Vanhan testamentin satunnainenkin lukija huomaa pian, että uhripalvelus Mooseksen rakennuttamassa telttapyhäkössä eli ilmestysmajassa ja myöhemmin Salomon rakennuttamassa Jerusalemin temppelissä oli tärkeä osa Vanhan testamentin jumalanpalveluselämää. Moni tuntemani ihminen on yrittänyt lukea Raamatun läpi alusta loppuun, mutta hyytynyt Toisen tai viimeistään Kolmannen Mooseksen kirjan kohdalla. Kun lukija törmää ensin Toisen Mooseksen kirjan perusteelliseen kuvaukseen ilmestysmajan rakentamisesta ja Kolmannen Mooseksen kirjan perusteellisiin uhri- ja puhtaussäädöksiin, innokkaimmankin lukuinto uhkaa laantua.
Nykylukijan suurin vaikeus on yksinkertaisesti siinä, että Vanhan testamentin uhripalvelus on Jeesuksen ennustuksen mukaan loppunut iäksi silloin kun roomalaiset tuhosivat Jerusalemin toisen temppelin vuonna 70 jKr. Valtaosalla suomalaisista ei ole omakohtaista kokemusta minkäänlaisesta uhrikultista. Siksi temppelisäädökset tuntuvat meistä käsitteellisiltä ja vaikeilta ymmärtää, vaikka ne olivat Vanhan testamentin uskoville ja ensimmäisille kristillisille sukupolville tuttuja omasta kokemuksesta ja taaperonkin tajuttavissa.
Nykylukijalle tuo lisähaasteen se, että “Vanhan liiton kirkkokäsikirjan” eli Mooseksen kirjojen uhrisäädökset on siroteltu eri puolille Mooseksen kirjoja. Niinpä lukijan on vaikea muodostaa yhteinäistä kuvaa temppelipalveluksesta. Samanlaisessa tilanteessa olisi nykypakana, joka ei koskaan olisi käynyt luterilaisessa messussa ja yrittäisi pelkän kirkkokäsikirjan avulla rakentaa itselleen kokonaiskuvaa siitä, miltä messussa näyttää ja mitä siellä tapahtuu.
Tämän opetuksen tarkoitus on antaa lukijalle yleiskuva kahdesta Vanhan testamentin yleisimmästä uhrista, jotka ovat polttouhri ja yhteysuhri. Ne muodostivat uhrikultin selkärangan, sillä esimerkiksi ruoka- ja juomauhrit olivat useimmiten polttouhriin ja yhteysuhriin liitettäviä “liitännäisuhreja”. Lisäksi oli olemassa synti- ja vikauhreja (3. Moos. 4:1—6:7), joita uhrattiin jonkun yksittäisen rikkomuksen edestä. Poltto- ja yhteysuhrit olivat luonteeltaan yleisempiä, ja siksi nykylukijan lienee vaikeampi ymmärtää niitä kuin kouriintuntuvan rikkomuksen sovittamiseksi uhrattuja synti- ja vikauhreja.
Ohjenuorana tutkistelussani on koko Raamatun läpäisevä sanoinkuvaamattoman syvällinen totuus: Jeesus Kristus on Vanhan testamentin uhrikultin täyttymys.
Sillä jos kauristen ja härkäin veri ja hiehon tuhka, saastaisten päälle vihmottuna, pyhittää lihanpuhtauteen, kuinka paljoa enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa! (Hepr. 9:13—14)
Kuva 1. Taiteilijan näkemys ilmestysmajasta. Ilmestysmajan peräseinä sijaitsi kohti länttä, etualan verhoista koostuva portti kohti itää. Majan edessä esipihalla sijaitsivat polttouhrialttari sekä vaskiallas polttouhrialttarin ja majan välillä. Esipihaa ympäröi 12 lippua, jotka osoittivat, mikä Israelin heimoista leiriytyi milläkin puolella ilmestysmajaa. Ilmestysmaja siis sijaitsi israelilaisten leirin keskellä. Lähde: Wikimedia Commons.
Ilmestysmajan ovi eli esipihan portti oli tärkeä paikka. Se sijaitsi idässä, auringonnousun suunnalla. Siitä alkoi pyhäkköalue. Ilmestysmajan ovella Jumala usein ilmestyi Moosekselle erämaavaelluksen aikana (2. Moos. 33:9—11; 4. Moos. 12:5). Ilmestysmajan ovella, esipihan edessä, myös joukko hurskaita naisia “toimitti palvelusta” eli todennäköisesti rukoili ja huolehti pappien ja leeviläisten ylläpidosta (2. Moos. 38:8).
Jokapäiväinen uhrikultti koostui pääasiassa poltto- ja yhteysuhreista sekä niihin liittyvistä ruoka- ja juomauhreista. Poltto- ja yhteysuhrit uhrattiin vaskisella eli pronssisella polttouhrialttarilla, joka sijaitsi keskellä ilmestysmajan esipihaa (kuva 1). Mitä pyhempi uhri, sen lähemmäs temppelin sisintä, kaikkeinpyhintä, liitonarkin sijaa, Jumalan läsnäolon paikkaa, pappi vei uhrin verta. Koska poltto- tai teurasuhrit olivat kaikkein tavallisimpia eli vähiten pyhiä uhreja, niitä ei viety varsinaisen majan sisäpuolelle, vaan ne uhrattiin esipihalla. Sisään majaan vietiin ainoastaan tiettyjen syntiuhrien verta. Majan ulompaan huoneeseen, niin sanottuun “pyhään”, vietiin ainoastaan sellaisen syntiuhrieläimen verta, joka uhrattiin papin tai koko seurakunnan tekemästä rikkomuksesta (3. Moos. 4:1—21). Majan sisempään huoneeseen, “kaikkeinpyhimpään” ylimmäinen pappi vei ainoastaan kerran vuodessa suurena sovituspäivänä uhrattavan syntiuhrin verta (3. Moos. 16; Hepr. 9:6—7).
Vaskialttari oli esipihan esineistä lähimpänä porttia. Vaskialttarin länsipuolella, vaskialttarin ja pyhäkköteltan välissä sijaitsi vaskiallas pappien puhdistumispesuja varten (2. Moos. 30:17—20). Esipihan esineiden järjestystä on selitetty näin: ensin on alttari eli Kristuksen uhri Golgatalla. Alttarin jälkeen kuljetaan puhdistumisaltaalle eli pyhälle kasteelle, jossa synnit pestään Golgatan uhrin voimalla pois kastettavasta. Vasta Golgatan uhrin ja kasteen puhdistavan pesun jälkeen pappi eli uskova saa astua sisään temppelimajaan, Jumalan seurakuntaan ja lopulta taivaan temppeliin.
Vaskialttari oli ilmestysmajan muiden esineiden tavoin tehty sen kaavan tai mallin mukaan, jonka Herra oli Moosekselle Siinain vuorella näyttänyt (2. Moos. 25:9, 27:8): telttamajan ja temppelin jumalanpalvelus heijasteli siis taivaan jumalanpalvelusta (Hepr. 8:5). Taivaallista jumalanpalvelusta heijastelee vielä täydellisemmin Uuden testamentin ehtoollisjumalanpalvelus. Siinähän ollaan jo “Siionin vuorella”, viettämässä maan päällä taivaallista jumalanpalvelusta (Hepr. 12:18—24), laulamassa Jumalalle ylistystä “enkelien ja kaikkien pyhien kanssa”.
Vaskialttarin runko oli muiden ilmestysmajan esineiden tavoin tehty akasiapuusta (2. Moos. 27:1). Akasiapuu on siitä hyvä materiaali, ettei se kelpaa tuhohyönteisille. Se on siis kestävää ja sopii heijastelemaan taivaallisen jumalanpalveluksen ikuisuutta, “turmetumatonta ja saastumatonta ja katoamatonta perintöä, joka taivaissa on säilytettynä meitä varten” (1. Piet. 1:4). Alttari oli päällystetty vaskella eli pronssilla, mikä vie Mooseksen kirjojen tuntijan ajatukset vaskikäärmeeseen, joka oli Kristuksen ennakkokuva (4. Moos. 21:4—9; Joh. 3:14). Myös kaikki vaskialttarin esineet eli kattilat tuhan poisviemistä varten, lapiot, vihmontamaljat, haarukat ja hiilipannut oli tehty vaskesta (2. Moos. 27:3).
Alttari oli noin puolitoista metriä korkea, kaksi ja puoli metriä leveä ja kaksi ja puoli metriä pitkä (2. Moos. 27:1). Alttarin neljässä kulmassa oli Lähi-idässä yleisen tavan mukaisesti sarvet (2. Moos. 27:2). Sarvi on Raamatussa voiman vertauskuva, ja niinpä Messiasta Jeesustakin nimitetään tämän tästä “pelastuksen sarveksi” (esim. 1. Sam. 2:10; Luuk. 1:69). On myös huomattava, että syntiuhreissa uhrieläimen veri siveltiin juuri vaskialttarin neljään sarveen (3. Moos. 4:25, 30, 34). Uhrin verellä valeltu alttarin sarvi oli kuva Kristuksesta, pelastuksen sarvesta,omaan sovitusvereensä peittyneenä.
Israelin kansan vaeltaessa erämaassa leeviläiset kantoivat vaskialttaria kahdesta kantotangosta (2. Moos. 27:6—7). Temppeli alttareineen sananmukaisesti vaelsi leeviläisten kantamana kansan mukana (4. Moos. 4). “Sana tuli lihaksi ja asui”, kirjaimellisesti “telttaili”, “meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa” (Joh. 1:14). Jeesus on elävä temppeli, Hänen ruumiinsa Jumalan läsnäolon paikka maan päällä (Joh. 2:19, 21).
Kuva 2. Taiteilijan näkemys vaskialttarista. Pituusmitan lyhenne “cu” tarkoittaa kyynärää, jonka pituus on noin puoli metriä. Lähde: Wikimedia Commons.
Koko Israel pienimmästä ympärileikatusta kahdeksan päivän ikäisestä pojasta aina vanhimpaan isoäitiin asti oli Herran “pappisvaltakunta ja pyhä kansa” (2. Moos. 19:6), mutta varsinaisen uhraamisen hoitivat Aaronin jälkeläisiin kuuluvat miespuoliset uhripapit ja heitä avustivat 30—50-vuotiaat leeviläiset miehet (4. Moos. 4:3). Uuden testamentin pastorin virka ei ole uhripapin virka vaan apostolien virkaan perustuva saarnavirka, mutta silti Vanhan ja Uuden testamentin jumalanpalveluksen välillä on yhtymäkohtansa. Jokainen kristitty on Uuden testamentin uhripappi ja Kristuksen edustaja maan päällä, mutta silti on normaalioloissa paimenen tehtävä vastata seurakunnassa Herran pyhistä jumalanpalvelusmenoista, sananjulistuksesta ja sakramenttien toimittamisesta, sekä johtaa yhteistä jumalanpalvelusta.
Vanhan testamentin veriuhrit olivat syvimmältään yhtä. Kaikissa oli kyse sovituksesta, mutta ne kuvasivat sovituksen eri puolia. Voimme sanoa, että sovituksessa on kolme puolta. Sovituksessa 1. poistetaan syyllisyys, kun syyllisen sijainen kärsii synnin rangaistus, 2. saavutetaan jälleen Herran mielisuosio, jonka synti on riistänyt syntiseltä, 3. palautetaan synnin rikkoma yhteys Jumalaan ja Hänen kansaansa. Sovituksen eri puolet korostuivat Vanhan testamentin eri veriuhreissa. Synti- ja vikauhreissa korostui syyllisyyden kärsiminen ja sen mukaisesti uhriliturgiassa korostui uhrieläimen veren pirskottaminen. Polttouhrissa korostui Jumalan kadotetun mielisuosion palauttaminen ja sen mukaisesti uhriliturgiassa korostui uhrieläimen polttaminen suloiseksi tuoksuksi Herralle. Yhteysuhrissa korostui synnin rikkoman yhteyden palauttaminen ja sen mukaisesti uhriliturgiassa korostui uhriateria yhdessä Herran ja Hänen kansansa kanssa.
Polttouhrin hepreankielinen nimi tarkoittaa “ylös kohoavaa”. Nimitys tulee siitä, että polttouhrieläin poltettiin vaskialttarilla kokonaan, niin että uhri kohosi savuna ylös taivaaseen, kohti Jumalan asuinpaikkaa. Tosi polttouhri Kristus, uhrattuaan itsensä ristillä ja noustuaan kuolleista, “kohosi ylös” nousemalla taivaaseen, Jumalan asuinpaikkaan. Kristus “meni, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkenpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen” (Hepr. 9:12). “Sillä Kristus ei mennyt käsillä tehtyyn kaikkeinpyhimpään, joka vain on sen oikean kuva, vaan itse taivaaseen, nyt ilmestyäkseen Jumalan kasvojen eteen meidän hyväksemme” (Hepr. 9:24).
Heprealainen Raamattu kutsuu polttouhria myös nimellä “kokonaisuhri”, koska polttouhri poltettiin kokonaan. Vanhan testamentin kreikankielinen käännös Septuaginta käyttää polttouhrista nimityksiä “kokonaan poltettu” ja “hedelmäksi/tuotoksi annettu”. Kristus antoi itsensä koko elämänsä ajan ja erityisesti ristillä kokonaisuhriksi Jumalalle ruumiinsa, sielunsa ja henkensä puolesta.
Polttouhrieläin sai olla sonni, pässi, pukki, metsäkyyhky tai kyyhkynen (3. Moos. 1). Sonni oli uhrieläimistä kallisarvoisin. Kristus on paras, kallisarvoisin uhri. Lammasuhri viittaa Kristukseen Jumalan Karitsana. Vuohi on Jeesuksen vertauksessa perkeleen lapsen kuva (Matt. 25:31—46), mutta uhrieläimenä sekin viittaa Kristukseen. Pukki johtaa vuohilaumaa ja sillä on komeat, vaaralliset sarvet. Kansan johtomiehiä kutsutaan Vanhan testamentin hepreassa pukeiksi (esim. Jes. 14:9 ja Sak. 10:3 alkutekstin mukaan). Kristus on pelastuksemme päämies ja Jumalan kansan ruhtinas. Kyyhkynen taas on Jeesuksen kasteen perusteella Pyhän Hengen kuva (Matt. 3:16; Mark. 1:10; Luuk. 3:22) ja Nooan arkin tapahtumien takia rauhan ja uuden luomakunnan airut (1. Moos. 8:8—12).
Kaikkien uhrieläinten piti olla virheettömiä tai täydellisiä eli terveitä, elinvoimaisia (ei kuohittuja) ja ilman näkyviä vammoja (3. Moos. 22:17—25). Tämä viittasi Jeesukseen, joka oli kuollessaan mies parhaassa iässään ja nuhteeton kaikessa vaelluksessaan. Silti Jumala löi Häntä ristillä kaikilla meidän sairauksillamme ja synneillämme (Jes. 53:4; Matt. 8:17).
Polttouhrieläimen piti olla uros (3. Moos. 1:3, 10). Uros on uhrilaissa naarasta ylempi: esimerkiksi syntiuhria uhrattaessa kansan päämiehen oli tuotava uhriksi uros, tavallisen kansan jäsenen naaras (3. Moos. 4:22—35). Polttouhrieläimen urossukupuoli viittaa ennen muuta Jeesukseen Kristukseen. Hän oli ja on sukupuoleltaan mies, Herra ja Isän Poika.
Uhrin tuoja toi uhrieläimensä ilmestysmajan ovelle eli esipihan portille. Sitten uhraaja laski eli kirjaimellisesti “tuki” tai “perusti” kätensä polttouhriteuraan pään päälle. Syyksi Herra ilmoitti: “niin se on oleva otollinen ja tuottava hänelle sovituksen” (3. Moos. 1:4). Käden paneminen uhrieläimen pään päälle teki uhrieläimestä uhraajan sijaisen ja edustajan: kaiken, mitä seuraavaksi tehtiin eläimelle, katsottiin koskevan myös uhraajaa. Uhraaja “tukeutui” ja “perustautui” edustajaansa, jonka veri tuotti hänelle sovituksen. Jeesus on meidän uhrieläimemme, sijaisemme ja edustajamme. Kasteessaan Jordanilla Jeesus otti syntimme kantaakseen. Siinä me Johannes Kastajan kautta laskimme kätemme Jeesuksen pään päälle ja laskimme syntimme Edustajamme kannettavaksi. Uskon kautta saamme ripissä toistuvasti ja rukouksessa milloin vain laskea kätemme Kristuksen pään päälle, niin että Hän kantaa syntimme. Rippivirressä laulamme:
Lasken synnit Jeesukselle, hän on uhrilampaani,
joka kantaa kirouksen, pois ottaa syntini.
Tunnustan syyllisyyden, vaan Jeesus puhdistaa
häpeätahroistani, kaikesta saastasta. (Luterilaisia virsiä 734:1)
Ja toisessa virressä:
Uskossa käteni päällesi asetan.
Katuen kaikki syntini sinulle tunnustan. (Luterilaisia virsiä 774:3)
Kun uhrieläimestä oli kätten päällepanemisen kautta tullut uhrin tuojan edustaja ja sijainen, uhraaja saattoi turvallisesti astua esipihaan ja taluttaa eläimensä vaskialttarin luo.
Vaskialttarin luona uhrin tuoja teurasti sonnin, pässin tai pukin viiltämällä sen kurkun auki veitsellä. Teurastaminen tapahtui “Herran kasvojen edessä”, “alttarin pohjoispuolella” (3. Moos. 1:5, 11). Miksi juuri pohjoispuolella? Ilmansuuntiin liittyy Raamatussa vahva sanoma. Vanhan testamentin hepreassa ilmansuuntia ilmaistaan siten, että puhuja seisoo kasvot kohti itää, auringonnousua. Pohjoispuoli on näin ollen vasemman käden puoli. Vasenta kättä taas pidetään Lähi-idässä tunnetusti saastaisena: se on varattu esimerkiksi takapuolen pesemiseen. Viimeisellä tuomiollakin vuohet seisovat vasemmalla puolella (Matt. 25:33). Uhrieläinten teurastaminen alttarin pohjoispuolella tarkoittaa sitä, että eläin kuolee saastaisella puolella, kirouksen alla. Lisäksi valloittajakansat, jotka Jumala lähetti vihassaan rangaistakseen israelilaisia heidän luopumuksestaan, tulivat Luvatuun maahan yleensä pohjoisesta. “Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme” (Gal. 3:13).
Samalla pohjoinen on Vanhassa testamentissa ilmansuunta, josta Jumala ilmestyy. “Pohjoisesta tulee kultainen hohde; Jumalan yllä on peljättävä valtasuuruus” (Job 37:22). “Ja minä näin, ja katso: myrskypilvi tuli pohjoisesta, suuri pilvi ja leimahtava tuli, ja pilveä ympäröitsi hohde, ja tulen keskeltä näkyi ikään kuin hehkuvaa malmia, keskeltä tulta. … Sen kaltainen oli katsoa Herran kirkkauden hahmo” (Hes. 1:4, 28). Kirouksen, saastaisuuden ja Jumalan vihan alla kuolevassa Uhrissa Jumala itse ilmestyy majesteettisena pelastajana.
Kun uhrin tuoja viilsi auki polttouhrieläimen kaulan, papit keräsivät veren talteen ilmeisesti vaskialttarin varusteisiin kuuluviin vihmontamaljoihin (2. Aik. 29:22). Näissä maljoissa papit, Aaronin pojat, toivat veren alttarin ääreen ja vihmoivat veren “ympärinsä alttarille” eli todennäköisesti valuttivat veren heiluttavin liikkein alttarin neljälle seinustalle (3. Moos. 1:5). Näin alttarin kaikki sivut peittyivät uhrieläimen vereen. Samoin Kristuksen veri kostutti Hänen ristinsä kaikilta puolilta, Herra kun oli ennen ristiinnaulitsemistaan ruoskittu verille (Matt. 27:26; Joh. 19:1).
Oli tärkeä, että alttari vihmottiin verellä ennen kuin polttouhrieläin voitiin polttaa “suloisena tuoksuna Herralle”. Olihan uhrieläimen “sielu” eli elämänvoima juuri sen veressä. Siksi eläin ei voinut tuottaa sovitusta eli antaa elämäänsä uhraajan puolesta ilman, että se vuodatti verensä. “Sillä lihan sielu on veressä, ja minä olen sen teille antanut alttarille, että se tuottaisi teille sovituksen; sillä veri tuottaa sovituksen, koska sielu on siinä” (3. Moos. 17:11). Siksi polttouhrieläimen ruhon polttaminen ei voinut olla Herralle otollista, ennen kuin eläimen veri oli pyhittänyt uhrin ja tuottanut sovituksen uhraajalle. “Ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista” (Hepr. 9:22).
Tämän jälkeen uhrin tuoneen israelilaisen tehtäväksi jäi ainoastaan polttouhriteuraan nylkeminen ja leikkeleminen määräkappaleiksi (3. Moos. 1:6). Papit virittivät sillä välin tulen vaskialttarille (3. Moos. 1:7). “Ja papit, Aaronin pojat, asettakoot kappaleet ynnä pään ja rasvan halkojen päälle, jotka ovat tulessa alttarilla. Mutta sisälmykset ja jalat hän pesköön vedessä, ja pappi polttakoon kaiken alttarilla” (3. Moos. 1:8—9). Uhrieläimen pää ja rasva olivat sen parhaita osia. Pää tarkoittaa Raamatussa alkusyytä ja johtoasemaa. Aikana, jolloin ruokaa oli usein niukasti, rasva puolestaan oli haluttua, koska se on erittäin energiapitoista. Siksi rasva tarkoittaa Raamatussa usein yltäkylläisyyttä ja hyvinvointia (toisin kuin meidän päivinämme). Siksi pää ja rasva, polttouhrin parhaat osat, kelpasivat sellaisenaan alttarille eläimen viipaloidun lihan kanssa. Jeesus on uskovien pää (Ef. 1:22) ja Israelin jalon oliivipuun “rasvainen juuri” (Room. 11:17).
Sen sijaan pappien piti pestä uhrieläimen sisälmykset ja jalat. Mooseksen kirjoissa ei mainita, missä nämä pesut suoritettiin; ei ainakaan samassa vaskialtaassa, jossa papit peseytyivät. Salomon temppelissä oli uhrieläinten sisälmysten ja jalkojen pesua varten esipihassa kymmenen jalustalla seisovaa vesiallasta (1. Kun. 7:38—39; 2. Aik. 4:6).
Sisälmysten peseminen kuvasi sitä, että Herra tutkii “sydämen ja munuaiset” (Jer. 17:10, 20:12; Ps. 7:10, 26:2) eli jokaisen salaisimmatkin mielenliikkeet. Ihmisen tiedostamattomimpien ajatustenkin täytyy olla puhtaat, jotta hän voi Jumalan ankarassa mutta oikeudenmukaisessa tuomioistuimessa seistä pää pystyssä ja odottaa pääsevänsä taivaaseen. “Sillä sinä et ole se Jumala, jolle jumalattomuus kelpaa. Paha ei saa asua sinun tykönäsi” (Ps. 5:5). “Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka” (Ps. 51:8). Kun tähän ei kukaan meistä pysty, me tarvitsemme veljeämme Jeesusta, jonka “sydän ja munuaiset” olivat täysin puhtaat eli synnittömät ja Jumalan tahdon mukaiset. Kristus sanoo itsestään:
Lähellä on se, joka minut vanhurskaaksi tuomitsee.
Kuka voi minun kanssani riidellä? Astukaamme yhdessä esiin!
Kuka on minun vastapuoleni? Tulkoon minun lähelleni!
Katso, Herra, Herra auttaa minua; kuka minut syylliseksi tuomitsee?
Katso, kaikki he hajoavat kuin vaate; koi heidät syö. (Jes. 50:8—9)
Kun syntinen luottaa Vapahtajaan, Jumala lukee Vapahtajan vanhurskauden syntiselle ja luo tähän uuden, puhtaan sydämen. Silloin käy toteen katuvan rukous: “Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki” (Ps. 51:12). “Ja minä annan heille yhden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne, ja minä poistan kivisydämen heidän ruumiistansa ja annan heille lihasydämen” (Hes. 11:19).
Kun uhrieläimen sisälmysten peseminen kuvaa sisimmän puhdistamista, jalkojen peseminen taas kuvaa ulkoisen vaelluksen puhdistamista matkalla tarttuvasta pölystä ja liasta eli synneistä ja maailman saastutuksesta. Näin Jeesus opettaa pestyään opetuslastensa jalat: “Joka on kylpenyt, ei tarvitse muuta, kuin että jalat pestään, ja niin hän on kokonaan puhdas” (Joh. 13:10). Herra Jeesus, suuri uhripappi, pesee opetuslastensa, rakkaiden polttouhriteuraittensa (Room. 8:36) jalkoja jatkuvasti, kun nämä katumuksessa ja uskossa riippuvat Jeesuksessa.
Ainoastaan sonnin, pässin tai pukin nahka jätettiin polttamatta, koska se oli uhrin toimittaneen papin palkka (3. Moos. 7:8).
Ettekö tiedä, että ne, jotka hoitavat pyhäkön toimia, saavat ravintonsa pyhäköstä, ja jotka ovat asetetut uhrialttarin palvelukseen, saavat osansa silloin kuin alttarikin? Samoin myös Herra on säätänyt, että evankeliumin julistajain tulee saada evankeliumista elatuksensa. (1. Kor. 9:13—14)
Heprean “nahkaa” ja “ihoa” tarkoittava sana voi tarkoittaa myös nahasta tehtyä vaatetta. Kun Jeesus Golgatan ristillä uhrattiin polttouhriksi, Hänen vaatteensa joutui palkaksi Hänen uhraajilleen, Hänet teloittavalle sotilasnelikolle (Joh. 19:23—24).
Köyhä uhraaja saattoi tuoda sonnin, pässin tai pukin sijaan polttouhriksi metsäkyyhkysen tai kyyhkysenpojan. Sen uhraaminen poikkesi hieman nelijalkaisten uhraamisesta. Mooseksen kirjojen kuvaus on niukka, mutta voimme olettaa, että uhraaja toi linnunkin ensin ilmestysmajan ovelle, missä hän laski kätensä linnun päälle ja otti sen näin edustajakseen. Sen jälkeen pappi otti kyyhkysen, toi sen vaskialttarin luo ja tappoi sen vääntämällä siltä niskat poikki. Pappi pusersi linnun veren vaskialttarin kylkeen (3. Moos. 1:15).
Pappi poisti linnun kuvun, joka on osa kyyhkysen ruuansulatuselimistöä, ja siinä olevan “ravan” tai “sisällyksen”, koska niitä ymmärrettävästä syystä pidettiin saastaisina (3. Moos. 1:16). Jos ristiinnaulitut roikkuivat pitkään ristillään, he joutuivat tekemään tarpeensakin ristillä. Kun ristiinnaulitun voimat alkoivat epäinhimillisen kivun alla pettää, saattoi heillä esiintyä virtsan tai ulosteen karkaamista. Näin ollen puhe uhrin “ravasta” saattaa sopia Golgatan Mieheenkin, vaikka meitä iljettääkin ajatella ristinuhria kaikessa raadollisuudessaan. “Monet kauhistuivat häntä — sillä niin runneltu, ei enää ihmisen kaltainen, oli hänen muotonsa, hänen hahmonsa ei ollut ihmislasten hahmo” (Jes. 52:14).
Uhrikyyhkysen kuvun ja ravan pappi heitti alttarin itäpuolelle tuhkakasaan. Alttarin itäsivu oli kaikkein kauimpana kaikkeinpyhimmästä, siis alttarin epäpyhin puoli. Lisäksi Luvatun maan itäpuolella on autiomaata, niin että itä on Raamatussa autiomaan, kuivuuden, kuoleman ja pahojen henkien asuinpaikan ilmansuunta. Mutta itä on myös auringonnousun puoli ja ilmansuunta, josta Kristus, vanhurskauden aurinko, maan päälle palatessaan tulee (Matt. 24:27). Näin alttarin itäpuolessa yhdistyvät pohjoispuolen tavoin sekä Jumalan Pojan kirouksenalainen rangaistus ristillä että Jumalan Pojan ylösnousemus, Hänen, joka nousi auringon koittaessa (Matt. 28:1). Me hylkäsimme Kristuksen ristillä rapaansa, mutta juuri siten Hän tuli meille vanhurskauden auringoksi.
Pappi repäisi kuolleen uhrilinnun auki siipien kohdalta niitä kuitenkaan irrottamatta ja poltti sitten linnun alttarin tulessa (3. Moos. 1:17). Kuolleen uhrikyyhkysen tavoin kuolleen Kristuksen kylki aukaistiin ristillä, niin että ulos virtasi verta ja vettä (Joh. 19:34).
Kun polttouhri toimitettiin säädetyllä tavalla ja uskossa Herraan, se oli “suloisesti tuoksuva uhri Herralle” (3. Moos. 1:9). Kirjaimellisemmin voisimme kääntää: “rauhoittavuuden tuoksun tuliuhri Herralle”. Alkutekstin mukaan polttouhri todella rauhoitti tuoksullaan Jumalaa. Biblia kääntääkin ilmaisun “suloinen tuoksu” sanalla “lepytyshaju”. Kristuksen urhi on lepyttänyt Jumalan vihan syntisiä kohtaan, jotka ovat synneillään vihoittaneet Jumalan. Sana, jonka Kirkkoraamattu 1933/1938 kääntää yksinkertaiseksi “uhriksi” ja Biblia ja Kirkkoraamattu 1992 “tuliuhriksi”, on kulttilaissa hyvin yleinen, mutta ei ole täysin selvää, mistä heprean sanajuuresta se on johdettu. Jos sanaa ei ole johdettu heprean “tulta” tarkoittavasta sanasta, se saattaa merkitä “asiaa, joka palauttaa katkenneen yhteyden”. Näin Kristus on uhrillaan tehnyt: Hän palautti yhteyden pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä, kun yhteys oli synnin takia katkennut. Hän “antoi itsensä edestämme lahjaksi ja uhriksi, Jumalalle ‘suloiseksi tuoksuksi’” (Ef. 5:2).
Polttouhria pidettiin alttarilla yön yli. Alttarilla paloi aina tuli (3. Moos. 6:9, 12—13). Tämän Kristus soveltaa rukouselämäämme. Uskova kristitty uhraa lakkaamatonta rukousuhria: “Olkoot teidän kupeenne vyötetyt ja lamppunne palamassa” (Luuk. 12:37). Silloinkin, kun uskova ei sanoin tai tietoisin ajatuksin rukoile, Pyhä Henki rukoilee hänen sydämessään sanomattomilla huokauksilla (Room. 8:26).
Aamulla pappi tuli virka-asussaan ja poisti polttouhrin tuhan alttarin itäpuolella olevaan tuhkaläjään. Sen jälkeen pappi vaihtoi vaatteensa arkivaatteisiin ja vei tuhan leirin ulkopuolelle puhtaaseen paikkaan (3. Moos. 6:10—11). Polttouhrialttarin puhdistaminen kuului papin virkatehtäviin, ja siksi hänellä oli oltava pellavainen papinpukunsa päällä. Erityisesti mainitaan papin pellavaiset alushousut, joita pappien piti käyttää virantoimituksessaan (3. Moos. 6:11; 2. Moos. 28:42). Tämä tuntuu meistä oudolta, mutta auttaa, kun mietimme, mitä Raamattu opettaa alastomuuden häpeän alkuperästä. Aadam ei syntiinlankeemuksen jälkeen voinut enää seistä ilman häpeää Luojansa edessä, koska synti saastutti ihmisen sellaisena kuin hän itsessään on (1. Moos. 3:7). Tarvitaan Jumalan antama vanhurskauden vaate peittämään ihmisen häpeällistä alastomuutta Jumalansa edessä (1. Moos. 3:21; Gal. 3:27). Kun pappi lähestyi uuden aamun tullen jälleen pyhän Jumalan pyhää alttaria, oli tärkeä muistuttaa, että papin täytyi olla pukeutunut Jumalan antamaan pyhään virka-asuun, joka kuvasi kristityn pukeutumista Kristukseen kasteessa ja uskossa. Mutta pappi ei saanut viedä virka-asuaan pyhän alueen ulkopuolelle. Siksi hänen piti vaihtaa virka-asunsa arkivaatteisiin ennen kuin vei tuhat pois temppelistä ja leiristä. “Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne tallaisi niitä jalkoihinsa ja kääntyisi ja repisi teitä” (Matt. 7:6).
