Uskontunnustus

6.10.2016 • Ydinkohdat / U

Uskontunnustus on Jumalan ylistämistä ja uskon tunnustamista Jeesukseen. Raamatun alkukielen tunnustaa-sana ”homolegoo” voidaankin kääntää sekä tunnustamisena että ylistämisenä.
Kaikki kristilliset uskontunnustukset voidaan tiivistää alkuseurakunnan tunnustukseen:
”…ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra” (Fil.2:9-11). Tunnustaessamme uskoamme tunnustaudumme Kristukseen. Uskon tunnustamisesta Raamattu sanoo: ”Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut; sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan” (Room 10:9-10).

Vähitellen ”Jeesus Kristus on Herra”- tunnustus laajeni kuvaamaan Raamatun ilmoitusta kolmiyhteisestä Jumalasta ja hänen pelastusteoistaan. Ensimmäinen uskonkohta tiivistää Raamatun ilmoituksen Isästä, joka on luonut kaiken mitä on, ja jonka Poika tuli pelastamaan langenneen ihmiskunnan. Toinen uskonkohta tiivistää Jeesuksen sovitustyön ytimen. Kolmas uskonkohta tiivistää Pyhän Hengen toiminnan pelastusteoissa.
Uskontunnustus on saman sanomista (homolegoo), kuin Raamatussa on sanottu ja ilmoitettu. Siksi uskontunnustuksessa ei ole mitään ihmisistä lähtöisin olevaa, vaan se on kokonaan Jumalan sanan tiivistelmää. Siinä lausumme sen, mitä on jo lausuttu ja liitymme siihen, mikä on ollut kristikunnassa totta jo 2000 vuotta. Jokainen tunnustaja jättää omat käsityksensä ja tuntemuksensa syrjään ja ikään kuin sanoo Jeesukselle: ”Sinuun minä tahdon sitoutua. Tahdon tunnustaa sinun tahtosi, sinun pelastustyösi ja sinun sanasi. Tahdon tunnustaa kaiken, mitä Isä ja Poika ja Pyhä Henki on tehnyt minun pelastukseni tähden.”

Koska uskontunnustuksessa suun tunnustus toistaa Jumalan pelastusteot, sen voi lausua kaikkein heikkouskoisinkin kristitty. Ihmisen ei tarvitse käsittää ja ymmärtää kaikkea, mitä tunnustaa, vaan tunnustaminen on aina suuntautumista kohti Jumalan sanan totuutta. Tunnustuksen lausuessamme me tunnustamme, että Raamatun ilmoitus on totuus, jota kohti ojentaudumme ja jota jatkuvasti tahdomme syvällisemmin oppia.

Tunnustamisen ydin tulee hienosti esille Vähässä katekismuksessa uskontunnustuksen toisen uskonkohdan, lunastuksen, selityksessä:
”Uskon, että Jeesus Kristus, Isästä ikuisuudessa syntynyt tosi Jumala ja neitsyt Mariasta syntynyt tosi ihminen, on minun Herrani. Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan. Hän lunasti minut, jotta tulisin hänen omakseen, eläisin kuuliaisena hänen valtakunnassaan ja palvelisin häntä ikuisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa, niin kuin hän itsekin kuolleista nousseen hallitsee iankaikkisesti. Tämä on varmasti totta.” (Martti Luther, Vähä katekismus. Toisen uskonkohdan selitys.)

Kolme vanhan kirkon tunnustusta; Apostolinen, Nikaian ja Athanasioksen, ovat muotoutuneet kirkon historiassa selittämään ja varjelemaan yksinkertaista perustunnustusta. Apostolinen uskontunnustus pohjautuu kirkon alkuaikoina annettuun kasteopetukseen. (Kts. lisää Tunnustuskirjat) Sen paikka on kasteen lisäksi kristityn jokapäiväisessä elämässä. Meitä neuvotaan Vähässä katekismuksessa tunnustamaan aamuin ja illoin uskomme juuri kastetunnustuksella. Messussa käytetään Nikaian uskontunnustusta (325 jkr.). Se on kristikunnan päätunnustus ja muotoiltiin Apostolisen tunnustuksen pohjalta. Siinä kerrotaan apostolista tunnustusta laajemmin Isästä ja Pojasta ja Pyhästä Hengestä. Athanasioksen (n. 500 jkr.) tunnustusta käytetään Pyhän kolminaisuuden päivän messussa. Siinä korostetaan Jumalan kolminaisuutta sekä Jeesuksen inhimillistä ja jumalallista luontoa.

