Jeesus Kristus sovitti ylimmäispapillisessa virassaan koko ihmiskunnan Jumalan kanssa. Hän sovitti ihmiset Jumalan kanssa siten, että hän itse antoi itsensä Jumalalle sovitusuhriksi (Joh. 17:19; 1. Tim. 2:6; 1. Joh. 2:2). Kristus toimi sekä pappina että uhrina, yhdistäen näin vanhan liiton uhripapin ja uhrin (Hepr. 7:26, 27). Tämä itsensä uhraaminen sisältää kaksi asiaa: Kristus antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme pyhässä ja täydellisessä elämässään (oboedientia activa, 2. Kor. 5:21) sekä kärsimyksessä ja kuolemassaan (oboedientia passiva, Mark. 8:31). Kristillinen kirkko on käyttänyt tästä Kristuksen alennuksen tilassaan toimittamasta ylimmäispapillisesta toimesta sanaa sijaishyvitys (satisfactio vicaria). Tätä ilmaisua ei löydy Raamatusta, mutta kuten kolminaisuusoppi, löytyy se sielä asiallisesti.
Yksimielisyyden ohje esittää asian näin: ”Kurjan syntisen vanhurskauttaminen Jumalan edessä merkitsee absoluutiota, sitä, että hänet julistetaan vapaaksi kaikista synneistään ja ansaitsemastaan kadotustuomiosta […] Tämä ei perustu siihen, mitä me aikaisemmin, samanaikaisesti tai myöhemmin teemme, vaan pelkästään armoon, yksin meidän Herramme Kristuksen ansioon, täydelliseen kuuliaisuuteen, katkeraan kärsimykseen ja kuolemaan sekä hänen ylösnousemukseensa. Hänen kuuliaisuutensa luetaan meille vanhurskaudeksi.”
Jumala on pyhä ja oikeudenmukainen. Hän vaatii myös ihmiseltä pyhyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Jokaisen tulee olla kuuliainen Jumalan laille, tai on Jumalan edessä tuomion alainen (Room. 3:19; Gal. 3:10). Synneillään ihminen kuitenkin loukkaa Jumalan pyhyyden vaatimusta (Room. 3:23). Jumala ei voi pyhyydessään katsoa syntiä ”läpi sormien” ja olla välittämättä siitä. Jumalan vaihtoehtoina ovat siten hyvitys tai rangaistus. Rangaistus tuhoaisi ihmiskunnan ja hyvitystä ihminen ei kykene antamaan Jumalalle. Koska ihminen ei kykene hyvitykseen, Jumalan oli tultava ihmiseksi. Jumala rakkaudessaan asetti oman Poikansa täyttämään oman tahtonsa ja kärsimään sen rangaistuksen, joka olisi kuulunut ihmisille siitä, että he eivät kykene lakia täyttämään (Gal. 4:4–5; Room. 3:23–25). Kristuksen meidän sijastamme suorittama sovitustyö kattaa kaikki syntimme ja ansaitsee meille vanhurskauden Jumalan edessä (Rom. 5:10). Tätä hyvitystä ei voi antaa kukaan muu kuin Jumala, eikä sitä saa suorittaa kukaan muu kuin ihminen. Sen vuoksi on välttämätöntä, että sen teki jumalihminen, Jeesus Kristus, yhtä aikaa tosi ihminen ja tosi Jumala. Sovitus on siten valmiina kaikkia ihmisiä varten, kaikkina aikoina, ilman ihmisen omaa aloitetta. Jumalan langettama kadotustuomio on Kristuksessa kumottu (Room. 8:1), synti on hyvitetty, Jumalan pyhyys ja oikeudenmukaisuus täysin tyydytetty (Room. 3:25–26).
Evankeliumin julistaminen on tästä sijaishyvityksestä kertovan sanoman eteenpäin viemistä. ”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa” (2.Kor 5:19–20). Suostuminen tämän sanoman vastaanottamiseen on Jumalan lahja (Ef. 2:8).
Ks. myös sovitus
Kirkkovuoden suurten juhlien edellä vietetään paastonaikaa. Pääsiäistä edeltää suuri paasto ja joulua pieni paasto. Paaston tarkoituksena on valmistaa kristityt suuren juhlan viettoon. Mitä paasto tarkoittaa? Mihin paastoa tarvitaan?
Sananmukaisesti paasto tarkoittaa pidättäytymistä ruoasta ja juomasta. Raamattu ei kuitenkaan tarkastele paastoa ensisijaisesti vatsan tai terveyden näkökulmasta, vaikka ruumis toki on Pyhän Hengen temppeli (1. Kor.6:19). Paasto on syvästi hengellinen asia. Muiden kristilliseen elämään kuuluvien asioiden tavoin se osoittaa, että usko on vahvasti ruumiillinen asia. Uskon ja Jumala-suhteen eristäminen puhtaasti henkiseksi asiaksi on kristinuskolle vierasta kreikkalaista perua.
Vanhassa Testamentissa paasto on erityinen merkki katumuksesta, surusta ja nöyrtymisestä Jumalan edessä. Paastoamiseen saattoi liittyä pukeutuminen säkkipukuun ja tuhkan ripotteleminen päällensä (Neh.9:1, Joon.3:5). Erilaiset tappiot, menetykset ja lankeemukset antoivat aiheen katumukseen ja paastoon. Paastolla valmistauduttiin ottamaan vastaan Jumalan ilmoitusta (1. Sam. 7: 6, 2. Sam. 12: 16, Tuom. 20: 26, Dan.10: 3). Mooseksen laissa säädettyyn jumalanpalveluselämään kuului paastoaminen kerran vuodessa suurena sovituspäivänä. (3.Moos. 16:29).
Synnin tähden ihmisen paastoaminen ei ole koskaan puhdasta. Profeetat joutuivatkin nuhtelemaan kansaa jopa väärästä paastosta, josta todellinen katumus ja rukous olivat kaukana (Jes. 58). Ulkonaisesta paastoamisesta huolimatta sorto ja epäoikeudenmukaisuus rehottivat kansan keskuudessa. Sellainen on oikean paaston irvikuva.
Jeesuksen aikaan fariseukset paastosivat usein ja näyttävästi vaatien muilta samaa. Jeesus opetti, että paaston painopiste ei ole sen ulkokohtaisessa viettämisessä. Sitä ei ole annettu ihmiskunnian tai Jumalan mielisuosion tavoittelemista varten. Ihminen ei tule Jumalalle kelpaavaksi paastosipa tai ei. Paasto on vanhurskauden harjoittamista sydämen uskossa. Oikeassa paastossa ihminen asettuu rukoillen Jumalan kasvojen eteen ja kätkee paastoamisensa ihmisiltä. Lähimmäisille paasto näyttäytyy iloisena Jumalan tahdon mukaisena elämänä koituen heidän hyväkseen (Matt.6).
Jeesus itsekin paastosi. Hän oli erämaassa syömättä 40 päivää. Hän voitti myös häntä kiusaamaan tulleen pahan vihollisen. (Luuk.4:1-13) Jeesus ei ollut ruumiillisten tarpeidensa vietävänä. Lopullisen voittonsa Jeesus saavutti Golgatan ristillä. Ristillä hän antoi ruumiinsa surmattavaksi meidän syntisten puolesta. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti meille asetettu esikuva, vaan puolestamme saavutettu voitto. Paastolla on kristitylle muu merkitys.
Jeesus kirkasti paaston merkityksen ja asetti sen oikealle paikalle opetuslastensa elämässä. Kristitylle paasto on tärkeimmän sijan antamista tärkeimmille asioille. Tärkeintä on viettää aikaa Jeesuksen seurassa, Jumalan sanan äärellä rukoillen. Messun viettäminen ja ehtoollisella käyminen muodostavat paaston ytimen. Pyhäpäivän ajaksi paasto taukoaa. ”Eivät kai häävieraat voi paastota silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan.” (Matt. 2:19). Kun tärkeimmät asiat asetetaan alempien, ruumiin tarpeiden edelle, langennut luonto, eli ”liha” nousee vastarintaan. Kiusaaja ilmestyy haaskalle. Paastoava kurittaa lihaansa. Hän sanoutuu tietoisesti irti Pahasta sekä synnillisistä himoista ja synnin kuolleista töistä eläen vanhurskaudelle.
Paastolla on myös yhteiskunnallinen ulottuvuus. On tilanteita, joissa Kristuksen kirkon tehtävänä on julistaa julki kansalle sen synnit ja niistä seuraava Jumalan tuomio ja kutsua se parannukseen. Silloinkaan krisitityt eivät asetu kenenkään yläpuolelle, vaan ovat toisten rinnalla tekemässä parannusta omista synneistään ja huutamassa avuksi Herraa Kristusta.
Ks. myös: Paaston aika – Mutta miksi?
(alkuperäinen julkaisu 23.3.2017)
Armonjärjestys (lat. Ordo salutis). Alunperin armonjärjestysoppi muotoutui luterilaisen puhdasoppisuuden kauden aikana 1600-luvulla. Oppi liittyy puhdasoppisuuden ajan teologien parissa käytyyn pohdintaan vanhurskauttamisesta, pelastuksesta ja kääntymyksestä. Asiallisesti kysymys oli siitä, kuinka koko maailmaa koskevat Kristuksen pelastustyön hedelmät, syntien anteeksiantamus, usko ja Pyhän Hengen lahja sekä iankaikkinen autuus saatetaan yksittäisen ihmisen omaisuudeksi.