Edellä on puhuttu lähinnä yksittäisten ihmisten uhraamista polttouhreista. Lienee kuitenkin vielä tarpeen mainita, että koska polttouhri oli Vanhan testamentin perusuhrilaji, polttouhreja uhrattiin temppelissä seurakunnan nimissä ja puolesta joka päivä. Polttouhrien määrä oli itse asiassa Vanhan testamentin kirkkovuodessa säädelty tarkkaan. Polttouhrit “kasaantuivat”: joka päivä uhrattiin vähintään päivittäinen uhri, sapattina päivittäisen uhrin lisäksi sapatin uhrit, juhlapäivinä lisäksi juhlapäivien uhrit. Säädetyt polttouhrit olivat
Huomaamme, että Herra oli Vanhassa testamentissa antanut kansalleen tarkkaan punnitun kirkkovuoden, jossa juhlien uhrimäärät yhtäältä loivat yhtenäisen ja kauniin kokonaisuuden, toisaalta korostivat kunkin juhlan erityispiirteitä.
Jokaisen polttouhrin kanssa uhraajan täytyi tuoda myös säädetty ruoka- ja juomauhri, mutta koska näin täytyi tehdä myös yhteysuhrin kanssa, käsittelen ruoka -ja juomauhreja omassa luvussaan.
Yhteysuhri oli luonteeltaan uhriateria, jossa Herra, uhrin toimittava pappi, uhrin tuoja ja seurakunta söivät samaa uhrieläintä ja happamatonta leipää. Se oli liiton ateria, pyhä ja iloinen juhla-ateria Herran kasvojen edessä (5. Moos. 27:7). Yhteysuhri on Vanhan testamentin uhrilain kirkkain esikuva alttarin sakramentista, jossa Jumalan Karitsan teurastettu liha ja vuodatettu veri tulee happamattomassa leivässä ja viinissä luoksemme ja yhdistää Herran, palvelevan papin ja aterioivan seurakunnan yhdeksi Kristuksen ruumiiksi.
Yhteysuhrin heprealainen nimi tarkoittaa “yhteyden/rauhan/eheyden/pelastuksen teurasta”. Nimen osa “teuras” ei tarkoita hepreaksi mitä tahansa lahdattua eläintä, vaan nimenomaan uhrikultissa tapettua eläintä. “Teurasuhri” ja “yhteysuhri” ovat sama asia. Nimityksen “yhteysuhri” toinen osa, joka voidaan kääntää sanoilla “yhteys”, “rauha”, “eheys” tai “pelastus”, on samaa juurta kuin tuttu heprealainen tervehdys šalom, “rauhaa”. Vanhan testamentin kreikankielinen käännös käyttää yhteysuhrista useimmiten nimityksiä “pelastusuhri” ja “rauhanuhri”. Jeesus Kristus on luonut ristinuhrillaan rauhan ja yhteyden sekä pysty- että vaakasuunnassa. Pystysuunnassa Hän on sovittanut yhteen synnin erottaman taivaan ja maan (Kol. 1:20). Pyhä Jumala ja Hänen taivaallinen sotajoukkonsa voivat Kristuksen uhrin ansiosta lähestyä turvallisesti syntisiä ihmisiä, jotka uskossa voivat liittyä pyhän Jumalan ja Hänen enkeliensä seuraan.
Ja yhtäkkiä oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä, ja he ylistivät Jumalaa ja sanoivat: “Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” (Luuk. 2:13—14)
Vaakasuunnassa Kristus liittää viholliskansat yhdeksi uudeksi ihmiseksi yhdessä ruumiissaan eli ristinuhrissaan, armonvälineissään ja kirkossaan.
Hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat [juutalaiset ja pakanat] yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden, kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, tehden rauhan, ja yhdessä ruumiissa sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta, kuolettaen itsensä kautta vihollisuuden. (Ef. 2:14—16)
Ehtoollisleivässä jokaiselle vieraalle ojennetaan Jeesuksen ristillä teurastettu liha ja sen mukana yhteys ja rauha Jumalan ja kaikkien pyhien kanssa, eheys ja pelastus, “syntien anteeksiantamus, elämä ja autuus” (Vähä katekismus).
Yhteysuhrieläin sai olla nauta, lammas tai vuohi (3. Moos. 3). Toisin kuin polttouhrissa yhteysuhrieläimen sukupuolta ei ollut määrätty. Uros kuvasi Herraa, Isää ja Poikaa niin kuin polttouhrinkin yhteydessä. Voimme ajatella, että naaraspuolinen eläin puolestaan kuvasi ihmistä suhteessa Jumalaan. Onhan uskovien joukko morsian suhteessa Sulhaseen (Hoos; Kork. v./Laul. l.; Ef. 5:22—33) ja uskova ihminen kirkkomorsiamen morsiusneito (Matt. 25:1—13).
Kun Vanhan testamentin uskova toi Herralle yhteysuhrin, liturgian alku oli samanlainen kuin polttouhrissa. Uhraaja toi eläimen esipihan ovelle ja asetti kätensä eläimen päälle tehden siitä sijaisensa ja edustajansa (3. Moos. 3:2, 8, 13). Uhraaja ei kuitenkaan viiltänyt yhteysuhrieläimen kaulaa auki esipihalla vaskialttarin pohjoispuolella niin kuin polttouhrin tapauksessa, vaan heti esipihan ovella (3. Moos. 3:2, 8, 13). Kukaan ei siis voinut astua temppelin esipihalle kulkematta kohdasta, jossa teurasuhrin veri oli vuotanut. Tie Jumalan temppeliin, pyhään yhteiseen seurakuntaan eli kirkkoon käy vain Kristuksen veren kautta. Koska teurasuhri oli erityisesti ehtoollisen ennakkokuva, voimme sanoa myös: tie seurakuntaan kulkee vain armonvälineiden (sana, kaste, synninpäästö, ehtoollinen) kautta: niissä Jeesuksen veri saattaa meidät sisään pyhäkköön, muualta ei sisään pääse.
Yhteysuhrieläintä teurastettaessa papit jälleen ottivat veren talteen astioihin ja vihmoivat sen vaskialttarille (3. Moos. 2, 8, 13). Tämän eleen merkitys on avattu polttouhrien yhteydessä.
Yhteysuhriteurasta ei kuitenkaan polttouhrin tavoin paloiteltu kokonaan alttarilla poltettavaksi. Nyljettyään eläimen uhraaja teki teuraan eri osille eri asioita. Eläimen osat jaettiin Herran, papin ja uhraajan sekä muun seurakunnan kesken. Herralle kuuluivat luonnollisesti osat, joita pidettiin parhaina. “Meidän tulee yli kaiken pelätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua yksin häneen” (Vähä katekismus, 1. käskyn selitys). Parhaita osia olivat kaikki eläimen rasva, molemmat munuaiset ja maksanlisäke. Ne olivat kirjaimellisesti “leipä, tuliuhri Herralle”, “leipä, tuliuhri suloiseksi tuoksuksi” (3. Moos. 3:11, 16).
Rasvan merkitystä on käsitelty polttouhrin yhteydessä. Erikseen mainitaan, ettei minkään uhrieläimen rasvaa saanut syödä (3. Moos. 7:23). Seurakunnan piti jopa tappaa jokainen, joka rohkeni syödä uhrieläimen rasvaa (3. Moos. 7:25). Rasvan syöjä oli varastanut Jumalan leivän, Jumalan ruuan, sen minkä Kaikkivaltias oli äärettömässä ylevyydessään määrännyt omaksi alttariosakseen. “Antakaa Jumalalle, mikä Jumalan on” (Matt. 22:21).
Munuaisiakin on käsitelty polttouhrin yhteydessä. Ne ovat osa sisintä ja ne rinnastetaan Sanassa usein sydämeen. Erityisesti ihmisen sisimmän on kuuluttava Jumalalle. “Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee” (Sananl. 4:23).
Heprean “maksaa” tarkoittava sana tulee juuresta, joka tarkoittaa “olla painava”. Heprean sana “kunnia/kirkkaus/rikkaus” on johdettu samasta juuresta. Maksan “lisäke” tai “takalohko” (Kirkkoraamattu -92) on hepreaksi “ylenpalttinen”. Maksan takalohkoon on siis liittynyt Vanhan testamentin uskovien mielessä mielikuvia kunniasta, hyvinvoinnista ja vallasta, vieläpä “ylenpalttisesti”. “Antakaa Herralle, te kansojen sukukunnat, antakaa Herralle kunnia ja väkevyys” (1. Aik. 16:28).
Uhraaja toi papille, Herran edustajalle, yhteysuhrieläimen rasvan kanssa myös eläimen rintalihan ja oikean reiden. “Omin käsin hän tuokoon Herran uhrit; tuokoon rasvan ynnä rintalihan, ja toimitettakoon niiden heilutus Herran edessä. Ja pappi polttakoon rasvan alttarilla, mutta rintaliha olkoon Aaronin ja hänen poikiensa oma” (3. Moos. 7:30—31). “Anniksi annettu reisi ja heilutus-rintaliha tuotakoon uhrirasvojen kanssa ja toimitettakoon niiden heilutus Herran edessä; ne olkoot sinun [Aaronin] ja sinun poikiesi ikuinen osuus, niin kuin Herra on käskenyt” (3. Moos. 10:15). Heiluttaminen oli lituginen ele, joka oli todennäköisesti seuraavanlainen. Pappi ja uhraaja seisoivat esipihalla vaskialttarin edessä. Pappi asetti heilutettavat uhriosat eli rasvan, rintalihan ja oikean reiden uhraajan käsiin ja omat kätensä uhraajan kätten alle. Sitten pappi liikutti uhraajan käsiä ja niissä olevia lahjoja eestaas alttaria kohti ja takaisin uhraajaa kohti. Eleellä uhrilahjat ojennettiin Herralle (kohti alttaria), ja Herra taas lahjoitti ne uhraajille (kohti pappia ja uhrin tuojaa). Tällä tavoin lahjoista tuli erityisellä tavalla Herran omia. Rasva poltettiin Herran pyhänä alttariosana alttarilla, ja rintaliha ja oikea reisi taas tulivat papille, jolle Herran edustajana heilutetut lihapalat kuuluivat.
Pappi ja hänen taloutensa sai elantonsa pyhistä uhreista. Jokainen papin talouden jäsen, joka oli kultillisesti puhdas, sai osallistua yhteysuhriaterialle. “Kaiken sen, minkä israelilaiset uhraavat heilutusmenoin, minä annan sinulle, sinun pojillesi ja tyttärillesi ikuiseksi osuudeksi; jokainen, joka on puhdas sinun perheessäsi, saakoon syödä sitä” (4. Moos. 18:11). Pastorin perheineen pitäisi paitsi voida halutessaan saada elantonsa evankeliumin julistamisesta (ks. kuitenkin Ap.t. 18:3; 1. Kor. 9:16—18) myös hengellisesti elää Herran jumalanpalveluksesta, Kristuksen armon evankeliumista. “Sinäkö, joka toista opetat, et itseäsi opeta” (Room. 2:21)?
Loput yhteysuhriteuraasta eli muu paitsi rasva, munuaiset, maksanlisäke, rintaliha ja oikea reisi tuli uhraajan ja muun seurakunnan syötäväksi. “Saakon jokainen, joka on puhdas, syödä yhteysuhriteuraan lihaa” (3. Moos. 7:19). Yhteysuhrieläin jakautui siis Herran, papin ja seurakunnan kesken: rasva, munuaiset ja maksanlisäke Herralle, rintaliha ja oikea reisi papille perheineen, loput eläimestä uhraajalle ja seurakunnalle. Herralle kuuluu uhrin lihavuus ja sisin, kun taas pappi ja seurakunta syövät uhrin lihan. Eikö näin ole ehtoollisessakin? Kristus on parhaimmallaan sovittanut Golgatalla Isän ja antaa ehtoollisessa lihansa pastorin ja seurakuntansa syötäväksi. Ehtoollinen on kommuunio, Kolmiyhteisen Jumalan ja Hänen seurakuntansa yhteys. Se myös luo kommuunion, pyhäin yhteyden, Kristuksen ruumiin. “Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset” (1. Kor. 10:17).
Yhteysuhrin yhteys ehtoolliseen käy vielä selvemmäksi tapauksissa, joissa uhraaja toi yhteysuhrinsa kiitosuhriksi. Kiitosuhria tuodessaan uhraaja toi ilmestysmajan ovelle uhrieläimen rinnalla myös joukon happamattomia leipomuksia, jotka jaettiin papin ja seurakunnan kesken. “Tuokoon kiitosuhriteuraan lisäksi öljyyn leivottuja happamattomia kakkuja, öljyllä voideltuja happamattomia ohukaisia ja sekoitettuja lestyjä jauhoja öljyyn leivottuina kakkuina” (3. Moos. 7:12).
Kaikessa kolmessa leipomuslajissa käytettiin öljyä, joka Raamatussa liittyy Pyhään Henkeen. Papit, profeetat ja kuninkaat voideltiin Vanhassa testamentissa pyhällä öljyllä virkaansa, ja niin he saivat Pyhän Hengen (esim. 1. Sam. 10:1—12, 16:13).
Kiitosuhriaterian kakut ja ohukaiset olivat happamattomia. Itse asiassa mikään uhrikultissa käytetty leipomus ei saanut olla hapatettu paitsi uutisuhrilahja eli leipomukset, jotka tuotiin kiitosuhriksi uudesta sadosta (3. Moos. 2:11—12, 7:14). Tämäkin poikkeus oli sallittu vain siksi, että uutislahja ei tullut alttarille vaan suoraan papin ja hänen perheensä syötäväksi (3. Moos. 23:17, 20). Hapatus ja happamattomuus toistuvat Raamatussa usein. Mooseksen uhrilain kantava ajatus on, että kaikkein saastaisin asia on kuolema (4. Moos. 19), onhan se synnin palkka (1. Moos. 2:17; Room. 6:23). Ennen nykyaikaisen kemian ja elintarviketieteen kehittymistä hapattamisen ajateltiin olevan yhdenlaista käymistä, mikä puolestaan liitti sen ajatuksellisesti mätänemiseen ja siten kuolemaan. Siksi hapatus on Raamatussa synnin, turmeltumisen ja kuoleman vertauskuva ja happamattomuus taas puhtauden, pyhyyden ja elämän. “Varokaa ja kavahtakaa fariseusten hapatusta ja Herodeksen hapatusta” (Mark. 8:15).
Ei ole hyvä, että kerskaatte. Ettekö tiedä, että vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan? Peratkaa pois vanha hapatus, että teistä tulisi uusi taikina, niin kuin te olettekin happamattomat; sillä onhan meidän pääsiäislampaamme, Kristus, teurastettu. Viettäkäämme siis juhlaa, ei vanhassa hapatuksessa eikä ilkeyden ja pahuuden hapatuksessa, vaan puhtauden ja totuuden happamattomuudessa. (1. Kor. 5:6—8)
Happamaton leipä edustaa synnittömyyttä, puhtautta ja elämää. Kun Loot pelastettiin Sodomasta, hän tarjosi pelastaville enkeleille happamattomia leipiä (1. Moos. 19:3). Erityisesti pääsiäisjuhlan eli happamattomien leipien juhlan aikaan Jumalan kansa sai syödä vain happamatonta leipää (2. Moos. 12:14—20). Lännen kirkossa on varhaiskeskiajalta alkaen käytetty ehtoollisessa happamattonta leipää. Tämä kirkollinen tapamme kuvaa hienosti sitä, että ehtoollinen on tämän maailman Sodomasta pelastumisen juhla, uuden liiton yhteysuhriateria, Uuden testamentin pääsiäinen.
Kolmas leipomus oli tehty lestyistä jauhoista. Puidessa akanat oli erityisen huolellisesti eroteltu jyvistä. Sen ansiosta lestyt jauhot olivat muita jauhoja hienompia. Akanat ovat kuva epäuskoisista ihmisistä, jotka Kristus viimeisen tuomion puimatantereella erottelee jyvistä eli uskovista ja polttaa sammumattomassa tulessa (Matt. 3:12; Luuk. 3:17). Lestyt jauhot on tehty jyvistä, jotka olivat kestäneet puimisen koettelun (Luuk. 22:31).
Uhrin toimittanut pappi sai osuutenaan eläimen rintalihan ja oikean reiden lisäksi yhden kappaleen kutakin leipomusta: yhden happamattoman kakun, yhden happamattoman ohukaisen ja yhden vehnäkakun (3. Moos. 7:14): siis lihaa ja happamatonta leipää. Loput leipomukset jäivät lopun eläimen kanssa uhrintuojan ja muun seurakunnan syötäviksi: heillekin siis lihaa ja happamatonta leipää. Selvempää yhteyttä ehtoolliseen tuskin voisi olla. On merkille pantavaa, että Herra sai osansa uhrieläimestä (rasvan, munuaiset ja maksanlisäkkeen) mutta ei happamattomista leivistä — ne oli tarkoitettu vain papille ja seurakunnalle. Kristuksen uhri oli osoitettu Jumalalle ihmisten hyväksi, mutta ehtoollisen ruumisleipä ei ole Jumalaa vaan ihmisiä varten. Me uhraamme ehtoollisessa Jumalalle vain kiitosta. Kristuksen liha ehtoollisleivässä ei ole meidän uhrimme Jumalalle vaan ainoastaan Jumalan lahja meille, “meidän puolestamme annettu syntien anteeksiantamiseksi”.
Entä mitä yhteysuhriaterialla juotiin? Kuvaus “Herran, sinun Jumalasi kasvojen edessä” vietettävistä seurakunnallisista juhla-aterioista kertoo, että usein juomana oli “viiniä tai väkijuomaa” (5. Moos. 14:26). Löydämme jälleen yhteyden ehtoolliseen. Ruokana oli lihaa ja happamatonta leipää, juomana viiniä.
Uhriaterialle osallistumiselle oli kaksi edellytystä. Ensiksi osallistujan piti olla Herran kansan jäsen. Miehien piti siis olla ympärileikattuja (1. Moos. 17:9—14). Ympärileikkaus, portti Jumalan liittoon ja kansaan, on saanut täyttymyksensä Uuden testamentin kasteessa.
Kristuksessa te olette myös ympärileikatut, ette käsintehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella: ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänet kuolleista. (Kol. 2:11—12)
Toinen edellytys oli kultillinen puhtaus. Sekä papin perheineen että seurakunnan jäsenen piti olla kultillisesti puhtaita saadakseen syödä yhteysuhrieläintä ja happamattomia leipiä.
Saakoon jokainen, joka on puhdas, syödä yhteysuhriteuraan lihaa. Mutta jokainen, joka saastaisena ollessaan syö yhteysuhriteuraan lihaa, joka on Herran oma, hävitettäköön kansastansa. Jos joku koskee johonkin saastaiseen, mihin tahansa, joko ihmisen saastaan tahi saastaiseen karjaeläimeen tahi mihin inhottavaan saastaan tahansa, ja syö yhteysuhriteuraan lihaa, joka on Herran oma, hänet hävitettäköön kansastansa. (3. Moos. 7:19—21)
Syy ankaran kuuloiselle määräykselle oli, että yhteysuhriteuraan liha “on Herran oma”. Herra on kaiken pyhyyden ja puhtauden lähde ja summa. Siksi mikään saastainen ei sovi yhteen Hänen kanssaan. Saastainen pitää puhdistaa, ennen kuin se voi olla tekemisissä Herran ylivoimaisen puhtauden kanssa. Joka saastuttaa lihan, joka on Herran oma, tuhoaa itsensä, sillä Herran puhtaus on saastaiselle kuluttavaa, murskaavaa ja tuhoavaa. Moni ajattelee, ettei tällaisella julmalla kultillisella määräyksellä (kuolemantuomio uhriaterian saastuttajalle) voi olla mitään rinnakkaisuutta Uudessa testamentissa, armoliitossa. Mutta kyllä sillä on.
Sen tähden, joka kelvottomasti syö tätä leipää ja juo Herran maljan, hän on oleva vikapää Herran ruumiiseen ja vereen. Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa. Sen tähden onkin teidän joukossanne paljon heikkoja ja sairaita, ja moni on nukkunut pois. Mutta jos me tutkisimme itseämme, ei meitä tuomittaisi; mutta kun meitä tuomitaan, niin se on meille Herran kuritusta, ettei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi. (1. Kor. 11:27—32)
Herran oman lihan saastuttamisesta johtuvaa kuolemantuomiota ei Uudessa liitossa tosin pane täytäntöön yksikään ihminen vaan itse Jumala.
Vanhassa testamentissa pyhäkön puhtautta turvattiin siten, että ilmestysmajan esipihan porttia ja myöhemmin temppelin lukuisia portteja vartioivat Koorahin ja Merarin leeviläissukujen miehet (1. Aik. 9:19, 26:1—19). Uudessa liitossa on jumalanpalvelusta johtavien pastoreiden tehtävä huolehtia ehtoollisyhteyteen liittyvistä kysymyksistä.
Kun pappi ja seurakunta nauttivat pyhää uhriateriaa, saattoi käydä silloin tällöin, että lihaa jäi tähteeksi. Jos yhteysuhri oli tuotu kiitokseksi, sen lihaa ei saanut säilyttää yön yli, vaan yli jäänyt liha piti polttaa tulessa. Jos yhteysuhri oli tuotu lupausuhrina tai vapaaehtoisena uhrina, sen lihaa sai syödä vielä seuraavana päivänä muttei enää kolmantena. Myös ylijääneen lupausuhrin tai vapaaehtoisen uhrin liha piti polttaa kolmantena päivänä tulessa. Myös jos yhteysuhriteuras joutui kosketuksiin jonkin saastaisen asian tai ihmisen kanssa, liha piti hävittää polttamalla (3. Moos. 7:15—17, 19). Tuli oli kultillisesti puhdas ja mahdollisimman kunnioittava tapa hävittää ylijääneet pyhä lahjat. Jos joku söi ylijäänyttä uhrilihaa, “ei se ole otollinen eikä sitä lueta tuojan hyväksi, vaan se on saastaista; jokainen, joka sitä syö, joutuu syynalaiseksi” eli kirjaimellisesti “kantaa itse oman syntinsä” (3. Moos. 7:18). Huomionarvoista on, ettei muitakaan ehtoollisen vanhatestamentillisia esikuvia saanut missään tapauksessa säilyttää seuraavaan päivään, ei pääsiäislammasta (2. Moos. 12:8, 10), ei mannaa (2. Moos. 16:19—20) eikä pappisvihkimysoinaan lihaa (2. Moos. 29:34; 3. Moos. 8:34). Ehtoollista vietettäessä kaikki asetussanoilla pyhitetty leipä ja viini pitää nauttia loppuun ja jos suinkin mahdollista samassa jumalanpalveluksessa, jossa ne on pyhitettykin. Tätä tukevat paitsi kaikkia ehtoollisen esikuvia koskeva Vanhan testamentin määräys myös Herran asetussanat. Kaikki pyhitetty leipä on Hänen ruumiinsa, josta Hän on käskenyt: “Ottakaa ja syökää”. Kaikki pyhitetty viini on Hänen vertansa, josta Hän on käskenyt: “Ottakaa ja juokaa”. Vanhat orientaaliset kirkkokunnat, jotka luterilaisten tavoin tunnustavat reaalipreesensin, jakavat luterilaisten tavoin vakaumuksen, ettei Herran ruumista ja verta saa jättää ehtoollisella yli vaan ne on nautittava aina loppuun.
Uhraaja toi yhteysuhrin joko kiitokseksi Jumalan avusta, vapaaehtoisena lahjana tai lupauksen velvoittamana (3. Moos. 7:12, 16). Juuri kiitosuhrin kanssa uhraajan piti tuoda yllä käsiteltyjä happamattomia leipomuksia sekä hapatettuja uutisleipiä, jotka tulivat uhrin toimittaneelle papille (3. Moos. 7:13, 23:17, 20). Eukaristia eli “kiitosateria” on ehtoollisen vanhimpia nimityksiä. Sitä käytettiin jo ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla (Kahdentoista apostolin opetus, luku 9), ja käytäntö palautuu itse Jeesuksen toimintaan ensimmäisellä ehtoollisella. Jeesus näet “kiitti” leivästä ja maljasta pyhittäessään niitä (Matt. 26:27; Mark. 14:23; Luuk. 22:19; 1. Kor. 11:24). Ehtoollisella uskovat uhraavat Jumalalle kiitosta Hänen pelastavasta työstään ristillä ja armonvälineissä. Uutisleivän mainitseminen kiitosuhrin yhteydessä näyttäisi viittaavan siihen, että kiitosuhreja tuotiin usein viljan satokautena eli pääsiäisen ja helluntain välillä. Nykyäänkin pääsiäisaika on kirkkovuoden suurin juhla-aika, kiitoksen sävyttämä riemun aika. Päästyään Luvattuun maahan israelilaisten piti tuoda uutiset maan sadosta ja hedelmistä ilmestysmajalle ja lausua rukous, jossa kiitettiin Herraa, joka oli pelastanut heidän isänsä Egyptin orjuudesta ja saattanut heidät hyvään maahan (5. Moos. 26:1—11). Kiitosuhrin uhraaja kiitti Jumalaa erityisesti uudesta sadosta ja jokapäiväisestä leivästä. Jokapäiväisen leivän hankkimisen pitäisi johtaa meitä sitä iloisemmin nauttimaan elämän leipää, ja elämän leivän nauttimisen pitäisi synnyttää meissä kiitollisuutta jokapäiväisestä leivästä. Luoja on Lunastaja, Lunastaja on Luoja.
Jumalan kansan jäsen saattoi tehdä monenlaisia lupauksia. Joku lupasi paastota tietyn ajan (4. Moos. 30), toinen vihkiytyi joksikin aikaa nasiiriksi (4. Moos. 6) ja kolmas vihki talonsa tai peltonsa tuoton seuraavaan riemuvuoteen asti pyhäkön käyttöön (3. Moos. 27:14—25). Erityisen tavallista oli luvata härkä, lammas tai vuohi uhriksi, jolloin se uhrattiin yhteysuhrina. “Sitä älköön vaihdettako älköönkä muutettako; ei hyvää huonoon eikä huonoa hyvään. Jos joku kuitenkin vaihtaa eläimen toiseen, olkoon sekä se että siihen vaihdettu pyhä.” (3. Moos. 27:10). Usein muistutetaan, että Jumalalle tehty lupaus pitää synnin uhalla pitää. Parempi on olla lupaamatta kuin luvata ja joutua syylliseksi (5. Moos. 23:21—23; Saarn. 5:4—7). Uudessa testamentissa Ananiaksen ja Safiiran syntiä voi lukea tätäkin taustaa vasten (Ap.t. 5:1—11). Harva nykyrukoilija tulee psalmeja rukoillessaan ajatelleeksi, että niissä usein toistuvat “lupaukset” tarkoittavat paastoja, nasiirijaksoja tai uhrattavia yhteysuhreja (Ps. 22:26, 50:14, 61:9, 65:2, 116:14, 18).
Minä tuon sinun huoneeseesi polttouhreja, täytän sinulle lupaukseni,
joihin minun huuleni avautuivat ja jotka minun suuni hädässäni lausui.
Lihavat polttouhrit minä sinulle uhraan ynnä oinasten uhrituoksun;
minä uhraan sinulle härkiä ja kauriita. Sela. (Ps. 66:13—15)
Jokainen Uuden testamentin uskova on vähintään kasteessa ja moni myös konfirmaatiossa luvannut hylätä perkeleen ja maailman ja seurata ehyellä sydämellä Jumalaa kaikki elämänsä päivät. Pidä, mitä olet Hänelle luvannut!
Vapaaehtoista yhteysuhria uhraaja ei ollut luvannut Herralle etukäteen. Siksi siihen kelpasi myös astetta vaivaisempi uhrieläin (3. Moos. 22:23). Uuden testamentin rinnakkaisuus vapaaehtoisille uhreille on antaa omaisuudestaan köyhien ja erityisesti köyhien uskonveljien avustamiseen (Matt. 6:1—4; Ap.t. 4:34—37, 6:1; 2. Kor. 8—9).
Polttouhreja piti seurakunnan nimissä uhrata ilmestysmajassa päivittäin, mutta yhteysuhreja ei Vanhan testamentin kirkkovuoden säädöksissä mainita kuin yhdessä juhlassa, nimittäin helluntaina. Helluntaijuhlassa piti uhrata kaksi vuoden vanhaa karitsaa yhteysuhriksi. Yhteysuhrikaritsat heilutettiin happamien uutisleipien kanssa vaskialttarin edessä ja ne “ovat Herralle pyhät ja papin omat”, toisin sanoen pappi perheineen nautti nämä vihityt lahjat helluntaijuhlan ensimmäisenä päivänä (3. Moos. 23:19—20). Hapanleipä syötiin kiitoksesi loppuneesta viljan satokaudesta, ja yhteysuhrikaritsat korostivat helluntain luonnetta iloisena uhriateriajuhlana. Myös ensimmäisenä kristillisenä helluntaina iloittiin ehtoollisella ja uskovien keskinäisillä aterioilla (Ap.t. 2:42, 46).
Koko seurakunta uhrasi yhteysuhreja niin hyvin anoessaan Herralta apua ja armoa kansan ja seurakunnan hädässä kuin kiittäessään saadusta avusta. Mooses ja seurakunta uhrasivat yhteysuhreja, kun Herra teki Siinailla liiton kansansa kanssa (2. Moos. 24:5). Joosua uhrasi yhteysuhreja vietyään israelilaiset Luvattuun maahan (5. Moos. 27:7; Joos. 8:31). Daavid ja Salomo uhrasivat yhteysuhreja vihkiessään Jerusalemia liitonarkun sijaksi ja vihkiessään Jerusalemin temppeliä (2. Sam. 6:17; 1. Kun. 8:63). Yhteysuhreja uhrattiin ennen sotaretkiä (1. Sam. 10:8, 13:9), sodassa kärsityn tappion ja suurten vitsausten aikana (Tuom. 20:26, 21:4; 2. Sam. 24:25) sekä kuningasta valittaessa (1. Sam. 11:15). Kaikissa tärkeissä tilanteissa Jumalan kansa etsi laupeutta ja apua uhrista ja uhriateriasta, yhteydestä Herran lihaan ja alttariin.
Yhteysuhrin uhraajan täytyi tuoda myös säädetty ruoka- ja juomauhri niin kuin polttouhrinkin kanssa.
Jokaisen poltto- ja teurasuhrieläimen kanssa uhraajan oli tuotava ilmestysmajalle myös öljyyn sekoitettuja lestyjä jauhoja ruokauhriksi ja viiniä juomauhriksi (4. Moos. 15:1—16). Kun veriset eläinuhrit kuvasivat Kristuksen viatonta ja pelastavaa sijaiskärsimystä ihmiskunnan puolesta, ruoka- ja juomauhreissa uhraaja toi rukouksensa Herralle ja antoi omaisuudestaan Herran temppelin ylläpitoon, jotta Jumalan suuria pelastustekoja voitaisiin julistaa kaikkien kansojen ja tulevienkin sukupolvien keskellä.