Luterilaiset Tunnustuskirjat eli Yksimielisyyden kirja on erityinen uskontunnustusten kokoelma. Se sisältää edellä mainittujen kolmen vanhan kirkon tunnustuksen lisäksi seuraavat tunnustukset: Augsburgin tunnustus, Augsburgin tunnustuksen puolustus, Paavin valta ja johtoasema, Schmalkaldenin opinkohdat, Vähä katekismus, Iso katekismus ja Yksimielisyyden ohje. Luterilaisissa tunnustuksissa puolustetaan evankeliumin puhdasta oppia. Niissä tiivistyy erityislaatuisella tavalla oppi uskonvanhurskaudesta – Yksin Kristus pelastaa ja vanhurskauttaa syntisen ihmisen, ilman ihmisten omia tekoja.

Kts. lisää: Mitä uskoa me tunnustamme?

Reformaatio, uskonpuhdistus

Ydinkohdat / R / Ydinkohdat / U

Reformaatio eli uskonpuhdistus lähti liikkeelle Lutherin Raamatun tutkimisesta. Luther oivalsi, että Raamattu ja erityisesti Paavali opettaa, että Jumala vanhurskauttaa syntisen uskon kautta. Näin vanhurskaus ei ole jotakin mitä ihmisen tulee ansaita tai saavuttaa teoillaan, vaan jotain minkä Jumala sanan kautta lahjoittaa syntiselle. Sanan kautta Jumala puhuu ja myös lukee Kristuksen vieraan vanhurskauden meidän hyväksemme (Room. 4). Tämä opetus aiheutti valtavaa vastarintaa ja näin uskonpuhdistuksen taistelu muodostuikin juuri tämän kysymyksen äärelle. Kun Luther ja hänen seuraajansa taistelevat Raamatun puolesta, juuri vanhurskauttamisoppi on se minkä puolesta he ennen kaikkea taistelevat.

Yleinen tilanne ennen reformaatiota Katolisessa kirkossa

Katolinen kirkko oli ennen Lutherin aikaa hyvin sekava monella tapaa. Siinä taisteli monta eri oppisuuntaa ja nämä kaikki yrittivät saavuttaa valta-aseman sekä teologian että käytännön tasolla. Tämä näkyy tunnustuskirjoissa muun muassa siten, että Luther ja muut peräänkuuluttavat yleistä kirkolliskokousta missä asioista voitaisiin keskustella. On tärkeää huomata, että Luther ja muut eivät nähneet itseään perustamassa uutta kirkkoa, vaan painottivat Augsburgin tunnustuksessa, että ”Meidän seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa”. Näin ollen reformaation aikaisten teologien itseymmärrys oli, että he olivat se oikea Katolinen kirkko, joka oli säilynyt aina aikojen alusta asti. Rooman kirkko järjestäytyi siksi Katoliseksi kirkoksi jonka me tunnemme tänään, suurilta osin vasta Lutherin kuoleman jälkeen Trenton kirkolliskokouksen aikana (1545-1563).

Reformaatio ja humanismi

Yksi Reformaation kantava idea oli palata takaisin lähteille. Raamattu nähtiin lähteenä josta virtasi puhdasta oppia. Tämä virta oli vuosien varrella saastunut pahoin lukuisten väärinkäsityksen vuoksi. Näin ollen keskiajalla eläneet luterilaiset teologit lähtivät Raamatusta ja ottivat myös varhaisilta teologeilta mukaan sen, mikä oli raamatullista ja hyvää. Tunnustuskirjoissa tämä näkyy sillä tavalla, että esimerkiksi Philip Melanchthon Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa näkee suurta vaivaa löytääkseen todistuksia kirkkoisiltä (eli teologeilta jotka elivät vuosina 100-1000) erityisesti vanhurskauttamisoppiin liittyen. Reformaatio kulki käsi kädessä humanismin kanssa, joka reformaation tavoin keskittyi löytämään arvokkaita asioita historiasta.

