Esitykseni perustuu Thomas J. Talleyn kirjaan The Origins of the Liturgical Year (Pueblo Publishing Company, New York 1986). Talleyn perusoivallukset näyttävät puolestaan olevan peräisin Louis Duchesnen tutkimuksesta Origin du culte chrétien (Paris 1889), joka on käännetty englanniksi 1949 (Christian Worship, Its Origins and Evolution, London).
Niin kuin on tiedossa, kirkkovuoden keskus on PÄÄSIÄINEN, koska ensimmäiset kristityt ymmärsivät pitkäperjantaina ja ylösnousemuksessa tapahtuneen jotain käänteentekevää. Alkoi uusi aiooni, aikakausi, jolloin synti ja kuolema on voitettu.
Ensimmäisen vuosisadan JUUTALAISET liittivät pääsiäiseen Palestiinan targumin mukaan: (1) maailman luomisen, (2) Iisakin sitomisen, (3) vapautumisen Egyptistä, ja (4) Messiaan tulemisen. Näillä kaikilla tuli olemaan vaikutusta kristillisen pääsiäisen sisältöön.
Ensimmäiset todisteet kristillisestä pääsiäisenvietosta ovat toiselta vuosisadalta (Epistula Apostolorum) Vähästä Aasiasta. Perusteena oli 1. Kor. 11:26 HERRAN KUOLEMAN JULISTAMINEN. Sitä vietettiin juutalaiseen tapaan nisankuun 14. ja 15. päivän välisenä yönä kukonlauluun saakka. Tämä ajankohta ja viettämisen tapa ehtoollisineen on varmuudella peräisin Jerusalemin seurakunnasta.
Juutalainen kalenteri perustui kuunkiertoon. Kun kristityt erkaantuivat synagogasta, he pikkuhiljaa omaksuivat auringon kiertoon perustuvan juliaanisen kalenterin. Siinä nisankuun 14. päivää vastasi artemisios-kuun 14. päivä eli huhtikuun 6. päivä. Kolmannella vuosisadalla juliaanista kalenteria kuitenkin korjattiin siten, että siitä poistettiin pari viikkoa. Tuolloin pääsiäinen asettui maaliskuun 25. päivään. Jotkut kristityt (nk. quartodecimaanit) kuitenkin pitäytyivät edelleen huhtikuun 6. päivään pääsiäisen ”oikeana” ajankohtana (Talley, 9).
Juutalainen pääsiäinen ei ollut sidottu viikonpäivään vaan nisankuun 14. päivään. Siksi se saattoi sattua mille viikonpäivälle tahansa. Kristityt sen sijaan alkoivat viimeistään 2. vuosisadalla viettää sunnuntaita ylösnousemisen päivänä. Tämä viikoittainen pyhäpäivä ja ehtoollisen viettämisen päivä vaikutti myös pääsiäisen sitomiseen sunnuntaihin. Tämäkin katkaisi yhteyden synagogaan. Pääsiäisen ajankohta ei siis vaikuttanut sunnuntaihin vaan ylösnousemisen päivän viikoittainen viettäminen vaikutti pääsiäisen ajankohtaan.
Ensimmäiset kristityt viettivät eukaristiaa todennäköisesti, kun sapatti oli päättynyt eli lauantain klo 18.00 jälkeen. Tällöin alkoi jo sunnuntai, ylösnousemuksen päivä. Siksi ehtookellot yleisradiossa edelleen lauantaina klo 18.00! Siitä alkoi myös uusi viikko. Keskiviikko oli tällöin keskellä viikkoa! Ensimmäisillä kristityillä ei ollut liturgista vuotta vaan liturginen viikko!
Septuaginta käyttää kahdesti nimeä pentekoste (”viideskymmenes”) tarkoittaessaan juutalaista viikkojuhlaa. Viikkojuhla (hepr. shabuoth, ”viikot”) alkoi pääsiäissapatista ja kesti 7 viikkoa. Viikkojuhla kesti 7×7 päivää + viimeinen päivä pentekoste. Yhdessä nämä muodostivat pentecontad-ajan eli viidenkymmenen päivän juhla-ajan.
Sisällöllisesti tämä viikkojuhla yhdistettiin riemuvuoteen, jota vietettiin joka 50. vuosi. Tuolloin piti kaikki orjat vapauttaa, velat antaa anteeksi ja maa palauttaa omistajilleen (Lev. 25:8, 10a). Ensimmäisellä vuosisadalla juutalaiset viettivät erikseen helluntaipäivää. Sen sisältönä oli vanhastaan ollut sadonkorjuu, mutta siihen liitettiin liiton uudistaminen ja lain antaminen Siinailla.
On mielenkiintoista, että Paavali viittaa 1. Kor. 16:8 helluntaihin (”Jään tänne Efesokseen helluntaihin saakka”) ja edellä hän oli puhunut Kristuksesta ”ensi hedelmänä” (1. Kor. 15:20, 23). Tämähän oli juutalaisen helluntain teema. Saarnasiko Paavali pentecontadina tästä?
Kristillinen pääsiäisaika (pääsiäinen – helluntai) käy yksiin juutalaisen viikkojuhlan ajankohdan kanssa. – Miten juutalainen juhla-aika vaikutti siihen?
Ensimmäinen maininta helatorstain viettämisestä on yllättävästi vasta vuodelta 388 (Gregorios Nyssalainen), vaikka sen raamatullinen perustelu ja ajankohta on selvä (Ap.t. 1:3). Pääsiäistä seuraavien 40 päivän aikana ei paastottu, koska ”sulhanen vielä on heidän kanssaan” (Matt. 9:15) ennen taivaaseen astumistaan.
Yleisimmän teorian mukaan joulun ajankohta määräytyi roomalaisen natalis solis invicti-juhlan mukaan, jota vietettiin joulukuun 25. päivänä. Se liittyi talvipäivän seisauksessa ”syntyvään” aurinkoon. Tätä juhlaa alettiin viettää v. 274. Kristus tulkittiin ”voittamattomaksi auringoksi” ja pakanallinen juhla voitiin näin kristillistää. Tämä on kuitenkin vain yksi mahdollinen selitys. Ajankohdan valintaan vaikuttivat ilmeisesti myös muut tekijät.
Ensimmäinen maininta joulusta joulukuun 25. päivänä on Cronograph-almanakassa vuodelta 354 (”natus Christus in Betleem Iudee”). Joulun viettämisen synty on kuitenkin ajoitettavissa jo 300-luvun alkuvuosiin, jopa 200-luvulle. Se oli Roomassa vanhempi juhla kuin epifania (loppiainen).
Louis Duchesne on esittänyt kilpailevan teorian. Sen mukaan pääsiäisen yksi aihe on ollut itse inkarnaatio. Hän vetoaa Melito Sardeslaiseen (Peri Pascha), jonka mukaan pääsiäistä ei vietetä vain Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen muistoksi vaan koko lunastustyön muistoksi. Siihen kuuluu myös inkarnaatio, Jumalan Pojan syntyminen kärsimään ja lunastamaan. Chrysostomoksen mukaan Kristuksen sikiämisen päivä oli sama kuin hänen kärsimisensä ja kuolemansa päivä (Talley, 12, 94). Taustalla tässä on myös rabbien opetus pääsiäisestä luomisen päivänä.
Juutalaisille oli tavallista juhlia patriarkan tai profeetan kuolinpäivää myös hänen syntymäpäivänään. Tällöin oli luontevaa ajatella myös Kristuksen kuolinpäivää hänen sikiämisensä päivänä (tai vaihtoehtoisesti Kristuksen ”uudelleensyntymisen” päivää hänen syntymäpäivänään, PH).
Mikäli Kristus kuoli ja sikisi nisankuun 14. päivänä eli huhtikuun 6. päivänä, hän syntyi tammikuun 6. päivänä. Korjattuun juliaaniseen kalenteriin siirrettynä tämä merkitsee maaliskuun 25. päivää ja joulukuun 25. päivää. Tästä kalenterien erosta selittyy se, miksi idän kirkossa Vapahtajan syntymä liitetään loppiaiseen (epifaniaan) ja lännessä jouluun.
Chrysostomokselta (De solstitiis) löytyy myös toisesta lähtökohdasta nouseva selitys joulun ajankohdalle. Hän lähtee liikkeelle Johannes Kastajan sikiämisestä, jonka hän ajoittaa Sakariaan palveluaikaan temppelissä. Chrysostomoksen mukaan Johannes palveli suurena sovituspäivänä tishrikuussa eli syyspäivän tasauksena syyskuun 25. päivä. Tämän mukaan Johanneksen syntymä sijoittuu kesäkuun 25. päivään ja Jeesuksen 25. joulukuuta.
Chrysostomos liitti joulun myös talvipäivän seisaukseen. Sen raamatullisena perusteluna hän piti Mal. 3:20 ”Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko ja te parannutte sen siipien alla”. Chrysostomokselle tämä ei kuitenkaan ollut joulun ajankohdan perusta vaan vain vahvisti sen. Chrysostomos sanoi vuonna 386, että Jeesuksen syntymän ajankohta on ollut tiedossa vain vajaat kymmenen vuotta.
”Vanha joulu”, Jeesuksen syntymäjuhla sijoittui todennäköisimmin loppiaiseen, joka määrittyi juutalaisen kuukalenterin mukaisesti nisankuun 14. päivästä. Loppiaisena juhlittiin myös Jeesuksen kastetta, koska maailmaan ilmestymisen (inkarnaatio) ja lunastustyön alkamisen (kaste) ajateltiin olevan samaa epifaniaa ja siis tapahtuneen samana vuoden päivänä. Kun syntymäjuhla siirtyi lännessä jouluun, loppiaisen sisällöksi jäi Jeesuksen kaste sekä ensimmäinen tunnusteko (sekin epifania) eli Kaanan häät.
Myös loppiaisen ajankohdalle on esitetty pakanallisia lähtökohtia. Egyptissä esim. tammikuun 6. päivänä vietettiin Niilin veden nostamisen juhlaa. Tapa on säilynyt Egyptin muslimeilla ja koptikristitytkin ovat harjoittaneet kultillisia peseytymisiä tuona päivänä 1600-luvulle asti. Onko ortodoksien vedenpyhityksellä jokin yhteys näihin?
Joulun monet tapahtumat jaettiin myös kahteen lectioon, jolloin joulun osalle tulivat Jeesuksen syntymäkertomus (Lk jouluevankeliumi) ja loppisen osalle itämaan tietäjien vierailu (Mt joulukertomus). Tällainen jako tehtiin tietenkin vain siellä, missä syntymäjuhla siirrettiin jouluun.
Me liitämme adventin ajan nimenomaan jouluun, mutta tällaista paastonaikaa ei ollut eikä ole ennen epifaniaa (loppiaista). Ilmeisesti adventin paasto liittyykin alun perin vuodenkiertoon, jossa talvipäivänseisaukseen valmistauduttiin paastoamalla. Ainakin Roomassa paasto näyttää olleen historian päättymisen, eskatologian liturginen ilmaus. Kirkkovuoden lopun ja adventin ajan eskatologiset teemat saattavat siis olla jopa vanhempia kuin joulu. 500-luvulla määrättiin Martinpäivästä (11.11.) alkava 42 päivän paastonaika jouluun saakka. Siksi myös adventinajan katsottiin kestävän kuusi viikkoa.
Olisi mielenkiintoista tutkia evankeliumeja kirkkovuoden näkökulmasta. Ilmeisesti esim. Johanneksen evankeliumin järjestykseen on vaikuttanut ajatus ”kirkkovuodesta”, jossa inkarnaatiota (joulu) seuraa kaste (loppiainen) ja evankeliumi päättyy pitkäänperjantaihin ja pääsiäiseen. Aloittiko Markuksen (egyptiläinen?) seurakunta sen sijaan ”kirkkovuotensa” Jeesuksen kasteesta (loppiainen) niin kuin evankeliumi alkaa?
”Voimme otaksua, että evankeliumit muotoiltiin sillä oletuksella, että ne julistettaisiin julkisissa kokoontumisissa tiettynä ajanjaksona. Tämä ajanjakso, joka muotoutui noiden kertomusten pohjalta, kristillisen elämän vastauksena niiden julistamiseen, on kirkkovuosi” (Talley, 235).
”Suuressa osassa kristikuntaa vielä toisen vuosisadan alkuvuosikymmeninä, tämä (Kristuksen) muistaminen ei ollut sidoksissa vuosittaiseen juutalaisten pääsiäiseen vaan se oli viikoittaista viettämistä viikon ensimmäisenä päivänä, sinä sapatin jälkeisenä päivänä, jota kutsuttiin myös Kahdeksanneksi Päiväksi. Viikoittainen viettäminen oli luultavasti yleistä kaikkialla ensimmäisen vuosisadan lopulla, kun taas vuosittainen ei ollut. Tähän rajaan saakka voimme sanoa, että liturginen viikko on vanhempi kuin liturginen vuosi” (Talley, 235-236).
”Joka tapauksessa jokainen juhla, jokainen sunnuntai, on ensisijaisesti ja lopultakin juurtunut pääsiäisen salaisuuteen, joka on sen kaiken keskus, eukaristiaan, joka alusta alkaen ja aina julistaa Herran kuolemaa kunnes hän tulee” (Talley, 237).
Ks. lisää liturgia ja pyhän liturgian perusteet ja liturgian video-opetukset
(alkuperäinen julkaisu 9.12.2019)
Hurskaus (kr. eusebeia), vrt. hurskas (kr. dikaios), jumalattomuus (kr. asebeia), vanhurskaus (kr. dikaiosyne; lat. iustitia)
Hurskas tarkoittaa oikeaa väärän vastakohtana. Hurskas on sellainen ihminen, joka elää Jumalalle kuuliaista ja pyhää elämää noudattaen hänen käskyjään (Apt. 10:2, Matt. 1:19) Vanhassa liitossa hurskaus oli luonteeltaan lakihurskautta. Jumala valitsi Israelin kansakseen ja pyhitti sen itselleen. Israelilla ei saanut olla muita jumalia. Jumala uskoi kansalleen tuntemisensa valon laissa (Toora, viisi Mooseksen kirjaa). Sen tunteminen ja noudattaminen sitoi Israelin Jumalan liittoon ja oikeaan jumalanpalvelukseen. Oikean uskon ja käskyjen päämäärä oli Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen (5. Moos 6:5, 3. Moos.9:18).
Ulkoisesta lain noudattamisesta ja jumalanpalvelusmenoista ei ole kuitenkaan mitään hyötyä, jos sydän on kaukana Herrasta ja eletään rakkaudettomasti syntiä tehden (Jes. 58, Matt 23:28). Käskyjen päämäärä on juuri elää lähellä Jumalaa ja lähimmäistä rakastaen. Lakihenkisyys joka unohtaa käskyjen päämäärän päätyy väistämättä kaksinaismoralismiin. Lakihenkinen ihminen etsii lain noudattamisesta hyötyä ja ansiota hyljäten Jumalan armon ja laupeuden. Oikea tie ei myöskään ole lain hylkääminen (antinomismi). Laiton ihminen elää jumalattomuudessa (asebia), vailla Jumalan pelkoa. Jumala on luvannut pelastaa hurskaat kiusauksista ja tuomiosta. Jumalattomat ja tottelemattomat hän jättää syntiensä valtaan ja heitä kohtaa Jumalan tuomio. (2.Piet.2:9; 3:7; Room.1:18).
Vanhan liiton kansan yhteiskunnallista elämää ja uskonnonharjoitusta ohjanneet lait eivät enää koske kristittyjä. Kymmenen käskyä ovat sen sijaan aina voimassa.
Ihminen ei kykene täyttämään Jumalan käskyjä, koska on syntiinlankeemuksessa menettänyt alkuvanhurskauden. Jumalaton ihminen on hengellisesti kuollut. Hän kykenee ”yhteiskunnalliseen vanhurskauteen” (lat. iustitia civilis) eli jossain määrin täyttämään toisen lain taulun lähimmäistä koskevia käskyjä. Mutta nämäkään teot eivät syvimmässä mielessä ole puhtaita ja Jumalalle mieluisia, koska niitä ei ole tehty uskossa ja rakkaudessa Jumalaan.
Jumala sen sijaan on vanhurskas. Hän osoittaa vanhurskautensa siinä, että hän vanhurskauttaa syntisiä (Matt.9:13, Room 3:23-26). Kristityn vanhurskaus perustuu Kristuksen sovitustyöhön ja täydelliseen kuuliaisuuteen Isälle, jotka Jumala lukee Kristukseen uskovien ja kastettujen hyväksi (Room.10:4). Pyhän Hengen eläväksi tekemä ihminen kääntyy Jumalan puoleen uskossa ja luottamuksessa. Hän rakastaa Jumalaa sydämestään ja palvelee häntä uudessa kuuliaisuudessa (Augsburgin tunnustus, VI artikla). Jumalan vanhurskauttavan työn seurauksena ihmisen elämään avautuu uusi todellisuus. Kristitty saa iloita Kristuksen lahjavanhurskauden tuomasta syntien anteeksiantamuksesta ja Pyhän Hengen aikaan saamasta pyhityksestä. Toisaalta hän joutuu päivittäin näkemään itsessään syntiturmeluksen ja taistelemaan sitä vastaan. Kristitty on Kristuksen tähden kokonaan vanhurskas, mutta samalla hän säilyy kokonaan syntisenä (lat. simul iustus et peccator). Hän joutuu kokemaan myös ulkoisen maailman vainoa (2. Tim. 3:12). Kristitty vapautuu synnin turmeluksesta lopullisesti vasta Jumalan kirkkauden valtakunnassa.
Kristitty elää uuden liiton elämää kasteen armoliitossa. Oikeasta uskosta seuraa oikea jumalanpalvelus (latreia) ja hurskas ja jumalinen elämä (eusebeia). Kristityn kuuluu elää Jumalan omana ja hänen palvelijanaan, jatkuvassa yhteydessä Kristukseen. Hänen tehtävänään on ottaa vastaan Jumalan armoa ja rakkautta ja jakaa niitä lähimmäisilleen. Keskeistä on lepopäivän pyhittäminen alttarin ja saarnatuolin yhteydestä, jossa seurakunta on Jumalan palveltavana (lain 1.taulu). Messusta Jumala lähettää kristityn arjen jumalanpalvelukseen. Kristitty palvelee lähimmäisiään rakkaudessa, Jumalalta saamassaan kutsumuksessa, käskyjen mukaan eläen (lain 2.taulu). Kristitty elää Jumalan lahjojen äärellä. Hän rukoillen, kiittäen ja ylistäen Jumalaa uskoo itsensä, lähimmäisensä ja kaikki elämänsä asiat Jumalan haltuun. Hän tunnustaa Jumalalle syntinsä ja uskoo ne Kristuksen tähden anteeksi. Hurskauteen liittyykin olennaisena tämä Jumalaa lähellä ja hänen armostaan eläminen.
Uskonpuhdistuksen myötä kirkastui oikea vanhurskauttamisoppi. Sen myötä kirkastui oikea hurskas kristillinen elämä. Sitä mukaa kun vanhurskauttamisoppi vesittyy, katoaa myös oikea ja hurskas kristillinen elämä.
(Alkuperäinen julkaisu: 11.10.2016)
Sain pyynnön opettaa tästä raamatunkohdasta. Kysyjä mietti, miksi meillä nainen ei saa toimia pastorina eikä julkisesti opettaa koko seurakuntaa muun muassa 1. Kor. 14:33–38 pohjalta, mutta miksi meillä naiset eivät kuitenkaan peitä hiuksiaan eikä pitkätukkaista miestä katsota nenänvartta pitkin. Eikö tämä ole ristiriitaista?
Kysymys, miksi emme toimi 1. Kor. 11:1–16 mukaan, laittoi minut nöyrälle paikalle, ja varmaan hyvä niin. Huomasin itsessäni kiusauksen käsitellä kohta nopeasti “pois alta”, koska se voi herättää hankalan kysymyksen raamattu-uskollisuudestamme. Kun aloin tutustua kohtaa käsittelevään kirjallisuuteen, olin huomaavinani saman kiusauksen joissain lukemissani selityksissä. Osalla selittäjistä vaikutti olevan kiire toivottuun johtopäätökseen, että naisten ei tarvitse nykypäivän Suomessa tai länsimaissa peittää päätään jumalanpalveluksessa. Siksi ajattelen, että meidän on hyvä tiedostaa kiusaus ja vastustaa sitä. Jos ja kun koko Raamattu, siis myös 1. Kor. 11:1–16, on Pyhän Hengen inspiroima ja hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut (2. Tim. 3:16–17), meidän pitää ensimmäisenä pysähtyä kuuntelemaan tarkasti, mitä Pyhä Henki käsillä olevassa kohdassa sanoo. Vasta sitten voimme arvioida kirkollista käytäntöämme ja miettiä, onko sen Sanan mukainen.
Tästä syystä meidän on alussa hyvä torjua muutama kohdasta annettu väkinäinen selitys. Ensimmäinen on, että koska 1. Kor. 11:5 toteaa naisten seurakunnassa rukoilevan ja profetoivan ääneen, kun taas 1. Kor. 14:34–35 kieltää naisia puhumasta seurakunnassa, jompikumpi kohta olisi myöhempi lisäys, joka ei olisi peräisin Paavalilta. Perusteet väitteelle ovat heikot[1].
Toinen on, että koska tapa peittää naisten pää ei ole enää käytössä, kysymys pään peittämisestä ei ole meille enää ajankohtainen. Mutta saattaisihan olla, että nykypäivän kirkko länsimaissa on erehtynyt ratkaisussaan, jolloin olisi syytä palata alkuperäiseen tapaan. Siksi pelkkä vetoaminen nykypäivän toimintatapaan ei riitä.
Kolmas on, että koska Paavali vetoaa naisten pitkiin hiuksiin (j. 5–6, 13–15), pitkät hiukset riittäisivät naisille peitteeksi. Paavali kuitenkin päättelee jakeissa 5–6, että pitkät hiukset kertovat naisen tarvitsevan lisäksi peitettä päälleen. Apostoli argumentoi, että jos Korintin naiset eivät kehtaa leikata pois luonnollista peitettään (pitkiä hiuksia), heidän ei tule myöskään poistaa hyvien kirkkotapojen vaatimaa peitettä (pääliinaa).
Neljäs on, että Paavali käskee seurakunnan päättää jakeessa 13 itse, sopiiko naisen rukoilla pää peittämättömänä. Apostoli kuitenkin selkeästi olettaa kirjeen ensimmäisten kuulijoiden vastanneen kysymykseen kieltävästi, kun he olivat kuulleet hänen perustelunsa.
Viides, luterilaisten keskuudessa esiintyvä tapa on siirtyä heti kättelyssä Augsburgin tunnustuksen opetukseen:
”Mitä sitten on sanottava sunnuntain vietosta ja muista vastaavista kirkkotavoista? Tähän meikäläiset vastaavat, että piispat ja papit ovat oikeutettuja asettamaan säädöksiä, jotta kaikki kirkossa tapahtuisi järjestyksessä, ei kuitenkaan siinä tarkoituksessa, että me näin sovittaisimme synnit tai että omattunnot velvoitettaisiin uskomaan, että ne ovat välttämättömiä jumalanpalveluksen muotoja. Niinpä Paavali säätää, että seurakunnan kokouksissa tulee naisten peittää päänsä (1 Kor. 11:5) ja että sanan selittäjiä on seurakunnassa kuultava tietyssä järjestyksessä (1. Kor. 14:27–33).
Tällaisia säännöksiä seurakuntien tulee noudattaa rakkauden ja rauhan vuoksi ja niitä tulee seurata, jotteivät toiset loukkaisi toisiaan, vaan että kaikki tapahtuisi seurakunnissa rauhallisesti ja ilman häiriötä. Omiatuntoja ei tule vaivata uskottelemalla, että säännökset ovat välttämättömiä pelastukseen ja että ne, jotka niistä pahennusta aiheuttamatta poikkeavat, tekevät synnin. Eihän kukaan väittäne, että nainen, joka pahennusta herättämättä näyttäytyy julkisesti paljain päin, tekee synnin.” (XXVIII, 53–56)
Luterilaisena toki uskon, että tunnustuksen opetus on oikeaa. Emme kuitenkaan voi heti sännätä tunnustuksen johtopäätöksiin ilman, että pysähdymme koskaan kunnolla 1. Kor. 11:1–16 kohdalle. Se olisi väärin, koska 1) kohta opettaa paljon muustakin kuin pään peittämisestä. Kaikki siinä kirjoitettu on meille tarpeellista. 2) Kirkkomme noudattaa tunnustusta siitä syystä, että se on raamatullinen. Yksittäisinä uskovina voimme yhtyä tunnustukseen vasta, jos ja kun olemme havainneet sen raamatulliseksi. Jos osoittautuisi, että tunnustuksen opetus ei olisikaan tässä kohden raamatullista, meidän ei tulisi noudattaa sitä. Meidän täytyy siis kuunnella 1. Kor. 11:1–16 opetusta ja katsoa, onhan tunnustuksen tulkinta pätevä. 3) Vaikka naisten pään peittäminen ei ole välttämätön pelastuksen vuoksi, saattaisihan käydä ilmi, että pään peittäminen olisi apostolisena kirkkotapana edelleen tarpeen rakkauden, rauhan ja hyvien tapojen vuoksi. Luterilaiset ovat useimmissa länsimaissakin noudattaneet 1960-luvulle saakka tapaa, että naiset peittävät kirkossa päänsä. Siksi on syytä pohtia, kannattaisiko tapa ottaa uudelleen käyttöön, koska se on raamatullinen, historiallinen luterilainen käytäntö ja edelleen voimassa monissa kirkkokunnissa. Johtopäätökset voidaan kuitenkin vetää vasta tekstin huolellisen tutkimisen jälkeen.
”Olkaa minun seuraajiani, niin kuin minä olen Kristuksen seuraaja. Minä kiitän teitä, että minua kaikessa muistatte ja noudatatte minun opetuksiani, niin kuin minä ne teille olen antanut.”
Jae 1 kuuluu useimpien selittäjien mukaan edellisen luvun asiayhteyteen, jossa Paavali on opettanut epäjumalille uhratun ja sen jälkeen lihakaupassa myydyn lihan syömisestä. Kristitty on Jumalan edessä vapaa, mutta Paavali käskee ottaa epäjumaliin uskovien pakanoiden ja heikkojen kristittyjen käsitykset huomioon, “niin kuin minäkin koetan kelvata kaikille kaikessa enkä katso omaa hyötyäni, vaan monien hyötyä, että he pelastuisivat.” (10:33) Tästä Paavali jatkaa asettaen itsensä kristityille esikuvaksi, niin kuin hänkin seurasi kaikessa Kristuksen esikuvaa (11:1). Samoin kuin apostolin puheessa kuului Kristuksen ääni (2. Kor. 13:3), samoin hänen teoissaan näkyi Kristuksen vaellus. Näin tulisi olla kaikkien kristittyjen kohdalla (1. Joh. 2:6), mutta erityisesti seurakunnan pastorien. “Älköön kukaan nuoruuttasi katsoko ylen, vaan ole sinä uskovaisten esikuva puheessa, vaelluksessa, rakkaudessa, uskossa, puhtaudessa.” (1. Tim. 4:12)
Paavali aloittaa päänpeittämisjakson antamalla seurakunnalle tunnustusta (j. 2). Tämä on antiikin retoriikan perusoppia. Kehu tekee kuulijat vastaanottavaisemmiksi siinäkin, missä on syytä moitteeseen. Jaksossa Paavali patistaa seurakuntaa korjaamaan tapansa, mutta sävy ei ole läheskään yhtä vakava kuin seuraavassa, ehtoollista käsittelevässä jaksossa (11:17–34). Pään peittäminen jumalanpalveluksessa on siis painoarvoltaan selvästi vähäisempi kysymys kuin Herran pyhän ehtoollisen oikea nauttiminen. Paavali kutsuukin naisten pään peittämistä “tavaksi” tai “tottumukseksi” (syneetheia, j. 16)[2], ei esimerkiksi Herran käskyksi, kuten yleistä avioerokieltoa (7:10–11) ja naisten opetuskieltoa (14:37). Päänpeittämisohje on kuitenkin enemmän kuin pelkkä vapaa neuvo, kuten tietyt Paavalin ohjeet naimisiin menemisestä ja naimattomuudesta, jotka hän erottaa selvästi Herran käskystä (7:12–40).
Paavalin kehun aihe on, että korinttilaiset muistivat häntä kaikessa ja noudattivat hänen opetuksiaan (paradoseis) sellaisina, kuin hän oli ne heille antanut (j. 2). Paavalin opetuksista käyttämä sana paradosis merkitsee “viereen annettua”. Sen latinankielinen vastine on traditio. Sanaa paradosis/traditio käytetään Raamatussa sekä negatiivisista että positiivisista asioista. Negatiivisesti puhutaan “ihmisten traditioista” eli juutalaisten perinnäissäännöistä, jotka nousivat Jumalan käskyjen rinnalle ja käytännössä niiden ohi[3], sekä pakanallisen filosofian ja maailmankuvan käsityksistä[4]. Positiivisesti traditiolla yksikössä (2. Tess. 3:6) tai monikossa (1. Kor. 11:2; 2. Tess. 2:15) tarkoitetaan opetuksia, joita apostolit antoivat seurakunnille “joko puheen tai kirjeen kautta” (2. Tess. 2:15). Apostoliset traditiot sisälsivät ennen muuta oikean apostolisen uskonopin mutta myös hyviä jumalanpalvelustapoja, kuten naisten pään peittämisen jumalanpalveluksessa tai jumalanpalveluksen viettämisen sunnuntaina, Herran ylösnousemuksen päivänä (Apt. 20:7; 1. Kor. 16:2; Ilm. 1:10).
Paavalin puhe traditioista ei anna mitään perustetta roomalaiskatoliselle ja ortodoksiselle käsitykselle, että traditio olisi jatkuvasti Raamatun rinnalle tai ympärille muodostuva normi, jota kirkon opetusvirka määrittelisi ja joka sitoisi kristittyjen omiatuntoja. Apostolinen traditio/apostoliset traditiot sisältyvät kaikilta olennaisilta osin Uuteen testamenttiin. Mikään traditio, joka ei ole talletettu Uuteen testamenttiin, ei voi perustellusti kutsua itseään apostoliseksi. Juuri Uuteen testamenttiin sisältyvistä uskon ja elämän “traditioista” kristittyjen tulee “pitää kiinni sellaisina kuin Paavali on ne meille tradeerannut”, ja vain tällaisesta kiinnipitämisestä apostoli antaa kristityille tunnustusta (j. 2). Kaikesta, mikä menee Uuden testamentin yli, apostoli sanoo: “Ei yli sen, mikä kirjoitettu on.” (4:6) Paavalin antama tunnustus apostolisiin traditioihin pitäytymisestä vahvistaa uskonpuhdistuksen periaatteen “yksin Raamattu”, jonka mukaan kaikki muu kirkollinen traditio on alisteista pyhälle Raamatulle.