Uhratkaamme siis Jeesuksen kautta Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät. Mutta älkää unhottako tehdä hyvää ja jakaa omastanne, sillä senkaltaisiin uhreihin Jumala mielistyy. (Hepr. 13:15—16)
Ruoka- ja juomauhreista opimme, että me nautimme Kristuksen uhrin ansiota oikein silloin, kun se synnyttää meissä kiitosuhrin: rukousta, almuja ja Jumalan rakastamista lähimmäisessämme.
Herra oli määrännyt tarkat ruoka- ja juomauhrimäärät uhrieläinten mukaan. Mitä arvokkaampi uhrieläin, sen suuremmat olivat ruoka- ja juomauhri. Koska kyyhkysiä ei mainita, voimme olettaa, että kyyhkystä tuotaessa polttouhriksi ruoka- tai juomauhria ei tarvinnut uhrata. Tämä on ymmärrettävää, koska kyyhkysiä toivat polttouhreiksi vain kaikkein köyhimmät, ja heitä olisi ollut kohtuutonta rasittaa ruoka- ja juomauhrien lisäkustannuksilla. “Sillä jos on alttiutta, niin se on otollista sen mukaan, kuin on varoja, eikä sen mukaan, kuin niitä ei ole” (2. Kor. 8:12).
Pienin uhrieläin ruoka- ja juomauhrilistassa oli karitsa tai vohla (4. Moos. 15:5, 11). Sen kanssa uhraaja toi ruokauhriksi yhden kymmenesosan eefa-mittaa lestyjä jauhoja (noin 3—4 litraa) sekoitettuna neljäsosaan hiin-mittaan öljyä (noin 1,5—1,75 litraa). Juomaurhiksi uhraaja toi neljäsosan hiin-mittaa viiniä (noin 1,5—1,75 litraa) (4. Moos. 15:4—5).
Keskimmäinen uhrieläin ruoka- ja juomauhrilistassa oli pässi (4. Moos. 15:6). Sen kanssa uhraaja toi ruokauhriksi kaksi kymmenesosa eefa-mittaa lestyjä jauhoja (noin 6—8 litraa) sekoitettuna kolmasosa hiin-mittaan öljyä (noin 2—2,3 litraa). Juomauhriksi uhraaja toi kolmasosan hiin-mittaa viiniä (noin 2—2,3 litraa) (4. Moos. 15:6—7).
Suurin uhrieläin ruoka- ja juomauhrilistassa oli sonni (4. Moos. 15:8). Sen kanssa uhraaja toi ruokauhriksi kolme kymmenesosa eefa-mittaa lestyjä jauhoja (noin 9—12 litraa) sekoitettuna puoleen hiin-mittaan öljyä (noin 3—3,5 litraa). Juomauhriksi uhraaja toi puolikkaan hiin-mitan viiniä (noin 3—3,5 litraa) “suloisesti tuoksuvaksi uhriksi Herralle” (4. Moos. 15:8—10).
Poltto- ja teurasuhrien kanssa tuotava ruokauhri oli siis aina lestyjä jauhoja öljyyn sekoitettuna. Kuten totesimme yhteysuhrin yhteydessä lestyt jauhot ovat parhaita jauhoja, koska synnin ja epäuskon akanat on ennen jauhojen valmistamista huolellisesti eroteltu jyvistä. Jauhoseoksen sitoo yhteen oliiviöljy, Pyhän Hengen kuva, joka on vuodatettu ja sekoitettu jauhoseokseen, niin että se läpäisee ja yhdistää kaiken (3. Moos. 2:1). Tämä kuvaa yhteyttä, jonka Henki Kristuksen ruumiissa synnyttää sen jäsenten välille ja joka säilyy Jumalan rauhan avulla (Ef. 4:3). Jauhoja ja öljyä ei myöskään synny, ellei jyviä ja oliiveja ensin murskata. “Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää” (Joh. 12:24).
Juomauhri oli viiniä. Jauhojen ja oliiviöljyn tavoin viinikin valmistetaan murskaamalla rypäleet eli polkemalla ne rikki viinikuurnassa. Viini vie kristityn ajatukset luonnollisesti ehtoolliseen. Uhrisäädöksissä huomio kiinnittyy erityisesti viinin tuoksuun, joka miellyttää Jumalaa ja ihmisiä. Viini on “suloisesti tuoksuva uhri Herralle” (4. Moos. 15:10), “höysteviiniuhri Herralle” (4. Moos. 28:7). Jopa ehtoollisviinin tuoksu saa puhutella meitä: haista juomaa, joka on lihaantulleen Jumalan suloinen veri.
Ruokauhrijauhoja koski oma ruokauhrirituaalinsa (3. Moos. 2:1—3). Uhraaja vuodatti Pyhää Henkeä kuvaavan öljyn jauhoihin ja pani seoksen päälle suitsuketta (3. Moos. 2:1). Suitsuke on kuva rukouksesta, joka nousee suloisena tuoksuna taivaaseen ja miellyttää Jumalaa (Ilm. 8:3—4). “Minun rukoukseni olkoon suitsutusuhri sinun kasvojesi edessä, minun kätteni kohottaminen olkoon ehtoouhri” (Ps. 141:2) eli iltaisin pyhäkössä uhrattava polttouhrikaritsa (4. Moos. 28:4).
Uhraaja vei öljyisen jauhoseoksen suitsukkeineen “papeille, Aaronin pojille, ja pappi ottakoon kourallisen niitä jauhoja ja sitä öljyä ynnä kaiken suitsukkeen ja polttakoon tämän alttariuhriosan alttarilla suloisesti tuoksuvana uhrina Herralle” (3. Moos. 2:2). Alkutekstin käyttämä sana “alttariuhriosa” on johdettu sanajuuresta “muistaa”. Voisimme kääntää sanan suomeksi sanoilla “muisto-osa”, “muistutusuhri” tai “muisto”. Näin tekee myös Vanhan testamentin kreikankielinen käännös. Kourallinen öljyisiä jauhoja ja suitsuke, jotka pappi poltti polttouhrialttarilla Herran edessä, muistuttivat uhraajaa Herran armolupauksista ja toivat uhraajan rukouksineen Herran muistoon. Sama ajatus ja sama kreikan sana “muisto” toistuvat Uudessa testamentissa kertomuksessa Betanian Mariasta, joka voiteli Jeesuksen jalat ja pään ennen tämän kuolemaa: “Totisesti minä sanon teille: missä ikinä kaikessa maailmassa tätä evankeliumia saarnataan, siellä sekin, minkä hän teki, on mainittava hänen muistoksensa” (Matt. 26:13). Sana “muisto” liittyy myös ehtoolliseen. “Tehkää se minun muistokseni” (Luuk. 22:19). Ehtoollisella muistamme Jumalan armolupauksia, jotka Hän ruumiillaan ja verellään sinetöi meihin, ja niin meidät johdetaan armollisesti Jumalan muistiin.
Psalmeista löydämme kaksi psalmia, jotka Daavid on sepittänyt laulettavaksi juuri silloin, kun pappi poltti uhraajan puolesta ruoka-uhrin muisto-osaa vaskialttarilla. Nämä psalmit ovat psalmit 38 ja 70. Kirkkoraamattu -38 kääntää psalmien otsikon “syntiä tunnustettaessa”, mutta Biblian käännös “muistoksi” ja Kirkkoraamattu -92:n käännös “muistutusuhria uhrattaessa” ovat parempia. Psalmi 38 on syvä katumuspsalmi, joka sopii ristillä kärsivän Jeesuksen suuhun. “Minun ystäväni ja läheiseni pysyvät syrjässä minun vitsauksestani, ja minun omaiseni seisovat kaukana … Mutta minun viholliseni elävät ja ovat väkevät, ja paljon on niitä, jotka minua syyttä vihaavat” (Ps. 38:12, 20). Psalmissa 70 anotaan päivän rukoushetkistä tutuin sanoin Jumalan apua vihamiehiä vastaan: “Jumala, ole armollinen, pelasta minut, riennä avukseni, Herra” (Ps. 70:2). Ruokauhria uhrattaessa Israelin uskovat tunnustivat syntinsä, ilmaisivat oman kärsimyksensä alla uskonsa kärsivään Messiaaseen ja anoivat Herralta apua vihollisiaan vastaan.
Kun pappi oli uhrannut ruokauhrin alttariosan, loppu öljy- ja jauhoseos tuli papiston käyttöön. Siitä he leipoivat happamattomia leipiä pyhäkössä syötäväksi jokapäiväiseksi ruuaksi. “Mutta se, mikä jää tähteeksi ruokauhrista, olkoon Aaronin ja hänen poikiensa oma; se on korkeasti-pyhää, Herran uhria” (3. Moos. 2:3).
Ja mikä jää tähteeksi, sen syököön Aaron poikinensa; happamatonna se syötäköön pyhässä paikassa, ilmestysmajan esipihalla he sen syökööt. Älköön sitä leivottako hapatettuna. Heidän osakseen minä olen sen uhreistani antanut; se on korkeasti-pyhää niin kuin syntiuhri ja vikauhrikin. Jokainen miehenpuoli Aaronin jälkeläisistä syököön siitä. Tämä olkoon heidän ikuinen osuutensa Herran uhreista sukupolvesta sukupolveen. Jokainen joka niihin koskee, on pyhäkölle pyhitetty. (3. Moos. 6:16—18)
Sama Uuden liiton sanoin: “Jolle sanaa opetetaan, se jakakoon kaikkea hyvää opettajallensa” (Gal. 6:6).
Juomauhreista Mooseksen laki ei sisällä kovin tarkkoja säädöksiä. Heprean sana “juomauhri” tulee teonsanasta “vuodattaa”, mikä viittaa siihen, että juomauhri vuodatettiin temppelissä uhriksi Herralle. Jokapäiväisen polttouhrin yhteydessä säädetään: “Siihen kuulukoon juomauhrina neljännes hiin-mittaa viiniä kumpaakin karitsaa kohti. Pyhäkössä vuodata Herralle höysteviiniuhri” (4. Moos. 28:7). Herran käyttämä sana “pyhäkkö” voi tarkoittaa joko koko temppelialuetta esipihoineen ja telttamajoineen tai sitten telttamajan “pyhää”. Onneksi meille on säilynyt Vanhan testamentin apokryfikirjoissa 100-luvun alussa eKr. kirjoitettu Siirakin kirja, jossa on kuvaus temppelipalveluksesta toisen temppelin ajalta. Siitä saamme lisätietoa, missä kohtaa temppeliä juomauhri vuodatettiin. On tosin harmi, että asiaa käsittelevä jae puuttuu Jeesus Siirakin kirjan hepreankielisestä, alkuperäisemmästä tekstistä, ja on säilynyt vain 100-luvun lopulla eKr. tehdyssä kreikankielisessä käännöksessä. Silti tietoa voi pitää luotettavana, koska käännöksen on tehnyt kirjoittajan jerusalemilainen pojanpoika aikana, jolloin temppeli vielä seisoi Jerusalemissa. Siirakin kirjassa kerrotaan:
Hän [ylimmäinen pappi Simon Oniaan poika] ojensi kätensä uhrimaljaan
ja uhrasi juomauhriksi rypäleen verta,
vuodatti sitä uhrialttarin jalustalle
suloiseksi tuoksuksi Korkeimmalle, kaiken Kuninkaalle. (Siir. 50:15)
Pappi vuodatti juomauhrin siis esipihan vaskialttarin “jalustalle suloiseksi tuoksuksi Korkeimmalle”. Viinin tuoksu täytti Herran asumuksen esipihan, aivan niin kuin se täyttää kristillisen kirkkorakennuksen Herran pyhää ehtoollista vietettäessä.
Jotkut tutkijat olettavat, että kaikki juomauhriviini vuodatettiin uhrina vaskialttarin jalustalle, kun taas toiset olettavat, että näin tehtiin vain osalle viinistä, kun taas loput olisi tullut pappien ja heidän perheidensä juotavaksi. Jälkimmäisen kannan tekee kylläkin epätodennäköiseksi säädös, jonka mukaan yksikään temppelipalvelusta toimittava pappi ei saanut olla juopunut eikä olla nauttinut päihdyttäviä juomia.
Ja Herra puhui Aaronille sanoen: “Viiniä ja väkijuomaa älkää juoko, älä sinä älköötkä sinun poikasi sinun kanssasi, kun menette ilmestysmajaan, ettette kuolisi. Tämä olkoon teille ikuinen säädös sukupolvesta sukupolveen, tehdäksenne erotuksen pyhän ja epäpyhän, saastaisen ja puhtaan välillä, ja opettaaksenne israelilaisille kaikki ne käskyt, jotka Herran on heille Mooseksen kautta puhunut.” (3. Moos. 10:8—11) Todennäköisesti kaikki juomauhriviini siis vuodatettiin Herran polttouhrialttarin jalustalle.
Olen käsitellyt perusteellisesti Vanhan testamentin kahta pääuhrilajia eli polttouhria ja yhteysuhria ruoka- ja juomauhreineen. Kaikki käsittelee varjokuvan tavoin Kristusta ja Hänen morsiantaan, Uuden testamentin seurakuntaa. Jeesus “on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään” (Hepr. 10:14). Hänelle olkoon kiitos, kunnia ja ylistys aina ja iankaikkisesti!
Kuka tahansa, joka lukee Uuden testamentin voi mitään erityisesti etsimättä ja ilman uskoakin todeta, että Jeesuksen risti ja ylösnousemus on siinä erittäin keskeinen ja hallitseva. Jeesuksen risti ja ylösnousemus näyttävät jo ulkokohtaisesti tarkasteltuna muodostavan yhdessä sen peruspilarin, joka kannattaa kaikkia Uuden testamentin kertomuksia ja kaikkia sen uskonlauseita. Saman havainnon voi historiantutkija tehdä alkukirkon ja koko kristikunnan historiasta. Vaikka ristin ja ylösnousemuksen merkitystä on selitetty monella tavalla, risti ja ylösnousemus ovat aina ja kaikkialla olleet uskon keskus. Ne eivät ole mitään uskon tulkintaa, vaan itse sen pelastuksen perusta, josta kristityt puhuvat.
On tosin ollut erilaisia kristillisalkuisia tai kristillisvaikutteisia liikkeitä ja ajattelutapoja, jotka ovat pyrkineet edustamaan kristinuskoa ilman ristiä ja ylösnousemusta, mutta ne ovat jo historiallisesti katsoen satunnaisia ja ulkopuolisesta kulttuurista määräytyneitä ilmiöitä. Siis puhtaasti historiallisen suhteellisuuden tajun pohjalta on nähtävissä minkä suuruusluokan kysymykseen kosketaan, kun esitetään mielipiteitä ylösnousemuksesta. Tähän uskoon kiinnittyneinä on kestetty syrjintää, lainsuojattomuutta, henkistä ja ruumiillista vainoa, pakolaisuutta, vankeutta ja menty marttyyrikuolemaan. Eiköhän jokainen ajatteleva ja asiaa tunteva ihminen voi tajuta, ettei kristillinen kirkko voi tässä kohdin suostua pienimpäänkään kompromissiin eikä omaksua minkäänlaista ylösnousemusopin suhteellistavaa selitystä?
Tämän todetessamme joudumme myöntämään, että ylösnousemuksen keskeisyys Uudessa testamentissa ja kirkon historiassa ei sinänsä vielä ole riittävä ja kiistaton todiste todiste ylösnousemuksen todellisuudesta.
Uuden testamentin mukaan itse ylösnousemustapahtumalla ei ollut silminnäkijöitä, joiden todistukseen olisi voitu vedota. Kukaan puolueeton tarkkailija ei ole sitä raportoinut. Kaikki todisteet Uuden testamentin kirjallisessa perinteessä (traditiossa) ovat luonteeltaan uskonlauseita, jotka kuitenkin edellyttävät yksiselitteisesti, että ylösnousemus on ollut todella tapahtunut tosiasia. Tämä tieto rakennetaan Jeesukseen Kristukseen uskovien todistukseen ja nämä henkilöt ovat olleet silminnäkijöitä vasta siinä vaiheessa, jolloin ylösnousemus on tapahtunut.
Voimme tietysti pohtia, mitä joku sen ajan puolueeton silminnäkijä olisi voinut todistaa. Tällainenkin todistus sisältäisi ilmeisesti kaksi pääasiaa: Jeesus tai häntä muistuttava hahmo tuli näkyviin ja hauta oli tyhjä.
Voidaan edelleen kysyä, eikö koko tapahtuma ole viime kädessä sellainen, että jokainen historiallista todistusta etsivä joutuu inhimillisen tietämyksen rajalle. Hänen on pakko jättää itse ylösnousemuksen todellisuus selvitystyönsä ulkopuolelle. Vaikka ylösnousemus olisi sattunut 1965, sillä olisi tiettyjä silminnäkijöitä ja jotain tyhjää kammiota näytettäisiin, jäisi silloinkin perimmäinen kannanotto ylösnousemuksen todellisuudesta uskonvaraiseksi. Nouseminen kirkastettuun ylösnousemusruumiiseen ja maan päällä vaeltaneen ihmisen ruumiin häviäminen käärinliinakotelon sisältä kolmen päivän sisällä on yhä havaintokyvyllemme ja tietämyksellemme arvoitus.
Antiikin ajan kirjalliset lähteet kristinuskon ulkopuolella eivät vie meitä tässä kohdin eteenpäin. Maininnat Jeesuksesta antavat ymmärtää, että silloisen tiedonkulun huomioon ottaen oli varsin tunnettu henkilö ja myös hänen ylösnousemuksestaan tiedettiin kertoa. Kaikki tämä lisää asian merkittävyyttä, mutta ei todista sitä. Jopa kuuluisa Torinon käärinliina jättää meidät arvoituksen eteen, vaikka se tieteellisesti osoittautuisi aidoksi Jeesuksen ajan esineeksi ja sen kuva tietynlaisen säteilyn aikaansaamaksi.
Lopultakin sekä historian tutkija että uskova kristitty jäävät Uuden testamentin kahden päätodistuksen varaan, joita on arvioitava. Ne ovat:
Ylösnousseen ilmestykset ja tyhjä hauta.
Historiallisesti vanhin ylösnousemuksesta puhuva teksti on 1 Kor 15:3b-7. Se on jo kirjalliselta muodoltaan vakiintuneeksi viestiksi taottu ja hiottu luettelo, josta näkee ettei se ole Paavalin luomus, vaan suora lainaus. Kysymyksessä on eräänlainen valmis tietopaketti, jota oli jo pitemmän aikaa kuljetettu eteenpäin alkukristillisessä julistuksessa ja katekismusopetuksessa.
Paavali on sen saanut joko Antiokiassa tai – mikä on todennäköisempää – Jerusalemissa. Hänhän itse kertoo tavanneensa kääntymisensä jälkeen Jerusalemissa sekä Pietarin että Jaakobin (Gal 1:18). On suorastaan mahdoton ajatella, ettei näin keskeinen ja näin ainutlaatuinen tapahtuma olisi ollut silloin alkuapostolien kanssa esillä. Kun Paavali kirjoittin ensimmäisen kirjeen korinttolaisille, oli ylösnousemuksesta kulunut noin 20 vuotta, ja siinä lainatun tietopaketin synty sijoittuu ehkä 10 vuoden, arameankielisenä ehkä 5 vuoden päähän tapahtuneesta.
Kun useimmat tietopaketissa mainituista henkilöistä yhä elivät ja asian täytyi herättää aivan erityistä mielenkiintoa, voidaan yhtyä tunnetun alkukirkon historian tutkijan von Campenhausenin toteamukseen: ”Tämä tiedonanto vastaa kaikkia niitä historiallisen luotettavuuden vaatimuksia, joita tämänlaatuiselle tekstille voidaan asettaa. Ken tahtoo kaikesta huolimatta epäillä sen luotettavuutta, hänen täytyy epäillä kaikkea muutakin, mitä Uudessa testamentissa on tallennettu – jopa tätä muuta paljon enemmän kuin tätä tiedonantoa.”
Kaikki evankeliumien kertomukset Ylösnousseen ilmestymisistä, jotka sijoittuvat sekä Galileaan että Jerusalemiin, ovat mainitun tietopaketin lisäinformaatiota. Historian tutkija arvioi nämä kertomukset niiden kirjallisessa muodossa tietopakettia jonkin verran myöhemmiksi, mutta ne tarjoavat opetusta siitä, mitä näille silminnäkijöille Ylösnousseen kohtaamisessa avautui. Ne ovat luotettavaa ja aitoa kristillisen uskon sisältöpohjaa.
Kun tutkitaan ylösnousemuksen historiallista luotettavuutta, on otettava mukaan myös todistus tyhjästä haudasta. Tätä koskevien evankeliumikertomusten historiallinen luotettavuus johtuu siitä, että alusta alkaen julistettiin Jeesuksen todellista ruumiillista ylösnousemusta. Tämä ei olisi ollut mahdollista, jos vastustajat, joita oli paljon, olisivat voineet näyttää toteen, että hauta ei ollut tyhjä. Kukaan kristinuskon alkuvaiheita tunteva ei voi ottaa vakavasti sitä mahdollisuutta, että opetuslapset olisivat itse varastaneet ruumiin. Muussa tapauksessa jouduttaisiin kieltämään liian monta tosiseikkaa jo pelkästään ensimmäisten opetuslasten toiminnasta. Itse asiassa koko vanhan ajan historiasta ei löydy montakaan tapahtumaa, josta meillä olisi yhtä monia ja historiallisesti yhtä varhaisia kirjallisia todisteita. Ongelma ei ole siinä ettei meillä olisi riittävästi luotettavaa tietoa tyhjän haudan olemassaolosta, vaan pysyväksi ongelmaksi jää, että itse tapahtuma liukuu meidän inhimillisen tietämyksemme ulottumattomiin.
Uskova kristitty ei väitä, että historian tutkija, joka selvittää ylösnousemuksen todellisuutta, sekaantuisi tälle kuulumattomiin asioihin. Uskovalle kristitylle Uuden testamentin tekstit ovat yhdessä Vanhan testamentin kanssa pyhiä kirjoituksia ja luotettavaa Jumalan sanaa, jonka varaan hän rakentaa uskonkäsityksensä. Mutta mikään ei estä häntä yhdessä historian tutkijan kanssa kysymästä miten nämä tekstit ovat syntyneet ja mitä ne todistavat ylösnousemuksesta. Häntä jopa kiinnostaa historioitsijan työ, koska hänelle on tärkeätä, että ylösnousemus on tämän maan kamaralla ja tässä ajassa tapahtunut tosiasia. Mutta sen todellisuus on enemmän kuin historiallisesti on mahdollista tietää. Se on yliajallinen ja yliluonnollinen Jumalan pelastusteko, joka koskee koko maailmaa ja ihmiskuntaa.
Uskova kristitty kertoo historian tutkijalle, että Jeesus itse evankeliumeissa talletettujen lausumiensa mukaan lupasi nousta kuolleista kolmantena päivänä ja että Vanha testamentti viittaa ylösnousemususkon julistamisessa tulevaan, mutta näiden lupausten ja ennusteiden täyttyminen oli suurempi ja valtavampi kuin kukaan osasi etukäteen ymmärtää. Monta yllätystä Jeesuksen lähimmät oppilaat olivat kokeneet, mutta tämä oli suurin.
Historioitsijoille edellä käsitellyt todisteet ovat riittävän todennäköisiä ja sellaisena hyväksyttävissä, mutta uskovalle niillä on Raamatusta avautuva sanomansa. Jeesuksen Kristuksen pelastusteko ristillä sinetöitiin. Synti on sovitettu, kuolema voitettu ja pahan meidän mielestämme ylivertainen mahti murrettu. Tähän uskoessamme meidän ylösnousemuksemme on vain ajan kysymys. Pidämme historian tutkijan keskustelukumppaninamme, mutta hän ei ole ainoa raamatunselittäjämme.
Ks. myös Ylösnousemus.
Kristillistä uskoa ei ole olemassa ilman puhetta rististä. Uudessa Testamentissa risti ja nimenomaan Kristuksen risti on keskeisessä asemassa. Samalla risti ja esimerkiksi ristiinnaulitun Jeesuksen kuva on niin tuttu, että sen merkitys on jopa unohdettu tai vääristynyt.
Pelkistetysti sanottuna risti merkitsee teloitus- ja kidutuspuuta. Antiikin Rooman aikana ristejä oli monenlaisia; ei vain sellaisia, joita olemme tottuneet näkemään kirkkojen katoilla tai kaupoissa roikkumassa. Ristille kiinnitettiin (yleensä naulaten) rikollinen joka oli tuomittu raskaista rikoksista. Ristille naulaaminen oli usein myös karanneiden orjien rangaistusmuoto. Rooman legioonat naulitsivat ristille myös kiinniottamiaan vihollisia; pelotteeksi ja häpäisyn vuoksi. Vapaita Rooman kansalaisia ei yleensä koskaan ristiinnaulittu. Risti oli tuttu antiikin ajan Välimeren maissa herättäen kauhua ja pelkoa. Kuolema ristiinnaulittuna oli häpeällinen, hidas ja äärimmäisen tuskallinen. Jotkut ristiinnaulitut elivät useita päiviä puuhun naulittuna, ihmisten pilkattavina, lintujen, eläinten ja hyönteisten syötävinä.
Raamatun ja kristillisen uskon näkökulmasta Kristuksen Jeesuksen risti on huomionarvoinen ja keskeinen. Jeesus naulattiin ristille hyvin tavanomaisesti. Sinänsä Jeesuksen ristissä ja ristiinnaulitsemisessa ei ollut muuta erikoista kuin sen saama julkisuus. Jeesuksen pilkkaaminen ja kiduttaminen ennen Hänen ristiinnaulitsemistaan kuului usein teloitustapahtumaan. Silti Jeesuksen risti on kaikkea muuta kuin tavallinen.
Evankeliumit kertovat Jeesuksen rististä ja ristiinnaulitsemisesta melko tarkasti. Tarkoituksena on kuvata Jeesus uuden liiton uhrikaritsana, joka kuolee koko maailman synnin tähden. Erityisesti Johanneksen evankeliumissa Jeesus on ristille ylennetty Jumalan karitsa, joka kuolee koko maailman puolesta (mm. Joh. 1:29, 36; 3:14; 8:28; 12:32; 19:30). Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä Jumala ilmaisi kirkkautensa (kunniansa).
Apostoli Paavalin kirjeistä löydämme hyvin selvän ”ristin teologian”. Risti on nöyryytyksen alin aste, johon Jeesus on mennyt täyttääkseen kuuliaisuutensa taivaallista Isää kohtaan (mm. Fil. 2:8). Samalla, ristillä ja ristinsä kautta Jeesus on täyttänyt lunastustyön (mm. Room. 3:24; Ef. 1:7) eli ostanut ihmiset vapaaksi synnin, kuoleman ja saatanan vallasta. Myös Heprealaiskirje puhuu vahvasti Jeesuksen rististä uhrikuoleman ja lunastuksen näkökulmasta (Hepr. 9), vaikkei sanaa ”risti” tässä yhteydessä mainitakaan.
Jeesuksen risti ja ristiinnaulittu Kristus Jeesus on ihmisille ”hullutus”. Omalla viisaudellaan ihminen ei kykene ymmärtämään Jeesuksen ristin merkitystä (1. Kor. 1:17–31). Vain uskon kautta voidaan Jeesuksen ristinkuoleman merkitys käsittää niin, että Hänen ristinsä on Jumalan suurinta viisautta. Pelastushistorian näkökulmasta Jeesuksen risti on välttämätön, jota ilman ei ole syntien anteeksiantamusta. Voidaan sanoa, että ristiinnaulittu Kristus on koko evankeliumin keskus, sillä Hän on syntisen ihmisen ainoa toivo.
Jeesuksen risti on syntien sovituksen paikka ja merkki (esim. Ef. 2:16; Kol. 1:20). Ristillä on jopa kosmisia ulottuvuuksia (Kol. 1:20). Jeesuksen ristillä vuotanut veri on sovintoveri, josta Vanhan Testamentin uhrit olivat esikuvia. Jeesuksen ristinkuoleman tähden Jumala on pyyhkinyt pois syytekirjelmän joka oli koko maailmaa vastaan (Kol. 2:14).
Jeesus käskee opetuslapsiaan: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua” (Mark. 8:34. Myös Matt. 16:24 ja Luuk. 9:23 sekä Matt. 10:38 ja Luuk. 14:27). Paavali kirjoittaa Rooman seurakunnalle puolestaan, että kristityt on kasteessa liitetty Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Kristityn ”vanha ihminen” on naulittu ristille yhdessä Jeesuksen kanssa. Kristitty ei näin ollen palvele enää syntiä, vaan Jumalaa (Room. 6). Ristin kantaminen liittyy Jeesukseen seuraamiseen. Kristityn on oltava valmis seuraamaan Jeesusta jopa samankaltaiseen loppuun kuin hänen Herransa kohtasi maan päällä. Risti merkitsee tässä yhteydessä pilkkaa, häpeää jopa vainoa, joka tulee Jeesuksen seuraajien osaksi tässä maailmassa; tavalla tai toisella. (Risti ei siis merkitse mitä tahansa vaikeutta, jota Jeesukseen uskova kohtaa elämässään.) Tällainen Jeesuksen ristin kantaminen on osaltaan merkki Jeesukseen tunnustautumisesta ja ikään kuin sinetti Hänelle kuulumisesta. Risti merkitsee myös itsensä kieltämistä ja nöyryyttä, joka kristityn Herralla on.
Ks. myös ristin teologia
Lex orandi, lex credendi, ”rukouksen laki [on] uskon laki”, kuuluu latinankielinen sananlasku tai pikemminkin teologinen periaate. Saman voi sanoa näinkin: ”niin kuin uskot, niin myös rukoilet” ja kääntäen: ”niin kuin rukoilet, niin myös uskot”. Luterilaiset eivät esimerkiksi pyydä esirukousta edesmenneiltä pyhiltä, koska me uskomme, niin kuin uskontunnustuksemme sanoo: ”Raamattu ei neuvo kääntymään pyhien puoleen ja pyytämään heiltä apua, sillä se asettaa yksin Kristuksen meidän eteemme välittäjäksi, sovituksen välineeksi, ylimmäiseksi papiksi ja esirukoilijaksi (1. Tim. 2:5). Häntä tulee huutaa avuksi, ja hän on luvannut kuulla meidän rukouksemme. Tämä palvonta on hänelle mieleen erityisesti silloin, kun hänen puoleensa käännytään kaikissa ahdistuksissa: ’Jos joku syntiä tekee, niin meillä on puolustaja Isän tykönä jne.’ (1. Joh. 2:1).” (Augsburgin tunnustus, XXI Pyhien palvonta)
Tapa, jolla kirkko viettää jumalanpalvelusta, heijastaa siis välittömällä tavalla kirkon uskoa. Mutta jumalanpalvelustavat myös muovaavat kirkon uskoa. Siksi Lähetyshiippakunnassa vietetään liturgista jumalanpalvelusta, joka muodostuu yhteisestä synnintunnustuksesta ja synninpäästöstä, Jumalan sanan lukemisesta ja saarnasta, Kristuksen suuria töitä julistavista virsistä, Raamatusta otetuista ja vuosisatojen koettelemista rukouksista sekä Herran pyhästä ehtoollisesta. Nämä asettavat seurakunnan uskon keskukseksi Vapahtajamme Jeesuksen. Vastaavasti emme voi tuoda jumalanpalvelukseen ylistysbändiä tai savukonetta, koska ne ohjaavat seurakunnan uskoa kohti popkulttuuria leimaavaa fanikulttia ja kokemuskeskeisyyttä. Silloin rukouksen laki alkaa ohjata seurakunnan uskoa väärään suuntaan. Periaate lex orandi, lex credendi ohjaa kirkkoa ja yksittäisiä uskovia viettämään jumalanpalvelusta raamatullisella, uskoa rakentavalla tavalla.
