Uskonpuhdistuksen juhlavuosi tarjoaa hyvän mahdollisuuden päivittää tietojaan ja käsityksiään siitä, mistä uskonpuhdistuksessa pohjimmiltaan oli kysymys. Näissä ohjelmissa koetetaan päästä pintaa syvemmälle ja pureutua mm. uskonpuhdistuksen synnyn syihin, Martti Lutherin kehittymiseen uskonpuhdistajaksi, uskonpuhdistuksen ajattomiin löytöihin sekä siihen, mitä Euroopassa ja Suomessa tapahtui uskonpuhdistuksen myötä.
Uskonpuhdistus oli ja on valtava tapahtumasarja, oikea asioiden vyöry. Mutta mitä se oikein oli? Yksi mahdollisuus on tulkita uskonpuhdistus yhden miehen kilvoituksen vuoksi syntyneeksi tapahtumasarjaksi. Toki on niin, että Martin Lutherin elämässä ahdistukset näyttelivät suurta osaa. Hän kilvoitteli, oli uskollinen munkinvalalleen, mutta siitä huolimatta hän tunsi Jumalan tuomioiden olevan päällään. Luther koki sisimmässään, että Jumala oli hänelle vihainen. Olen itse taipuvainen ajattelemaan niin, että Lutherin kilvoituksella oli suuri osa siinä asiassa, että uskonpuhdistus alkoi. Luther koki lain vaivaavan itseään, viimein hän koki armonmurroksen. Tutkiessaan Raamattua Luther sai yhtäkkiä selvän käsityksen Raamatun todellisesta sisällöstä. (Ns.”tornikokemus). Jumala ei vaadi ihmiseltä vanhurskautta pelastuksen ehtona, vaan lahjoittaa hänelle vanhurskauden ilmaiseksi, armosta. Jumala ei ole salattu Jumala, Deus Absconditus, vaan Kristuksessa Jumala ilmoittaa olevansa rakkaus, joka antaa ihmiselle synnit anteeksi ihmisen laatuun katsomatta. Syntinen ihminen siis luottaa Jumalan lupaukseen Kristuksessa. Ihminen on samalla kertaa syntinen ja vanhurskas (Simul Iustus et Peccator). Tämä pelastusvarmuus vapautti Lutherin pelosta. Kun hän vapautui pelosta, tuli hänestä aika lailla peloton taistelija, joka nousi keskiaikaisen room.kat. kirkon rappiota vastaan oman uskonkokemuksensa voimalla. Yhden ihmisen usko siis heilutteli kokonaisia maailmoja. Hän teki evankelisen löydön: ihminen ei itse pysty katumisellaan ja omilla yrityksillään päästä pois synneistään. Sen sijaan Kristus on sovittanut ihmisen synnit. Tämä lahja omistetaan uskolla omalle kohdalle.
Katolinen kirkko oli elämänsä suurimmassa kriisissä. Teologisesti kirkko oli irrottautunut Jumalan selvästä Sanasta ja tuonut sen sijaan hengellisen elämän keskukseksi pyhiinvaellukset, aneet, laupeudentyöt. Toisin sanoen kirkon keskuksesta oli työnnetty Kristus syrjään ja julistettiin ihmistekoista ja ihmislähtöistä oppia. Toki Luther ajatteli, että tosi kirkko oli olemassa myös keskiajan kaikkein rappeutuneimpina aikoina. Luther opettaa:”Väkevällä ja ihmeellisellä voimallaan Jumala varjeli sen, mikä vielä oli jäljellä paavilaisuudessa: ensinnäkin pyhän kasteen, toiseksi Raamatun lukemisen saarnatuolista kansan omalla kielellä; kolmanneksi siunatun anteeksiantamuksen ja synninpäästön sekä rippituolissa että yhteisesti; neljänneksi alttarin pyhän sakramentin, joka tarjottiin ihmisille pääsiäisenä ja muinakin aikoina kirkkovuodessa, vaikka toinen muoto olikin jätetty pois; viidenneksi kutsun ja asettamisen seurakunnan virkaan, saarnaajiksi tai paimeniksi , sitomaan ja päästämään syntisiä ja kuolevia ja viimeksi rukouksen, esimerkiksi Psalmit, Isä meidän-rukouksen, uskontunnustuksen, kymmenen käskyä ja vielä monta hyvää virttä ja laulua sekä latinaksi, että saksaksi. Siellä, missä nämä ovat säilyneet kirkossa, siellä on myöskin säilynyt kirkko ja ainakin muutama pyhä”.
Toisin sanoen, Kristuksen kirkko ei suinkaan ollut Lutherin mukaan hävinnyt roomalaiskatolisen kirkon rappion keskellä. Monien väärien käytäntöjen lisäksi kirkolla oli hallussaan vielä oikeitakin käytäntöjä: kaste, raamatunluku, syntien anteeksianto, ehtoollinen, pappisvirka, rukous, lisäksi hyviä kirjoja. Kaikki tämä siis takasi sen, että Kristuksen kirkko, vaikkakin häväistynä ja kaikenlaisen ylimääräisen alle hautautuneena eli ja toimi.