”Mutta minä tahdon, että te tiedätte sen, että Kristus on jokaisen miehen pää ja että mies on vaimon pää ja että Jumala on Kristuksen pää.”
Jakeen ketjua Jumala–Kristus–mies–nainen on kutsuttu kefalee-struktuuriksi[5]. Kefalee on kreikaksi “pää”. Suomeksi voimme puhua pää-rakenteesta. Ketjussa Jumala–Kristus–mies–nainen edellinen on aina jälkimmäisen pää[6]. Antiikissa päätä ei pidetty järjen tyyssijana, kuten nykyään länsimaissa, vaan pää tarkoitti johtoasemaa ja alkusyytä. Kun sanotaan, että Jumala on Kristuksen pää, ei tarkoiteta, että Jumala on Kristuksen järki, vaan että Kristus on alkuisin Jumalasta ja Jumalan johtama. Samoin mies naisen päänä ei tarkoita, että mies olisi naista rationaalisempi, vaan että nainen on luotu miehestä (j. 8–9, 12; 1. Moos. 2:21–22) ja mies on naisen johtaja (1. Moos. 3:16).
Pää-rakenteessa ensimmäisenä on Jumala, Isä, ja toisena on Jumalan lihaksitullut Poika, Jeesus Kristus. Kristus on jumaluutensa puolesta samaa olemusta kuin Isä ja täysin Isän vertainen. Mutta kun Poika sikisi Pyhästä Hengestä neitsyt Marian kohdussa, Hän omaksui ihmisyyden osaksi persoonaansa. Ihmisyytensä puolesta Kristus on Jumalaa vähäisempi ja Jumalalle alamainen. Jumalan ja Kristuksen välinen suhde osoittaa, että hierarkia (kreikaksi “pyhä järjestys”) ei automaattisesti tarkoita arvoeroa saati sortoa. Isän ja Kristuksen tapauksessa hierarkia eli Pojan syntyminen ihmiseksi oli jopa täysin välttämätöntä, jotta Hän saattoi vapauttaa ihmiskunnan sen todellisten sortajien eli Saatanan, synnin ja kuoleman vallasta! Kristinuskon malli hyvälle yhteiselämälle ja sukupuolten väliselle suhteelle ei siis ole alistuminen, joka voi tapahtua vastentahtoisesti, vaan alamaisuus, jota alamainen osoittaa halullisesti. Alamaisuuden esikuva ja lähde on Kristus, joka oli Jumalalle kuuliainen pelastaakseen meidät ihmiset. Joka ei pysy siinä asemassa, jonka Jumala hänelle osoittaa, se ei todellisuudessa nouse arvossa vaan laskee siinä, koska hän toimii Jumalan asettamaa hyvää järjestystä vastaan. Konstantinopolin patriarkka ja kuuluisa saarnamies Johannes Khrysostomos (k. 407) saarnasi tästä:
”Mutta jos joku kysyy: ’Millä tavalla on muka naiselle häpeäksi, jos hän nousee miehelle kuuluvaan kunniaan?’, voisimme vastata seuraavaa: hän ei suinkaan nouse vaan päinvastoin lankeaa pois itselleen kuuluvasta arvosta. Sillä jos ei pysytä omien rajojensa ja Jumalan asettamien lakien sisäpuolella vaan ylitetään ne, ei kyseessä ole voitto vaan tappio. Sillä niin kuin mies, joka havittelee toisten omaa ja anastaa sitä mikä ei ole hänen, ei saa hankittua mitään lisää vaan kärsii tappiota ja hävittää senkin, minkä omisti – sama tapahtui myös paratiisissa – samoin nainenkaan ei saa hankittua itselleen miehen jaloa asemaa vaan menettää samalla myös naisen arvokkuuden. Eikä hänelle koidu häpeää ainoastaan tästä syystä vaan myös ahneudestaan.”[7]
Pää-rakenteen ensimmäisen kahden jäsenen tarkastelu osoittaa vääräksi yleisen käsityksen, jonka mukaan ihmisillä on erilainen arvo, jos heillä on jo lähtökohtaisesti erilaiset tehtävät tai mahdollisuudet. Tämä ajatus on modernin tasa-arvokäsityksen ytimessä. Sen mukaan naisen on saatava tehdä kaikkea samaa kuin mies, koska muuten nainen olisi alempiarvoinen kuin mies. Väite on maailmallinen ja harhaoppinen. Kristinuskon mukaan se, mitä ihminen tekee tai ei tee, ei määrittele hänen arvoaan. Ihmisen arvo on Jumalan antama lahja, joka ei riipu lainkaan ihmisen teoista. Tästä on kyse lain ja evankeliumin erottamisessa. Laki arvioi ihmisen tekoja ja tuomitsee ihmisen tekojen mukaan. Mutta evankeliumi eli ilosanoma syntien anteeksiantamuksesta Jeesuksessa ei puhu lainkaan ihmisen teoista, vaan lahjoittaa hänelle Jumalan suosion Kristuksen tähden. Jumalan luomana ja Jumalan Pojan lunastamana ihminen on arvokas, ei omien tekojensa ansiosta vaan Jumalan tekojen (luominen ja lunastus) ansiosta.
Kirkkoraamattu 1938 (“KR38”) kääntää pää-rakenteen viimeisen jäsenen sanalla “vaimo”. Käännöksessä vaimo tarkoittaa vanhemman suomen kielen mukaisesti naista yleensä, kuten Bibliassa, ei välttämättä naimisissa olevaa naista. Uudemmista suomalaisista käännöksistä STLK2017 tulkitsee jakson puhuvan aviovaimoista[8], kun taas Kirkkoraamattu 1992 (“KR92”) ja UT2020 puhuvat naisista. Raamattu kansalle -käännös puhuu jakeessa 3 vaimosta mutta muuten naisista. Tulkintaerot johtuvat siitä, että kreikan sana gynee voi tarkoittaa asiayhteydestä riippuen naista yleisesti tai jonkun miehen naista eli vaimoa. Raamattu opettaa toisaalla, että avioliitossa mies on vaimonsa pää (Ef. 5:23). Pidän kuitenkin perustellumpana tulkintaa, jonka mukaan Paavali puhuu 1. Kor. 11:3–16 kaikista naisista eikä ainoastaan naimisissa olevista. Apostoli huolehtii siitä, että kirkon jumalanpalvelustavat heijastaisivat oikeaa sukupuolten välistä suhdetta, joka ilmeni Aadamin ja Eevan luomisessa (j. 7–9, 12). Samalla tavalla Paavali johtaa 1. Tim. 2:9–15 kaikki naisia koskevan yleisen opetuskiellon luomisen ja syntiinlankeemuksen järjestyksestä.
”Jokainen mies, joka rukoilee tai profetoi pää peitettynä, häpäisee päänsä. Mutta jokainen vaimo, joka rukoilee tai profetoi pää peittämätönnä, häpäisee päänsä.”
On merkillepantavaa, että Paavali edellyttää sekä miesten että naisten “rukoilevan” ja “profetoivan” seurakunnassa. “Rukoileminen” ei tarkoita ainoastaan hiljaista liittymistä seurakunnan rukoukseen, vaan rukouksen lausumista ääneen, niin että toinen seurakuntalainen lausuu siihen aamenen (14:16). “Profetoiminen” voi tarkoittaa ennustamisen ja näkyjen tai unien kertomisen lisäksi selväsanaista seurakuntaa rakentavaa puhetta, sillä Paavali määrittelee profetoimisen näin: “Profetoiva puhuu ihmisille rakennukseksi ja kehotukseksi ja lohdutukseksi” (14:3). Kuitenkin Paavali samassa kirjeessä kieltää naisilta “seurakunnissa puhumisen” (14:33–38). Toisaalla Paavali sanoo: “Sitä en salli, että nainen opettaa, enkä sitä, että hän hallitsee miestä; hänen on elettävä hiljaisesti. … Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies.” (1. Tim. 2:12, 3:2 KR92) Pyhä Henki apostolin kautta siis kieltää naisilta toimimisen seurakunnan opettajana, varsinkaan saarnaajana jumalanpalveluksessa, mihin 1. Kor. 14 konteksti viittaa, saati kaitsijana eli pastorina. Sen sijaan Paavali myöntää naisille yleiseen pappeuteen kuuluvan oikeuden seurakunnan tilaisuuksissa rukoilla ääneen tai käyttää “profetoimiseksi” luokiteltavia rakentavia, kehottavia tai lohduttavia puheenvuoroja, kunhan naisten esiintyminen ilmaisee alamaisuutta miehille. Kirkkoisä Tertullianus (k. v. 220 jälkeen) kirjoitti tästä:
”Samalla tavalla apostoli säätäessään seurakunnassa naisten osaksi hiljaisuuden, jotta he eivät puhuisi pelkästä oppimisen halusta [1. Kor. 14:33–38], vaikkakin hän oli jo aiemmin osoittanut heilläkin olevan oikeus profetoida, kun hän oli pannut profetoivan naisen kannettavaksi hunnun [1. Kor. 11:2–16], apostoli otti vastaan lain arvovaltaisen päätöksen, että naisen on oltava alamainen [1. Kor. 14:34].”[9]
Korintin naisten väärinkäytös esiintyä paljain päin näyttää johtuneen siitä, että he Hengen vaikutuksesta olivat saaneet osansa armolahjoista, myös rukouksen ja profetoimisen lahjoista. Tästä he vaikuttavat päätelleen, että he voivat esiintyä seurakunnassa miesten vertaisina ja opettajina. Paavali joutui puuttumaan kirjeessään moniin muihinkin tapauksiin, joissa korinttilaiset olivat alkaneet käyttää kristillistä vapautta väärin ohittaen Jumalan asettaman järjestyksen[10].
Paavali vetää jumalanpalvelustapoihin liittyviä johtopäätöksiä pää-rakenteesta Jumala–Kristus–mies–nainen. Apostoli vaikuttaa ajattelevan hyvin konkreettisesti. Pää-rakenteessa hän käyttää pää-sanaa metaforisesti mutta päättelee sen perusteella, miten miesten ja naisten tulisi pukea ruumiilliset päänsä. Koska Kristus on miehen pää, miehen ei tietystikään tule peittää päätään, koska muuten hän peittäisi Kristuksen. Kun naisen pää taas on paljon Kristusta vähäarvoisempi mies, ei tietystikään olisi oikein rinnastaa miestä Kristukseen. Naisten pään peittäminen ilmaisee siis kahta asiaa: 1) Nainen on alamainen miehelle. 2) Mies on vähäisempi kuin Kristus. Naisten pään peittäminen ei ainoastaan takaa, että nainen pysyy riittävän vaatimattomalla paikalla vaan että mieskin pysyy riittävän vaatimattomalla paikalla eikä nouse Kristuksen vertaiseksi[11]!
Paavali kritisoi siis Korintin uutta jumalanpalveluskäytäntöä, jossa naiset eivät enää peittäneet päätään rukoillessaan seurakunnassa ääneen tai profetoidessaan, kuten olivat tehneet ennen. Sekä miesten että naisten pitää toimia seurakunnissa siten, että miesten ja naisten välistä erilaisuutta ei ohiteta. Tämä on 2000-luvun Suomessa hyvin tärkeä huomio. Jo Vanha testamentti tuomitsee sen, jos pukeutumisella pyritään poistamaan tai häivyttämään sukupuolierot. “Nainen älköön käyttäkö miehen tamineita, älköönkä mies pukeutuko naisen vaatteisiin; sillä jokainen, joka niin tekee, on kauhistus Herralle, sinun Jumalallesi.” (5. Moos. 22:5) Pukeutuminen vaihtelee eri aikakausina ja eri kulttuureissa, mutta kristittyjen pitää joka maassa ja kaikkina aikoina pukeutua niin, että naiset pukeutuvat kuin naiset ja miehet kuin miehet. “Kristinusko velvoittaa noudattamaan paikallisia tapoja kaikkialla, mikäli ne eivät sodi totuuden ja pyhyyden suuria periaatteita vastaan.”[12]
Paljon on keskusteltu siitä, missä kulttuurisessa kontekstissa Paavali käsittelee pään peittämistä. Mitä mielikuvia pään peittämiseen tai peittämättä jättämiseen liittyi Korintin seurakunnan ympäristössä? Vastausta on etsitty sekä avioliitto- ja seksuaalimoraalin puolelta että uskonnollisista tavoista.
Varhaiskristillisissä seurakunnissa naisilla oli Paavalin asioihin puuttumisen jälkeen tapana käyttää pääpeitettä jumalanpalveluksissa. Kristittyjen käyttämissä katakombeissa on säilynyt tästä kuvia[17]. Seuraavina vuosisatoina pääpeitteen käyttämistä tosin alettiin perustella moralistisemmin kuin Paavali. Kleemens Aleksandrialainen (k. n. 215) halusi naisten peittävän pään lisäksi kasvonsa, jotta he eivät kauneudellaan johtaisi miehiä syntiin[18]. Tiukoista moraalikannoistaan tunnettu Tertullianus vaati tyttöjä peittämään päänsä siitä alkaen, kun he tulivat sukukypsiksi[19], antoi tarkkoja ohjeita siitä, kuinka peittävä peitteen on oltava, ja ihaili Arabian naisia, jotka verhosivat itsensä kokonaan[20]. Tertullianuksen kiihkoilu pääpeitteen puolesta kertoo, että kaikki teini-ikäiset tytöt ja naimattomat naiset eivät käyttäneet pääpeitettä kirkossa. Yleensä kristityt naiset eivät liikkuneet kadullakaan ilman pääpeitettä ja usein myös huntua[21]. Naiset, jotka tekivät monivuotista parannusta jostakin merkittävästä julkisynnistä, esiintyivät ilman pääpeitettä ja avoimin hiuksin, mitä pidettiin häpeän merkkinä[22]. Kirkkoisät siirtyivät varsin nopeasti Paavalin pää-rakenteen ja luomisjärjestyksen perusteluista lakihenkisempiin argumentteihin. Siinä emme voi seurata heidän jalanjälkiään.
”sillä se [naisen rukoileminen tai profetoiminen pää peittämättömänä] on aivan sama, kuin jos hänen päänsä olisi paljaaksi ajeltu. Sillä jos vaimo ei verhoa päätään, leikkauttakoon hiuksensakin; mutta koska on häpeäksi vaimolle, että hän leikkauttaa tai ajattaa hiuksensa, niin verhotkoon itsensä.”
Paavali käyttää samaa ilmaisua “on häpeäksi vaimolle/naiselle” (aiskhron gynaiki, j. 6) kuin puhekieltokohdassa “häpeällistä on naisen puhua seurakunnassa” (14:35). Varsin monissa kulttuureissa eri puolilla maailmaa ja eri aikoina on jaettu käsitys, että pään ajaminen paljaaksi ei sovi naiselle. Käsitys toistuu jo Vanhassa testamentissa. Pitkien hiusten päästäminen hajalle oli surun, järkytyksen ja häpeän merkki sekä miehillä (3. Moos. 10:6, 13:45, 21:10) että naisilla (4. Moos. 5:18). Vielä suurempi häpeä oli ajaa itsensä kaljuksi (Job 1:20). Herra kielsikin pään ajamisen paljaaksi pakanallisena tapana, erityisesti vainajia surtaessa (3. Moos. 19:27, 21:5; 5. Moos. 14:1–2). Tapaa käyttivät mooabilaiset (Jes. 15:2; Jer. 48:37), filistealaiset (Jer. 47:5), tyroslaiset (Hes. 27:31), mutta myös israelilaiset (Jes. 22:12; Hes. 7:18; Aam. 8:10; Miika 1:16). Sotavangeiksi ja orjiksi joutuneet naiset häpäistiin ajamalla heidät kaljuiksi (Jes. 3:24). Paavalin argumentti on, että jos Korintin naiset eivät kehtaa leikata pois luonnollista peitettään eli pitkiä hiuksia, heidän ei tule myöskään poistaa hyvien kirkkotapojen vaatimaa peitettä eli pääliinaa.
”Miehen ei tule peittää päätänsä, koska hän on Jumalan kuva ja kunnia; mutta vaimo on miehen kunnia. Sillä mies ei ole alkuisin vaimosta, vaan vaimo miehestä; eikä miestä luotu vaimoa varten, vaan vaimo miestä varten.”
Paavali ei kiistä, etteikö nainenkin olisi luotu Jumalan kuvaksi, minkä Raamattu opettaa selvästi (1. Moos. 1:26–27). Sen sijaan Paavali osoittaa, että luomisen järjestyksellä on pysyviä seurauksia sukupuolten väliselle suhteelle. Jumala loi ensiksi Aadamin, miehen, kuvakseen ja kunniakseen (1. Moos. 2:7), toimimaan Hänen paratiisinsa taloudenhoitajana ja tottelemaan Hänen käskyään (1. Moos. 2:15–17). Eeva, nainen, luotiin vasta tämän jälkeen miehelle “avuksi, joka hänelle sopii”, koska Aadamin “ei ollut hyvä olla yksin” (1. Moos. 2:18)[23]. Jumala loi naisen kylkiluusta, jonka Hän otti miehen kyljestä (1. Moos. 2:22). Mies on siis naisen “pää” kahdessa mielessä: 1) Mies on naisen “alku”, koska nainen luotiin miehestä (1. Kor. 11:8). 2) Hän on naisen “johtaja”, koska miestä ei luotu naista varten vaan nainen miestä varten (j. 9).
Kiinnostavaa kyllä Paavali ei sano, että nainen olisi miehen “kuva” (eikoon), onhan hänet luotu erilaiseksi kuin mies. Sen sijaan nainen on miehen “kunnia”, “kirkkaus” tai “loisto” (doksa), samoin kuin mies on Jumalan “kunnia”, “kirkkaus” tai “loisto” (doksa). Samoin kuin mies on johtoasemassaan luotu ja tarkoitettu heijastamaan Jumalan kunniaa, samoin nainen on luotu ja tarkoitettu heijastamaan miehen kunniaa. “Kelpo vaimo on puolisonsa kruunu, mutta kunnoton on kuin mätä hänen luissansa.” (Sananl. 12:4)[24] Vaikka Paavalin opetus ilmaisee naisen alamaisuutta miehelle, se samalla ilmaisee naisen suunnatonta arvoa. Koska nainen on miehen kunnia, kirkkaus ja loisto, miesten pitää kohdella naisia mitä suurimmalla kunnioituksella. Sillä jos mies kohtelee huonosti naista, hän häpäisee oman kunniansa! Samoin kuin mies häpäisee huonolla käytöksellä Jumalan, jonka kuva ja kunnia hän on, samoin nainen häpäisee huonolla käytöksellä miehen, jonka kunnia hän on.
”Sentähden vaimon tulee pitää päässään vallanalaisuuden merkki enkelien tähden.”
Käännösten lisäämällä sanalla “merkki” ei ole vastinetta alkutekstissä. Tarkempi käännös kuuluisi: “Sen tähden nainen on velvollinen pitämään valtaa pään päällä enkelien tähden.” Jakeeseen liittyy kaksi kysymystä: 1) Mitä tarkoittaa “valta” tai “valtuutus” (eksuusia), joka naisella tulee olla päänsä päällä? 2) Mitä tarkoittaa “enkelien tähden”?
Ensimmäiseen kysymykseen on annettu kaksi varteenotettavaa vastausta. Ensimmäisen, perinteisemmän käsityksen mukaan “valta” tai “valtuutus” tarkoittaa, että pääpeite on merkki siitä, että nainen on miehen “vallan” alainen (näin KR38). Toisen, uudemman käsityksen mukaan pään päällä oleva “valta” tarkoittaa, että pääpeite ilmaisee naisen “arvoa” tai “valtaa” (näin KR92, UT2020). Uudessa liitossa naisella on nimittäin suurempi valtuutus kuin vanhassa liitossa, koska hän saa olla seurakunnassa äänessä rukoilemalla ja profetoimalla, mikä oli vanhan liiton jumalanpalveluksessa kiellettyä[25]. Molemmat käsitykset ovat totta, joten meidän ei ole pakko valita niiden väliltä. Pääpeite ilmaisee sekä vallan, joka miehellä on naisen yli, että valtuutuksen, joka naisella uudessa liitossa on rukoilla ja profetoida, kunhan hän ei hallitse miestä.
Sanoja “enkelien tähden” on selitetty monin eri tavoin. Villein tapa on viitata apokryfiseen Heenokin kirjaan, jossa 1. Moos. 6:1–4 tulkitaan siten, että jotkut enkelit viehtyivät ihmisnaisiin ja tekivät heidän kanssaan huorin[26]. Tältä pohjalta Tertullianus sanoi vakavissaan, että naisten täytyy pitää pääpeitettä, jotta enkelit eivät alkaisi himoita heitä[27]. Heenokin kirjan ja Tertullianuksen tulkinta 1. Moos. 6:1–4:stä on väärä, koska Herra Jeesus sisällyttää enkelien kaltaisuuteen, ettei “mennä naimisiin eikä mennä miehelle” (Matt. 22:30). Kleemens Aleksandrialainen tulkitsee “enkelien” tarkoittavan seurakunnan vanhurskaita ja hyveellisiä miehiä. Oikeat enkelit näkevät naisen hunnun läpi. Naisen tulee pitää huntua, jotta hän ei aiheuttaisi seurakunnan miehissä romanttis-seksuaalista halua[28]. Raamattu toki kehottaa naisia pukeutumaan säädyllisesti (1. Tim. 2:9), mutta enkelien tulkitseminen seurakunnan miehiksi on väkinäistä. Oikea tulkinta on, että “enkelien tähden” tarkoittaa enkelien olevan läsnä seurakunnan jumalanpalveluksessa, joka on taivas maan päällä (Hepr. 12:22–24). Näin asian ymmärsivät mm. Origenes Aleksandrialainen (k. 253) ja luterilaiset isät[29]. Pyhät enkelit iloitsevat siitä, kun seurakunta viettää jumalanpalvelusta säädyllisesti ja hyvässä järjestyksessä, kun taas Perkele ja sen enkelit kärsivät siitä. “Enkelien tähden”-perustelun yhteydessä on viitattu siihenkin, että kerubit ja serafit verhoavat ruumiinsa siivillään Jumalan kunnian edessä (Jes. 6:2; Hes. 1:11). Enkelien tavoin naisten tulee verhota päänsä merkkinä alamaisuudestaan Jumalalle.[30]
”Herrassa ei kuitenkaan ole vaimoa ilman miestä eikä miestä ilman vaimoa. Sillä samoin kuin vaimo on alkuisin miehestä, samoin myös mies on vaimon kautta; mutta kaikki on Jumalasta.”
Kun Paavali on jakeissa 3–10 korostanut naisen alamaisuutta miehelle, hän siirtyy tasapainottamaan sanomaansa korostamalla naisen ja miehen samanarvoista asemaa ja keskinäistä riippuvuutta “Herrassa” eli Kristuksessa ja Hänen ruumiissaan, kirkossa (j. 11). “Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Gal. 3:26–28) Sukupuoliero ei Kristuksessa katoa, mutta se suhteellistuu. Miehen ja naisen tehtävät kirkossa ja maailmassa pysyvät erilaisina, mutta heillä on täysin sama osallisuus pelastuksesta ja sama arvo Jumalan silmissä.
Toiseksi Paavali muistuttaa, että vaikka ensimmäisessä luomisessa mies oli ensin ja sitten nainen, sen jälkeen järjestys on ollut päinvastainen. Jokainen mies syntyy maailmaan naisen kautta (j. 12). Tämäkään järjestys ei ole sattumanvarainen, vaan “kaikki on Jumalasta”. Jopa Jumala itse syntyi maailmaan naisesta, ilman miestä (Luuk. 1:26–38; Gal. 4:4)! Mies, joka kohtelee huonosti naista, siten tietyssä mielessä häpäisee omaa äitiään ja Herramme äitiä neitsyt Mariaa, koska he ovat osallisia samasta naiseudesta kuin nainen, jota mies kohtelee huonosti.
”Päättäkää itse: sopiiko vaimon rukoilla Jumalaa pää peittämätönnä? Eikö itse luontokin opeta teille, että jos miehellä on pitkät hiukset, se on hänelle häpeäksi; ja että jos vaimolla on pitkät hiukset, se on hänelle kunniaksi? Sillä ovathan hiukset annetut hänelle hunnuksi.”
Jakeessa 13 Paavali vetoaa kirjeen vastaanottajien arvostelukykyyn. Hän edellyttää, että kun korinttilaiset ovat seuranneet hänen argumentaatiotaan tähän asti, he päätyvät itsekin samoihin johtopäätöksiin. Samoin apostoli oli tehnyt opettaessaan, ettei kristitty voi osallistua sekä epäjumalien aterioille että Herran pyhälle ehtoolliselle: “Minä puhun niinkuin ymmärtäväisille; arvostelkaa itse, mitä minä sanon.” (10:15) Jakeissa 14–15 Paavali palaa jakeissa 5b–6 esittämäänsä argumenttiin, että naiselle on häpeäksi ajaa hiuksensa pois. Paavalin argumentaatiossa näkyy ajatus, että “luonnonoikeus on todella jumalallinen oikeus, koska se on Jumalan luontoon asettama järjestys” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XXIII, 12). Isossa osassa kansoja, aikakausia ja kulttuureja on pidetty luonnollisena, että miehet pitävät lyhyitä, naiset pitkiä hiuksia. Jossain määrin näin on nykypäivän Suomessakin. Paavalin mukaan tila palautuu “luontoon” (fysis), Jumalan luomakuntaan asettamaan järjestykseen.
Tukan lyhyys tai pituus on kuitenkin jossain määrin kulttuurisesti suhteellista. Roomalaisissa kuvissa miesten “lyhyt” tukka olisi nykyisillä kriteereillä puolipitkä, korviin asti ulottuva[31]. Joillakin juutalaisilla, mm. Torinon käärinliinan miehellä, jota monet pitävät Jeesuksena, oli selässä lapaluiden väliin asti ulottuva palmikko. Paavalikaan ei ollut ehdoton kannassaan miesten pitkien hiusten luonnottomuudesta. Tärkeimpänä osoituksena tästä on nasiirius, josta on säädetty 4. Moos. 6:1–21. Nasiiri eli “vihkiytynyt” oli israelilainen mies tai nainen, joka vihkiytyi joksikin ajaksi erityisellä tavalla Herran palvelemiseen. Tänä aikana nasiiri ei leikannut hiuksiaan, mikä lienee ollut elämänvoiman merkki (vrt. Simsonin ja Absalomin voiman/kauneuden yhteys pitkiin hiuksiin, Tuom. 13–16; 2. Sam. 14:25–26). Simson, Samuel ja ilmeisesti myös Johannes Kastaja olivat elinikäisiä nasiireja (Tuom. 13; 1. Sam. 1:11; Luuk. 1:15). Myös Paavali itse teki ainakin kaksi kertaa elämässään nasiirilupauksen, mihin kuului tukan kasvattaminen (Apt. 18:18, 21:23–27). Ensimmäisellä kerralla Paavali oli tehnyt nasiirilupauksen juuri Korintissa (Apt. 18:18 mainittu Kenkrea oli toinen Korintin kahdesta satamakaupungista), jonne hän nyt kirjoitti miesten pitkien hiusten luonnottomuudesta! Paavali siis halusi, että miesten ja naisten hiusmallitkin olisivat “luonnollisia”, Jumalan antaman säädyllisyydentajun mukaisia, mutta piti vähintään nasiirilupauksen tapauksessa miesten pitkää tukkaa sallittuna, jopa hyvänä. Miesten pitkää tukkaa ei siis voi sanoa synniksi. Jokaisen lienee silti hyvä miettiä, millä tavalla oma ulkomuoto voisi heijastaa hyvällä tavalla maallisten ulkonäköihanteiden sijaan Jumalan luomaa mieheyttämme tai naiseuttamme.
”Mutta jos joku haluaa väittää vastaan, niin tietäköön, että meillä ei ole sellaista tapaa eikä Jumalan seurakunnilla.”
Paavali lopettaa pääpeitekysymyksen käsittelyn. Hän ennakoi, että jotkut seurakuntalaiset eivät olisi vieläkään vakuuttuneita hänen argumenteistaan, vaikka hän oli vedonnut Jumalaan asti palautuvaan hierarkiaan (j. 3–5a), luonnolliseen säädyllisyydentajuun (j. 5b–6, 14–15), luomisjärjestykseen (j. 7–9), enkelien läsnäoloon jumalanpalveluksessa (j. 10) ja kuulijoiden omaan arvostelukykyyn (j. 13). Viimeisenä argumenttinaan hän vetoaa kirkon yhteiseen käytäntöön: “meillä”, siis Paavalilla ja hänen työtovereillaan, “ei ole sellaista tapaa eikä Jumalan seurakunnilla”. Monien vanhempien selittäjien mukaan “tapa” viittaa samassa jakeessa mainittuun vastaanväittämiseen (filoneikos einai, kirjaimellisesti “olla riidan ystävä”), mutta ei ole uskottavaa, että apostoli olisi perustellut kirkon konsensuksella kieltoa haastaa riitaa. Mielekkäämmän tulkinnan mukaan Paavali sanoo: “Vaan jos joku vaikuttaa olevan riidanhaluinen, meillä ei ole sellaista tapaa (että naiset rukoilevat ja profetoivat paljain päin) eikä Jumalan seurakunnilla.” Apostolin mukaan yksittäisen paikallisseurakunnan tai alueellisen kirkon[32] ei ole hyvä ottaa käyttöön tapaa, joka hämärtää sen yhteyttä muuhun Jumalan kirkkoon. Saman ajatuksen pohjalta mutta vielä voimakkaammin apostoli argumentoi naisten opetuskiellon kohdalla: “Vai teistäkö Jumalan sana on lähtenyt? Vai ainoastaan teidänkö tykönne se on tullut?” (14:36) Vaikka naisten pään peittäminen ei ole pelastuskysymys, yksittäisen seurakunnan tai paikalliskirkon ei pidä ottaa käyttöön kirkkotapoja, jotka hämärtävät sen yhteyttä kokonaiskirkkoon eli muihin oikeauskoisiin seurakuntiin. Korintin kristityt olivat ensimmäinen kristillinen sukupolvi. Me, joilla on takanamme kristinuskon 2000-vuotinen historia, olemme velvollisia ottamaan huomioon oman aikamme kirkon lisäksi aiemmat kristilliset sukupolvet. Miten luterilaiset isämme suhtautuivat pään peittämiseen?