Periaatetta lex orandi, lex credendi on käytetty joskus myös väärin, niin kuin muitakin totuuksia. ”Rukouksen laki on uskon laki” ei tarkoita, että kirkon jumalanpalveluskäytännöistä voisi tulla uskonopin lähde. Liturgisen käytännön nojalla ei saa puolustaa uskomuksia, jotka eivät perustu Raamattuun. Esimerkki tällaisesta väärästä lähestymistavasta löytyy roomalaiskatolisesta kirkosta. Maria-oppeja, joille ei löydy mitään pohjaa Raamatusta, kuten Marian perisynnitöntä sikiämistä (vahvistettu vuonna 1854) ja Marian taivaaseen ottamista (vahvistettu vuonna 1950), on perusteltu sillä, että kirkossa on jo ennen oppien hyväksymistä vietetty niitä koskevia juhlia. Liturginen käytäntö siis todistaisi, että opit ovat tosia. Ortodoksikirkon näkemys liturgiasta poikkeaa roomalaiskatolisesta ajatuksesta, mutta sielläkin lex orandi, lex credendi mielletään väärin. Liturgia on ortodoksien mukaan elävää traditiota, kirkon uskon korkein ilmentymä. Siksi ortodoksisuudessa ei voi kyseenalaistaa epäraamatullisia oppeja, joita ortodoksinen liturgia kantaa mukanaan, kuten pyhien ja erityisesti Marian avuksihuutamista tai käsitystä ikoneista ikkunoina taivaaseen, joita suudellaan ja kunnioitetaan.
Periaate lex orandi, lex credendi vaatii rinnalleen ymmärryksen, että Raamattu on Jumalan Sana ja mittakeppi, jolla kirkon liturgisia käytäntöjä tulee arvioida ja jonka pohjalta niitä tulee tarvittaessa korjata. Näin tehtiin luterilaisessa uskonpuhdistuksessa: säilytettiin kirkon historiallinen liturgia, mutta poistettiin Raamatun vastaiset opit, jotka vuosisatojen kuluessa olivat hiipineet osaksi liturgiaa, ennen muuta messu-uhri sekä pyhien avuksihuutaminen. Mutta niin kauan kuin Raamattu säilyy ainoana lopullisena tuomarina, puhdas liturgia on puhtaiden uskontunnustusten tavoin oikean uskon todistaja ja kasvattaa oikeaan uskoon.
Liturgia kantaa kirkon raamatullista dogmaa eli oppia. Tämä on vanhan kirkon käsitys. Varhaisen kirkon opilliset taistelut ilmenivät usein liturgisina riitoina. Esimerkiksi Paavali Samosatalainen (pantu viralta 272), joka kielsi Pyhän Kolminaisuuden ja Kristuksen jumaluuden, poisti kirkosta Kristukselle lauletut ylistysvirret (Eusebiuksen kirkkohistoria VII, 30:10). Väärä oppi ilmeni vääränä liturgisena käytäntönä. Vastaavasti raamatullista uskoa puolustavat kirkkoisät vetosivat oikeisiin liturgisiin käytäntöihin puolustaessaan oikeaa uskoa. Nikean uskontunnustuksessa vedotaan Pyhän Hengen jumaluutta tunnustettaessa siihen, että Pyhää Henkeä ”kumarretaan ja kunnioitetaan yhdessä Isän ja Pojan kanssa”. Toisaalta omaksuttu oppi myös muovasi liturgiaa. 300–400-luvuilla käytiin valtavia kiistoja Kristuksen persoonasta. Erilaiset kannat oppiin Kristuksen kahdesta luonnosta näkyivät eri puolueiden käyttämissä liturgioissa. Näin jumalanpalvelustavat erottivat eri tunnustuskunnat toisistaan, aivan kuten on nykyäänkin. Luterilaiset rukoilevat luterilaisesti, tai jos eivät, heistä tulee ennen pitkää jotain muuta kuin luterilaisia.
”Rukouksen laki on uskon laki” on siis vanhakirkollinen viisaus, joka on jäsentänyt kristikunnan elämää alusta asti. Periaate on kuitenkin sanoitettu vasta myöhemmin. Teologian historia kertoo meille, että lauseen isä on nimeltä Prosper Akvitanialainen (k. 455), joka tosin muotoili sen näin: legem credendi lex statuat supplicandi eli ”uskon lain määrää rukouksen/pyytämisen laki”. Kuka Prosper oikein oli, mitä väliä hänellä on ja missä yhteydessä hän esitti kuuluisan lausahduksensa?
Prosper Tiro Akvitanialainen oli nimensä mukaisesti kotoisin Akvitaniasta, joka on alue lounaisessa Ranskassa, silloisessa Galliassa. Prosper oli maallikkoteologi, josta tuli kirkkoisä Aurelius Augustinuksen (k. 430) armo-opin väsymätön puolustaja. Ymmärtääksemme Prosperin teologiaa meidän täytyy luoda lyhyt katsaus pelagiolais- ja semipelagiolaiskiistoihin, jotka muodostavat hänen toimintansa taustan.
300-luvun lopulla Roomaan saapui Brittein saarilta kotoisin oleva munkki Pelagius. Hän kärjisti opetuksen vapaasta tahdosta äärimmilleen. Pelagius ei voinut sietää sitä, että ihmiset vetosivat syntiä tehdessään siihen, että heidän luontonsa on Aadamin lankeemuksen vuoksi heikko ja syntinen. Siksi Pelagius kielsi perisynnin ja opetti, että ihminen pystyy luonnostaan täyttämään Jumalan lain, jos vain tahtoo. Synti on vain yksittäisiä järjenvastaisia tekoja, ei syntiinlankeemuksesta johtuva ihmisluonnon perustava turmelus, joka koskisi myös lapsia. Jumalan armo tarkoitti Pelagiukselle Jumalan antamia luonnonlahjoja. Vapaan tahtonsa avulla ihminen voi joko pitää Jumalan käskyt ja ansaita iankaikkisen elämän tai tehdä syntiä ja ansaita iankaikkisen kadotuksen. Pelagiuksen oppi sai kannatusta erityisesti Rooman askeettipiireissä ja ylhäisössä.
Pohjoisafrikkalaisen Hippon piispa Augustinus nousi vastustamaan Pelagiuksen oppia armosta ja vapaasta tahdosta. Augustinuksen elämän viimeiset 20 vuotta eli vuodet 410–430 kuluivat pelagiolaiskiistan parissa. Augustinus opetti, että Aadamin lankeemuksen myötä koko ihmissuku on perisynnin vallassa ja ansainnut helvetin tuomion. Ihmiskunta on ”turmion” tai ”kadotuksen massa”. Synti ei ole vain yksittäisiä järjenvastaisia tekoja. Syntiinlankeemus vääristi ihmisen tahdon. Ihminen ei enää rakasta yli kaiken Jumalaa, korkeinta Hyvää, ja kaikkea luotua ainoastaan Jumalan tähden, sen vähäisemmän, luodun arvon mukaisesti. Sen sijaan ihminen rakastaa muita asioita enemmän kuin Jumalaa. Vääristynyt rakkaus on himoa, joka on synti. Ihmisellä on edelleen tahto, mutta se on vapaa vanhurskaudesta ja synnin orja, kunnes Kristus vapauttaa sen armollaan uudestisyntymisen pesussa, kasteessa. Kirkkoisä vetosi usein Jeesuksen sanoihin: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.” (Joh. 8:34, 36) Augustinuksen mukaan vasta Kristuksen vanhurskauttama syntinen alkaa Pyhän Hengen ja Jumalan armon vaikutuksesta tehdä hyviä tekoja, jotka Jumala kruunaa iankaikkisen elämän lahjalla. Luterilaiset seuraavat muuten läheisesti Augustinusta, mutta korostavat Augustinuksesta poiketen, että iankaikkinen elämä ei perustu edes Jumalan armon vaikuttamiin tekoihin. Jumalan edessä kelpaava vanhurskaus on Jeesus Kristus, sovittajamme, ei mikään ihmisessä oleva, vaikka armo vaikuttaakin vanhurskautetussa hyviä tekoja.
Taistelussaan pelagiolaisia vastaan Augustinus muotoili myös oppinsa predestinaatiosta eli Jumalan ennaltamääräämisestä. Jumala on jo ikuisuudessa valinnut tietyt ihmiset pelastumaan armosta. He saavat ajassa kuulla evankeliumin ja tulevat kastetuiksi. Jumala antaa heille kestävyyden lahjan eli uskon, joka vaikuttaa rakkauden kautta (Gal. 5:6) siihen asti, että ihminen kuolee uskossa ja pelastuu. Jumalan armo erottaa valitut turmion massasta ja tekee vihan astioista laupeuden astioita, jotka Jumala on ennaltamäärännyt pelastukseen (Room. 9:22–23). Kadotukseen joutuvia Jumala ei ole valinnut, vaan heidät Hän on salatussa mutta oikeudenmukaisessa tuomiossaan jättänyt valitsematta eli hylännyt. He hukkuvat omasta syystään, koska ovat syypäitä perisyntiin ja omiin tekosynteihinsä. Vuodesta 422 alkaen Augustinus ajatteli, että Jumala ei halua pelastaa kadotukseen joutuvia. 1. Tim. 2:4, jonka mukaan ”Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat totuuden tuntoon”, tarkoitti Augustinuksen myöhäisimpien kirjoitusten mukaan, että Jumala haluaa pelastaa kaikenlaisia ihmisiä kaikista kansoista, yhteiskuntaluokista jne., ei kaikkia ihmisiä. Paikoin Augustinus kirjoitti siksi, että Jumala on ennaltamäärännyt toiset hallitsemaan taivaassa Kristuksen kanssa, toiset kärsimään helvetissä Perkeleen kanssa. Tätä opetusta kutsutaan ”kaksinkertaiseksi predestinaatioksi”. Luterilaiset ovat kieltäneet sen epäraamatullisena. Raamatun mukaan Jumala kyllä ennaltamäärää valitut armosta pelastumaan mutta samalla todella haluaa kaikkien ihmisten pelastuvan. Reformoitu (kalvinistinen) teologia opettaa kaksinkertaista predestinaatiota, tosin vielä Augustinuksen kantoja jyrkentäen.
Yksi Augustinuksen viimeisimmistä kirjoista on kaksiosainen teos Pyhien ennaltamääräämisestä ja kestävyyden lahjasta. Siinä hän avaa edellä kuvattua predestinaatioteologiaansa. Kirja on omistettu Prosperille ja Hilariukselle. Edellinen on juuri Prosper Akvitanialainen. Kirjan tausta on seuraava. Etelä-Galliassa Massiliassa (nyk. Marseille) vaikutti askeettiyhteisö, joita johti mies nimeltä Johannes Cassianus (k. n. 435). Cassianuksen ympärille kehkeytynyt ryhmä oli saanut innoitusta itäisen kristikunnan askeeteilta ja munkeilta, jotka korostivat ihmisen tahdon vapautta. Heidän mukaansa Jumalan armo ja ihmisen tahto tekevät yhteistyötä ihmisen pelastamisessa. Joskus armo kulkee edellä, joskus ihmisen tahto. Tahto on kyllä Aadamin lankeemuksen vuoksi heikko mutta ei kokonaan synnin orja tai kuollut synteihinsä. Prosperin ja Hilariuksen korviin Cassianuksen joukon opetus kuulosti miltei pelagiolaiselta, joten se sai nimekseen semi- eli puolipelagiolaisuus. Prosper ja Hilarius kirjoittivat Augustinukselle ja pyysivät häneltä kannanottoa massilialaisten opetukseen. Kirkkoisän vastaus oli kirja Pyhien ennaltamääräämisestä ja kestävyyden lahjasta. Pian kirjan kirjoittamisen jälkeen Augustinus kuoli.
Augustinuksen kuoleman jälkeen Prosperista tuli Gallian semipelagiolaisten tärkein vastustaja. Prosperin ansioihin kuuluu Augustinuksen oikean perisyntiopin ja melko oikean tahto-opin väsymätön puolustaminen kirjoituksin. Prosper kuitenkin teki myös pieniä muutoksia Augustinuksen opetukseen. Ennen kaikkea Prosper opetti, että Jumala todella tahtoo pelastaa kaikki ihmiset 1. Tim. 2:4 mukaisesti. Prosperin mukaan Jumala on kyllä ennaltamäärännyt valitut armosta pelastumaan, mutta Jumala ei ole ennaltamäärännyt kadotukseen joutuvia kadotukseen, vaan Hän ainoastaan tietää ennalta heidän joutuvan sinne. Syy kadotukseen ei siis ole Jumalan valinnassa tai valitsematta jättämisessä, vaan yksin ihmisen synnissä. Sen sijaan syy ihmisen pelastukseen on yksin Jumalan ennaltamääräämisessä ja armossa, joilla Jumala erottaa ihmisen ihmiskunnan kadotuksen massasta ja vaikuttaa hänessä loppuun asti kestävän uskon. Luterilainen kirkko seuraa Tunnustuskirjoissaan varsin läheisesti Prosperin ”luterilaistettua augustinolaisuutta”. Siitäkin syystä tämä katveeseen jäänyt kirkkoisä on syytä nostaa jälleen tietoisuuteemme.
Kiista Augustinuksen armo-opin ja semipelagiolaisuuden välillä jatkui Galliassa pitkään vielä Prosperin kuoleman jälkeenkin. Lopullisesti kiista ratkesi vasta Oranjen toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 529, jossa Prosperin kanta voitti. Keskiajan saatossa tämä varsin raitis käsitys Jumalan armosta ja ihmisen tahdosta kuitenkin jäi pitkälti paitsioon, kunnes se uskonpuhdistuksessa nousi hieman toisessa muodossa jälleen päivänvaloon Lutherin ja muiden luterilaisten uskonpuhdistajien kautta.
Prosperin kuuluisa lausahdus ”uskon lain määrää rukouksen laki” on peräisin teoksesta ”Kirja edesmenneiden apostolisen istuimen piispojen arvovaltaisista lausunnoista koskien Jumalan armoa ja vapaan tahdon ratkaisua” (Migne, Patrologia latina 51, 205–212). Prosper toimi jonkin aikaa Rooman piispojen sihteerinä. Teoksessa hän keräsi piispojen teksteistä lainauksia, jotka puolustivat Augustinuksen armo-oppia ja vastustivat semipelagiolaisten käsityksiä. Lainattuaan piispojen lausuntoja hän siirtyy kirjoittamaan kirkon liturgisista rukouksista. Nekin todistavat, että ihminen ei voi pelastaa itseään, ei kokonaan, kuten pelagiolaiset väittivät, eikä osittain, kuten semipelagiolaiset väittivät. Kirkon rukoukset osoittavat, että pelastus on alusta loppuun Jumalan armon lahjaa, koska pelastusta rukoillaan Jumalalta ja vieläpä niille, jotka tällä hetkellä ovat armon ja pelastuksen ulkopuolella. Prosper kirjoittaa:
… kiinnittäkäämme huomiomme papillisten rukousten salaisuuksiin, jotka on saatu perinnöksi apostoleilta ja joita vietetään samanmuotoisina koko maailmassa ja jokaisessa katolisessa kirkossa, jotta rukouksen laki määräisi uskon lain (legem credendi lex statuat supplicandi). Kun nimittäin pyhien joukkojen johtomiehet toimittavat heille uskottua lähettilääntehtävää Jumalan lempeyden edessä, he ajavat ihmissuvun asiaa samalla kun koko kirkko yhtyy huokauksin heidän pyyntöihinsä ja rukouksiinsa, että epäuskoisille lahjoitettaisiin usko, että epäjumalanpalvelijat vapautettaisiin jumalattomista erehdyksistään, että totuuden valo koittaisi juutalaisille sen myötä, kun peite otetaan pois heidän sydämeltään (2. Kor. 3:15–16), että harhaoppiset käsittäisivät katolisen uskon ja tulisivat järkiinsä, että eriseuraiset vastaanottaisivat uudelleenheränneen rakkauden hengen, että langenneille jaettaisiin parannuksen lääkkeet ja lopuksi että kasteoppilaat johdettaisiin uudestisyntymisen salaisuuksiin [= kasteelle] ja heille näin avattaisiin ovet taivaallisen laupeuden palatsiin. Rukousten seuraukset osoittavat, ettei näitä asioita pyydetä Herralta näön vuoksi eikä turhanpäiten, koskapa Jumala katsoo hyväksi vetää luokseen monia ihmisiä kaikista eksyneiden ryhmistä. Hän tempaa heidät pimeyden vallasta, siirtää heidät rakkaan Poikansa valtakuntaan (Kol. 1:13) ja tekee vihan astioista laupeuden astioita (Room. 9:22). Tätä pidetään kokonaan Jumalan tekona, koska tuollaisten ihmisten valaisemisesta tai palauttamisesta annetaan aina kiitos, ylistys ja tunnustus Jumalalle, joka on sen vaikuttanut. (Luku VIII/XI, Migne, Patrologia Latina 51, 209–210, käännös JM)
Periaatteella ”rukouksen laki on uskon laki” on siis syvimmiltään pelastusopillinen kärki. Jokainen oikea kristitty rukoilee pelastusta itselleen ja muille yksin Jumalalta. Jos hän on johdonmukainen ja rehellinen, hänen täytyy siis uskoa, että pelastus on alusta loppuun Jumalan lahja, ei ihmisen tahdonvapauden aikaansaannosta tai omaa ansiota. Näin periaate ”rukouksen laki on uskon laki” johtaa kristinopin ytimeen, oppiin uskonvanhurskaudesta, että Jumala Kristuksen tähden, uskon kautta, ilman lain tekoja, lukee kadotetun ja jumalattoman syntisen vanhurskaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi ja vaikuttaa hänessä uskon, joka kestää loppuun asti. ”Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” (Jooel 2:32; Apt. 2:21; Room. 10:13)
Tuhkakeskiviikosta alkaa kirkkovuodessa pääsiäiseen valmistava paaston aika. Mutta mitä se tarkoittaa? Miksi paastotaan?
Paastoamisesta ei Raamatussa ole yleispätevää käskyä eikä kieltoa. Merkityksettömästä asiasta ei kuitenkaan ole kyse. Kristus antoi opetuslapsilleen ohjeita paastoa varten sanoen: ”kun paastoatte…” (Matt. 6:16) – paastoaminen tässä oletetaan osaksi normaalia kristillistä elämää (ei ”jos” vaan ”kun”). Opetuslasten epäonnistuttua riivaajahengen karkottamisessa, Jeesus opasti heitä sanoen: ”tätä lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla.” (Matt. 17:21) Apostoli Paavali mainitsee paaston asiana – toki monien muiden joukossa – jossa apostolit ”osoittautuvat Jumalan palvelijoiksi” (2. Kor 6:5; myös 11:27). Apostolien teot kertoo, kuinka tärkeissä valinnoissa kristityt ”paastosivat ja rukoilivat” (Ap.t. 13:3; 14:23).
Raamatun teksteistä piirtyy kuva paastosta luonnollisena osana kristityn elämää. Siihen ei erikseen käsketä, mutta se putkahtelee esiin siellä täällä sivulauseissa kristillisen hartauden muotona. Kuitenkin hyvin harva kristitty enää paastoaa, tutkimuksen mukaan luterilaisista vain 2,5%. Miksi on näin – ja voisiko meillä tässä asiassa olla jotain opittavaa menneiden polvien uskovilta?
Paasto ymmärretään aivan väärin, jos se ajatellaan Jumalan edessä ansiolliseksi teoksi, jonka kautta ihminen otetaan armon alle. Tämä on varmaankin yksi syy siihen, että uskovatkin luterilaiset paastoavat niin vähän – miellämme paaston omiatuntoja taakoittavaksi ”isien perinnäissäännöksi”. Oikein käytettynä sellaisesta ei kuitenkaan ole paastossa kyse. Vaikka uskonvanhurskauden oppi vapauttaakin meidät pakkopaastoista, ei sen perusteella ole oikein kokonaan hylätä ja unohtaa tätä Jeesuksen ja apostolien käyttämää tapaa. Me emme paastoa päästäksemme armon alle, mutta armon alla olevina me paastoamme.
Oikean paaston päämääränä ei ole koskaan ollutkaan syntien anteeksiantamuksen ansaitseminen, vaan ”lihan kurittaminen”. Mitä se sitten on?
Raamattu ei ole luomiskielteinen, ruumiillisuutta halveksiva tai aistien kautta tulevia nautintoja periaatteesta vastustava. Päinvastoin, opettaahan Jumalan sana: ”Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse hylätä mitään, kun se otetaan kiittäen vastaan.” (1. Tim. 4:4) Silti koko Raamattu puhuu selvästi myös siitä, että jokaista ruumiin halua ei tarvitse eikä edes saa toteuttaa. Kristityn tulee olla oman ruumiinsa herra, ei sen palvelija.
Paavali summaa paastoamisen idean sanoissaan korinttilaisille: ”Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niinkuin ilmaan hosuen, vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.” (1. Kor. 9: 26–27) Miksi Herran apostoli kirjoittaa näin? Mitä hän tarkoittaa sanoessaan: etten minä – – itse ehkä joutuisi hyljättäväksi?
Roomalaisille Paavali kirjoittaa neuvon: ”Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan.” (Room. 13:14) Apostolin pelko ei ole siinä, että hänen seurakuntalaisillaan on liian mukava olla, vaan se, että ylellisyydestä tulee vähitellen välttämättömyys, ja välttämättömyydestä kasvaa epäjumala. Fil. 3:19 puhuu Kristuksen ristin vihollisista, joille ”vatsa on heidän jumalansa”. Vatsanpalvonnassa kyse ei ole pelkästä ruoasta, vaan yleensä mielihyvän korottamisesta elämää hallitsevaksi seikaksi, jopa sen keskipisteeksi. Tätä vastaan apostoli taistelee paastolla, ja siihen hän kutsuu seurakuntaakin.
Paaston kautta kristitty opettelee sitä periaatteessa äärimmäisen selvää ja yksinkertaista, mutta käytännössä hyvin usein unohtuvaa asiaa, nimittäin, että hänen oma mukavuutensa ei ole elämän tärkein asia. Paaston kautta kristitty voi ikään kuin ”kuivaharjoitteluna” opetella sanomaan ”ei” mukaville, miellyttäville asioille, jotta hän kykenisi sanomaan ”ei” myös silloin, kun halut houkuttelevat eroon Jumalasta ja syntiin.
Luterilaiset tunnustuskirjat – väärinkäytökset torjuessaankin – säilyttävät positiivisen suhtautumisen oikeanlaiseen paastoon. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa todetaan, että varsinaista ”lihan kuolettamista” on pyhän ristin kantaminen eli Kristuksen tunnustamisen tähden osaksemme tulevat koettelemukset. Kuitenkin: ”Sen kuolettamisen ohella, mikä tapahtuu ristiä kantamalla, on välttämätön myös vapaaehtoinen harjoituksen muoto. – – – Tällaisiin harjoituksiin on ryhdyttävä, ei tosin siitä syystä, että ne olisivat vanhurskauttavia jumalanpalveluksen muotoja, vaan jotta ne pitäisivät lihaa kurissa, niin ettei yltäkylläisyys saisi meitä herpoamaan ja tekisi meitä suruttomiksi ja veltoiksi. Siitähän syystä ihmiset antautuvat lihan himojen valtaan, niitä noudattamaan.”
Paastoa saatetaan vierastaa siksi, että sitä pidetään jotenkin vanhakantaisena asiana. Ehkä näin onkin – mutta ei kaikki vanha ole suinkaan pahasta. Meidän aikamme ei ole kehittynyt niin pitkälle, että vanhanaikainen paasto voitaisiin jättää taakse. Voisi jopa sanoa, että meidän aikamme aivan ERITYISESTI tarvitsee paastoa. Sillä koska aikaisemmin ihmiskunnan historiassa on näin valtava aineellinen yltäkylläisyys niin täysin häivyttänyt ihmisten mielistä ajatuksen siitä, että aineellinen hyvä on Jumalalta annettua lahjaa, ei itsestäänselvyys? Koska aikaisemmin elämänrytmi ollut niin kiireistä ja suorastaan sekavaa, että jopa suurimmat kristilliset juhlat unohtuvat miltei heti kun joululahjojen käärepaperit on poltettu tai pajunkissat viskattu kompostiin? Koska aikaisemmin on mielihalujen ja kunnianhimon estottomasta toteuttamisesta tehty paheen sijasta suoranainen hyve, joka työntää syrjään ajatukset vastuusta, jopa syyllisyydestä, Luojan edessä?
Meidän aikamme kristitty tarvitsee paastoa jopa ENEMMÄN kuin meitä edeltävät sukupolvet. Kaikki ympärillämme kannustaa meitä suorastaan tuhlailevan hillittömään elämäntyyliin, jossa tavaran runsaudella peitetään ajan puutetta. Kristityt eivät ole immuuneja joka puolelta tuleville viesteille, jotka kehottavat – suorastaan käskien vaativat – vapauttamaan itse itsensä moraalisista estoista. Ja kuitenkaan pelkkä ympäristön kauhisteleminen ei saa meille riittää. Paaston aikana seurakuntaa kutsutaan itse tyytymään yksinkertaiseen elämään ja hiljaisuuteen, etsimään aikaa itsetutkiskelemiselle, katumukselle ja syntien tunnustamiselle, Jumalan sanan kuulemiselle. Meitä kutsutaan pysähtymään ja rukoilemaan, ja myös palvelemaan lähimmäistä konkreettisilla rakkauden teoilla.
Mistä sitten paastoaisin? On yksinkertaisempaa paastota, jos tekee itselleen joitain selviä ”paastosääntöjä”. Mitä konkreettisemmista asioista on kyse, sitä helpompi ne on muistaa ja noudattaa. Perinteisen ruokapaaston rinnalle on nykyään kehitetty monenlaisia vaihtoehtoisia paastoamisen tapoja. Elämän yksinkertaistaminen on toki paaston ajalle sopivaa, ja siten esim. television tai internetin käyttämistä on oikein hyvä rajoittaa paastonaikana, samoin vaikkapa vaatteiden ostamista, henkilöauton käyttöä tai muuta sellaista.
Vanhaa paastoamisen tapaa ei kuitenkaan ole syytä unohtaa tai ylenkatsoa uudempien ja mielikuvituksellisempien paastomuotojen tähden. Ruokaan ja juomaan liittyvä paastoaminen koskettaa jokapäiväistä elämäämme ja sen aivan perustavimpia tarpeita. Ehkä erityisesti meidän, ravinnon yltäkylläisyyden keskellä elävien, olisi hyvä oppia, ettei ruokakaan ole itsestäänselvyys. Vai onko niin, että kehittelemme uudenaikaisia, ”kehittyneempiä” paastoamisen muotoja siksi, että ajatus yli kuukaudesta ilman suklaata, viiniä ja entrecoté-pihviä tuntuu meistä mahdottomuudelta?
Tähän kaikkeen paasto meitä kutsuu. Omien mielitekojen tukahduttamiseen. Syntien tunnustamiseen. Jumalan sanan tutkimiseen. Mutta on silti tarpeen muistuttaa paaston tarkoituksesta kirkkovuoden kierrossa. Paasto ei koskaan ole itsetarkoitus, vaan se edeltää suuria kristillisiä juhlia. Joulua edeltää adventtipaasto, pääsiäistä pitempi paasto. Kun käymme paaston aikaan, me ryhdymme juhlavalmisteluihin. Paasto ei ole itsessään päämäärä, vaan paaston tarkoitus on valmistaa meitä edessä olevaan juhlaan. Jos paastossasi vähennät aterioitasi ja sinun tulee nälkä, niin muista Kristusta, joka nälkäisenä kamppaili erämaassa perkelettä vastaan voittaakseen sinut vapaaksi. Jos sinun on jano, muista ristiinnaulittua Herraa, joka ristillä tyhjensi Jumalan vihan maljan sinun tähtesi. Jos paaston aikana väsyt, muista Vapahtajaa joka kantoi ristinpuuta Golgatalle sinun edestäsi. Sillä mitä teetkin paaston aikana, ei sen tarkoituksena ole muu kuin se, että voisit muistaa Jeesuksen ristintyötä ja sitä armoa ja syntien anteeksiantamusta, joka yksin hänen kauttaan meille syntisille annetaan.
Ks. myös paasto
Apostolisessa uskontunnustuksessa kirkko lausuu yhteisen uskonsa Jeesuksen syntymästä: “Minä uskon… Jeesukseen Kristukseen,… joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta…” Sekä latinan että kreikan teksti puhuvat täsmälleen samasta asiasta: Jeesuksen sikiäminen Marian kohdussa tapahtui Pyhästä Hengestä (conceptus est de Spiritu Sancto, τòν συλληφθέντα ἐκ πνεύματος ἁγίου). Jeesus syntyi neitsyestä (natus ex Maria Virgine, γεννηθέντα ἐκ Μαρίας τῆς παρθένου).
Tämä opetus on otettu erityisesti kahdesta evankeliumien kohdasta: Matt. 1:18–25 ja Luuk. 1:26–38. Matteuksen katkelma on kerrottu Jeesuksen juridisen isän Joosefin näkökulmasta, Luukkaan teksti puolestaan kuvaa Marian kokemusta. Matteus siis kirjoittaa siitä, kuinka Joosef sai kuulla Marian olevan raskaana. Tuohonkin aikaa ihmiset tiesivät, mistä lapset tulevat. Kun Joosef itse ei ollut lapsen isä, oli Maria selvästi tehnyt aviorikoksen. Vaikka pari ei ollut vielä viettänyt häitään, oli tehty kihlasopimus oikeudellisesti sitova. Siksi Joosef aikoi kirjoittaa Marialle erokirjan. Näiden sisäisten kamppailujen keskellä Joosef sai unessa näyn. Enkeli ilmoitti hänelle, mikä oli asian laita: Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta, joka sanoo: ”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja tälle on annettava nimi Immanuel”, mikä käännettynä on: Jumala meidän kanssamme. (Matt. 1:22–23).
Enkeli antaa Joosefille vahvan vakuuden. Hänelle osoitetaan Jumalan sanan kohta, jossa se, mikä nyt oli tapahtunut, oli ilmoitettu. Sitaatti on Jesajan kirjasta (7:14). Jesajan kirjan vanha kreikankielinen käännös, Septuaginta käyttää tässä sanaa παρθένος, neitsyt. On kuitenkin huomautettu, että hepreankielisen alkutekstin sana עַלְמָה (almāh) tarkoittaa naimaikäistä nuorta naista, ennen kuin hän saa ensimmäisen lapsensa. Näin kyse voisi olla neitsyestä, mutta ei välttämättä. Tekstiyhteydessä puhutaan siitä, kuinka tämän lapsen sikiäminen olisi Jumalan antama merkki. Siksi on luontaista ajatella, että merkki olisi jotain tavallisen järjestyksen ylittävää. Jesajan luvussa 8 puhutaan profeetan pojista. Voi olla, että he ovat askel profetian toteutumisessa. Mutta sitten teksti jatkuu lukuun 9, missä puhutaan jälleen tuosta syntyvästä lapsesta: Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas. (Jes. 9:6). Näin Jesajan tekstin kulku vie lukijan sen ihmeen äärelle, että syntyy Kuningas, joka hallitsee ikuisesti (9:7). Hän sikiää Jumalan merkkinä ja Jumalan aloitteesta, ilman ihmisen vaikutusta.