Suurelta osin opin muotoutumiseen vaikutti 1600-luvun teologisen työskentelyn näkökulman muutos. Näkökulma siirtyi Jumalasta (joka pelastaa) ihmiseen (jota pelastetaan). Teologisessa työskentelyssä se näkyi ns. lokaalimetodin vaihtumisena analyyttiseen metodiin. Lokaalimetodissa pelastusta tarkasteltiin Jumalan pelastusteoista käsin, kun taas analyyttinen metodi lähti liikkeelle ihmisen surkeasta tilasta ja siitä, kuinka hänet saatetaan autuuteen. Analyyttisen metodin suosion taustalla oli käsitys, jonka mukaan teologian tulee olla käytännöllistä tiedettä, ikään kuin hengellistä lääketiedettä, jonka tehtävänä on parantaa syntinen ihminen ja johtaa hänet pelastukseen. Toisaalta oppi on nähty myös vastauksena Trenton konsiilin arvosteluun luterilaista ns. forenssista vanhurskauttamisoppia kohtaan. Oppi kiinnitti huomion Jumalan armotekoihin ihmiselle ja ihmisessä, ei vain taivaan tuomioistuimessa.
Opin tarkoituksena oli selittää johdonmukaisesti ja teologisesti eritellen, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän tulee pelastuksesta osalliseksi. ”Armonjärjestys” sana viittaa järjestykseen, jota Pyhä Henki noudattaa armahtaessaan yksityisen ihmisen. Kysymys ei kuitenkaan ollut niinkään ajallisesta järjestyksestä, vaan pikemminkin pelastuksen Jumalallisesta syy-seuraus suhteesta: Jumala aukaisee silmämme, me näemme. Jumala avaa korvamme, me kuulemme. Pelastuminen on yksin Jumalan työtä ja tekoa. Pelastuminen on kokonaisuus, mutta se voidaan eritellä myös yksittäisiin pelastustapahtumiin. Armonjärjestysopissa pelastustapahtumat eriteltiin seuraaviin osiin: kutsu, valaistuminen, kääntymys, uudestisyntyminen, vanhurskauttaminen, pyhitys, uskon säilyminen, uudistuminen ja kirkastaminen.
Yleisesti ottaen opin osien ei käsitetty seuraavan asteittain tai vaiheittain toinen toisiaan. Ajatus oli, että pelastumistapahtuman osat ovat yhteydessä toisiinsa ja tapahtuvat pääosin samanaikaisesti. Ensisijaisesti armonjärjestystä pidettiinkin lähinnä pelastukseen kuuluvien raamatullisten avaintermien selvennyksenä. Eriytyneemmässä armonjärjestysopissa osien katsottiin joiltain osin seuraavan ajallisestikin toinen toistaan. Kiinnitettiin huomiota myös siihen, mikä oli tunne- ja kokemustasolla todettavissa.
Asiallisesti armonjärjestysoppiin sisältyvää aineistoa löytyy sekä Raamatusta, että luterilaisista Tunnustuskirjoista. Raamatun mukaan Jumalan sanalla on voima vanhurskauttaa (Room. 3:27-28), valaista (Ef. 1:18), kääntää ja uudestisynnyttää (1 Piet. 1:23; 2 Tim. 2:25;1 Kor. 4:15; Gal.4:19), lahjoittaa usko ( Joh.17:20; Room. 10:17; Kol.1:5-6 ), tehdä eläväksi (2 Kor. 3:6; Ef.2:5), pyhittää (Joh 17:17), uudistaa (Ef. 4:2) ja säilyttää armossa ja uskossa (1 Piet.5:10).
Aihepiiriin liittyviä mainintoja löytyy myös eri puolilta Tunnustuskirjoja. Niitä löytyy opetuksessa lain ja evankeliumin käytöstä, uudestisyntymisessä, sekä pyhityksestä ja Jumalan asumisesta ihmisessä. Näistä puhuvat mm. Augsburgin tunnustuksen kohdat 6 ja 12, sekä Yksimielisyyden ohjeen kohdat 3, 4 ja 6. Eräänlaisena opin tiivistelmänä voitaisiin pitää Vähän katekismuksen III uskonkappaleen selityksen kohtaa: ”Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut oikeassa uskossa; niin kuin Hän koko kristikuntaa maan päällä, kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksessa Kristuksessa varjelee ainoassa oikeassa uskossa.”
Vaikka armonjärjestysoppi muotoutuikin vasta puhdasoppisuuden kaudella, aihepiiriin liittyvää teologista pohdintaa oli käyty jo varhaisemmassa luterilaisuudessakin. Pian Lutherin kuoleman jälkeen ns. osianderilaiskiistan aikana Matthias Flacius Illyricus pohti, kuinka vanhurskauttaminen ja pelastus vaikuttavat ihmiseen. Hän kehitteli pelastusjärjestyskuvauksen, jonka tarkoituksena oli kuvata vaiheita, joita ihminen käy kääntymyksessä läpi. Flacius käytti kuvauksestaan termiä ordo justificationis, vanhurskauttamisen järjestys. Kyseessä oli jonkinlainen ajallisesti etenevä prosessi.
Kuvauksen mukaan ensimmäinen vaihe on katumus, jota seuraa evankeliumin lupauksesta syntyvä usko. Kolmas vaihe on vanhurskauttaminen, jota seuraa neljäs vaihe, Pyhän Hengen lahjoittaminen/uudistus.
1600-1700-lukujen taitteessa luterilaisten keskuudessa syntynyt pietismi omaksui armonjärjestysopin juuri ajallisesti etenevänä prosessina. Pietistisen liikkeen kantaisiin kuulunut August Hermann Francke koki v. 1687 kääntymyksen, jonka seurauksena hän alkoi opettamaan ihmisessä tapahtuvan, selvästi havaittavan ja koettavan, kääntymysprosessin välttämättömyyttä. Francken vaikutuksesta syntynyt Hallen pietismi alkoi kuvaamaan kääntymysprosessia armonjärjestysopin pohjalta. Prosessia kuvattiin vaiheittain etenevänä tapahtumasarjana, ikäänkuin portaina tai askelmina, jossa pelastuksen eri vaiheet tai asteet seurasivat ajallisesti toinen toisiaan. Armonjärjestysopista muotoutui kokonaisesitys siitä, mitä vaiheita ja tunteita ihminen kokee Jumalan kääntäessä hänet epäuskoisesta uskovaksi. Varhaisilla pietisteillä oppi noudatteli puhdasoppisuuden kauden teologien sisältöjä mutta tiivistyi myöhemmin pääosin kolmivaiheiseksi. Koska parannuksen täytyi edeltää uskoa, ja uskon puolestaan tuli osoittaa voimansa pyhityselämässä, muodostui armonjärjestyksen kolmevaiheinen kaava: parannus, usko ja pyhitys.
Armojärjestysopin sen pietistisessä muodossaan omaksuivat myöhemmin mm. Englannin puritaanit, metodistit sekä Jonathan Edwards. Siirtolaisten matkassa oppi kulkeutui Pohjois-Amerikan herätyskristilliseen ja vapaakirkolliseen elämään. Pohjoismaihin ja Suomeen pietistinen armonjärjestysoppi levisi 1700-1800-luvun pietistisen kansanherätysten ja hartauskirjallisuuden välityksellä. Opilla on oma vankka sijansa niin rukoilevaisuuden, herännäisyyden kuin lestadiolaisuudenkin alkuajan julistuksessa.
Ei ole liioiteltua sanoa, että pietistissävytteinen armonjärjestysoppi vaikuttaa edelleen niin kansainvälisessä kuin suomalaisessakin vapaakirkollisuudessa, evankelikalisuudessa ja herätyskristillisyydessä. Oppi esiintyy, vaikkei terminologisesti tai systemaattisesti esitettynä, mutta kuitenkin sisällöllisesti julistukseen kätkeytyvänä edelleen.
Armonjärjestysopin ja erityisesti sen pietistisen version ongelmana on, että se johtaa helposti niiden joko todellisten tai oletettujen prosessien analysointiin, joita Jumala ihmisessä vaikuttaa. Sen sijaan, että syntiensä ahdistama kysyisi, ”Mistä voin löytää armollisen Jumalan?”, hänet ohjataan tutkimaan sydäntänsä, tunteitansa, hengellisiä kokemuksiaan, sekä omaa edistymistään autuuden portailla. Ihmisestä tulee ikään kuin oman sieluntilansa tai kääntymyskokemuksensa analysoija ja asiantuntija. Samalla omat kokemukset muodostuvat helposti mittariksi, joiden perusteella arvioidaan myös toisten ihmisten uskon laatua. Joko tiedostaen tai tiedostamatta aletaan vaatia toiselta ihmiseltä samankaltaisia hengellisiä kokemuksia ja mielenliikkeitä merkkinä todellisesta elävästä uskosta. Näin pelastusjärjestyksestä muotoutuu pikemminkin ”lainjärjestys” kuin armonjärjestys.
(Alkuperäinen julkaisu 14.10.2016)
Kaste on pelastuksen väline, jonka Jeesus on itse asettanut: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti” (Matt. 28:19-20).
Kaste on välttämätön ihmisen pelastumiseen: ”Jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan” (Joh 3:5), ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu” (Mark. 16:16).
Kasteessa ihminen syntyy uudesti (Joh. 3:3-5, Tit. 3:5) ja hänen syntinsä pestään pois ”Nouse, huuda avuksi hänen nimeänsä ja anna kastaa itsesi ja pestä pois syntisi’” (Apt. 22:16, ks. myös Apt. 2:38). Kasteessa ihminen puetaan Kristukseen (Gal 3:27). Kasteessa ihminen kastetaan Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen ja hänet herätetään elämään uutta pyhää elämää Kristuksessa (Room. 6:3-5, Kol. 2:12). Kaste liittää ihmisen myös Kristuksen ruumiiseen, seurakuntaan (1. Kor. 12:13).