Kuten todettu, luterilaisuuden päätunnustus, Augsburgin tunnustus vuodelta 1530, lukee pään peittämisen tapoihin, joita piispat ja papit voivat antaa, jotta kaikki sujuisi kirkossa “säädyllisesti ja järjestyksessä”, “sillä ei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala” (1. Kor. 14:40, 33). Tällaisia kirkollisia tapoja seurakuntien tulee noudattaa rakkauden ja rauhan vuoksi, mutta ei siinä mielessä, että niitä noudattamalla saataisiin pelastus tai niitä noudattamatta jättämällä tehtäisiin syntiä, jos se tapahtuu toisia loukkaamatta (XV; XXVIII, 53–56). Vapaita asioita kutsutaan luterilaisuudessa nimellä adiafora (kreikan sanoista a- eli “ei/epä-” ja diaferoo, “olla ero”). Termin adiafora voisi kääntää suomeksi “yhdentekevä”, vaikka käännös on harhaanjohtava, mistä lisää alla. Saksaksi Tunnustuskirjat käyttävät sanaa Mittelding eli “keskellä oleva asia”, joka ei siis ole itsessään synti (paha) eikä hyve (hyvä). Suomeksi puhutaan “ehdonvallan asioista”, koska ne on jätetty ihmisten “ehdonvaltaan” eli ratkaisuvaltaan. Seurakunnan vapaus ehdonvallan asioissa on välttämätön seuraus vanhurskauttamisesta yksin uskon kautta. Jos ihminen kerran vanhurskautetaan ilman Jumalan lakia (Room. 3:28), joka sentään sisältää Jumalan käskyt, säännöt ja kiellot, kuinka paljon vähemmän ihmiskäskyt, -säännöt tai -kiellot voivat vaikuttaa vanhurskauttamiseen! “On välttämätöntä, että pidetään kiinni evankeliumin ytimestä, siitä että me saavutamme armon uskomalla Kristukseen, emme määrättyjä sääntöjä ja ihmisten säätämiä jumalanpalvelusmuotoja seuraamalla.” (Augsburgin tunnustus XXVIII, 52)
Augsburgin tunnustusta seuraten muutkin varhaiset luterilaiset ovat lukeneet miesten rukoilemisen paljain päin ja naisten peitetyin päin ehdonvallan asioihin[33]. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että naisten pääpeitteen käyttöön olisi suhtauduttu yliolkaisesti tai väheksyen saati että sen käyttö olisi lopetettu. Käytäntöä jatkettiin apostolisena kirkkotapana, mutta teologisesti se sijoitettiin pelastusta koskevan tason sijaan (synti ja vanhurskauttaminen) ulkoisen säädyllisyyden ja kansallisen tavan tasolle[34]. Varhaiset luterilaiset teologit[35] ja jotkut kirkkojärjestykset[36] edellyttivät Paavalin säätämää tapaa noudatettavan, vaikkakaan ei pelastuksen vuoksi vaan järjestyksen vuoksi. Koska käskyn perusteluissa oli palattu vanhakirkollisesta ja keskiaikaisesta moralismista Paavalin järjestys- ja sopivaisuusargumenttiin, varhaiset luterilaiset olivat valmiit tietyissä tilanteissa antamaan käskystä myönnytyksiä. Naisten liikkumista kadulla paljain päin ei Augsburgin tunnustuksen kirjoittamisen aikaan paheksuttu Saksassa (XXVIII, 56), toisin kuin Välimeren maissa neljällä ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Monet luterilaiset teologit antoivat miehelle luvan talvella pitää kirkossa lakkia sairastumisen välttämiseksi[37], koska Keski- ja Pohjois-Euroopan kivikirkot olivat hyvin kalseita. Saksassa[38] ja Tanskassa[39] naimattomat naiset (“neitsyet”) eivät peittäneet päätään, merkkinä naimattomuudestaan. 1700-luvulla jouduttiin miettimään, miten miesten päänpeittämiskielto suhteutui muotiin tulleisiin peruukkeihin[40].
Niinpä ehdonvallan asiat ymmärretään väärin, jos ajatellaan, ettei niillä ole mitään väliä tai että ne ovat kaikki samanlaisia. Jotkut ehdonvallan asiat eivät aina ja kaikissa oloissa ole syntejä mutta ovat luonteensa vuoksi alttiita johtamaan syntiin. Tällainen on esim. kristittyjen väliset oikeusjutut, joita Paavali kutsuu “vaurioksi”, “vahingoksi” tai “puutteeksi” (heetteema, 1. Kor. 6:7), tai runsas viihteen kulutus. Sitten on todella neutraaleja ehdonvallan asioita, kuten minkä merkkistä kahvia tarjotaan kirkkokahveilla. On myös ehdonvallan asioita, jotka eivät itsessään ole hyviä tekoja, mutta jotka sopivat hyvin palvelemaan hyviä tekoja. Tällaisina luterilaiset ovat pitäneet esim. rukousasentoja, kuten kätten ristimistä ja ristinmerkin tekemistä. Kummastakaan ei ole käskyä Raamatussa, mutta ne palvelevat todellisia hyviä tekoja eli rukousta ja tunnustusta, kun ne tehdään vanhurskauttavassa uskossa.
Vaikka luterilaiset lukevat miesten rukoilemisen paljain päin ja naisten rukoilemisen peitetyin päin ehdonvallan asioihin, se kuuluu raamatullisena tapana niihin ehdonvallan asioihin, jotka eivät automaattisesti ole hyviä tekoja mutta sopivat olemaan niiden palveluksessa. Päänpeittämiskäytäntö rinnastuu täysin Raamatun käskemiin rukousasentoihin, kuten kätten kohottamiseen (1. Tim. 2:8), seisomiseen (Mark. 11:25), kumartumiseen, polvistumiseen ja kasvoille heittäytymiseen (Ps. 95:6), sekä “pyhään/rakkauden suudelmaan”, jolla varhaiskristityt tervehtivät toisiaan uskonyhteyden merkiksi (Room. 16:16; 1. Kor. 16:20; 2. Kor. 13:12; 1. Tess. 5:26; 1. Piet. 5:14). Näihinkään luterilainen ei suhtaudu lainomaisesti, ikään kuin se tekisi syntiä, joka kätten kohottamisen sijaan ristii kätensä tai tervehtii uskonveljiä kätellen sen sijaan, että suutelee tätä poskelle tai suulle, kuten antiikissa. On aina otettava huomioon historiallinen tilanne ja paikalliset tavat. Mutta Raamatun ohjeet pääpeitteestä, rukousasennoista ja tervehdyksestä ovat meille esimerkki ja malli, mitä asioita kannattaa ottaa huomioon jumalanpalveluksen ulkoisessa järjestämisessä.
Nykyaikana on tärkeä muistaa, että kirkolliset tavat ovat aina myös yhteisön, eivät vain yksilön asia. Tapoja ei ole jätetty yksilön mielivaltaan, vaan piispojen ja seurakuntien vastaavien pastoreiden (Pfarrherren) tulee antaa niistä ohjeita ja opetusta. Seurakunnat, siis yksittäiset uskovat, ovat velvollisia noudattamaan piispojen ja pastoreiden säätämiä hyviä kirkkotapoja rakkauden, rauhan ja hyvän järjestyksen vuoksi. (Augsburgin tunnustus, XXVIII, 53–56) Siksi seurakunnan jäsen lähtökohtaisesti mukautuu tunnustuskuntansa, kirkkokuntansa ja seurakuntansa tapoihin. Toisaalta kirkko ei toimi historiallisessa tai kulttuurisessa tyhjiössä, minkä luterilaiset isämme ymmärsivät. Siksi mahdollisia kirkkotapojen muutoksia täytyy toteuttaa hitaasti ja hyvin harkiten, seurakuntaa kärsivällisesti opettaen ja vierellä kulkien. “Sillä vaikka minä olen riippumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi, voittaakseni niin monta kuin suinkin.” (1. Kor. 9:19)
Olemme saaneet 1. Kor. 11:1–16:stä paljon oppia ja kehotusta. Mitä johtopäätöksiä meidän tulisi tehdä kirkollisen käytäntömme suhteen? Emme voi suoraan palata kirkon ensimmäisten vuosisatojen malliin. Jos tekisimme niin, vaatisimme uskovia naisia käyttämään pääpeitettä ja ehkä myös kasvohuntua niin kirkossa kuin kadulla. Tertullianuksen ihannoima Arabian naisten käytäntö verhoutua kokonaan on islamin myötä levinnyt myös Suomeen. Kun hunnutettu nainen vanhassa kirkossa viesti pukeutumisellaan siveyttä ja kristillistä uskoa, siis tunnusti Kristusta, hunnutettua naista pidetään nyt muslimina, eli hän kieltäisi pukeutumisellaan Kristuksen. Paluu moralismiin ei ole meille mahdollinen.
Luterilaisten on päänpeittämiskysymyksessä huolehdittava tiukasti siitä, että asia pysyy oikeissa mittasuhteissa. Kysymys ei ole yhdentekevä, mutta kirkollisena tapana se ei koskaan saa nousta keskiöön, uhkaamaan tai perustamaan kirkon ykseyttä, joka löytyy yksin Kristuksessa, Hänen evankeliuminsa opissa ja Hänen sakramenteissaan. Tämä tarkoittaa, että kukaan ei saa jäädä pois seurakunnasta tai hakeutua seurakuntaan sen perusteella, miten siellä suhtaudutaan pään peittämiseen. Samoin emme totea emmekä katkaise kirkollista yhteyttä sen perusteella, miten eri seurakunnat ja kirkkokunnat suhtautuvat pään peittämiseen. Asialla ei pidä vaivata omiatuntoja. Paavalikin tyytyi opettamaan ja vetoamaan muiden seurakuntien yhteiseen tapaan. Aivan toisin hän puhui naisten opetuskiellon rikkomisesta: “Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä.” (14:38 KR92)
Eräs pappisveli huomautti 1. Kor. 11:1–16:sta keskustellessamme, että antiikin kulttuuriin verrattuna meillä ei Suomessa enää ole mitään pukeutumiseen liittyviä tapoja, joiden ajateltaisiin viestivän naisen alamaisuutta. Hän lienee oikeassa. Tarkastelemme kysymystä alamaisuudesta yleensä tehtävien kautta: mitä mies tai nainen saa tehdä tai ei saa tehdä. Tähänkin 1. Kor. 11:1–16 antaa monia vastauksia. Paavali ei kuitenkaan kiinnitä huomiota ensisijaisesti toimintaan vaan juuri pukeutumiseen. Tästä seuraa nähdäkseni kaksi mahdollista tietä.
Ensimmäinen tie on korostaa, että ei tarvitse säilyttää 1. Kor. 11:1–16 käskettyä merkkiä (pääpeite), jos säilytetään itse asia (naisen alamaisuus). Tämän kannan perusteluiksi voidaan esittää seuraavaa:
Toisaalta voidaan esittää näkökohtia sen puolesta, että Paavalin ohjetta kannattaisi noudattaa kirjaimellisesti. Tällöin 1. Kor. 11:1–16 käskettyä merkkiä (pääpeite) ei eroteta itse asiasta (naisen alamaisuus). Numeroin perustelut vastauksina edellisen kappaleen neljään kohtaan.
Naisen alamaisuuden opettaminen ja todeksi eläminen on nyky-Suomessa vastakulttuuria. Kirkon on kuitenkin etsittävä tapoja pitää siitä kiinni, koska se on Jumalan oma opetus Hänen Sanassaan, Pyhässä Raamatussa. Kulttuurissamme ei enää ole pukeutumiseen liittyviä käsityksiä, jotka ilmaisisivat naisten alamaisuutta. Jos tällaisia tapoja haluttaisiin kristillisessä vastakulttuurissamme luoda, löytyy tuskin parempaa ohjetta kuin 1. Kor. 11:1–16 suosittama pään peittäminen jumalanpalveluksessa. Tapa täytyy kuitenkin pitää vapaana asiana, jolla kenenkään ei tule taakoittaa omaatuntoaan ja joka ei saa aiheuttaa seurakunnissa jännitettä. Jos tapa tulisi käyttöön, olisi parasta, että se tapahtuisi naisten omasta tahdosta, kun asiasta on ensin opetettu ja se on todettu mielekkääksi ja hyödylliseksi. Päätämme luterilaisen opettajan Aegidius Hunniuksen (k. 1603) kauniiseen kehotukseen:
”Seurakunnankokoukset tulee toimittaa ja viettää pyhästi ja hurskaasti, koskapa niissä ovat läsnä itse Jumala sekä enkelit, ja kaikki mitä siellä tehdään, tapahtuu Jumalan ja pyhien enkelien kasvojen edessä. Käykäämme siis sinne pyhässä kaunistuksessa eli sielu kutsuttuna pois askartelemasta muiden asioiden parissa, viettämään aikaa sanan hartaassa mietiskelyssä, rukouksissa, Jumalan kiittämisessä ja sakramenttien käyttämisessä, viettäen jumalanpalvelusta kaikkine osineen, kukin meistä kutsumuksensa mukaisesti.”[41]
Ambrosius Milanolainen. De paenitentia. Migne, Patrologia Latina XVI, 465–524.
Balduin, Friedrich. Commentarius in omnes epistolas beati apostoli Pauli. Sumptibus Balthasar Christophori Wustii. 1664.
Barrett, Charles Kingsley. A Commentary on the First Epistle to the Corinthians. Harper & Row. 1968.
Bengel, Johann Albrecht. Gnomon Novi Testamenti. 3. painos. 1855. (1. painos 1742.) Osoittessa https://babel.hathitrust.org/cgi/pt?id=loc.ark%3A%2F13960%2Ft4fn2k192&view=1up&seq=688.
Brunner, Peter. Das Hirtenamt und die Frau (1959). Teoksessa Pro Ecclesia. Gesammelte Aufsätze zur dogmatischen Theologie. S. 310–338. Lutherisches Verlagshaus. 1962.
Early Christian Commentary, hakusana “Veil”. Osoitteessa http://www.earlychristiancommentary.com/early-christian-dictionary/veil/.
Etiopialainen Eenokin kirja. Suom. Johannes Seppälä. Johdanto Petri Piiroinen. Ortokirja ry. 1982.
Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Sley-kirjat. 1990.
Hemmingsen, Niels. Commentarius in utramque epistolam Pauli apostoli ad Corinthios. 1564. Osoitteessa https://books.google.fi/books?id=fgA8AAAAcAAJ&printsec=frontcover&hl=fi#v=onepage&q&f=false.
Henry, Matthew. Concise Commentary on the Whole Bible. Thomas Nelson. 1997. (Alkuperäisteos 1706.)
Heshusius, Tilemann. Commentarius in omnes D. Pauli epistolas, et eam quae scripta est ad Hebraeos. Spiessius. 1606. Osoitteessa https://digital.slub-dresden.de/werkansicht/dlf/3097/236.
Hiltunen, Petri. Pään peittäminen jumalanpalveluksessa. 2017. Osoitteessa https://www.luterilainen.net/paan-peittaminen-jumalanpalveluksessa/. Voiko miehellä olla pitkät hiukset? 2019. https://www.luterilainen.net/voiko-miehella-olla-pitkat-hiukset/
Hunnius, Aegidius. Thesaurus apostolicus, complectens commentarios in omnes Novi Testamenti epistolas et apocalypsin Johannis. Wittenbergae: Meyer & Zimmermann. 1705. Osoitteessa http://diglib.hab.de/wdb.php?dir=drucke/c-280-2f-helmst&pointer=103.
Khrysostomos, Johannes. In epistola I ad Corinthios, homilia XXVI. Migne, Patrologia Graeca LXI, 211–224.
Koskenniemi, Erkki. 1. Kor. 11 – ehtoollisen salaisuus. 2010. Osoittessa https://mediakirjasto.sley.fi/mediakirjasto/2409/1-kor-11-ehtoollisen-salaisuus.
Rienecker, Fritz. Sprachlicher Schlüssel zum griechischen Neuen Testament. 8. painos. Brunnen-Verlag. 1952.
Saarisalo, Aapeli. Raamatun sanakirja. Uudistettu painos. Data-Universum. 2009.
Tertullianus, Quintus Septimius Florens. Adversus Marcionem libri quinque. Migne, Patrologia Latina II, 243–524.
______.De oratione. Migne, Patrologia Latina I, 1149–1196.
______.De virginibus velandis. Migne, Patrologia Latina II, 887–914.
The Lutheran Study Bible. English Standard Version. Concord Publishing House. 2009.
Thurén, Jukka. Korinttilaiskirjeet, Tessalonikalaiskirjeet, Paimenkirjeet. Kustannus oy Arkki. 2008.
Vilmar, August. Collegium Biblicum. Des Neuen Testaments zweiter Teil. Hrsg. Christian Müller. Druck on Verlag von C. Bertelsmann. 1891. Osoitteessa https://www.digitale-sammlungen.de/en/view/bsb11604979?page=212,213.
[1] Väitettä on perusteltu sillä, että muutamat kreikkalaiset ja latinalaiset käsikirjoitukset siirtävät jakeet 14:34–35 jakeen 14:40 jälkeen. Väite olettaa jakeiden 34–35 olevan myöhempi reunahuomautus, joka on lisätty tekstiin eri kohtiin. Mutta varhaisimmat kohdasta säilyneet papyrukset, jotka ovat peräisin noin vuodelta 200 sekä 200-luvulta, sisältävät jakeet nykyisellä paikallaan, samoin kuin valtaosa myöhemmistä käsikirjoituksista. 200-luvun alussa kirjoittanut Tertullianus käsittelee sekä jakeita 11:2–16 että 14:34–40 teksteissään ja etsii tapoja pitää molemmat kohdat voimassa, mikä myös osoittaa niitä pidetyn aitoina. Ei siis ole syytä olettaa, että 1. Kor. 11:2–16 tai 14:34–35 olisivat epäaitoja. Jakeiden 14:34–35 siirtäminen jakeen 40 perään lienee jonkun kopioijan yritys sujuvoittaa apostolin kiihkeää ja poukkoilevaksi koettua argumentaatiota.
[2] Sana esiintyy UT:ssa muuten vain Joh. 18:39 juutalaisten tottumuksesta, että Pilatus päästi heille pääsiäisenä aina yhden vangin, sekä 1. Kor. 8:7, missä entinen epäjumalanpalvelija vanhasta tottumuksesta epäjumalaan saa huonon omantunnon syödessään epäjumalille uhrattua lihaa.
[3] Matt. 15:2, 3, 6; Mark. 7:3, 5, 8, 9, 13; Gal. 1:14.
[4] Kol. 2:8.
[5] Brunner, 328.
[6] “Onhan Kristus toki koko kirkon pää, myös pyhien naisten siinä missä uudestisyntyneiden miestenkin, ja antaa kaikille jäsenilleen elämän ja Hengen. Eikä ‘Kristuksessa Jeesuksessa ole miestä eikä naista’, Gal. 3:28. Miehellä ei ole naiseen nähden mitään sellaista etua, että hän olisi lähempänä pelastusta. Mutta tässä Paavali puhuu erityisestä järjestyksestä, jonka Jumala on asettanut, jotta miehet hoitaisivat opetusvirkaa, heillä olisi johtoasema ja he johtaisivat vaimojaan arvovallalla.” Heshusius, 229, käännös JM.
[7] In epistola I ad Corinthios, homilia XXVI, 4. Migne, Patrologia Graeca LXI, 217, käännös JM.
[8] Näin myös monet vanhat luterilaiset, mm. Balduin, 439; Heshusius, 229 ym.
[9] Adversus Marcionem V, 8. Migne, Patrologia Latina II, 490, käännös JM. Kiitän Erkki Koskenniemeä kohdan osoittamisesta.
[10] He kiistelivät opettajista (1:10–16, luku 3), eivät puuttuneet seurakuntalaisen sukurutsaiseen suhteeseen (luku 5), kävivät keskenään oikeutta (6:1–8), makasivat prostituoitujen kanssa (6:12–20), söivät epäjumalille uhrattua lihaa johtaen heikkoja veljiä syntiin (luku 8, 10:1–33), käyttivät seurakunnan rakkaudenateriaa humaltumiseen (11:17–34) ja hengellisiä lahjoja ylpeilyyn ja kilpailuun (luvut 12–14).
[11] Barrett, 254.
[12] Henry kommentoidessaan raamatunkohtaa 1. Kor. 11:2–16, käännös JM.
[14] Vain pienellä osalla vapaista miehistä oli kansalaisoikeudet ennen 200-lukua jKr.
[16] Brunner, 326.
[18] http://www.earlychristiancommentary.com/early-christian-dictionary/veil/.
[19] De oratione XX–XXII, Migne, Patrologia Latina I, 1183–1190; De virginibus velandis, Migne, Patrologia Latina II, 887–914
[20] De virginibus velandis, XVII. Migne, Patrologia Latina II, 911–914.
[21] Tertullianus, De virginibus velandis, XIII. Migne, Patrologia Latina II, 907–908; Ambrosius (k. 397), De paenitentia, I, 14. Migne, Patrologia Latina XVI, 487; Hippolytoksen kirkkojärjestys 200-luvun alusta ja Apostoliset konstituutiot n. vuodelta 380 osoitteessa http://www.earlychristiancommentary.com/early-christian-dictionary/veil/.
[22] Ambrosius, De paenitentia, II, 8. Migne, Patrologia Latina XVI, 514, käännös JM: “Mitäpä muuta [valtoimenaan olevat] hiukset tarkoittavat, kuin että tietäisit, että luovuttuasi kaikesta pääkääreen maallisesta kaunistuksesta, sinun täytyy rukoilla anteeksiantamusta?”
[23] Heprean sanaa ʿezär “apu” käytetään muutaman kerran liittolaisista ja menestyksestä sodassa (Hes. 12:14; Dan. 11:34), mutta muuten sana tarkoittaa aina Jumalaa, joka on hurskaan apu. Sana ei siis korosta naisen “vähäistä asemaa” vaan hänen välttämättömyyttään miehelle.
[24] Heshusius, 229.
[25] Barrett, 255.
[26] Ensimmäinen Eenokin kirja VI–VII. Jotkut modernit raamatunselittäjät ovat yhdistäneet Heenokin kirjan kuvaukseen 2. Piet. 2:4 ja Juud. 6 maininnat langenneista enkeleistä, jotka eivät pysyneet valta-asemassaan. Näissä Pyhän Raamatun kohdissa ei kuitenkaan ole mitään viitettä siitä, että kirjoittajat olisivat ajatelleet apokryfitekstin tarua.
[27] De oratione XXII, Migne, Patrologia Latina I, 1186–1187; Adversus Marcionem V, 8. Migne, Patrologia Latina II, 488–489; De virginibus velandis, VII, Migne, Patrologia Latina II, 899–900.
[28] http://www.earlychristiancommentary.com/early-christian-dictionary/veil/.
[29] https://en.wikipedia.org/wiki/Christian_head_covering; Balduin, 440; Hemmingsen 212; Heshusius, 229; Hunnius, 220.
[30] Vilmar, 203.
[32] Ensimmäinen Korinttilaiskirje on suunnattu Korintin seurakunnan lisäksi “kaikille, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä kaikissa paikkakunnissa, niin omissaan kuin meidänkin” (1:2), ja toinen Korinttilaiskirje on kirjoitettu Korintin seurakunnan lisäksi “kaikille pyhille, jotka ovat koko Akaiassa” (1:1) eli maakunnassa, jonka keskus Korintti oli.
[33] Hampurin papisto ja Matthias Flacius Illyricus vuonna 1549, Brunner, 316.
[34] Balduin, 442, käännös JM: “Apostoli ei tahtonut asettaa kaikille kirkoille määrättyä ja muuttumatonta tapaa, vaan hän vain opettaa sellaista, mikä oli tapana kreikkalaisilla ja näytti itsessään olevan säädyllisintä. Siksi hän jättää aina [säädöksen] ulkopuolelle välttämättömät syyt [toimia toisin].” Hemmingsen, 210, käännös JM: “Mutta kun nämä asiat liittyvät säädyllisyyteen, joka vaihtelee kansojen ja maiden mukaan, riittää, että säilytetään asian ydin (genus), eli että kukin maa noudattaa säädyllisyyttä omien tapojensa mukaisesti.”
[35] Balduinin ja Hemmingsenin lisäksi esim. Heshusius, 229; Hunnius 220.
[36] Vilmar, 203–204.
[37] Balduin, 442; Hemmingsen, 210; Hunnius, 222.
[38] Balduin, 439; Hunnius 222.
[39] Hemmingsen, 210.
[40] Bengel, 643.
[41] Hunnius, 222, käännös JM.
Mikä on ihmisen osuus pelastuksesta? Onko ihmisen pelastuminen Jumalan ja ihmisen yhteistyötä? Vai onko toiset määrätty jo ennalta taivaaseen ja toiset ennalta kadotukseen?
Näihin kysymyksiin mielellämme haluaisimme etsiä vastausta omasta järjestämme ja logiikastamme, mutta sieltä emme ikinä oikeaa vastausta löydä. Tässäkin kysymyksessä meidän on mentävä katsomaan, mitä Jumala on sanassaan meille asiasta ilmoittanut ja hyväksyttävä se silloinkin, kun se sotii omaa logiikkaamme vastaan.
Jumalan meille ilmoittama tie on kaita. Siitä on historian saatossa poikettu joko ojaan tai allikkoon. Ennen kuin katsomme itse tietä, tarkastelemme ensin ojaa ja allikkoa ja katsomme kestävätkö ne Raamatun ilmoituksen valossa.
Tämän teologian nimekkäimpiä edustajia oli Jean Calvin 1500-luvulla. Tätä nk. ”kaksinkertaista predestinaatio”-oppia monessa reformoidussa kirkkokunnassa opetetaan eri vivahteineen yhä nykyäänkin. Se tarjoaa ihmislogiikalle selkeän vastauksen siihen kysymykseen, miksi toiset pelastuvat ja toiset ei: Jumala on jo ennen maailman perustamista valinnut kadotukseen ja toiset pelastukseen.
Tähän teologiaan kuuluu myös kiinteästi se ajatus, että Kristus kuoli ristillä ainoastaan niiden ihmisten puolesta, jotka hän oli jo alussa valinnut pelastukseen. Vain valittujen synnit on siis anteeksi annettu. Muiden ihmisten syntejä ei ole sovitettu.
Raamatun sana ei kuitenkaan tue tätä oppia, sillä Jumala on ilmoittanut meille itsestään, että hän ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1. Tim 2:4), ja ”hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen (2. Piet. 3:9), sillä ”Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille” (Tiit. 2:11). Nämä Raamatun kohdat tekevät mahdottomaksi sen ajatuksen, että Jumala olisi määrännyt ennalta toiset kadotukseen. Helvettiä ei itse asiassa ole tarkoitettu alunperin yhdellekään ihmiselle, vaan ”Perkeleelle ja hänen enkeleillensä” (Matt. 25:41).
Edelleen Jumalan sana todistaa vääräksi sen, että Jumala olisi valinnut jo aikojen alusta tietyt ihmiset kadotukseen, ja ettei Jeesus siis näiden ihmisten syntien puolesta kuollut eikä niitä anteeksi antanut: ”niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa” (Joh. 3:16); ”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan” (2. Kor. 5:19). Jeesuksen sovituskuoleman ja syntien anteeksiantamisen ulkopuolelle ei siis ketään ole jätetty.
Ihminen voi valita Jumalan ja pelastuksen. Hänen tulee siis valita oikein, tehdä uskonratkaisu ja antaa elämänsä Jeesukselle. Tästäkin teologiasta on monta versiota, mutta pääajatus on se, että ihmisellä on lopulta kuitenkin se ratkaiseva osuus omassa pelastuksessaan. Sanotaan, että Jeesus on ottanut 99 askelta sinua vastaan, ja nyt sinun pitää ottaa vain yksi askel Jeesusta vastaan. Vaikka näin Jumalalle yritetään antaa kunnia pelastuksesta, kuitenkin tämän opin mukaan ihminen on kuitenkin viime kädessä se, jonka omassa varassa pelastuminen on. Ihmisellä on se ratkaiseva askel ja ratkaiseva prosentti. Ääneen lausuttuna tämä malli edustaa synergiaa, eli sitä että pelastuminen on ihmisen ja Jumalan yhteistyötä.
Tämä malli on hyvin suosittu monessa kirkkokunnassa. Suomessa myös moni luterilainen kristitty valitettavasti on sen omaksunut. Se on järkeenkäypä ja siksi vetovoimainen: Jumala ja ihminen tekee osansa. Vastaus kysymykseen, miksi toiset pelastuvat ja toiset eivät, on yksinkertainen: Toiset eivät osanneet valita oikein. Toisin sanottuna taivaan porteilla onniteltaneen perille päässyttä ihmistä siis viisaasta valinnasta.
Tämän teologian perustana on oletus, että ihmisellä on vapaa tahto ja siksi hän on täysin kykenevä valitsemaan Jeesuksen. Tämä on kuitenkin selkeässä ristiriidassa Raamatun opetuksen kanssa, sillä syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisellä ei ole enää vapaata tahtoa suhteessa Jumalaan, vaan synti on pimentänyt ihmisen niin, ettei hän luonnostaan valitse Jumalaa, ei luonnostaan osaa kääntyä Jeesuksen puoleen eikä edes etsiä Jumalaa: ”Kaikki, niin hyvin juutalaiset kuin kreikkalaiset, ovat synnin alla, niinkuin kirjoitettu on: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään” (Room. 3:9-12). Juuri tästä syystä ”luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää” (1. Kor. 2:14).
Joku sanoi joskus, että on suurta armoa se, että Jumala antaa ihmiselle mahdollisuuden valita Jeesus. Mutta onko todella armoa antaa keskellä järveä olevan uimataidottoman päättää, haluaako hän uida rantaan vai jäädä hukkumaan. Tai onko suurta armoa antaa tiedottomaksi auto-onnettomuudessa menneen ihmisen päättää itse haluaako hän, että hänen sydämensä elvytetään vai annetaanko menehtyä? Usko ei siis ole ihmisen valinta, eikä ihmisen teko. ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt” (Joh. 6:29). ”Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä” (Joh 6:37)
Jumala ei ole valinnut ennalta toisia ihmisiä kadotukseen, mutta pelastus ei myöskään ole ihmisen ja Jumalan yhteistyötä, vaan kokonaan Jumalan teko. Raamatun opetus pelastuksesta sijoittuu siis näiden ojan ja allikon väliin. Mutta se tie on niin kaita että siitä helposti luiskahtaa joko kohtalouskon ojaan tai ihmistekojen allikkoon.
Vaikka Raamattu ei puhu siitä, että Jumala valitsisi ketään kadotukseen, opetetaan sanassa selkeästi sitä, miten Jeesuksen omat ovat pelastukseen valittuja: ”Jotka hän on edeltämäärännyt, ne hän on myös kutsunut; ja jotka hän on kutsunut, ne hän on myös vanhurskauttanut; mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut” (Room 8:30) ”Hänessä me myös olemme saaneet perintöosan, ollen siihen edeltämäärätyt hänen aivoituksensa mukaan, hänen, joka vaikuttaa kaikki oman tahtonsa päättämän mukaan” (Ef.1:11), ”Sen kuullessansa pakanat iloitsivat ja ylistivät Herran sanaa ja uskoivat, kaikki, jotka olivat säädetyt iankaikkiseen elämään (Apt. 13:48. Ks. myös Room. 11:7; Kol. 3:12; 2. Tim. 2:10; 1. Piet 1:2.)