Luukkaan tallettama tekstijakso puolestaan kertoo, miten enkeli ilmoitti Marialle Jeesuksen sikiämisen. Maria ihmettelee ilmoitusta: ”Kuinka tämä voi tapahtua, kun minä en miehestä mitään tiedä?” Enkeli vastasi ja sanoi hänelle: ”Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sentähden myös se pyhä, mikä syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi. (Luuk. 1:34–35) Jumalan läsnäolo tuli Salomon aikana ja täytti temppelin. Nyt Pyhä Henki tulee Marian ylle, ja niin jatkossa puhutaan Mariasta Jumalan läsnäolon paikkana. Kuten Jumala oli läsnä temppelissä, niin hän oli nyt Marian kohdussa. Maria esitetään Jumalan asuinsijana, liitonarkkuna.
Sekä Matteuksen että Luukkaan teksteistä on selvää, että Jeesuksen sikiäminen tapahtui Pyhän Hengen voimasta. Ei tarvittu miehen siementä. Niinpä meille kirkastuu myös se lupaus, joka jo paratiisissa annettiin syntiinlankeemuksen jälkeen: Ja Herra Jumala sanoi käärmeelle: “… Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän.” (1. Moos. 3:14–15) Tavallista olisi puhua miehen siemenestä. Mutta tässä Jumala mainitsee vaimon siemenen. Jeesus olikin se vaimon siemen, jolla ei ollut lainkaan biologista isää maan päällä.
Voimmeko sanoa, miten sikiäminen Marian sisällä oikein tapahtui? Hedelmöittymiseenhän tarvitaan miehen siittiö ja naisen munasolu. Huomionarvoista on se, etteivät Raamatun tekstit selitä, miten hedelmöittyminen tapahtui, vaikka aikalaisetkin sitä varmasti miettivät. Tässä onkin suuri ero antiikin ajan myytteihin, joissa jumalien ja ihmisten yhteydestä syntyi jokin kolmannen kaltainen olio; ihmisen ja jumalan välimuoto tai yhdistelmä. Raamattu ei selitä asiaa ikään kuin Mariasta olisi syntynyt puoliksi ihminen ja puoliksi jumala. Sen sijaan Jeesuksesta puhutaan kokonaan Jumalana ja kokonaan ihmisenä. Jeesuksen yhdessä persoonassa on kaksi luontoa: Jumala ja ihminen. Vielä on hyvä muistaa, että kaksi opinkohtaa: neitseestäsyntyminen ja kaksiluonto-oppi, liittyvät toisiinsa, mutta eivät puhu täsmälleen samasta asiasta. Neitseestäsyntymisoppi kertoo ytimeltään sen, että Jeesuksen sikiäminen ei tapahtunut luonnollisella tavalla. Se ei vielä kuitenkaan kerro, millainen oli se elämä, joka alkoi Marian kohdussa. Tähän puolestaan vastaa oppi Jeesuksen kahdesta luonnosta: täydestä ihmisyydestä ja täydestä Jumaluudesta.
Ks. myös Neitsyt Maria – veljemme äiti, inkarnaatio ja Kristus
Lukuisat ihmiset ovat länsimaisessa kulttuurissa tutustuneet Raamattuun ja yllättävän monet myös lukeneet sitä. Jotkut ihailevat sen kieltä ja etsivät siitä innoitusta esim. kaunokirjalliselle työlle, oopperoihin tai kuvataiteeseen. Eettiseltä kannalta monet arvostavat Raamatun eräitä osia ihanteena. Onpa niitäkin, jotka etsivät Raamatusta mielenrauhaa ja valoa elämän kipeisiin kysymyksiin. Tämän ohella kaikki ovat tietoisia Raamatusta kristinuskon peruskirjana. Tästä Raamatun asemasta alkavat varsinaisesti ihmisten erilaiset käsitykset ja taistelut.
Kun Raamattua luetaan ja käytetään kristillisen uskon lähteenä ja ohjeena, silloin joudutaan pakostakin kysymään, millainen kirja Raamattu on, miten siihen on asennoiduttava ja mikä on sen paikka kristillisessä uskossa. Näitä kysymyksiä selvitellään usein luettelemalla erilaisia raamattukäsityksiä: fundamentalistinen, pelastushistoriallinen, ns. liberaaliteologinen, eksistentialistinen, poliittinen, uskonnonhistoriallinen… Otaksutaan, että näistä käsityksistä jokainen voi sitten valita ‘makunsa mukaisen’.
Raamattu on kiistattomasti kristinuskon ja kirkon syntyvaiheisiin liittyvä kirja. Tämän tosiseikan takia me tänäkin päivänä tunnemme Raamatun sekä Vanhana että Uutena testamenttina. Tästä syystä on asianmukaista ja välttämätöntä kysyä, mikä asema Raamatulla on ollut kirkon alusta saakka. Kumoamaton historiallinen totuus on se, että Raamattua pidettiin pyhien kirjoitusten kokoelmana. Tämä kokoelma koottiin kirkon eri vaiheissa samalla kun jouduttiin käymään rajanvetoa ja hylkäämään kirjoituksia, jotka esiintyivät pyhinä, mutta jotka olivat väärennöksiä. Näin Raamatun kirjat itse osoittivat olevansa sitä, mitä ne sanovatkin olevansa. Raamattu on olemukseltaan erilainen kirja kuin mitkään muut tekstit. Kirkko ei olisi milloinkaan pitänyt Vanhaa testamenttia pyhänä ja jumalallisena, ellei se olisi uskonut, että sen sanassa on puhunut itse Jumala. Se otti koko Vanhan testamentin Jumalan suurten tekojen ja Kristuksessa tapahtuneen täyttymyksen ennakointina sekä profeetallisen julistuksen että esikuvien muodossa. Varhainen kristillinen kirkko ei lukenut siitä jotakin, jota siinä ei olisi jo ollut. Päinvastoin kirkko näki Vanhan testamentin kokoelmana, joka voitaisiin otsikoida: Näin sanoo, lupaa ja toimii Herra! Vastaavan Pyhien kirjoitusten aseman saivat Uuden testamentin evankeliumit ja apostoliset kirjoitukset. Uusi testamentti oli alun alkaen kristilliselle kirkolle Jumalan ilmoitus sen vuoksi, että se oli Vanhan testamentin täyttymys ja Jumalan ainosyntyisen Pojan, Jeesuksen Kristuksen, tuoman pelastuksen kirja, joka jätettiin erityisesti apostoleille julistettavaksi kaikessa maailmassa.
Koska Uuden testamentin jokainen kohta on kirjoitettu Kristuksen julistamiseksi, voidaan ymmärtää, että samoin kuin Jeesus Kristus on Jumala ja ihminen, Raamattu on inhimillinen ja jumalallinen. Se on ihmisten välityksellä kirjoitettu, mutta samalla kokonaan Pyhän Hengen vaikutuksesta syntynyt. “Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa.” (2.Tim. 3:16) Sanat ‘jokainen kirjoitus’ tarkoittaa asiallisesti samaa kuin koko Raamattu. Varhainen apostolinen kirkko kiteytti opetuksensa Raamatusta tunnustuksessaan: “Me uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään…, joka on puhunut profeettojen kautta.”
Uskonpuhdistuksessa edellä kuvattu Raamatun luonne ja asema tuotiin puhtaana uudelleen kirkon ja kaiken julistuksen perustaksi. Uskonpuhdistajien ja keskiajan Rooman kirkon kesken ei ollut kiistaa Raamatun kaikkein olennaisimmasta luonteesta. Molemmat opettivat, että koko Raamattu oli Jumalan sanaa ja Pyhän Hengen sanallisesti antama. Uskonpuhdistus oli kuitenkin välttämätön, koska Rooman kirkolle Raamattu ei ollut ilmoituksena ja uskonlähteenä riittävä vaan sen oheen asetettiin kirkon traditio. Samoin ei Raamattu voinut olla selvä, ainoa normi ja auktoriteetti, koska sen arvovaltaiseksi selittäjäksi nostettiin kirkon opetusvirka ja viime kädessä paavi.
Reformaation teologit, ennen muuta Martti Luther, näkivät kirkon koko uudistuksen kasvavan vahvasta Raamatun opettamisesta. He tahtoivat olla raamattuteologeja eivätkä filosofisia skolastikkoja. Skolastiikka oli kehittynyt keskiaikana mitä hienoimpaan ja terävimpään huippuunsa, mutta kirkolle sillä näytti olevan yhtä vähän merkitystä kuin sellaisella nykyaikaisella raamatunselitysopilla, joka tutkii Raamattua vain tavallisena kirjana. Kristillisen uskon syntymisessä ja elävöitymisessä ei lopultakaan saada apua syventymällä ihmisen sisimpään ja oletettuun uskonkipinään tai uskonnon yhteiskunnalliseen tarpeellisuuteen. Jumalan ilmoitus ihmiselle hänen ulkopuoleltaan tuo lopultakin yksin ja ainoastaan avun kaikkien meidän luonnolliseen tilaamme. Luterilainen opettaja Johannes Gerhard on todennut: “Sillä niin kuin Jumalan sana ei sen kirjoittamisen johdosta ole lakannut olemasta jumalallinen, se ei myöskään ole lakannut olemasta tehokas kääntymyksen ja pelastuksen väline.” Raamattu on todella vaikutusvoimainen. Gerhard luonnehtii sitä seuraavin raamatullisin kuvin: “Pyhä Raamattu on Jumalan istuin, jolta hän puhuu meille; Jumalan koulu, jossa hän opettaa ja kasvattaa meitä; Jumalan sairashuone ja hengellinen lääkeaineiden valmistamo; Jumalan täydellinen sota-asu ja asevarikko ja Jumalan käsi, jolla hän johdattaa meitä uskon ja vanhurskauden polkuja iankaikkista elämää kohti.”
Koska Raamattu on jumalallisen alkuperänsä ja luonteensa takia erilainen kirja, sitä ei voida asianmukaisesti tutkia ja selittää pelkästään inhimillisenä kirjana kirjojen joukossa, ei edes ihmisen uskonnollisten kokemusten todistuskappaleena. Kirkkomme ja kristikunta laajastikin on sairas, avuton ja hampaaton sen vuoksi, että se on hylännyt Raamatun sellaisena kuin se on. Kirkon työhön tulevat eivät saa juuri lainkaan opetusta ratkaisevimmassa kohdassa eli miten Raamattua Jumalan sanana ja voimana on selitettävä seurakunnalle. Vain Raamatun sanassa, jota oikein julistetaan, Kristus itse, Raamatun ydin ja tähti, ajaa sanan vaunuilla keskellemme, on läsnä pyhissä armonvälineissä, antaa pelastuksensa ja tekee sydämemme temppelikseen. Kuinka Raamattu voisi vakuuttaa itse lukijansa ja kuulijansa uskottavuudestaan Jumalan lahjana, jos emme käytä sitä asianmukaisesti? Meistä ei voi koskaan tulla kirkollisia, jos emme ota Raamattua vastaan sen omilla ehdoilla, vaan asetumme Raamatun yläpuolelle sen sanaa valikoimaan. Kuinka paljon Kristukseen kastettuja kulkee keskuudessamme hengellisesti kuolleina tyhjinä temppeleinä sen vuoksi, ettei sanaa pidetä esillä eikä sen seurauksena ole uskoa, Kristusta eikä hänen lahjavanhurskauttaan?
Tämän valossa ymmärrämme, ettei raamattukysymys ole mikään teoreettinen ongelma. On omalaatuista ja nurinkurista, että kirkon alkuperäistä oppia Raamatusta erehtymättömänä Jumalan sanana nimitellään fundamentalismiksi. Samoin luterilainen puhdasoppisuus nähdään kuolleena teoriana ja yhdistetään myöhempien aikojen amerikkalais-reformoituihin lakihenkisiin sanan varsinaisessa mielessä fundamentalistisiin virtauksiin. Ken vaivautuu tutustumaan uskonpuhdistuksen jälkeisiin syvällisiin opetuksiin teologiasta käytännöllisenä tieteenä, joutuu romuttamaan vanhat pinttymät ja ennakkoluulot. Meidän on uudelleen löydettävä tämä aito käsitys teologiasta jumaluusoppina, joka on luonteeltaan käytännöllinen eikä teoreettinen tieteenhaara. Sillä teologian perustava lähtökohta ei ole inhimillisin ja rationaalisin keinoin mitattavissa. Se on ilmoituksessa annettu. Tältä pohjalta teologian harjoituksessa ja Raamatun selittämisessä tarvitaan ja käytetään ymmärrystä ja muita valmiuksia. Teologiaa onkin vanhastaan verrattu lääketieteeseen, joka kyllä tutkii asioita teoreettiseltakin näkökannalta, mutta jonka päämäärä on kuitenkin parantaminen käytännön elämässä. Lääketieteen tavoin teologia ei tähtää pelkkään teoreettiseen pohdiskeluun luentosaleissa ja tutkimuskammioissa vaan on määritelmän mukaisesti Jumalan sanasta rakennettu oppi, jolla ihmiset kasvatetaan tosi uskossa ja hurskaassa elämässä iankaikkiseen elämään.
Aivan samoin kuin siis johdamme Pyhästä Raamatusta kaikki uskonkappaleet, meidän on myös ammennettava oppi Pyhästä Raamatusta yksinomaan Raamatusta itsestään. Meidän on kuunneltava vain ja ainoastaan sitä, mitä se sanoo itsestään.
Me sanomme Raamatusta siten kuin Martti Luther järeästi naulasi opin Pyhästä Ehtoollisesta kaikkea vertauskuvallista ohentamista vastaan: Tämä on! Samoin me voimme vapaasti ja rohkeasti tunnustaa Pyhästä Raamatusta: Niin kuin se on kirjoitettu, niin se paikkansa pitää! Aamen!
Luterilainen opetus Raamatusta on osuvasti tiivistetty teeseissä, jotka ovat peräisin Australian luterilaisten keskusteluista. Näiden teesien yhtenä keskeisenä muotoilijana on ollut tunnettu ja luterilaisille rakas opettaja Hermann Sasse.
Simo Kiviranta ja Juhana Pohjola,
Aamutähti-sarjan toimittajat
Vahvistamme järkähtämättömästi uudelleen sen Martti Lutherin ja luterilaisen kirkon raamattuperiaatteen, jonka mukaan “vain Jumalan sana kelpaa uskonkohdan perustaksi, ei mikään muu, ei edes enkeli” ja julistamme luterilaisten Tunnustuskirjojen kanssa: “Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.”
Siksi hyväksymme Raamatun, s.o. Vanhan ja Uuden testamentin kanoniset kirjat, kaikkien Kirkon opinkohtien ainoaksi lähteeksi ja ylimmäksi tuomariksi, säännöksi ja ohjeeksi; tämä pätee myös Pyhää Raamattua ja inspiraatiota koskeviin opinkohtiin. Täten hylkäämme kaikki yritykset, joita on tehty uskonpuhdistuksen jälkeen tai joita voidaan yhä tehdä, minkä nimisten tahansa muiden opin lähteiden tuomiseksi Kirkkoon Pyhän Raamatun rinnalle.
Opetamme, että Pyhä Raamattu on Jumalan kirjoitettu sana. Kirjoitettuna sanana Raamattu on erottamattomasti sidoksissa lihaan tulleeseen Sanaan ja puhuttuun sanaan.
“Jumala ei anna Henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä.” (Schmalkaldenin opinkohdat, III, 8.)
“Pyhä Henki valaisee ja käännyttää sydämet saarnatun ja kuullun sanan avulla niin, että ihmiset uskovat sen sanan ja suostuvat siihen. …Saarnattu ja kuultu Jumalan sana kuuluu Pyhän Hengen virkaan ja työhön: sillä sanalla hän voimallisesti vaikuttaa sydämessämme, siinä hän itse on läsnä.” (Yksimielisyyden ohje II, 55-56; vrt. XI 17)
Pyhän Raamatun varsinainen ja olennainen sisältö on Jumalan iankaikkinen Poika, Sana, joka tehtiin ihmiseksi Jeesuksen Kristuksen persoonassa. “Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta.” (Ap.t. 10:43; Joh. 1:1,14; 1. Joh. 1:1s.; Ilm. 19:13; Hepr. 1:1 ss.; Joh. 20:20; Luuk. 24:27; 2. Tim. 3:15 ss.).
Aivan saman sisältöinen suullinen sana joko edeltää tai seuraa kirjoitettua sanaa. Joskin siis Jumalan sana kaiken kaikkiaan on laajempi käsite kuin Raamattu, Pyhä Raamattu on rajoittamattomasti Jumalan sana. Kaikki, minkä Raamattu sanoo, on Jumalan sanaa. Toisaalta mitään sellaista ei voi julistaa Jumalan sanana, mitä ei ole opetettu Raamatussa.
Me uskomme ja tunnustamme, että Pyhä Raamattu ei ainoastaan sisällä Jumalan sanaa, vaan että se on Jumalan sana kokonaisuutena ja kaikissa osissaan. Hylkäämme kaikki yritykset, joiden tarkoituksena on erotella Raamatussa oleva Jumalan sana sellaisesta Raamatun sisällöstä, mikä ei olisi Jumalan sanaa, millä verukkeella tällaista erottelua sitten yritetäänkin. On esimerkiksi vedottu siihen, että Raamattu koostuu monenlaisista kirjoituksista: Vanhasta ja Uudesta testamentista; Laista, Profeetoista ja Pyhistä kirjoituksista; Evankeliumeista ja Apostolien kirjoituksista (joilla tarkoitetaan kaikkia muita Uuden testamentin kirjoja paitsi evankeliumeja). Edelleen Raamatun oman sisällön vastaisesti voidaan käyttää perustavanlaatuista eroa lain ja evankeliumin välillä verukkeena Jumalan sanan turhentamiselle.
Me tunnustamme, että koko Pyhässä Raamatussa, sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa, niissäkin kohdissa, joissa tämä ei ole välittömästi ilmeistä, Jumala, Isä, Jumalan Pyhän Hengen kautta julistaa Poikaa, Jeesusta Kristusta, Vapahtajana ja Herrana. “Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta.” (Joh. 5:39, 3:34; 17:6, 14; Matt. 22:44 s.; Hepr. 1:1 ss.; Ap.t. 10:43; Joh. 16:13 s.; 1. Kor. 2:3; 2. Tim. 3:16).
Uskomme Raamattuun on uskoa Kolmiyhteiseen Jumalaan, joka puhuu meille Raamatussa.
Me opetamme luterilaisen kirkon tunnustuksen kanssa, että Pyhän Raamatun voivat oikein ymmärtää vain ne, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen syntisten Vapahtajana.
Me uskomme, että ainoastaan sola fide-periaate (yksin uskon kautta) johtaa sola scriptura-periaatteen (yksin Raamattu) oikeaan ymmärtämiseen, että vanhurskauttaminen armosta uskon kautta Kristukseen, “kristinopin pääkohta…, on erityisen hyödyllinen koko Pyhän Raamatun selväksi, oikeaksi ymmärtämiseksi ja yksin näyttää tien Kristuksen sanomattoman aarteen luo ja Hänen oikeaan tuntemiseensa ja yksin avaa oven koko Raamattuun.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, IV)
Me opetamme Nikaian tunnustuksen mukaisesti – me uskomme Pyhään Henkeen, joka on puhunut profeettojen kautta – ja koko oikean kristillisen Kirkon kanssa, että Pyhä Raamattu on Jumalan, Pyhän Hengen, inspiraatiosta syntynyt (“theopneustos”, “Jumalan henkeyttämä”). “Jokainen kirjoitus (koko Raamattu), joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa.” (2. Tim. 3:16) “Sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.” (2. Piet. 1:19 ss.)
Inspiraatio tässä merkityksessä oli se ainutlaatuinen teko, jolla Jumala, Pyhä Henki, antoi oman ilmoituksen sanansa ihmisille, jotka Hän valitsi, suullisesti julistettavaksi tai kirjallisesti muistiin merkittäväksi, niin että tästä heidän puhumastaan tai kirjoittamastaan sanasta on rajoituksetta sanottava, että se on Jumalan oma sana. “Sentähden me myös lakkaamatta kiitämme Jumalaa siitä, että te, kun saitte meiltä kuulemanne sanan, otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan, niin kuin se totisesti on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä, jotka uskotte.” (1. Tess. 2:13)
Me opetamme inspiraatiota tässä merkityksessä, eikä tämä koske ainoastaan niitä yksittäisiä sanoja, jotka sisältyvät profeettakirjoihin (2. Piet. 1:19 ss.), apostolisiin teksteihin (1. Kor. 2:13; 1. Tess. 2:13), psalmeihin (Matt. 22:43; Hepr. 3:7) ja Lakiin (Matt. 5:17ss.), vaan “koko Raamattua” (2. Tim. 3:16), siis Raamattua kokonaisuutena (Joh. 5:39; 10:35; 2. Tim. 3:15) ja kaikissa yksittäisissä kohdissa (Joh. 2:22; 7:38; Ap. t. 1:16; 8:32) ja sanoissa (1. Kor. 2:13) niin Vanhassa kuin Uudessa testamentissakin (2. Piet. 3:16).
Me opetamme Raamatun sanallista ja täydellistä inspiraatiota (2. Tim. 3:16; 2. Piet. 1:21; Room. 3:2; 1. Tess. 2:13; 2. Tess. 2:15; 1. Kor. 2:13; 1. Joh. 1:1-4; Ilm. 2:7, 11, 17; Jer. 1:9), mutta hylkäämme erilaiset teoriat (esim. pelkkä jumalallinen valaisu, mekaaninen sanelu jne.), joita on tarjottu inspiraation “miten”-kysymyksen ratkaisuksi, tai joiden myötä Raamatun sanallista ja täydellistä inspiraatiota jollakin tavoin rajoitetaan tai se kielletään. Raamattu opettaa inspiraation tosiasiaa, mutta vaikenee “miten”-kysymyksestä, siis toimintatavasta tai menetelmästä. Viimemainittua ei ole ilmoitettu, joten se pysyy saavuttamattomana jumalallisena salaisuutena. Me emme voi tietää, miten Jumala, Pyhä Henki, toteutti sen ihmeen, että ihmissanat ovat Hänen sanansa.
Me tunnustamme, että Pyhä Raamattu ihmisten kirjoittamana Jumalan sanana on samanaikaisesti sekä jumalallinen että inhimillinen. Määritellessämme Raamatun jumalallisen ja inhimillisen puolen välistä suhdetta voisimme käyttää analogioita (samankaltaisia vertailukohtia): Jeesuksen Kristuksen, lihaan tulleen Sanan, jumalallisen ja inhimillisen luonnon välistä suhdetta; jumalallista ja inhimillistä sanaa synninpäästössä; Kristuksen ruumiin ja veren todellista läsnäoloa leivässä ja viinissä, niiden kanssa ja myötä Alttarin Sakramentissa. Mutta rajoitumme siihen, mitä Raamattu selvästi opettaa profeetallisen sanan jumalallisesta ja inhimillisestä luonteesta.
Jumala on kaiken ilmoitetun totuuden perimmäinen ja yksinomainen lähde ja alkuperä. Mutta Hän näki hyväksi antaa Sanansa “pyhien ihmisten” kautta, jotka puhuivat ja kirjoittivat Pyhän Hengen johtamina (2. Piet. 1:21). Niin ollen Jumala itse valitsi tietyt ihmiset, jotka Hän tunsi jo ennen kuin loi heidät (Jer. 1:5; vrt. Jes. 6:8 ss. ja Hes. 2:1 ss.) olemaan Hänen profeettojaan tiettynä aikana ja tietyille ihmisille.
Jumala itse tätä tarkoitusta varten pyhitti (Jer. 1:5; Jes. 6:6 s.) syntisiä ihmisiä ja pani oman sanansa heidän sydämeensä ja suuhunsa (Jes. 6:7; Jer. 1:9; 15:16; Hes. 2:8; 3:2 s.). Se tosiseikka, että Jumala toimi eri tavalla kunkin eri profeetan suhteen, osoittaa, että kyseisen ihmisyksilön persoonallisuutta, luonnetta, ajattelemisen ja puhumisen ominaislaatua ei hävitetty. Jumala itse edelleen antoi käskyn kirjoittaa (2. Moos. 17:14; Jer. 30:2; 36:2; Ilm. 1:11; 14:13) ja inspiroi pyhät kirjoittajat. Mutta he säilyttivät yksilöllisyytensä eivätkä saaneet erivapautta inhimilliseen kirjailijantyöhön liittyvästä vaivasta, menetelmistä ja vastuusta (Luuk. 1:1 ss.; Joh. 21:24; Ap. t. 1:1; Ilm. 1:11; Paavalin kirjeet; Psalmit). Näin ollen Raamatulla on todella inhimillinen puolensa. Siksi me opetamme ja tunnustamme, että Jumala näki hyväksi antaa meille sanansa Raamatun kirjoittajien inhimillisen sanan kaltaisena tai siihen pukeutuneena.
Koska Pyhä Raamattu on Jumalan sana, se on täydellinen. “Herran laki on täydellinen, se virvoittaa sielun. Herran todistus on vahva, se tekee tyhmästä viisaan.” (Ps. 19:8)
Se on arvovaltainen. “Raamattu ei voi raueta tyhjiin.” (Joh. 10:35)
Se on riittävä. “Vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu.” (Gal. 1:8 s.; Ilm. 22:10)
Se on olemukseltaan selvä (2. Piet. 1:19; Ps. 19:8 s.; Ps. 119:105) jumalallisen totuuden (Joh. 17:7) ilmoitus.
Pyhä Raamattu, ihmisten ihmisiä varten kirjoittamana Jumalan Sanana, esittää tämän totuuden sellaisella tavalla, että ihmiset voivat sen omaksua. Koko Jumalan tosi Kirkon kanssa me tunnustamme Raamatun olevan Jumalan erehtymätön sana. Tätä Pyhän Raamatun erehtymättömyyttä ei voi ihmissilmin havaita eikä ihmisjärjelle todistaa; se on uskonkohta, uskomista sellaiseen, mikä on salattua eikä ilmeistä. Me uskomme, että Raamattu on Jumalan Sana ja siksi erehtymätön. Termi “erehtymättömyys” ei liity erilaisiin lukutapoihin, joita on löydetty olemassa olevista tekstilähteistä kopioijien erehdysten tai tahallisten muutosten takia; se ei myöskään edellytä ehdotonta sanallista tarkkuutta sitaateissa ja rinnakkaiskertomuksissa, jollaiseen ehdottomaan yhdenmukaisuuteen Jumala ei ilmeisesti ole tähdännytkään.
Me uskomme, että pyhät kirjoittajat, joita Jumala käytti, säilyttivät persoonallisuutensa erityispiirteet (kielen ja sanaston, kirjalliset menetelmät, elinolosuhteet, suorasta ilmoituksesta ja profetiasta erillisen tiedon luonnosta ja historiasta). Jumala hyödynsi näitä sellaisella tavalla, että senkin, mitä inhimillinen järki voisi kutsua Pyhässä Raamatussa olevaksi vajavaisuudeksi, on palveltava jumalallista tarkoitusta. Sitä paitsi Pyhä Henki näki hyväksi asettaa erilaisilla lahjoilla varustettuja kirjoittajia kirjoittamaan samasta aiheesta. Sitä, miten sellaisissa tapauksissa on mahdollista, että erilaiset selostukset samasta tapahtumasta tai samasta sanonnasta ovat juuri oikea ja erehtymätön selonteko yhdestä ja samasta tosiasiasta, ei voi eikä tarvitse aina osoittaa järjellisellä yhdenmukaistamisella (harmonisoinnilla). Meidän on uskottava se, kunnes “vajavaisen pitää lakkaaman” ja “täydellinen on tullut” (1. Kor. 13:10). Me hylkäämme modernin uskonnollisen liberalismin yritykset tehdä ihmisestä Jumalan sanan tuomari. Ei mikään niistä luonnollisista rajoituksista, jotka liittyvät ihmismieleen vielä Pyhän Hengen inspiraationkin piirissä, voi vähentää Raamatun auktoriteettia tai Jumalan sanan erehtymättömyyttä. Sillä Pyhä Raamattu on jumalallisen totuuden kirja, joka ylittää kaiken, mitä tämän maailman viisaat ovat kutsuneet totuudeksi (1. Kor. 1:17 ss., 27; Kol. 2:8) ja pystyy siksi tekemään meidät “viisaiksi, niin että pelastumme” (2. Tim.3:15).
Se mikä pitää paikkansa kirkon todellisuudesta, pätee myös uskomme koko sisältöön. Pieni lapsikin voi asian ymmärtää ja kuitenkaan yksikään aikuinen ei ole koskaan sitä perinpohjaisesti käsittänyt. Näinhän Martti Luther osuvasti asian ilmaisee: “Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalalle kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ‘ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen’.” Tästä huolimatta pisinkään kristityn elämä ei ole riittävän pitkä aika tämän tunnustuksen koko syvyyden käsittämiseen, vaikka se olisi niinkin uskoa syvälle luodannut elämä kuin Lutherilla. Kristikunta ymmärtää ehkä vasta katsoessaan taaksepäin vuosisataista historiaansa, mitä sen tunnustus oikein merkitsee: “Minä uskon yhden, pyhän ja yhteisen kirkon.”
Puhuessamme Herran Pyhästä Ehtoollisesta käsittelemme myös kirkon jumalallista ihmettä. Kirkko ja Alttarin Sakramentti kuuluvat erityisellä tavalla yhteen. Luterilaisen tunnustuksemme mukaan kirkolla on kolme merkkiä, joista se tunnetaan: Evankeliumi, Pyhä kaste ja Herran Pyhä Ehtoollinen. Tarpeen vaatiessa kirkko voisi elää ilman kaikkea muuta paitsi näitä. Missä Kristuksen kirkko on, siellä myös nämä kolme välttämättä ovat. Evankeliumia täytyy julistaa. Ihmiset täytyy kastaa kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Herran Ehtoollinen täytyy viettää. Nämä kolme armonvälinettä löytyvät vain kristillisestä kirkosta. Maailmassa on toki paljon erilaista uskonnollista sanomaa, joka puhuttelee ihmissydämiä ja nostattaa ihmishenkeä, mutta on olemassa vain yksi evankeliumi. Evankeliumin sisältö on armollinen sanoma syntien anteeksiantamuksesta Kristuksen tähden! Jeesuksen Kristuksen kunnia ja hänen virkansa olemus maailman pelastajana on nimittäin juuri tämä. Syntien anteeksiantamus löytyy vain hänessä ja hänen tähtensä eikä mistään muualta maan päällä. “Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta; antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa. Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2. Kor. 5:19–21)
Tämä on evankeliumi eikä mikään muu. Tätä evankeliumia julistaen kirkko kohtaa kaikki maailman kansat. Mutta pysähdy hetkeksi miettimään sitä, jos kirkko tulisi ainoastaan tämän sanoman kanssa ilman sakramentteja, niin kuin jotkut kristikunnan piirissä elävät yhteisöt tekevät, esim. kveekarit. Eikö se siis riitä, että kirkko kutsuu kansoja ja kansakuntia pelkästään evankeliumin sanalla? Vastaus on: Ei! Ilman sakramentteja evankeliumin julistuksen kutsu hukkuisi kaikkien muiden uskonnollisten sanojen tulvaan ja se katoaisi kuin huuto tuuleen. Sen tähden sakramenttien tulee seurata ja olla evankeliumin julistuksen mukana. Näinhän Uusi testamenttikin todistaa, että helluntaina ensimmäistä apostolien julistusta seurasi välittömästi kaste. “Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin, ja heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolmetuhatta sielua.” (Ap t. 2:41) Tällä tavoin seurakunta syntyy ja näin se maailmassa kasvaa. Jos lähetyskentillä julistettaisiin vain sanaa eikä kastettaisi ollenkaan, kristillisiä seurakuntia ei syntyisi. Sen sijaan muodostuisi yhteisöjä ja seuroja uuden maailmankatsomuksen levittämiseksi ja vahvistamiseksi. Jos taas kastetuista kristityistä koostuva seurakunta päättäisi lopettaa Herran Ehtoollisen vieton, pian se ei enää ymmärtäisi kasteenkaan merkitystä ja se muuttuisi uskonnolliseksi yhteisöksi, joka ei millään tavalla eroaisi muista inhimillisistä yhteisöistä.