Kasteessa siis henkilökohtaisesti lahjoitetaan ihmiselle se täydellinen anteeksiantamus ja pelastus, jonka Kristus on ansainnut koko ihmiskunnalle hänen täydellisellä elämällään, kärsimisellään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan. Siksi kaste on pelastuksen väline (1. Piet. 3:21, 1. Kor. 6:11, Tit. 3:5-7).
Kaste antaa nämä siunaukset kaikille, jotka uskovat Jumalan pelastavat lupaukset (Mark. 16:16, Kol. 2:12). Kasteen lahja otetaan siis vastaan uskolla, ja toisaalta usko on Jumalan lahja, jonka Pyhä Henki synnyttää juuri armonvälineiden, kuten kasteen kautta. Pyhä Henki lahjoitetaan ihmiselle kasteessa (Apt. 2:38). Kaste ja usko eivät siis kilpaile keskenään, vaan ovat ne Jumalan lahjat, jotka molemmat tarvitaan, jotta ihminen voisi pelastua (Mark. 16:16).
Kaste voidaan toimittaa kaiken ikäisille. Aikuisista kastetaan vain heidät, joita on opetettu Jumalan sanalla, ja joissa sana on synnyttänyt halun saada omakseen kasteen lahjoittama syntien anteeksiantamus, Pyhä Henki ja pelastus (Apt. 2:37-38). Raamattu opettaa Jumalan valtakunnan vastaanottamisen uskossa olevan mahdollista myös lapsille, ja siksi lapsetkin voidaan kastaa (Mark. 10:15. ks. LAPSIKASTE). Koska kastettuja pitää Jeesuksen asetuksen mukaisesti myös opettaa kristillisen uskon tuntemisessa (Mt. 28:20), velvoittaa kaste sekä kastetut tai heidän huoltajansa pitämään huolta siitä, että kastetut kasvavat Jumalan sanan opetuksen ja jumalanpalvelukseen kokoontuvan seurakunnan yhteydessä koko elämänsä ajan, mikäli se heistä riippuu.
Kaste on toimitettava vettä käyttäen (Apt. 8:36). Kasteen vesi on jumalallista vettä, ei tosin sen vuoksi, että siinä käytetty vesi itsessään olisi muuta vettä jalompaa, vaan sen vuoksi, että Jumalan sana ja käsky liittyvät siihen. Vedestä tekee siis kastevettä Jumalan lupaus, joka on yhdistetty veteen (Mt. 28:18-20, Ef. 5:26).
Kasteen muotoa ei Raamatussa ole määrätty. Sana kastaa (kr. baptidsoo) tarkoittaa veden käyttämistä upottamalla, pesemällä, kaatamalla, vihmomalla tai muulla vastaavalla tavalla. Toisin kuin usein kuulee väitettävän, tuo sana ei siis tarkoita ainoastaan upottamista (ks. Luuk. 11:38, Mark. 7:4 ja 1. Kor. 10:2 joissa esiintyy sana baptidsoo ilman että sillä tarkoitetaan veteen upottamista).
Kasteen toimittaa Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijaksi asetettu pastori (1. Kor. 4:1), mutta hätätilanteissa, kun pastoria ei ehditä saada paikalle voi kuka tahansa kristitty toimittaa pyhän kasteen.
Koska kaste siirtää ihmisen pimeydestä valkeuteen, on kastettu kutsuttu pois synnin orjuudesta elämään pyhää elämää Kristuksen yhteydessä ja jatkuvassa syntien tunnustamisessa ja anteeksiuskomisessa: ”Me olemme Kristuksen kanssa haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman” (Room. 6:4).
(Alkuperäinen julkaisu 25.10.2016)
Kts. myös: Mitä kaste hyödyttää?
Pääsiäinen: Kristityn kastejuhla
Inkarnaatio (lat incarnatio) tarkoittaa lihaksitulemista. Teologisessa kielessä inkarnaatiolla viitataan Jumalan ihmiseksi syntymiseen Jeesuksessa Kristuksessa. Inkarnaation ihme tapahtui neitsyt Marian kohdussa tämän tulessa raskaaksi Pyhän Hengen vaikutuksesta, enkeli Gabrielin ilmoituksen mukaisesti. Inkarnaation tapahtuma on lähtökohta sovituksen teologian ymmärtämiseen. Vain ihmiseksi syntynyt Jumala voi ottaa ihmisten rangaistuksen päällensä. Raamatussa erityisesti hebrealaiskirje korostaa inkarnaation ja sovituksen yhteyttä: ”Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen” (Hebr.2:14). ”Sentähden piti hänen kaikessa tuleman veljiensä kaltaiseksi, että hänestä tulisi laupias ja uskollinen ylimmäinen pappi tehtävissään Jumalan edessä, sovittaakseen kansan synnit” (Hebr.2:17). Erityisen selkeästi inkarnaation ja sovituksen välinen yhteys piirtyy Paavalin sanoissa toisessa Korinttolaiskirjeessä: ”Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan” (2.Kor.5:19).
Inkarnaation tapahtuma liittyy läheisesti myös kristilliseen oppiin Jeesuksen kahdesta luonnosta. Apostoli Paavali kirjoittaa Roomalaisille Jeesuksesta, ”hänen Pojastansa – joka lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä ja pyhyyden hengen puolesta kuolleistanousemisen kautta asetettu Jumalan Pojaksi voimassa – Jeesuksesta Kristuksesta meidän Herrastamme.” (Rm.1:4) Inkarnaation ihmeen kautta Jumala omaksuu täyden ihmisyyden tavalla, jossa jumaluutta ja ihmisyyttä ei voi erottaa toisistaan. Toisaalta Kristuksen ihmisyyttä ja jumaluutta ei kristillisen opin mukaan pidä myöskään sekoittaa toisiinsa.
Edelleen inkarnaatio on lähtökohta luterilaisen sakramenttiteologian sisäistämiseen. Kristuksen todellinen läsnäolo siunatuissa ehtoollisaineissa eli reaalipreesens on analoginen tapahtuma Kristuksen lihaksitulemisen kanssa. Maailman luoja tulee osaksi luomakuntaansa. Jumala on kosketuksissa luomansa ihmisen kanssa käyttäen välineenään luomaansa ainetta ja lahjoittaen siinä itsensä. Betlehemin seimeä voi siis verrata ehtoollispöytään: Jumala antaa itsensä lahjaksi ihmiskunnalle hyvin halvannäköisessä ja vaatimattomassa paketissa.
Luterilaisen kirkon kirkkovuosi alkaa ensimmäisestä adventista. Ensimmäinen adventtisunnuntai kuuluu Suomessa suosituimpiin kirkollisiin juhliin. Kansa kerääntyy kirkkoon laulamaan hoosiannaa. Liturginen väri on valkoinen, juhlaväri. Alttarilla on täydet kuusi kynttilää. Päivän evankeliumitekstissä Herra Jeesus ratsastaa aasilla Jerusalemiin, missä Hän pian kärsii, kuolee ja nousee kolmantena päivänä kuolleista. Kristuksen voitto pääsiäisenä synnistä, kuolemasta ja Perkeleestä on uskomme keskus. Siksi kirkkovuotemme alkaa Herran nöyrällä saapumisella kärsimystensä ja ylösnousemuksensa kaupunkiin.
Vaikka maamme on jälkikristillinen, adventinaika on vielä läsnä suomalaisessa tapakulttuurissa ainakin adventtikalenterien muodossa. Adventti mielletään valmistautumiseksi jouluun. Mutta kun katsotaan adventtisunnuntaiden aiheita, huomaamme yllättäen, että adventti on enemmän kuin joulunalusaika. Adventti on pikemminkin johdanto koko kirkkovuoteen ja kristilliseen uskoon kuin pelkästään jouluun. Adventti tulee latinan sanasta adventus, tuleminen. Ensimmäisenä adventtina muistetaan Jeesuksen tulemista nöyryydessä (adventus humiliationis) Jerusalemiin kärsimään ja kuolemaan. Toisena adventtina muistetaan Jeesuksen toista tulemista kunniassa (adventus glorificationis) tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Kolmantena adventtina muistetaan profeetta Jesajan ennustusta Johannes Kastajasta “huutavan äänenä erämaassa” (Jes. 40:1–11). Johannes tuli saarnaamaan parannuksen kastetta, jotta Herra löytäisi tullessaan kansan, joka on valmis ottamaan Hänet vastaan. Yhä tänäänkin Jeesus kutsuu syntisiä kääntymään ja ylpeitä nöyrtymään, koska Hän tulee sanassaan ja sakramentissaan luoksemme Vapahtajana ja Tuomarina. Tähän Jeesuksen tulemiseen katuvan luo viittaa kolmannen adventin vanha nimitys “hengellinen ja pyhittävä tuleminen” (adventus spiritualis et sanctificationis). Vasta neljäntenä adventtina evankeliumiteksti kuvaa Jeesuksen syntymän odotusta. Adventtisunnuntaiden aiheet johdattavat siis laajasti kristillisen uskon keskeisten tapahtumien äärelle, eivät ainoastaan jouluun.