Raamatullinen opetus siis on, että ihminen pelastuu yksin armosta, Kristuksen sovitustyön tähden, uskon kautta. Jumala saa ihmisen pelastumisesta kaiken kunnian; se on yksin Jumalan teko ilman mitään ihmisen osuutta. Mutta kun joku toinen hukkuu Kristuksen sovitustyöstä huolimatta epäuskonsa tähden, kantaa hän itse siitä täyden vastuun. Taivaaseen siis ihminen pääsee ilman mitään omaa ansiota tai valintaansa, mutta helvettiin joutuva voi syyttää vain itseään, ei Jumalaa.
On tärkeää, että tätä oppia iankaikkisesta valinnasta ei irroteta Kristuksesta ja hänen armonvälineistään. Kaikki valitut ovat nimittäin niitä, jotka Isä on vetänyt luokseen ja jotka ovat kutsutut (Joh. 6:44, Room. 8:30). Tämä Isän kutsuminen ja vetäminen ei tapahdu tässä ajassa ilman välineitä, vaan Jumala on siihen tarkoitukseen päättänyt ottaa käyttöön sanansa ja sakramentit. Turha on ihmisen siis kuvitella olevansa pelastettu iankaikkisen valinnan perusteella, jos hän halveksii sanaa ja sakramentteja, sillä kutsuminen tapahtuu armonvälineiden kautta. Kun Jeesus sanoo, että ”Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut” (Matt. 22:14), se ei tarkoita, ettei Jumala tahtoisi pelastaa kaikkia tai ei aidosti kutsuisi kaikkia. Valittujen harvalukuisuus johtuu vain siitä, että monet eivät kuuntele Jumalan sanaa vaan ehdoin tahdoin väheksyvät sitä, tukkivat siltä korvansa ja paaduttavat sydämensä. Näin he sulkevat Pyhän Hengen tien, niin ettei hän voi tehdä heissä työtään. Syypää tähän ei siis ole Jumala eikä hänen suorittamansa valinta vaan heidän oma armonvälineiden halveksuntansa. Tämä Raamatun meille ilmoittama ratkaisu ei tyydytä ihmisen järkeä eikä sovi ihmisen logiikkaan, mutta enempää meille ei ole tästä asiasta ilmoitettu Jumalan sanassa, ja siihen meidän on tyydyttävä.
Molemmat aluksi tarkastelemamme väärät mallit irrottavat pelastuksen armonvälineistä erilleen kohtalokkain seurauksin. Kaksinkertainen predestinaatio-oppi ajaa ihmisen pois armonvälineiden yhteydestä joko epätoivoon (Olen kadotukseen valittu, siksi ei minun kohtalooni sana eikä sakramentit voi vaikuttaa) tai ylimielisyyteen ja hillittömyyteen (Minua ei ole valittu kadotukseen, siksi armonvälineiden puuttuminen elämästäni ei voi minua kadottaa).
Synergistisen mallin mukaan taas ihminen ei oikeastaan tarvitse sanaa ja sakramentteja, koska ihmisen oma valinta synnyttää viime kädessä uskon, ei Pyhä Henki sanan ja sakramenttien kautta. Tämä malli ohjaa myös epätoivoon, sillä siinä uskon alku ja perusta on ihmisen omassa valinnassa. Ketju on vain yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Jos yksi lenkki pelastuksessa on ihmisvalinta, on pelastus epävarmalla pohjalla.
Raamatullinen oppi iankaikkisesta valinnasta ei sen sijaan anna kenellekään aihetta epätoivoon tai ylimielisyyteen eikä sakramenttien halveksimiseen. Se kutsuu kaikkia sanan ja sakramenttien yhteyteen, joita ”välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee” (Augsburgin tunnustus V). Kristus ja hänen evankeliuminsa ei sulje yhtään katuvaa syntistä ulkopuolelle, vaan houkuttelee ja kutsuu kaikkia köyhiä, taakan painamia ja murheellisia syntisiä tekemään parannuksen, tuntemaan syntinsä ja uskomaan Kristukseen. Se lupaa Pyhän Hengen puhdistamaan heitä ja antaa siis murheellisille, ahdistetuille ihmisille mahdollisimman kestävän lohdun: heidän pelastumisensa ei ole heidän omassa kädessään. Jos olisi, he menettäisivät autuutensa paljon helpommin kuin Aadam ja Eeva paratiisissa, jopa hetki hetkeltä, yhä uudestaan. Pelastuksemme ei riipu omasta häilyväisestä mielestämme, joka saattaa tänään iloita evankeliumista ja huomenna tuntea vain synnin ja kadotuksen uhkaavan, vaan pelastuksemme perustuu Jumalan armolliseen valintaan, jonka hän on meille ilmoittanut Kristuksessa. Ja Kristuksen kädestä meitä ei voi kukaan riistää (Joh. 10:28; 2. Tim. 2:19).
Ennaltamääräämisoppia ei siis itse asiassa ole tarkoitettu sen selittämiseksi, miksi toiset eivät usko, vaan ainoastaan niiden rohkaisemiseksi ja lohduttamiseksi, jotka jo uskovat. Siinä tehtävässä oppi iankaikkisesta valinnasta pääsee omalle paikalleen. Kristukseen uskovalle se on suuri lohdutus.
Yhteiskristillisyydellä tarkoitan tässä opetuksessa kristittyjen yhteistä julistus-, evankeliointi- tai jumalanpalvelustoimintaa, jossa eri kirkkoihin ja tunnustuskuntiin kuuluvat kristityt toimivat yhdessä. Tarkoitus on julistaa Jeesusta tavalla, jonka eri taustoista tulevat kristityt voivat yhdessä allekirjoittaa. Yhteiskristillisyydessä julistusta rajataan usein niin, että kristittyjä erottavista kysymyksistä ei puhuta. Yhteiskristillisyyden lisäksi tässä opetuksessa sanottu sopii kuvaamaan sellaista ekumeniaa, jossa ei keskustella opillisista kysymyksistä päämääränä opillinen yksimielisyys tai toisen kirkkokunnan syvempi ymmärtäminen, vaan jossa vietetään jumalanpalvelusta eri kirkkokuntien kesken, vaikka opillista yksimielisyyttä ei ole saavutettu. Yhteiskristillisyys ei siis tarkoita kaikkea kristittyjen yhteistoimintaa, kuten vaikkapa diakonisen avun järjestämistä, tilojen vuokraamista, syntymättömien lasten oikeuksien puolustamista tai yhteisiä kannanottoja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tämäntyyppisissä ulkoisissa asioissa yhteistoimintaa voidaan ja kannattaakin usein tehdä, kunhan yhteiset pelisäännöt ovat selvät ja reilut.
Yhteiskristillisyydessä luterilainen häviää aina. Väitteeni kuulostaa raflaavalta. Lukija voi ajatella, että lause kumpuaa ahdasmielisestä puoluehengestä, joka pitää omaa uskonsuuntaansa aina oikeana vain siksi, koska se on minun oma suuntaukseni, ja halveksii muita kristittyjä. Siksi selvennän, että en halveksi muita kristittyjä. Muissakin kristinuskon suuntauksissa kuin tunnustuksellisessa luterilaisuudessa löytyy tosiuskovia, jotka pelastuvat. Koska Jumala käskee meidän ajatella ihmisistä lähtökohtaisesti hyvää, uskon, että valtaosa uskoaan harjoittavista kristityistä on psykologisesti vilpittömiä ja ajattelee edustavansa raitista ja perusteltua kristinuskon muotoa. Ajattelen, että luterilaisetkin voivat oppia hyvää muilta kristityiltä. Silti ajattelen, että väitteeni “Yhteiskristillisyydessä luterilainen häviää aina” on totta ja perustuu havaintoihin, jotka ovat muidenkin todennettavissa. Otan neljä esimerkkiä, jotka ovat ehtoollinen, kaste, vapaa tahto ja vanhurskauttaminen. Lopuksi mietin, miksi yhteiskristillisyydessä häviää luterilainen ja miksi hänen ei kuitenkaan tarvitse olla kapeakatseinen.
Tunnen jonkin verran Saksan kristillistä kenttää. Saksan kirkkohistorialla voi varsinkin ehtoollisopin osalta perustella väitettä, että yhteiskristillisyydessä häviää luterilainen. 1500- ja 1600-luvuilla Saksaan vakiintui useita kilpailevia kirkkoja: luterilaiset, roomalaiskatoliset ja reformoidut. Pohjoismaihin verrattuna kristillinen kenttä jäi hajanaiseksi. Preussissa hallitsijasuku oli 1600-luvun alusta saakka reformoitu mutta alamaiset valtaosin luterilaisia. Siksi ruhtinashuone teki kaikkensa häivyttääkseen luterilaisen ja reformoidun kristillisyyden välisiä eroja. 1800-luvun alkupuolella Preussin hallitsija otti alueillaan käyttöön yhteisen liturgian kaikissa protestanttisissa, siis sekä reformoiduissa että luterilaisissa seurakunnissa. Liturgia pyrki ohittamaan kysymyksen, missä suhteessa ehtoollisessa annettu leipä on Jeesuksen ruumiiseen, koska kysymys erotti reformoituja ja luterilaisia.
Reformoitujen mukaan ehtoollinen on muistoateria, jossa uskova ehtoollisvieras yhdistyy kyllä Kristukseen ja Hänen ruumiiseensa, mutta tämä yhteys on puhtaasti hengellinen ja tapahtuu vain Pyhän Hengen ja uskon kautta. Konkreettisesti Kristuksen ruumis on vain taivaassa eikä maan päällä. Ehtoollisen leipä on pelkkää leipää. Suomessa vapaiden suuntien opetus tulee lähelle tätä käsitystä. Luterilaiselle sen sijaan leipä on Jeesuksen asetussanojen: “Tämä on minun ruumiini” mukaisesti ja Jumalan sanan voimasta Jeesuksen todellinen ihmisruumis, sama ruumis, joka sikisi neitsyt Mariasta, vaelsi maan päällä, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, sovitti ristillä maailman synnin, nousi kuolleista, on nyt Jumalan kirkkaudessa ja jossa Kristus viimeisenä päivänä ilmestyy tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Ehtoollisessa leipä on Kristuksen ruumis riippumatta ehtoollisvieraan tai papin uskosta. Jos ehtoollinen vain on toimitettu oikein, kaikki ehtoollisvieraat syövät Kristuksen ruumiin ruumiillisesti, suullaan. Luther kirjoittaa katkelmassa, joka on otettu luterilaisiin Tunnustuskirjoihin:
Samoin sanoin ja tunnustan pyhästä alttarin sakramentista, että siinä todellisesti suulla syödään ja juodaan ruumis ja veri leivässä ja viinissä, vaikka sakramenttia toimittavat papit tai sen nauttijat eivät sitä uskoisi tai vaikka he syyllistyisivät johonkin muuhun väärinkäytökseen. Asia ei riipu ihmisten uskosta ja epäuskosta vaan Jumalan sanasta ja säätämyksestä. Toinen asia on, jos ensin muutetaan Jumalan sana ja säätämys ja tulkitaan se toisin. Niinhän tekevät nykyiset sakramentin viholliset, ja heillä on sitten kyllä pelkkää leipää ja viiniä. Eihän heillä ole Jumalan sanaa eikä hänen säätämystänsä, vaan he ovat vääntäneet ja vääristäneet ne oman mielensä mukaisiksi. (Yksimielisyyden ohje, Täydellinen selitys, 7. Pyhä ehtoollinen, 32)
Usko ei saa aikaan yhteyttä Kristuksen ruumiiseen, vaan se ainoastaan ottaa vastaan Kristuksen ruumiin siten, että se tuo siunauksen. Myös katumaton tai epäuskoinen ehtoollisvieras syö suullaan Kristuksen ruumiin, mutta tuomiokseen (1. Kor. 11:17–34). Luterilainen ehtoollisoppi tähtää siihen, että syntien, epäilyksien ja Saatanan piinaaman ihmisen ei tarvitse ehtoolliselle tullessaan tuijottaa omaa uskoaan tai epäuskoaan, vaan hän saa kiinnittää kaiken huomionsa leivässä läsnä olevaan Kristuksen ruumiiseen ja viinissä läsnä olevaan Kristuksen vereen ja niiden välittämään syntien anteeksiantamukseen, elämään ja autuuteen.
Ihminen, jolla on epäkonkreettinen käsitys ehtoollisesta, voi mennä opillisesti epäselvälle ehtoolliselle ja ajatella siitä huolimatta saavansa hengellisen yhteyden Kristukseen. Mutta jos luterilainen menisi ehtoolliselle, jossa ei opeteta selvästi ja yksiselitteisesti Jeesuksen ruumiin ja veren todellista läsnäoloa leivässä ja viinissä, hän jää vaille sitä, mitä hän lähti ehtoolliselta etsimään: Kristuksen ruumista ja verta, jotka on ristillä annettu ja vuodatettu hänen puolestaan syntien anteeksiantamiseksi. Hän jää vaille kalleinta aarretta, minkä ihminen voi saada, vaille pelastusta ja pelastuksen panttia. Reformoitu, unioitu tai vapaakristillinen usko voi siis tulla toimeen yhteiskristillisen ehtoollisen kanssa, mutta luterilainen ei.
Preussin uuden liturgian myötä syntyi niin sanottu unioitu eli reformoiduista ja luterilaisista yhdistetty kirkko. Kirkkoliitto toteutettiin ilman, että uskonopista olisi ollut yksimielisyyttä tai edes vakavaa teologista keskustelua. Efesolaiskirjeen sana, että yhdessä Kristuksen ruumiissa täytyy olla yksi Kristuksen Henki ja yksi usko (Ef. 4:3–6), ei toteutunut. Tunnustukselleen uskolliset Sleesian alueen luterilaiset vainusivat aivan oikein, että jos he omaksuvat uuden liturgian, he menettävät Herran Jeesuksen asettaman pyhän ehtoollisen. He kieltäytyivät omaksumasta uutta liturgiaa ja joutuivat valtiovallan vainon ja painostuksen alle. Preussin uskolliset luterilaiset järjestäytyivät itsenäisiksi, yhteisen johdon alaisiksi seurakunniksi. 1800-luvun mittaan heidän tilanteensa vähitellen helpottui. Mutta Preussin laajenevan vaikutusvallan mukana unioidun kirkon vaikutus levisi muuallekin Saksaan. Muuallekin syntyi itsenäisiä luterilaisia seurakuntia ja kirkkoja, jotka eivät suostuneet tinkimään luterilaisen tunnustuksen ehtoollisopista ja sen mukaisesta jumalanpalveluksesta. Valtaosa näistä itsenäisistä luterilaisista on nykyään osa Itsenäistä evankelisluterilaista kirkkoa (saks. Selbständige evangelisch-lutherische Kirche, lyhenne SELK), joka on Lähetyshiippakunnan sisarkirkko Saksassa. Sen sijaan Saksan isoin protestanttinen kirkko, Saksan evankelinen kirkko (saks. Evangelische Kirche in Deutschland, lyhenne EKD), on Preussin unioidun yhteiskristillisyyden jatkaja. EKD:hen kuuluu reformoituja, luterilaisia ja unioituja maakirkkoja, joilla on ollut vuonna 1973 solmitusta Leuenbergin konkordiasta asti täysi alttari- ja saarnastuoliyhteys. Konkordiassa mukana olevat luterilaiset ovat näin tehdessään suhteellistaneet oman ehtoollisoppinsa ja niin luopuneet siitä, mikä on luterilaisille luovuttamatonta.
Suomessa yhteiskristillisessä toiminnassa suurin yksittäinen oppikysymys lienee kaste. Usein sovitaan, että yhteiskristillisessä tilaisuudessa kukaan ei opeta kasteesta, koska kastekysymys erottaa kristittyjä niin voimakkaasti. Omalla tavallaan kaste on tärkeä sekä luterilaisille että niin sanotun aikuiskasteen harjoittajille, jotka eivät kasta pikkulapsia. Voidaan kuitenkin esittää, että jos sitoudutaan vaikenemaan kasteesta, luterilainen menettää enemmän kuin muiden suuntien kristityt. Jos kasteesta vaietaan, tullaan samalla myöntäneeksi, että Jeesusta ja evankeliumia voi julistaa ilman, että puhutaan kasteesta. Tämä voi olla mahdollista kristityn näkökulmasta, joka korostaa henkilökohtaista uskonratkaisua. Mutta luterilaisen näkökulmasta evankeliumin julistaminen ilman kastetta on mahdotonta.
Luterilainen näet uskoo Jeesuksen sanojen nojalla, että kaste on välttämätön pelastukseen: “Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa. Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.” (Joh. 3:3, 5) Kaste pelastaa: “Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark. 16:16) “Tämän [Nooan vedenpaisumuksen] vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena – joka ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta – Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta.” (1. Piet. 3:21) Jos ja kun kaste pelastaa, kuinka pelastussanomaa voi julistaa ilman kastetta? Henkilökohtainen uskonsuhde Kristukseen on välttämätön, mutta Kristukseen yhdistää juuri pyhä kaste (Room. 6:1–14). Siksi on mieletöntä puhua henkilökohtaisesta suhteesta Jeesukseen ilman kastetta Jeesukseen. Jos kasteesta vaietaan, moni muu kristitty voi elää sen kanssa, mutta ei luterilainen.
Myös kysymys vapaasta tahdosta on esillä suomalaisessa yhteiskristillisyydessä. Olen kuullut sanottavan, että ratkaisevaa ei ole, mitä opetetaan tahdon vapaudesta, vaan että syntisiä kutsutaan parannukseen ja Jeesuksen luo. Tietysti on totta, että kristillisen julistuksen ydin on kutsua ihmisiä parannukseen synneistään ja Jeesuksen luo. Mutta tätä ei voi tehdä puhumatta myös ihmisen tahdosta ja sen kyvyistä. Miksei? Siksi, että ihmisen luottamus oman tahtonsa kykyihin estää häntä tekemästä parannusta ja tulemasta Jeesuksen luo. Tämä tulee kirkkaasti esiin Jeesuksen vertauksessa fariseuksesta ja publikaanista:
Niin hän puhui vielä muutamille, jotka luottivat itseensä, luullen olevansa vanhurskaita, ja ylenkatsoivat muita, tämän vertauksen: ”Kaksi miestä meni ylös pyhäkköön rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen publikaani. Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen näin: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niin kuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niin kuin tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa; minä annan kymmenykset kaikista tuloistani.’ Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen’. Minä sanon teille: tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen; sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.” (Luuk. 18:9–14)
Herra Jeesus siis sanoo, että Jumala ei vanhurskauta eli lue syyttömäksi ihmistä, joka luottaa itseensä, ylenkatsoo muita, pitää itseään muihin verrattuna vanhurskaana tai parempana tai ylentää itsensä.
Useimmat kristityt myöntävät periaatteessa, että näin on. Mutta jos uskonratkaisusta puhuvilta kristityiltä kysyy, miksi yksi ihminen saarnaa kuullessaan kääntyy ja toinen ei, he sanovat, että toinen otti tahdonratkaisullaan Jeesuksen vastaan ja toinen ei. Näin ollen pelastuvan pelastus olisi siis ainakin joltain pieneltä osin hänen oman tahtonsa varassa. Mutta silloin hän pitää itseään tahdonratkaisunsa osalta kutsun torjunutta ihmistä parempana. Jeesuksen mukaan tällainen ihminen ei voi olla vanhurskas, mikäli hän myös sydämessään uskoo niin kuin opettaa. Sillä Jumalan lahjoittama vanhurskaus ja ihmisen oma vanhurskaus sulkevat pelastuksen asiassa toisensa pois. “Sillä kun he eivät tunne Jumalan vanhurskautta, vaan koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan, eivät he ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle.” (Room. 10:3) Ihminen on todella tehnyt parannuksen synneistään ja päässyt Jeesuksen luo, kun hän on hylännyt kaiken luottamuksen omiin tekoihinsa ja tahtomiseensa ja luottaa pelastuksessaan vain ja ainoastaan Kristukseen, joka on uskon alkaja ja täydelliseksitekijä (Hepr. 12:2). “Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen.” (Room. 9:16) “Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte; sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:12–13) Vanhurskauttava usko tunnustaa Lutherin katekismuksen sanoin: “Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä tulla hänen luoksensa, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin kautta, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut minut oikeassa uskossa.” (Vähä katekismus, Kolmannen uskonkohdan selitys)
Kaikki edeltävät teemat, siis ehtoollinen, kaste ja vapaa tahto, liittyvät lopulta kysymykseen, miten syntinen ihminen pelastuu. Tähän elämämme tärkeimpään kysymykseen luterilaiset vastaavat opilla vanhurskauttamisesta yksin uskon kautta, joka on Raamatun pääoppi. Vanhurskauttamisoppi on siis luterilaisille kaikkein keskeisin opinkohta. Tämä luo suuria vaikeuksia yhteiskristillisyydelle, sillä useimmille muille kristinuskon suuntauksille vanhurskauttamisoppi ei ole kaiken kirkon työn keskus, kuten luterilaisille. Sama ongelma värittää esimerkiksi roomalaiskatolisen kirkon ja Luterilaisen maailmanliiton Yhteistä julistusta vanhurskauttamisesta tai oppikeskusteluja ortodoksisen kirkon kanssa. Luterilaiset eivät todellisuudessa saa omaa ääntänsä kuuluviin, jos vanhurskauttaminen yksin uskon kautta ei ole kaiken teologisen ajattelun ja kirkon elämän ytimessä. Tästä syystä yhteiskristillisyydessä häviää luterilainen.
Luterilaisten pääuskontunnustus, Augsburgin tunnustus, opettaa vanhurskauttamisesta artiklassa IV:
Edelleen opetetaan, ettemme omalla ansiollamme, tekemisellämme ja hyvittämisellämme voi Jumalan edessä saavuttaa syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautta, vaan että me saamme syntien anteeksiantamuksen ja tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä armosta, Kristuksen tähden, uskon kautta, uskoessamme, että Kristus on kärsinyt meidän edestämme, ja että meille hänen tähtensä annetaan synnit anteeksi ja lahjoitetaan vanhurskaus ja iankaikkinen elämä. Tämän uskon Jumala näet tahtoo edessään pitää vanhurskautena ja siksi lukea, niin kuin pyhä Paavali Roomalaiskirjeen 3. ja 4. luvussa sanoo. (Saksankielinen teksti)
Vanhurskauttamisessa Jumala “lukee” syntisen vanhurskaaksi Kristuksen tähden (Room. 4:3–11, 22–24). Vanhurskauttaminen on siis Jumalan tuomiotoimi. Vanhurskauttaminen ja pelastus on yksin armosta, yksin uskon kautta, yksin Kristuksen tähden, yksin Jumalan kunniaksi, niin kuin opettaa Raamattu, joka yksin saa kirkossa asettaa ja vahvistaa uskonkohtia. Nämä luterilaiset “yksin”-lauseet tarkoittavat, että vanhurskauttamisopissa ei voi tehdä mitään kompromissia niiden kanssa, jotka kieltävät edes osittain yhdenkin näistä “yksin”-lauseista.
Sillä jos Jumala lukee syntisiä ihmisiä syyttömiksi armon lisäksi edes jossain määrin ihmisten ansioista (edes Jumalan armon vaikuttamista ansioista, kuten roomalaiskatolinen kirkko opettaa), vanhurskauttaminen ei ole enää armosta yksin. “Mutta jos se on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo.” (Room. 11:6) Jos ihminen voi edes jossain määrin omin teoin myötävaikuttaa vanhurskauttamiseensa, vanhurskauttaminen ei ole enää uskosta yksin, vaan myös jossain määrin teoista. Mutta “ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.” (Room. 3:28) Jos pelastus tapahtuu edes jossain määrin ihmisen itsensä tai jonkin hänessä olevan tähden, se ei tapahdu enää yksin Kristuksen tähden. Mutta “ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman.” (Apt. 4:12) Jos pelastuksessa kunnia kuuluu edes jossain määrin ihmiselle, joko pelastusta tavoittelevalle ihmiselle itselleen tai kirkolle ja sen pyhille, kunnia ei ole yksin Jumalan. Mutta Jumala sanoo: “Minä, Herra, se on minun nimeni, minä en anna kunniaani toiselle enkä ylistystäni epäjumalille.” (Jes. 42:8)
Näin ollen jos vanhurskauttamisopin puhtaudesta annetaan vähääkään myöten, luterilainen on hävinnyt, koska Raamatun opin kruunujalokivi, josta syntien anteeksiantamuksen, ikuisen elämän ja Jumalan armon valo loistaa syntisistä suurimmallekin, on vioittunut. Siksi yhteiskristillisyydessä luterilainen häviää aina.
Mistä johtuu, että yhteiskristillisyydessä häviää aina luterilainen? Luterilaisena ajattelen seuraavaa. Olen luterilainen, koska olen vakuuttunut siitä, että kirkkoni uskonoppi, joka on Tunnustuskirjoissamme julkilausuttu, on yhtäpitävä Raamatun oman opetuksen kanssa. Olen luterilainen, koska kirkkoni oppi ei ole peräisin ihmisistä, vaan se on Jumalan oma oppi, jonka Hän on Sanassaan, Raamatussa, ilmoittanut ja uskonut ihmisille. Koska luterilainen oppi on raamatullista, se on myös totta. Mutta totuus ei koskaan hyödy siitä, että sitä yhdistellään harhan, valheen tai inhimillisen erehdyksen kanssa. Totuus hyötyy ainoastaan, jos se voittaa harhan, valheen ja erehdyksen ja saa olla yksin voimassa. Jos siis luterilainen oppi on totta, on ymmärrettävää, miksi se häviää aina, jos se suhteellistetaan vain yhdeksi mielipiteeksi tai painotukseksi muiden joukossa.
Edellä sanottu voi myös auttaa ymmärtämään, miksi Raamattu ja luterilaiset vaativat ykseyttä opissa ja tunnustuksessa, ennen kuin kristityt voivat yhdessä evankelioida tai viettää yhteistä jumalanpalvelusta, varsinkaan ehtoollista. Yksi syy on siinä, että tilan antaminen harhalle, valheelle tai erehdykselle ei edistä yhdenkään ihmisen pelastusta, vaan vaarantaa sitä. Siksi kirkkomme tunnustaa kirkollisesta yhteydestä Augsburgin tunnustuksen artiklassa VII:
Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: ”Yksi usko, yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.” (Ef. 4:3–6)
Kirkolliseen yhteyteen “riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta”. Kääntäen tämä tarkoittaa, että mikään vähempi kuin yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta ei riitä. “Olennaista on, että pidetään yhtä opissa, sen joka kohdassa, sekä myös pyhien sakramenttien oikeassa käytössä.” (Yksimielisyyden ohje, Täydellinen selitys, 10. Kirkolliset tavat, 31)
Lauseesta, että yhteiskristillisyydessä luterilainen häviää aina, voisi vetää johtopäätöksen, että luterilaisen tulee siis pelätä muita kristittyjä tai olla epäluuloinen, varautunut tai vihamielinen heitä kohtaan. Kuuluuko tunnustuksellisen luterilaisuuden olla ahdasmielistä tai kapeakatseista? Ei suinkaan! Olemmehan luterilaisia siksi, että luterilaisuus on katolista, siis yhteistä, kaikki ajan ja paikan rajoitteet ylittävää, Jumalan Raamatussa antamaa kristinuskoa. Rooman kirkko ja ortodoksit tekevät väärin kutsuessaan omaa kirkkoaan katoliseksi eli yhteiseksi, siis Kristuksen kirkoksi. Me luterilaiset olemme aina väittäneet, että me olemme oikeita katolisia, koska kirkollamme on oikea, katolinen oppi. “Tiedämme oman tunnustuksemme totuudenmukaiseksi, hurskaaksi ja katoliseksi”, sanomme Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa (XIV Kirkollinen järjestys, 3). Luterilaiset ajattelevat, että katolinen kirkko on toki olemassa myös luterilaisen tunnustuskunnan ulkopuolella kaikkialla siellä, missä Jumalan sanan saarna, kaste ja ehtoollinen ovat sytyttäneet ihmisissä vanhurskauttavan uskon Kristukseen Vapahtajanaan. Mutta koska yksin luterilainen kirkko, sikäli kun se pysyy tunnustuksessaan, tunnustaa kaikkia Raamatun oppeja puhtaasti, luterilainen kirkko on toisin opettaviin kirkkokuntiin verrattuna ”oikea vanha kirkko tai vähintään sen osa” (Luther), “oikea näkyvä kirkko maan päällä” (C. F. W. Walther) ja “kirkko sanan täydellisimmässä mielessä” (Wilhelm Löhe).
Tämä vakaumus avaa valtavat näköalat. Siitä nimittäin seuraa, että kun luterilainen katsoo kirkon historiaa tai nykypäivän kristillisiä kirkkoja, kaikki totuus, mitä hän ikinä sattuu löytämään, on yhteensopivaa hänen luterilaisen uskonsa kanssa. Ei siis ole mitään avarampaa kuin luterilaisuus! Luterilainen Wilhelm Löhe kirjoittaa tästä:
Juuri koska meillä on tukevaa maata jalkojemme alla emmekä enää ole jokaisen opin tuulen, ihmisten arpapelin ja eksytyksen heiteltävissä ja vietävissä, juuri siksi voimme rauhassa katsella ympärillemme ja mitata kaikkea Jumalan Sanan mittakepillä. Juuri koska tiedämme olevamme erillämme kaikista muista tunnustuksista ja tunnustuskunnista (Konfessionen), voimme etsiä ykseyden perusteita ja olla oikeudenmukaisempia ja lempeämpiä kuin muut. Juuri koska oma omaisuutemme on jo niin suuri, meidän ei tarvitse kadehtia eikä panetella muita, vaan voimme tunnustaa sen hyvän, mitä heillä on, ja ottaa sen itsekin käyttöön, jos se maksaa vaivan.
Löhe nostaa tällaisina asioina esiin muun muassa esikuvallisesti eläneiden uskovien kirjoitukset ja elämän esikuvan sekä vahvuuksia kirkkojärjestyksen ja lähetysinnon saralla. On iloista, vapauttavaa ja valtava etuoikeus olla luterilainen! Meillä ei ole mitään hävettävää eikä menetettävää, kun tunnustamme raamatullista ja katolista uskoamme muiden kirkkokuntien ja epäuskoisen maailman edessä. Meillä on muilta kristityiltä paljon opittavaa, mutta ennen kaikkea meillä annettavana se “ainoa, joka on tarpeen” (Luuk. 10:42), nimittäin puhdas evankeliumin oppi. “Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin kirjoitettu on: ‘Vanhurskas on elävä uskosta.’” (Room. 1:16–17)
Vanhan testamentin satunnainenkin lukija huomaa pian, että uhripalvelus Mooseksen rakennuttamassa telttapyhäkössä eli ilmestysmajassa ja myöhemmin Salomon rakennuttamassa Jerusalemin temppelissä oli tärkeä osa Vanhan testamentin jumalanpalveluselämää. Moni tuntemani ihminen on yrittänyt lukea Raamatun läpi alusta loppuun, mutta hyytynyt Toisen tai viimeistään Kolmannen Mooseksen kirjan kohdalla. Kun lukija törmää ensin Toisen Mooseksen kirjan perusteelliseen kuvaukseen ilmestysmajan rakentamisesta ja Kolmannen Mooseksen kirjan perusteellisiin uhri- ja puhtaussäädöksiin, innokkaimmankin lukuinto uhkaa laantua.