Kuinka meidän on ymmärrettävä sakramenttien merkitys? Meidän nykyajan kristittyjen tulee uudestaan löytää se, mikä oli itsestään selvää Raamatun ajan ihmisille ja uskonpuhdistajille: Sekä meidän ruumiimme että sielumme kuuluvat Jumalalle. Kristus ei ole ainoastaan pelastanut sieluamme, mutta hän on Pelastaja, ‘joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä alamaisiksi.’ (Fil. 3:21)
Hän oli ‘voimallinen teossa ja sanassa’ (Luuk. 24:19). Näin Jeesukseen uskovat kuulijat todistivat hänestä. Jeesuksen tekemät ihmeet eivät ole, niin kuin meidän modernille järkeisuskollemme näyttää, enemmän tai vähemmän tarpeettomia tai kyseenalaisia hänen sanojansa valaisevia esimerkkejä, vaan ne olivat välttämätön ja oleellinen osa hänen pelastustyötään. “Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, pitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat ja kuolleet herätetään ja köyhille julistetaan evankeliumia.” (Matt. 11:5) Tämä on Jumalan valtakunnan saapumisen aamusarastus. Jeesuksen tekemät ihmeet ovat aamutaivaan ensipunerrus, joka ilmoittaa auringon nousun täydessä kirkkaudessaan. Ihmeissä tulee jo nyt näkyväksi pelastus, joka tulee kerran loppuun saatetuksi silloin, kun kuolleet herätetään haudoista ja Jumala luo uudet taivaat ja maat. Kristillisen kirkon julistama Jumalan sana, mikäli se on puhdasta evankeliumin julistusta, ei ole muuta kuin Jeesuksen julistuksen jatkamista. Samoin Jeesuksen pelastava toiminta jatkuu kirkossa sakramenttien oikean toimittamisen kautta. Jokaisessa kastetoimituksessa ja jokaisessa Herran Ehtoollisen vietossa Kristus tekee ihmeen, joka ennakoi sitä todellisuutta, joka tulee meidän osaksemme – ‘ennen kuin sen täyttymys tapahtuu Jumalan valtakunnassa’. (Luuk. 22:16). Tämän tähden sananjulistus ja sakramenttien toimittaminen kuuluvat yhteen. Sakramentissa puolestaan sana ja ulkoinen merkki ovat erottamattomasti yhdistettyinä. Tässä merkityksessä Luther on Isossa katekismuksessa kirjoittanut kasteesta:
Juuri sen vuoksi kasteessa tehdään nämä kaksi: ruumis valellaan, koska se ei voi ottaa vastaan muuta kuin veden, ja samalla lausutaan sana, koska myös sielu saisi, mihin tarttua. Mutta koska vesi ja sana yhdessä ovat yksi kaste, niin täytyy myös ruumiin ja sielun yhdessä pelastua ja elää iankaikkisesti. Sielu pelastuu sanan tähden, johon se uskoo, ruumis taas siksi, että se on yhdistynyt sieluun ja ottaa kasteen vastaan sillä tavoin kuin ruumiille on mahdollista. Ruumiimme ja sielumme eivät sen vuoksi voi omistaa suurempaa aarretta. Sen vaikutuksesta me näet tulemme kokonaan pyhiksi ja autuaiksi. Tällaista ei muutoin ikinä voitaisi saavuttaa, ei minkäänlaisella elämänvaelluksella eikä millään teolla.
Nämä totuudet uskonpuhdistuksen isät tunsivat. Meidän on ne uudelleen opittava. Ehkä juuri tämän tähden, että olemme unohtaneet nämä Raamatun keskeiset totuudet, monenlaista väärää oppia on päässyt leviämään ihmisestä ruumiillisena olentona. Ei siis ainoastaan sielumme pelastu, vaan koko ruumiimme. Kuulumme Kristukselle, emme ainoastaan sielumme, vaan myös ruumiimme puolesta. “Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta ja ettette ole itsenne omat?” (1. Kor. 6:19) “Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne ovat Kristuksen jäseniä?” (1. Kor. 6:15) Kristitty ei kuulu kirkkoon vain sielunsa puolesta vaan myös ruumiinsa. Kirkko ei ole vain ‘hengellinen’ yhteys, kuten filosofiset koulut, jotka ovat yhteisöjä tietynlaisen maailmankatsomuksen vahvistamiseksi, tai jokin uskonnollinen liikehdintä, vaan kirkko on hengellis-ruumiillinen yhteisö. Niinpä kirkko ei liitele jossain tavallisen ihmiselämän yläpuolella kuten esim. filosofien Platonin ja Hegelin koulukunnat, vaan se porautuu syvälle ihmisten ja kansojen todelliseen elämään. Jotta se voisi olla hengellis-ruumiillinen yhteisö eli sellainen, joka koskettaa ihmisen koko persoonaa ja käsittää sen, Kristus antoi kirkolleen sakramentit. Kasteen ja Ehtoollisen sakramentit eivät ole vertauskuvia eivätkä symboleja siitä, mitä Jumala tekee niissä ja niiden kautta meille. Ne eivät ole myöskään havaintoesimerkkejä evankeliumista, Kristuksen näkyvästä sanasta ja hänen lupauksensa varmuudesta. Sakramentit ovat Jumalan erityisiä välineitä, joissa hänen sanansa käyttää maallisia aineita antaakseen meidän koko persoonallemme, sielullemme ja ruumiillemme pelastuksen lahjan. Nämä sakramentit ovat pakostakin täysin käsittämättömiä maailmalle. Ne ovat yhtä käsittämättömiä kuin kirkko, jonka olennaisia tuntomerkkejä ne ovat. Ne ovat yhtä käsittämättömiä kuin Jeesus Kristus ja hänen tekemänsä ihmeet, joista Raamattu meille kertoo. Mutta me, jotka uskomme Kristukseen, emme voi kyllin halukkaasti pyrkiä uskon kautta ymmärtämään niitä. Ehkä voimme sanoa, että sakramenttien oikea ymmärtäminen on elämän ja kuoleman kysymys kirkollemme tavalla, jota monet evankeliset kristityt eivät nykyään ymmärrä.
Herran Ehtoollisen salaisuus tulee meille selväksi, kun kysymme, mitä se merkitsee kirkon elämälle. Lukiessamme Uutta testamenttia huomaamme, että sen kirjoittajat puhuvat Ehtoollisesta erikseen ja sellaisenaan vain harvoin, mutta kaikkien historiallisten kertomusten ja apostolien kirjeiden taustalla se on kyllä läsnä. Apostolien teot esimerkiksi todistaa kuinka erinomaisen tärkeässä asemassa ‘leivän murtaminen’ oli alkukirkossa. Lukijalle ei kuitenkaan kerrota, mistä Ehtoollisen vietto oikein koostui ja kuinka se toimitettiin. Kristitylle lukijalle se oli nimittäin tuttua eikä ulkopuolisten tarvinnutkaan sitä tietää. Jollei Paavali olisi ollut pakotettu Korintin seurakunnan riitojen ja väärinkäytösten takia puuttumaan asiaan, meillä ei olisi mitään todistusaineistoa, vietettiinkö Ehtoollista ylipäänsä tai kuinka se toimitettiin Paavalin seurakunnissa ja mitä apostoli siitä opetti. Luukkaan evankeliumi, joka on tätä myöhäisempi teksti, ja joka Apostolien tekojen lailla oli suunnattu pakanalukijoille, viittaa hyvin lyhyesti Ehtoollisen asetussanoihin viimeisen aterian yhteydessä. Johanneksen evankeliumissa Ehtoollisen asettaminen puuttuu kokonaisuudessaan, vaikka siinä muuten käsitellään Jeesuksen viimeisiä tunteja hyvinkin yksityiskohtaisesti.
Alkukirkossa Ehtoollisen sakramentti katsottiin olevan mysteeri, salaisuus, jota ei saanut mainostaa maailmalle. Ehtoollisen asetussanoja, toimituksen kaavaa, ehtoollisliturgian osia (monet niistä ovat kylläkin säilyneet Uudessa testamentissa esim. 1. Korinttilaiskirjeen lopussa) ei kerrottu ei-kristityille. Miksi ei? Yksi syy oli se, että ne olisi ymmärretty väärin. Sillä kaikki mitä ehtoollisesta vuoti yleiseen tietoon ymmärrettiin aina väärin. “Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.” (Joh. 6:52-53) Onko edes yllättävää, että kun pakanat saivat jotain kautta kuulla tällaisia sanoja, ne konkretisoituivat sellaisiksi juoruiksi, että kristityt salaisissa kokouksissaan lukittujen ovien takana söivät ihmislihaa ja joivat ihmisverta. Tällä yksioikoisella todistuksella oli suuri merkitys vainojen aikana kristittyjä vastaan käydyissä oikeudenkäynneissä. Tämä ei ole vähäpätöinen tosiasia, vaan juuri todistaa siitä, kuinka todella realistisesti alkukirkko ymmärsi Herran Ehtoollisen. Kuinka ihmiset olisivat voineet pahentua kristittyjen viettämään ehtoolliseen juuri siinä maailmassa, jossa kaikenlaiset uhriateriat ja yhteysjuhlat olivat yleisiä, jos se olisi ymmärretty vain muistoateriaksi ja yksinomaan hengelliseksi yhteydeksi? Mutta kuinka kirkko olisi voinut selittää Ehtoollisen merkityksen ihmisille, jotka eivät uskoneet Jeesukseen Kristukseen? Kristillinen seurakunta ymmärsi, mitä Ehtoollisen sakramentti merkitsi, koska se uskoi lihaan tulleeseen Jumalan Poikaan. Kirkko käsitti Ehtoollisen merkityksen, koska se ymmärsi Jeesuksen kuoleman Jumalan uhrilampaan kuolemaksi, joka ottaa pois maailman synnin, ja koska se ymmärsi, että Kristus oli ruumiillisesti noussut ylös kuolleista ensimmäisenä kuoloon nukkuneiden joukosta ja korotettu Isän oikealle puolelle, jossa hän on osallinen Jumalan läsnäolosta kaikkialla ja Jumalan kaikkivaltiudesta. Ja vihdoin myös sen tähden kirkko ymmärsi Ehtoollisen salaisuuden, koska se tiesi, että Kristuksen kunnia on vielä kätkettyä, mutta kerran kaikki ihmiset tulevat näkemään sen, kun hän tulee kirkkaudessaan takaisin. Onhan niin, että vain tältä pohjalta ja näillä teologisilla edellytyksillä on mahdollista ymmärtää Herran Pyhä Ehtoollinen.
Niin ensimmäinen seurakunta kuin oikea kristillinen kirkkokin on kaikkina aikoina tiennyt, että Jeesus sinä yönä jona hänet kavallettiin ei ainoastaan pitänyt vaikuttavat jäähyväisjuhlat opetuslastensa kanssa ja käskenyt sitten heitä viettämään tätä ateriaa hänen muistoksensa. Se on myös aina ymmärtänyt, että ehtoollinen ennakoi sitä ateriaa, jonka Jeesus kerran on viettävä pelastettujen kanssa Jumalan valtakunnassa. Nämä molemmat näkökohdat, menneen muisteleminen ja tulevan ennakoiminen kuuluvat oleellisesti Herran Ehtoolliseen. Mutta Ehtoollisen olemus ei kuitenkaan tyhjenny näihin näkökohtiin. Uuden testamentin seurakunnan mukaan Ehtoollisen olemus ei ole muistamisessa eikä toivossa. Herran Ehtoollisen Herra ei ole ainoastaan hän, jonka kanssa hänen opetuslapsensa kerran söivät ja joivat tai jonka pöydässä me kerran tulemme syömään. Hän on nyt läsnäoleva pyhitetyissä ehtoollisaineissa! Asettamalla Ehtoollisen hän antoi seurakunnalle jotain sellaista, mikä kuroo umpeen ja silloittaa vuosisatojen ja tuhansien etäisyydet sekä hänen maallisen vaelluksensa päivät että hänen takaisin tulonsa päivän kunniassa.
Jokainen tarkkaavainen Raamatun lukija voi huomata, mikä syvä ikävä ja suru ensimmäisen sukupolven kristityille oli, että Jeesuksen paluu tuntui viivästyvän. “Missä on lupaus hänen tulemuksestansa? Sillä onhan siitä asti, kuin isät nukkuivat pois, kaikki pysynyt, niinkuin se on ollut luomakunnan alusta.” (2. Piet. 3:4) Tätä ihmiset kysyivät. Meidän on nähtävä kysymyksen vakavuus, sillä onhan sitä kirkolta kysytty jo 2000 vuoden ajan. Missä muualla tässä maailmassa on sellainen toivo, joka säilyy järkähtämättömänä ja muuttumattomana, vaikka vuosisadat virtaavat eikä toivo ole toteutunut näkyvällä tavalla? Vielä kahdenkymmenenkin vuosisadan jälkeen kirkko rukoilee samalla tavalla kuin jo Paavalinkin ajan ehtoollisliturgiassa rukoiltiin ja johon rukoukseen Uusi testamentti loppuu: “Tule, Herra Jeesus” Maranatha. Kuinka kirkko on voinut rukoilla näin väsymättä kuoliaaksi, rukoilla ‘lakkaamatta’ kirjaimellisesti. Tämä oli mahdollista vain siksi, että rukous sai täyttymyksensä aina Herran Ehtoollista vietettäessä. Jokaisessa Herran Ehtoollisessa, joka toimitetaan Jeesuksen asetuksen mukaisesti, Kristus itse on todellisesti läsnä. Siksi me laulamme liturgiassa (Benedictus) “Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen.” Tämän tähden jo ensimmäisen vuosisadan ehtoollisliturgiassa kristityt lauloivat Pyhä-hymnin (Pyhä, Pyhä, Pyhä on Herra) osana taivaallista jumalanpalvelusta, jossa enkeliolennot eli kerubit ovat läsnä profeetta Jesajan kuvauksen mukaisesti (Jes. 6). Voimme lukea vuonna 96 jKr. Roomasta Korinttiin kirjoitetusta kirjeestä seuraavasti: “Huomatkaamme, kuinka hänen enkeliensä koko joukko palvelee häntä hänen edessänsä seisten. Raamattuhan sanoo: ‘Kymmenen tuhatta kertaa kymmenen tuhatta seisoi hänen edessään ja tuhannen tuhatta palveli häntä, ja he huusivat: Pyhä, Pyhä, Pyhä Herra Sebaot, koko luomakunta on täynnä hänen kunniaansa.’ Samoin kerääntykäämme mekin yksimielisinä hengessä samaan paikkaan ja huutakaamme kuin yhdestä suusta hartaasti hänen puoleensa…” (1.Kleemensin kirje Korinttolaisille 34:5-7; Apostoliset isät, STKJ 1975) Tässä on sama ajatus, jonka löydämme jo Johanneksen ilmestyksestä (Ilm. 4:10, 5:8-14). Jokaisessa jumalanpalveluksessa, mikä siihen aikaan aina merkitsi ehtoollisjumalanpalvelusta, seurakunnan jumalanpalveluspaikka avautuu siten, että taivas ja maa tulevat yhdeksi. Tätä todellisuutta kuvaa vanha ehtoollisrukous: “Sinun ateriasi olkoon taivaani, kunnes astun taivaaseen”. Kuten Herran Ehtoollinen kuroo umpeen hyvin erilaiset ajat, tämän maailman ja Jumalan valtakunnan, samoin tämä sakramentti silloittaa taivaan ja maan välillä olevan kuilun.
Ehtoollinen on cibus viatorum, matkamiehen ravinto. Se on sellaisen matkamiehen eväs, jolla ei ole pysyväistä kaupunkia täällä, vaan joka etsii tulevaista kaupunkia. Kuten Israelin kansa sai mannaa erämaassa ja vettä kalliosta, samoin Uuden testamentin Jumalan kansa pyhiinvaelluksellaan tämän maailman Egyptistä kohti luvattua maata löytää lohduttomassa erämaassa Herran pöydän katettuna ja eteensä asetettuna. Näin se voi jatkaa matkaa ‘sen ruuan voimilla’ profeetta Elian tavoin. Hän on todella taivaallinen ruoka, leipä taivaasta, kuten Raamattu nimittää mannaa (Ps. 78:24; 105:40). Hän itse on Herran Ehtoollisen ruoka (Joh. 6) eikä vain kuvainnollisella tavalla. Jos taivas on siellä, ‘jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella,’ (Kol.3:1) niin silloin Herran Ehtoollinen todella on taivas maan päällä. Sillä Jeesuksen Kristuksen läsnäolo on varmasti erilaista läsnäoloa kuin se, jolloin hän on läsnä siellä missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessänsä.
Kristuksen todellisen läsnäolon salaisuuden Ehtoollisessa kirkko on aivan alusta saakka ymmärtänyt perustuvan sanoihin, jotka Herra lausui leivän ja viinin ylitse: “Tämä on minun ruumiini… tämä on liiton veri”. Herran Ehtoollisen olemus ei tule ilmi käskystä toistaa juhla ‘Tehkää tämä minun muistokseni’ eikä liioin lupauksesta: ‘… ennen kuin Jumalan valtakunta tulee’, vaan Herran ruumista ja verta koskevista sanoista. Ne eivät ole vertauskuvallisia sanoja. Jos ne olisivat sellaisia, Jeesus olisi joko itse selittänyt ne tai niiden olisi täytynyt itse selittää merkitys niin selvästi, ettei mitään riidan tai epäselvyyden mahdollisuutta olisi jäänyt. Yritykset selittää Ehtoollisen asetussanat vertauskuvallisesti tai Ehtoollisen asettaminen vertauskuvallisena toimintana, samanlaisena kuin Raamatussa kerrottujen profeettojen symboliset toimenpiteet, ovat kuitenkin aina johtaneet keskenään ristiriitaisiin tulkintoihin. Jollemme kuvittele Jeesuksen tässä yhteydessä halunneen puhua hämärin arvoituksin – kukaan ei voi sanoa hänen niin halunneen, ei ainakaan tuona hetkenä – tällöin sanojen kirjaimellinen ymmärtäminen on ainoa jäljelle jäävä vaihtoehto. Siinä tapauksessa kaikki onkin hyvin selvää. Hän, joka on Jumalan iankaikkinen Poika, meidän tähtemme tullut lihaan ja vereen, täynnä myötätuntoa oleva Ylimmäinen pappi, joka on samanaikaisesti Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin, pyhittää (Joh. 17:19) itsensä uhriksi maailman syntien puolesta. Hän syö opetuslastensa kanssa pääsiäislampaan ja on itse tuo pääsiäislammas. Tällä tavoin Jeesus ymmärsi kuolemansa. Hän, joka on ‘pappi iankaikkisesti’ (Hebr. 7:17) ja samanaikaisesti teurastettu Karitsa hamasta maailman perustamisesta (Ilm. 13:8), uhraa itsensä kertakaikkisena, iankaikkisena, ja riittävänä uhrina.
Samoin kuin Israelin kansa Egyptistä lunastuksensa yhteydessä söi pääsiäislampaan ja aina uudestaan syö sen tämän Jumalan ihmeellisen teon muistoksi, samoin kaksitoista opetuslasta uuden liiton pääsiäisaterialla uuden Israelin (Luuk. 22:30) ja kristillisen kirkon edustajina viettävät tämän juhlan aina uudestaan lakkaamatta ‘minun muistokseni’. Niin kuin Israelin kansa söi pääsiäislampaan, samoin opetuslapset ja samoin kirkko syö Ristiinnaulitun ruumiin. Pääsiäislammashan täytyy syödä. Jokainen, joka pahentuu tähän, loukkaantuu myös Jeesuksen ristinkuolemaan. Niin kuin meidän järjellemme käsittämätön ihana totuus on, että meidät on lunastettu ‘Kristuksen kalliilla verellä, niin kuin virheettömän ja tahrattoman karitsan, hänen joka tosin oli edeltä tiedetty jo ennen maailman perustamista, mutta vasta viimeisinä aikoina on ilmoitettu teitä varten’ (1. Piet. 1:19), samoin se on käsittämätön ihme, että Herran Pyhällä Ehtoollisella vastaanotamme meidän edestämme ristillä uhratun Jumalan Pojan ja ylösnousemuksen kautta kirkastetun ruumiin. Tämä on Pyhän Raamatun opetus. Tämä oppi edellyttää sellaista luomis- ja lunastuskäsitystä, joka koskee koko ihmistä, ruumista ja sielua. Samoin sen edellytyksenä on, että Vapahtajan täytyi ottaa ihmisluonto kokonaisuudessaan ja saattaa päätökseen pelastustyönsä uhraamalla ruumiinsa ja verensä. Lunastetut kuuluvat hänelle sekä ruumiin että sielun puolesta ja ovat seurakunnan jäseniä. Heidät on ‘kastettu yhdeksi ruumiiksi’ (1. Kor. 12:13) ja he ovat osallisia yhdestä siunatusta leivästä ja maljasta, Kristuksen ruumiista ja verestä (1. Kor. 10:16). Siten he ovat jäseniä Kristus-ruumissa.
Kun ymmärrämme Herran Ehtoollisen aseman edellä kuvatulla tavalla Uuden testamentin mukaisessa seurakuntaelämässä, se saa sille kuuluvan paikan jumalanpalveluksen keskuksena. Se itse asiassa on todellinen jumalanpalvelus. Alkuseurakunnan olisi ollut täysin mahdotonta käsittää Herran päivää ilman Herran Ehtoollista. Myös luterilaiselle kirkolle aina vielä 1600-luvulla olisi ollut hyvin vaikeata viettää sunnuntaita ilman Herran Ehtoollista. Herran Ehtoollisesta liturgia on syntynyt. Vanha ja kaunis Ehtoollisesta käytetty nimitys Eukaristia (kiitosrukous) yhä muistuttaa meitä siitä, että kirkon suuri kiitosrukous ja ylistys on jatkumoa sille rukoukselle, jonka Jeesus rukoili taivaalliselle Isälleen, ‘kun hän otti leivän, kiitti ja mursi’. Ei myöskään ole sattuma, että juuri sinä aikana, jolloin syntyivät suuret ylistys- ja kiitosvirret, Ehtoollisen viettämistä kirkossa pidettiin suuressa arvossa. Emme tämän kirjoituksen rajoissa voi käsitellä, miten paljon Ehtoollisella on vaikutuksia kirkon elämän eri osa-alueisiin. Alunperinhän Ehtoolliseen liittyy ja siitä suoraan nousee kirkon diakoniatyö, olennaisrakenne ja hallintokin. Jos ymmärrämme kirkon syvimmäksi olemukseksi sen, että se on Kristuksen ruumis, silloin tämä käy meille ymmärrettäväksi. Herran Pyhän Ehtoollisen vietossa kirkko kaikkina aikoina on tullut ymmärtämään todellisen luonteensa.
Kirkon historiassa kukaan teologi ei ole ymmärtänyt Ehtoollisen ja kirkon elämän yhteyttä niin syvällisesti kuin Martti Luther. On yleisesti tunnettua, että hän suhtautui Alttarin sakramenttiin hyvin vakavasti. Lutherin Ehtoolliseen liittyvä suunnaton vakavuus ja hartaus on usein nähty äärimmäisenä tiukkuutena, jota nykyään ei edes luterilaisissa kirkoissa ymmärretä. Tämä tiukkuus kuitenkin selittyy sillä, miten syvällisesti Luther ymmärsi evankeliumin ja Ehtoollisen yhteyden. Ilman evankeliumia ei ole Herran Ehtoollista. Vaikka kirkko muuttaisi ja vääristelisi evankeliumin, niin kuin on pitkälti tapahtunut roomalaiskatolisuudessa, silti evankeliumin jäänteet ovat säilyneet siellä Ehtoollisen asetussanoissa: ‘annettu ja vuodatettu syntiesi anteeksiantamiseksi’. Ilman Herran Ehtoollista ei ole evankeliumia. Jos kirkko torjuu Ehtoollisen tai antaa sen vieton rappeutua, kuten protestanttisissa kirkoissa on pitkälti käynyt, saarnakin kalpenee ihmistekoisten teorioiden julistamiseksi ja evankeliumi Jumalan Karitsasta, joka pois ottaa maailman synnit, kuolee. Tämä siis selittää Lutherin valtaisan ‘kahden rintaman’ kamppailun. Yhtäältä hän puolusti Alttarin sakramentin puhtautta väärentynyttä Rooman messuuhrikäytäntöä vastaan, ja toisaalta hän taisteli sen säilyttämisen puolesta protestantteja vastaan, jotka eivät ainoastaan hylänneet Rooman väärinkäytökset, vaan myös raamatullisen opin Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta läsnäolosta siunatussa leivässä ja viinissä.
Lutherin ymmärtämän erottamattoman yhteyden evankeliumin ja Herran Ehtoollisen välillä uskonpuhdistusajan luterilaiset Tunnustuskirjatkin tunnustavat raamatulliseksi opiksi. Tämä selittää sen itsepintaisen uskollisuuden, jolla luterilainen kirkko vanhastaan suhtautui Ehtoolliseen. Tuskin koskaan Herran Ehtoollista on vietetty yhtä suurella uskon luottamuksella ja tuskin koskaan sillä on ollut niin suurta merkitystä ihmisille kuin 1500 – 1600-luvun ajan luterilaisissa kirkoissa. Samalla voidaan varmasti oikeutetusti sanoa, ettei saarna, jota on pidetty evankelisen jumalanpalveluksen keskuksena, jäänyt mitenkään varjoon. Nuo vuosisadat olivat evankelisen saarnan suurta aikaa. Vasta 1700-luvulta lähtien alkoi Saksassa prosessi, jota voidaan tuskin tilastojen valossa kuvata muulla tavoin kuin Ehtoollisen sakramentin kuoleminen. Mitäköhän Luther tuumailisi tästä kehityksestä? Hän antaisi todennäköisesti jyrkemmän tuomion siitä, kuin mitä hän antoi Rooman kirkon messu-uhrikäytännöstä: Ilman Ehtoollisen sakramenttia kirkon täytyy kuolla. Tarvitaan rohkeutta nähdä ja tunnustaa, että olemme kaikki loitonneet evankeliumista ja sen puhtaasta opista. Tämän tunnustaminen tuntuu kipeältä, mutta vain oman syyllisyyden tunnustamisen kautta uudistus on mahdollista. Niin yksittäiselle kristitylle kuin kirkollekaan ei ole muuta tietä pelastukseen kuin parannuksen tie. Mutta kun matkaamme tätä tietä uskon kautta saadulla ymmärryksellä luopumuksestamme Jumalasta ja hänen sanastaan, tien päässä meitä on vastassa Kristus, joka pelastaa, armahtaa ja siunaa meidät. Sillä hän on luvannut olla myös kirkkonsa parantaja, ruumiinsa pelastaja.
Rukoilkaamme Jumalalta Pyhän Hengen vaikuttamaa herätystä ja uskoa Jeesukseen. Silloin Herran Pyhää Ehtoollista todella tarvittaisiin ja sitä käytettäisiin oikein.
Paimenviran avaaminen naisille on traditionaalisesti torjuttu. Kysymys on kuitenkin ollut esillä jo pitkään sekä suurissa kirkkokunnissa että vähemmistökirkoissa. Useat kirkkokunnat ovatkin päätyneet avaamaan pastorin viran myös naisille. Laajaa yksimielisyyttä ei ole kuitenkaan löydettävissä. Monessa kirkossa on aluksi myös taattu omantunnonsuoja niille pastoreille, jotka pitävät naispappeutta Raamatun ja tunnustuksen vastaisena. Mitä aluksi luvattiin, on kuitenkin tosiasiassa nykyään jo mitätöity. Luterilaisen maailmanliiton sekä Kirkkojen maailmanneuvoston parista on yhä selvemmin kuultavissa, että naispappeuden vastustaminen on lopetettava. Kuitenkin kaikkien näiden mielipiteiden ja näkemysten sekamelskan keskellä on kysyttävä: Kuka on oikeassa? Miten asia on ratkaistava? Mikä tie Raamatun ja tunnustuksen vakavasti ottavan kirkon tulisi valita? Mitään epäselvyyttä ei ole siitä, etteikö naispappeuskysymys olisi dogmaattinen uskoa ja oppia koskeva kysymys. Se ei ole ns. ehdonvallanasia, josta voidaan perustellusti ajatella monella eri tavoin. Naispappeuskysymys on niin merkittävä, että monet kirkot ovat jakautuneet sen takia. Se käsittelee siis kirkollista yhteyttä koskevaa oppia ja käytäntöä. Naispappeuskysymyksessä ei ole kyse vähemmästä kuin itse evankeliumista, koska evankeliumin olemukseen kuuluu, että sitä julistetaan ja sen kanssa on meneteltävä legitiimisti so. oikein ja aidon asetuksen mukaisesti ja täydellä valtuutuksella. Siten kysymys viranhaltijan valtuutuksesta ja oikeudesta evankeliumin palvelijan tehtävään on erittäin merkityksellinen.
Naispappeuskeskustelussa törmätään ensisijaisesti neljään teologiseen kysymykseen: (a) Miten ymmärrämme Raamatun? (b) Miten ymmärrämme kirkon ja viran? (c) Miten ymmärrämme kristologian (oppi Kristuksesta) ja Pyhän Kolminaisuuden? (d) Miten ymmärrämme luomisjärjestyksen ja lunastuksen? Seuraavaksi käsittelemme lyhyesti näitä kysymyksiä.
Raamatun ns. klassiset naispappeutta käsittelevät kohdat ovat 1. Kor. 14:33-40 ja 1. Tim. 2:9–15. Näiden lisäksi on syytä käsitellä 1. Kor 11:1-16, jossa pidetään itsestään selvänä, että nainen profetoi tai rukoilee. Näiden raamatunkohtien selittämisessä ja soveltamisessa pitää tarkoin katsoa, etteivät vallitsevat kulttuurisosiologiset roolikäsitykset saa manipuloida naispappeuskysymyksen raamattuperustaa, vaan Raamatun oman ilmoituksen on annettava määrätä. Manipuloinnin vaara ei ole ainoastaan niillä selittäjillä, jotka ymmärtävät näiden kohtien kieltävän naispappeuden, vaan yhtä lailla sen puolustajilla, jotka eivät löydä Raamatun teksteistä mitään estettä sille.