Toki teologit, munkit ja papit, maallikot ja ruhtinaat, reformikonsiilit ja paavit olivat laatineet suunnitelmia kirkon reformaatioksi ja pyrkineet niitä suunnitelmiaan myös noudattamaan. Ilman tulosta. Mitä siis olisi tehtävä, jotta kirkosta tulisi se kirkko, joka toimii Jumalan tahdon mukaan. Kysymys kuului, mitä tahoa olisi kuunneltava, jotta kirkko taas saataisiin jaloilleen, paaviako, konsiilejako, vaiko peräti Raamattua? Paaveissako olisi kirkon toivo? Juuri paavin virka oli ongelma. Hän on arvonimeltään ”Vicarius Filii Dei”, eli Jumalan Pojan sijainen maan päällä ja vain paavinistuimella oli oikeus päättää raamatuntulkinnasta. Mutta mitä paavit harrastelivat? He olivat kuin maallisia ruhtinaita. Kun samanaikaisesti erityisesti paavien, mutta myös monien piispojen ja pappien elämänvaellus oli surkeaa, paaviuden perustelut alkoivat luhistua. Olihan paavinistuimelle noussut korruptiosta ja julmuuksista tunnetun Borgia-suvun jäseniä, eikä mikään ihme, että eri puolilla kristikuntaa totuutta etsivät ihmiset esittivät hätähuutonsa. Eikä Lutherin ajan Medici-suvun paavi Leo X poikennut Borgia-suvun riettauksista. Paaveista ei siis olisi kirkon uudistajiksi.
Luther oli omassatunnossaan joutunut vaikeuksiin roomalais-katolilaisen kirkon opin kanssa. Hän huomasi opin heikkoudet ja suoranaiset vääristymät: niitä olivat ihmistekojen asettaminen Kristuksen tekojen sijalle: kirkko saarnautti ihmislähtöistä sanomaa. Uskonpuhdistajan mukaan uskon keskus on Kristus, ainoastaan uskomalla Kristukseen saadaan synnit anteeksi, eikä temppuja tekemällä. Luther tutustui laajasti kirkon oppiin ja löysi sieltä mm. Tuomas Akvinolaisen. Tuomashan oli ja on roomalais-katolisen kirkon normaaliteologi, jonka mukaan kirkon oppia on taivuteltu. Luther totesi Tuomaasta jo ennen uskonpuhdistuksen liikkeellelähtöä, että ”Tuomas ei ole täinkään veroinen”. Sattuvasti sanottu. Lutherilla oli toki hyviä opettajia, jotka korostivat hänelle Raamatun merkitystä ihmisen uskon keskuksena. Luettuaan ensiksi Erfurtin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa maisteriksi Martti Luther jatkoi opintojaan lakitieteellisessä tiedekunnassa. Mutta Luther jätti sen pian, sillä hän lähti ukkosmyrskyssä antamansa lupauksen vuoksi Erfurtin augustinolais-eremiittien luostariin. Emme mene tuon luostarielämän kuvauksiin ja mitä vaativimpaan teologian ja filosofian opiskeluun, mutta on tärkeää nostaa esiin, miten tuon sääntökunnan ylivikaari, ’evankeliumillinen’ Johann von Staupitz toimi Lutherille aitona sielunhoitajana. Sivuutamme myös oppikirjojen tarkat kuvaukset Lutherin Rooman matkasta 1510-1511, jolloin hän sai omin silmin nähdä Rooman papiston rappion. Siirryttyään Wittenbergiin lahjakas subpriori Luther, joka oli vihitty papiksi 3.4.1507 nousi von Staupitzin jälkeen 1512 Wittenbergin yliopiston Pyhän Raamatun professoriksi. Hän luennoi aluksi Psalmeista ja sitten Roomalaiskirjeestä. Hänen luennoissaan oli myös yleisesti kaikkialla esillä olevaa kritiikkiä paaviuden vääristymiä kohtaan, mutta hän ilmeisesti hyväksyi paavin aseman. Tuo suhtautumistapa alkoi kyllä muuttua, sillä Luther ennen pitkää huomasi, että reformaation esteenä oli itse paavi, joka piti tiukasti kiinni primaatistaan ja eduistaan.