Nykylukijan suurin vaikeus on yksinkertaisesti siinä, että Vanhan testamentin uhripalvelus on Jeesuksen ennustuksen mukaan loppunut iäksi silloin kun roomalaiset tuhosivat Jerusalemin toisen temppelin vuonna 70 jKr. Valtaosalla suomalaisista ei ole omakohtaista kokemusta minkäänlaisesta uhrikultista. Siksi temppelisäädökset tuntuvat meistä käsitteellisiltä ja vaikeilta ymmärtää, vaikka ne olivat Vanhan testamentin uskoville ja ensimmäisille kristillisille sukupolville tuttuja omasta kokemuksesta ja taaperonkin tajuttavissa.
Nykylukijalle tuo lisähaasteen se, että “Vanhan liiton kirkkokäsikirjan” eli Mooseksen kirjojen uhrisäädökset on siroteltu eri puolille Mooseksen kirjoja. Niinpä lukijan on vaikea muodostaa yhteinäistä kuvaa temppelipalveluksesta. Samanlaisessa tilanteessa olisi nykypakana, joka ei koskaan olisi käynyt luterilaisessa messussa ja yrittäisi pelkän kirkkokäsikirjan avulla rakentaa itselleen kokonaiskuvaa siitä, miltä messussa näyttää ja mitä siellä tapahtuu.
Tämän opetuksen tarkoitus on antaa lukijalle yleiskuva kahdesta Vanhan testamentin yleisimmästä uhrista, jotka ovat polttouhri ja yhteysuhri. Ne muodostivat uhrikultin selkärangan, sillä esimerkiksi ruoka- ja juomauhrit olivat useimmiten polttouhriin ja yhteysuhriin liitettäviä “liitännäisuhreja”. Lisäksi oli olemassa synti- ja vikauhreja (3. Moos. 4:1—6:7), joita uhrattiin jonkun yksittäisen rikkomuksen edestä. Poltto- ja yhteysuhrit olivat luonteeltaan yleisempiä, ja siksi nykylukijan lienee vaikeampi ymmärtää niitä kuin kouriintuntuvan rikkomuksen sovittamiseksi uhrattuja synti- ja vikauhreja.
Ohjenuorana tutkistelussani on koko Raamatun läpäisevä sanoinkuvaamattoman syvällinen totuus: Jeesus Kristus on Vanhan testamentin uhrikultin täyttymys.
Sillä jos kauristen ja härkäin veri ja hiehon tuhka, saastaisten päälle vihmottuna, pyhittää lihanpuhtauteen, kuinka paljoa enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa! (Hepr. 9:13—14)
Kuva 1. Taiteilijan näkemys ilmestysmajasta. Ilmestysmajan peräseinä sijaitsi kohti länttä, etualan verhoista koostuva portti kohti itää. Majan edessä esipihalla sijaitsivat polttouhrialttari sekä vaskiallas polttouhrialttarin ja majan välillä. Esipihaa ympäröi 12 lippua, jotka osoittivat, mikä Israelin heimoista leiriytyi milläkin puolella ilmestysmajaa. Ilmestysmaja siis sijaitsi israelilaisten leirin keskellä. Lähde: Wikimedia Commons.
Ilmestysmajan ovi eli esipihan portti oli tärkeä paikka. Se sijaitsi idässä, auringonnousun suunnalla. Siitä alkoi pyhäkköalue. Ilmestysmajan ovella Jumala usein ilmestyi Moosekselle erämaavaelluksen aikana (2. Moos. 33:9—11; 4. Moos. 12:5). Ilmestysmajan ovella, esipihan edessä, myös joukko hurskaita naisia “toimitti palvelusta” eli todennäköisesti rukoili ja huolehti pappien ja leeviläisten ylläpidosta (2. Moos. 38:8).
Jokapäiväinen uhrikultti koostui pääasiassa poltto- ja yhteysuhreista sekä niihin liittyvistä ruoka- ja juomauhreista. Poltto- ja yhteysuhrit uhrattiin vaskisella eli pronssisella polttouhrialttarilla, joka sijaitsi keskellä ilmestysmajan esipihaa (kuva 1). Mitä pyhempi uhri, sen lähemmäs temppelin sisintä, kaikkeinpyhintä, liitonarkin sijaa, Jumalan läsnäolon paikkaa, pappi vei uhrin verta. Koska poltto- tai teurasuhrit olivat kaikkein tavallisimpia eli vähiten pyhiä uhreja, niitä ei viety varsinaisen majan sisäpuolelle, vaan ne uhrattiin esipihalla. Sisään majaan vietiin ainoastaan tiettyjen syntiuhrien verta. Majan ulompaan huoneeseen, niin sanottuun “pyhään”, vietiin ainoastaan sellaisen syntiuhrieläimen verta, joka uhrattiin papin tai koko seurakunnan tekemästä rikkomuksesta (3. Moos. 4:1—21). Majan sisempään huoneeseen, “kaikkeinpyhimpään” ylimmäinen pappi vei ainoastaan kerran vuodessa suurena sovituspäivänä uhrattavan syntiuhrin verta (3. Moos. 16; Hepr. 9:6—7).
Vaskialttari oli esipihan esineistä lähimpänä porttia. Vaskialttarin länsipuolella, vaskialttarin ja pyhäkköteltan välissä sijaitsi vaskiallas pappien puhdistumispesuja varten (2. Moos. 30:17—20). Esipihan esineiden järjestystä on selitetty näin: ensin on alttari eli Kristuksen uhri Golgatalla. Alttarin jälkeen kuljetaan puhdistumisaltaalle eli pyhälle kasteelle, jossa synnit pestään Golgatan uhrin voimalla pois kastettavasta. Vasta Golgatan uhrin ja kasteen puhdistavan pesun jälkeen pappi eli uskova saa astua sisään temppelimajaan, Jumalan seurakuntaan ja lopulta taivaan temppeliin.
Vaskialttari oli ilmestysmajan muiden esineiden tavoin tehty sen kaavan tai mallin mukaan, jonka Herra oli Moosekselle Siinain vuorella näyttänyt (2. Moos. 25:9, 27:8): telttamajan ja temppelin jumalanpalvelus heijasteli siis taivaan jumalanpalvelusta (Hepr. 8:5). Taivaallista jumalanpalvelusta heijastelee vielä täydellisemmin Uuden testamentin ehtoollisjumalanpalvelus. Siinähän ollaan jo “Siionin vuorella”, viettämässä maan päällä taivaallista jumalanpalvelusta (Hepr. 12:18—24), laulamassa Jumalalle ylistystä “enkelien ja kaikkien pyhien kanssa”.
Vaskialttarin runko oli muiden ilmestysmajan esineiden tavoin tehty akasiapuusta (2. Moos. 27:1). Akasiapuu on siitä hyvä materiaali, ettei se kelpaa tuhohyönteisille. Se on siis kestävää ja sopii heijastelemaan taivaallisen jumalanpalveluksen ikuisuutta, “turmetumatonta ja saastumatonta ja katoamatonta perintöä, joka taivaissa on säilytettynä meitä varten” (1. Piet. 1:4). Alttari oli päällystetty vaskella eli pronssilla, mikä vie Mooseksen kirjojen tuntijan ajatukset vaskikäärmeeseen, joka oli Kristuksen ennakkokuva (4. Moos. 21:4—9; Joh. 3:14). Myös kaikki vaskialttarin esineet eli kattilat tuhan poisviemistä varten, lapiot, vihmontamaljat, haarukat ja hiilipannut oli tehty vaskesta (2. Moos. 27:3).
Alttari oli noin puolitoista metriä korkea, kaksi ja puoli metriä leveä ja kaksi ja puoli metriä pitkä (2. Moos. 27:1). Alttarin neljässä kulmassa oli Lähi-idässä yleisen tavan mukaisesti sarvet (2. Moos. 27:2). Sarvi on Raamatussa voiman vertauskuva, ja niinpä Messiasta Jeesustakin nimitetään tämän tästä “pelastuksen sarveksi” (esim. 1. Sam. 2:10; Luuk. 1:69). On myös huomattava, että syntiuhreissa uhrieläimen veri siveltiin juuri vaskialttarin neljään sarveen (3. Moos. 4:25, 30, 34). Uhrin verellä valeltu alttarin sarvi oli kuva Kristuksesta, pelastuksen sarvesta,omaan sovitusvereensä peittyneenä.
Israelin kansan vaeltaessa erämaassa leeviläiset kantoivat vaskialttaria kahdesta kantotangosta (2. Moos. 27:6—7). Temppeli alttareineen sananmukaisesti vaelsi leeviläisten kantamana kansan mukana (4. Moos. 4). “Sana tuli lihaksi ja asui”, kirjaimellisesti “telttaili”, “meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa” (Joh. 1:14). Jeesus on elävä temppeli, Hänen ruumiinsa Jumalan läsnäolon paikka maan päällä (Joh. 2:19, 21).
Kuva 2. Taiteilijan näkemys vaskialttarista. Pituusmitan lyhenne “cu” tarkoittaa kyynärää, jonka pituus on noin puoli metriä. Lähde: Wikimedia Commons.
Koko Israel pienimmästä ympärileikatusta kahdeksan päivän ikäisestä pojasta aina vanhimpaan isoäitiin asti oli Herran “pappisvaltakunta ja pyhä kansa” (2. Moos. 19:6), mutta varsinaisen uhraamisen hoitivat Aaronin jälkeläisiin kuuluvat miespuoliset uhripapit ja heitä avustivat 30—50-vuotiaat leeviläiset miehet (4. Moos. 4:3). Uuden testamentin pastorin virka ei ole uhripapin virka vaan apostolien virkaan perustuva saarnavirka, mutta silti Vanhan ja Uuden testamentin jumalanpalveluksen välillä on yhtymäkohtansa. Jokainen kristitty on Uuden testamentin uhripappi ja Kristuksen edustaja maan päällä, mutta silti on normaalioloissa paimenen tehtävä vastata seurakunnassa Herran pyhistä jumalanpalvelusmenoista, sananjulistuksesta ja sakramenttien toimittamisesta, sekä johtaa yhteistä jumalanpalvelusta.
Vanhan testamentin veriuhrit olivat syvimmältään yhtä. Kaikissa oli kyse sovituksesta, mutta ne kuvasivat sovituksen eri puolia. Voimme sanoa, että sovituksessa on kolme puolta. Sovituksessa 1. poistetaan syyllisyys, kun syyllisen sijainen kärsii synnin rangaistus, 2. saavutetaan jälleen Herran mielisuosio, jonka synti on riistänyt syntiseltä, 3. palautetaan synnin rikkoma yhteys Jumalaan ja Hänen kansaansa. Sovituksen eri puolet korostuivat Vanhan testamentin eri veriuhreissa. Synti- ja vikauhreissa korostui syyllisyyden kärsiminen ja sen mukaisesti uhriliturgiassa korostui uhrieläimen veren pirskottaminen. Polttouhrissa korostui Jumalan kadotetun mielisuosion palauttaminen ja sen mukaisesti uhriliturgiassa korostui uhrieläimen polttaminen suloiseksi tuoksuksi Herralle. Yhteysuhrissa korostui synnin rikkoman yhteyden palauttaminen ja sen mukaisesti uhriliturgiassa korostui uhriateria yhdessä Herran ja Hänen kansansa kanssa.
Polttouhrin hepreankielinen nimi tarkoittaa “ylös kohoavaa”. Nimitys tulee siitä, että polttouhrieläin poltettiin vaskialttarilla kokonaan, niin että uhri kohosi savuna ylös taivaaseen, kohti Jumalan asuinpaikkaa. Tosi polttouhri Kristus, uhrattuaan itsensä ristillä ja noustuaan kuolleista, “kohosi ylös” nousemalla taivaaseen, Jumalan asuinpaikkaan. Kristus “meni, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkenpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen” (Hepr. 9:12). “Sillä Kristus ei mennyt käsillä tehtyyn kaikkeinpyhimpään, joka vain on sen oikean kuva, vaan itse taivaaseen, nyt ilmestyäkseen Jumalan kasvojen eteen meidän hyväksemme” (Hepr. 9:24).
Heprealainen Raamattu kutsuu polttouhria myös nimellä “kokonaisuhri”, koska polttouhri poltettiin kokonaan. Vanhan testamentin kreikankielinen käännös Septuaginta käyttää polttouhrista nimityksiä “kokonaan poltettu” ja “hedelmäksi/tuotoksi annettu”. Kristus antoi itsensä koko elämänsä ajan ja erityisesti ristillä kokonaisuhriksi Jumalalle ruumiinsa, sielunsa ja henkensä puolesta.
Polttouhrieläin sai olla sonni, pässi, pukki, metsäkyyhky tai kyyhkynen (3. Moos. 1). Sonni oli uhrieläimistä kallisarvoisin. Kristus on paras, kallisarvoisin uhri. Lammasuhri viittaa Kristukseen Jumalan Karitsana. Vuohi on Jeesuksen vertauksessa perkeleen lapsen kuva (Matt. 25:31—46), mutta uhrieläimenä sekin viittaa Kristukseen. Pukki johtaa vuohilaumaa ja sillä on komeat, vaaralliset sarvet. Kansan johtomiehiä kutsutaan Vanhan testamentin hepreassa pukeiksi (esim. Jes. 14:9 ja Sak. 10:3 alkutekstin mukaan). Kristus on pelastuksemme päämies ja Jumalan kansan ruhtinas. Kyyhkynen taas on Jeesuksen kasteen perusteella Pyhän Hengen kuva (Matt. 3:16; Mark. 1:10; Luuk. 3:22) ja Nooan arkin tapahtumien takia rauhan ja uuden luomakunnan airut (1. Moos. 8:8—12).
Kaikkien uhrieläinten piti olla virheettömiä tai täydellisiä eli terveitä, elinvoimaisia (ei kuohittuja) ja ilman näkyviä vammoja (3. Moos. 22:17—25). Tämä viittasi Jeesukseen, joka oli kuollessaan mies parhaassa iässään ja nuhteeton kaikessa vaelluksessaan. Silti Jumala löi Häntä ristillä kaikilla meidän sairauksillamme ja synneillämme (Jes. 53:4; Matt. 8:17).
Polttouhrieläimen piti olla uros (3. Moos. 1:3, 10). Uros on uhrilaissa naarasta ylempi: esimerkiksi syntiuhria uhrattaessa kansan päämiehen oli tuotava uhriksi uros, tavallisen kansan jäsenen naaras (3. Moos. 4:22—35). Polttouhrieläimen urossukupuoli viittaa ennen muuta Jeesukseen Kristukseen. Hän oli ja on sukupuoleltaan mies, Herra ja Isän Poika.
Uhrin tuoja toi uhrieläimensä ilmestysmajan ovelle eli esipihan portille. Sitten uhraaja laski eli kirjaimellisesti “tuki” tai “perusti” kätensä polttouhriteuraan pään päälle. Syyksi Herra ilmoitti: “niin se on oleva otollinen ja tuottava hänelle sovituksen” (3. Moos. 1:4). Käden paneminen uhrieläimen pään päälle teki uhrieläimestä uhraajan sijaisen ja edustajan: kaiken, mitä seuraavaksi tehtiin eläimelle, katsottiin koskevan myös uhraajaa. Uhraaja “tukeutui” ja “perustautui” edustajaansa, jonka veri tuotti hänelle sovituksen. Jeesus on meidän uhrieläimemme, sijaisemme ja edustajamme. Kasteessaan Jordanilla Jeesus otti syntimme kantaakseen. Siinä me Johannes Kastajan kautta laskimme kätemme Jeesuksen pään päälle ja laskimme syntimme Edustajamme kannettavaksi. Uskon kautta saamme ripissä toistuvasti ja rukouksessa milloin vain laskea kätemme Kristuksen pään päälle, niin että Hän kantaa syntimme. Rippivirressä laulamme:
Lasken synnit Jeesukselle, hän on uhrilampaani,
joka kantaa kirouksen, pois ottaa syntini.
Tunnustan syyllisyyden, vaan Jeesus puhdistaa
häpeätahroistani, kaikesta saastasta. (Luterilaisia virsiä 734:1)
Ja toisessa virressä:
Uskossa käteni päällesi asetan.
Katuen kaikki syntini sinulle tunnustan. (Luterilaisia virsiä 774:3)
Kun uhrieläimestä oli kätten päällepanemisen kautta tullut uhrin tuojan edustaja ja sijainen, uhraaja saattoi turvallisesti astua esipihaan ja taluttaa eläimensä vaskialttarin luo.
Vaskialttarin luona uhrin tuoja teurasti sonnin, pässin tai pukin viiltämällä sen kurkun auki veitsellä. Teurastaminen tapahtui “Herran kasvojen edessä”, “alttarin pohjoispuolella” (3. Moos. 1:5, 11). Miksi juuri pohjoispuolella? Ilmansuuntiin liittyy Raamatussa vahva sanoma. Vanhan testamentin hepreassa ilmansuuntia ilmaistaan siten, että puhuja seisoo kasvot kohti itää, auringonnousua. Pohjoispuoli on näin ollen vasemman käden puoli. Vasenta kättä taas pidetään Lähi-idässä tunnetusti saastaisena: se on varattu esimerkiksi takapuolen pesemiseen. Viimeisellä tuomiollakin vuohet seisovat vasemmalla puolella (Matt. 25:33). Uhrieläinten teurastaminen alttarin pohjoispuolella tarkoittaa sitä, että eläin kuolee saastaisella puolella, kirouksen alla. Lisäksi valloittajakansat, jotka Jumala lähetti vihassaan rangaistakseen israelilaisia heidän luopumuksestaan, tulivat Luvatuun maahan yleensä pohjoisesta. “Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme” (Gal. 3:13).
Samalla pohjoinen on Vanhassa testamentissa ilmansuunta, josta Jumala ilmestyy. “Pohjoisesta tulee kultainen hohde; Jumalan yllä on peljättävä valtasuuruus” (Job 37:22). “Ja minä näin, ja katso: myrskypilvi tuli pohjoisesta, suuri pilvi ja leimahtava tuli, ja pilveä ympäröitsi hohde, ja tulen keskeltä näkyi ikään kuin hehkuvaa malmia, keskeltä tulta. … Sen kaltainen oli katsoa Herran kirkkauden hahmo” (Hes. 1:4, 28). Kirouksen, saastaisuuden ja Jumalan vihan alla kuolevassa Uhrissa Jumala itse ilmestyy majesteettisena pelastajana.
Kun uhrin tuoja viilsi auki polttouhrieläimen kaulan, papit keräsivät veren talteen ilmeisesti vaskialttarin varusteisiin kuuluviin vihmontamaljoihin (2. Aik. 29:22). Näissä maljoissa papit, Aaronin pojat, toivat veren alttarin ääreen ja vihmoivat veren “ympärinsä alttarille” eli todennäköisesti valuttivat veren heiluttavin liikkein alttarin neljälle seinustalle (3. Moos. 1:5). Näin alttarin kaikki sivut peittyivät uhrieläimen vereen. Samoin Kristuksen veri kostutti Hänen ristinsä kaikilta puolilta, Herra kun oli ennen ristiinnaulitsemistaan ruoskittu verille (Matt. 27:26; Joh. 19:1).
Oli tärkeä, että alttari vihmottiin verellä ennen kuin polttouhrieläin voitiin polttaa “suloisena tuoksuna Herralle”. Olihan uhrieläimen “sielu” eli elämänvoima juuri sen veressä. Siksi eläin ei voinut tuottaa sovitusta eli antaa elämäänsä uhraajan puolesta ilman, että se vuodatti verensä. “Sillä lihan sielu on veressä, ja minä olen sen teille antanut alttarille, että se tuottaisi teille sovituksen; sillä veri tuottaa sovituksen, koska sielu on siinä” (3. Moos. 17:11). Siksi polttouhrieläimen ruhon polttaminen ei voinut olla Herralle otollista, ennen kuin eläimen veri oli pyhittänyt uhrin ja tuottanut sovituksen uhraajalle. “Ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista” (Hepr. 9:22).
Tämän jälkeen uhrin tuoneen israelilaisen tehtäväksi jäi ainoastaan polttouhriteuraan nylkeminen ja leikkeleminen määräkappaleiksi (3. Moos. 1:6). Papit virittivät sillä välin tulen vaskialttarille (3. Moos. 1:7). “Ja papit, Aaronin pojat, asettakoot kappaleet ynnä pään ja rasvan halkojen päälle, jotka ovat tulessa alttarilla. Mutta sisälmykset ja jalat hän pesköön vedessä, ja pappi polttakoon kaiken alttarilla” (3. Moos. 1:8—9). Uhrieläimen pää ja rasva olivat sen parhaita osia. Pää tarkoittaa Raamatussa alkusyytä ja johtoasemaa. Aikana, jolloin ruokaa oli usein niukasti, rasva puolestaan oli haluttua, koska se on erittäin energiapitoista. Siksi rasva tarkoittaa Raamatussa usein yltäkylläisyyttä ja hyvinvointia (toisin kuin meidän päivinämme). Siksi pää ja rasva, polttouhrin parhaat osat, kelpasivat sellaisenaan alttarille eläimen viipaloidun lihan kanssa. Jeesus on uskovien pää (Ef. 1:22) ja Israelin jalon oliivipuun “rasvainen juuri” (Room. 11:17).
Sen sijaan pappien piti pestä uhrieläimen sisälmykset ja jalat. Mooseksen kirjoissa ei mainita, missä nämä pesut suoritettiin; ei ainakaan samassa vaskialtaassa, jossa papit peseytyivät. Salomon temppelissä oli uhrieläinten sisälmysten ja jalkojen pesua varten esipihassa kymmenen jalustalla seisovaa vesiallasta (1. Kun. 7:38—39; 2. Aik. 4:6).
Sisälmysten peseminen kuvasi sitä, että Herra tutkii “sydämen ja munuaiset” (Jer. 17:10, 20:12; Ps. 7:10, 26:2) eli jokaisen salaisimmatkin mielenliikkeet. Ihmisen tiedostamattomimpien ajatustenkin täytyy olla puhtaat, jotta hän voi Jumalan ankarassa mutta oikeudenmukaisessa tuomioistuimessa seistä pää pystyssä ja odottaa pääsevänsä taivaaseen. “Sillä sinä et ole se Jumala, jolle jumalattomuus kelpaa. Paha ei saa asua sinun tykönäsi” (Ps. 5:5). “Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka” (Ps. 51:8). Kun tähän ei kukaan meistä pysty, me tarvitsemme veljeämme Jeesusta, jonka “sydän ja munuaiset” olivat täysin puhtaat eli synnittömät ja Jumalan tahdon mukaiset. Kristus sanoo itsestään:
Lähellä on se, joka minut vanhurskaaksi tuomitsee.
Kuka voi minun kanssani riidellä? Astukaamme yhdessä esiin!
Kuka on minun vastapuoleni? Tulkoon minun lähelleni!
Katso, Herra, Herra auttaa minua; kuka minut syylliseksi tuomitsee?
Katso, kaikki he hajoavat kuin vaate; koi heidät syö. (Jes. 50:8—9)
Kun syntinen luottaa Vapahtajaan, Jumala lukee Vapahtajan vanhurskauden syntiselle ja luo tähän uuden, puhtaan sydämen. Silloin käy toteen katuvan rukous: “Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki” (Ps. 51:12). “Ja minä annan heille yhden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne, ja minä poistan kivisydämen heidän ruumiistansa ja annan heille lihasydämen” (Hes. 11:19).
Kun uhrieläimen sisälmysten peseminen kuvaa sisimmän puhdistamista, jalkojen peseminen taas kuvaa ulkoisen vaelluksen puhdistamista matkalla tarttuvasta pölystä ja liasta eli synneistä ja maailman saastutuksesta. Näin Jeesus opettaa pestyään opetuslastensa jalat: “Joka on kylpenyt, ei tarvitse muuta, kuin että jalat pestään, ja niin hän on kokonaan puhdas” (Joh. 13:10). Herra Jeesus, suuri uhripappi, pesee opetuslastensa, rakkaiden polttouhriteuraittensa (Room. 8:36) jalkoja jatkuvasti, kun nämä katumuksessa ja uskossa riippuvat Jeesuksessa.
Ainoastaan sonnin, pässin tai pukin nahka jätettiin polttamatta, koska se oli uhrin toimittaneen papin palkka (3. Moos. 7:8).
Ettekö tiedä, että ne, jotka hoitavat pyhäkön toimia, saavat ravintonsa pyhäköstä, ja jotka ovat asetetut uhrialttarin palvelukseen, saavat osansa silloin kuin alttarikin? Samoin myös Herra on säätänyt, että evankeliumin julistajain tulee saada evankeliumista elatuksensa. (1. Kor. 9:13—14)
Heprean “nahkaa” ja “ihoa” tarkoittava sana voi tarkoittaa myös nahasta tehtyä vaatetta. Kun Jeesus Golgatan ristillä uhrattiin polttouhriksi, Hänen vaatteensa joutui palkaksi Hänen uhraajilleen, Hänet teloittavalle sotilasnelikolle (Joh. 19:23—24).
Köyhä uhraaja saattoi tuoda sonnin, pässin tai pukin sijaan polttouhriksi metsäkyyhkysen tai kyyhkysenpojan. Sen uhraaminen poikkesi hieman nelijalkaisten uhraamisesta. Mooseksen kirjojen kuvaus on niukka, mutta voimme olettaa, että uhraaja toi linnunkin ensin ilmestysmajan ovelle, missä hän laski kätensä linnun päälle ja otti sen näin edustajakseen. Sen jälkeen pappi otti kyyhkysen, toi sen vaskialttarin luo ja tappoi sen vääntämällä siltä niskat poikki. Pappi pusersi linnun veren vaskialttarin kylkeen (3. Moos. 1:15).
Pappi poisti linnun kuvun, joka on osa kyyhkysen ruuansulatuselimistöä, ja siinä olevan “ravan” tai “sisällyksen”, koska niitä ymmärrettävästä syystä pidettiin saastaisina (3. Moos. 1:16). Jos ristiinnaulitut roikkuivat pitkään ristillään, he joutuivat tekemään tarpeensakin ristillä. Kun ristiinnaulitun voimat alkoivat epäinhimillisen kivun alla pettää, saattoi heillä esiintyä virtsan tai ulosteen karkaamista. Näin ollen puhe uhrin “ravasta” saattaa sopia Golgatan Mieheenkin, vaikka meitä iljettääkin ajatella ristinuhria kaikessa raadollisuudessaan. “Monet kauhistuivat häntä — sillä niin runneltu, ei enää ihmisen kaltainen, oli hänen muotonsa, hänen hahmonsa ei ollut ihmislasten hahmo” (Jes. 52:14).
Uhrikyyhkysen kuvun ja ravan pappi heitti alttarin itäpuolelle tuhkakasaan. Alttarin itäsivu oli kaikkein kauimpana kaikkeinpyhimmästä, siis alttarin epäpyhin puoli. Lisäksi Luvatun maan itäpuolella on autiomaata, niin että itä on Raamatussa autiomaan, kuivuuden, kuoleman ja pahojen henkien asuinpaikan ilmansuunta. Mutta itä on myös auringonnousun puoli ja ilmansuunta, josta Kristus, vanhurskauden aurinko, maan päälle palatessaan tulee (Matt. 24:27). Näin alttarin itäpuolessa yhdistyvät pohjoispuolen tavoin sekä Jumalan Pojan kirouksenalainen rangaistus ristillä että Jumalan Pojan ylösnousemus, Hänen, joka nousi auringon koittaessa (Matt. 28:1). Me hylkäsimme Kristuksen ristillä rapaansa, mutta juuri siten Hän tuli meille vanhurskauden auringoksi.
Pappi repäisi kuolleen uhrilinnun auki siipien kohdalta niitä kuitenkaan irrottamatta ja poltti sitten linnun alttarin tulessa (3. Moos. 1:17). Kuolleen uhrikyyhkysen tavoin kuolleen Kristuksen kylki aukaistiin ristillä, niin että ulos virtasi verta ja vettä (Joh. 19:34).
Kun polttouhri toimitettiin säädetyllä tavalla ja uskossa Herraan, se oli “suloisesti tuoksuva uhri Herralle” (3. Moos. 1:9). Kirjaimellisemmin voisimme kääntää: “rauhoittavuuden tuoksun tuliuhri Herralle”. Alkutekstin mukaan polttouhri todella rauhoitti tuoksullaan Jumalaa. Biblia kääntääkin ilmaisun “suloinen tuoksu” sanalla “lepytyshaju”. Kristuksen urhi on lepyttänyt Jumalan vihan syntisiä kohtaan, jotka ovat synneillään vihoittaneet Jumalan. Sana, jonka Kirkkoraamattu 1933/1938 kääntää yksinkertaiseksi “uhriksi” ja Biblia ja Kirkkoraamattu 1992 “tuliuhriksi”, on kulttilaissa hyvin yleinen, mutta ei ole täysin selvää, mistä heprean sanajuuresta se on johdettu. Jos sanaa ei ole johdettu heprean “tulta” tarkoittavasta sanasta, se saattaa merkitä “asiaa, joka palauttaa katkenneen yhteyden”. Näin Kristus on uhrillaan tehnyt: Hän palautti yhteyden pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä, kun yhteys oli synnin takia katkennut. Hän “antoi itsensä edestämme lahjaksi ja uhriksi, Jumalalle ‘suloiseksi tuoksuksi’” (Ef. 5:2).
Polttouhria pidettiin alttarilla yön yli. Alttarilla paloi aina tuli (3. Moos. 6:9, 12—13). Tämän Kristus soveltaa rukouselämäämme. Uskova kristitty uhraa lakkaamatonta rukousuhria: “Olkoot teidän kupeenne vyötetyt ja lamppunne palamassa” (Luuk. 12:37). Silloinkin, kun uskova ei sanoin tai tietoisin ajatuksin rukoile, Pyhä Henki rukoilee hänen sydämessään sanomattomilla huokauksilla (Room. 8:26).