Adventti on siis johdanto koko kirkkovuoteen. Tähän liittyy se seikka, että heti adventinajan ensimmäisenä arkipäivänä liturginen väri muuttuu siniseksi tai violetiksi, joka on katumuksen väri. Enkelien ylistys “Kunnia Jumalalle korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita Hän rakastaa” seuraavine kiitosvirsineen Pyhällä Kolminaisuudelle jää messussa pois. Vielä yllättävämpää tavalliselle suomalaiselle on, että adventti on kirkolle paaston aika. Kirkossakävijöiden lienee helpompi sisäistää, että me paastoamme 40 päivää ennen pääsiäistä. Mutta että adventinaikanakin? Onko se edes mahdollista tai järkevää jouluhumun keskellä? Uskallan väittää, että ei ainoastaan mahdollista vaan myös tarpeellista. Mutta katsotaan ensin, mitä paastossa ylipäätään on kyse.
Monille luterilaisille paasto on turhaan vaikea asia. Tämä johtuu nähdäkseni ainakin kahdesta syystä. Ensiksikin paasto on jäänyt kansankirkollisessa luterilaisuudessa sivuun. Siksi paasto mielletään “epäluterilaiseksi”. Näin ei kuitenkaan oikeasti ole. Luterilainen Tunnustus antaa selkeät suuntaviivat paaston raamatulliselle ymmärtämiselle. Esimerkiksi Vähässä katekismuksessa todetaan ehtoolliselle valmistautumisesta: “Paastoaminen ja ruumiillinen valmistautuminen ovat kyllä hyvä ulkonainen tapa.” Suomessakin luterilaiset paastosivat 1500- ja 1600-luvulla säännöllisesti, muun muassa ennen pääsiäistä ja jokaista ehtoollista. Toinen syy lienee, että ympärillämme ortodoksit, roomalaiskatoliset ja joskus myös vapaat suunnat lataavat paastoon epäraamatullisen korkeita odotuksia tai suhtautuvat siihen lainomaisesti. Monet roomalaiskatoliset ja ortodoksit esimerkiksi ripittäytyvät siitä, jos rikkovat kirkkonsa paastosääntöjä, vaikka ihmiskäskyjen rikkominen ei ole syntiä. Silloin paasto näyttäytyy luterilaiselle helposti itsensä korottamisena, lakihenkisyytenä tai hengellisenä ylisuorittamisena. Paaston ei kuitenkaan tarvitse olla tätä, vaan se on Jumalan antama apu evankeliumin vapaudessa elävän kristityn kilvoituksessa. Ei voi olla niin, että koska jotkut muut ehkä paastoavat huonosti, luterilainen panee vielä pahemmaksi eikä paastoa ollenkaan.
Pyhä Raamattu opettaa paastosta paljon. Paasto tarkoittaa Raamatussa syömisen ja juomisen pois jättämistä tai vähentämistä Herran palvelemiseksi. Hepreaksi paastoaminen ilmaistaan usein niin, että paastoaja “kohtelee sieluaan (voidaan kääntää myös “itseään” tai “ruokahaluaan”) kuin oikeudetonta” (3. Moos. 16:29, 31, 23:27, 29, 32; 4. Moos. 29:7). Pidättäytymällä syömästä ja juomasta tai vähentämällä niitä paastoaja ilmaisee, että hän ei pidä ruokaa ja juomaa itsestäänselvinä. Jumala antaa meille ruoan ja juoman “yksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestänsä ja laupeudestansa, ilman mitään minun ansiotani ja mahdollisuuttani” (Vähä katekismus, ensimmäisen uskonkohdan selitys). Tästä ihmisen tulee aika ajoin muistuttaa itseään luopumalla vapaaehtoisesti näistä Jumalan lahjoista.
Vanhan testamentin kirkkovuodessa oli yksi ainoa pakollinen paastopäivä, alkusyksyyn osuva suuri sovituspäivä. Suuri sovituspäivä oli vuoden ainoa päivä, jolloin ylipappi sai mennä uhriverta mukanaan ilmestysmajan tai temppelin kaikkein pyhimpään liitonarkun eteen toimittamaan sovituksen Israelin synneistä (3. Moos. 16). Israelia koski määräys: “Tämä olkoon teille ikuinen säädös: seitsemännessä kuussa, kuukauden kymmenentenä päivänä, kurittakaa itseänne paastolla älkääkä yhtäkään askaretta toimittako, älköön maassa syntynyt älköönkä muukalainen, joka asuu teidän keskellänne. Sillä sinä päivänä toimitetaan teille sovitus teidän puhdistamiseksenne; kaikista synneistänne te tulette puhtaiksi Herran edessä. Se olkoon teille levon päivä, kurittakaa silloin itseänne paastolla; se olkoon ikuinen säädös.” (3. Moos. 16:29–31) Tästä käy ilmi paaston raamatullinen merkitys: paastoaja nöyrtyy, katuu syntejään, toivoo anteeksiantamusta Jumalalta ja etsii Hänen kasvojaan. Paaston yhteys Jumalan kohtaamiseen näkyy siinä, että Mooses oli Siinain vuorella 40 päivää syömättä ja juomatta, kun Jumala antoi lain (2. Moos. 24:18, 34:28). Samoin Elia vaelsi Jumalan antaman ruoan voimalla 40 päivää Siinaille kohtaamaan Herran (1. Kun. 19:8).
Suuren sovituspäivän lisäksi Jumalan kansa paastosi Vanhassa testamentissa onnettomuuksien jälkeen tai langettuaan syntiin, toisin sanoen kun oli erityinen tarve katua syntejä ja saada Jumalan armo. Paasto liittyy näin erottamattomasti suruun ja katumusrukouksiin. Israel paastosi sodassa kärsityn tappion jälkeen (Tuom. 20:26), kääntyessään epäjumalanpalveluksesta (1. Sam. 7:6), katuessaan rikkomuksia lakia vastaan (Esra 9:5; Dan. 9:3) ja surressaan kuolleitaan (1. Sam. 31:13; 2. Sam. 1:12; 1. Aik. 10:12). Jopa jumalaton kuningas Ahab paastosi kuultuaan profeetta Elialta tuomion sanan, että hänen sukunsa hävitetään hänen syntiensä vuoksi. Koska Ahab nöyrtyi, Jumala pani tuomion täytäntöön vasta Ahabin kuoltua (1. Kun. 21:27–29). Jumala säästi väkivaltaisesta valloituspolitiikasta ja irstaudesta tunnetun Niniven kaupungin, kun sen asukkaat kääntyivät paastoten (Joona 3:5).
Israelilaiset paastosivat myös, kun he tarvitsivat Jumalan erityistä apua uhkaavan onnettomuuden edellä. Paasto liittyy siis rukoukseen ja esirukoukseen. Daavid paastosi, kun hänen poikavauvansa oli vakavasti sairas ja hän toivoi Jumalan jättävän pojan eloon (1. Sam. 12:16), samoin sairastavien tuttaviensa puolesta (Ps. 35:13). Kuningas Joosafat ja Juudan kansa paastosivat ylivoimaisen vihollisarmeijan marssiessa kohti Jerusalemia (2. Aik. 20:3). Persian valtakunnan juutalaiset paastosivat, kun Haamanin säätämä laki juutalaisten tuhoamiseksi tuli tunnetuksi (Est. 4:3). Susan juutalaiset paastosivat Esterin puolesta, ennen kuin tämä meni henkensä uhalla kuningas Xerxeksen eteen anomaan suosiota (Est. 4:16). Esra paastosi yhdessä pakkosiirtolaisuudesta palaavien kanssa, jotta Jumala soisi heidän taittaa turvallisesti pitkän ja vaarallisen matkan Babylonista Jerusalemiin (Esra 8:21–23).
Paasto vääristyi kuitenkin jo Vanhan testamentin aikana usein niin, että se jäi puhtaasti ulkonaiseksi. Pahin esimerkki on kuningatar Iisebelin kuuluttama paasto, jonka ainoana päämääränä oli surmata hurskas Naabot ja varastaa hänen viinitarhansa (1. Kun. 21). Profeetat moittivat kansaa siitä, että se paastosi ilman todellista kääntymystä (Sak. 7:5). Niinpä Jesaja julistaa:
Huuda täyttä kurkkua, älä säästä, korota äänesi niin kuin pasuuna, ilmoita minun kansalleni heidän rikoksensa ja Jaakobin huoneelle heidän syntinsä. Minua he muka etsivät joka päivä ja haluavat tietoa minun teistäni niinkuin kansa, joka tekee vanhurskautta eikä hylkää Jumalansa oikeutta. He vaativat minulta vanhurskaita tuomioita, haluavat, että Jumala heitä lähestyisi: ”Miksi me paastoamme, kun et sinä sitä näe, kuritamme itseämme, kun et sinä sitä huomaa?” Katso, paastopäivänänne te ajatte omia asioitanne ja ahdistatte työhön kaiken työväkenne. Katso, riidaksi ja toraksi te paastoatte, lyödäksenne jumalattomalla nyrkillä. Te ette nyt paastoa niin, että teidän äänenne kuultaisiin korkeudessa. Tällainenko on se paasto, johon minä mielistyn, se päivä, jona ihminen kurittaa itseänsä? Jos kallistaa päänsä kuin kaisla ja makaa säkissä ja tuhassa, sitäkö sinä sanot paastoksi ja päiväksi, joka on Herralle otollinen? Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet? Eikö tämä: että taitat leipäsi isoavalle ja viet kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi? Silloin sinun valkeutesi puhkeaa esiin niin kuin aamurusko, ja haavasi kasvavat nopeasti umpeen; sinun vanhurskautesi käy sinun edelläsi, ja Jumalan kunnia seuraa suojanasi. Silloin sinä rukoilet, ja Herra vastaa, sinä huudat, ja hän sanoo: ”Katso, tässä minä olen”. Jos sinä keskuudestasi poistat ikeen, sormella-osoittelun ja vääryyden puhumisen, jos taritset elannostasi isoavalle ja ravitset vaivatun sielun, niin valkeus koittaa sinulle pimeydessä, ja sinun pilkkopimeäsi on oleva niinkuin keskipäivä. Ja Herra johdattaa sinua alati ja ravitsee sinun sielusi kuivissa erämaissa; hän vahvistaa sinun luusi, ja sinä olet oleva niin kuin runsaasti kasteltu puutarha, niinkuin lähde, josta vesi ei koskaan puutu. Sinun jälkeläisesi rakentavat jälleen ikivanhat rauniot, sinä kohotat perusmuurit, muinaisten polvien laskemat; ja sinun nimesi on oleva: ”halkeamain umpeenmuuraaja” ja ”teitten korjaaja maan asuttamiseksi”. (Jes. 58:1–12)
Profeetat saarnasivat, että oikea paasto on sydämen katumusta, Jumalan puoleen kääntymistä ja parannuksen soveliaita hedelmiä. He eivät kuitenkaan koskaan vastustaneet ruoasta ja juomasta paastoamista sinänsä, vaan vaativat, että sydämen on oltava mukana. “Mutta vielä nytkin, sanoo Herra, kääntykää minun tyköni kaikesta sydämestänne, paastoten, itkien ja valittaen. Reväiskää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne, ja kääntykää Herran, teidän Jumalanne, tykö.” (Jooel 2:12–13)
Edellä kuvatun opetuksen kohtaamme Uudessa testamentissa Jeesuksella.