Martti Lutherin kohtalonvuodeksi tuli siis vuosi 1517. Uskon, että tässä vaiheessa Lutherilla oli jo selvillä uskonpuhdistuksen ohjelma, eli toimintatavat kirkon puhdistamiseksi epäraamatullisuuksista. Pitkin vuotta 1517 Luther kirjoitteli useammankin kerran teologeille ja ruhtinaille ja toi esiin kirkon opilliset ja elämän kipukohdat. Nämä kirjeet ja kirjoitukset eivät saaneet aikaan suurempaa hälyä. Sen sijaan dynamiitiksi osoittautuivat Lutherin 95 teesiä, jotka hän naulasi Wittenbergin linnankirkon oveen 31.10.-1517. Näin tapahtui Melanchthonin mukaan. Tästäkin on paljon kiistelty, miten teesit toimitettiin näkyville, mutta M. on tässä meille todistajana, että ne todella naulattiin kirkon oveen. Samalla hän lähetti teesit Brandenburgin piispalle ja Mainzin arkkipiispalle. Tarkoitus oli siis levittää teesit laajalti, myös kansan tietoon. Teeseistä otettiin kopioita ja levitettiin kansan käsiin. Kansa luki teesit tarkasti ja innostui niiden sisällöstä. Luther aloittaa aneteesinsä:” Rakkaudesta totuuteen…” Vaikka Luther lähestyi kirkollisia esimiehiään nöyrästi, hän itse asiassa syytti heitä huonosta viranhoidosta. Nämä olivat päästäneet anekauppias Johannes Tetzelin irvokkaaseen toimintaan. On totta, että teesi 62 kuuluu.” Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi.” Mitä tämä merkitsee koko kirkon työlle, sen esittämiseen kului vielä aikaa. Vasta myöhemmin luemme Lutherin kirkkaat opetukset, esimerkiksi toisen uskonkappaleen selityksen Vähästä katekismuksesta, Galatalaiskirjeen laajemman selityksen jne. Latinaksi julkaistujen aneteesien pääpaino oli ilman muuta puhdistaa kirkko anekaupasta ja hyökätä sen kimppuun. Aneilla oli suuri taloudellinen merkitys mm. itse arkkipiispalle, joka oli lainannut Fuggerin pankilta paljon rahaa ostaakseen (!) arkkipiispan viran. Ja Rooman Pietarinkirkkoa varten tarvittiin myös koko ajan lisää rahaa.
Paavi aikoi uudistaa kristikuntaa rakennuttamalla suuren, uuden kirkon Rooman keskustaan. Varoja kirkolla itsellään ei ollut toteuttaa tätä valtavaa rakennustyötä. Niinpä paavi kääntyi pankkiiriliikkeiden puoleen ja haki lainaa. Miten laina maksettaisiin takaisin? Ane oli tuttu asia roomalais-katolisessa kirkossa. Niinpä alettiin myydä aneita aluksi kansalle, jotta ihmisten kiirastuleen joutuneiden sukulaisten kiirastuliaika lyhenisi. Dominikaanimunkki Johann Tetzel meni liian pitkälle: hän opetti:”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa. Eli aneesta olikin nyt tullut sielun pantti, ostamalla, saastaisella rahalla siis tämä munkki opetti sielun pelastusta. Sen saattoi ostaa itselleenkin. Luther kohtasi seurakuntalaisiaan, jotka sanoivat papilleen Martinille, että enää heidän ei tarvitse edes katua syntejään, koska heillä oli anekirje turvanaan. Tämä sytytti Lutherin ratkaisevaan toimintaan. Hän lähetti protestikirjeen esimiehilleen. Luther luuli aluksi, että paavi ei ollut tietoinen anekaupasta, vaikka itse paavi oli tämän kaiken liikkeelle laittanut. Tämä laukaisi liikkeelle roomalais-katolisen kirkon vastatoimet. Raha ja talousvalta olivat siis yksi suuri asia, joka laukaisi uskonpuhdistuksen liikkeelle. Totta on, että kirkonjohtajat ymmärtävät ja tunnustavat rahan vallan. Jos rahantulo loppuu, on kirkko vaikeuksissa. Niin se tänäänkin on. Paavi ei sopimuksistaan huolimatta pystynyt saamaan lainaansa maksuun, koska anekirjeiden tuotto laski dramaattisesti. Lutherin teesit luettuaan kansa ymmärsi kieron pelin, jota pelattiin. Vain harvat ostivat enää anekirjeitä. Niinpä Johann Tetzel ajettiin pois paikkakunnalta jos toiseltakin, kansa ajoi hänet kivittäen pois ja huusivat:”Luther, Luther”. Tetzelin oli paettava henkensä edestä. Rahansaanti ehtyi. Kirkon oli ryhdyttävä vastatoimiin.
Aluksi paavi oli haluton lähtemään liikkeelle Lutheria vastaan. Hän luuli, että tässä kaikessa oli kyse vain munkistojen välisestä kilpailusta. Aika oli herkkää, eikä paavi halunnut heiluttaa valta-asetelmia. Paavi oli haluton vahingoittamaan hyviä suhteitaan keisariehdokkaaseen, joka oli hänelle itselle mieluisin, eli Fredrik Viisaaseen, Lutherin alueen ruhtinaaseen. Kuitenkin Augsburgin kauniissa kaupungissa järjestettiin vuonna 1518 valtiopäivät. Paavi lähetti valtuutetukseen kardinaali Cajetanuksen, oppineen dominikaanin, joka oli itsekin arvostellut aneita. Tämä kutsui Lutherin kuultavaksi tarkoituksenaan saada hänet perumaan teesit. Taustalla uhkasi kerettiläistuomio. Luther kieltäytyi ja vetosi Raamattuun.