Aamulla pappi tuli virka-asussaan ja poisti polttouhrin tuhan alttarin itäpuolella olevaan tuhkaläjään. Sen jälkeen pappi vaihtoi vaatteensa arkivaatteisiin ja vei tuhan leirin ulkopuolelle puhtaaseen paikkaan (3. Moos. 6:10—11). Polttouhrialttarin puhdistaminen kuului papin virkatehtäviin, ja siksi hänellä oli oltava pellavainen papinpukunsa päällä. Erityisesti mainitaan papin pellavaiset alushousut, joita pappien piti käyttää virantoimituksessaan (3. Moos. 6:11; 2. Moos. 28:42). Tämä tuntuu meistä oudolta, mutta auttaa, kun mietimme, mitä Raamattu opettaa alastomuuden häpeän alkuperästä. Aadam ei syntiinlankeemuksen jälkeen voinut enää seistä ilman häpeää Luojansa edessä, koska synti saastutti ihmisen sellaisena kuin hän itsessään on (1. Moos. 3:7). Tarvitaan Jumalan antama vanhurskauden vaate peittämään ihmisen häpeällistä alastomuutta Jumalansa edessä (1. Moos. 3:21; Gal. 3:27). Kun pappi lähestyi uuden aamun tullen jälleen pyhän Jumalan pyhää alttaria, oli tärkeä muistuttaa, että papin täytyi olla pukeutunut Jumalan antamaan pyhään virka-asuun, joka kuvasi kristityn pukeutumista Kristukseen kasteessa ja uskossa. Mutta pappi ei saanut viedä virka-asuaan pyhän alueen ulkopuolelle. Siksi hänen piti vaihtaa virka-asunsa arkivaatteisiin ennen kuin vei tuhat pois temppelistä ja leiristä. “Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne tallaisi niitä jalkoihinsa ja kääntyisi ja repisi teitä” (Matt. 7:6).
Edellä on puhuttu lähinnä yksittäisten ihmisten uhraamista polttouhreista. Lienee kuitenkin vielä tarpeen mainita, että koska polttouhri oli Vanhan testamentin perusuhrilaji, polttouhreja uhrattiin temppelissä seurakunnan nimissä ja puolesta joka päivä. Polttouhrien määrä oli itse asiassa Vanhan testamentin kirkkovuodessa säädelty tarkkaan. Polttouhrit “kasaantuivat”: joka päivä uhrattiin vähintään päivittäinen uhri, sapattina päivittäisen uhrin lisäksi sapatin uhrit, juhlapäivinä lisäksi juhlapäivien uhrit. Säädetyt polttouhrit olivat
Huomaamme, että Herra oli Vanhassa testamentissa antanut kansalleen tarkkaan punnitun kirkkovuoden, jossa juhlien uhrimäärät yhtäältä loivat yhtenäisen ja kauniin kokonaisuuden, toisaalta korostivat kunkin juhlan erityispiirteitä.
Jokaisen polttouhrin kanssa uhraajan täytyi tuoda myös säädetty ruoka- ja juomauhri, mutta koska näin täytyi tehdä myös yhteysuhrin kanssa, käsittelen ruoka -ja juomauhreja omassa luvussaan.
Yhteysuhri oli luonteeltaan uhriateria, jossa Herra, uhrin toimittava pappi, uhrin tuoja ja seurakunta söivät samaa uhrieläintä ja happamatonta leipää. Se oli liiton ateria, pyhä ja iloinen juhla-ateria Herran kasvojen edessä (5. Moos. 27:7). Yhteysuhri on Vanhan testamentin uhrilain kirkkain esikuva alttarin sakramentista, jossa Jumalan Karitsan teurastettu liha ja vuodatettu veri tulee happamattomassa leivässä ja viinissä luoksemme ja yhdistää Herran, palvelevan papin ja aterioivan seurakunnan yhdeksi Kristuksen ruumiiksi.
Yhteysuhrin heprealainen nimi tarkoittaa “yhteyden/rauhan/eheyden/pelastuksen teurasta”. Nimen osa “teuras” ei tarkoita hepreaksi mitä tahansa lahdattua eläintä, vaan nimenomaan uhrikultissa tapettua eläintä. “Teurasuhri” ja “yhteysuhri” ovat sama asia. Nimityksen “yhteysuhri” toinen osa, joka voidaan kääntää sanoilla “yhteys”, “rauha”, “eheys” tai “pelastus”, on samaa juurta kuin tuttu heprealainen tervehdys šalom, “rauhaa”. Vanhan testamentin kreikankielinen käännös käyttää yhteysuhrista useimmiten nimityksiä “pelastusuhri” ja “rauhanuhri”. Jeesus Kristus on luonut ristinuhrillaan rauhan ja yhteyden sekä pysty- että vaakasuunnassa. Pystysuunnassa Hän on sovittanut yhteen synnin erottaman taivaan ja maan (Kol. 1:20). Pyhä Jumala ja Hänen taivaallinen sotajoukkonsa voivat Kristuksen uhrin ansiosta lähestyä turvallisesti syntisiä ihmisiä, jotka uskossa voivat liittyä pyhän Jumalan ja Hänen enkeliensä seuraan.
Ja yhtäkkiä oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä, ja he ylistivät Jumalaa ja sanoivat: “Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” (Luuk. 2:13—14)
Vaakasuunnassa Kristus liittää viholliskansat yhdeksi uudeksi ihmiseksi yhdessä ruumiissaan eli ristinuhrissaan, armonvälineissään ja kirkossaan.
Hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat [juutalaiset ja pakanat] yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden, kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, tehden rauhan, ja yhdessä ruumiissa sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta, kuolettaen itsensä kautta vihollisuuden. (Ef. 2:14—16)
Ehtoollisleivässä jokaiselle vieraalle ojennetaan Jeesuksen ristillä teurastettu liha ja sen mukana yhteys ja rauha Jumalan ja kaikkien pyhien kanssa, eheys ja pelastus, “syntien anteeksiantamus, elämä ja autuus” (Vähä katekismus).
Yhteysuhrieläin sai olla nauta, lammas tai vuohi (3. Moos. 3). Toisin kuin polttouhrissa yhteysuhrieläimen sukupuolta ei ollut määrätty. Uros kuvasi Herraa, Isää ja Poikaa niin kuin polttouhrinkin yhteydessä. Voimme ajatella, että naaraspuolinen eläin puolestaan kuvasi ihmistä suhteessa Jumalaan. Onhan uskovien joukko morsian suhteessa Sulhaseen (Hoos; Kork. v./Laul. l.; Ef. 5:22—33) ja uskova ihminen kirkkomorsiamen morsiusneito (Matt. 25:1—13).
Kun Vanhan testamentin uskova toi Herralle yhteysuhrin, liturgian alku oli samanlainen kuin polttouhrissa. Uhraaja toi eläimen esipihan ovelle ja asetti kätensä eläimen päälle tehden siitä sijaisensa ja edustajansa (3. Moos. 3:2, 8, 13). Uhraaja ei kuitenkaan viiltänyt yhteysuhrieläimen kaulaa auki esipihalla vaskialttarin pohjoispuolella niin kuin polttouhrin tapauksessa, vaan heti esipihan ovella (3. Moos. 3:2, 8, 13). Kukaan ei siis voinut astua temppelin esipihalle kulkematta kohdasta, jossa teurasuhrin veri oli vuotanut. Tie Jumalan temppeliin, pyhään yhteiseen seurakuntaan eli kirkkoon käy vain Kristuksen veren kautta. Koska teurasuhri oli erityisesti ehtoollisen ennakkokuva, voimme sanoa myös: tie seurakuntaan kulkee vain armonvälineiden (sana, kaste, synninpäästö, ehtoollinen) kautta: niissä Jeesuksen veri saattaa meidät sisään pyhäkköön, muualta ei sisään pääse.
Yhteysuhrieläintä teurastettaessa papit jälleen ottivat veren talteen astioihin ja vihmoivat sen vaskialttarille (3. Moos. 2, 8, 13). Tämän eleen merkitys on avattu polttouhrien yhteydessä.
Yhteysuhriteurasta ei kuitenkaan polttouhrin tavoin paloiteltu kokonaan alttarilla poltettavaksi. Nyljettyään eläimen uhraaja teki teuraan eri osille eri asioita. Eläimen osat jaettiin Herran, papin ja uhraajan sekä muun seurakunnan kesken. Herralle kuuluivat luonnollisesti osat, joita pidettiin parhaina. “Meidän tulee yli kaiken pelätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua yksin häneen” (Vähä katekismus, 1. käskyn selitys). Parhaita osia olivat kaikki eläimen rasva, molemmat munuaiset ja maksanlisäke. Ne olivat kirjaimellisesti “leipä, tuliuhri Herralle”, “leipä, tuliuhri suloiseksi tuoksuksi” (3. Moos. 3:11, 16).
Rasvan merkitystä on käsitelty polttouhrin yhteydessä. Erikseen mainitaan, ettei minkään uhrieläimen rasvaa saanut syödä (3. Moos. 7:23). Seurakunnan piti jopa tappaa jokainen, joka rohkeni syödä uhrieläimen rasvaa (3. Moos. 7:25). Rasvan syöjä oli varastanut Jumalan leivän, Jumalan ruuan, sen minkä Kaikkivaltias oli äärettömässä ylevyydessään määrännyt omaksi alttariosakseen. “Antakaa Jumalalle, mikä Jumalan on” (Matt. 22:21).
Munuaisiakin on käsitelty polttouhrin yhteydessä. Ne ovat osa sisintä ja ne rinnastetaan Sanassa usein sydämeen. Erityisesti ihmisen sisimmän on kuuluttava Jumalalle. “Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee” (Sananl. 4:23).
Heprean “maksaa” tarkoittava sana tulee juuresta, joka tarkoittaa “olla painava”. Heprean sana “kunnia/kirkkaus/rikkaus” on johdettu samasta juuresta. Maksan “lisäke” tai “takalohko” (Kirkkoraamattu -92) on hepreaksi “ylenpalttinen”. Maksan takalohkoon on siis liittynyt Vanhan testamentin uskovien mielessä mielikuvia kunniasta, hyvinvoinnista ja vallasta, vieläpä “ylenpalttisesti”. “Antakaa Herralle, te kansojen sukukunnat, antakaa Herralle kunnia ja väkevyys” (1. Aik. 16:28).
Uhraaja toi papille, Herran edustajalle, yhteysuhrieläimen rasvan kanssa myös eläimen rintalihan ja oikean reiden. “Omin käsin hän tuokoon Herran uhrit; tuokoon rasvan ynnä rintalihan, ja toimitettakoon niiden heilutus Herran edessä. Ja pappi polttakoon rasvan alttarilla, mutta rintaliha olkoon Aaronin ja hänen poikiensa oma” (3. Moos. 7:30—31). “Anniksi annettu reisi ja heilutus-rintaliha tuotakoon uhrirasvojen kanssa ja toimitettakoon niiden heilutus Herran edessä; ne olkoot sinun [Aaronin] ja sinun poikiesi ikuinen osuus, niin kuin Herra on käskenyt” (3. Moos. 10:15). Heiluttaminen oli lituginen ele, joka oli todennäköisesti seuraavanlainen. Pappi ja uhraaja seisoivat esipihalla vaskialttarin edessä. Pappi asetti heilutettavat uhriosat eli rasvan, rintalihan ja oikean reiden uhraajan käsiin ja omat kätensä uhraajan kätten alle. Sitten pappi liikutti uhraajan käsiä ja niissä olevia lahjoja eestaas alttaria kohti ja takaisin uhraajaa kohti. Eleellä uhrilahjat ojennettiin Herralle (kohti alttaria), ja Herra taas lahjoitti ne uhraajille (kohti pappia ja uhrin tuojaa). Tällä tavoin lahjoista tuli erityisellä tavalla Herran omia. Rasva poltettiin Herran pyhänä alttariosana alttarilla, ja rintaliha ja oikea reisi taas tulivat papille, jolle Herran edustajana heilutetut lihapalat kuuluivat.
Pappi ja hänen taloutensa sai elantonsa pyhistä uhreista. Jokainen papin talouden jäsen, joka oli kultillisesti puhdas, sai osallistua yhteysuhriaterialle. “Kaiken sen, minkä israelilaiset uhraavat heilutusmenoin, minä annan sinulle, sinun pojillesi ja tyttärillesi ikuiseksi osuudeksi; jokainen, joka on puhdas sinun perheessäsi, saakoon syödä sitä” (4. Moos. 18:11). Pastorin perheineen pitäisi paitsi voida halutessaan saada elantonsa evankeliumin julistamisesta (ks. kuitenkin Ap.t. 18:3; 1. Kor. 9:16—18) myös hengellisesti elää Herran jumalanpalveluksesta, Kristuksen armon evankeliumista. “Sinäkö, joka toista opetat, et itseäsi opeta” (Room. 2:21)?
Loput yhteysuhriteuraasta eli muu paitsi rasva, munuaiset, maksanlisäke, rintaliha ja oikea reisi tuli uhraajan ja muun seurakunnan syötäväksi. “Saakon jokainen, joka on puhdas, syödä yhteysuhriteuraan lihaa” (3. Moos. 7:19). Yhteysuhrieläin jakautui siis Herran, papin ja seurakunnan kesken: rasva, munuaiset ja maksanlisäke Herralle, rintaliha ja oikea reisi papille perheineen, loput eläimestä uhraajalle ja seurakunnalle. Herralle kuuluu uhrin lihavuus ja sisin, kun taas pappi ja seurakunta syövät uhrin lihan. Eikö näin ole ehtoollisessakin? Kristus on parhaimmallaan sovittanut Golgatalla Isän ja antaa ehtoollisessa lihansa pastorin ja seurakuntansa syötäväksi. Ehtoollinen on kommuunio, Kolmiyhteisen Jumalan ja Hänen seurakuntansa yhteys. Se myös luo kommuunion, pyhäin yhteyden, Kristuksen ruumiin. “Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset” (1. Kor. 10:17).
Yhteysuhrin yhteys ehtoolliseen käy vielä selvemmäksi tapauksissa, joissa uhraaja toi yhteysuhrinsa kiitosuhriksi. Kiitosuhria tuodessaan uhraaja toi ilmestysmajan ovelle uhrieläimen rinnalla myös joukon happamattomia leipomuksia, jotka jaettiin papin ja seurakunnan kesken. “Tuokoon kiitosuhriteuraan lisäksi öljyyn leivottuja happamattomia kakkuja, öljyllä voideltuja happamattomia ohukaisia ja sekoitettuja lestyjä jauhoja öljyyn leivottuina kakkuina” (3. Moos. 7:12).
Kaikessa kolmessa leipomuslajissa käytettiin öljyä, joka Raamatussa liittyy Pyhään Henkeen. Papit, profeetat ja kuninkaat voideltiin Vanhassa testamentissa pyhällä öljyllä virkaansa, ja niin he saivat Pyhän Hengen (esim. 1. Sam. 10:1—12, 16:13).
Kiitosuhriaterian kakut ja ohukaiset olivat happamattomia. Itse asiassa mikään uhrikultissa käytetty leipomus ei saanut olla hapatettu paitsi uutisuhrilahja eli leipomukset, jotka tuotiin kiitosuhriksi uudesta sadosta (3. Moos. 2:11—12, 7:14). Tämäkin poikkeus oli sallittu vain siksi, että uutislahja ei tullut alttarille vaan suoraan papin ja hänen perheensä syötäväksi (3. Moos. 23:17, 20). Hapatus ja happamattomuus toistuvat Raamatussa usein. Mooseksen uhrilain kantava ajatus on, että kaikkein saastaisin asia on kuolema (4. Moos. 19), onhan se synnin palkka (1. Moos. 2:17; Room. 6:23). Ennen nykyaikaisen kemian ja elintarviketieteen kehittymistä hapattamisen ajateltiin olevan yhdenlaista käymistä, mikä puolestaan liitti sen ajatuksellisesti mätänemiseen ja siten kuolemaan. Siksi hapatus on Raamatussa synnin, turmeltumisen ja kuoleman vertauskuva ja happamattomuus taas puhtauden, pyhyyden ja elämän. “Varokaa ja kavahtakaa fariseusten hapatusta ja Herodeksen hapatusta” (Mark. 8:15).
Ei ole hyvä, että kerskaatte. Ettekö tiedä, että vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan? Peratkaa pois vanha hapatus, että teistä tulisi uusi taikina, niin kuin te olettekin happamattomat; sillä onhan meidän pääsiäislampaamme, Kristus, teurastettu. Viettäkäämme siis juhlaa, ei vanhassa hapatuksessa eikä ilkeyden ja pahuuden hapatuksessa, vaan puhtauden ja totuuden happamattomuudessa. (1. Kor. 5:6—8)
Happamaton leipä edustaa synnittömyyttä, puhtautta ja elämää. Kun Loot pelastettiin Sodomasta, hän tarjosi pelastaville enkeleille happamattomia leipiä (1. Moos. 19:3). Erityisesti pääsiäisjuhlan eli happamattomien leipien juhlan aikaan Jumalan kansa sai syödä vain happamatonta leipää (2. Moos. 12:14—20). Lännen kirkossa on varhaiskeskiajalta alkaen käytetty ehtoollisessa happamattonta leipää. Tämä kirkollinen tapamme kuvaa hienosti sitä, että ehtoollinen on tämän maailman Sodomasta pelastumisen juhla, uuden liiton yhteysuhriateria, Uuden testamentin pääsiäinen.
Kolmas leipomus oli tehty lestyistä jauhoista. Puidessa akanat oli erityisen huolellisesti eroteltu jyvistä. Sen ansiosta lestyt jauhot olivat muita jauhoja hienompia. Akanat ovat kuva epäuskoisista ihmisistä, jotka Kristus viimeisen tuomion puimatantereella erottelee jyvistä eli uskovista ja polttaa sammumattomassa tulessa (Matt. 3:12; Luuk. 3:17). Lestyt jauhot on tehty jyvistä, jotka olivat kestäneet puimisen koettelun (Luuk. 22:31).
Uhrin toimittanut pappi sai osuutenaan eläimen rintalihan ja oikean reiden lisäksi yhden kappaleen kutakin leipomusta: yhden happamattoman kakun, yhden happamattoman ohukaisen ja yhden vehnäkakun (3. Moos. 7:14): siis lihaa ja happamatonta leipää. Loput leipomukset jäivät lopun eläimen kanssa uhrintuojan ja muun seurakunnan syötäviksi: heillekin siis lihaa ja happamatonta leipää. Selvempää yhteyttä ehtoolliseen tuskin voisi olla. On merkille pantavaa, että Herra sai osansa uhrieläimestä (rasvan, munuaiset ja maksanlisäkkeen) mutta ei happamattomista leivistä — ne oli tarkoitettu vain papille ja seurakunnalle. Kristuksen uhri oli osoitettu Jumalalle ihmisten hyväksi, mutta ehtoollisen ruumisleipä ei ole Jumalaa vaan ihmisiä varten. Me uhraamme ehtoollisessa Jumalalle vain kiitosta. Kristuksen liha ehtoollisleivässä ei ole meidän uhrimme Jumalalle vaan ainoastaan Jumalan lahja meille, “meidän puolestamme annettu syntien anteeksiantamiseksi”.
Entä mitä yhteysuhriaterialla juotiin? Kuvaus “Herran, sinun Jumalasi kasvojen edessä” vietettävistä seurakunnallisista juhla-aterioista kertoo, että usein juomana oli “viiniä tai väkijuomaa” (5. Moos. 14:26). Löydämme jälleen yhteyden ehtoolliseen. Ruokana oli lihaa ja happamatonta leipää, juomana viiniä.
Uhriaterialle osallistumiselle oli kaksi edellytystä. Ensiksi osallistujan piti olla Herran kansan jäsen. Miehien piti siis olla ympärileikattuja (1. Moos. 17:9—14). Ympärileikkaus, portti Jumalan liittoon ja kansaan, on saanut täyttymyksensä Uuden testamentin kasteessa.
Kristuksessa te olette myös ympärileikatut, ette käsintehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella: ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänet kuolleista. (Kol. 2:11—12)
Toinen edellytys oli kultillinen puhtaus. Sekä papin perheineen että seurakunnan jäsenen piti olla kultillisesti puhtaita saadakseen syödä yhteysuhrieläintä ja happamattomia leipiä.
Saakoon jokainen, joka on puhdas, syödä yhteysuhriteuraan lihaa. Mutta jokainen, joka saastaisena ollessaan syö yhteysuhriteuraan lihaa, joka on Herran oma, hävitettäköön kansastansa. Jos joku koskee johonkin saastaiseen, mihin tahansa, joko ihmisen saastaan tahi saastaiseen karjaeläimeen tahi mihin inhottavaan saastaan tahansa, ja syö yhteysuhriteuraan lihaa, joka on Herran oma, hänet hävitettäköön kansastansa. (3. Moos. 7:19—21)
Syy ankaran kuuloiselle määräykselle oli, että yhteysuhriteuraan liha “on Herran oma”. Herra on kaiken pyhyyden ja puhtauden lähde ja summa. Siksi mikään saastainen ei sovi yhteen Hänen kanssaan. Saastainen pitää puhdistaa, ennen kuin se voi olla tekemisissä Herran ylivoimaisen puhtauden kanssa. Joka saastuttaa lihan, joka on Herran oma, tuhoaa itsensä, sillä Herran puhtaus on saastaiselle kuluttavaa, murskaavaa ja tuhoavaa. Moni ajattelee, ettei tällaisella julmalla kultillisella määräyksellä (kuolemantuomio uhriaterian saastuttajalle) voi olla mitään rinnakkaisuutta Uudessa testamentissa, armoliitossa. Mutta kyllä sillä on.
Sen tähden, joka kelvottomasti syö tätä leipää ja juo Herran maljan, hän on oleva vikapää Herran ruumiiseen ja vereen. Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa. Sen tähden onkin teidän joukossanne paljon heikkoja ja sairaita, ja moni on nukkunut pois. Mutta jos me tutkisimme itseämme, ei meitä tuomittaisi; mutta kun meitä tuomitaan, niin se on meille Herran kuritusta, ettei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi. (1. Kor. 11:27—32)
Herran oman lihan saastuttamisesta johtuvaa kuolemantuomiota ei Uudessa liitossa tosin pane täytäntöön yksikään ihminen vaan itse Jumala.
Vanhassa testamentissa pyhäkön puhtautta turvattiin siten, että ilmestysmajan esipihan porttia ja myöhemmin temppelin lukuisia portteja vartioivat Koorahin ja Merarin leeviläissukujen miehet (1. Aik. 9:19, 26:1—19). Uudessa liitossa on jumalanpalvelusta johtavien pastoreiden tehtävä huolehtia ehtoollisyhteyteen liittyvistä kysymyksistä.
Kun pappi ja seurakunta nauttivat pyhää uhriateriaa, saattoi käydä silloin tällöin, että lihaa jäi tähteeksi. Jos yhteysuhri oli tuotu kiitokseksi, sen lihaa ei saanut säilyttää yön yli, vaan yli jäänyt liha piti polttaa tulessa. Jos yhteysuhri oli tuotu lupausuhrina tai vapaaehtoisena uhrina, sen lihaa sai syödä vielä seuraavana päivänä muttei enää kolmantena. Myös ylijääneen lupausuhrin tai vapaaehtoisen uhrin liha piti polttaa kolmantena päivänä tulessa. Myös jos yhteysuhriteuras joutui kosketuksiin jonkin saastaisen asian tai ihmisen kanssa, liha piti hävittää polttamalla (3. Moos. 7:15—17, 19). Tuli oli kultillisesti puhdas ja mahdollisimman kunnioittava tapa hävittää ylijääneet pyhä lahjat. Jos joku söi ylijäänyttä uhrilihaa, “ei se ole otollinen eikä sitä lueta tuojan hyväksi, vaan se on saastaista; jokainen, joka sitä syö, joutuu syynalaiseksi” eli kirjaimellisesti “kantaa itse oman syntinsä” (3. Moos. 7:18). Huomionarvoista on, ettei muitakaan ehtoollisen vanhatestamentillisia esikuvia saanut missään tapauksessa säilyttää seuraavaan päivään, ei pääsiäislammasta (2. Moos. 12:8, 10), ei mannaa (2. Moos. 16:19—20) eikä pappisvihkimysoinaan lihaa (2. Moos. 29:34; 3. Moos. 8:34). Ehtoollista vietettäessä kaikki asetussanoilla pyhitetty leipä ja viini pitää nauttia loppuun ja jos suinkin mahdollista samassa jumalanpalveluksessa, jossa ne on pyhitettykin. Tätä tukevat paitsi kaikkia ehtoollisen esikuvia koskeva Vanhan testamentin määräys myös Herran asetussanat. Kaikki pyhitetty leipä on Hänen ruumiinsa, josta Hän on käskenyt: “Ottakaa ja syökää”. Kaikki pyhitetty viini on Hänen vertansa, josta Hän on käskenyt: “Ottakaa ja juokaa”. Vanhat orientaaliset kirkkokunnat, jotka luterilaisten tavoin tunnustavat reaalipreesensin, jakavat luterilaisten tavoin vakaumuksen, ettei Herran ruumista ja verta saa jättää ehtoollisella yli vaan ne on nautittava aina loppuun.
Uhraaja toi yhteysuhrin joko kiitokseksi Jumalan avusta, vapaaehtoisena lahjana tai lupauksen velvoittamana (3. Moos. 7:12, 16). Juuri kiitosuhrin kanssa uhraajan piti tuoda yllä käsiteltyjä happamattomia leipomuksia sekä hapatettuja uutisleipiä, jotka tulivat uhrin toimittaneelle papille (3. Moos. 7:13, 23:17, 20). Eukaristia eli “kiitosateria” on ehtoollisen vanhimpia nimityksiä. Sitä käytettiin jo ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla (Kahdentoista apostolin opetus, luku 9), ja käytäntö palautuu itse Jeesuksen toimintaan ensimmäisellä ehtoollisella. Jeesus näet “kiitti” leivästä ja maljasta pyhittäessään niitä (Matt. 26:27; Mark. 14:23; Luuk. 22:19; 1. Kor. 11:24). Ehtoollisella uskovat uhraavat Jumalalle kiitosta Hänen pelastavasta työstään ristillä ja armonvälineissä. Uutisleivän mainitseminen kiitosuhrin yhteydessä näyttäisi viittaavan siihen, että kiitosuhreja tuotiin usein viljan satokautena eli pääsiäisen ja helluntain välillä. Nykyäänkin pääsiäisaika on kirkkovuoden suurin juhla-aika, kiitoksen sävyttämä riemun aika. Päästyään Luvattuun maahan israelilaisten piti tuoda uutiset maan sadosta ja hedelmistä ilmestysmajalle ja lausua rukous, jossa kiitettiin Herraa, joka oli pelastanut heidän isänsä Egyptin orjuudesta ja saattanut heidät hyvään maahan (5. Moos. 26:1—11). Kiitosuhrin uhraaja kiitti Jumalaa erityisesti uudesta sadosta ja jokapäiväisestä leivästä. Jokapäiväisen leivän hankkimisen pitäisi johtaa meitä sitä iloisemmin nauttimaan elämän leipää, ja elämän leivän nauttimisen pitäisi synnyttää meissä kiitollisuutta jokapäiväisestä leivästä. Luoja on Lunastaja, Lunastaja on Luoja.
Jumalan kansan jäsen saattoi tehdä monenlaisia lupauksia. Joku lupasi paastota tietyn ajan (4. Moos. 30), toinen vihkiytyi joksikin aikaa nasiiriksi (4. Moos. 6) ja kolmas vihki talonsa tai peltonsa tuoton seuraavaan riemuvuoteen asti pyhäkön käyttöön (3. Moos. 27:14—25). Erityisen tavallista oli luvata härkä, lammas tai vuohi uhriksi, jolloin se uhrattiin yhteysuhrina. “Sitä älköön vaihdettako älköönkä muutettako; ei hyvää huonoon eikä huonoa hyvään. Jos joku kuitenkin vaihtaa eläimen toiseen, olkoon sekä se että siihen vaihdettu pyhä.” (3. Moos. 27:10). Usein muistutetaan, että Jumalalle tehty lupaus pitää synnin uhalla pitää. Parempi on olla lupaamatta kuin luvata ja joutua syylliseksi (5. Moos. 23:21—23; Saarn. 5:4—7). Uudessa testamentissa Ananiaksen ja Safiiran syntiä voi lukea tätäkin taustaa vasten (Ap.t. 5:1—11). Harva nykyrukoilija tulee psalmeja rukoillessaan ajatelleeksi, että niissä usein toistuvat “lupaukset” tarkoittavat paastoja, nasiirijaksoja tai uhrattavia yhteysuhreja (Ps. 22:26, 50:14, 61:9, 65:2, 116:14, 18).
Minä tuon sinun huoneeseesi polttouhreja, täytän sinulle lupaukseni,
joihin minun huuleni avautuivat ja jotka minun suuni hädässäni lausui.
Lihavat polttouhrit minä sinulle uhraan ynnä oinasten uhrituoksun;
minä uhraan sinulle härkiä ja kauriita. Sela. (Ps. 66:13—15)
Jokainen Uuden testamentin uskova on vähintään kasteessa ja moni myös konfirmaatiossa luvannut hylätä perkeleen ja maailman ja seurata ehyellä sydämellä Jumalaa kaikki elämänsä päivät. Pidä, mitä olet Hänelle luvannut!
Vapaaehtoista yhteysuhria uhraaja ei ollut luvannut Herralle etukäteen. Siksi siihen kelpasi myös astetta vaivaisempi uhrieläin (3. Moos. 22:23). Uuden testamentin rinnakkaisuus vapaaehtoisille uhreille on antaa omaisuudestaan köyhien ja erityisesti köyhien uskonveljien avustamiseen (Matt. 6:1—4; Ap.t. 4:34—37, 6:1; 2. Kor. 8—9).
Polttouhreja piti seurakunnan nimissä uhrata ilmestysmajassa päivittäin, mutta yhteysuhreja ei Vanhan testamentin kirkkovuoden säädöksissä mainita kuin yhdessä juhlassa, nimittäin helluntaina. Helluntaijuhlassa piti uhrata kaksi vuoden vanhaa karitsaa yhteysuhriksi. Yhteysuhrikaritsat heilutettiin happamien uutisleipien kanssa vaskialttarin edessä ja ne “ovat Herralle pyhät ja papin omat”, toisin sanoen pappi perheineen nautti nämä vihityt lahjat helluntaijuhlan ensimmäisenä päivänä (3. Moos. 23:19—20). Hapanleipä syötiin kiitoksesi loppuneesta viljan satokaudesta, ja yhteysuhrikaritsat korostivat helluntain luonnetta iloisena uhriateriajuhlana. Myös ensimmäisenä kristillisenä helluntaina iloittiin ehtoollisella ja uskovien keskinäisillä aterioilla (Ap.t. 2:42, 46).
Koko seurakunta uhrasi yhteysuhreja niin hyvin anoessaan Herralta apua ja armoa kansan ja seurakunnan hädässä kuin kiittäessään saadusta avusta. Mooses ja seurakunta uhrasivat yhteysuhreja, kun Herra teki Siinailla liiton kansansa kanssa (2. Moos. 24:5). Joosua uhrasi yhteysuhreja vietyään israelilaiset Luvattuun maahan (5. Moos. 27:7; Joos. 8:31). Daavid ja Salomo uhrasivat yhteysuhreja vihkiessään Jerusalemia liitonarkun sijaksi ja vihkiessään Jerusalemin temppeliä (2. Sam. 6:17; 1. Kun. 8:63). Yhteysuhreja uhrattiin ennen sotaretkiä (1. Sam. 10:8, 13:9), sodassa kärsityn tappion ja suurten vitsausten aikana (Tuom. 20:26, 21:4; 2. Sam. 24:25) sekä kuningasta valittaessa (1. Sam. 11:15). Kaikissa tärkeissä tilanteissa Jumalan kansa etsi laupeutta ja apua uhrista ja uhriateriasta, yhteydestä Herran lihaan ja alttariin.
Yhteysuhrin uhraajan täytyi tuoda myös säädetty ruoka- ja juomauhri niin kuin polttouhrinkin kanssa.
Jokaisen poltto- ja teurasuhrieläimen kanssa uhraajan oli tuotava ilmestysmajalle myös öljyyn sekoitettuja lestyjä jauhoja ruokauhriksi ja viiniä juomauhriksi (4. Moos. 15:1—16). Kun veriset eläinuhrit kuvasivat Kristuksen viatonta ja pelastavaa sijaiskärsimystä ihmiskunnan puolesta, ruoka- ja juomauhreissa uhraaja toi rukouksensa Herralle ja antoi omaisuudestaan Herran temppelin ylläpitoon, jotta Jumalan suuria pelastustekoja voitaisiin julistaa kaikkien kansojen ja tulevienkin sukupolvien keskellä.
Uhratkaamme siis Jeesuksen kautta Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät. Mutta älkää unhottako tehdä hyvää ja jakaa omastanne, sillä senkaltaisiin uhreihin Jumala mielistyy. (Hepr. 13:15—16)
Ruoka- ja juomauhreista opimme, että me nautimme Kristuksen uhrin ansiota oikein silloin, kun se synnyttää meissä kiitosuhrin: rukousta, almuja ja Jumalan rakastamista lähimmäisessämme.
Herra oli määrännyt tarkat ruoka- ja juomauhrimäärät uhrieläinten mukaan. Mitä arvokkaampi uhrieläin, sen suuremmat olivat ruoka- ja juomauhri. Koska kyyhkysiä ei mainita, voimme olettaa, että kyyhkystä tuotaessa polttouhriksi ruoka- tai juomauhria ei tarvinnut uhrata. Tämä on ymmärrettävää, koska kyyhkysiä toivat polttouhreiksi vain kaikkein köyhimmät, ja heitä olisi ollut kohtuutonta rasittaa ruoka- ja juomauhrien lisäkustannuksilla. “Sillä jos on alttiutta, niin se on otollista sen mukaan, kuin on varoja, eikä sen mukaan, kuin niitä ei ole” (2. Kor. 8:12).
Pienin uhrieläin ruoka- ja juomauhrilistassa oli karitsa tai vohla (4. Moos. 15:5, 11). Sen kanssa uhraaja toi ruokauhriksi yhden kymmenesosan eefa-mittaa lestyjä jauhoja (noin 3—4 litraa) sekoitettuna neljäsosaan hiin-mittaan öljyä (noin 1,5—1,75 litraa). Juomaurhiksi uhraaja toi neljäsosan hiin-mittaa viiniä (noin 1,5—1,75 litraa) (4. Moos. 15:4—5).
Keskimmäinen uhrieläin ruoka- ja juomauhrilistassa oli pässi (4. Moos. 15:6). Sen kanssa uhraaja toi ruokauhriksi kaksi kymmenesosa eefa-mittaa lestyjä jauhoja (noin 6—8 litraa) sekoitettuna kolmasosa hiin-mittaan öljyä (noin 2—2,3 litraa). Juomauhriksi uhraaja toi kolmasosan hiin-mittaa viiniä (noin 2—2,3 litraa) (4. Moos. 15:6—7).
Suurin uhrieläin ruoka- ja juomauhrilistassa oli sonni (4. Moos. 15:8). Sen kanssa uhraaja toi ruokauhriksi kolme kymmenesosa eefa-mittaa lestyjä jauhoja (noin 9—12 litraa) sekoitettuna puoleen hiin-mittaan öljyä (noin 3—3,5 litraa). Juomauhriksi uhraaja toi puolikkaan hiin-mitan viiniä (noin 3—3,5 litraa) “suloisesti tuoksuvaksi uhriksi Herralle” (4. Moos. 15:8—10).
Poltto- ja teurasuhrien kanssa tuotava ruokauhri oli siis aina lestyjä jauhoja öljyyn sekoitettuna. Kuten totesimme yhteysuhrin yhteydessä lestyt jauhot ovat parhaita jauhoja, koska synnin ja epäuskon akanat on ennen jauhojen valmistamista huolellisesti eroteltu jyvistä. Jauhoseoksen sitoo yhteen oliiviöljy, Pyhän Hengen kuva, joka on vuodatettu ja sekoitettu jauhoseokseen, niin että se läpäisee ja yhdistää kaiken (3. Moos. 2:1). Tämä kuvaa yhteyttä, jonka Henki Kristuksen ruumiissa synnyttää sen jäsenten välille ja joka säilyy Jumalan rauhan avulla (Ef. 4:3). Jauhoja ja öljyä ei myöskään synny, ellei jyviä ja oliiveja ensin murskata. “Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää” (Joh. 12:24).
Juomauhri oli viiniä. Jauhojen ja oliiviöljyn tavoin viinikin valmistetaan murskaamalla rypäleet eli polkemalla ne rikki viinikuurnassa. Viini vie kristityn ajatukset luonnollisesti ehtoolliseen. Uhrisäädöksissä huomio kiinnittyy erityisesti viinin tuoksuun, joka miellyttää Jumalaa ja ihmisiä. Viini on “suloisesti tuoksuva uhri Herralle” (4. Moos. 15:10), “höysteviiniuhri Herralle” (4. Moos. 28:7). Jopa ehtoollisviinin tuoksu saa puhutella meitä: haista juomaa, joka on lihaantulleen Jumalan suloinen veri.
Ruokauhrijauhoja koski oma ruokauhrirituaalinsa (3. Moos. 2:1—3). Uhraaja vuodatti Pyhää Henkeä kuvaavan öljyn jauhoihin ja pani seoksen päälle suitsuketta (3. Moos. 2:1). Suitsuke on kuva rukouksesta, joka nousee suloisena tuoksuna taivaaseen ja miellyttää Jumalaa (Ilm. 8:3—4). “Minun rukoukseni olkoon suitsutusuhri sinun kasvojesi edessä, minun kätteni kohottaminen olkoon ehtoouhri” (Ps. 141:2) eli iltaisin pyhäkössä uhrattava polttouhrikaritsa (4. Moos. 28:4).
Uhraaja vei öljyisen jauhoseoksen suitsukkeineen “papeille, Aaronin pojille, ja pappi ottakoon kourallisen niitä jauhoja ja sitä öljyä ynnä kaiken suitsukkeen ja polttakoon tämän alttariuhriosan alttarilla suloisesti tuoksuvana uhrina Herralle” (3. Moos. 2:2). Alkutekstin käyttämä sana “alttariuhriosa” on johdettu sanajuuresta “muistaa”. Voisimme kääntää sanan suomeksi sanoilla “muisto-osa”, “muistutusuhri” tai “muisto”. Näin tekee myös Vanhan testamentin kreikankielinen käännös. Kourallinen öljyisiä jauhoja ja suitsuke, jotka pappi poltti polttouhrialttarilla Herran edessä, muistuttivat uhraajaa Herran armolupauksista ja toivat uhraajan rukouksineen Herran muistoon. Sama ajatus ja sama kreikan sana “muisto” toistuvat Uudessa testamentissa kertomuksessa Betanian Mariasta, joka voiteli Jeesuksen jalat ja pään ennen tämän kuolemaa: “Totisesti minä sanon teille: missä ikinä kaikessa maailmassa tätä evankeliumia saarnataan, siellä sekin, minkä hän teki, on mainittava hänen muistoksensa” (Matt. 26:13). Sana “muisto” liittyy myös ehtoolliseen. “Tehkää se minun muistokseni” (Luuk. 22:19). Ehtoollisella muistamme Jumalan armolupauksia, jotka Hän ruumiillaan ja verellään sinetöi meihin, ja niin meidät johdetaan armollisesti Jumalan muistiin.
Psalmeista löydämme kaksi psalmia, jotka Daavid on sepittänyt laulettavaksi juuri silloin, kun pappi poltti uhraajan puolesta ruoka-uhrin muisto-osaa vaskialttarilla. Nämä psalmit ovat psalmit 38 ja 70. Kirkkoraamattu -38 kääntää psalmien otsikon “syntiä tunnustettaessa”, mutta Biblian käännös “muistoksi” ja Kirkkoraamattu -92:n käännös “muistutusuhria uhrattaessa” ovat parempia. Psalmi 38 on syvä katumuspsalmi, joka sopii ristillä kärsivän Jeesuksen suuhun. “Minun ystäväni ja läheiseni pysyvät syrjässä minun vitsauksestani, ja minun omaiseni seisovat kaukana … Mutta minun viholliseni elävät ja ovat väkevät, ja paljon on niitä, jotka minua syyttä vihaavat” (Ps. 38:12, 20). Psalmissa 70 anotaan päivän rukoushetkistä tutuin sanoin Jumalan apua vihamiehiä vastaan: “Jumala, ole armollinen, pelasta minut, riennä avukseni, Herra” (Ps. 70:2). Ruokauhria uhrattaessa Israelin uskovat tunnustivat syntinsä, ilmaisivat oman kärsimyksensä alla uskonsa kärsivään Messiaaseen ja anoivat Herralta apua vihollisiaan vastaan.
Kun pappi oli uhrannut ruokauhrin alttariosan, loppu öljy- ja jauhoseos tuli papiston käyttöön. Siitä he leipoivat happamattomia leipiä pyhäkössä syötäväksi jokapäiväiseksi ruuaksi. “Mutta se, mikä jää tähteeksi ruokauhrista, olkoon Aaronin ja hänen poikiensa oma; se on korkeasti-pyhää, Herran uhria” (3. Moos. 2:3).
Ja mikä jää tähteeksi, sen syököön Aaron poikinensa; happamatonna se syötäköön pyhässä paikassa, ilmestysmajan esipihalla he sen syökööt. Älköön sitä leivottako hapatettuna. Heidän osakseen minä olen sen uhreistani antanut; se on korkeasti-pyhää niin kuin syntiuhri ja vikauhrikin. Jokainen miehenpuoli Aaronin jälkeläisistä syököön siitä. Tämä olkoon heidän ikuinen osuutensa Herran uhreista sukupolvesta sukupolveen. Jokainen joka niihin koskee, on pyhäkölle pyhitetty. (3. Moos. 6:16—18)
Sama Uuden liiton sanoin: “Jolle sanaa opetetaan, se jakakoon kaikkea hyvää opettajallensa” (Gal. 6:6).
Juomauhreista Mooseksen laki ei sisällä kovin tarkkoja säädöksiä. Heprean sana “juomauhri” tulee teonsanasta “vuodattaa”, mikä viittaa siihen, että juomauhri vuodatettiin temppelissä uhriksi Herralle. Jokapäiväisen polttouhrin yhteydessä säädetään: “Siihen kuulukoon juomauhrina neljännes hiin-mittaa viiniä kumpaakin karitsaa kohti. Pyhäkössä vuodata Herralle höysteviiniuhri” (4. Moos. 28:7). Herran käyttämä sana “pyhäkkö” voi tarkoittaa joko koko temppelialuetta esipihoineen ja telttamajoineen tai sitten telttamajan “pyhää”. Onneksi meille on säilynyt Vanhan testamentin apokryfikirjoissa 100-luvun alussa eKr. kirjoitettu Siirakin kirja, jossa on kuvaus temppelipalveluksesta toisen temppelin ajalta. Siitä saamme lisätietoa, missä kohtaa temppeliä juomauhri vuodatettiin. On tosin harmi, että asiaa käsittelevä jae puuttuu Jeesus Siirakin kirjan hepreankielisestä, alkuperäisemmästä tekstistä, ja on säilynyt vain 100-luvun lopulla eKr. tehdyssä kreikankielisessä käännöksessä. Silti tietoa voi pitää luotettavana, koska käännöksen on tehnyt kirjoittajan jerusalemilainen pojanpoika aikana, jolloin temppeli vielä seisoi Jerusalemissa. Siirakin kirjassa kerrotaan:
Hän [ylimmäinen pappi Simon Oniaan poika] ojensi kätensä uhrimaljaan
ja uhrasi juomauhriksi rypäleen verta,
vuodatti sitä uhrialttarin jalustalle
suloiseksi tuoksuksi Korkeimmalle, kaiken Kuninkaalle. (Siir. 50:15)
Pappi vuodatti juomauhrin siis esipihan vaskialttarin “jalustalle suloiseksi tuoksuksi Korkeimmalle”. Viinin tuoksu täytti Herran asumuksen esipihan, aivan niin kuin se täyttää kristillisen kirkkorakennuksen Herran pyhää ehtoollista vietettäessä.
Jotkut tutkijat olettavat, että kaikki juomauhriviini vuodatettiin uhrina vaskialttarin jalustalle, kun taas toiset olettavat, että näin tehtiin vain osalle viinistä, kun taas loput olisi tullut pappien ja heidän perheidensä juotavaksi. Jälkimmäisen kannan tekee kylläkin epätodennäköiseksi säädös, jonka mukaan yksikään temppelipalvelusta toimittava pappi ei saanut olla juopunut eikä olla nauttinut päihdyttäviä juomia.
Ja Herra puhui Aaronille sanoen: “Viiniä ja väkijuomaa älkää juoko, älä sinä älköötkä sinun poikasi sinun kanssasi, kun menette ilmestysmajaan, ettette kuolisi. Tämä olkoon teille ikuinen säädös sukupolvesta sukupolveen, tehdäksenne erotuksen pyhän ja epäpyhän, saastaisen ja puhtaan välillä, ja opettaaksenne israelilaisille kaikki ne käskyt, jotka Herran on heille Mooseksen kautta puhunut.” (3. Moos. 10:8—11) Todennäköisesti kaikki juomauhriviini siis vuodatettiin Herran polttouhrialttarin jalustalle.
Olen käsitellyt perusteellisesti Vanhan testamentin kahta pääuhrilajia eli polttouhria ja yhteysuhria ruoka- ja juomauhreineen. Kaikki käsittelee varjokuvan tavoin Kristusta ja Hänen morsiantaan, Uuden testamentin seurakuntaa. Jeesus “on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään” (Hepr. 10:14). Hänelle olkoon kiitos, kunnia ja ylistys aina ja iankaikkisesti!
Kuka tahansa, joka lukee Uuden testamentin voi mitään erityisesti etsimättä ja ilman uskoakin todeta, että Jeesuksen risti ja ylösnousemus on siinä erittäin keskeinen ja hallitseva. Jeesuksen risti ja ylösnousemus näyttävät jo ulkokohtaisesti tarkasteltuna muodostavan yhdessä sen peruspilarin, joka kannattaa kaikkia Uuden testamentin kertomuksia ja kaikkia sen uskonlauseita. Saman havainnon voi historiantutkija tehdä alkukirkon ja koko kristikunnan historiasta. Vaikka ristin ja ylösnousemuksen merkitystä on selitetty monella tavalla, risti ja ylösnousemus ovat aina ja kaikkialla olleet uskon keskus. Ne eivät ole mitään uskon tulkintaa, vaan itse sen pelastuksen perusta, josta kristityt puhuvat.
On tosin ollut erilaisia kristillisalkuisia tai kristillisvaikutteisia liikkeitä ja ajattelutapoja, jotka ovat pyrkineet edustamaan kristinuskoa ilman ristiä ja ylösnousemusta, mutta ne ovat jo historiallisesti katsoen satunnaisia ja ulkopuolisesta kulttuurista määräytyneitä ilmiöitä. Siis puhtaasti historiallisen suhteellisuuden tajun pohjalta on nähtävissä minkä suuruusluokan kysymykseen kosketaan, kun esitetään mielipiteitä ylösnousemuksesta. Tähän uskoon kiinnittyneinä on kestetty syrjintää, lainsuojattomuutta, henkistä ja ruumiillista vainoa, pakolaisuutta, vankeutta ja menty marttyyrikuolemaan. Eiköhän jokainen ajatteleva ja asiaa tunteva ihminen voi tajuta, ettei kristillinen kirkko voi tässä kohdin suostua pienimpäänkään kompromissiin eikä omaksua minkäänlaista ylösnousemusopin suhteellistavaa selitystä?
Tämän todetessamme joudumme myöntämään, että ylösnousemuksen keskeisyys Uudessa testamentissa ja kirkon historiassa ei sinänsä vielä ole riittävä ja kiistaton todiste todiste ylösnousemuksen todellisuudesta.
Uuden testamentin mukaan itse ylösnousemustapahtumalla ei ollut silminnäkijöitä, joiden todistukseen olisi voitu vedota. Kukaan puolueeton tarkkailija ei ole sitä raportoinut. Kaikki todisteet Uuden testamentin kirjallisessa perinteessä (traditiossa) ovat luonteeltaan uskonlauseita, jotka kuitenkin edellyttävät yksiselitteisesti, että ylösnousemus on ollut todella tapahtunut tosiasia. Tämä tieto rakennetaan Jeesukseen Kristukseen uskovien todistukseen ja nämä henkilöt ovat olleet silminnäkijöitä vasta siinä vaiheessa, jolloin ylösnousemus on tapahtunut.
Voimme tietysti pohtia, mitä joku sen ajan puolueeton silminnäkijä olisi voinut todistaa. Tällainenkin todistus sisältäisi ilmeisesti kaksi pääasiaa: Jeesus tai häntä muistuttava hahmo tuli näkyviin ja hauta oli tyhjä.
Voidaan edelleen kysyä, eikö koko tapahtuma ole viime kädessä sellainen, että jokainen historiallista todistusta etsivä joutuu inhimillisen tietämyksen rajalle. Hänen on pakko jättää itse ylösnousemuksen todellisuus selvitystyönsä ulkopuolelle. Vaikka ylösnousemus olisi sattunut 1965, sillä olisi tiettyjä silminnäkijöitä ja jotain tyhjää kammiota näytettäisiin, jäisi silloinkin perimmäinen kannanotto ylösnousemuksen todellisuudesta uskonvaraiseksi. Nouseminen kirkastettuun ylösnousemusruumiiseen ja maan päällä vaeltaneen ihmisen ruumiin häviäminen käärinliinakotelon sisältä kolmen päivän sisällä on yhä havaintokyvyllemme ja tietämyksellemme arvoitus.
Antiikin ajan kirjalliset lähteet kristinuskon ulkopuolella eivät vie meitä tässä kohdin eteenpäin. Maininnat Jeesuksesta antavat ymmärtää, että silloisen tiedonkulun huomioon ottaen oli varsin tunnettu henkilö ja myös hänen ylösnousemuksestaan tiedettiin kertoa. Kaikki tämä lisää asian merkittävyyttä, mutta ei todista sitä. Jopa kuuluisa Torinon käärinliina jättää meidät arvoituksen eteen, vaikka se tieteellisesti osoittautuisi aidoksi Jeesuksen ajan esineeksi ja sen kuva tietynlaisen säteilyn aikaansaamaksi.
Lopultakin sekä historian tutkija että uskova kristitty jäävät Uuden testamentin kahden päätodistuksen varaan, joita on arvioitava. Ne ovat:
Ylösnousseen ilmestykset ja tyhjä hauta.
Historiallisesti vanhin ylösnousemuksesta puhuva teksti on 1 Kor 15:3b-7. Se on jo kirjalliselta muodoltaan vakiintuneeksi viestiksi taottu ja hiottu luettelo, josta näkee ettei se ole Paavalin luomus, vaan suora lainaus. Kysymyksessä on eräänlainen valmis tietopaketti, jota oli jo pitemmän aikaa kuljetettu eteenpäin alkukristillisessä julistuksessa ja katekismusopetuksessa.
Paavali on sen saanut joko Antiokiassa tai – mikä on todennäköisempää – Jerusalemissa. Hänhän itse kertoo tavanneensa kääntymisensä jälkeen Jerusalemissa sekä Pietarin että Jaakobin (Gal 1:18). On suorastaan mahdoton ajatella, ettei näin keskeinen ja näin ainutlaatuinen tapahtuma olisi ollut silloin alkuapostolien kanssa esillä. Kun Paavali kirjoittin ensimmäisen kirjeen korinttolaisille, oli ylösnousemuksesta kulunut noin 20 vuotta, ja siinä lainatun tietopaketin synty sijoittuu ehkä 10 vuoden, arameankielisenä ehkä 5 vuoden päähän tapahtuneesta.
Kun useimmat tietopaketissa mainituista henkilöistä yhä elivät ja asian täytyi herättää aivan erityistä mielenkiintoa, voidaan yhtyä tunnetun alkukirkon historian tutkijan von Campenhausenin toteamukseen: ”Tämä tiedonanto vastaa kaikkia niitä historiallisen luotettavuuden vaatimuksia, joita tämänlaatuiselle tekstille voidaan asettaa. Ken tahtoo kaikesta huolimatta epäillä sen luotettavuutta, hänen täytyy epäillä kaikkea muutakin, mitä Uudessa testamentissa on tallennettu – jopa tätä muuta paljon enemmän kuin tätä tiedonantoa.”
Kaikki evankeliumien kertomukset Ylösnousseen ilmestymisistä, jotka sijoittuvat sekä Galileaan että Jerusalemiin, ovat mainitun tietopaketin lisäinformaatiota. Historian tutkija arvioi nämä kertomukset niiden kirjallisessa muodossa tietopakettia jonkin verran myöhemmiksi, mutta ne tarjoavat opetusta siitä, mitä näille silminnäkijöille Ylösnousseen kohtaamisessa avautui. Ne ovat luotettavaa ja aitoa kristillisen uskon sisältöpohjaa.
Kun tutkitaan ylösnousemuksen historiallista luotettavuutta, on otettava mukaan myös todistus tyhjästä haudasta. Tätä koskevien evankeliumikertomusten historiallinen luotettavuus johtuu siitä, että alusta alkaen julistettiin Jeesuksen todellista ruumiillista ylösnousemusta. Tämä ei olisi ollut mahdollista, jos vastustajat, joita oli paljon, olisivat voineet näyttää toteen, että hauta ei ollut tyhjä. Kukaan kristinuskon alkuvaiheita tunteva ei voi ottaa vakavasti sitä mahdollisuutta, että opetuslapset olisivat itse varastaneet ruumiin. Muussa tapauksessa jouduttaisiin kieltämään liian monta tosiseikkaa jo pelkästään ensimmäisten opetuslasten toiminnasta. Itse asiassa koko vanhan ajan historiasta ei löydy montakaan tapahtumaa, josta meillä olisi yhtä monia ja historiallisesti yhtä varhaisia kirjallisia todisteita. Ongelma ei ole siinä ettei meillä olisi riittävästi luotettavaa tietoa tyhjän haudan olemassaolosta, vaan pysyväksi ongelmaksi jää, että itse tapahtuma liukuu meidän inhimillisen tietämyksemme ulottumattomiin.
Uskova kristitty ei väitä, että historian tutkija, joka selvittää ylösnousemuksen todellisuutta, sekaantuisi tälle kuulumattomiin asioihin. Uskovalle kristitylle Uuden testamentin tekstit ovat yhdessä Vanhan testamentin kanssa pyhiä kirjoituksia ja luotettavaa Jumalan sanaa, jonka varaan hän rakentaa uskonkäsityksensä. Mutta mikään ei estä häntä yhdessä historian tutkijan kanssa kysymästä miten nämä tekstit ovat syntyneet ja mitä ne todistavat ylösnousemuksesta. Häntä jopa kiinnostaa historioitsijan työ, koska hänelle on tärkeätä, että ylösnousemus on tämän maan kamaralla ja tässä ajassa tapahtunut tosiasia. Mutta sen todellisuus on enemmän kuin historiallisesti on mahdollista tietää. Se on yliajallinen ja yliluonnollinen Jumalan pelastusteko, joka koskee koko maailmaa ja ihmiskuntaa.
Uskova kristitty kertoo historian tutkijalle, että Jeesus itse evankeliumeissa talletettujen lausumiensa mukaan lupasi nousta kuolleista kolmantena päivänä ja että Vanha testamentti viittaa ylösnousemususkon julistamisessa tulevaan, mutta näiden lupausten ja ennusteiden täyttyminen oli suurempi ja valtavampi kuin kukaan osasi etukäteen ymmärtää. Monta yllätystä Jeesuksen lähimmät oppilaat olivat kokeneet, mutta tämä oli suurin.
Historioitsijoille edellä käsitellyt todisteet ovat riittävän todennäköisiä ja sellaisena hyväksyttävissä, mutta uskovalle niillä on Raamatusta avautuva sanomansa. Jeesuksen Kristuksen pelastusteko ristillä sinetöitiin. Synti on sovitettu, kuolema voitettu ja pahan meidän mielestämme ylivertainen mahti murrettu. Tähän uskoessamme meidän ylösnousemuksemme on vain ajan kysymys. Pidämme historian tutkijan keskustelukumppaninamme, mutta hän ei ole ainoa raamatunselittäjämme.
Ks. myös Ylösnousemus.
Kristillistä uskoa ei ole olemassa ilman puhetta rististä. Uudessa Testamentissa risti ja nimenomaan Kristuksen risti on keskeisessä asemassa. Samalla risti ja esimerkiksi ristiinnaulitun Jeesuksen kuva on niin tuttu, että sen merkitys on jopa unohdettu tai vääristynyt.
Pelkistetysti sanottuna risti merkitsee teloitus- ja kidutuspuuta. Antiikin Rooman aikana ristejä oli monenlaisia; ei vain sellaisia, joita olemme tottuneet näkemään kirkkojen katoilla tai kaupoissa roikkumassa. Ristille kiinnitettiin (yleensä naulaten) rikollinen joka oli tuomittu raskaista rikoksista. Ristille naulaaminen oli usein myös karanneiden orjien rangaistusmuoto. Rooman legioonat naulitsivat ristille myös kiinniottamiaan vihollisia; pelotteeksi ja häpäisyn vuoksi. Vapaita Rooman kansalaisia ei yleensä koskaan ristiinnaulittu. Risti oli tuttu antiikin ajan Välimeren maissa herättäen kauhua ja pelkoa. Kuolema ristiinnaulittuna oli häpeällinen, hidas ja äärimmäisen tuskallinen. Jotkut ristiinnaulitut elivät useita päiviä puuhun naulittuna, ihmisten pilkattavina, lintujen, eläinten ja hyönteisten syötävinä.
Raamatun ja kristillisen uskon näkökulmasta Kristuksen Jeesuksen risti on huomionarvoinen ja keskeinen. Jeesus naulattiin ristille hyvin tavanomaisesti. Sinänsä Jeesuksen ristissä ja ristiinnaulitsemisessa ei ollut muuta erikoista kuin sen saama julkisuus. Jeesuksen pilkkaaminen ja kiduttaminen ennen Hänen ristiinnaulitsemistaan kuului usein teloitustapahtumaan. Silti Jeesuksen risti on kaikkea muuta kuin tavallinen.
Evankeliumit kertovat Jeesuksen rististä ja ristiinnaulitsemisesta melko tarkasti. Tarkoituksena on kuvata Jeesus uuden liiton uhrikaritsana, joka kuolee koko maailman synnin tähden. Erityisesti Johanneksen evankeliumissa Jeesus on ristille ylennetty Jumalan karitsa, joka kuolee koko maailman puolesta (mm. Joh. 1:29, 36; 3:14; 8:28; 12:32; 19:30). Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä Jumala ilmaisi kirkkautensa (kunniansa).
Apostoli Paavalin kirjeistä löydämme hyvin selvän ”ristin teologian”. Risti on nöyryytyksen alin aste, johon Jeesus on mennyt täyttääkseen kuuliaisuutensa taivaallista Isää kohtaan (mm. Fil. 2:8). Samalla, ristillä ja ristinsä kautta Jeesus on täyttänyt lunastustyön (mm. Room. 3:24; Ef. 1:7) eli ostanut ihmiset vapaaksi synnin, kuoleman ja saatanan vallasta. Myös Heprealaiskirje puhuu vahvasti Jeesuksen rististä uhrikuoleman ja lunastuksen näkökulmasta (Hepr. 9), vaikkei sanaa ”risti” tässä yhteydessä mainitakaan.
Jeesuksen risti ja ristiinnaulittu Kristus Jeesus on ihmisille ”hullutus”. Omalla viisaudellaan ihminen ei kykene ymmärtämään Jeesuksen ristin merkitystä (1. Kor. 1:17–31). Vain uskon kautta voidaan Jeesuksen ristinkuoleman merkitys käsittää niin, että Hänen ristinsä on Jumalan suurinta viisautta. Pelastushistorian näkökulmasta Jeesuksen risti on välttämätön, jota ilman ei ole syntien anteeksiantamusta. Voidaan sanoa, että ristiinnaulittu Kristus on koko evankeliumin keskus, sillä Hän on syntisen ihmisen ainoa toivo.
Jeesuksen risti on syntien sovituksen paikka ja merkki (esim. Ef. 2:16; Kol. 1:20). Ristillä on jopa kosmisia ulottuvuuksia (Kol. 1:20). Jeesuksen ristillä vuotanut veri on sovintoveri, josta Vanhan Testamentin uhrit olivat esikuvia. Jeesuksen ristinkuoleman tähden Jumala on pyyhkinyt pois syytekirjelmän joka oli koko maailmaa vastaan (Kol. 2:14).
Jeesus käskee opetuslapsiaan: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua” (Mark. 8:34. Myös Matt. 16:24 ja Luuk. 9:23 sekä Matt. 10:38 ja Luuk. 14:27). Paavali kirjoittaa Rooman seurakunnalle puolestaan, että kristityt on kasteessa liitetty Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Kristityn ”vanha ihminen” on naulittu ristille yhdessä Jeesuksen kanssa. Kristitty ei näin ollen palvele enää syntiä, vaan Jumalaa (Room. 6). Ristin kantaminen liittyy Jeesukseen seuraamiseen. Kristityn on oltava valmis seuraamaan Jeesusta jopa samankaltaiseen loppuun kuin hänen Herransa kohtasi maan päällä. Risti merkitsee tässä yhteydessä pilkkaa, häpeää jopa vainoa, joka tulee Jeesuksen seuraajien osaksi tässä maailmassa; tavalla tai toisella. (Risti ei siis merkitse mitä tahansa vaikeutta, jota Jeesukseen uskova kohtaa elämässään.) Tällainen Jeesuksen ristin kantaminen on osaltaan merkki Jeesukseen tunnustautumisesta ja ikään kuin sinetti Hänelle kuulumisesta. Risti merkitsee myös itsensä kieltämistä ja nöyryyttä, joka kristityn Herralla on.
Ks. myös ristin teologia
Lex orandi, lex credendi, ”rukouksen laki [on] uskon laki”, kuuluu latinankielinen sananlasku tai pikemminkin teologinen periaate. Saman voi sanoa näinkin: ”niin kuin uskot, niin myös rukoilet” ja kääntäen: ”niin kuin rukoilet, niin myös uskot”. Luterilaiset eivät esimerkiksi pyydä esirukousta edesmenneiltä pyhiltä, koska me uskomme, niin kuin uskontunnustuksemme sanoo: ”Raamattu ei neuvo kääntymään pyhien puoleen ja pyytämään heiltä apua, sillä se asettaa yksin Kristuksen meidän eteemme välittäjäksi, sovituksen välineeksi, ylimmäiseksi papiksi ja esirukoilijaksi (1. Tim. 2:5). Häntä tulee huutaa avuksi, ja hän on luvannut kuulla meidän rukouksemme. Tämä palvonta on hänelle mieleen erityisesti silloin, kun hänen puoleensa käännytään kaikissa ahdistuksissa: ’Jos joku syntiä tekee, niin meillä on puolustaja Isän tykönä jne.’ (1. Joh. 2:1).” (Augsburgin tunnustus, XXI Pyhien palvonta)
Tapa, jolla kirkko viettää jumalanpalvelusta, heijastaa siis välittömällä tavalla kirkon uskoa. Mutta jumalanpalvelustavat myös muovaavat kirkon uskoa. Siksi Lähetyshiippakunnassa vietetään liturgista jumalanpalvelusta, joka muodostuu yhteisestä synnintunnustuksesta ja synninpäästöstä, Jumalan sanan lukemisesta ja saarnasta, Kristuksen suuria töitä julistavista virsistä, Raamatusta otetuista ja vuosisatojen koettelemista rukouksista sekä Herran pyhästä ehtoollisesta. Nämä asettavat seurakunnan uskon keskukseksi Vapahtajamme Jeesuksen. Vastaavasti emme voi tuoda jumalanpalvelukseen ylistysbändiä tai savukonetta, koska ne ohjaavat seurakunnan uskoa kohti popkulttuuria leimaavaa fanikulttia ja kokemuskeskeisyyttä. Silloin rukouksen laki alkaa ohjata seurakunnan uskoa väärään suuntaan. Periaate lex orandi, lex credendi ohjaa kirkkoa ja yksittäisiä uskovia viettämään jumalanpalvelusta raamatullisella, uskoa rakentavalla tavalla.
Periaatetta lex orandi, lex credendi on käytetty joskus myös väärin, niin kuin muitakin totuuksia. ”Rukouksen laki on uskon laki” ei tarkoita, että kirkon jumalanpalveluskäytännöistä voisi tulla uskonopin lähde. Liturgisen käytännön nojalla ei saa puolustaa uskomuksia, jotka eivät perustu Raamattuun. Esimerkki tällaisesta väärästä lähestymistavasta löytyy roomalaiskatolisesta kirkosta. Maria-oppeja, joille ei löydy mitään pohjaa Raamatusta, kuten Marian perisynnitöntä sikiämistä (vahvistettu vuonna 1854) ja Marian taivaaseen ottamista (vahvistettu vuonna 1950), on perusteltu sillä, että kirkossa on jo ennen oppien hyväksymistä vietetty niitä koskevia juhlia. Liturginen käytäntö siis todistaisi, että opit ovat tosia. Ortodoksikirkon näkemys liturgiasta poikkeaa roomalaiskatolisesta ajatuksesta, mutta sielläkin lex orandi, lex credendi mielletään väärin. Liturgia on ortodoksien mukaan elävää traditiota, kirkon uskon korkein ilmentymä. Siksi ortodoksisuudessa ei voi kyseenalaistaa epäraamatullisia oppeja, joita ortodoksinen liturgia kantaa mukanaan, kuten pyhien ja erityisesti Marian avuksihuutamista tai käsitystä ikoneista ikkunoina taivaaseen, joita suudellaan ja kunnioitetaan.
Periaate lex orandi, lex credendi vaatii rinnalleen ymmärryksen, että Raamattu on Jumalan Sana ja mittakeppi, jolla kirkon liturgisia käytäntöjä tulee arvioida ja jonka pohjalta niitä tulee tarvittaessa korjata. Näin tehtiin luterilaisessa uskonpuhdistuksessa: säilytettiin kirkon historiallinen liturgia, mutta poistettiin Raamatun vastaiset opit, jotka vuosisatojen kuluessa olivat hiipineet osaksi liturgiaa, ennen muuta messu-uhri sekä pyhien avuksihuutaminen. Mutta niin kauan kuin Raamattu säilyy ainoana lopullisena tuomarina, puhdas liturgia on puhtaiden uskontunnustusten tavoin oikean uskon todistaja ja kasvattaa oikeaan uskoon.
Liturgia kantaa kirkon raamatullista dogmaa eli oppia. Tämä on vanhan kirkon käsitys. Varhaisen kirkon opilliset taistelut ilmenivät usein liturgisina riitoina. Esimerkiksi Paavali Samosatalainen (pantu viralta 272), joka kielsi Pyhän Kolminaisuuden ja Kristuksen jumaluuden, poisti kirkosta Kristukselle lauletut ylistysvirret (Eusebiuksen kirkkohistoria VII, 30:10). Väärä oppi ilmeni vääränä liturgisena käytäntönä. Vastaavasti raamatullista uskoa puolustavat kirkkoisät vetosivat oikeisiin liturgisiin käytäntöihin puolustaessaan oikeaa uskoa. Nikean uskontunnustuksessa vedotaan Pyhän Hengen jumaluutta tunnustettaessa siihen, että Pyhää Henkeä ”kumarretaan ja kunnioitetaan yhdessä Isän ja Pojan kanssa”. Toisaalta omaksuttu oppi myös muovasi liturgiaa. 300–400-luvuilla käytiin valtavia kiistoja Kristuksen persoonasta. Erilaiset kannat oppiin Kristuksen kahdesta luonnosta näkyivät eri puolueiden käyttämissä liturgioissa. Näin jumalanpalvelustavat erottivat eri tunnustuskunnat toisistaan, aivan kuten on nykyäänkin. Luterilaiset rukoilevat luterilaisesti, tai jos eivät, heistä tulee ennen pitkää jotain muuta kuin luterilaisia.
”Rukouksen laki on uskon laki” on siis vanhakirkollinen viisaus, joka on jäsentänyt kristikunnan elämää alusta asti. Periaate on kuitenkin sanoitettu vasta myöhemmin. Teologian historia kertoo meille, että lauseen isä on nimeltä Prosper Akvitanialainen (k. 455), joka tosin muotoili sen näin: legem credendi lex statuat supplicandi eli ”uskon lain määrää rukouksen/pyytämisen laki”. Kuka Prosper oikein oli, mitä väliä hänellä on ja missä yhteydessä hän esitti kuuluisan lausahduksensa?
Prosper Tiro Akvitanialainen oli nimensä mukaisesti kotoisin Akvitaniasta, joka on alue lounaisessa Ranskassa, silloisessa Galliassa. Prosper oli maallikkoteologi, josta tuli kirkkoisä Aurelius Augustinuksen (k. 430) armo-opin väsymätön puolustaja. Ymmärtääksemme Prosperin teologiaa meidän täytyy luoda lyhyt katsaus pelagiolais- ja semipelagiolaiskiistoihin, jotka muodostavat hänen toimintansa taustan.
300-luvun lopulla Roomaan saapui Brittein saarilta kotoisin oleva munkki Pelagius. Hän kärjisti opetuksen vapaasta tahdosta äärimmilleen. Pelagius ei voinut sietää sitä, että ihmiset vetosivat syntiä tehdessään siihen, että heidän luontonsa on Aadamin lankeemuksen vuoksi heikko ja syntinen. Siksi Pelagius kielsi perisynnin ja opetti, että ihminen pystyy luonnostaan täyttämään Jumalan lain, jos vain tahtoo. Synti on vain yksittäisiä järjenvastaisia tekoja, ei syntiinlankeemuksesta johtuva ihmisluonnon perustava turmelus, joka koskisi myös lapsia. Jumalan armo tarkoitti Pelagiukselle Jumalan antamia luonnonlahjoja. Vapaan tahtonsa avulla ihminen voi joko pitää Jumalan käskyt ja ansaita iankaikkisen elämän tai tehdä syntiä ja ansaita iankaikkisen kadotuksen. Pelagiuksen oppi sai kannatusta erityisesti Rooman askeettipiireissä ja ylhäisössä.
Pohjoisafrikkalaisen Hippon piispa Augustinus nousi vastustamaan Pelagiuksen oppia armosta ja vapaasta tahdosta. Augustinuksen elämän viimeiset 20 vuotta eli vuodet 410–430 kuluivat pelagiolaiskiistan parissa. Augustinus opetti, että Aadamin lankeemuksen myötä koko ihmissuku on perisynnin vallassa ja ansainnut helvetin tuomion. Ihmiskunta on ”turmion” tai ”kadotuksen massa”. Synti ei ole vain yksittäisiä järjenvastaisia tekoja. Syntiinlankeemus vääristi ihmisen tahdon. Ihminen ei enää rakasta yli kaiken Jumalaa, korkeinta Hyvää, ja kaikkea luotua ainoastaan Jumalan tähden, sen vähäisemmän, luodun arvon mukaisesti. Sen sijaan ihminen rakastaa muita asioita enemmän kuin Jumalaa. Vääristynyt rakkaus on himoa, joka on synti. Ihmisellä on edelleen tahto, mutta se on vapaa vanhurskaudesta ja synnin orja, kunnes Kristus vapauttaa sen armollaan uudestisyntymisen pesussa, kasteessa. Kirkkoisä vetosi usein Jeesuksen sanoihin: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.” (Joh. 8:34, 36) Augustinuksen mukaan vasta Kristuksen vanhurskauttama syntinen alkaa Pyhän Hengen ja Jumalan armon vaikutuksesta tehdä hyviä tekoja, jotka Jumala kruunaa iankaikkisen elämän lahjalla. Luterilaiset seuraavat muuten läheisesti Augustinusta, mutta korostavat Augustinuksesta poiketen, että iankaikkinen elämä ei perustu edes Jumalan armon vaikuttamiin tekoihin. Jumalan edessä kelpaava vanhurskaus on Jeesus Kristus, sovittajamme, ei mikään ihmisessä oleva, vaikka armo vaikuttaakin vanhurskautetussa hyviä tekoja.
Taistelussaan pelagiolaisia vastaan Augustinus muotoili myös oppinsa predestinaatiosta eli Jumalan ennaltamääräämisestä. Jumala on jo ikuisuudessa valinnut tietyt ihmiset pelastumaan armosta. He saavat ajassa kuulla evankeliumin ja tulevat kastetuiksi. Jumala antaa heille kestävyyden lahjan eli uskon, joka vaikuttaa rakkauden kautta (Gal. 5:6) siihen asti, että ihminen kuolee uskossa ja pelastuu. Jumalan armo erottaa valitut turmion massasta ja tekee vihan astioista laupeuden astioita, jotka Jumala on ennaltamäärännyt pelastukseen (Room. 9:22–23). Kadotukseen joutuvia Jumala ei ole valinnut, vaan heidät Hän on salatussa mutta oikeudenmukaisessa tuomiossaan jättänyt valitsematta eli hylännyt. He hukkuvat omasta syystään, koska ovat syypäitä perisyntiin ja omiin tekosynteihinsä. Vuodesta 422 alkaen Augustinus ajatteli, että Jumala ei halua pelastaa kadotukseen joutuvia. 1. Tim. 2:4, jonka mukaan ”Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat totuuden tuntoon”, tarkoitti Augustinuksen myöhäisimpien kirjoitusten mukaan, että Jumala haluaa pelastaa kaikenlaisia ihmisiä kaikista kansoista, yhteiskuntaluokista jne., ei kaikkia ihmisiä. Paikoin Augustinus kirjoitti siksi, että Jumala on ennaltamäärännyt toiset hallitsemaan taivaassa Kristuksen kanssa, toiset kärsimään helvetissä Perkeleen kanssa. Tätä opetusta kutsutaan ”kaksinkertaiseksi predestinaatioksi”. Luterilaiset ovat kieltäneet sen epäraamatullisena. Raamatun mukaan Jumala kyllä ennaltamäärää valitut armosta pelastumaan mutta samalla todella haluaa kaikkien ihmisten pelastuvan. Reformoitu (kalvinistinen) teologia opettaa kaksinkertaista predestinaatiota, tosin vielä Augustinuksen kantoja jyrkentäen.
Yksi Augustinuksen viimeisimmistä kirjoista on kaksiosainen teos Pyhien ennaltamääräämisestä ja kestävyyden lahjasta. Siinä hän avaa edellä kuvattua predestinaatioteologiaansa. Kirja on omistettu Prosperille ja Hilariukselle. Edellinen on juuri Prosper Akvitanialainen. Kirjan tausta on seuraava. Etelä-Galliassa Massiliassa (nyk. Marseille) vaikutti askeettiyhteisö, joita johti mies nimeltä Johannes Cassianus (k. n. 435). Cassianuksen ympärille kehkeytynyt ryhmä oli saanut innoitusta itäisen kristikunnan askeeteilta ja munkeilta, jotka korostivat ihmisen tahdon vapautta. Heidän mukaansa Jumalan armo ja ihmisen tahto tekevät yhteistyötä ihmisen pelastamisessa. Joskus armo kulkee edellä, joskus ihmisen tahto. Tahto on kyllä Aadamin lankeemuksen vuoksi heikko mutta ei kokonaan synnin orja tai kuollut synteihinsä. Prosperin ja Hilariuksen korviin Cassianuksen joukon opetus kuulosti miltei pelagiolaiselta, joten se sai nimekseen semi- eli puolipelagiolaisuus. Prosper ja Hilarius kirjoittivat Augustinukselle ja pyysivät häneltä kannanottoa massilialaisten opetukseen. Kirkkoisän vastaus oli kirja Pyhien ennaltamääräämisestä ja kestävyyden lahjasta. Pian kirjan kirjoittamisen jälkeen Augustinus kuoli.
Augustinuksen kuoleman jälkeen Prosperista tuli Gallian semipelagiolaisten tärkein vastustaja. Prosperin ansioihin kuuluu Augustinuksen oikean perisyntiopin ja melko oikean tahto-opin väsymätön puolustaminen kirjoituksin. Prosper kuitenkin teki myös pieniä muutoksia Augustinuksen opetukseen. Ennen kaikkea Prosper opetti, että Jumala todella tahtoo pelastaa kaikki ihmiset 1. Tim. 2:4 mukaisesti. Prosperin mukaan Jumala on kyllä ennaltamäärännyt valitut armosta pelastumaan, mutta Jumala ei ole ennaltamäärännyt kadotukseen joutuvia kadotukseen, vaan Hän ainoastaan tietää ennalta heidän joutuvan sinne. Syy kadotukseen ei siis ole Jumalan valinnassa tai valitsematta jättämisessä, vaan yksin ihmisen synnissä. Sen sijaan syy ihmisen pelastukseen on yksin Jumalan ennaltamääräämisessä ja armossa, joilla Jumala erottaa ihmisen ihmiskunnan kadotuksen massasta ja vaikuttaa hänessä loppuun asti kestävän uskon. Luterilainen kirkko seuraa Tunnustuskirjoissaan varsin läheisesti Prosperin ”luterilaistettua augustinolaisuutta”. Siitäkin syystä tämä katveeseen jäänyt kirkkoisä on syytä nostaa jälleen tietoisuuteemme.
Kiista Augustinuksen armo-opin ja semipelagiolaisuuden välillä jatkui Galliassa pitkään vielä Prosperin kuoleman jälkeenkin. Lopullisesti kiista ratkesi vasta Oranjen toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 529, jossa Prosperin kanta voitti. Keskiajan saatossa tämä varsin raitis käsitys Jumalan armosta ja ihmisen tahdosta kuitenkin jäi pitkälti paitsioon, kunnes se uskonpuhdistuksessa nousi hieman toisessa muodossa jälleen päivänvaloon Lutherin ja muiden luterilaisten uskonpuhdistajien kautta.
Prosperin kuuluisa lausahdus ”uskon lain määrää rukouksen laki” on peräisin teoksesta ”Kirja edesmenneiden apostolisen istuimen piispojen arvovaltaisista lausunnoista koskien Jumalan armoa ja vapaan tahdon ratkaisua” (Migne, Patrologia latina 51, 205–212). Prosper toimi jonkin aikaa Rooman piispojen sihteerinä. Teoksessa hän keräsi piispojen teksteistä lainauksia, jotka puolustivat Augustinuksen armo-oppia ja vastustivat semipelagiolaisten käsityksiä. Lainattuaan piispojen lausuntoja hän siirtyy kirjoittamaan kirkon liturgisista rukouksista. Nekin todistavat, että ihminen ei voi pelastaa itseään, ei kokonaan, kuten pelagiolaiset väittivät, eikä osittain, kuten semipelagiolaiset väittivät. Kirkon rukoukset osoittavat, että pelastus on alusta loppuun Jumalan armon lahjaa, koska pelastusta rukoillaan Jumalalta ja vieläpä niille, jotka tällä hetkellä ovat armon ja pelastuksen ulkopuolella. Prosper kirjoittaa:
… kiinnittäkäämme huomiomme papillisten rukousten salaisuuksiin, jotka on saatu perinnöksi apostoleilta ja joita vietetään samanmuotoisina koko maailmassa ja jokaisessa katolisessa kirkossa, jotta rukouksen laki määräisi uskon lain (legem credendi lex statuat supplicandi). Kun nimittäin pyhien joukkojen johtomiehet toimittavat heille uskottua lähettilääntehtävää Jumalan lempeyden edessä, he ajavat ihmissuvun asiaa samalla kun koko kirkko yhtyy huokauksin heidän pyyntöihinsä ja rukouksiinsa, että epäuskoisille lahjoitettaisiin usko, että epäjumalanpalvelijat vapautettaisiin jumalattomista erehdyksistään, että totuuden valo koittaisi juutalaisille sen myötä, kun peite otetaan pois heidän sydämeltään (2. Kor. 3:15–16), että harhaoppiset käsittäisivät katolisen uskon ja tulisivat järkiinsä, että eriseuraiset vastaanottaisivat uudelleenheränneen rakkauden hengen, että langenneille jaettaisiin parannuksen lääkkeet ja lopuksi että kasteoppilaat johdettaisiin uudestisyntymisen salaisuuksiin [= kasteelle] ja heille näin avattaisiin ovet taivaallisen laupeuden palatsiin. Rukousten seuraukset osoittavat, ettei näitä asioita pyydetä Herralta näön vuoksi eikä turhanpäiten, koskapa Jumala katsoo hyväksi vetää luokseen monia ihmisiä kaikista eksyneiden ryhmistä. Hän tempaa heidät pimeyden vallasta, siirtää heidät rakkaan Poikansa valtakuntaan (Kol. 1:13) ja tekee vihan astioista laupeuden astioita (Room. 9:22). Tätä pidetään kokonaan Jumalan tekona, koska tuollaisten ihmisten valaisemisesta tai palauttamisesta annetaan aina kiitos, ylistys ja tunnustus Jumalalle, joka on sen vaikuttanut. (Luku VIII/XI, Migne, Patrologia Latina 51, 209–210, käännös JM)
Periaatteella ”rukouksen laki on uskon laki” on siis syvimmiltään pelastusopillinen kärki. Jokainen oikea kristitty rukoilee pelastusta itselleen ja muille yksin Jumalalta. Jos hän on johdonmukainen ja rehellinen, hänen täytyy siis uskoa, että pelastus on alusta loppuun Jumalan lahja, ei ihmisen tahdonvapauden aikaansaannosta tai omaa ansiota. Näin periaate ”rukouksen laki on uskon laki” johtaa kristinopin ytimeen, oppiin uskonvanhurskaudesta, että Jumala Kristuksen tähden, uskon kautta, ilman lain tekoja, lukee kadotetun ja jumalattoman syntisen vanhurskaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi ja vaikuttaa hänessä uskon, joka kestää loppuun asti. ”Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” (Jooel 2:32; Apt. 2:21; Room. 10:13)
Tuhkakeskiviikosta alkaa kirkkovuodessa pääsiäiseen valmistava paaston aika. Mutta mitä se tarkoittaa? Miksi paastotaan?
Paastoamisesta ei Raamatussa ole yleispätevää käskyä eikä kieltoa. Merkityksettömästä asiasta ei kuitenkaan ole kyse. Kristus antoi opetuslapsilleen ohjeita paastoa varten sanoen: ”kun paastoatte…” (Matt. 6:16) – paastoaminen tässä oletetaan osaksi normaalia kristillistä elämää (ei ”jos” vaan ”kun”). Opetuslasten epäonnistuttua riivaajahengen karkottamisessa, Jeesus opasti heitä sanoen: ”tätä lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla.” (Matt. 17:21) Apostoli Paavali mainitsee paaston asiana – toki monien muiden joukossa – jossa apostolit ”osoittautuvat Jumalan palvelijoiksi” (2. Kor 6:5; myös 11:27). Apostolien teot kertoo, kuinka tärkeissä valinnoissa kristityt ”paastosivat ja rukoilivat” (Ap.t. 13:3; 14:23).
Raamatun teksteistä piirtyy kuva paastosta luonnollisena osana kristityn elämää. Siihen ei erikseen käsketä, mutta se putkahtelee esiin siellä täällä sivulauseissa kristillisen hartauden muotona. Kuitenkin hyvin harva kristitty enää paastoaa, tutkimuksen mukaan luterilaisista vain 2,5%. Miksi on näin – ja voisiko meillä tässä asiassa olla jotain opittavaa menneiden polvien uskovilta?
Paasto ymmärretään aivan väärin, jos se ajatellaan Jumalan edessä ansiolliseksi teoksi, jonka kautta ihminen otetaan armon alle. Tämä on varmaankin yksi syy siihen, että uskovatkin luterilaiset paastoavat niin vähän – miellämme paaston omiatuntoja taakoittavaksi ”isien perinnäissäännöksi”. Oikein käytettynä sellaisesta ei kuitenkaan ole paastossa kyse. Vaikka uskonvanhurskauden oppi vapauttaakin meidät pakkopaastoista, ei sen perusteella ole oikein kokonaan hylätä ja unohtaa tätä Jeesuksen ja apostolien käyttämää tapaa. Me emme paastoa päästäksemme armon alle, mutta armon alla olevina me paastoamme.
Oikean paaston päämääränä ei ole koskaan ollutkaan syntien anteeksiantamuksen ansaitseminen, vaan ”lihan kurittaminen”. Mitä se sitten on?
Raamattu ei ole luomiskielteinen, ruumiillisuutta halveksiva tai aistien kautta tulevia nautintoja periaatteesta vastustava. Päinvastoin, opettaahan Jumalan sana: ”Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse hylätä mitään, kun se otetaan kiittäen vastaan.” (1. Tim. 4:4) Silti koko Raamattu puhuu selvästi myös siitä, että jokaista ruumiin halua ei tarvitse eikä edes saa toteuttaa. Kristityn tulee olla oman ruumiinsa herra, ei sen palvelija.
Paavali summaa paastoamisen idean sanoissaan korinttilaisille: ”Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niinkuin ilmaan hosuen, vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.” (1. Kor. 9: 26–27) Miksi Herran apostoli kirjoittaa näin? Mitä hän tarkoittaa sanoessaan: etten minä – – itse ehkä joutuisi hyljättäväksi?
Roomalaisille Paavali kirjoittaa neuvon: ”Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan.” (Room. 13:14) Apostolin pelko ei ole siinä, että hänen seurakuntalaisillaan on liian mukava olla, vaan se, että ylellisyydestä tulee vähitellen välttämättömyys, ja välttämättömyydestä kasvaa epäjumala. Fil. 3:19 puhuu Kristuksen ristin vihollisista, joille ”vatsa on heidän jumalansa”. Vatsanpalvonnassa kyse ei ole pelkästä ruoasta, vaan yleensä mielihyvän korottamisesta elämää hallitsevaksi seikaksi, jopa sen keskipisteeksi. Tätä vastaan apostoli taistelee paastolla, ja siihen hän kutsuu seurakuntaakin.
Paaston kautta kristitty opettelee sitä periaatteessa äärimmäisen selvää ja yksinkertaista, mutta käytännössä hyvin usein unohtuvaa asiaa, nimittäin, että hänen oma mukavuutensa ei ole elämän tärkein asia. Paaston kautta kristitty voi ikään kuin ”kuivaharjoitteluna” opetella sanomaan ”ei” mukaville, miellyttäville asioille, jotta hän kykenisi sanomaan ”ei” myös silloin, kun halut houkuttelevat eroon Jumalasta ja syntiin.
Luterilaiset tunnustuskirjat – väärinkäytökset torjuessaankin – säilyttävät positiivisen suhtautumisen oikeanlaiseen paastoon. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa todetaan, että varsinaista ”lihan kuolettamista” on pyhän ristin kantaminen eli Kristuksen tunnustamisen tähden osaksemme tulevat koettelemukset. Kuitenkin: ”Sen kuolettamisen ohella, mikä tapahtuu ristiä kantamalla, on välttämätön myös vapaaehtoinen harjoituksen muoto. – – – Tällaisiin harjoituksiin on ryhdyttävä, ei tosin siitä syystä, että ne olisivat vanhurskauttavia jumalanpalveluksen muotoja, vaan jotta ne pitäisivät lihaa kurissa, niin ettei yltäkylläisyys saisi meitä herpoamaan ja tekisi meitä suruttomiksi ja veltoiksi. Siitähän syystä ihmiset antautuvat lihan himojen valtaan, niitä noudattamaan.”
Paastoa saatetaan vierastaa siksi, että sitä pidetään jotenkin vanhakantaisena asiana. Ehkä näin onkin – mutta ei kaikki vanha ole suinkaan pahasta. Meidän aikamme ei ole kehittynyt niin pitkälle, että vanhanaikainen paasto voitaisiin jättää taakse. Voisi jopa sanoa, että meidän aikamme aivan ERITYISESTI tarvitsee paastoa. Sillä koska aikaisemmin ihmiskunnan historiassa on näin valtava aineellinen yltäkylläisyys niin täysin häivyttänyt ihmisten mielistä ajatuksen siitä, että aineellinen hyvä on Jumalalta annettua lahjaa, ei itsestäänselvyys? Koska aikaisemmin elämänrytmi ollut niin kiireistä ja suorastaan sekavaa, että jopa suurimmat kristilliset juhlat unohtuvat miltei heti kun joululahjojen käärepaperit on poltettu tai pajunkissat viskattu kompostiin? Koska aikaisemmin on mielihalujen ja kunnianhimon estottomasta toteuttamisesta tehty paheen sijasta suoranainen hyve, joka työntää syrjään ajatukset vastuusta, jopa syyllisyydestä, Luojan edessä?
Meidän aikamme kristitty tarvitsee paastoa jopa ENEMMÄN kuin meitä edeltävät sukupolvet. Kaikki ympärillämme kannustaa meitä suorastaan tuhlailevan hillittömään elämäntyyliin, jossa tavaran runsaudella peitetään ajan puutetta. Kristityt eivät ole immuuneja joka puolelta tuleville viesteille, jotka kehottavat – suorastaan käskien vaativat – vapauttamaan itse itsensä moraalisista estoista. Ja kuitenkaan pelkkä ympäristön kauhisteleminen ei saa meille riittää. Paaston aikana seurakuntaa kutsutaan itse tyytymään yksinkertaiseen elämään ja hiljaisuuteen, etsimään aikaa itsetutkiskelemiselle, katumukselle ja syntien tunnustamiselle, Jumalan sanan kuulemiselle. Meitä kutsutaan pysähtymään ja rukoilemaan, ja myös palvelemaan lähimmäistä konkreettisilla rakkauden teoilla.
Mistä sitten paastoaisin? On yksinkertaisempaa paastota, jos tekee itselleen joitain selviä ”paastosääntöjä”. Mitä konkreettisemmista asioista on kyse, sitä helpompi ne on muistaa ja noudattaa. Perinteisen ruokapaaston rinnalle on nykyään kehitetty monenlaisia vaihtoehtoisia paastoamisen tapoja. Elämän yksinkertaistaminen on toki paaston ajalle sopivaa, ja siten esim. television tai internetin käyttämistä on oikein hyvä rajoittaa paastonaikana, samoin vaikkapa vaatteiden ostamista, henkilöauton käyttöä tai muuta sellaista.
Vanhaa paastoamisen tapaa ei kuitenkaan ole syytä unohtaa tai ylenkatsoa uudempien ja mielikuvituksellisempien paastomuotojen tähden. Ruokaan ja juomaan liittyvä paastoaminen koskettaa jokapäiväistä elämäämme ja sen aivan perustavimpia tarpeita. Ehkä erityisesti meidän, ravinnon yltäkylläisyyden keskellä elävien, olisi hyvä oppia, ettei ruokakaan ole itsestäänselvyys. Vai onko niin, että kehittelemme uudenaikaisia, ”kehittyneempiä” paastoamisen muotoja siksi, että ajatus yli kuukaudesta ilman suklaata, viiniä ja entrecoté-pihviä tuntuu meistä mahdottomuudelta?
Tähän kaikkeen paasto meitä kutsuu. Omien mielitekojen tukahduttamiseen. Syntien tunnustamiseen. Jumalan sanan tutkimiseen. Mutta on silti tarpeen muistuttaa paaston tarkoituksesta kirkkovuoden kierrossa. Paasto ei koskaan ole itsetarkoitus, vaan se edeltää suuria kristillisiä juhlia. Joulua edeltää adventtipaasto, pääsiäistä pitempi paasto. Kun käymme paaston aikaan, me ryhdymme juhlavalmisteluihin. Paasto ei ole itsessään päämäärä, vaan paaston tarkoitus on valmistaa meitä edessä olevaan juhlaan. Jos paastossasi vähennät aterioitasi ja sinun tulee nälkä, niin muista Kristusta, joka nälkäisenä kamppaili erämaassa perkelettä vastaan voittaakseen sinut vapaaksi. Jos sinun on jano, muista ristiinnaulittua Herraa, joka ristillä tyhjensi Jumalan vihan maljan sinun tähtesi. Jos paaston aikana väsyt, muista Vapahtajaa joka kantoi ristinpuuta Golgatalle sinun edestäsi. Sillä mitä teetkin paaston aikana, ei sen tarkoituksena ole muu kuin se, että voisit muistaa Jeesuksen ristintyötä ja sitä armoa ja syntien anteeksiantamusta, joka yksin hänen kauttaan meille syntisille annetaan.
Ks. myös paasto