Ja kun paastoatte, älkää olko synkännäköisiä niin kuin ulkokullatut; sillä he tekevät kasvonsa surkeiksi, että ihmiset näkisivät heidän paastoavan. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa. Vaan kun sinä paastoat, niin voitele pääsi ja pese kasvosi, etteivät paastoamistasi näkisi ihmiset, vaan sinun Isäsi, joka on salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle. (Matt. 6:16–18)
Fariseukset ja Johannes Kastajan opetuslapset paastosivat “paljon” (Matt. 9:14; Luuk. 5:33). Fariseukset paastosivat kahdesti viikossa (Luuk. 18:12), maanantaisin ja torstaisin, koska toisena näistä päivistä Mooseksen ajateltiin nousseen Siinaille saamaan lakia ja toisena laskeutuneen sieltä alas. Jeesuksen opetus sijoittuu ympäristöön, jossa paastoaminen oli tavallista ja sitä harjoitettiin oman uskonnollisuuden osoittamiseksi. Hän tähdensi, että paasto on tarkoitettu Jumalan, ei ihmisten silmille. Siksi Jeesuksen opetuslapsen täytyy järjestää paastonsa niin, että hän ei paastoa saadakseen osakseen ihmisten huomion.
Jeesus itse paastosi kasteensa jälkeen neljäkymmentä päivää erämaassa Saatanan kiusattavana (Matt. 4:1–11; Mark. 1:12–13; Luuk. 4:1–13). Jeesuksen maanpäällisen toiminnan aikana apostolit eivät paastonneet, koska he olivat “häähuoneen poikia”, toisin sanoen Karitsan häiden vieraita, ja Sulhanen oli heidän keskellään. Vasta pitkänäperjantaina, kun Sulhanen otettiin heiltä pois, he itkivät ja paastosivat (Matt. 9:15; Mark. 2:19–20; Luuk. 5:34–35). Saman periaatteen mukaan kristityillä ei ole ollut tapana paastota sunnuntaisin, ylösnousemuksen päivänä, jolloin Sulhanen on messussa heidän keskellään sanassaan ja sakramentissaan. Helluntain jälkeen apostoleilla oli tapana paastota (2. Kor. 6:5), jopa paljon (2. Kor. 11:27). Heidän mainitaan paastonneen erityisesti ennen tärkeitä päätöksiä ja virkaanasettamisia, muun muassa kun Pyhä Henki kutsui Paavalin ja Barnabaksen ja seurakunta siunasi heidät ulkolähetystyöhön (Apt. 13:2–3) ja kun Paavali ja Barnabas valitsivat ja vihkivät vastasyntyneille seurakunnille pastorit (Apt. 14:23).
Milloin kristityn tulisi sitten paastota? Uusi testamentti ei sisällä siitä mitään käskyä, ja siksi kirkkokaan ei voi antaa asiasta sitovaa määräystä. Kirkolliset paastonajat ovat inhimillisiä perinnäistapoja, jotka oikein käytettyinä ovat tai ainakin voivat olla hyödyllisiä mutta joista ei saa tehdä omantunnon pakkoa. Selvää kuitenkin on, että kristitty paastoaa. Jeesus mainitsee vuorisaarnassa paaston (Matt. 6:16–18) almujen antamisen (Matt. 6:1–4) ja rukouksen rinnalla (Matt. 6:5–15). Emmehän me niistäkään päättele, että kristitty voi olla jakamatta omastaan köyhille tai rukoilematta, koska Jeesus ei ole antanut käskyä, milloin on pakko auttaa köyhiä tai milloin on pakko rukoilla. Jeesuksen opetuslapselle tulisi olla selvää: Jeesus sanoo: “kun”, ei “jos paastoatte” (Matt. 6:16), siis minä paastoan.
Luterilaisilla on kirkkovuodessa kaksi vakiintunutta paastonaikaa, pääsiäistä edeltävä 40 päivän pääsiäispaasto ja adventtipaasto. Me aloitamme kirkkovuoden ensimmäisen adventin riemujuhlan jälkeen paastolla. Mikä olisikaan syntiselle ihmiselle sopivampi tapa aloittaa uutta kirkkovuotta kuin paastoten eli Jeesuksen vastaanottaen, syntejään katuen, Jumalan puoleen kääntyen, rukoillen ja hyvää tehden?
Kaikki juhlat ovat kaupallistuneet, ja tämä näkyy erityisen vahvasti joulussa. Kaupallistumisen vaikutuksesta Suomessa vietetään juhlia yhä enemmän “etukenossa”. Joulukarkit ovat kaupoissa jo lokakuun lopussa. Pikkujoulusesonki pyörii jo marraskuussa. Helsingin joulukatu avataan ironisesti tuomiosunnuntaina, jolloin kirkko muistaa maailmanloppua ja Kristuksen vavisuttavaa paluuta kirkkaudessa. Koska joulua vietetään pitkin adventtia, moni on joulun tullen ehtinyt viettää joulua jo niin paljon, että tapaninpäivänä joulukarkit ja kinkku tulevat jo korvistakin ulos. Kirkko sen sijaan tahtoo pitää joulunalusajan paaston eli katumuksen ja nautinnoista luopumisen aikana. Joulunvietto alkaa vasta jouluaattona ja jatkuu aina loppiaiseen (6.1.) asti. Adventtipaasto voi meidän aikanamme olla kristittyjen protesti mammonan ja hekuman valtaa vastaan. Pitäkäämme adventti ja joulu kristillisinä aikoina, joilla on keskuksenaan Kristus, meidän Herramme ja Vapahtajamme!
Joskus profeettojen julistuksesta (Jes. 58:1–12; Jooel 2:12–14) on tahdottu vetää johtopäätös, että oikea paasto olisi vain kääntymystä ja hyvän tekemistä, ei ulkoista luopumista ruoasta ja juomasta. Tämä olisi kuitenkin suistumista yhdestä yksipuolisuudesta toiseen, käsityksestä “paasto on vain ulkoista luopumista ruoasta ja juomasta” käsitykseen “paasto on vain kääntymistä ja hyvän tekemistä”. Paasto sisältää oikein ymmärrettynä molemmat.
Miten ruoasta ja juomasta tulisi sitten luopua? Luterilaisessa kirkossa on selvää, että paasto-ohjeet voivat olla vain suuntaa-antavia. Jotain on silti hyvä sanoa, koska ihminen tarvitsee opastusta varsinkin niissä kristillisen elämän asioissa, jotka ovat hänelle vieraita. Adventtipaasto ja pääsiäispaasto ovat pitkiä aikoja, ja siksi oleminen kokonaan syömättä tai juomatta ei voi tulla kyseeseen. Perinteisesti on jätetty pois liha, alkoholi ja nautintoaineet, kuten karkit, sipsit ja muut herkut. Ruoka on koostunut kasviksista ja kalasta. Syömisen määrääkin on saatettu vähentää, mutta tässä on hyvä noudattaa kohtuutta. Kutsumusten vaatimista tehtävistä on selvittävä myös paaston aikana. Sairaita, imettäviä ja raskaana olevia ei kehoteta paastoamaan. Tämä koskee myös ihmisiä, joilla on isoja ongelmia elämänhallinnan kanssa tai jotka ovat kärsineet tai kärsivät syömishäiriöistä. Paaston ei ole tarkoitus suistaa kenenkään elämää raiteiltaan vaan auttaa kilvoittelussa syntiä, maailmaa ja Perkelettä vastaan. Perinteisesti myöskään matkalla oltaessa paastosääntöjä ei ole seurattu.