Leipzigin väittely järjestettiin vuonna 1519. Luther valmistautui siihen tutkimalla kirkon historiaa. Lutherin vastustaja oli mahtava kardinaali Johann Eck. Eck väitti, että kirkkoa johtavat paavi ja kardinaalit ja että tämä kirkko oli erehtymätön. Miten tyypillistä. Tänäkin päivänä Suomen kansankirkon piispat vahvistavat valtaansa ja selittävät, että piispat johtavat kirkkoa ja kirkolliskokous tekee oppia ja elämää koskevat päätökset. Eipä ole aika paljonkaan noista reformaation ajoista muuttunut. Luther vastasi, että kirkkoa johtaa Kristus. Luther näin hylkäsi kirkolliset auktoriteetit ja piti Raamattua ainoana auktoriteettina. Jumalan Sana on paavin ja kirkolliskokousten yläpuolella. Lutherille Jumalan Sana oli siis kokonainen, uskovan ja kirkon elämän ja uskon ylin ohje. Nykyään bultmannilaisen raamatuntulkintaharhan tehdessä kamalaa työtänsä kansankirkossa eräs kansankirkon virkamies sanoi minulle, että ”Raamatun sana aukenee tulkitsijastaan käsin”, eli hänelle ei ole olemassa mitään oikeaa ja universaalia tapaa uskoa Raamattuun ja soveltaa sitä käytäntöön. On vain ihmisen mielipide, joka tulkitsee Raamattua miten huvittaa. Ja merkitystä on siis kirkolliskokouksella, joka päättää raamatuntulkinnasta lippuäänestyksellä. Se tapa kyllä virkamiehestä on oikea, mutta universaalia yleistulkintaa ei Raamatusta hänen sanansa mukaan voi tehdä. Miten kauas ollaankaan eriydytty uskonpuhdistuksen Raamattuperiaatteesta!
Kirkko oli suosimalla harhaoppeja eli vääriä traditioita hukannut hiljalleen suurimman aarteensa, pyhän evankeliumin ja johtanut ihmiset ’teko-oppien’ tielle eli ihmisen luonnolliseen uskontoon. Mutta Jumala lähetti enkelinsä eli Martti Lutherin päästämään sielut Baabelin vankeudesta
Tammikuussa vuonna 1520 Luther kävi todella uskaliaasti hyökkäykseen papalismia vastaan. Koko Saksa oli kuohuksissaan. Lutherin kirjoituksia luettiin ahnaasti ja hänen kirjoituksensa myös muokkasivat yleistä mielipidettä. Piispat ja paavi eivät hallinneet tilannetta, vaan kauan patoutuneena ollut tarve kirkon uudistamiseen purkautui. Kansa lähti liikkeelle. Eikö kansan ja sen johtajien mielestä kansan olekin pysyttävä kurissa? Kyllähän Lutherkin opetti esivallan kunnioittamista. Jos uskonpuhdistus olisi jäänyt vain oppineiden väittelyn tasolle, ei se koskaan olisi lähtenyt liikkeelle. Nyt oli kyse suurista mannerlaatoista, jotka liikkuivat. Kyse oli taloudesta ja kirkon tuottoisan tulonlähteen ehtymisestä. Kyse oli myös kansasta, joka toivoi ja odotti kirkkouudistusta. Kyse oli myös siitä, että paavin arvovaltaa tietoisesti vähennettiin. Tämä lisäsi Saksan alueruhtinaiden poliittista ja taloudellista liikkumatilaa. Saksan pikkuvaltioiden ruhtinaat olivat uskonpuhdistuksen myötä vapautumassa paavin veroista ja paavin vallasta. Ruhtinaat kannattivat Lutheria myös siitä syystä, että he saivat lisää valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia. Hurskaitakin ruhtinaita oli, he olivat niitä, jotka ymmärsivät myös uskonpuhdistuksen hengelliset perustelut. Lutherilla oli uskollinen ystävä; hänen vaaliruhtinaansa Fredrik Viisas. Ikään kuin näyttämön takaa tämä vaaliruhtinas ohjaili Lutherin kohtaloa ja antoi hänelle tukensa. Ilman tätä vaaliruhtinasta Luther ei olisi selvinnyt urakastaan hengissä. Inkvisitio olisi hänet polttanut hengiltä.
Nyt muistamme vuotta 1517 merkittävänä vuotena, silloin uskonpuhdistus syntyi. oikeastaan sen jälkeisetkin vuodet olivat Lutherille ja muille uskonpuhdistajille kiivaita ja työn täyttämiä vuosia. Olemme puhuneet jo vuosista 1518 ja 1519. Todellinen uskonpuhdistuksen läpimurtovuosi oli 1520. Luther erottautui room.kat. kirkosta kolmen reformatorisen kirjansa avulla. Taas kirjoitettiin, kynä sauhuten uskonpuhdistusta ns. ”uusiin puihin”. Kirjoillaan ”An den Christlichen Adel.., De Captivitate Babylonica ja Von der Freiheit eines Christenmenschen hän hämmensi kirkollista soppaa ja pyysi Saksan kristillistä aatelia ryhtymään hätäpiispoiksi, jolleivat piispat tee töitään. Luther kehoittaa perustamaan kansalliskirkon, jonka päänä olisi Mainzin arkkipiispa. Luther myös pyytää hengellistä säätyä sanoutumaan irti Roomasta ja liittymään uskonpuhdistukseen.
”Kirkon Baabelin vankeudesta” oli suoranainen hyökkäys myöhäiskeskiaikaista room.kat. kirkkoa vastaan. Kirjassaan ”Kristityn vapaudesta” hän kirjoitti paavi Leo X:lle kristityn vapaudesta, eli siitä, että kristitty on vapaa palvelemaan Jumalaa ja lähimmäisiään.
