kertovat samoista enkeleistä, vaikka Luukas puhuukin ”miehistä” (andres), Markus puhuu ”nuorukaisesta” (neaniskhos) ja Matteus ja Johannes enkelistä (aggelos).
Ks. myös enkeli
Kirkossa on ensimmäisistä vuosisadoista lähtien ollut kaksi suuntaa. Kirkot ovat itä-länsisuunnassa, koska itä on auringonnousun suunta ja Kristus on meidän aurinkomme (Ilm. 1:16, 10:1, 22:5). Siksi alttari on kirkon itäpäässä. Monissa kirkoissa on kuitenkin toimittu myös toisin.
Vähemmän tunnettua on kirkon etelä-pohjoissuunta. Se on ikään kuin aikajana. Etelässä on luominen ja pohjoisessa viimeinen päivä. Vanha liitto on ikään kuin kirkon eteläosassa ja uusi liitto pohjoisosassa. Kirkkosali kuvaa näin tavallaan koko Raamattua.
Pohjoiseen liittyy Raamatussa monesti ajatus Jumalan läsnäolosta. Esim. Sak. 6:8 sanoo Jumala, että ”… ne vievät minun Henkeni pohjoiseen maahan, jotta se vaikuttaisi siellä”. Jobin kirjassa puolestaan sanotaan, että ”pohjoisesta tulee kultainen hohde, pelottava loiste ympäröi Jumalan” (Job 37:22).
Etelä-pohjois -jaottelu näkyy myös taiteessa, joka esittää ristiinnaulittua Kristusta. Taiteessa Vanhan testamentin hahmot on usein kuvattu ristin oikealle puolelle (siis ikään kuin etelään) ja Uuden testamentin hahmot vasemmalle (pohjoiseen). Maria seisoo yleensä aina ristin vasemmalla puolella, siis uudessa liitossa. Ilmeisesti siksi vasen (pohjoinen) puoli oli kirkossakin naisten puoli. Katuva ryöväri kuvataan aina Jeesuksen vasemmalle puolelle, siis pohjoiseen, katumaton ryöväri oikealle, etelään. Samoin Jeesuksen kylkihaava kuvataan aina Hänen rintakehän oikealle puolelle, koska se on uuden liiton alkulähde.
Samalla laillahan viimeisen tuomion kuvauksessa lampaat sijoitetaan Kristuksen oikealle puolelle, siis meistä katsottuna vasemmalle, ja vuohet hänen vasemmalle puolelleen, meistä katsottuna siis oikealle. Vasen on siis evankeliumin ja pelastuksen puoli.
Ennen vanhaan Vanhan testamentin kohdat luettiin alttarin eteläpuolelta. Pohjoinen puoli taas on evankeliumin lukemisen puoli. Sieltä saarnataan evankeliumia ja pelastusta. Siksi saarnatuolikin on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kirkkosalin pohjoisella puolella. Tämän tavan tiedetään olleen käytössä jo ainakin 300-luvulla. Kun kirkon suurenivat, saarnatuolit muuttuivat korkeammiksi, jotta ääni kantaisi kirkkosalin perälle saakka.
Ks. myös liturgia ja opetussarja jumalanpalveluksesta
Kahdestoista osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Ohjelmassa käsitellään varhaisia kirkkojärjestyksiä. Mitä olivat Didakhe ja Apostoliset konstituutiot? Mitä ne kertovat varhaisesta kristillisestä elämästä ja jumalanpalveluksesta? Mitä voimme oppia virkateologiasta ja mitkä olivat esim. mies- ja naisdiakonien tehtävät? Ohjelmassa vieraana Pauliina Pylvänäinen.
Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä
Ks. myös Apostoliset konstituutiot
Kysymys: Voiko ehtoollisen antaa ja saada niin, että ehtoollisaineilla – leivällä ja viinillä – ainoastaan kosketetaan suuta, vaikka vain huulia? Jos kyseessä on kuoleva ihminen, jonka sairaus on edennyt pitkälle ja joka ei enää voi syödä eikä juoda eikä niellä mitään. Onko tällä tavoin nautittu ehtoollinen oikea ja pätevä? Vai onko edellä mainitussa tilanteessa esimerkiksi öljyllävoitelu eli sairaanvoitelu parempi?
Vastaus: Kristityt ovat perinteisesti ajatelleet, että ehtoollinen kuuluu olennaisena osana sairaan ja varsinkin kuolevan hengelliseen hoitamiseen. Syy tähän oli se, että kristityn on hyödyllistä yhdistyä ennen kuolemaansa Kristukseen, Hänen kuolemaansa ja ylösnousemiseensa. Näin hän voi turvallisesti kohdata vihollisista viimeisen eli kuoleman. Ehtoollinen julistaa Herran kuolemaa ja siten voittoa kaikista tuhovoimista (1. Kor. 11:26).