Joulunalusaika tuo mukanaan joukon erityiskysymyksiä. Tulisiko kristityn paaston vuoksi jättää osallistumatta työpaikan jouluruokailuun tai kieltäytyä kylässä ollessaan pipareista? Minusta ei tulisi. Jouluruokailuihin jättävät osallistumatta yleensä lähinnä vieraita uskontoja tunnustavat. Kristitty ei anna haluamaansa todistusta, jos jättäytyy pois. Pikkujouluihin osallistumista kannattaa punnita juhlan luonteen mukaan. Jos on luultavaa, että juhlien päämäärä on vetää pää täyteen, ei kannata osallistua. “Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa irstas meno, vaan täyttykää Pyhällä Hengellä.” (Ef. 5:18) On hyvä miettiä, missä määrin itse järjestää syöminkejä adventinaikana. Voisiko adventinajan tilaisuuden järjestää siten, että paino on herkuttelun sijaan jouluevankeliumissa ja kristillisissä adventti- ja joululauluissa? Myöskään kylässä ollessa ei paastota, vaan silloin nautitaan vieraanvaraisuuden nimissä tarjotusta hyvästä.
Paaston tulee aina liittyä katumukseen, Jumalan puoleen kääntymiseen ja hyvän tekemiseen. Siksi adventinaikana on tärkeä raivata tilaa Jumalan Sanan lukemiselle ja rukoukselle. Jos messussa käyminen on jäänyt vähemmälle, on tärkeä aktivoitua ja löytää tiensä kirkonpenkkiin sellaisessa seurakunnassa, jossa Jumalan sanaa julistetaan puhtaasti ja sakramentit jaetaan Kristuksen asetuksen mukaan. Adventin- ja joulunajan keräykset seurakuntien, ulkolähetyksen ja vähävaraisten hyväksi ja sukulaiskyläilyt tarjoavat hyvän tilaisuuden noudattaa Herran sanaa oikeasta paastosta: “Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet? Eikö tämä: että taitat leipäsi isoavalle ja viet kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi?” (Jes. 58:6–7)
Siunattua adventinaikaa!
Ks. myös Paaston aika – mutta miksi?
(Alkuperäinen julkaisu 22.11.2021)
Jumala on ennalta säätänyt aikojen lopulla tapahtuvan viimeisen tuomion päivän (Ap.t. 17:31). Viimeinen tuomio kuuluu kristillisen opin alkeisiin (Hepr. 6:2), joten sitä tulee opettaa alusta lähtien. Julistaja, joka ei puhu viimeisestä tuomiosta, ei julista kuulijoilleen kokonaista Jumalan sanaa.
Viimeisen tuomion taustalla on ajatus Jumalasta, jonka olemukseen kuuluu oikeudenmukaisuus eli vanhurskaus: ”Herra on oikeuden Jumala” (Jes. 30:18). Jumalan oikeudenmukaisuus kuuluu Hänen rakkauteensa luotuja kohtaan; Hän ei salli vääryyden, pahuuden ja epäoikeudenmukaisuuden voittaa, koska Hän rakastaa ihmisiä. Tuomion syynä on oikeuden saattaminen voimaan ja sorrettujen vapauttaminen. Hän ei ole puolueellinen vaan lahjomattoman tasapuolinen ja oikeudenmukainen (5. Moos. 10:17-18; Ps. 103:6, 140:13). Tuomitseminen on siten Jumalan väline pelastussuunnitelman toteuttamiseen kansojen ja yksilöiden elämässä. Vasta kun lopullinen tuomio on päätetty, on Jumalan maailmaa koskeva suunnitelma viety loppuun.
Jumalan tehtäviin kuuluu se, että Hän on maailman tuomari: ”Eikö koko maailman tuomari tuomitsisi oikein?” (1. Moos. 18:25). Uuden testamentin mukaan Jumala on ”määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista” (Ap. t. 17:31). Armon aikana Kristuksen tehtävä ei vielä ole tuomita vaan pelastaa (Joh. 3:17), mutta aikojen päätyttyä toteuttaa Jumalan Poika Isän antaman tuomiotehtävän.
Jumala on asettanut luomisessa maailmaan oikeuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteen, jonka tulisi toteutua ihmisten elämässä. Tuon periaatteen mukaan ihminen kylvää sitä mitä niittää (Gal. 6:7). Jumalan järjestyksen rikkominen kostautuu vääjäämättä; sekä elämän vääristymisenä että Jumalan tuomiona. Jumala on asettanut jokaiseen omantunnon, jonka perusteella ihminen voi pääpiirteissään tietää, mikä on oikein tai väärin. Siksi ilman Jumalan lakia elävät pakanakansatkin voivat omassatunnossaan tuntea syytöksiä tai puolustusta teoistaan (Room. 2:14-15). Tähän perustuu ajatus nk. luonnollisesta laista, jonka kaikki ihmiset voivat tuntea. Omantunnon toiminta todistaa ihmisille kerran toteutuvasta oikeudenmukaisesta tuomiosta (Room. 2:16).
Jumala on jo toteuttanut maailmassa useita tuomioita synnin tähden: suurin osa ihmiskunnasta hukkui vedenpaisumuksessa, ihmisten suunnitelmat Jumalan vertaiseksi tulemisesta tuomittiin kieltensekoituksessa, samoin Sodoma ja Gomorron tuomittiin syntiensä vuoksi. Myös Israelin joutuminen pakkosiirtolaisuuteen oli Jumalan tuomio synnistä. Kaikki ne ovat varoittavia esimerkkejä viimeisestä tuomiosta.
Viimeinen tuomio tapahtuu välittömästi sen jälkeen, kun Kristus tulee takaisin näkyvällä tavalla (Matt. 16:22, 25:31): Hän on ”kirkkaudessa tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita” (Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus). Kaikki elävät ja kuolleet kootaan sinä Herran päivänä Kristuksen tuomioistuimen eteen (Matt. 25:32-33; 2. Tim. 4:1; 1. Piet. 4:5; Ilm. 20:12). Kristuksen paluuseen liittyy yleinen ylösnousemus, jossa sekä vanhurskaat että jumalattomat nousevat ruumiillisesti haudoistaan (Dan. 12:2; Joh. 5:29; Ap.t. 24:15; 2. Kor. 5:10). Maan päällä silloin elossa olevat siirretään suoraan Tuomarin eteen.
Tuomiopaikkana pidetään juutalaisuudessa, islamissa ja joissakin kristillisissä piireissä Kidroninlaaksoa Jerusalemissa. Kuitenkin Ilmestyskirjan mukaan ennen viimeistä tuomiota ”pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään” (Ilm. 20:11). Materiaalisista asioista mainitaan tuomiopaikalta vain Kristuksen valkean, kirkkauden valtaistuin (Matt. 25:31; 2. Kor. 5:10; Ilm. 20:11). Tuomitsemiseen osallistuvat myös enkelit ja pyhät (Matt. 13:39, 41, 49; 16:27; 19:28; 25:31; 1. Tess. 3:13; 2. Tess. 1:7; Juud 14,15).
Kristuksen pelastustyön tarkoituksena on vapauttaa ihminen Jumalan tuomiosta. Kun ihminen on uskon ja kasteen kautta Kristuksessa, hänen ei tarvitse pelätä tuomiota: ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 8:1). Loppujen lopuksi viimeisellä tuomiolla vain todetaan se, mikä on ollut ihmisen tila ajallisen elämän aikana; onko hän ollut uskosta vanhurskas ja siten Hyvän Paimenen lauman jäsen vai ei. Ihminen pelastuu uskon kautta ilman lain vaatimia tekoja (Room. 3:28; Ef. 2:9), mutta vanhurskauttava usko ilmenee tekoina (Matt. 25:35-40; Jaak. 2:18, 26). Vanhurskaat pääsevät viimeisen tuomion jälkeen taivaaseen (Kts: Taivas, Iankaikkinen elämä).
Ne, jotka ovat torjuneet evankeliumin kautta Kristuksessa tarjotun pelastuksen, tuomitaan iankaikkiseen kadotukseen: ”… Herra Jeesus väkevien enkeliensä kanssa ilmestyy taivaasta tulenlieskojen keskellä ja rankaisee niitä, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä suostu olemaan kuuliaisia Herramme Jeesuksen evankeliumille. Heidän rangaistuksenaan on ikuinen kadotus, ero Herrasta ja hänen voimansa kirkkaudesta” (2. Tess. 1:7-8). Rajankäynnin pelastuvien ja kadotukseen joutuvien välillä tekee siis jo evankeliumin julistus, ei vasta Kristus aikojen lopulla. Uskosta osattomat heitetään ”ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen” (Matt. 25:41). (Kts: Helvetti, Kadotus , Iankaikkinen elämä)
Kristuksen paluu ja viimeinen tuomio toteuttavat siten ”kaiken ennalleen asettamisen” (aposkatastasis panton, Ap.t. 3:21). Jumala asettaa kaiken jälleen hyvään, oikeudenmukaiseen järjestykseen maailmankaikkeudessa. Saatanan ja synnin aiheuttamat vääristymät korjataan ja Jumalan luo uuden taivaan ja uuden maan (Jes. 65:17; 66:22; 2. Piet. 3:13; Ilm. 21:1).
Viimeisellä tuomiolla tuomitaan ihmisten lisäksi myös Antikristus ja hänen maailmanvaltansa (Ilm. 19:17-21), Saatana (Ilm. 21:1-3, 10, Matt. 25:41), langenneet enkelit (1. Kor. 6:1-3; Matt. 25:41) sekä kuolema ja tuonela (Ilm. 20:14).