Näiden kohtien yksityiskohtainen tulkitseminen on edelleen kiistanalainen kysymys. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista eri tulkintojen läpikäymiseen tai niiden kriittiseen arvioimiseen. Ilman mitään epäselvyyttä tekstistä nousee kuitenkin selvästi esille yhtäältä (1. Kor. 11) opetus naisten mahdollisuudesta profetoida ja rukoilla ja toisaalta (1. Kor. 14) käsky vaikenemisesta eli opettamasta pidättäytymisestä seurakunnan jumalanpalveluksessa. Tarkoitetaanko todella ensimmäisessä kohdassa (1. Kor. 11) ‘Naiset jumalanpalveluksessa’ – niin kuin jotkut raamatunkäännökset otsikoivat – tai onko 1. Kor. 14 identtinen sen kanssa, mitä me nykyään ymmärrämme jumalanpalveluksella? Nämä ovat kysymyksiä, joihin täytyy paneutua. Toissijaista sen sijaan on, viittaavatko nämä kohdat ainoastaan naimisissa oleviin naisiin. Siinä tapauksessa pitäisi pohtia, minkä ikäisenä mentiin naimisiin ja ketkä olisivat kuuluneet naimattomiin. Hyvin merkityksellistä kuitenkin on, että Paavali (1. Kor. 14:37) vetoaa: “Minkä kirjoitan teille, se on Herran käsky.” Pelkästä kunnioituksesta ajan tapoihin ja käyttäytymismalleihin ja sopeutumisesta sen aikaisiin vaatimuksiin ja yhteiskunnallisiin odotuksiin voidaan tuskin esittää ‘Herran käskyä’.
Emme myöskään voi ummistaa silmiämme siltä tosiasialta, että kaikista seuraajistaan – sekä miehistä että naisista – Kristus valitsi kaksitoista miestä apostoleiksi. Nämä eivät olleet mielivaltaisesti vaihdettavissa olleita toimihenkilöitä, vaan Kristus liitti heidät itseensä ja tehtäväänsä suoralla ja omaa persoonaansa koskevalla tavalla: “Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.” (Joh. 20:21) Vaikka Kristus mursi ja kumosi monia naisen asemaa koskeneita juutalaisia käytäntöjä, hän ei kuitenkaan kutsunut naisia apostoleiksi. Eikä hän liioin yläsalissa ehtoollista asettaessaan uskonut tämän lahjan administraatiota eli toimittamista kenellekään naiselle, kun hän sanoi apostoleilleen: “Tehkää tämä minun muistokseni.” Tämän lisäksi ei ole löydettävissä yhtään raamatunkohtaa, jossa apostolit olisivat puolestaan antaneet kutsun naiselle tai osallistuneet kättenpäällepanon kautta tapahtuvaan naisille tarkoitettuun paimenviranasettamiseen. Jos tänä aikana toimitaan eri tavalla, se merkitsee poikkeamista Kristuksen asetuksesta ja varhaisen kirkon käytännöstä. Tämä olisi merkityksellinen, jopa kohtalokas päätös. Alkukirkko ei selvästikään hyväksynyt naispappeutta, vaikka pakanaympäristö monine erilaisine papittarineen kyllä tarjosi sen hyväksymiseen mallin.
Naispappeuden hyväksymistä ajavat ovat velvollisia osoittamaan toimivansa Kristuksen asetuksen mukaisesti ja sopusoinnussa sen kanssa, mitä Jeesus itse teki. Jos tämä varmuus puuttuu, meillä ei ole minkäänlaista pätevää oikeutusta eikä asianmukaista valtuutusta vihkiä naisia papeiksi. Näin on siitäkin huolimatta, että nykyinen yhteiskunnallinen miehen ja naisen asema näyttäisikin puhuvan sen puolesta. Asia ei muutu siitäkään huolimatta, että naisten vapauttaminen näyttäisi vaativan sitä tai että naisten monenlaiset lahjat voitaisiin menestyksekkäästi hyödyntää pastorin viranhoidossa. Ratkaisevana kysymyksenä pysyy kertakaikkisesti ja yhä vielä: toimimmeko Kristuksen asetuksen mukaisesti vai emme? Tämä näkemys tietenkin edellyttää sitä, että nykyisessä virkaanvihkimyksessä annettava virka perustuu Kristuksen asetukseen ja apostoliseen kutsuun. Tunnettu raamatuntutkija Heinrich Rengstorf lausuu naulankantaan: “Kirkon viran varsinaisena haltijana Jeesus Kristus itse luo ja antaa tämän viran nykyisin samalla tavalla ihmisille, jotka ovat hänen edustajiaan, kuten hän toimi kirkon alussa asettaessaan apostolit virkaan. Tällöin hän valitsee ja varustaa nykyiset viranhaltijat omalla valtuutuksellaan ja hengellisellä vallallaan palvelukseensa samalla tavoin kuin hän soi sen apostoleillensa. Silloin on siis kaikista eroista huolimatta apostolaatin ja nykyisen viran välillä ehdottomasti yksiselitteinen jatkuvuus, joka asettaa eteemme sen perusteen, millä vastuulla me vihkimisoikeutta käytämme.”
Kun selitämme raamatunkohtia ja sovellamme niitä nykytilanteeseen, meidän tulee olla ehdottoman selvillä niiden perustavasta merkityksestä, toisin sanoen siitä, mikä pätevyys ja auktoriteetti Uuden testamentin teksteillä on myös meille. Pitääkö ne tulkita uudelleen nykyhetkisen tilanteen valossa muuttuvien arvojen ja käytäntöjen mukaan? Tämän menettelyn mukaisesti jokainen kohta pitäisi kulloinkin tutkia ja koetella erikseen. Voiko tiettyyn aikaan ja tietyille ihmisille kirjoitetut historialliset tekstit kuitenkin ilmaista ja tarjota ajasta ja tilanteesta riippumattomia perusteita? Varmasti voivat! Juuri tästä jälkimmäisestä vaihtoehdosta meidän on pidettävä kiinni. Entä voivatko nämä tekstit vastata riittävässä määrin uusiin nykyhetken kysymyksiin? Tähän täytyy vastata seuraavasti: Tätä mahdollisuutta ei mitenkään voida yksinkertaisesti sulkea pois. Puhuuko sitten teksti itsessään vai vasta sitten, kun se tulkitaan ja subjektisidonnainen aines tulee mukaan? Mikä estää sen, ettei ‘tulkitseminen’ johda tekstin kääntelemiseen ja vääntelemiseen? Edustamamme tulkinta täytyy toki koetella, ettemme vain lue tekstistä sellaista, mitä siinä ei todellisuudessa sanota. Näin meidät johdatetaan kysymykseen Raamatun selkeydestä ja ehdottomasta luotettavuudesta ja siten siis Raamatun arvovallasta. Tämä kysymys on aina elänyt kirkon historiassa. Uskonpuhdistuksen aikana löydettiin kuitenkin vastaus, joka yhä avaa meille tien, jolta emme voi poiketa: Sola scriptura! Yksin Raamattu!
Luterilaisten Tunnustuskirjojen mukaan kirkon virka, saarnavirka (Predigtamt) on Jumalan asettama tai tarkemmin sanottuna Kristuksen asettama. Näin Augsburgin tunnustuksen viides artikla opettaa. Viranhaltijoille on annettu valtuutus “saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakramentit, mikä on yhteydessä Kristuksen sanoihin Johanneksen evankeliumissa: ‘Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät. Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne annetaan anteeksi ja joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.’“ (Augsburgin tunnustus XXVII) Viranhaltijat “edustavat Kristuksen persoonaa. Omaa persoonaansa he eivät edusta, niin kuin Kristus todistaa: ‘Joka kuulee teitä, kuulee minua.’ Kun he saarnaavat Kristuksen sanaa ja toimittavat sakramentteja, he tekevät sen Kristuksen puolesta ja hänen sijassaan.“ (Augsburgin tunnustuksen puolustus VII).
Vaikka apostolisen ajan viranhoito kaikkine lahja- ja voimavarustuksineen suhteessa nykyiseen papin virkaan näyttääkin erilaiselta (ehkä on todettava, että historian myötä on tapahtunut raamatullisten lahjojen, palvelutehtävien ja voimavaikutusten tiettyä köyhtymistä ja niiden siirtymistä pappisvirkaan), nämä virat kuuluvat kuitenkin läheisesti yhteen. Siten voimme sanoa, että paimenvirka on yksi virka, jonka Kristus on asettanut sanan julistamista ja sakramenttien toimittamista varten. Tämä virka annetaan ordinaatiossa, virkaanvihkimyksessä ja sitä hoidetaan näissä papin tehtävissä. Tästä näkemyksestä meidän on lujasti pidettävä kiinni. Miten muuten voisimme olla varmoja siitä, että toimimme Kristuksen nimessä ja valtuuttamina? Kysymys varmuudesta on olennaisen tärkeä. Katekismuksessahan kysytään kirkon avainten viran kohdalla: “Mitä virkaan kutsutut Kristuksen palvelijat tekevät hoitaessaan virkaa jumalallisen asetuksen mukaisesti?” Meillehän on opetettu, että avainten viran täytyy “olla yhtä voimakasta ja varmaa – niin maan päällä kuin taivaassa – kuin rakas Herramme Jeesus Kristus itse toimisi kanssamme.” Kristus, kirkon Herra kutsuu, siunaa ja lähettää ordinoidut palvelijansa. Tässä Kristuksen antamassa virassa on kyse jostain aivan muusta kuin inhimillisistä valtavaatimuksista ordinaatioon ja viranhoitoon sen perustella, että opiskelut on loppuun suoritettu, testit läpäisty tai muuten hankittu vaadittava pätevyys.
Saksan evankelisen kirkon (EKD) teologisen jaoston mukaan “kaikki kristityt ovat samanarvoisia ja samalla tavoin kutsutut kasteen kautta kirkon jäseniksi ja pappeuteen (tällä viitataan kirkon virkaan).” Tämän käsityksen tueksi he vetoavat Lutherin sanoihin, vaikka tosiasiallisesti ne on irrotettu oikeasta asiayhteydestä. EKD:n käsitys johtaa väistämättä siihen, että viran antaminen on vain oikeustoimi samalla kun virka itse toteutuu vasta viran tehtävien toimenpanemisessa. Tällöin periaatteessa on mahdollista kenen tahansa kristityn hoitaa pappisvirkaa. Tosiasiassa paimenvirka ei ole summa joistakin tehtävistä, joita kuka tahansa ‘lahjoilla varustettu’ voisi toimittaa. Ei ole suinkaan vähäarvoista se, että Kristus valitsi ainoastaan miehiä apostoleiksi. Näin toimimalla hän ei millään tavoin halunnut alentaa naisten arvoa. Päinvastoin hän korotti naisen arvoasemaa valitsemalla Marian, Jumalan äidin, jonka kautta hän tuli maailmaan inkarnaatiossaan, lihaksi tulossaan. Emme saa sivuuttaa sitä tosiseikkaa, että Jumala oman viisaan päätöksensä mukaan ilmestyi miehenä ja juuri siinä sukupuolessa tuli ihmiseksi. On oltava siis hyvin huolellisia kaikenlaisten ‘oletusten’ kanssa tulkittaessa sitä merkitystä, minkä Jeesus mahdollisesti liitti valitessaan 12 juutalaista miestä apostoleikseen. Tällaisiin oletuksiin on myös lisättävä se käsitys, etteivät Jeesus ja apostolit ratkaisseet kysymystä naispappeudesta, koska siihen aikaan koko kysymys ei noussut esille. Vaikka meille ei ole säilynyt yhtään sitovaa perustetta sille, miksi Kristus valitsi virallisiksi edustajikseen vain miehiä, kuitenkin tosiasia on, että hän valitsi miehet ja se on yhä merkityksellistä ja estää todellakin meitä tekemästä uutta ja siitä poikkeavaa päätöstä.
Kirkon virka on enemmän kuin pelkkien tehtävien toimittamista. Viranhaltija on Herran kutsuma. Hän on samanaikaisesti sekä seurakunnan jäsen että sen edustaja Jumalan edessä. Tämä havainnollistuu, kun pastori rukoilee ja tunnustaa synnit yhdessä seurakuntalaisten kanssa kasvot alttariin päin kääntyneenä. Yhtä lailla pastori kuitenkin Herran nimessä ja valtuuttamana kääntää kasvot seurakuntalaisia kohti ja julistaa sille täydellä arvovallalla synninpäästön. Näitä tehtäviä toimittaessaan viranhaltija ottaa tehtäväkseen palvelun lisäksi yhtä lailla isänroolin 1. Kor. 4:15 mukaisesti. Pitämällä nämä molemmat puolet virasta yhdessä seurakunnassa ei ajauduta hierarkkiseen jaotteluun eikä pastori eristäydy ylhäiseen yksinäisyyteen. Uusi testamentti ei tue millään tavoin demokratian pohjalta nousevaa käsitystä virkatehtävien samanlaisuudesta ja yhtäläisestä merkityksestä. Paavalihan kysyy: “Eivät suinkaan kaikki ole apostoleja?” (1.Kor.12:28), tarkoittaen tietenkin, etteivät kaikki ole apostoleja.
Emme saa unohtaa tai kieltää sitä, että paimenvirka perustuu Kristuksen valtuutukseen ja apostolaattiin. Jos emme enää ymmärrä, että virka on kirkon Herran asettama, vaan näemme sen olevan tiettyjen tehtävien suorittamista, jotka voidaan periaatteessa antaa kenenkä tahansa kristityn hoidettavaksi – asia, joka järjestettäisiin yhteispäätöksellä – hylkäisimme tunnustuksemme ratkaisevalla tavalla. Kyllä, hylkäisimme tunnustuksemme perustan, Raamatun! Sillä juuri Raamattu asettaa meille velvoitteen tunnustaa Kristus Herraksi myös siinä suhteessa, että tunnustamme hänet viran herruuden haltijaksi. Ei liioin Kristuksen kirkko ole perustettu ja tarkoitettu vain inhimilliseksi yhteisöksi, jossa sen joka jäsenellä on samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet. Kirkko on ja se on perustettu olemaan Ylösnousseen Herransa ruumis, jossa hän itse on läsnä sanan ja sakramenttien kautta jakaen itse Pyhää Henkeänsä sekä tahtoen itse toimia asettamiensa viranhaltijoiden kautta. Sillä käsityksellä, että virat ja tehtävät voidaan milloin tahansa mielivaltaisesti uudelleen järjestellä vallitsevien mahdollisuuksien ja käsillä olevien lahjojen mukaan, on juurensa hurmahenkisyydessä (Schwärmertum) ja se on siten ristiriidassa luterilaisen raamattukäsityksen ja tunnustuksen kanssa.
On itsestään selvää, että me jyrkästi hylkäämme sellaisen pappeuden, joka irtautuu seurakunnasta ja joka vaatii itsellensä etuisuuksia sen oletuksen perusteella, että viralla on toisenlainen ja korkeampi armo Jumalan edessä. Tämän tyyppistä käsitystä vastaan Luther taisteli aikanaan. Emme saa joutua kuitenkaan ojasta allikkoon latistamalla paimenvirkaa laittamalla kaikki palvelut ja tehtävät samalle viivalle ajatellen, ettei kirkko ole enempää kuin inhimilliseen järjestykseen perustuva samalla tavoin ajattelevien ihmisten yhteenliittymä. Sekä kirkko että virka ovat Uuden testamentin mukaan jotain paljon enemmän. Paimenvirkaa ei mitenkään voida samaistaa vain todistamiseen. Raamatun mukaan Kristuksen ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat olivat naisia. He saivat tehtäväkseen mennä ilmoittamaan Herran ylösnousemuksesta opetuslapsille – huomatkaa opetuslapsille – ei koko maailmalle. Olisi loogisesti väärin todistaa naisille annetulla todistustehtävällä naisen oikeus paimenvirkaan.
Naispappeuden toteuttaminen merkitsee muutosta raamattukäsityksessä, virkateologiassa ja kirkko-opissa. Tämän lisäksi kysymystä ei voida käsitellä erillään siitä, minkä tunnemme nimellä feministiteologia. Tämän teologisen suuntauksen selvä pyrkimys – välillä tiedostettu, välillä tiedostamaton – on ennen kaikkea muuttaa Raamatun ilmoittamaa ja kirkon tunnustuksen mukaista kuvaa Kristuksesta ja Pyhästä Kolminaisuudesta. On joutavaa riidellä siitä, onko naispappeus feministiteologian nousun seurausta vai päinvastoin. Tosiasia kuitenkin on, että näiden ilmiöiden hyvin läheistä yhteyttä toisiinsa ei voida kieltää, vaikka ei niiden suoranaista syy – seuraus-suhdetta voitaisikaan osoittaa. Ilman mitään epäselvyyttä feministiteologia vaatii järkkymättömästi ja määrätietoisesti naispappeuden toteuttamista feminismin periaatteiden mukaisesti – naisen vapauttamista, emansipaatiota miesvallasta kaikilla elämän sektoreilla. Samoin feministiteologian pyrkimys pyyhkiä Raamatun ja jumalanpalveluksen patriarkaalinen leima pois tukee ja edistää naispappeutta. Puhe Jumalasta ‘Isänä’ on feministiteologian mukaan naisvihamielistä, jollei Jumalaa voida yhtä lailla kutsua ‘Äidiksi’. Pyhästä Hengestä käytetään feminiinistä pronominia hän (Sie) määrittelemään, että tämä ‘olio’ on naispuolinen. Tämä ei ole mitään kielipeliä vaan vakava pyrkimys muuttaa Raamatun ilmoittamaa jumalakuvaa. Tämän ohella poimitaan myyttisiä käsitteitä ei-kristillisistä uskonnoista, joissa feminiinisillä jumaluuksilla on jo pitkään ollut merkittävä asema. Kuva Jumalasta taivaallisena tuomarina ja armahtavana Isänä on perusteellisesti muuttunut jo aikaa sitten, koska käsitys synnistä on muuttunut. ‘Patriarkaalisten arvojen ja normien’ luopumisessa on kyse enemmästä kuin mitä päälle näemme. Humanistinen teologia, jota kutsutaan myös ‘ihmistenvälisyyden teologiaksi’ (Mitmenschligkeit), on rehottanut jo pitkään protestanttisissa kirkoissa. Se on virrannut feministiteologiaan, joka on saanut myös vaikutteita vapautuksen teologiasta. Jos toiveena on löytää ja kokea Jumala rakkaudellisessa kohtaamisessa lähimmäisen kanssa – siinä minä löydän Jumalan, että koen itseni Kristukseksi – niin silloin naispuolista viranhaltijaa naisellisine ja äidillisine vaistoineen pidetään ilman muuta parempana kuin ‘patriarkaalista’ käsitettä paimenesta edustavaa miespuolista viranhaltijaa.
Kuva Kristuksesta Paimenena ja sielujen Piispana haalistuu, jos hänen nimessään ja valtuuttaminaan toimivat paimenet eivät enää puhu ja toimi lähettiläänsä edustajina. Tällöin ihmisistä – erityisesti naisista – nousevat ja heihin liittyvät kokemukset, toiveet, tarpeet ja odotukset voivat nopeasti muovata uuden kuvan Jumalasta ja Kristuksesta. Tätä kuvaa ei silloin johdettaisi Jumalan ilmoituksesta vaan se heijastettaisiin ja siirrettäisiin Jumalaan hänen luomakunnastaan käsin. Meidän on siis kysyttävä itseltämme, millaista jumalakuvaa naispappeuden toteuttaminen edistäisi. Sen hyväksyminen merkitsisi juuri feministiteologian ajamaa muutosta jumalakuvaan. Nähdessämme kuinka paljon tällaisessa suunnan muutoksessa menettäisimme, emmekö ole varauksetta velvolliset pysymään Raamatun antamassa jumalakuvassa?
Naispappeuskeskustelussa huomattavan suuren painoarvon on saanut se, mitä johtopäätöksiä meidän on tehtävä Paavalin Galatalaiskirjeen kohdasta 3:28: “…ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” Ilman mitään epäselvyyttä tässä kohdassa ilmaistaan miehen ja naisen samanarvoisuus Jumalan edessä sekä vakuutetaan samaa arvoa Jumalan lapsina.
Samoin Paavali alleviivaa, että kansalliset ja sosiaaliset erot ovat menettäneet merkityksensä. Tällaiset erot nimittäin kuuluvat tähän maailman aikaan. Tämän maailman loppu on kuitenkin alkanut Kristuksen pelastustyössä. Paavalin luettelemat erot voidaan kuitenkin ymmärtää ja tulkita vain seurauksena syntiinlankeemuksesta, jossa ihminen ja Jumala joutuivat erilleen. Naisen ja miehen välistä eroavaisuutta ei kuitenkaan missään kohdin johdeta syntiinlankeemuksesta käsin vaan Jumalan luomistahdosta ja -suunnitelmasta: “Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” (1. Moos. 1:27). Tämä ero (ainakin mitä seksuaaliseen eroon tulee) ei korostu uudessa elämässä taivaassa. Sanotaanhan Raamatussa: “He ovat niin kuin enkelit taivaassa” (Matt. 22:30).
Voimme varmuudella sanoa, että uuden luomakunnan todellisuus on jo nyt astunut voimaan ja murtautunut tähän maailmanaikaan pelastettujen keskelle. Antisipatorinen (ennakoiva) teologia kuitenkin kurottautuu tulevaisuuteen ja pyrkii ennalta ottamaan sen, mikä on vasta luvattuna meille: uudet taivaat ja uusi maa (2. Piet. 3:13). Tällä antisipatorisella teologialla on merkittävä rooli melkein kaikissa tämän ajan eettisten ja monien muiden kysymysten vastauksissa. Kristittyjen parissa ja kirkossa Jumalan valtakunnan tulo on jo toteutunut. Hyvin asioista perillä olevat tietenkin helposti huomaavat, kuinka kauas tällaisessa ajattelussa on tultu luterilaisesta tunnustuksesta ja raittiista raamatullisuudesta sekä kuinka se lähestyy hurmahenkisyyttä. Siinä pyritään aina hallitsemaan ja määräämään luomista ja luodun maailman järjestystä ‘uudella vanhurskaudella’ ja yleensä tämä ‘uutuus’ kuitenkin vääristää vapauttavan evankeliumin ja siitä tulee uusi orjuuttava laki.
Pelastuksen tai lunastuksen järjestys ei todellisuudessa kumoa luomisjärjestystä. Apostoli Paavali tietenkin puhuu voimallisesti (Gal.3.28) lunastuksen järjestyksestä, koska hän suuntaa sanansa niille, jotka ovat uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa ja jotka ovat Kristukseen kastetut ja Kristuksen päällensä pukeneet (Gal.3:26-27). Missään tapauksessa nämä sanat eivät kumoa luomisjärjestystä. Ei liioin tämän kohdan perusteella voida sivuuttaa muita miehen ja naisen välistä suhdetta (myös jumalanpalvelusta) koskevia raamatunkohtia merkityksettöminä tai työntää niitä syrjään aikasidonnaisina. Varmasti miehen ja naisen välisen suhteen määritteleminen apostolien kehotusten perusteella tuottaa hankaluuksia, kun alamme soveltaa niitä konkreettisesti nykypäivään. Mutta se, joka luulee selviävänsä ongelmasta syrjäyttämällä kyseiset kohdat kokonaan, tekee asian liian helpoksi itselleen.
Raamatun opetus naisesta ilman muuta vääristyy, jos naisia pidetään miehiä lahjattomampina tai kykenemättömämpinä päätöksentekoon ja näin syrjäytetään heidät. Liian usein tällainen syrjintä on kätkettynä raamatunlauseisiin, vaikka tosiasiassa kyseessä on ollut tietty ‘porvarillinen’ käsitys sukupuolirooleista. Näin Raamatusta on tehty verho epäoikeudenmukaisuudelle ja miehiselle ylpeydelle. Tämänkaltaista Raamatun väärinkäyttöä ei tulisi painaa villaisella saati sitten puolustella.
Raamatun väärinkäytön varjolla ei kuitenkaan voida tehdä tyhjäksi sitä, mitä se selvästi opettaa eli luomisjärjestyksen jatkuvaa voimassaoloa, vaikka sitä on jo pitkään ympäröinyt lunastuksen järjestys. Jumalan asettama luomisjärjestys on voimassa myös kirkossa, jossa sekä mies että nainen voivat kumpikin omilla luonnon lahjoillaan rakentaa seurakuntaa. Ei lahja tai luontaiset kyvyt eikä kaikkien Jumalan lasten samanarvoinen asema Isän edessä voi olla kuitenkaan peruste naispappeudelle. On mahdotonta edes ajatella, että joku voisi vaatia itselleen paimenvirkaa. Päinvastoin kuin maallisessa ‘kutsussa’, jonka me voimme itse valita kohdallemme, Jumala kutsuu ja valitsee kirkon virkaan. Tämän kutsun ja valinnan kirkko vahvistaa pappisvihkimyksessä. Naispappeuden vastustamiselta putoaa pohja, jollei painoteta, että Raamattu ja luterilaiset Tunnustuskirjat hylkäävät naispappeuden. Raamattu ja luterilainen tunnustus ovat vaakalaudalla naispappeuskysymyksessä. Juuri siksi tämä kysymys voi hyvin pirstoa kirkkoa – Jumala siitä meitä varjelkoon!
Millaisen kirkon haluamme? Varmasti sellaisen, joka seisoo Raamatun perustalla ykseydessä yhden, pyhän, kristillisen Kirkon kanssa. Varmasti haluamme olla kirkko, jolla on edelleen keskuudessaan Kristuksen asettama ja hänen asetukseensa ja toimintaansa perustuva paimenvirka. Varmasti haluamme olla kirkko, jossa ‘ei ole mitään ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon kanssa’ (Augsburgin tunnustuksen päätös), ja joka on siis säilyttänyt todellisen katolisuutensa. Keskuudessamme monet naiset tekevät itseään säästämättä erilaisia palvelutehtäviä, mistä kiitämme Jumalaa, jolta kaikki hyvät lahjat tulevat. Samanaikaisesti on oltava selvillä, ettei meillä ole oikeutta antaa naiselle sanansaattajan virkaa Kristuksen paikalle, seurakunnan paimeneksi. Opetamme, että paimenvirka johdetaan apostolien kutsusta. Tähän virkaan Kristus kutsui vain miehiä ja niin hän yhä edelleenkin kutsuu. Jumala auttakoon meitä tästä eteenpäin. Antakoon hän meille yksimielisyyden ja iloisen luottavaisuuden siihen, että hän sekä kykenee että haluaa estää kaiken sen, mikä on kirkolle vahingollista. Rukoilkaamme sitä häneltä täydestä sydämestä ja kestävästi.
Pyhä Raamattu voi joskus tyrmätä monimuotoisuudellaan. Sen kertomukset saattavat tuntua olevan irrallisia, kuten päälle kaatuva halkopino. Lukija voi ajatella: “Tämä on hieno raamatunkohta, tuo toinen on ehkä joskus ollut käsitettävissä, mutta kolmas sitä vastoin on nykyisin mahdoton.” Pyrkimyksemme saada apua Raamatusta on vilpitön ja vakava, mutta huomaamattamme voimme asettua Sanan yläpuolelle. Emme oivalla, että Sanassa Jumala Pyhän Henkensä kautta tutkii meitä, emmekä me voi siten asettua ‘tuomariksi’ Jumalalle.
Kristillisen uskon lähteenä ja kirkon ohjeena Raamattu on täydellinen. Mutta on ymmärrettävä, mitä täydellisyydellä tässä tarkoitetaan. Raamattu on uskon ja pelastuksen kirjana riittävä ja selvä. “Se antaa täyden ja täydellisen opetuksen kaikesta, mikä on välttämätöntä pelastuksen saavuttamiseen” (Johannes Gerhard). Raamatun täydellisyys on sellaista pyhää runsautta ja rajausta, jonka pohjalla kirkko voi toimia oikein ja pätevästi Jumalan pyhyydessä ja anteliaisuudessa. Täydellisyys antaa myös kristitylle ja kirkolle sen vapauden ja liikkumavaran, jotta kirkko aikain vaiheissa säilyttäisi jatkuvuutensa, samuutensa ja aitoutensa eli identiteettinsä.
Sekä kristittyjen että kirkkojen – myös historiallisen luterilaisuuden – elämässä on kuitenkin paljon ikäviä esimerkkejä siitä, miten sekavasti ja virheellisesti on puhuttu erikseen pelastuksen kannalta tärkeistä opeista ja toisaalta muista Raamatun totuuksista. On kuviteltu, että Raamattu on siivottava turhasta ja vanhasta roinasta ja näin korvattava Raamatun täydellisyys omalla uskonnollisella ajattelulla tai ajan vaatimusten välttämättömyydellä.
Raamatussa on toki keskus, joka osoittaa kaikessa Kristusta ja ilmoittaa, miten pelastus meille annetaan ja kuinka se omistetaan. Samoin sieltä on löydettävissä asioita, jotka Jumala on tarkoittanut vain joillekin ihmisille, kansoille tai ajoille. Raamatun täydellisyys voi kuitenkin pysyä vain siten, että Raamattu säilytetään kirkossa sellaisena kuin se on. On sattuvasti sanottu: “Raamattu sisältää sen ja vain sen, minkä Jumala on tahtonut siihen sisällyttää.” Siitä, minkä Jumala on antanut kaikiksi ajoiksi ja kaikille pyhille seurakunnille, ei syntiä tekemättä ole varaa luopua. Kirkolla ei ole sellaista auktoriteettia. Kristus opetti apostoliensa kautta meitä pitämään kaiken sen, minkä Hän itse on käskenyt meidän pitää.
Tästä on kyse naispappeuskysymyksessä. Vilpittömätkin kristityt ovat erehtyneet sanomaan: “Onhan siinä kysymys Herran käskystä. Kyllä Raamatussa on selvästi sanottu, että seurakunnan kaitsijan tulee olla mies, mutta eihän se kuitenkaan ole pelastuskysymys.” Tällöin mennään kuitenkin ajan hengen mukana. Raamattua pidetään ‘jonakin Kolmantena’, joka samanaikaisesti on ohjeellinen eli kanoninen (kanon ‘mittanuora’) ja ei-ohjeellinen. Omistaako joku sellaisen metrimitan, joka samalla kertaa näyttää ja ei näytä, kuinka pitkä on yksi metri? Jumalan sana ei säily enää ohjeellisena ja puhtaana eivätkä evankeliumi ja armonvälineet oikeina, jos “jumalallisesti säädetty virka” muutetaan, sillä ulkoisina ja näkyvinä asetuksina armonvälineet edellyttävät kaitsentavirkaa, joka myös kuuluu Kristuksen meille antamaan testamenttiin.
Viran valtuutus perustuu siis todelliselle eikä näennäiselle pohjalle. Raamattu itse yhdistää virkakysymyksen pelastukseen: “Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa, naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. …mitä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä.” (1. Kor. 14:33-34; 37-38) Kysymystä on turha spekuloida. Riittää kun noudatamme Herran käskyä.
Mitä johtopäätöksiä meidän välttämättä pitää tästä tehdä? Jumalanpalvelus, joka lahjoittaa meille sanan ja sakramentin, ei ole luonteeltaan mikä tahansa tilaisuus tai tapahtuma. Sen tähden kristityn tulee käytännön ratkaisuissaan ja valinnoissaan elää todeksi se, minkä tietää ja ymmärtää Jumalan sanasta oikeaksi ja vääräksi. Raamattu osoittaa naisten voivan tehdä paljon hengellistä työtä mutta ei paimenvirassa. Saamme rohkeasti tuoda sen esiin. Huojumalla ja kirkkopolitikoimalla joudumme ojasta allikkoon. Jos meillä on kanta, meillä on paljon, vaikka kaikkia johdonmukaisuuden tyylipisteitä ei saataisikaan. On toimittava säilyttäen kristillinen omatunto sen Raamatun rajoissa ja kanssa, joka itsekin on “ristinmuotoinen”. (Toim. muok.)
Mitä tunnustuksella tarkoitetaan kirkossa? Evankelis-luterilainen kirkko on sanan varsinaisessa merkityksessä tunnustuksellinen kirkko. Se lakkaa olemasta luterilaisen uskonpuhdistuksen kirkko silloin, kun se ei enää ole luterilaisen tunnustuksen kirkko. Tämän tosiasian monet luterilaisuuden vastustajat näkevät meitä paremmin. Pyrimmehän me usein pyyhkimään meihin isketyn ‘tunnustuksellisuuden’ leiman otsastamme ja yritämme vakuutella, ettemme loppujen lopuksi niin mahdottomia olekaan. Voisimme luetella sivun verran nimityksiä, joilla tunnustuksellisia luterilaisia on nimitetty. Tahdomme kuitenkin olla kirkko, joka ottaa vakavasti ja todesta isiemme laatiman tunnustuksen ja uskallamme velvoittaa paimenemme pitäytymään siihen, koska (quia) se on yhtäpitävä Jumalan sanan eli Pyhän Raamatun kanssa.
Tunnustuksellisuudella, tunnustususkollisuudella ja tunnustuskirkollisuudella tarkoitetaan siis sellaista uskonnäkemystä ja teologista linjaa, jossa uskonpuhdistuksen luterilainen perintö nähdään ajankohtaisena ja halutaan pitää lyhentämättömänä voimassa. (Toim.huom)
Nykyään olemme saaneet tottua siihen, että tunnustuksellista luterilaisuutta arvostellaan suorastaan raivokkaasti. Tämä yltyy paikoitellen sellaisiin mittasuhteisiin, että joudumme vakavasti pohtimaan, onko kyse enää vain inhimillisestä vastustuksesta vai ovatko niiden takana suuremmat voimat. Jos haluamme ymmärtää mistä on kyse, meidän on paneuduttava tunnustuksen olemukseen ja sen merkitykseen kirkossa.
Luonnollisesti Uusi testamentti on kirkon tunnustuksen tutkistelussa paras opas ensinnäkin siksi, koska se on tunnustuksen ainoa perusta ja toiseksi koska se sisältää käytännöllisen opastuksen tunnustuksen merkityksestä. Olennaisen tärkeää on havaita seuraava tosiseikka. Uuden testamentin käyttämillä sanoilla tunnustamisesta (lat. confiteri, kreik. homologein ja exhomologeisthai) on useita merkityksiä, jotka kuitenkin pohjimmiltaan liittyvät toisiinsa. Ensinnäkin kyse on syntien tunnustamisesta (1. Joh. 1:9; Matt. 3:6; Jaak. 5:16). Toiseksi sana merkitsee uskon tunnustamista (Matt. 10:32; Joh. 9:22; Room. 10:9; 1. Joh. 2:23; 4:2; Fil. 2:11; 2. Kor. 9:1; Hepr. 3:1; 4:14).
Kolmanneksi tunnustamisella tarkoitetaan Jumalan ylistämistä (Matt. 11:25; Room. 14:11). Kirkossa tämä kolmenlainen tunnustaminen kuuluu erottamattomasti yhteen. Kirkkohistoria osoittaa sen selvästi. “Sinua, Jumala, kansasi tunnustaa, eteesi polvilleen maanpiiri lankeaa, kerubit ja serafit ja vallat korkeat taivaassa iäti kiitosta laulavat. (Te Deum, Te Dominun confitemur) Tämän 300-luvulla syntyneen virren Martti Luther sisällytti kirkon ekumeenisten tunnustusten joukkoon. Sitä ihmiskunnan syntejä katuva ja armosta elävä kirkko lauloi vanhan maailman rauniolla. Kirkkoisä Augustinuksen klassinen ‘Tunnustukset’ puolestaan on Jumalan ylistystä, mutta samalla uskon sekä oman elämän syntien tilitystä. Uskonpuhdistus alkoi katumusliikkeenä ja se oli sitä myös syvimmältä olemukseltaan. Olivathan sille perustavanlaatuisia kysymykset todellisesta parannuksesta ja syntisen vanhurskauttamisesta. Vain tältä pohjalta uskonpuhdistus pystyi tuottamaan uskonopilliset tunnustukset sekä laulamaan virsissä ja liturgiassa ‘Herralle uuden laulun’. Paul Gerhardt (1607-1676) ja muut suuret kirkkomme virsirunoilijat lauloivat ylistystä Jumalalle ennennäkemättömän syvällisesti. Usein ajatellaan, että se oli mahdollista siitä huolimatta, että he kuuluivat luterilaisen puhdasoppisuuden (ortodoksian) aikaan, mutta asia on juuri päinvastoin. Sen tähden, että he olivat ‘puhdasoppisia’ ja taistelivat oikean uskon puolesta, he kykenivät luomaan tällaisen virsiaarteiston. Milloin loppuu tyhjänpäiväinen ja historiallisesti kestämätön puhe ‘kuolleesta puhdasoppisuudesta’?
Nämä tunnustuksen mainitut kolme yhteenkuuluvaa puolta ovat löydettävissä myös keskiajan tunnetuilta roomalaiskatolilaisista teologeilta, jotka olivat myös merkittäviä liturgeja. Samoin idän ortodoksisessa kirkossa on aina korostettu ‘ortodoksian’ tarkoittavan sekä oikeaa oppia että ylistystä.
Kaikesta tästä huolimatta emme voi tehdä sitä johtopäätöstä, että mahtavien virsien ja liturgioiden laulaminen sinänsä riittää ja uskontunnustus siten upotettaisiin osaksi liturgiaa. Monet protestantit laulavat mielellänsä hienoja vanhoja virsiä, joissa kirkastetaan Jumalan Pojan inkarnaatiota, lihaantuloa ja Pyhän Kolminaisuuden salaisuutta. Mutta se ei heille merkitse sitä, että nämä olisivat heille totta ja todellisuutta! Siksi uskontunnustuksilla liturgisen tehtävän lisäksi on myös opin ilmaisemisen tehtävä. Tästä ei saa antaa periksi.
Taivaassa tunnustus on yksinomaan ylistystä (Fil. 2:11, vrt. myös Ilmestyskirjan hymnit). Taivaassa ei ole harhaoppeja eikä virheitä. Silloin ihmisiä väärään uskoon ja epäuskoon johtava Antikristus on vihdoin kukistettu. Maan päällä kuitenkin Jumalan ylistys sisältää aina uskon tunnustamisen sekä tämän uskon opillisen sisällön julkituomisen. Nämä opinkohdat ovat tosia! “Syntyi Neitsyt Mariasta, …on samaa olemusta kuin Isä.” Tällaisia lauseita ei oikeastaan voida rukoilla tai laulaa, ellei haluta uskoa niitä todeksi. Mainittu ulkokohtaisuus on vakava oire uskonpuhdistuksen kirkon ja sen sanoman heikkenemisestä. Ei ole olemassa kirkkoa ilman todellista tunnustusta, jonka se ottaa elämää kantavana totuutena. Liturgia juuri on tällaisen tunnustuksen luonnollinen seuraus. Osuvasti onkin esitetty, että sanontaa ‘miten rukoilet, siten uskot’ (lex supplicandi lex credendi) ei ainoastaan voi, vaan se on pakko myös kääntää toisin päin. Yhtä varmaa kuin se, että kirkon historiassa oppi, dogma on yleensä ensin rukoiltu ja vasta sitten määritelty opinkohdiksi, samoin alkukirkossa uskon tunnustaminen edelsi liturgian muovautumista.
Miten sitten uskontunnustukset Kristuksen kirkossa Uuden testamentin mukaan syntyivät? Halusivatko oppineet teologit antaa lennokkaan ajatustyön seurauksena metafyysisiä määritelmiä tai teologisia muotoiluja? Pyrkivätkö he mieluummin sanoin selittämään sanoinkuvaamatonta salaisuutta Kristuksen persoonasta kuin että olisivat tyytyneet olemaan hänen yksinkertaisia seuraajiaan? Kokoontuivatko opetuslapset nykyaikaisten teologisten konferenssien tavoin muotoilemaan sellaisia opillisia sovitteluratkaisuja, joissa erilaiset teologiset näkemykset saataisiin lutviutumaan toisiinsa? Oliko heidän tarkoituksenaan luoda liturginen kaava? Tällaisesta ei suinkaan ollut kysymys.
Uskontunnustukset eivät ole syntyneet ihmisten aloitteesta, vaan Kirkon Herran tahtomina ja synnyttäminä. Jeesus itse kysyi opetuslapsiltaan: “Kenen ihmiset sanovat Ihmisen Pojan olevan?’’ Tätä seurasi kysymys, joka ei jättänyt sijaa tulkinnoille:”Kenenkä te sanotte minun olevan?” (Matt. 16; 22: 42) Tämän kysymyksen perusteella Jeesus itse on synnyttänyt uskontunnustukset ja siten myös perustan koko kristilliselle dogmalle. Paavalihan mainitsee (1. Tim. 6:13) Jeesuksesta, “joka Pontius Pilatuksen edessä todisti, tunnustaen hyvän tunnustuksen…” Tässä ei ole kysymys tunnustamisesta pelkkänä myöntymisenä tuomarin edessä tämän kysellessä kuka Jeesus oikein oli. Tosiasiassa Jeesuksen itsestänsä antama ‘hyvä tunnustus’ todistaa, kuka hän oli ja myös samalla tekee hänestä ensimmäisen todistajan eli marttyyrin. Sen tähden kirkon tunnustus on perimmäiseltä olemukseltaan vastaus. Mutta se on uskon vastaus kysymykseen, jonka Jeesus Kristus lihaksi tulleena Jumalan ilmoituksena synnyttää. Kuka hän on? Tätä kysymystä meille ei esitä kukaan muu kuin Jeesus itse. Se koskee kaikkia, jotka kuulevat evankeliumin, niin opetuslapsia kuin kirkkoa ja lähetyskenttiä kaikkina aikoina. Se esitetään niin filosofeille ja historiantutkijoille kuin pienille lapsille, jotka ovat vasta oppineet ristimään kätensä ja laulamaan Jeesukselle: “Ystävä sä lapsien.” Olkoon vastaus mikä tahansa, kukaan ihminen ei voi kulkea ohi vastaamatta tähän kysymykseen. Kirkon tunnustukset eivät halua olla muuta kuin vastausta tähän samaan kysymykseen. Tämä koskee yksikertaisia alkukirkon tunnustuslauseita, ekumeenisia uskontunnustuksia ja uskonpuhdistusajan oppitunnustuksia. Kaikki ne tahtovat omalla tavallaan suojata ja turvata erilaisilta vääriltä tulkinnoilta alkuperäisen tunnustuksen: Jeesus on Kristus. Kaikki kirkon tunnustukset ovat siis vastauksia eivätkä mitään inhimilliseen kyselyyn perustuvia kannanottoja Jeesuksen asettamasta kysymyksestä, kuka hän on.
“Kenenkä te sanotte minun olevan?” Tämä kysymys on annettu opetuslapsille ryhmänä. Siihen Pietari omasta henkilökohtaisesta vakaumuksestaan vastaa: “Sinä olet Kristus!” Tämän hän sanoi kaikkien muiden puolesta. Sama Pietari sanoi: “Me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.” Tämä on toinen piirre kirkon tunnustuksessa. Se on aina yhden ihmisen sydämestä nouseva uskon tunnustus. Ja kuitenkin samalla se on monien (huom. ‘me’) tunnustus, joka ilmaisee kirkon suuren yksimielisyyden.
Apostolinen uskotunnustus (credo) alkaa sanoilla: “Minä uskon…” Nikean tunnustus sen sijaan alkaa sanoilla: “Me uskomme…” Edellinen on kastetunnustus ja jälkimmäinen kirkolliskokousten ja jumalanpalveluksien tunnustus. Molemmat kuuluvat yhteen. Miten sitten Pietari uskalsi muilta kysymättä vastata muiden puolesta? Miten suuri luterilainen opettaja Philip Melanchthon uskaltaa aloittaa laatimansa luterilaisen kirkon päätunnustuksen Augsburgin tunnustuksen sanoilla: “Seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa…” ilman mitään kirkolliskokouksen päätöstä tästä suuresta yksimielisyydestä? Miten luterilaisten Tunnustuskirjojen usein käyttämä muotoilu ‘me uskomme, opetamme ja tunnustamme’, on aina saanut niin voimakkaan vastaanoton? Kaikkia uskontunnustuksia ei ole samalla tavoin otettu vastaan, sillä vain muutama vanha uskontunnustus on hyväksytty kirkossa. Mutta missä näin tapahtui, siellä löytyi varma vakuus siitä, että tämä kirkon suuri ‘Me’ eli koko oikeauskoisen kirkon ääni todella puhui.
Tämä rinnakkaisasettelu ja vuorovaikutus minä- ja me-ilmaisujen välillä käy yksilökeskeisesti ajattelevan nykyihmisen ymmärryksen yli. Me modernit protestantit ajattelemme, että uskontunnustukset syntyvät siten, että suuri joukko yksilöitä kokoontuu yhteen ja he muotoilevat tunnustuksen, joka on kutistettu uskonsisällöltään sellaiseen minimiin, johon kaikki voivat yhtyä. Tähän tapaan syntyykin moderneja ‘uskontunnustuksia’, jotka kuitenkin tosiasiassa ovat vain jonkin uskonnollisen organisaation periaatepykäliä.
Kirkon tunnustuksella on toisenlainen alkuperä. “Ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut vaan minun Isäni, joka on taivaissa.” Tämä oli Jeesuksen vastaus Pietarin tunnustukseen. Paavali taas lausuu: “ettei kukaan voi sanoa: ‘Jeesus olkoon Herra’ paitsi Pyhässä Hengessä.” (1. Kor. 12:3) Ortodoksisen kirkon liturgiassa johdantolauseessa uskontunnustukseen sanotaan: “Rakastakaamme toisiamme, että voisimme yksimielisesti ja yhdestä suusta ylistää Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä.” Luther puolestaan opettaa katekismuksessaan: “Uskon, etten voi omasta voimastani enkä järjestäni uskoa Herraan Jeesuksen Kristukseen enkä tulla hänen luokseen, vaan Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin sanalla … samalla tavoin hän kutsuu kokoaa, valaisee ja pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa.” Todellisesti uskoa ja tunnustaa on yksi ja sama asia niin yksittäisen kristityn kuin koko kirkon kohdalla. Molemmissa on kyse Pyhän Hengen työstä. Juuri tämä on Kristuksen kirkon salattu yksimielisyys. Tässä merkityksessä evankeliumiin vastauksen antava tunnustus on Pyhän Hengen kokoaman ja luoman kirkon eli pyhien yhteisön vastaus.
Jos ymmärrämme tunnustuksen edellä kuvatulla tavalla, sillä on kaksi tehtävää. Tunnustuksen tehtävät ovat yhtäältä koota ja toisaalta erottaa. Jälkimmäisen tarkoitus, joka on useimmin tapetilla, on harhan poissulkeminen kirkosta. Mutta se on vain vastakappale tunnustuksen kokoamistehtävälle. Kirkko kokoontuu tunnustuksensa äärelle! Tätä usein arvostellaan sanomalla, että näin tunnustus saa liikaa painoarvoa, sillä todellinen kirkkohan kokoontuu Raamatun eikä tunnustuksen äärelle. Tottakai kirkko kokoontuukin Raamatun äärelle, mutta oikein ymmärretyn Raamatun äärelle! Kaikilla kirkoillahan on sama Raamattu – myös harhaoppisilla. Mutta vastaamalla evankeliumiin sisältyvään kysymykseen Jeesuksesta, tunnustus tuo esille oikean ymmärryksen Raamatusta ja asettaa tunnustuksen samasta Raamatun (väärin)käyttämisestä nousevaa harhaoppista tulkintaa vastaan.
Apostolisen ajan kirkko ymmärsi oikein Vanhan testamentin nähdessään Jeesuksen luvattuna Kristuksena, Messiaana. “Sillä juutalaiset olivat jo sopineet keskenään, että se, joka tunnusti hänet Kristukseksi, oli erotettava synagoogasta.” (Joh. 9:22). Viimeistään siinä vaiheessa, kun alkukirkko ja Paavalin seurakunnat laajensivat tunnustuksensa ‘Jeesus Kristus on Herra (Kyrios)’, kävi ilmeiseksi, ettei tämän tunnustuksen kanssa enää ollut tilaa synagogassa. Kyrios on se termi, jolla Jumala ilmoitti itsensä. Sillä sana kyrios merkitsi kreikankielisessä Vanhassa testamentissa sitä, mikä hepreankielisessä tarkoitti Jumalaa. Näin kirkko joutui erilleen synagogasta ja samalla myös hellenistisistä mysteeriuskonnoista ja niiden jumaluuksista (kyrioi). Tämä merkitsi myös irrottautumista Rooman valtakunnan keisarikultista (kyrios Kaisar). Ensimmäisen vuosisadan lopulla salaoppeihin, väärennettyihin pyhiin kirjoituksiin ja Raamatun tekstin hylkäämiseen perustuva harhaliike gnostilaisuus soluttautui kirkkoon ja valtasi kristikunnasta mahdollisesti jopa enemmistöaseman, esimerkiksi Egyptin ja Syyrian. Tämän pakanuuden muodon edustajat väittivät sen olevan kristinuskon puhtaampi ja henkistyneempi muoto. Tällöin oikeauskoinen kirkko kerääntyi tunnustuksensa ympärille ja tunnusti Pojan todellisen lihaantulon eli inkarnaation. Juuri ‘rakkauden apostoli’ Johannes käytti tätä tunnustusta sulkeakseen pois mainitun harhaopin kirkosta. Varmastikin nämä gnostilaiset opettajat uskoivat Jeesukseen ja halusivat osoittaa hänelle mitä suurinta arvonantoa kieltämällä Jeesuksen ruumiin lihallisen todellisuuden. Johannes kuitenkin nimitti näitä vääriksi profeetoiksi ja jopa antikristuksiksi sekä kielsi kristittyjä edes toivottamasta heitä tervetulleiksi (1. Joh. 4:1-3; 2. Joh. 7). Näin voisimme jatkaa oppihistoriaa eteenpäin. Oikean kirkon kokoaminen ja harhan torjuminen on ollut kaikkien vanhan kirkon ja uskonpuhdistuksen ajan suurten opillisten julistusten päämääränä.
Synnin valtaamassa maailmassa totuuden ja valheen erottaminen ei ole helppoa ja sitä vaikeampaa se on mitä suuremmasta totuudesta on kyse. Kuka aikoinaan Jerusalemissa pystyi tunnistamaan oikean Jumalan lähettämän profeetan? Oliko oikea profeetta Jeremia, joka yksin vastoin kaikkia muita ennusti kaupungin tuhoa, vai monet profeetat, jotka julistivat kaupungin ihmeellistä vapautumista? Oli kyse uskosta, väärästä uskosta niin kutsuttuun ‘Jumalan sanaan’ ja oikeasta uskosta aitoon Jumalan sanaan. Oikean Jumalan sanan tunnistaminen ja sen uskon kautta hyväksyminen on Uuden testamentin mukaan Pyhän Hengen lahja. Raamatun oikea ymmärtäminen on Pyhän Hengen työ. Sillä tässä maailmassa, jossa ‘Valheen Isä’ pyrkii pettämään ihmiset, jopa Jumalan sana joutuu väärien tulkintojen kohteeksi. Sen tähden kirkko lakkaamatta rukoilee, että Herra pitäisi kirkkonsa kestävänä sanassa ja totuudessa. Se tietää, ettei se pyydä sitä turhaan. Sillä eräs toinen myös rukoilee kirkon kanssa ja sen puolesta. Hän on meidän armollinen Ylipappimme, joka viimeisenä iltana ennen kuolemaansa ei rukoillut kirkkonsa puolesta ainoastaan sitä, että ‘he olisivat yhtä’, vaan myös sitä, että ‘he olisivat yhtä totuudessa’! “Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.” (Joh. 17:17) Huolimatta ihmisten häilyväisyydestä ja kristittyjen alituisesta vaarasta joutua harhaan, tämän rukouksen varassa ja ainoastaan sen varassa säilyy varmuutemme siitä, ettei kirkko voi kadottaa totuutta, jos se pysyy Raamatun sanassa ja tunnustaa yksin sen ohjenuorakseen.
Kirkon historiasta on löydettävissä kohtalokkaita esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun Raamatun rinnalle otetaan jokin toinen ilmoituksen lähde. Rooman kirkko päätti Trenton kirkolliskokouksessa (1545-1563) asettaa kirkon tradition Raamatun kanssa yhtäläiseksi ilmoituslähteeksi. Tämä käynnisti kehityksen, jota voidaan parhaiten seurata mariologian (oppi Mariasta) kohdalla. Ensiksi syntyi oppi Marian tahrattomasta sikiämisestä, mikä johti Marian tahrattoman sydämen kulttiin. Sitten vuorossa on ollut oppi Marian ruumiillisesta taivaaseenottamisesta ja seuraavaksi on luvassa oppi Mariasta armon välittäjänä (mediatrix). Jossain paikoin Maria-kultti on saanut puoliksi, jollei kokonaan pakanallisen luonteen, jota on vaikea erottaa ikivanhasta suuren äitimaa-jumaluuden palvonnasta. Mikä kehitys onkaan tapahtunut!
Protestanteilla ei ole kuitenkaan mitään aihetta ylimieliseen röyhistelyyn. Onhan kristikunnassa olemassa käsite solidaarisuus. Me kärsimme Rooman synneistä kuten se meidän. Voimme vain murheella ja rukouksen hengellä seurata tapahtunutta ja pyytää, että pysyisimme kestävinä Raamatun sanassa. Meidän tehtävämme on paneutua syvemmälle Raamattuun myös mariologian kohdalla, kuten Luther niin ihanasti teki kirjassaan Marian ylistyslaulu.
Tämänkin valossa on mieletöntä ja epäoikeutettua väittää, että luterilaiset pitäisivät tunnustusta korkeammassa asemassa kuin Raamattua. Tämän syytöksen selitetään johtuvan siitä, että luterilaisille Raamattu ei ole seitsemällä sinetillä suljettu kirja, jota ei voi ymmärtää muuten kuin erehtymättömän viran antaman selityksen avulla, vaan se voidaan selvästi ymmärtää vanhurskauttamisopin valossa, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu. Luterilaiset isät ovatkin opettaneet, että Raamattu selittää itse itseään (sui ipsius interpres) niille, jotka sitä lukevat ja kuulevat Pyhän Hengen voimassa. Tässä merkityksessä Raamattu todella on selvä ja ymmärrettävä. Siksi kirkon tunnustuskin on olemassa. Siten se olemassaolollaan ilmaisee oikean raamattukäsityksen. Luterilainen kirkko pitää tunnustustansa, jonka perusteella se arvioi kaikkea opetusta ja tekee opilliset päätöksensä selviin raamatunkohtiin nojautuen, ei tyhjentävänä mutta oikeana Raamatun selityksenä. Tunnustus voidaan kyseenalaistaa vain siinä tapauksessa, että pystytään osoittamaan sen edustama opetus Raamatusta vääräksi.
Luterilaisen ja reformoidun kirkon käsitykset poikkeavat jyrkästi toisistaan niin tunnustuksen sisällöstä kuin myös sen olemuksesta. Maineikas reformoitu teologi Karl Barth korosti, että tunnustuksen merkitys on aikasidonnainen ja paikallisesti rajoittunut. Tämä näkyykin siinä, että reformoidulla kirkolla on useita tunnustuksia (Heidelbergin, Gallian, Skotlannin, Sveitsin tunnustukset), joita käytetään eri maissa. Augsburgin tunnustus on sen sijaan maailman kaikkia luterilaisia sitovia. Onko tällainen tunnustuskäsitys luterilainen ‘hybris’ vai onko sen takana vakaumus, että Raamatun opetukset ovat samat kaikille ihmisille kaikkina aikoina kaikissa paikoissa? Jos pastorit velvoitetaan sitoutumaan ainoastaan Raamattuun, kuten monissa reformoiduissa kirkossa tehdään ja äärimmäistapauksessa jätetään kunkin pastorin päätäntävaltaan, opettaako tämä unitarismia eli kolmiyhteisen Jumalan kieltämistä vai kolminaisuusoppia, tämäkö on Raamatun oikeaa arvostamista? Kirkon historia epäämättömästi osoittaa, että siellä, missä tunnustuksen auktoriteetti Raamatun oikeana selityksenä on vähentynyt, siellä myös Raamatun auktoriteetti syrjäytetään. Raamattu on luterilaisen käsityksen mukaan ohjeellinen ohje (norma normans) ja tunnustus ohjeenalainen ohje (norma normata). Tässä mielessä luterilaisessa kirkossa tunnustuksen auktoriteetti ei ole vähempi kuin Pyhän Raamatun, joka selittää itse itseään. Tämä erottaa meidät reformoidusta tunnustuskäsityksestä (ja samoin kuin käytännössä monien luterilaisten tunnustuskäsityksestä, joiden teologiaa ohjaa filosofia, vanhaliberaali idealismi jne.), koska siinä tunnustus on kirkkoa sitova, sikäli kuin (quatenus) se on yhtäpitävä Raamatun kanssa. Luterilaiset pastorit ovat sen sijaan velvoitetut pitämään tunnustuksestansa kiinni, “koska (quia) sen sisältö on saatu Jumalan sanasta ja koska se lujasti ja tukevasti nojautuu Jumalan sanaan.” (Yksimielisyyden ohje) Tämä ‘koska’ edellyttää vakaata uskoa Pyhään Raamattuun ja sen selkeyteen.
Luterilainen kirkko haluaa seistä jatkumossa halki kaikkien aikojen kulkevan kirkon kanssa. Lutherin kirkko oli sama kuin kirkkoisä Athanasiuksen, ja luterilainen kirkko – mikäli se ei ole luopunut perinnöstään – on sama kuin Augsburgin tunnustuksen kirkko. Sen tähden emme voi hyväksyä Karl Barthin tavoin aika- ja paikkasidonnaista tunnustuskäsitystä. Luterilaiset Tunnustuskirjathan alkavat juuri vanhan kirkon (apostolisella, Nikean ja Athanasiuksen) uskontunnustuksilla. Sen tähden kirkkomme paimenet on velvoitettu pitäytymään Tunnustuskirjoissa ilmaistuihin opillisiin päätöksiin. Tämä ei tarkoita sitoutumista Tunnustuskirjojen kaikkien raamatunkohtien yksityiskohtaisiin selityksiin vaan sen oppiin, koska uskomme järkähtämättömästi, että se on johdettu Jumalan sanasta ja se lujasti ja tukevasti nojautuu siihen.
Siten tunnustus ei ainoastaan yhdistä nykyistä sukupolvea vaan myös kaikkina aikoina olemassa olleen oikeaoppisen kirkon. Emme ole siis yhdistyneet ja ole kirkollisessa yhteydessä sekä todellisessa uskon yksimielisyydessä vain tällä hetkellä elävien kanssa, vaan myös niiden kanssa, jotka ovat tunnustaneet oikean uskon meitä ennen ja tunnustavat meidän jälkeemme, so. kaikki pyhät kirkon alusta viimeiseen päivään saakka. Tämä uskon ja tunnustuksen yhteys ja ykseys ulottuu myös maan päällä taistelevan kirkon tunnustajien (ecclesia militans) ja riemuitsevan kirkon (ecclesia triumphans) välille taivaassa, jossa tunnustus saa yksinomaan Kristuksen ja Jumalan ylistyksen muodon. Tämä on luterilaisen tunnustuksen syvin merkitys.
On vielä nostettava esiin yksi näkökulma tunnustuksesta, joka löytyy sekä Uudesta testamentista että luterilaisesta tunnustuksesta. Kyseessä on sen eskatologinen (oppi viimeisistä ajoista) ulottuvuus.
Näin olemme tahtoneet vakuuttaa Jumalan kasvojen edessä ja koko kristikunnan, sekä nykypolven että jälkipolvien kuullen, että juuri nyt esitetty kaikkien edellä mainittujen ja selitettyjen kiistanalaisten opinkohtien selvitys vastaa meidän opetustamme, uskoamme ja tunnustustamme. Siinä uskossa me tahdomme myös Jumalan armon avulla rohkein sydämin astua Jeesuksen Kristuksen tuomarinistuimen eteen siitä tiliä tekemään. (Luterilaiset Tunnustuskirjat, Yksimielisyyden ohje)
Onko edellä mainittu väite lausuttu väärän rauhan tai ylimielisen oikeauskoisuuden hengessä? Onko tässä luovuttu uskonpuhdistuksen nöyrästä asenteesta ja siirrytty pöyhkeilevään luterilaisuuteen? Ei suinkaan! Tässä ei puhu väärä inhimillinen varmuus (securitas) vaan Jumalan sanan antama uskon varmuus (certitudo). Näin Lutherkin tunnusti uskonsa Saksin vaaliruhtinaan pyytäessä häntä muotoilemaan Schmalkaldenin opinkohdat. Näiden opinkohtien varassa Lutherkin aikoi seistä viimeisenä päivänä tuomiolla. Suuressa tunnustuksessa Ehtoollisesta (1528) Luther pelätessään pian kuolevansa antoi yksityiskohtaisen selvityksen uskonsa sisällöstä.
Tahdon tällä kirjalla Jumalan ja koko maailman edessä tunnustaa uskoni kappale kappaleelta, jossa aion pysyä kuolemaani saakka ja siinä – Jumala minua auttakoon – tästä maailmasta eritä ja astua Herramme Jeesuksen Kristuksen tuomioistuimen eteen.
Onko tässäkin kyse väärästä varmuudesta ja vääränlaisesta luottamuksesta omiin raamatunselitystaitoihin? Ei suinkaan! Nytkin Luther aivan oikein opettaa Uutta testamenttia, jossa jokaisella tunnustuksella on iankaikkisuusulottuvuus. Kuoleman vaarassa maallisen tuomarin edessä, jolla on valta päättää kuolemanrangaistuksesta tai vapautuksen antamisesta, usko voidaan tunnustaa vain Pyhässä Hengessä (Matt. 10:18). Kuka tahansa tunnustaakin Jeesuksen Kristuksen Herraksi, asettaa koko maallisen majansa vaakalaudalle ja kirjaimellisesti ottaa koko elämänsä painoisen riskin. Tämä on normaali asiaintila kristitylle. Mutta hän ei silloin ainoastaan seiso maallisen tuomarin vaan myös taivaallisen Tuomarin edessä. Tunnustaja seisoo lakkaamatta ajan ja iankaikkisuuden, taivaan ja helvetin rajalla. Vanhan kirkon tunnustajat ymmärsivät tämän hyvin. He tiesivät myös jotain muuta sen lisäksi. Niin kuin uskon tunnustamisen seuraamukset ulottuvat iankaikkisuuteen, samoin uskon maanpäällinen tunnustaminen jatkuu taivaassa. Uskomme alkaja on myös sen päättäjä (1. Tim. 6:12; Hepr. 3:1). “Sen tähden, jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa.” (Matt. 10:32; Ilm. 3:5) Kristuksen tunnustaminen ei ole lähtöisin ihmisen omasta ymmärryksestä, kuten käy ilmi ensimmäiselle tunnustajalle, Pietarille, lausutuista sanoista: “Autuas olet sinä.” (Matt. 16:17) Maanpäällisen rukouksen lisäksi Herramme Kristus rukoilee jatkuvasti puolestamme Isän edessä taivaassa. (Joh. 17) Kyseessä ei ole siis ainoastaan kirkon tunnustus maan päällä vaan myös kirkon Herran tunnustus meistä taivaassa. Vasta sitten kun olemme kuulleet tämän tunnustuksen, ymmärrämme mitä se merkitsee, että olemme sisällytetyt Jeesuksen meistä antamaan tunnustukseen. Silloin ymmärrämme täydellisesti, mitä kirkon maanpäällinen tunnustus merkitsee. Tunnustus on kirkon – taivaat ja maat kattava ‘Me’ – vastaus Kristuksen evankeliumiin.