Kirjassaan ”Von Papstum zu Rom” Luther esittää, ettei kirkko tarvitse maallista päämiestä, so.paavia, eikä edes kirkkojärjestystä. Kirkko on luonteeltaan hengellinen valtakunta, ja sillä on näkymätön Herra hallitsijanaan, so.Kristus. Erehtymättömyyttä vaatiessaan paavi on antikristus, koska hän asettuu Raamatun ja itse Jumalan yläpuolelle kunnioitusta vaatien.
Paavi, antikristus on linnoittautunut kolmen muurin suojaan:
1.Hengellinen auktoriteetti on maallisen auktoriteetin yläpuolella.
2.Paavi on korkein auktoriteetti tulkitsemaan Raamattua.
3.Vain paavi voi kutsua koolle kirkolliskokouksen.
Näitä muureja vastaan Luther hyökkäsi ja murensi paavin arvovaltaa Saksan pikkuvaltioissa ja ruhtinaskunnissa ja pian jo näiden ympäristömaissakin.
Tästä tämä kääntyi, levottomien aikojen keskellä uskonpuhdistus eteni. Vuodet olivat levottomia sotineen ja kapinoineen. Uusi kirkkokunta oli kuitenkin syntynyt. Se muutti paljon esimerkiksi näissä asioissa:
-suhtautuminen pappisvirkaan ja paavin primaattiin (Paavi ei ole ”Kristuksen sijainen” tai ”erehtymätön”)
-Raamattu korotettiin keskeiseksi auktoriteetiksi, uskon ja elämän ylimmäksi ohjeeksi
-messu uudistettiin perinpohjin, harhat, kuten nurkkamessut ja transsubstantiotaatio- ja messu-uhrikäsitys hylättiin
-jumalanpalveluksen keskukseksi tulivat saarna ja ehtoollinen
-kirkkotila uudistui, uudistus oli maltillinen, se, mikä oli Raamattua vastaan hylättiin, mikä ei ollut vastaan, säilytettiin
-virsilaulu syntyi ja yleensäkin kirkkomusiikki uudistui (Esim. loistava mestari Bach on lut. maailman anti musiikille)
-uskon keskukseksi pyhimysten sijaan tuli itse kirkon Herra, Kristus
-papeille palautettiin oikeus solmia avioliitto ja pappikin sai elää perhe-elämää
-pappisvirka ei enää ollut uhripapin virka, vaan palvelusvirka, tehtäväksi tuli Sanan saarna ja sakramenttien hoitaminen
-luostarilaitos luterilaisilla seuduilla lakkautettiin, kristittyjen ”luostari” oli Jumalan Sanan noudattaminen arkipäivässä
ja paljon, paljon muuta.
Uskopuhdistuksen liikkeellelähdössä oli kysymys kristityn munkin sisäisestä kilvoituksesta, se johti kaiken ylimääräisen hylkäämiseen vanhurskauttamisopissa. Hylättiin ihmisteot, aneet, pyhiinvaellukset, sielunmessut, nurkkamessut, pyhimykset, sijalle tuli Kristus. Mutta Jumala käytti välikappaleenaan myös kansaa, joka aluksi halukkaasti omaksui Lutherin opit. Jumala käytti asiansa eteenpäinmenoksi myös Euroopan levotonta tilannetta ja uuden keisarin valintaa. Sopivasti oli syntynyt myös kirjapainotaito, jonka avulla uskonpuhdistuksen oppia vietiin eteenpäin. Jumala käytti asiansa edistämiseksi myös Saksan aatelia, joka halusi päästä eroon paavinvallasta. Näin Jumala toimii historiassa, hän ei ole historiaton Jumala. Hän ei anna kirkkonsa vaipua tämän maailman aaltoihin. ”Tälle kalliolle”, Pietarin tunnustuksen varaan Kristus perusti seurakuntansa. ”Ja sitä eivät tuonelan portit voita”. Tässä opissa ja valtakunnassa pysykäämme ja jalosti sotikaamme, kunnes pääsemme iankaikkiseen elämään. Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta!
Kristus on meille kreikasta tullut lainasana. Tuo kreikan sana khristos on puolestaan käännös Vanhan testamentin heprean sanasta mashiah (messias). Sanat kristus ja messias siis tarkoittavat samaa. Vanhasta testamentista luemme kuinka tiettyihin tehtäviin asetettiin henkilö voitelemalla (maashah) hänet öljyllä. Tällaisia virkoja olivat: papin, profeetan ja kuninkaan tehtävät. He olivat voideltuja eli messiaita eli kristuksia. Uusi testamentti kuitenkin puhuu ainoastaan Jeesuksesta voideltuna, kristuksena. Hän on Jumalan voitelema sanansaattaja, ylimmäinen pappi ja kuningasten kuningas.
Vanhassa testamentissa öljyllä voiteleminen oli tapa pyhittää eli erottaa tiettyyn pyhään käyttöön niin esineitä kuin ihmisiä. Kun Egyptistä paon jälkeen perustetaan Israelin jumalanpalvelus, niin Jumala neuvoo Moosesta pappien vihkimisestä muun muassa: Ja ota voiteluöljyä ja vuodata hänen päähänsä ja voitele hänet. (2. Moos. 29:7). Kuninkuuden astuessa voimaan Israelissa myös kuningas erotettiin voitelemalla tehtäväänsä (1. Sam. 9:16, 16:13). Vanha testamentti mainitsee voitelusta myös profeetan virkaanvihkimisen kohdalla (1. Kun. 19:16). Kun Vanhan testamentin lupauksissa puhutaan tulevasta Voidellusta, voidaan lupauksissa nähdä tuossa tulevassa olevan niin papillisia, profeetallisia kuin kuninkaallisia piirteitä. Kuninkaalliset piirteet kuitenkin ovat hallitsevimpia.