Nikean kirkolliskokouksen (v. 325) päätöksissä opetetaan: “Jos joku kuolee, häneltä ei tule kieltää viimeistä, välttämätöntä matkaravintoa, ehtoollista. Siinä kuoleva yhdistyy Kristuksen kuoleman”. Kirkolliskokous puhuu välttämättömästä matkaravinnosta (latinaksi viaticum), kun kristitty on lähdössä viimeiselle matkalleen. Kristuksen kanssa on turvallista ylittää viimeinen raja. Ehtoollinen on anteeksiantamuksen ateria, joka vahvistaa ihmisen uskoa.
Usein sairaat ja kuolevat saattavat olla huonokuntoisia; nieleminen voi olla vaikeaa eikä ajatus enää kulje. Kuinka huonokuntoiselle ihmiselle ehtoollisen voi antaa? Vähimmäisvaatimuksena on se, että ihminen on tajuissaan, ei siis tiedottomana, unessa, tajuttomana, koomassa tms. Tällöin voidaan vain rukoilla henkilön puolesta ja esimerkiksi laulaa virsiä. Asetussanat tulee voida kuulla ja jollakin tasolla myös ymmärtää. Tämä toki on suhteellista.
Ehtoollisen vastaanottajalta ei sen sijaan voi vaatia kykyä esim. sulattaa tai niellä ehtoollisaineita. Riittää, että voi avata suunsa ja ottaa vastaan leipä ja viini. Ihminen voi siis ottaa vaikkapa vain pienenpienen palan ehtoollisleipää, joka itsestään sulaa hänen suussaan ja vähäisen pisaran viiniä. Silloinkin ne ovat hänelle Kristuksen tosi ruumis ja tosi veri. Koko Kristus “asuu” pienimmässäkin määrässä Hänen ruumistaan ja vertaan.
Kirkon alkuajoista lähtien on myös ajateltu, että koko Kristus on läsnä pelkästään toisessa ehtoollisaineessa, siis joko leivässä tai viinissä. Näin ollen riittää poikkeustilanteessa pelkän leivän tai pelkän viinin nauttiminen siihen, että ehtoollisen vastaanottaja saa koko Kristuksen. Toki ehtoollinen tulee jakaa molemmissa muodoissaan aina kuin se suinkin on mahdollista. Poikkeuksista ei tule tehdä sääntöä.
Pienenpienen viinitipan tai leivän nauttiminen ei ole ehtoollisen vertauskuvallista vaan todellista nauttimista. Ei myöskään se, että ehtoollisaineissa kosketetaan huonokuntoisen ihmisen suuta. Kyseessä on siinäkin tapauksessa aivan täysi ehtoollinen ja Kristuksen vastaanottaminen.
Raamatullisesta tätä voi perustella Jesajan kutsumusnäyllä. Jesaja sai nähdä Jumalan valtaistuimen ja hänet valtasi kauhu, ja hän sanoi: “’Voi minua, mina hukun! Minulla on saastaiset huulet ja saastaiset huulet on kansalla, jonka keskellä elän, ja nyt minun silmäni ovat nähneet Kuninkaan, Herran Sebaotin’. Silloin yksi serafeista lensi luokseni kädessään hehkuva hiili, jonka hän oli ottanut pihdeillä uhrialttarilta. Hän kosketti sillä minun huuliani ja sanoi: ‘Katso, tämä on koskenut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu’” (Jes. 6:5-7).
Ehtoollisessakin otetaan Jumalan uhrialttarilta, Golgatalta, puhdistava aine. Se tuodaan syntisen ihmisen huulille ja niin hän tulee puhtaaksi. Aine, viini ja leipä julistavat meille samaa kuin Jesajan saama hiili: “Katso, tämä on koskenut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu”. Ei tarvita kuin se, että aine koskettaa huulia.
Ehtoollista ja öljyllävoitelua ei tule asettaa toistensa vaihtoehdoiksi. Ehtoollinen on sakramentti, kun sen sijaan öljyllävoitelu (sairaanvoitelu) ei ole. Vain ehtoollisen sisältyy lupaus Jumalan armon saamisesta ja Kristuksen todellisesta läsnäolosta. Ehtoollinen tulee siis asettaa etusijalle.
Sairaan ehtoollista on Jaakobin kirjeen ohjeiden (5:13-16) mukaan jaettu kirkon alkuajoista alkaen. Sairaiden voitelun tiedetään jatkuneen 600-luvulle lähtien. Se on edelleen sakramentti roomalaiskatolisessa ja ortodoksisessa kirkossa. Myös luterilaisessa kirkossa sitä pidetään hyödyllisenä ja suositeltavana toimituksena. Sitä voi pyytää aina sairastaessa. Luterilaisessa perinteessä se ei kuitenkaan kuulu kuolemaan valmistautumiseen.
Ks. lisää aiheesta täältä.