(alkuperäinen julkaisu 14.10.2016)
Otsikon termi on erottamattomassa yhteydessä määritelmään ”vanhurskas”, joka tarkoittaa Jumalalle kelpaavaa. ”Vanhurskauttaminen” on Raamatussa oikeudellinen termi. Ihmisen kannalta hänen vanhurskauttamisensa merkitsee, että Jumala julistaa tai lukee ihmisen vanhurskaaksi. Tämä merkitsee syntien anteeksiantamista, vapautusta synnin syyllisyydestä ja ikuisesta kuolemasta. Aihe on laaja ja tärkeä; niin tärkeä että luterilaiset uskonpuhdistajat sanoivat vanhurskauttamisopista: ”oppi, jonka mukana kirkko seisoo tai kaatuu.” Nyt vanhurskauttamista käsitellään erityisesti Paavalin kirjeiden ja Luterilaisten tunnustuskirjojen valossa.
Apostoli Paavali puhuu paljon vanhurskauttamisesta ja vanhurskaudesta; varsinkin kirjeissään roomalaisille ja galatalaisille. Roomalaiskirjeen koko teeman on sanottu olevan vanhurskauttaminen uskon kautta Kristukseen. Myös Galatalaiskirjeestä löydämme saman pohjavireen. Sana vanhurskauttaminen on UT:n kreikassa dikaioosis. Tämä sana ei kuitenkaan esiinny kuin kaksi kertaa koko UT:ssa, nimenomaan Roomalaiskirjeessä (4:25; 5:17). Asiayhteydessä käytetäänkin usein sanontaa ”julistaa/ lukea/ katsoa vanhurskaaksi” (mm. Room. 4:3, 5–6, 22; Gal. 3:6. Kreik. lukea joksikin/ pitää jonakin = logizomai, vanhurskas = dikaios) tai ”vanhurskauttaa” (mm. Room. 3:26, 28, 30; 4:2, 5:9, 16; 6:7; 8:30; Gal. 2:17; 3:8. Kreik. dikaioo). Kautta Paavalin kirjeiden hallitsee seuraava ajatuskulku: Jumala vanhurskauttaa syntisen, jumalattoman ihmisen armostaan, Kristuksen tähden, uskon kautta.
Ehkä keskeisin kohta tässä yhteydessä on Room. 3:21–26, jossa sanotaan mm., että ”[…] Jumalan vanhurskaus […] on ilmoitettu ilman lakia” ja että syntiset ihmiset ”saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä” (Kirkkoraamattu 1938). Vanhurskauttamisen peruste ei näin ole mikään ihmisessä oleva ominaisuus tai asia, ei myöskään ihmisen tekemät teot tai tekemättä jätetyt synnit. Vanhurskauttamisen peruste on Kristuksen ristinkuolema, jonka kaiken hyödyn Jumala lukee syntisen hyväksi, kun hän uskoo Kristukseen.
Luterilaisten tunnustuskirjojen opetus vanhurskauttamisesta on hyvin perusteellista ja laajaa. Vanhurskauttamisen merkitsee ihmiselle synninpäästöä. Tämä tarkoittaa, että Jumala julistaa syntisen vapaaksi kaikista hänen synneistään ja hänen ansaitsemastaan ikuisesta kadotustuomiosta eli helvetistä. Vanhurskauttaminen tarkoittaa samalla myös Jumalan lapseksi ja iankaikkisen elämän perilliseksi ottamista eli taivaaseen pääsemistä. Tämän perusteena on vain ja ainoastaan Kristuksen ansio, kuuliaisuus, kärsimys, ristinkuolema ja ylösnousemus. Kaikki se, mitä Kristus Jeesus on ja mitä Hän on tehnyt, luetaan Kristukseen uskovalle uskon kautta.
Miten tämä sitten on mahdollista? Kuinka syntinen, taivaaseenkelpaamaton ihminen voi kuitenkin päästä taivaaseen? Jumala tekee sen itse. Pyhä Henki saarnauttaa evankeliumia Kristuksesta syntisille. Tässä evankeliumissa ihmiselle luvataan ja ojennetaan Kristus ja kaikki Hänen lahjansa. Uskolla ihminen tarttuu näihin lupauksiin ja lahjoihin; otamme ne vastaan ja omistamme ne omalle kohdallemme. Näin saamme Kristuksen vanhurskauden ikään kuin se olisi meidän omamme. Sama Pyhä Henki, saman evankeliumin kautta synnyttää uskon; se on Jumalan lahja (mm. Ef. 2:8–10), jonka avulla me opimme tuntemaan Kristuksen, uskomaan ja luottamaan Häneen. Usko ei ole mikään hyvä teko Jumalan edessä, vaan usko tarttuu Jumalan lupaukseen ja sillä tavalla ottaa vastaan Kristuksen vanhurskauden; sen että Jeesus Kristus on juuri minun puolestani kärsinyt, kuollut ja noussut kuolleista. Kristus on minun puolestani ikään kuin Jumalan tuomioistuimen edessä kaikkea sitä, mitä minä en ole. Hän on hyvä, pyhä, kuuliainen, uskovainen, jumalaapelkäävä, vanhurskas, synnitön jne. Kun uskon Häneen, Jumala katsoo minua niin kuin minä olisin sitä, mitä Kristus on.
Evankeliumissa, Jumalan sanan saarnassa, kasteessa ja ehtoollisessa meille julistetaan Kristusta ja Hänen vanhurskauttaan. Sanan ja sakramenttien eli Jumalan armonvälineiden kautta meille luvataan ja lahoitetaan Kristus kaikkine armonaarteineen. Armonvälineiden kautta Pyhä Henki myös synnyttää uskon, jonka Jumala lukee Kristuksen tähden vanhurskaudeksi. Näin uskova eli kristitty on sovinnossa Jumalan kanssa; hän on saanut syntinsä anteeksi ja hänelle kuuluu Jumalan armo, lapseus ja ikuinen elämä.
Lopuksi ja kertauksena vielä suora lainaus Luterilaisista Tunnustuskirjoista: ””Vanhurskauttaminen” merkitsee siis tässä yhteydessä vanhurskaaksi ja synnittömäksi julistamista ja synnin iankaikkisesta rangaistuksesta vapauttamista. Vanhurskautus tapahtuu Kristuksen vanhurskauden perusteella; tämän Jumala lukee uskovan hyväksi.” (Katso: Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 3. Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus.)
Kts. myös: Vanhurskauttamisen ja pyhityksen välinen ero
Vanhurskaaksi julistettu vai tehty?
Vanhurskaaksi Kristuksen tähden uskon kautta
Vanhurskauttamisen ja pyhityksen erottaminen ja yhdessä pitäminen
(Alkuperäinen julkaisu 14.10.2016)
Jumalalla on runsaasti lahjoja annettavana. Näistä monista lahjoista Uusi testamentti käyttää kreikan sanaa kharisma, joka merkitsee vapaata, laupiasta ja runsasta lahjaa. Joistakin tällaisista lahjoista apostoli Paavali käyttää myös nimitystä Hengen vaikutukset, Hengen asiat (kr. ta pneumatika).
Jumalan hyviä lahjoja mainitaan Uudessa testamentissa usein: ”Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 6:23), ”hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, … että monesta suusta meidän tähtemme kohoaisi runsas kiitos siitä armosta (tai lahjasta, kr. kharisma), joka on osaksemme tullut” (2. Kor. 1:11). Jumalalla on hyvyytensä ja ylitsevuotavan rakkautensa tähden paljon lahjoja annettavana. Tällaisia lahjoja ovat myös ne monenlaiset taidot, kyvyt ja taipumukset, jotka Jumala antaa seurakuntansa rakentamista varten: ”Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut, Jumalan moninaisen armon hyvinä huoneenhaltijoina” (1. Piet. 4:10).
Nämä seurakunnan rakentamista varten annetut lahjat, on talon Isäntä antanut talonsa väelle eli omalle perheelleen käytettäväksi toinen toisensa palvelemisessa. Uuden testamentin kirjoittajilla on näin puhuessaan mielessään aikansa suuret huonekunnat, joihin kuului ydinperheen lisäksi muuta sukua, työntekijöitä, palvelusväkeä; monen alan ihmisiä. Kun apostolien aikana seurakunnatkin nähtiin tällaisina suurina huonekuntina; ja usein kokoonnuttiinkin isommissa kodeissa, oli luonnollista hakea seurakunnan elämään vertauskohtia maallisista huonekunnista. Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä Paavali käyttää tällaisesta jumalaanpalvelukseen kokoontuvasta perhemäisestä seurakunnasta kuvaa, jossa hän puhuu tuosta huonekunnasta Kristuksen ruumiina. Kaikki seurakunnan jäseniksi kastetut ovat saaneet pyhässä kasteessa Pyhän Hengen, ja Henki vaikuttaa kussakin ruumiin jäsenessä erilaisia asioita yhteiseksi rakennukseksi ja toinen toisensa palvelemiseksi.
Paavali luettelee useissa kohdissa näitä talon Isännän lahjoittamia ”työvälineitä”. Luetteloista on hyvä huomata ainakin viisi asiaa. Ensimmäiseksi ne ovat esimerkkejä Jumalan lahjoista, joten lahjoja voi olla myös muita, eikä juuri näitä lahjoja tarvitse olla kaikkialla käytössä. Toiseksi poikkeuksen siitä, että jonkin tietyn lahjan ei tarvitse olla jokaisessa seurakunnassa käytössä, tekee paimenvirka eli sanan ja sakramenttien virka (kts. pastori) Se on välttämätön ja suuri Jumalan lahja jokaiselle seurakunnalle. Kolmanneksi kun aletaan puhua näiden lahjojen käyttämisestä, niin ydinkysymys on: mikä on se konkreettinen seurakunta eli messuun kokoontunut pyhien joukko, jota olen lahjani avulla rakentamassa. Neljänneksi lahjojen kohdalla ei ole olennaista tietää, onko se niin sanottu luonnonlahja vai aivan uusi Jumalan vaikuttama kyky. Ihmeellisimmiltäkin tuntuvien lahjojen taustalla mitä ilmeisimmin on jokin pohja ihmisen luotuisuudessa. Tähän viittaa vaikkapa se, että kielilläpuhumista tavataan eri uskonnoissa hyvin laajasti.
Viidenneksi useista Paavalin mainitsemista lahjoista tulee vastaan hyvin tarkkoja määritelmiä. Kuitenkaan Paavali ei missään kohden selitä, mitä hän tarkoittaa esimerkiksi viisauden sanoilla tai tiedon sanoilla (1. Kor. 12:8). Mainitussa kirjeessä hän on tosin puhunut siitä, että ”kreikkalaiset etsivät viisautta” (1. Kor. 1:22). Tällä hän luonnollisesti tarkoittaa eri filosofisia suuntauksia. Paavalin mukaan tosi filosofia ja viisaus löytyy ristin hullutuksesta. Mutta viisauden keinoin puhuminen, jota Paavali käyttää hyväkseen, vaikka ei anna sen kahlita itseään, tarkoittaa selvästi puhumisen taitoa. Toisena esimerkkinä toimikoon profetia, jota voidaan luonnehtia myös ilmestykseksi. Tällä voidaan tarkoittaa aivan yksinkertaisesti jonkin asian oivaltamista, ja sen oivalluksen avulla toisen seurakunnan jäsenen rohkaisemista. Vielä kolmanneksi kielilläpuhuminen oli ensimmäisenä kristillisenä helluntaina (Ap. t. 2) ilmiö, jossa apostolit puhuivat itselleen tuntematonta, mutta jonkun ymmärtämää kieltä, jonka avulla evankeliumi tuli julistetuksi. Niinpä kielilläpuhuminen voi jossain tilanteissa tarkoittaa myös tällaista evankeliumin julistamista uudella kielellä. Näiden esimerkkien tarkoitus ei ole latistaa ajatusta Jumalan lahjoista, vaan tarkoitus on laajentaa lukkiutuneita käsityksiä. Voisiko vaikka nettiaikanamme, joku taitava kristillinen blogisti olla varustettu viisauden sanoilla, kun hän osaa pukea sanottavansa taidokkaaseen muotoon?
”Herra ei siis tahdo, että … synnytetään jakautumisia ja lahkomieltä, vaan että paremminkin noilla moninaisilla armolahjoilla, seurakuntaviroilla yms. edistetään yksimielisyyttä.” (Luther: Kirkkopostilla, kolmas osa, 10. Kolminaisuudenpäivän jälkeinen sunnuntai, epistolasaarna, 37).
(Alkuperäinen julkaisu 5.10.2016)
Kts. myös: Kuinka Pyhä Henki toimii?
Pyhä Henki, Kristuksen kirkastaja
Vanhan testamentin Apokryfikirjoiksi eli Apokryfeiksi (kr. “apokryphos” = “kätketty, salattu”) kutsutaan kirjoja, jotka ovat kristityille hyödyllisiä lukea mutta eivät kuulu Raamatun kaanoniin. Apokryfit ovat syntyneet Vanhan testamentin kanonisten kirjojen jälkeen noin 400 vuoden aikana ennen Kristuksen syntymää. Ne sijoittuvat ajallisesti Vanhan ja Uuden testamentin väliseen aikaan. Apokryfit eivät kuulu Raamatun kaanoniin seuraavista syistä. Ensiksi ne ovat syntyneet aikana, jolloin Israelissa ei ollut profeettoja. (1. Makk. 4:46) Ne eivät siis voi kuulua varsinaiseen Vanhan testamentin, koska Pyhän Henki on vanhassa liitossa “puhunut profeettojen kautta”. (Nikean uskontunnustus) Toiseksi Apokryfit puuttuvat hepreankielisestä Raamatusta. Ne tunnetaan Siirakin kirjaa lukuun ottamatta ainoastaan kreikaksi, eikä Siirakin kirjan hepreankielisiä katkelmiakaan ole sisällytetty Vanhan testamentin hepreankieliseen kaanoniin. Kolmanneksi Apokryfit sisältävät yksityiskohtia, jotka ovat ilmeisessä ristiriidassa Vanhan testamentin kanonisten kirjojen kanssa. Esimerkiksi Juuditin ja Tobitin kirjojen historialliset ja maantieteelliset tiedot eivät sovellu yhteen Vanhan testamentin kanssa. Neljänneksi Jeesus ja apostolit eivät ole Uuden testamentin kirjoituksissa selväsanaisesti lainanneet Apokryfejä Jumalan sanana, toisin kuin Vanhan testamentin kanonisia kirjoja. Herra ja hänen apostolinsa ovat esimerkillään vahvistaneet Vanhan testamentin kanonisten kirjojen aseman, mitä ei voida sanoa Apokryfeistä.
Apokryfit sisältävät eri kirjallisuuden lajeja. Kertomakirjallisuuteen kuuluvat Juuditin kirja, Tobitin kirja eli Tobiaan kirja, Ensimmäinen ja Toinen Makkabilaiskirja sekä Danielin (Susanna, Beel ja lohikäärme, Asariaan rukous ja Kolmen miehen kiitosvirsi) ja Esterin kirjojen lisäyksiä, jotka löytyvät näiden kirjojen kreikankielisistä käännöksistä mutta puuttuvat hepreankielisestä alkutekstistä. Juuditin kirja kertoo Juudit-nimisestä hurskaasta leskestä, joka ovelan juonen avulla pelastaa Israelin Holofernes-nimisen sotaherran hyökkäykseltä. Tobitin kirja kertoo pakkosiirtolaisuudessa elävästä hurskaasta Tobitista, joka onnettomuuden seurauksena sokeutuu, sekä hänen pojastaan Tobiaasta. Tobit lähettää Tobiaan pitkälle matkalle, ja poika saa matkakumppanikseen valepukuisen enkeli Rafaelin. Enkelin avulla Tobias tekee ihmeitä, saa vaimokseen hurskaan Hannan, sekä palauttaa isänsä omaisuuden ja näön. Makkabilaiskirjat kertovat makkabilaisista, juutalaisista vapaustaistelijoista, jotka nousivat kapinaan Palestiinaa hallinnutta ja juutalaisia vainonnutta seleukidihallitsijaa Antiokhos IV Epifanesta (k. 164 eKr.) ja tämän seuraajia vastaan. Makkabilaiskirjat ovat sisällöltään pääosin vankan historiallisia ja “hyviä ja tarpeellisia Danielin kirjan 11. luvun ymmärtämiseen. Sillä mitä Daniel ennustaa kauhistuksesta ja Israelin kansan tuskasta, vähästä avusta (niin kuin hän sanoo) ja suuresta vainosta sekä pakanoiden että petollisten juutalaisten puolelta, sen nämä kirjat osoittavat täyttyneen kuningas Antiokhos Epifaneen alla.” (Lutherin 1. Makkabilaiskirjan esipuhetta mukaillen) Danielin ja Esterin kirjan lisäykset sisältävät kertomuksia, rukouksia ja näkyjä, jotka on sijoiteltu hepreasta käännetyn kanonisen tekstin lomaan.
Apokryfien runollisiin kirjoihin kuuluvat Viisauden kirja, Siirakin kirja sekä Manassen rukous. Viisauden kirja kuvaa Sananlaskujen kirjan tapaan Jumalan persoonallista Viisautta, jonka kristillinen lukija tietää Kristukseksi (Sananl. 8 vrt. Kol. 2:3), ja hänen vaikutustaan luomakunnassa ja pelastushistoriassa. Siirakin kirja on Apokryfikirjoista pisin ja tyyliltään sukua Sananlaskujen kirjalle. Siirakin kirjassa kuvataan Jumalan persoonallisen Viisauden lisäksi jumalaapelkäävän miehen elämää ja Vanhan testamentin isien vaiheita. Manassen rukous liittyy 2. Aikakirjan kertomukseen Juudan valtakunnan jumalattomimmasta kuninkaasta Manassesta. “Mutta ahdingossa ollessaan hän etsi Herran, Jumalansa, mielisuosiota ja nöyrtyi syvästi isiensä Jumalan edessä. Ja kun hän näin rukoili häntä, niin Jumala taipui ja kuuli hänen rukouksensa ja toi hänet takaisin Jerusalemiin, hänen valtakuntaansa. Silloin Manasse tuli tietämään, että Herra on Jumala.” (2. Aik. 33:12-13) Manassen rukous on kertomansa mukaan tämä Aikakirjan mainitsema Manassen katumusrukous.
Lisäksi Apokryfeihin kuuluu Baarukin kirja, joka on sukua Vanhan testamentin profeettakirjoille. Se väittää olevansa profeetta Jeremian kirjurin Baarukin kirjoittama (vrt. Jer. 36, 45) ja on sisällöltään nuhde- ja pilkkasaarna epäjumalanpalvelusta kohtaan. Vanhan testamentin Apokryfikirjojen lisäksi tunnetaan joukko Uuden testamentin Apokryfikirjoja (esim. Pietarin evankeliumi, Pietarin ilmestys ja Jaakobin protoevankeliumi), jotka sisältävät paljon harhaoppista ja legendaarista ainesta eivätkä näin ollen ole kristitylle hyödyllisiä.
Artikkelisuosituksia: Kaanon; Kristus; Pelastushistoria; Pyhä Henki; Profeetta; Raamattu; Uskontunnustus
(alkuperäinen julkaisu 5.10.2016)