Kun Jeesus sitten tuli maailmaan, kyseltiin olisiko hän Kristus eli profeettojen lupaama Daavidin sukuinen valtaistuimen perijä. Monet Israelissa odottivat kansan kokoajaa ja vapauttajaa, joka kohoaisi kuninkaalliselle valtaistuimelle. Tällaisia messiaita eli kristuksia eli kuninkaita oli lähivuosikymmeninä noussut useita, kuten Uusi testamenttikin mainitsee (Ap. t. 5:36–37). Jeesus varoitti, että hänen jälkeensäkin nousisi vääriä messiaita, kuten tapahtuikin (Matt. 24:24). Tunnetuin näistä lienee viimeistä juutalaiskapinaa (132–135) johtanut Simon bar Kochba. Kun tapaamme evankeliumeissa sanan Kristus, on hyvä tietää, että Jeesuksen aikana se ei ollut jumalallinen nimi, ei myöskään Jeesuksen sukunimi. Se tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että Jeesus nähtiin luvattuna kuninkaana. Myös valtaapitävät roomalaiset ymmärsivät puheen Jeesuksen messiaanisuudesta tarkoittavan sitä, että hän hankki sotilaallista kapinaa Roomaa vastaan. Halu syrjäyttää Rooman keisari ja asettua itse hallitsijaksi oli myös se syy, minkä tähden Jeesus tuomittiin kuolemaan, kuten hänen tuomionsa syy oli ristin päälle kirjattu: Jeesus Nasaretilainen juutalaisten kuningas.
Jeesus oli todella opettanut olevansa Daavidin sukuinen kuningas. Mutta kun ensimmäiset kristityt alkoivat puhua Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen Jeesuksesta Kristuksena, he tarkoittivat muutakin kuin sitä, että hän oli kuningas. Eräs Jeesuksen toiminnan ja julistuksen kaiken läpäisevä elementti oli Jumalan valtakunnan tuleminen. Voisimme puhua myös Jumalan valtakunnan sijaan Jumalan hallinnasta ja kuninkuudesta. Jeesus opetti Jumalan kuninkuuden toteutuvan hänen kauttaan. Vanha testamentti olikin aina tehnyt selväksi, että Jumala oli Israelin varsinainen kuningas. Daavidin sukuinen hallitsija oli hänen edustajansa ja hänen adoptoitu poikansa. Mutta Jeesuksen opetus, toiminta, kuolema ja ylösnousemus todistivat, että hän oli Jumalan todellinen Poika, Jumala itse. Hän oli Jumala, joka oli nyt tullut kansansa Israelin ja kaikkien maailman kansojen kuninkaaksi. Niinpä kristityt tunnustivat: Jeesus Kristus on Herra. Jeesus on se, Jumala, josta Vanha testamentti puhuu Herrana, ja hän on voideltu kuningas.
Valtansa Jeesus ilmaisee ylösnousemuksen jälkeen tutussa käskyssä tehdä opetuslapsia kastamalla ja opettamalla: Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti. (Matt. 28:18-20). Hänellä on taivaallisena Kuninkaana kaikki valta. Missä ja miten hän käyttää valtaansa? Miten hän hallitsee kuninkaana? Hän hallitsee, kun apostolinen virka seurakunnassa kastaa ihmisiä, kun kirkko opettaa Jeesuksen sanoja. Jeesus hallitsee ja on seurakuntansa kanssa kaikki päivät tämän maailmanajan loppuun asti. Tämä läsnäolo on kaikista käsinkosketeltavimmalla tavalla läsnä Herramme ruumiissa ja veressä ehtoollispöydässä.
Kts. lisää: Jeesus Kristus ja kristologia
Uskontunnustus on Jumalan ylistämistä ja uskon tunnustamista Jeesukseen. Raamatun alkukielen tunnustaa-sana ”homolegoo” voidaankin kääntää sekä tunnustamisena että ylistämisenä.
Kaikki kristilliset uskontunnustukset voidaan tiivistää alkuseurakunnan tunnustukseen:
”…ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra” (Fil.2:9-11). Tunnustaessamme uskoamme tunnustaudumme Kristukseen. Uskon tunnustamisesta Raamattu sanoo: ”Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut; sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan” (Room 10:9-10).
Vähitellen ”Jeesus Kristus on Herra”- tunnustus laajeni kuvaamaan Raamatun ilmoitusta kolmiyhteisestä Jumalasta ja hänen pelastusteoistaan. Ensimmäinen uskonkohta tiivistää Raamatun ilmoituksen Isästä, joka on luonut kaiken mitä on, ja jonka Poika tuli pelastamaan langenneen ihmiskunnan. Toinen uskonkohta tiivistää Jeesuksen sovitustyön ytimen. Kolmas uskonkohta tiivistää Pyhän Hengen toiminnan pelastusteoissa.
Uskontunnustus on saman sanomista (homolegoo), kuin Raamatussa on sanottu ja ilmoitettu. Siksi uskontunnustuksessa ei ole mitään ihmisistä lähtöisin olevaa, vaan se on kokonaan Jumalan sanan tiivistelmää. Siinä lausumme sen, mitä on jo lausuttu ja liitymme siihen, mikä on ollut kristikunnassa totta jo 2000 vuotta. Jokainen tunnustaja jättää omat käsityksensä ja tuntemuksensa syrjään ja ikään kuin sanoo Jeesukselle: ”Sinuun minä tahdon sitoutua. Tahdon tunnustaa sinun tahtosi, sinun pelastustyösi ja sinun sanasi. Tahdon tunnustaa kaiken, mitä Isä ja Poika ja Pyhä Henki on tehnyt minun pelastukseni tähden.”
Koska uskontunnustuksessa suun tunnustus toistaa Jumalan pelastusteot, sen voi lausua kaikkein heikkouskoisinkin kristitty. Ihmisen ei tarvitse käsittää ja ymmärtää kaikkea, mitä tunnustaa, vaan tunnustaminen on aina suuntautumista kohti Jumalan sanan totuutta. Tunnustuksen lausuessamme me tunnustamme, että Raamatun ilmoitus on totuus, jota kohti ojentaudumme ja jota jatkuvasti tahdomme syvällisemmin oppia.
Tunnustamisen ydin tulee hienosti esille Vähässä katekismuksessa uskontunnustuksen toisen uskonkohdan, lunastuksen, selityksessä:
”Uskon, että Jeesus Kristus, Isästä ikuisuudessa syntynyt tosi Jumala ja neitsyt Mariasta syntynyt tosi ihminen, on minun Herrani. Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan. Hän lunasti minut, jotta tulisin hänen omakseen, eläisin kuuliaisena hänen valtakunnassaan ja palvelisin häntä ikuisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa, niin kuin hän itsekin kuolleista nousseen hallitsee iankaikkisesti. Tämä on varmasti totta.” (Martti Luther, Vähä katekismus. Toisen uskonkohdan selitys.)
Kolme vanhan kirkon tunnustusta; Apostolinen, Nikaian ja Athanasioksen, ovat muotoutuneet kirkon historiassa selittämään ja varjelemaan yksinkertaista perustunnustusta. Apostolinen uskontunnustus pohjautuu kirkon alkuaikoina annettuun kasteopetukseen. (Kts. lisää Tunnustuskirjat) Sen paikka on kasteen lisäksi kristityn jokapäiväisessä elämässä. Meitä neuvotaan Vähässä katekismuksessa tunnustamaan aamuin ja illoin uskomme juuri kastetunnustuksella. Messussa käytetään Nikaian uskontunnustusta (325 jkr.). Se on kristikunnan päätunnustus ja muotoiltiin Apostolisen tunnustuksen pohjalta. Siinä kerrotaan apostolista tunnustusta laajemmin Isästä ja Pojasta ja Pyhästä Hengestä. Athanasioksen (n. 500 jkr.) tunnustusta käytetään Pyhän kolminaisuuden päivän messussa. Siinä korostetaan Jumalan kolminaisuutta sekä Jeesuksen inhimillistä ja jumalallista luontoa.
Luterilaiset Tunnustuskirjat eli Yksimielisyyden kirja on erityinen uskontunnustusten kokoelma. Se sisältää edellä mainittujen kolmen vanhan kirkon tunnustuksen lisäksi seuraavat tunnustukset: Augsburgin tunnustus, Augsburgin tunnustuksen puolustus, Paavin valta ja johtoasema, Schmalkaldenin opinkohdat, Vähä katekismus, Iso katekismus ja Yksimielisyyden ohje. Luterilaisissa tunnustuksissa puolustetaan evankeliumin puhdasta oppia. Niissä tiivistyy erityislaatuisella tavalla oppi uskonvanhurskaudesta – Yksin Kristus pelastaa ja vanhurskauttaa syntisen ihmisen, ilman ihmisten omia tekoja.
Kts. lisää: Mitä uskoa me tunnustamme?
Reformaatio eli uskonpuhdistus lähti liikkeelle Lutherin Raamatun tutkimisesta. Luther oivalsi, että Raamattu ja erityisesti Paavali opettaa, että Jumala vanhurskauttaa syntisen uskon kautta. Näin vanhurskaus ei ole jotakin mitä ihmisen tulee ansaita tai saavuttaa teoillaan, vaan jotain minkä Jumala sanan kautta lahjoittaa syntiselle. Sanan kautta Jumala puhuu ja myös lukee Kristuksen vieraan vanhurskauden meidän hyväksemme (Room. 4). Tämä opetus aiheutti valtavaa vastarintaa ja näin uskonpuhdistuksen taistelu muodostuikin juuri tämän kysymyksen äärelle. Kun Luther ja hänen seuraajansa taistelevat Raamatun puolesta, juuri vanhurskauttamisoppi on se minkä puolesta he ennen kaikkea taistelevat.
Katolinen kirkko oli ennen Lutherin aikaa hyvin sekava monella tapaa. Siinä taisteli monta eri oppisuuntaa ja nämä kaikki yrittivät saavuttaa valta-aseman sekä teologian että käytännön tasolla. Tämä näkyy tunnustuskirjoissa muun muassa siten, että Luther ja muut peräänkuuluttavat yleistä kirkolliskokousta missä asioista voitaisiin keskustella. On tärkeää huomata, että Luther ja muut eivät nähneet itseään perustamassa uutta kirkkoa, vaan painottivat Augsburgin tunnustuksessa, että ”Meidän seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa”. Näin ollen reformaation aikaisten teologien itseymmärrys oli, että he olivat se oikea Katolinen kirkko, joka oli säilynyt aina aikojen alusta asti. Rooman kirkko järjestäytyi siksi Katoliseksi kirkoksi jonka me tunnemme tänään, suurilta osin vasta Lutherin kuoleman jälkeen Trenton kirkolliskokouksen aikana (1545-1563).
Yksi Reformaation kantava idea oli palata takaisin lähteille. Raamattu nähtiin lähteenä josta virtasi puhdasta oppia. Tämä virta oli vuosien varrella saastunut pahoin lukuisten väärinkäsityksen vuoksi. Näin ollen keskiajalla eläneet luterilaiset teologit lähtivät Raamatusta ja ottivat myös varhaisilta teologeilta mukaan sen, mikä oli raamatullista ja hyvää. Tunnustuskirjoissa tämä näkyy sillä tavalla, että esimerkiksi Philip Melanchthon Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa näkee suurta vaivaa löytääkseen todistuksia kirkkoisiltä (eli teologeilta jotka elivät vuosina 100-1000) erityisesti vanhurskauttamisoppiin liittyen. Reformaatio kulki käsi kädessä humanismin kanssa, joka reformaation tavoin keskittyi löytämään arvokkaita asioita historiasta.
Lutherin ja muiden löytämä puhdas raamatullinen oppi välitettiin käytännön tasolla koko kansalle. Opin välittämiseksi tarvittiin kieli. Näin ollen Luther itse käänsi Raamatun alkukielistä saksaksi ja samalla loi kirjakielen, jota kansa saattoi lukea ja ymmärtää. Näin ollen Raamattu ei enää ollut oppineen papiston yksityisomaisuutta, vaan siitä tuli kansan kirja. Kun saksan kansa sai kirjakielen, niin reformaattorit saattoivat välittää raamatullista uskoa ja oppia paljon tehokkaammin. Tästä sitten syntyi nopeasti virsikirjoja ja näin laulusta tuli tapa opettaa uskoa ja ylistää Jumalaa. Tähän lisäksi luotiin saksankielinen liturgia ja näin kansa saattoi ymmärtää mitä messussa puhuttiin. Ennen reformaatiota syntyi sanonta, jota käytetään vielä tänäkin päivänä taikatemppuja tehdessä: “hokkus, pokkus, filiokkus”. Tämä on suoraa seurausta siitä, että ihmiset eivät ymmärtäneet mitä kirkossa sanottiin. Kun he sitten kuulivat ehtoollisen asetussanoja latinaksi, niin sanat kuten “hoc” (tämä) ja filius (poika) ymmärrettiin magiaksi, joka muutti viinin vereksi jne…
Näiden muutosten lisäksi on syytä mainita katekismus, johon kuuluvat aamu- ja iltahartaudet. Katekismuksen mukainen hartauselämä, virsikirja ja Raamattu mahdollistivat, että luostarin aamu- ja iltarukoukset olivat nyt koko kristikansan omaisuutta. Usko ei ollut enää vain tietyn oppineen eliitin osa, vaan siitä oli tullut koko Kirkon yhteistä omaisuutta. Kuka tahansa, joka osallistui kirkon menoihin ja hartauselämään saattoi kokea osallisuutta, ymmärtää ja tulla kohdatuksi omalla kielellään.
On tärkeä muistaa, että luterilainen reformaatio säilytti useimmat vanhat käytännöt ja korjasi niitä.
Lutherilla ja muilla uskonpuhdistajilla ei ikinä ollut ajatusta, että nyt luodaan jotain uutta, vaan haluttiin palata vanhaan. Tämä näkyy sekä teologiassa, missä ennen kaikkea Lutherin jälkeinen sukupolvi on hyvin tarkka siitä, että he tuntevat kirkon historian ja voivat osoittaa, että luterilaisuus ei ole mikään uutuus. Se näkyy myös käytännön tasolla. Philip Melanchthon kirjoitti Augusburgin valtiopäiville: ”Seurakuntiamme syytetään aiheitta siitä, että ne olisivat poistaneet messun. Messu on säilytetty meidän keskuudessamme ja sitä vietetään suurella kunnioituksella. Miltei kaikki tavanomaiset jumalanpalvelustavat ovat käytössä, paitsi että muutamissa kohdissa latinalaisten laulujen ohella lauletaan saksalaisia, jotka on otettu mukaan kansan opettamiseksi”.
Lue lisää:
Uskonpuhdistus
Augsburgin tunnustus
Vanhurskauttaminen
Laki ja evankeliumi
Gassmann & Hendrix: Fortress: Johdatus luterilaiseen tunnustukseen
Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat
Martin Luther: Oswald Bayer. Löytyy teoksesta Lindberg, The Reformation Theologians