Reformaatio kansanliikkeenä

Lutherin ja muiden löytämä puhdas raamatullinen oppi välitettiin käytännön tasolla koko kansalle. Opin välittämiseksi tarvittiin kieli. Näin ollen Luther itse käänsi Raamatun alkukielistä saksaksi ja samalla loi kirjakielen, jota kansa saattoi lukea ja ymmärtää. Näin ollen Raamattu ei enää ollut oppineen papiston yksityisomaisuutta, vaan siitä tuli kansan kirja. Kun saksan kansa sai kirjakielen, niin reformaattorit saattoivat välittää raamatullista uskoa ja oppia paljon tehokkaammin. Tästä sitten syntyi nopeasti virsikirjoja ja näin laulusta tuli tapa opettaa uskoa ja ylistää Jumalaa. Tähän lisäksi luotiin saksankielinen liturgia ja näin kansa saattoi ymmärtää mitä messussa puhuttiin. Ennen reformaatiota syntyi sanonta, jota käytetään vielä tänäkin päivänä taikatemppuja tehdessä: “hokkus, pokkus, filiokkus”. Tämä on suoraa seurausta siitä, että ihmiset eivät ymmärtäneet mitä kirkossa sanottiin. Kun he sitten kuulivat ehtoollisen asetussanoja latinaksi, niin sanat kuten “hoc” (tämä) ja filius (poika) ymmärrettiin magiaksi, joka muutti viinin vereksi jne…

Näiden muutosten lisäksi on syytä mainita katekismus, johon kuuluvat aamu- ja iltahartaudet. Katekismuksen mukainen hartauselämä, virsikirja ja Raamattu mahdollistivat, että luostarin aamu- ja iltarukoukset olivat nyt koko kristikansan omaisuutta. Usko ei ollut enää vain tietyn oppineen eliitin osa, vaan siitä oli tullut koko Kirkon yhteistä omaisuutta. Kuka tahansa, joka osallistui kirkon menoihin ja hartauselämään saattoi kokea osallisuutta, ymmärtää ja tulla kohdatuksi omalla kielellään.

Luterilainen reformaatio on luonteeltaan konservatiivista

On tärkeä muistaa, että luterilainen reformaatio säilytti useimmat vanhat käytännöt ja korjasi niitä.
Lutherilla ja muilla uskonpuhdistajilla ei ikinä ollut ajatusta, että nyt luodaan jotain uutta, vaan haluttiin palata vanhaan. Tämä näkyy sekä teologiassa, missä ennen kaikkea Lutherin jälkeinen sukupolvi on hyvin tarkka siitä, että he tuntevat kirkon historian ja voivat osoittaa, että luterilaisuus ei ole mikään uutuus. Se näkyy myös käytännön tasolla. Philip Melanchthon kirjoitti Augusburgin valtiopäiville: ”Seurakuntiamme syytetään aiheitta siitä, että ne olisivat poistaneet messun. Messu on säilytetty meidän keskuudessamme ja sitä vietetään suurella kunnioituksella. Miltei kaikki tavanomaiset jumalanpalvelustavat ovat käytössä, paitsi että muutamissa kohdissa latinalaisten laulujen ohella lauletaan saksalaisia, jotka on otettu mukaan kansan opettamiseksi”.

Lue lisää:
Uskonpuhdistus
Augsburgin tunnustus
Vanhurskauttaminen
Laki ja evankeliumi

Gassmann & Hendrix: Fortress: Johdatus luterilaiseen tunnustukseen
Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat
Martin Luther: Oswald Bayer. Löytyy teoksesta Lindberg, The Reformation Theologians


Evästeasetukset
Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos